Niin se on, niin se menee

//Milon tyyli

Barrettien kaksosten toinen pojista oli tänään päässyt aikaisemmin koulusta. Tai oikeastaan lähtenyt tuntia aiemmin. Sillä Milolla oli täksi päiväksi tärkeitä suunnitelmia, joista Mandy ei vielä tietänyt mitään. Nuorukainen oli suunannut suoraa tietä kotiin, jossa hänen äitinsä oli tuttuun tapaan hoitamassa Jasperia. Äiti lähti heti Milon tultua, jotta nuorukainen ehti toteuttaa suunnitelmaansa. Jasperille vaihdettiin puhtaat hieman siistimmät vaatteet ja sen jälkeen Milo vaihtoi itselleenkin puhtaat vaatteet. Päälle kaapista kaivettiin harmaa ihoa myötäilevä kauluspaita, jalkoihin vedettiin tummemman harmaat housut ja hiuksiin laitettiin hieman geeliä, jotta ne saatiin kuriin. Puhtaat mustat sukat vedettiin vielä jalkaan ja sitten oli valmista. Tuossa välillä Jasper oli leikkinyt leluillaan lattialla. Jasperin hoitolaukkuun Milo palkkasi hieman matkaevästä ja muuta tärkeää tavaraa.

Kun Milo oli omasta mielestään valmis suuntasi nuorukainen Jasper sylissään autoon, jonka oli nyt lainannut vanhemmiltaan. Farmarimallinen uusin kallis bemari, johon mahtui hyvin Jasperin turvaistuin takapenkille ja takakonttiin saisi mahtumaan vaikka mitä. Oli kivempi ajella isolla autolla pidempiä matkoja kuin sillä Audi TT:llä. Milon äiti oli nyt ottanut käyttöönsä Milon auton, koska olihan poika pöllinyt vanhempiensa kakkosauton. Jasper laitetiin turvaistuimeen ja matka kohti koulua alkoi. Milo nimittäin oli menossa hakemaan Mandyä koulusta.

Päästyään koulun parkkipaikalle Milo nousi autosta ja otti Jasperin syliinsä. Poika oli juuri vähän aika sitten oppinut kävelemään, joten Milo antoi lapsensa taapertaa parkkipaikan nurmikkoalueella. Muutamat koulukaverit katsoivat hieman pidempään Miloa ja Milon lasta, muttei nuorukainen antanut sen häiritä. Aurinkolasit laitettiin silmille ja miehenalku nojasi konepeltiä vasten ja naureskeli Jasperin tekemisille. Nyt vain odoteltaisiin Mandyä.

"Neiti Landon, en suvaitse ollenkaan käytöstäsi", Aurelia Cartney, englannin opettaja, totesi kylmän rauhallisena maalatut huulet hivenen mutrulla, kun hän katseli jäätävästi luokan perällä istuvaa pahistyttöä. "Olet minun tunnillani, ja täällä käyttäydytään sen mukaisesti kuin minä käsken. Eli ne jalat pois siltä hiivatin pöydältä!"
Mandy Landon pyöräytti silmiään ja laski jalkansa lattiatasolle. Hitto vie, tyttö oli vain tahtonut ottaa rennosti viimeisen tuntinsa. Ja hän oli ollut aivan varma, ettei neiti Cartney olisi siitä mitään huomauttanut. Paskanmarjat, muijahan kilahti aivan totaalisesti. Oli Mandy aikaisemminkin pitänyt jalkojansa pöydällä! Hän ei pitänyt siitä, kun hän joutui muuttamaan tottumuksiaan.

Nykyään brunettena esiintyvä pahistyttö istui aloillaan pahasti murjottaen. Hän ei enää tahtonut lainkaan olla englannin tunnilla, koska omasta mielestään hän osasi äidinkieltänsä aivan tarpeeksi. Eikä Mandy edes saanut kovin huonoja numeroita koulusta, vaikka opiskelu nyt olikin hieman jäänyt Jasperin takia. Ei tyttö sentään ollut reputtamassa mitään ainetta, joten eikö se ollut ihan positiivinen asia? Mandyn mielestä se ainakin oli.
Tyttö siirsi laiskasti katseensa seinällä olevaan kelloon ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan tuntia olevan jäljellä enää kymmenen minuuttia. Sitten hän pääsisi kotiin rakkaan poikansa luokse. Eikä Milossakaan mitään valittamisen aihetta ollut, mielellään pahis kyllä voisi valittaa päivästään tälle ja lopulta käpertyä toisen kainaloon.
Kello pirahti pitkältä tuntuneen 10 minuuttisen jälkeen, ja Mandy oli ulkona luokasta alle viidessä sekunnissa. Hän asteli kevyin askelin käytävää pitkin ja lähtö koulusta tuntui todellakin piristäneen häntä. Hän ei ollut todellakaan varautunut siihen, ketkä häntä ulkona jo odottivat.

Mandy asteli koulun hiekkatiellä, eikä mennyt aikaakaan, kun katse huomasi jotain tuttua parkkipaikan lähellä olevalla nurmikolla. Brunetten katse kirkastui oitis.
"Jasper!" tyttö henkäisi iloisesti ja pyyhälsi poikansa luo. Jasper jokelsi iloisesti, kun tunnisti äitinsä ja antoi Mandyn ottaa tämän syliinsä. Mandy suukotti poikaansa poskille ja pian katse pysähtyi autoon nojailevaan Miloon, jota Mandy katseli nyt kummissaan. "Ollaaks me suunniteltu tänään jotain?" Mandy kysyi, sillä hän ajatteli unohtaneensa jotain. Miksi Milo ja Jasper häntä muuten koulun parkkipaikalla odottaisivat?

Milo huomasi Mandyn kävelevän kohti Jasperia ja nuorukainen hymyili vallatonta hymyään. Lapsi näytti olevan erittäin iloinen nähdessään äitinsä, mutta eihän se ollutkaan mikään uusi uutinen. Sitä paitsi olihan Milokin nykyään iloinen nähdessään Mandyn. Asiat olivat hieman muuttuneet tässä ajansaatossa, nimittäin ei kauaankaan ollut, kun nämä kaksi olivat vain lapsen vanhemmat ilman muita tunteita. Nykyisin asia oli kuitenkin ihan eri ja olivathan he kihloissakin. Nyt olisi aika mennä vihdoinkin tapaamaan Mandyn vanhempia.

Milo nousi sitten seisomaan ja käveli lähemmäksi Mandyä ja Mandyn sylissä olevaa Jasperia. Nuorukainen painoi nopean suukon tyttönsä huulille ja suukotti sitten samalla Jasperiakin otsalle. Muut opiskelijat katsoivat pitkään tätä tapahtumaa, mutta ei miehenalku siitä välittänyt pätkääkään.
"Ei meillä mitään suunnitelmia ollut, kunhan ajateltiin yllättää sut Jasperin kanssa", Milo vastasi sitten hyvällä pokerinaamalla ja kääntyi ympäri. Nuorukainen käveli sitten autolle päin ja viittoi Mandyä seuraamaan.
"Tehdään joku pieni maisemamatkailu, mietin kans et vois viedä Jasperin eläinpuistoon, se varmaan tykkäis siitä", Milo puhui vielä Mandylle, ettei toinen varmasti osaisi epäillä mitään. Tytölle selviäisi matkan määränpää vasta kun ajettaisiin eläinpuiston ohi ja matka jatkuisi kohti tytön vanhempien kotia. Milo nimittäin oli selvittänyt osoitteen itselleen ja osasi nyt ajaa sinne.

"Joten eiköhän lähdetä?", poika sanoi sitten hymyillen Mandylle ja istahti autoa käynnistämään. Mandy saisi laittaa lapsen autoon. Auto käynnistettiin ja ilmastointi pistettiin puhaltamaan täysillä. Muutenhan autoon sulaisi, sillä se oli kuin sauna, kun aurinko oli lämmittänyt sitä.

Mandy kurtisti hivenen kulmiaan, kun Milo sanoi halunneensa vain yllättää Mandyn. Yllättää, miten Mandy inhosikaan yllätyksiä ja suunnittelemattomia tempauksia. Ei hän kuitenkaan voinut suuttua, sillä Jasperin näkeminen (ja Milon tietenkin) sai tytön aina paremmalle tuulelle.
"Aa.." brunette vastasi mietteliäänä Jasperia sylissään pidellen. Hän hytkytti poikaa sylissään ja vilkaisi vaivihkaan koulun pihalle. Jotkut oppilaista käänsivät nopeasti katseensa pois, mutta osan katse pysyi yhä heissä. Mandy nielaisi alas ylpeytensä eli sen, että hän ignooraisi muiden katseet tyystin ja kääntäisi pokkana selkänsä muille.
Niin hän tekikin.
"No oho, johan sä oot keksiny tekemistä", pahistyttö totesi selkä kouluun päin ja käveli Jasper sylissään kohti autoa. "Sä tietenkin maksat kaiken, kun oot tollasta keksiny", Mandy nauroi, kun avasi takaoven ja laittoi Jasperin turvaistuimeen kiinni. Hän tarkisti vielä turvavyön, että se oli tarpeeksi tiukalla. Eihän Mandy halunnut Jasperin pääsevän irti turvaistuimesta kesken ajomatkan. Sen jälkeen tyttö sulki tavaoven ja istuutui Milon vierelle pelkääjänpaikalle.

"Joo lähdetään vaan, mutta ensiks.." tyttö lopetti salaperäisesti, toi kasvojaan lähemmäs Milon kasvoja ja painoi huulensa Milon huulia vasten. Hänelle ei äskeinen suudelma ollut riittänyt.
Kun suudelma oli kestänyt useita sekunteja ja Mandy tunsi olonsa tyytyväiseksi, hän irrotti huulensa hitaasti Milon huulilta ja hymyili leveästi tämän kasvojen lähellä.
"Sä tiedät, että mä en tyydy vähään.." tyttö muistutti ja perääntyi sitten virnuillen omalle paikalleen pistäen turvavyön kiinni.

Milo kyllä tiesi, ettei Mandy nauttinut yllätyksistä. Toisella piti olla jokin kontrolli aina asioihin ja yllätyksissä sellaista kontrollia ei ollut. Poika naurahti tytön sanoille maksamisesta ja myhäili itsekseen, ettei tässä oikeasti oltu mitään maksamassakaan. Tarkoitus oli vain yllättää sekä Mandy, että Mandyn vanhemmat. Ei kukaan voisi kieltäytyä noikin hienosta lapsesta kuin Jasper ja sen tapaamisesta. Sitä paitsi Milo ja Mandy olivat nyt aivan eri tilanteessa kuin silloin alussa, nyt Milo, Mandy ja Jasper olivat perhe.
"Juu, tottakai mää tarjoon", Milo vastasi hymyillen Mandylle.

Kun tyttö oli saapunut pelkääjänpaikalle, sai Milo pidemmän suudelman. Nuorukainen vastasi suudelmaan ja nautti siitä tunteesta joka hänen kehossa pyöri. Miehenalun käsi nousi koskemaan varovasti tytön kaulan kaarta ja suudelman jälkeen Milon kasvoilla oli onnellinen hymy.
"Huomattu on", Milo aloitti virnistellen ja pörrötti leikkisästi Mandyn hiuksia, "eikä sun tarttekaan mun kanssa koskaan tyytyä vähään". Sitten nuorukainen peruutti pois parkkiruudusta ja lähti ajamaan aluksi pois keskustasta. Olihan luvassa 'maisemamatkailua' eli siis matka oikeasti Mandyn vanhemmille.

Päästyään keskustan alueelta vähän isommille teille nuorukainen katsahti peilistä takapenkille. Jasper oli tapaansa nukahtanut autoon. Milo naurahti pehmeästi ja katsoi hetken Mandyä, kunnes katse vietiin taas tiehen. Nyt nuorukainen kääntyi sille tielle, joka johtaisi lopulta Mandyn oikeaan kotiin. Saisi nähdä milloin Mandy tajuaisi matkan oikean määränpään.

Mandy hykersi tyytyväisenä Milon vastaukselle. Nuorukaiselle oli varmasti aikoja sitten jo selvinnyt se, että jos tyttö tahtoi jotain, niin hän tahtoi sitä koko sydämestään. Jos hän tahtoi halata, hän halasi, ja halasi muuten pitkään. Jos hän tahtoi suudella, hän suuteli niin, että oma keho alkoi väristä. Jos hän oli himon vallassa, hän... No, jokainen taisi tietää, mitä sitten tapahtui.
Tyttö avasi auton ikkunan ja antoi kätensä roikkua auton ulkopuolella tuulen mukana. Lämmin tuuli hyväili samalla kättä ja kasvoja, ja pian Mandy jo sulkikin silmänsä nauttiakseen tästä hyvänolon tunteesta täysin rinnoin.

Niin, matka sujui hyvin aina siihen asti, kunnes Mandy pitkän ajan kuluttua avasi silmänsä ja näki jotain sellaista, mitä ei todellakaan odottanut näkevänsä.
"Milo, mitä vit-" ehti pahis vain puuskahtaa, kunnes hänen keuhkonsa täyttyivät ilmalla ja tyttö pidätti henkeään. Tämä oli kuolemankangistus, tästä tunteesta ei voinut erehtyä. Mandy kuolisi pian, tavalla tai toisella.
Tuttu rakennus tuli vain entistä enemmän esille mitä lähemmäs Milo autollaan ajoi. Ja sitä enemmän Mandy vain jäykistyi.

Kun jäljellä oli enää vain kymmenen metriä Landonien pihamaalle, Mandy alkoi riuhtoa itseään irti turvavyöstä. Ei, Milohan ei saisi häntä kohtaamaan vanhempiaan! Tytön sormet alkoivat tuntua nihkeiltä ja kylmiltä, kun hän yritti tärisevin käsin irrottaa turvavyötä lukosta, joka ei jostain syystä tuntunut haluavan avautua. Sinäkin Brutukseni...

Milo huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun Mandy oli sulkenut silmänsä. Menisi siis hieman kauemmin, ennen kuin toinen tajuaisi mihin oltaisiin menossa. Mutta valitettavasti sekin tapahtui, nimittäin mitä lähemmäksi Mandyn porukoiden taloa tultiin, sitä varmemmin tyttö silmänsä avaisi. Ja niin avasikin, kohta Mandy jo kirosi Miloa ja nuorukainen ei voinut olla hymähtämättä itsekseen. Kuitenkin Mandy rupesi riuhtomaan itseään pois turvavöistä, tosin onneksi se ei näyttänyt onnistuvan. Pihaan ajettuaan Milo sulki auton ovet vaivihkaa lukkoon, ettei Mandy pääsisi syöksymään ulos sieltä. Ilkeää? Ehkä. Välttämätöntä? Kyllä. Miehenalku laski kätensä Mandyn reidelle.
"Rauhotu", Milo totesi rauhallisesti, mutta jämäkästi. Ei tässä kukaan kuolisi, päin vastoin. Ainakin niin Milo uskoi.

Sen jälkeen Milo vilkaisi takapenkille, jossa Jasper näytti nukkuvan onnellisena. Poika nukahtikin aina auton kyydissä, ihan hyvä vain. Sitten katse siirtyi taas Mandyyn. Nuori mies avasi oman turvavyönsä, sammutti auton ja kääntyi paremmin Mandyä päin. Milo kiersi oikean kätensä toisen hartioille ja painoi rauhoittavan suukon tytön poskelle ja kaulan kuoppaan.
"Oikeesti, mä ja Jasper ollaan sun mukana. Ei täs oo mitään hätää", Milo jatkoi sanoen ja kosketti tytön hiuksia ottaessaan käden pois toisen olkapäältä.
"Lupaa, et tuut mun kanssa tonne oven taakse. Sillä mä ainakin meen sinne, ihan just", Milo totesi hymyillen ja katsoi talon ikkuinoihin. Joku hahmo siellä liikkui, tosin kyllä itsekin liikkuisit jos pihaasi joku tuntematon auto ajaisi ja jäisi siihen.

Sitten Milo avasi auton ovet lukosta ja nousi autosta, käveli toiselle puolelle autoa ja avasi ensiksi takaoven. Jasper oli heräilemässä, kun poika kiemurteli turvapenkissä ja rutisti silmiään enemmän kiinni väsyneenä. Kuitenkin pienen pojan kasvoilla oli pieni hymy. Milo ei itsekään voinut olla hymyilemättä tuolle tyypille.
"Noni, herääs pikku jantteri. Mennään moikkaamaan sun toisia isovanhempia", Milo naurahti sitten Jasperille ja avasi turvavyöt.

Turvavyö irtosi viimein, mutta liian myöhään. Milo oli ajanut sisäpihalle suurien porttien sisälle ja lukinnut auton ovet. Mandy istui jähmettyneenä paikoillaan ja tuijotti edessä olevaa tuttua rakennusta kasvot kalpeina pelosta. Tämä oli kuin suoraan Mandyn painajaisesta, mutta enää kuvasta puuttuivat vain tytön vanhemmat, jotka aina unessa näyttivät hirviöiltä ja lopuksi söivät oman tyttärensä. Hyrr, kylmät väreet tekivät jo nyt tuloaan, vaikka autosta ei oltu vielä edes ulos astuttu.
Milon kosketus sai Mandyn hätkähtämään, sillä hän oli säikähtänyt tuota yllättävää kosketusta. Rauhoitu. Rauhoitui? Miten tässä muka voisi rauhoittua, kun he olivat Mandyn vanhempien pihalla, ja juuri nämä kyseiset vanhemmat olivat toivottaneet tyttärelleen hyvää matkaa Helvettiin.

Vaikka kuinka Milo yritti Mandya rauhoitella, eivät edes suukot auttaneet tytön käsistä karannutta mielentilaa. Hänen sisuksissaan riehui tornado, joka sekoitti tytön vatsan täysin. Pian Mandy alkaisi varmasti yökkiä, jos samainen olotila jatkuisi ja voimistuisi entisestään.
Sitten oli jo lähellä, ettei Mandy alkanut itkeä. Ajatuskin vanhempien näkemisestä pitkään aikaan aiheutti pahiksessa mitä ihmeellisempiä tunteita. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut sekaisin jostain asiasta näin paljoa. Viimeksi tyttö taisi olla näin sekaisin silloin, kun hän piteli Jasperia ensimmäisen kerran sylissään. Silloinhan Mandy oli päättänyt pitää Jasperin, eikä luovuttaa omaa poikaansa adoptioon. Ja siitähän nämä ongelmat vanhempien kanssa olivat alkaneet...

Kun Mandy muisti taas hengittää - hän hengitti raskaasti ja nopeasti - Milo oli jo kadonnut autosta. Tyttö hätääntyi, mutta rauhottui hieman, kun näki Milon menneen herättelemään Jasperia. Mandy nosti kätensä hiustensa sekaan ja sulki silmänsä. Hän painoi hetkeksi aikaa päätään alas jalkojensa väliin ja keskittyi kasaamaan itseään.
Mitä hänen pitäisi vakuutella itselleen? 'Kyllä tämä tästä.' 'Selviät varmasti.' 'Onnea.'? Mikään ei tuntunut oikealta sanonnalta tähän hetkeen. Sen sijaan toivotus 'Tervemenoa Helvettiin' kuulosti oikein sopivalta...

Mandyn käsi eksyi sitten viimein auton oven kahvalle, mutta hänellä ei ollut rohkeutta painaa kahvaa alas avatakseen oven. Sillä jos hän avaisi oven, hän hyväksyisi sen tosiasian, että hänen täytyisi oikeasti kohdata vanhempansa.
Jotenkin jälkimmäinen ajatus sai tytössä aikaan sellaisen reaktion, että hän avasi auton oven tajuamattaan koko asiaa. Kun se oli avattu, tyttö jähmettyi jälleen liikkumattomaksi.

Milo antoi Mandyn nyt kasailla itseään ja ajatella tätä asiaa. Hän ei halunnut sekoittaa soppaa yhtään enempää ja ärsyttää Mandyä juuri nyt. Tytön pitäisi käsitellä asia itsekseen. Sen sijaan Milo nosti Jasperin kainaloonsa ja suukotti tätä poskelle. Samalla miehenalku kuuli kun Mandy avasi auton oven ja Milo katsoi Mandyä kohden Jasper sylissään ja samalla huomasi sivusilmällä talon oven avautuvan ja ovelle ilmestyi kaksi hahmoa. Mies ovella ja siellä takana nainen. Milo katsoi nyt ovelle ja tunnisti hahmot Mandyn vanhemmiksi, olihan Milo heidät kerran nähnyt.
"Mandy, älä nyt friikkaa, mut tuol ovella on sun porukat...", Milo kuiskasi ja kyyristyi antamaan suukon Mandyn nenänvarrelle. Sitten hän otti askeleen taaksepäin ja lähti kävelemään kohti ovea Jasper edelleen sylissään. Pieni poika jokelteli itsekseen jotakin ja osoitti kohti isovanhempiaan (joita ei tietenkään tiennyt isovanhemmikseen)

"Öö.. Hei, Herra ja Rouva Landon... tässä... tässä on lapsenlapsenne Jasper", Milo aloitti hieman jännittyneenä ja takellellen samalla kävellen varovaisesti lähemmäksi kohti Mandyn vanhempia. Nuorukainen laski Jasperin talon ylimmälle rappuselle ja poika jäi isänsä jalkoihin seisomaan. Pientä vierastamista myös lapsella selkeästi.
"Milo, jos muistatte. Mandy.. Mandy on tuolla", Milo sanoi ystävällisesti ja osoitti sitten kohti autoa. Jasper piiloutui edelleen Milon jalkojen väliin ja varovasti katseli ihan uppo-outoja tyyppejä edessään. Mandyn vanhemmat olivat järkytyksestä vielä hiljaisia ja katsoivat ensin Jasperia, sitten Miloa ja lopulta äkkiä kohti autoa. Mandyn äiti tuli lähemmäksi ovea ja kyykistyi Jasperin tasolle.
"Vai että Jasper... tulkaa peremmälle", tämä sanoi sitten hiljaa ja samalla Mandyn isä oli jo mennyt peremmälle ja nyt äitikin nousi ylös ja käveli eteiseen. Milo nosti Jasperin syliinsä ja varovasti astui ovesta sisälle, katsoen olkansa yli Mandyyn. Tyttö tulisi jos haluaisi, mutta ainakin Milo ja Jasper olivat nyt sisällä. Ovi kuitenkin jätettiin auki.

Mandy havahtui karmivista ajatuksistaan, kun Milo suukotti häntä nenänpäälle. Mitä Milo oli sanonut ennen sitä? Oliko Milo sanonut Mandyn vanhempien olevan ove-
Pahiksen pää kääntyi salaman nopeasti kotinsa ovelle ja siellä hän tosiaan näki heidät, omat vanhempansa. Kuin Mandy olisi nähnyt hänen vanhempansa vasta eilen, vaikka siitä olikin jo yli vuosi. Äiti ei ollut muuttunut lainkaan, eikä myös isäkään. He näyttivät aivan samanlaisilta silloin kun Mandy oli heidät viimeksi nähnyt.
Ja sitä enemmän Mandy pelkäsi. Hän pelkäsi vanhempien reagoivan tähän asiaan samalla tavalla kuin viime kerralla Eli ei todellakaan hyvällä tapaa.

Tyttö vinkaisi hiljaa ja halusi vajota maan alle, mutta se oli jo liian myöhäistä - hänet oli nähty. Kuten myös Milo ja Jasper olivat tulleet nähdyksi ja nyt Milo suunnistikin Mandyn vanhempia kohti Jasper sylissään. Kuolema kuolema kuolema. Ainoa asia, mitä Mandy pystyi sillä hetkellä ajattelemaan, oli kuoleminen. Hän ei tulisi kestämään vanhempien kieltävää ja halveksivaa katsetta enää toistamiseen. Pahis ei nimittäin koskaan voinut unohtaa hänen vanhempansa pettyneitä ja katkeria kasvoja, kun he olivat kuulleet Mandyn olevan raskaana. Ja entäs se katse silloin, kun tyttö oli kertonut haluavansa pitää lapsensa! Jos se katse kohdistettaisiin Mandyyn vielä, se olisi loppulinen isku tytön sydämeen.

Kun Milo katosi Jasperin kanssa sisälle avoimista ovista, Mandy vinkaisi uudemman kerran. Ei hän voinut jättää Miloa ja Jasperia omilleen, ties mitä vanhemmat keksisivät sisällä. Brunetella ei ollut muita vaihtoehtoja, hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja...
Askeleet olivat hyvin kankeita ja arkoja, mutta kuitenkin sellaisia askelia, mitkä johdattivat hiljalleen Mandya ulko-oven suuntaan. Suoraan leijonan luolaan. Suoraan kuolemaan! Okei, ehkä Mandyn pitäisi jo luopua tuosta kuolema -sanan käytöstä. Liian masentava ja mahtipontinen.
Ei Mandy kuolisi. Häntä vain kidutettaisiin henkisesti. Ja ehkä myös fyysisesti.

--

"Istu ole hyvä", Olivia kehotti kohteliaasti Milolle viittoen kädellään läheistä sohvaa heidän oleskelutilassaan. Tila oli hulppea, todella hulppea, eikä kukaan voinut erehtyä siitä, minkä tasoiseen kotiin sitä oli oikein astuttu. Tämä oli tietenkin sisustussuunnittelijan käsialaa, eihän tällaista kädenjäljeä osaisi ihan kuka tahansa tehdä.
Anthony oli jo istuutunut ja katseli hiljaisena Miloa ja tämän sylissä olevaa pientä poikaa. Olivia pyysi taloudenhoitajaa tuomaan heille välipalaa ja istuutui sitten miehensä vierelle.
"Sinä olit... Milo..?" Olivia ei saanut muistettua Milon sukunimeä ja ähkäisi hieman vaivaantuneesti. Molemmat, Olivia sekä Anthony, tiesivät, että edessä tulisi olemaan erittäin vaivaannuttava ja maailmaa mullistava keskustelutuokio Milon ja heidän tyttärensä kanssa. Jos heidän tyttärensä edes uskaltaisi ilmaantua heidän seuraan.

Askelten ääni kantautui oleskelutilaan ja katseet siirtyivät askelten luojaan. Vanhempien todelliseksi yllätykseksi heidän tyttärensä käveli ripeästi Milon vierelle ja istuutui sohvalle, ei lainkaan niin arkana ja pelokkaana kuin äsken ulkona auton luona.
Mandyn kasvoilla oli kiven kova ilme ja näytti siltä, ettei tuota ilmetta niin vain murrettaisi. Pahis oli sulkenut tunnepuolensa kokonaan ja istui tässä nyt vain muodollisuude vuoksi.