Armoa et saa anelematta

Nyrkki iskeytyi leukaan, toinen käsi tarrasi kiinni olkapäästä, yksi oli kiinni hiuksissa. Pitäkää kiinni, pitäkää toki kiinni. Uhri on helppo, kun se ei liiku, puolustautumiskyvytön. Mitään toivoa ei ole. Itsehän se aloitti, se ansaitsee eittämättä tämän kaiken. Jalat vietiin alta, keho kaadettiin asvalttiin. Usea pari jalkoja jakeli potkujaan. Kylkiin, jalkoihin, käsiin, jopa kasvoihin. Armoa ei ollut, eikä sitä kerjätty. Kaikki vain tapahtui, kunnes naureskelevat nuoret hylkäsivät verisin mytyn tienposkeen.
Ei se kuollut ole, ei se ketään mihinkään haasta. Tämä vain tapahtui ja näin on, eikä kukaan kärsi. Näin vain on, vaalea nahka koristeltu tummilla ja kipeillä mustelmilla monen monta viikkoa. Hiukset verellä punaiseksi maalatut, kasvot, kaula huulet. Vaatteetkin punaisessa värissä. Pojalla ei ole toivoa päästä ylös, hän ei tiedä onko edes tajuissaan.

Aina toisinaan Felicjan Chalet sai kyllä huomata, että olisi hyvä pitää suunsa kiinni. Pitikö hän siltikään? No, mitäs luulet? Kerta toisensä jälkeen hänellä oli silmä mustana. Kerta toisensä jälkeen hän sai murretuksi luitaan ‘kaatumalla portaissa’ tai ‘kaatuessaan pyörällä.’ Kertaakaan kukaan ei uskonut niitä väitteitä, mutta sillä ei ollut väliä. Silti tuo ärsyttävyys ei ollut hiljaa. Ei niin ikinä.

Nyt se taas kerran kostautui. Hänen paitansa oli revennyt, farkkunsa maalautuneet vihreiksi nurmesta ja ruskeiksi kurasta. Nekin olivat kärsineet ja reikiintyneet. Sääliä ei ollut annettu, kun poikaa oli monotettu vasten kovaa pikitietä. Naama oli raapinut asvalttiin, se oli turvoksissa potkuista. Kyljet olivat kipeät. Kädet ja jalat kipeät. Olo oli hirvittävä.
Olihan aivoja illan mittaan turrutettu hieman tällä jos toisellakin päihteellä, mutta suht selvänä hän silti oli. Tosin ei ollut enää, sillä hän tuskin oli edes tajuissaan. Kuuli jotenkuten, mutta ei nähnyt yhtään mitään. Hänen suustaan valui verta, mutta sitä nyt valui joka paikasta. Kontrasti oli suuri miltei valkoiseen nahkaan.

Normaali perjantai-ilta käynnistyi kotoa, jossa otettiin mahdollisesti illan pohjia muutaman kaverin kanssa ja siitä sitten lähdettiin katsomaan millaista oli keskustassa. Siellä sitten ehkä juotiin pari bisseä lisää ja mukaan tarttui kaverin kavereita ja niiden kavereita. Eli oli ihan normaalia oleskella iltaisin sellaisessa porukassa, joista tuskin tunsi puoliakaan - ehkä kasvoilta juuri ja juuri. Johnny tunsi ihmisiä paljon pelkästään kasvojen perusteella ja harvoista ihmisistä hän tiesi joitain pikkufaktoja. Ja niitäkin pienempi määrä tiesi Johnnysta yhtään mitään. Ehkäpä joitain satunnaisia typeriä juttuja, joita kuuli muilta ihmisiltä, mutta ei todellakaan mitään muuta. Mutta mikäs siinä. Johnnysta oli mukavaa olla salaperäinen ja tavoittelematon tyyppi.

Nyt hän kulki ehkä kuuden henkilön porukassa, josta poika tunsi kaksi, mutta muut neljä olivat lähinnä tuttuja koulusta. Okei, oli siinä joku ihan täysin tuntematon muija, mutta kaiketi tuo oli toisessa koulussa tai asui jossain muualla kuin San Diegossa. Ihan ihme muija. Tuo roikkui nyt nimittäin erään erttäin ärsyttävän kaikkitietävän paskan käsipuolessa kuherrellen kaikkea paskaa tuon jätkän korvaan, vaikka hetki sitten tuo oli yrittänyt ripustautua Johnnyn kaulaan. Kiitos ja hei hei. Täysin väärää sukupuolta ja muutenkin tajuttoman huomionkipeä ämmä. Äänekäs porukka kulki kohti sivukatuja, joita pitkin pääsisi jonnekin naapurustoon. Kaiketi sen erään luuviulun kämppään jatkoille, jonka sijainnista Johnny ei ollut lainkaan varma.
Ruskeatukkaisella oli yllään ruskea huppari ja sen päällä vielä beigensävyinen samettitakki. Jaloissa oli mustat pillifarkut ja kulahtanut niittivyö. Hiukset olivat tavanomaisesti ojennuksessa sekä tällä kertaa sinisten silmien ympärillä oli haalea kerros mustaa kajaalia. Niiden ruskeiden piilolinssien puuttuminen oli melko epätavallista Johnnylle, eikä varmaan edes kauhean moni tiennyt niiden olevan pelkät feikit. Oli hän saanut siitä tämän illan aikana kuulla jo pariin otteeseen, mutta oli vaiennus tyystin. Minkäs hän sille mahtoi, että sammuminen piilolinssit päässä oli kohtalokasta, sillä aamulla silmiä särki.

Porukka kääntyi eräälle kujalle, jossa oikeastaan näki ihan suhteellisen hyvin eteensä, vaikka katulamppuja ei juurikaan ollut. Johnny vei palavan tupakan huulilleen ja potkiskeli satunnaisia kiviä pois tieltään, kunnes erotti pienen matkan päässä jonkun maassa makaavan hahmon. Spurgu. Se oli ensimmäinen asia, joka Johnnyn mieleen tuli, mutta hän oli kuitenkin väärässä.
"Hei vittu! Tulkaa kattoo. Tääl on joku hakattu jätkä!" Johnny kohotti kulmiaan ja käveli silti muiden perässä katsomaan tätä "nähtävyyttä". Ruhjotut kasvot, verta ympäri katua, vaatteissa, repeytynyt paita... Ei tuo kauhean hyvältä näyttänyt ja varmaan joku isompi jengi oli käynyt kimppuun. Näin Johnny aikankin oletti.

"Heei, jätkä. Mitä sulle on tapahtunu?" se luuviulu huudahti käheällä äänellä ja tuosta huomasi, että illan aikana oli tultu pajauteltua ihan kiitettävästi.
"No, Jack... Etkö sä nää. Sitä on sattunu!" porukan ainut naispuolinen henkilö huudahti äänen oikein tihkuen sääliä ja lösähti polvilleen hiekkaiselle ja kuraiselle asfaltille, koskettaen tuon hakatun ihmisen veristä tukkaa. Jätkät hörähtelivät ja samalla se luuviulu kumartui myös polvilleen maassa makaavan viereen.
"Niin, ettekö te nää! Sitä on sattunu!" tuo imitoi sitä porukan ainutta tyttöä varsin suureleisesti, joka aiheutti lisää naurua.
"No älä ny Jack! Nouse ylös siitä! Anna meidän mielummin leikkiä lääkäriä, ettet vaa vahingossa revi siltä raajaa irti!" jotkut kaksi huudahtivat yhteen ääneen ja hörähtelivät lisää. Vihdoin Johnnykin sai aikaiseksi vilkaista millaisessa kunnossa tuo oli ja ehkä yllättynyt oli melko lievä sana kuvaamaan hänen olotilaansa. Felicjan. Niinpä tietenkin.

Korviin kantautui ääniä, jotka eivät olleet tuttuja. Tietenkään ne eivät olleet, eihän poika edes tiennyt missä tarkalleen ottaen oli. Oikeastaan hänen aivonsa rekisteröivät juuri nyt informaatiota erittäin huonosti. Sen hän tajusi, että joku kimitti häneen sattuneen ja toiset taas laskivat leikkiä hänen kustannuksellaan. Reaktioon ei ollut voimia, vaikka päänsä sisällä riehui minikokoinen Felicjan joka irvisteli ja halusi hakata kaikki järestään. Huutaa sille muijalle, että lakkaisi puuttumasta muiden asioihin ja ne muut saisivatkin sitten aivan kunnon kohtelun. Tai sitten hän voisi sättiä noita idiootteja vaikka siitä, ettei kukaan helvetti soikoon vaivautunut soittamaan ambulanssia. Ei tietenkään, tuskin hän itsekään olisi. Ihmisarvoa ei näinä päivinä ollut enää kenelläkään, se oli vain naurettava käsite. Vitsi.
Porukalla tuntui olevan erittäin hauskaa ja vaikkei hänen kehonsa juuri liikkunun kävi kasvoilla kärsivä ilme ja silmäluomet yrittivät nykiä itsensä auki. Täysin turha yritys, kun mitään ei ottanut tapahtuakseen.

Sanoja olisi turha yrittääkään taivuttaa ulos, tokihan sitä kokeiltiin, mutta kurkusta ei tullut muuta kuin kuivakka korahdus. Hän taisi tosiaan olla melkoisen huonossa jamassa…
Nämä ihmiset tuskin ottivat kovinkaan tosissaan tilannetta, mikä sai sapen kiehumaan. Tai olisi saanut, mikäli Felicjan tosiaan olisi kyennyt yhtään mihinkään. Todettuhan se oli jo, ettei tämä kyennyt. Säälittävä.

Monta kertaa aiemmin hänelle oli sanottu, ettei pojan pitäisi tehdä mitään typerää, sillä aina Fabian ei ollut pelastamassa häntä pinteestä. Uskoiko hän moisia väitteitä? Ei tietenkään. Hän ei tainnut uskoa edes siihen, että oikeasti tarvitsi veljeään pelastamaan itsensä pulasta kuin pulasta, mutta tottahan se todellisuudessa oli. Felicjanista yksinään ei ollut mitään vastusta useamman jätkän jengille.

Johnny ei voinut uskoa tätä hommaa todeksi. Siis kaikista San Diegon ihmisistä juuri hän sekä hänen porukkansa löytää Felicjanin hakattuna jostain paskaiselta kadulta. Siis juuri se maailman vittumaisin ihminen onnistui saamaan itsensä hakatuksi ja tuupertumaan jonnekin helvetin kadulle, josta Johnny tuon löysi. Juuri se ihminen, joka oli jotain viikko sitten tunnustanut olevansa lätkässä häneen. Ei ehkä ihan suoraan, mutta Johnny oli arvannut sen eikä vaaleaverikkö ollut edes kieltänyt sitä. Joten mikä sitten oli tulos? Johnnylla maailman ärsyttävin ihminen ihailijanaan, eikä poika edes tiennyt oliko se lainkaan hyvä juttu... No ei tietenkään ollut. Niin helvetin outoa ja uutta, että se oli lähes pelottavaa. Ja varmaan juuri sen takia Johnny olikin lähtenyt toisen kodista niin helvetin nopeasti, koska oli säikähtänyt. Tai ei poika edes pidä sitä säikähtämisenä. Ehkä pikemminkin ärsyyntymisenä ja hämmennyksenä. Siinäpä toinen olisi kusessa häneen ihan rauhassa. Johnnya ei voisi vähempää kiinnostaa.

Johnny oli siirtynyt huomaamattomasti hivenen sivummalle polttelemaan tupakkaansa, sillä hän ei jaksanut enää katsella. Kaiketi vain Felicjanin kasvojen - tällä kertaa kuitenkin todella pahasti ruhjottujen - näkeminen aiheutti vitutuksen. Tai ahdistuksen, joka johtui siitä viikon takaisesta tapahtumasta. Johnny huokaisi ja hieroi hivenen otsaansa. Sitten Felicjanin luokse kumartunut jätkä kuitenkin muisti hänenkin olemassaolon.
"Hei, Johnny! Tuu säkin nyt kattomaan! Tunteeko teistä kukaan ees tätä?" tämä kyseli kovaan äneen ja antoi katseensa käydä jokaisessa paikalla olevassa ihmisessä.
"Emmä tiiä. Oon mä ton vissii joskus nähny jossai koulussa ja joissain bileissä. Vissiin aika ärsyttävä tyyppi. Ei osaa olla hiljaa ja vittuilee ihan kaikille. En tiiä. Oiskoha joku narsisti tai muuten vaan vittumainen", se kaikkitietävä paska tuumasi ja katsahti Johnnya pitkään. "Tunnetko sä?"
Niinpä tietenkin. Johnny jopa hetken ehti toivoa, että he jättäisivät hänet tämän asian ulkopuolelle, mutta ei sitten. Tietenkin se olisi ollut aivan liian hyvää ollakseen totta. Johnny kuitenkin vilkaisi jälleen Felicjania, mutta käänsi katseensa jonnekin muualle.
"En tunne." Niin. Eipä se noiden asia ollutkaan, vaikka hän tuntisikin. "Enkä todellakaan ymmärrä miten paljon teitä jaksaa kiinnostaa, jos joku teille täysin tuntematon ihminen on hakattuna jossain? Ei pitäisi olla teidän murhe, ettei osaa pitää päätään kiinni", Johnny tokaisi hyytävästi, veti viimeiset sauhut tupakastaan ja heitti maahan liiskaten sen kengällään.
"No kai sitä nyt saa kiinnostaa, jos kerranki pääsee näkee läheltä ku joku luuseri on hakattu paskaksi. Ei tarvitse olla noin kyyninen kaikkea kohtaan. Täähän on vaa hauskaa!" eräs ruskeatukkainen poika selosti pienellä venäläisellä aksentillaan. Johnnylla ei todellakaan ollut kyynistä asennetta jokaista kohtaan, mutta Felicjania kohtaan se oli.
"Äh. Tää on tylsää. Lähetään menee", Jack tokaisi ja nousi kurasta seisomaan, mutta se polvillaan oleva tyttö ei noussut mihinkään. Lähinnä katsoi maassa makaavaa Felicjania lumoutuneena, kuin ei olisi ennen nähnyt verissäpäin makaavaa ihmistä läheltä. Eikä varmaan ollutkaan.

"Mutta hei. Ei me voida tätä tähänkään jättää! Paleltuu kuoliaaksi!"
"No neiti on hyvä ja jää pitämään sille seuraa. Siitä sä saat varmaan kivasti joitain helvetin satiaisia tai joitain..."
"No hyi! Lähetään menee. Mä en haluu olla ton loispesäkkeen lähellä!" Ja niin tyttö kavahti kauemmas ja pakeni jonkun jätkän kainaloon.
"Tsekataan vielä, että onks sil rahaa tai jotain!" joku ehdotti ja käänsi Felicjanin ympäri, alkaen tonkia tuon taskuja. Eipä tainnut mitään löytyä, lukuunottamatta puolillaan olevaa röökiaskia. No, tälle kuitenkin kelpasi ihan mikä vain, joten nyysitty tavara löysi paikkansa tuon farkkujen taskussa.
"Lähetään menee. Tääl alkaa olla kylmä. Tuutko Johnny?" Jack totesi ja Johnny käänsi katseensa tuohon.
"Äh en mä jaksa. Alko vituttaa", Johnny vastasi ja kaivoi taskustaan uuden tupakan, sytyttäen sen.
"Mitä vittua jätkä? Andyl on kuulemma vitusti viinaa ja viivoja, että eiköhä sullekki siitä riitä. Mihin sä sitte oot menos? Himaas? Mitä sä muka siellä teet?"
"No vittu ei ole sun asia. Ei vaan oikeen huvita roikkua teidän taukkien kanssa"
Jack näytti muutaman sekunnin jopa loukkaantuneelta, mutta ilmeisesti tuo päätti Johnnyn olevan aina Johnny, joten tuo kohautti olkiaan ja viittoi muuta porukkaa seuraamaan.
"Okei. Nähää, Johnny."
"Nähään."

Sitten nuo lähtivät toiseen suuntaan, kun Johnny lähti toiseen suuntaan. Tupakka löysi tiensä jälleen huulten väliin, poika pysähtyi ja katsahti taakseen. Tuo kovaan ääneen mesoava porukka kääntyi risteyksestä oikealle ja katosi näin näkyvistä. Ja mitä Johnny teki? Oli varmaan ensimmäinen kerta kun hän kieltäytyi ilmaisesta viinasta sekä viivoista. Omatunto oli kyllä sellainen asia, josta Johnny voisi luopua vaikka ihan heti. Nimittäin siinä hetken aikaa seisoskeltuaan, poika lähti kävelemään rauhallisesti takaisin sinne kujalle. Helvetin helvetin helvetti. Mihin soppaan hän oli itsensä taas työntämässä kun teki näin... Askeleet pysähtyivät maassa makaavan, verisen Felicjanin eteen ja poika karisti tupakastaan enempiä tuhkia pois.
"Moi. Oot huonossa jamassa vai?" No oliko tuo edes kysymys. Ei ollut. Pikemminkin toteamus.

Olihan se ihan saatanan mukava kuunnella, kun dissattiin oikein olan takaa ja hän oli tyystin kykenemätön puolustautumaan. Hänen kehonsa reistasi, mutta pää pelasi. Kaiketi hän oli kuin olikin tajuissaan. Juuri ja juuri. Porukka taisi tuntea hänet, tai tietää. Kuka hänet nyt muka edes tunsi… No, muutama myönsi mutta monikaan ei pitänyt. Hän osasi olla ärsyttävyyden kuningas toísinaan. Tai oikeastaan miltei aina.
Felicjanin sydän jätti varmasti lyöntejä välistä kuin joku jätkä kutsui Johnnya nimeltä. Oikeastaanhan se oli todella yleinen nimi, joten mitään vakuuksia ei ollut, että kyseessä olisi juuri se poika, jonka nimi ensimmäisenä hänen mieleensä sai. Ääni kertoi muuta. Olo painui entisestään maanalle, miksi hänen pitikään olla juuri nyt tässä kunnossa.
Kaikesta kitinästä ja vinkunasta poika ei selvää saanut eikä sen ollut edes niin väliksi. Kunhan kuuli ääniä. Loppujen lopuksi joku sai idean tyhjentää hänen taskunsa ja kun nuo saamarin idiootit rupesivat riuhtomaan pojan ruumista ympäri karkasi tuon huulilta parahdus. Hänen koko vitun kehonsa oli aivan tohjona ja nuo kusipäät ajattelivat retuuttaa häntä kuin jauhosäkkiä. Ei niin mitään ihmisarvoa… Eivät ne kai löytäneet etsimäänsä, mutta tupakit vietiin. Vittu. Ja aivan kuin hänestä itsestään olisi niitä hetkeen ollutkaan polttamaan.

Askelet kantautuivat poispäin, äänet menivät pois. Hetkeen niistä ei oltu saatu edes selvää, kipuaallot olivat olleet niin kovia. Hetken kuluttua joku tuntui tulleen taas lähelle. Kysyi oliko hän huonossa jamassa. Poika koetti naurahtaa ivallisesti, mutta sai aikaan vain säälittävän ähkäisyn. Hän oli helvetin huonossa jamassa. Silmätkään eivät auenneet edes pakottamalla. Hän tuskin hetkeen pääsisi jaloilleen, sitä paitsi täällä alkoi olla jo melkoisen kylmäkin.

Johnny ei sinänsä osannut tuntea empatiaa ketään kohtaan, vaikka tässä tilanteessa hän joutui hivenen kyseenalaistamaan koko homman. Tunsiko hän muka jonkinmoista empatiaa tai sääliä Felicjania kohtaan, että oli palannut tänne kujalle ja kysellyt vointia? Ei, se ei ollut empatiaa tai edes sääliä. Johnny laittoi sen uteliaisuuden piikkiin, vaikka sitä tästä oli erittäin pieni osa. Ne toiset osat olivat sitten empatiaa ja sääliä, mutta vitut poika sitä myötäisi edes itselleen. Johtuiko se sitten oikeasti siitä, että hän oli paska ihminen tai sitten ainoastaan Felicjanista. Ei sillä varmaan edes ollut kauheasti väliä, sillä Johnny nyt jokatapauksessa oli tullut takaisin ja piste.

Toteamuksen jälkeen toisen huulten välistä purkautui ivallinen naurahdus, joka sai Johnnyn tuhahtamaan ja viemään tupakan huulilleen. Mahtoi Felicjaninkin ego kokea kovan kolahduksen kun kaikista ihmisistä juuri Johnny sattui löytämään toisen tuossa kunnossa. Olisikohan sitten ollut parempi joku muu jengi tai sitten poliisit? Tuskinpa vain. Nimittäin se muu jengi olisi aivan varmasti vain kävellyt ohitse ja kytät olisivat ehkä vieneet toisen paikattavaksi ja sitten siitä olisi seuranut joku helvetin tutkinta. Siihen Felicjan tuskin olisi suostunut, sillä arvateenkin tuo tiesi, ettei se vasikoiminen aina kannattanut. Seuraisi vain lisää ongelmia. Joten Johnny kai oli ihan suhteellisen hyvä vaihtoehto niihin muihin verrattuna. Jätkällä kun ei ollut aikomuksensaan nauraa tuolle tai muuten vain nöyryyttää. Ei ainakaan aivan heti tullut hänellekään mieleen, että tulisi tänne takaisin vain nauramaan. Siitä nöyryyttämisestä Johnny ei ollut ihan varma.

"Mitä sä teit, että sut hakattiin? Sanoitko sä niillekki, että taidat olla lätkässä? Voi kyllä. Felicjanilta riittää rakkautta ihan kaikille, vaikka esittääkin niin saatanan kovaa jätkää", Johnny hymähti ja imaisi jälleen tupakastaan. Eli hän aikoi nöyryyttää ensin ennen kuin tekisi jotain järkevää. Aikoiko hän edes tehdä mitään järkevää, joka mahdollisesti hyödyttäisi Felicjania jotenkin? Rokkari ei todellakaan tiennyt...
"Taitaa tulla kylmä yö", Johnny totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katseli jälleen vaaleaverikköä. Eipä toisellakaan näyttänyt olevan yllään pelkkä repeytynyt t-paita ja risaiset farkut. Aivan varmasti jäätyisi tuohon kuoliaaksi, jos se tuohon jätettäisiin.
"Mä tässä vähän mietin, että onkohan mulla senkään vertaa inhimillisyyttä jäljellä, että roudaisin sut siitä pois paleltumasta. Ootappas ku mä mietin, että haluaisinko mä pelastaa jonku jätkän kuolemalta, joka on saanu mun vitutuksen nousemaan iha huippulukemiin. Mutta mä en tiiä pitäisiköhä mun ottaa jotenkin huomioon tää sun viimeisin paljastukses? Oisko se reilua?" Kyllä vain Johnny jaksoi siitä Felicjanin kusahtamisesta muistuttaa... Ihan vain sen takia, että toinen vajoaisi paljon enemmän maan alle tai jotain.

Johnny puhui, tai pikemmin soitti suutaan. Pisti vituttamaan, ärsytti ja varmasti teki sen tahallaan. Felicjanillahan tätä rakkautta riitti tosiaankin kaikille… Haista vittu, Johnny. Hän oli soittanut suutaan ja vissiin painanut jonkun muijaa ja… Ei hän edes tiennyt mitä oli tehnyt. Aivan kaikkea ja ei mitään. Kaikkea itselleen olennaista ja silleen, mutta… No, vitut edes väliä.
“Älä”, Felicjan ähkäisi. Silmät eivät auenneet vieläkään. Ääni oli pieni ja heikko. “Vittu”, poika yritti jatkaa, heikko ääni vain heikentyi. “Jaksa”, viimeinen sana, joka saatiin muodostettua ja sekin oli vain pieni tuhahdus, joka vaihtui huulen purentaan ja karanneeseen parahdukseen pojan yrittäessä ylös. Kädellä oli turha auttaa itseään, kun se tuntui olevan tohjoa. Vittu kun olisi mennyt edes tunto, niin liikkuminen saattaisi onnistua ilman lamaannuttavaa kipua. Silmät pääsivät raolleen kovan yrittämisen jälkeen. Tai vain toinen pääsi, minkä poika päätteli siitä, ettei nähnyt värejä. Oli äärimmäisen outoa, että hän oli värisokea vain toisella silmällään, mutta kai se oli aiheutunut jostakin vammautumisesta tai jotakin…
“Anna mun kuolla rauhassa”, poika murahti, tai kovasti yritti ainakin. Mutinaa ja kitinää se vain oli. Silmät painettiin kiinni ja kauttaaltaan särkevän ruumiin annettiin vain maata rentona katukiveyksessä. Hän ei voinut mitään millekään, hänen voimansa olivat lopussa.

Helvetin Johnny… Se pilkkasi häntä, tietenkin sen oli revittävä kaikki mahdollinen nöyryytys irti tästäkin. Totta kai sen oli saatava tehdä niin. Tuo kyllä vihjaili voivansa roudata Felicjanin turvaan tästä. Miksi tuo muka niin tekisi, saadakseen nöyryyttää häntä vielä lisää? Oliko se edes mahdollista enää? Hän oli jo hyvin, hyvin alhaalla itsetuntoineen. Hän otti damagea kaikesta, pienimmästäkin asiasta. Vaipui masennukseensa ja oli vain. Miksi hänen tarvitsisi muka elää, kun se oli vain paskaa. Hän oli niin pirun yksin itsensä kanssa, eikä hän edes itse kestänyt itseään aina.

Johnny ei edes tiennyt, miksi hänen oli pakko jäädä tähän vittuilemaan ja muutenkin nöyryyttämään toista. Ihan kun poika ei olisi voinut sanoa muutanan ivallisen sanan, naureskella vähän päälle ja lähteä sitten menemään. Mutta ehei. Johnnyn oli ollut ihan pakko jäädä ja vittuilla lisää. Kaiketi se viikon takainen turhautuneisuus purkautui tässä ulos ja poika sanoi ihan mitä vain sylki suuhun toi. Oliko tämä sitten kosto? Siitä, että Felicjan oli ollut vittumainen Johnnya kohtaan ja pilannut hänen suunnitelmansa silloin viikko sitten. Liittyikö tämä sitten mitenkään siihen toisen paljastukseen? Johnny ei todellakaan tiennyt. Ehkä se alitajuntaisesti jotenkin liittyi, mutta poika ei vain ollut valmis myötämään sitä.

Felicjan sanoi jotain erittäin heikolla ja katkonaisella äänellä, eikä Johnny aluksi erottanut mitä tuo hänelle yritti sanoa.
"Sori mut mä en saa mitään selvää. Voitko toistaa?" Johnny kysyi sitten piruillen ja hymyili erittäin leveästi. Oli mahtavaa olla henkisesti niskanpäällä - varsinkin kun hän tiesi sen tekevän Felicjanin egolle pahaa. Saisi nyt moinen ego vähän romahtaakin, sillä Johnny ei pitänyt liian itsevarmoista ihmisistä, jotka kuvittelivat olevansa maailman napa... Vaikka hän itse oli juuri sellainen, mutta ei sitä tarvinnut myöntää ääneen. Oli helppo etsiä Felicjanista niitä negatiivisia puolia, sillä ne olivat aikalailla täysin samoja kuin Johnnylla. Eli kun hän kertoi niitä ääneen, niin hän myös siinä samalla lausui omia vikojaan. Ihan kiinnostavaa
Felicjan halusi kuulemma kuolla rauhassa, johon Johnny hymähti jälleen. "Mikäpä sen pahan tappaisi. Mutta mä oon tosi iloinen, että sä oot ees yrittämässä sitä", rokkari tokaisi ja pyöritteli hetken tupakkaa sormiensa välissä. Olihan tuo nyt aika kohtuuttomasti sanottu, mutta Johnny ei vain osannut hillitä kieltään juuri nyt - milloin hän olisi muka osannut.

Poika katseli hetken ympärilleen ja katsahti sitten vaaleaverikköä. Tuo sai avatuksi toisen silmänsä ja Johnny raapi päätään. No niin. Jaksaisiko hän vittuilla vielä lisää vai lähtisikö kotiin tappamaan aikaa. Eikait siellä muutakaan olisi odottamassa kuin pari Jack Daniels -pulloa jossain kaapissa, joilla varmaan pääsisi ihan kiitettävään kuntoon. Muita aineita ei ollut, joten niiden kahden pullon pitäisi sitten riittää. Helvetti, olisi sittenkin pitänyt lähteä niiden porukoiden mukaan niin olisi saanut vedettyä ainakin pari viivaa ja muita mömmöjä...
Sininen katse laskeutui takaisin vaaleaverikköön, huulta puraistiin ja tupakka nakattiin maahan. "Mitä sä antaisit vastineeksi siitä, jos mä hommaisin sut täältä pois?" Johnny sitten kysyi hetken mielijohteesta, vaikka tuskin olisi koskaan tekemässä niin. "Vaikka sä tekisit mulle ison palveluksen jo sillä, että kuolisit pois." Julmaa, julmaa, julmaa... Tuntuiko Johnnysta pahalta? Eipä juurikaan.
"Mahtaa nyt vituttaa kun sä et ole pelannut korttejas oikein tän elämän kanssa. No, miltä tuntuu hävitä tää koko paska?" Johnny naurahteli kovaan ääneen, kunnes kumartui aivan Felicjanin korvanjuureen. "Sä kuvittelet olevas pohjalla jo nyt ja optimistithan sanoo, että siitä on ainoa suunta vain ylöspäin. Mutta mäpä tulen ja heitän sulle lapion. Nauti vikasta yöstäsi." Ja sen sanottuaan Johnny suikkasi nopean suukon toisen poskelle, kääntyi virnuillen ja lähti kävelemään pois kujalta. Muutaman minuutin tuntui erittäin hyvältä heittää Felicjan sinne kuolemaan, mutta nyt poika ei ollut ihan varma... Haluaisiko hän muka, että joku jättäisi hänet paleltumaan kuoliaaksi jonnekkin kadulle? Johnny pysähtyi purren huultaan. Hänellä oli tosiaankin aivan liikaa empatiankykyä jäljellä...

Voitko toistaa… Haista Johnny paska. Felicjan olisi mulkoillut tuota julmasti, jos olisi pystynyt. Eipä vaan pystynyt. Egoa tässä oli enää hankala romauttaa, sillä hetkellisesti se oli aivan kivenkoloon pakotettuna. Nopeastikos moinen uudelleen kasattiin, mutta silti… Ei se muuttanut tosiasiaa, että ainahan hän oli toivoton pessimisti ja todella itsekriittinen, ellei jopa itseinhoinen persoona. Ja etenkin nyt hän oli erittäis syvällä kuopassa. Toinen lateli julmuuksia, yritti kaiketi satuttaa niillä. Normaalistihan moinen ei olisi hätkäyttänytkään, mutta nyt minkäänlaista suojakilpeä ei ollut. Sitä paitsi Johnny oli… no, poikkeus moneenkin epäkonkreettiseen sääntöön.
Tuo toivoi hänen kuolevan, vaikka mikä tosiaan tappaisikaan pahan. Toivokoon, ei se tässä kaukana varmastikaan ollut. Sen verran oli menetetty verta. Vaikka Felicjan olikin melkoinen ihmemies selviytymään, ei tuo koskaan luottanut siihen. Aina hän uskoi pahimpaan, eikä toivonut mitään. Toiset pelkäsivät pahinta ja toivoivat parasta. Hän oli muuten vain paska.

Johnny uteli mitä saisi vastapalvelukseksi siitä, että tuo auttaisi hänet täältä pois. Yhdensilmän mies vain tuijotti toiseen sillä silmällään ja laski, yritti laskea, jonkin sortin yhtälöä tästäkin päässään. Mihin se pyrki, mitä sillä oli mielessään? Helvetti… Miksei hän koskaan kuunnellut? Hän ei tiennyt edes missä hänen puhelimensa oli, ehkä taskussa, ehkä ei. Jos oli, hänen ei tarvitsisi kuin hiukan koota itseään ja soittaa veljelleen. Tuo hakisi hänet kyllä kotiin ja piilottaisi kaikki pimeänpuolen jutut vanhempien silmiltä. Felicjan ei uskonut, että puhelin olisi enää ehjä tai tallessa.
Suuren palveluksen Felicjan kuulemma Johnnylle tekisi kuolemalla. Osui, vaikkei sitä näytettykään. Totta kai se sattui. Mutta jos se oli totta, miksei se jättänyt häntä kuolemaan? No, sen se kyllä pian teki, juuri kun oli päästy ajattelemaan niin.
Toinen hieroi kaiken paskan hänen kasvoihinsa ja käänsi selkänsä. Haistakoon paskan, vittumaisuuttaan hän ei tasan jäisi tähän vain makaamaan ja kylmettymään. Ei tasan, jos joku sitä tosissaan tahtoi. Helvetti.

Väkisinkin irvistellen ja huultaan purren poika koetti kammeta itseään istuvilleen ja lopulta pääsikin jotenkuten nojaamaan seinään. Päässä heitti ja hänen teki mieli tupakkia. Ne oli viety jo, kyllä hän sen muisti. Tuntui pahalle ja oksetti… Veren haju tuntui pahalle nenässä. Molemmat silmät saatiin lopulta auki, vaikka punainen yrittikin peittää näkökenttää. Johnny ei ollut kauhean kauas mennyt, se oli pysähtynyt jonkin matkan päähän. Felicjan irvisteli kivusta ja oikeastaan myös Johnnyn selälle, koska se koko jätkä oli täysi paska. Vittu.
Albiino koetti jaloilleen, mikä oli tyystin typerää toimintaa, sillä tasapaino petti hyvin nopeasti. Poika rojahti suorilta jaloin asvaltille huutaen kipuaan. Ei helvetti ollut hänen päivänsä tänään, todellakaan.

Poskilihakset kireinä Johnny seisoi siinä paikoillaan ja punnitsi mitä kaikkia vaihtoehtoja hänellä oli. No, tasan kaksi: joko lähteä talsimaan kotiin tai mennä auttamaan Felicjan jaloilleen. Olisiko hänestä tekemään niistä kumpaakaan juuri nyt. Halusiko hän tehdä niistä kumpaakaan. Jos Johnny lähtisi kotiin, niin jäisiköhän häntä vainoamaan tieto siitä, että oli jättänyt Felicjanin kuolemaan sinne kujalle. Ilmeisesti Johnny ei ollutkaan niin tunteeton kuin oli uskonut nämä kaikki vuodet tai hän oli alkanut hiljalleen pehmetä päästä... Ei, sitä se ei voinut olla. Eli poika oli aina ollut tällainen... Se vain kaipasi sellaista tilannetta, milloin pitäisi valita oikean ja väärän väliltä.

Mutta entäpä jos Johnny sitten menisikin auttamaan toista? Siinä oli nimittäin se, että minne hän meinaisi Felicjanin raahata. Kotiinsa? Veisi tuon omaan kotiinsa? Vitustako Johnny teisi missä päin tuo asui, vaikka siellä oli kerran käynytkin. Omasta kodistaan hän varmaan löytäisi sinne, mutta olisi typerää lähteä talsimaan vielä hänen kotoaan eteenpäin, vaikka voisi viedä Felicjanin sinne selviämään. Ambulanssia Johnny ei todellakaan soittaisi, mutta hän ei tiennyt halusiko viedä vaaleaverikön omaan kotiinsa. Siellä oli kuitenkin kaikki paikalla ja kaksikko tuskin osaisi kävellä edes portaita ylös hiljaa. Nimittäin toinen näytti tasan siltä, ettei pystyisi kävelemään kauhean hyvin tukienkaan kanssa.

Johnny kuuli yhtäkkiä Felicjanin rääkyvän ja kiroavan äänekkäästi, joka sai hänet vilkaisemaan taakseen. Ilmeisesti toinen oli yrittänyt nousta pystyyn, joka ei tietenkään tuossa kunnossa onnistuisi. Tuhautti. Vittu saatana. Ruskeatukkainen kuitenkin puuskahti, pyörähti 90 astetta ympäri ja käveli takaisin Felicjanin luokse, joka makasi jälleen raajat levällään asfaltilla. Johnny seisahtui tuon eteen, kasvoillaan melko neutraalinviileä ilme. Ei siitä erottanut minkäänlaista sääliä, mutta eipä liiemmin inhoakaan. Rokkari oli luultavasti tekemässä ensimmäistä kertaa elämässään jotain oikein ja pelastaisi jonkun hakatun ihmisparan jäätymiseltä kuoliaaksi. Vaikka tämä ihmisparka sattui sitten olemaankin Felicjan...
Poika kyykistyi toisen viereen ja huokaisi syvään. "Kuule, me tehään nyt näin. Mä jeesaan sut siitä ylös ja raahaan sut meille. Siellä sä käyt suihkussa, selvität päätäs, nappaat parit kipulääkkeet ja nukut yön yli pääsi selväksi. Sitten aamulla korjaat luus ja lähet himaas, okei?" Tuntui varmaan äärimmäisen oudolta kuulla noinkin jaloa Johnnyn suusta, mutta hänelle oli kaksin verroin kummallisempaa sanoa se. Poika kuitenkin pudisti päätään ja yritti unohtaa, että käyttäytyi nyt täysin normaaliluonteensa vastaisesti. Hän pujotti varovasti kätensä Felicjanin kainaloiden alta ja kohotti toisen nyt ensin istumaan seinään nojaten. Jo moinen liike aiheutti melkoista puuskutusta, sillä ei Johnny todellakaan mikään voimamies ollut. Melko luikku, vaikka niitä pakollisia lihaksia löytyikin sieltä täältä kroppaa.
"Pysytkö sä yhtään jaloillasi?" Johnny kysäisi sitten, vaikka hän jo suunnitteli Felicjanin ylösnostamista. Tuon olisi vähän pakko pysyä, sillä muuten Johnny joutuisi laatimaan varasuunnitelman.

Pian Johnny oli taas hänen edessään, harmaat silmät kipusivat tuon kasvoihin ja ilme oli kuin maahan poljetulla lapsella. Arka ja epäilevä. Hän ei tiennyt mitä tässä olisi pitänyt ajatella. Huutaa ja raivota vai ottaa mukisematta vastaan mitä annettiin. Toisaalta Johnny kyllä ansaitsi saada selkäänsä sanallisesti, mutta… Tuo yritti auttaa häntä. Kukaan ei yrittänyt auttaa Felicjania, ellei kokenut sitä velvoitteena. Johnnylle se ei ollut velvoite… Toinen ilmoitti ihan ääneen toimintasuunnitelman, joka ei oikeastaan kuulostanut edes pahalle. Oudoksuttavalle kyllä siitäkin edestä, ei koskaan ikinä olisi Felicjan toiselta mitään tuollaista todellakaan odottanut. Mutta että toinen veisi hänet kotiinsa… Ei hän tarvinnut apua, paitsi että todellakin tarvitsi. Hän ei yksin pärjännyt ja tiesi sen jopa itse, vaikkei myöntäisikään.
Albiino ei kerinnyt vastata mitään, kun Johnny kumartui pujottamaan käsivartensa hänen ympärilleen ja kampeamaan vaaleampaa poikaa jaloilleen. Tai ei vielä jaloilleen, mutta istumaan seinää vasten. Vaaleampi puri huultaan ja katsoi poispäin. Tuntui tavallaan pahalle…
Johnny uteli pysyisikö hän jaloillaan ollenkaan ja vaikka Felicjan epäilikin sitä, hän nyökäytti päätään. Ainakin hän yrittäisi ellei muuta.

Katse liukui jälleen toisen kasvoihin ja ilme oli arka ja hentoinen, poika oli aivan hukassa. Hän ei oikeastaan osannut edes katsoa toista… Ei hän halunnut olla heikko ja nyt hän oli sitä Johnnyn edessä ilman minkään sorttista feikattua itseriittoisuutta. Heikkouksineen tyystin alastomana, eikä toinen edes enää ivannut häntä, vaan tahtoi auttaa. Eikä Felicjan tiennyt oliko hyvä juttu sekään, toisella oli ase käyttää häntä vastaan… Miksi tuo sitten arastelisi sitä jälkeen päin… Mitä hävittävää tässä tosin enää oli? Ei niin mitään.
“Kiitos”, Felicjan sanoi hiljaa katsomatta Johnnyyn päinkään, joskin vilkaisi varkain. “Ota vastaan, jos mä horjun”, poika pyysi ponnistaen itseään jälleen seinää pitkin jaloilleen. Kädellä haettiin ote toisesta, tukea. Hän likaisi toisen vereen ja maantiepölyyn… Mutta ei hän siitä välittänyt ja itsepä toinen oli tämän aloittanut! …kai.

Johnny oli hullu kun halusi auttaa toista. Oli täysin sekopäistä auttaa sellaista henkilöä, jota vihasi koko sydämensä pohjasta ja suurimpana toiveena oli vain nähdä tuo tallattuna ihan paskaksi jossakin maassa vetelemässä viimeisiä henkäyksiään... Nyt oli käynyt melkein sillä tavalla ja Johnny olisi saanut nauttia (jota hän aluksi tekikin) täysin siemauksi, että nyt tuo pirulainen oli lyöty. Että pian koko San Diego ja samantien koko maailma pääsisi moisesta riesasta eroon, mutta mites sitten kävikään. Johnny sai yhtäkkiä jostakin omatunnon ja päätti hommata Felicjanin pois tältä kujalta. Jonnekkin lämpimään, missä tuo voisi selvittää päätään, lievittää tuskaansa ja lähteä sitten kotiinsa jatkamaan selviytymistään. Vittu. Tuli jokin Äiti Teresa -olo, joka ei tuntunut lainkaan kivalta, mutta pakkohan hänen oli vietävä loppuun se mitä hän oli aloittanutkin.

Felicjan kiitti, joka ehkä jopa yllätti Johnnyn, mutta sitä ei kommentoitu mitenkään. Sen lisäksi Felicjan pyysi Johnnya pitämään kiinni, jos tuo horjuisi. Siihenkin olisi tehnyt mieli heittää jotain sarkastista, ettei Johnnylla oikein ollut tässä muutakaan vaihtoehtoa, mutta rokkari pysyi vaiti. Nyt hän päätti keskittyä Felicjanin ylös pääsemiseen ja tuon tukemiseen kävellessään. Mahtoi tuotakin vituttaa melkoisesti. Olla nyt Johnnyn edessä tuollaisessa kunnossa, jolloin ei vain yksinkertaisesti pärjännyt yksin. Pojalle itsellekin oli nimittäin mielettömän vaikeaa myöntää muiden edessä, että hän kaipasi apua, koska oli liian heikko selviytymään yksin. Se oli jotain niin kamalaa, että Johnny voisi jopa kuolla ennemmin kuin pyytäisi apua. Tai, niin hän ajatteli nyt. Mutta entäpä sitten, jos hän olisi itse tuossa tilanteessa, jossa olisi tasan kaksi vaihtoehtoa: ota apu vastaan tai kuole pois. Kuka tahansa järkevä ihminen valitsisi tuon ensimmäisen vaihtoehdon - ei sitä tarvinnut edes kauaa miettiä.

Felicjan otti hänestä tukea, jotta sai itsensä nostettua ylös ja Johnny antoi toisen tehdä sen. Ihan sama, vaikka takki menisi vereen ja paskaiseksi, sillä eiköhän poika keksisi jotain saadakseen sen puhtaaksi.
Okei. Eli nyt Felicjan olisi pystyssä ja seuraava askel olisi se, että he alkaisivat kävelemään kohti Johnnyn kotia. Sinne käveli normaalilla kävelyvauhdilla tästä jotain kymmenen minuuttia, mutta nyt se venyisi pidemmäksi, koska mukana oli hakattu Felicjan. Riippui tosin siitä kuinka hyvin ja nopeasti tuo pystyi kävelemään, mutta tässä menisi kuitenkin jonkin aikaa.
Johnny kuitenkin päätti, ettei halunnut seisoskella täällä enää hetkeäkään, joten hän tarttui Felicjanin toiseen käsivarteen ja heitti sen olkansa ylitse - tykkäsi toinen siitä tai ei. Muuten vaaleaverikkö ei todellakaan liikkuisi senttiäkään eteenpäin, vaan kaatuisi takaisin maahan ja silloin he olisivat takaisin lähtöasemassa.
"Okei. Nyt sit iha varovasti. Sä saat määrätä tahdin tai kohta me molemmat ollaan raajat levällään tuolla maassa", Johnny sanoi rauhallisesti ja otti yhden kokeilevan askeleen eteenpäin.

Johnny ei vinoillut yhtään, mikä oli suorastaan ihme ja silti vain hyvä asia. Hän ei olisi halunnutkaan kuulla enää mitään paskaa. Itsetuntoa oli kolisteltu ihan olan takaa jo, ei sitä enää tarvinnut lisää rikkoa. Johnny oli yllättävän hiljainen ja oletettavasti tilanne ei tuollekaan ollut se kaikkein mieluisin. Tuohan olisi ihan hyvin voinut jättää hänet tähän, mutta… Turha miettiä, hän ei sitä kysyisi, eikä Johnny varmasti oma-aloitteisestikaan mitään kertoisi. Ihan sama. Ei pitäisi kysyä, sylkisi vielä kasvoille ja jättäisi tähän. Ja sitä Felicjan ei tahtonut, tietenkään.
Johnny asetti Felicjanin käsivarren olalleen ja vaaleaverikön sormet puristuivat paitaan kiinni. Kaikki ilmeni kipuna, joka ikinen tehty asia, mutta sen ei pitänyt antaa ottaa valtaa. Hän pystyisi tähän, ihan varmasti pystyisi!
Silmät puristettiin kiinni ja poika yritti niellä kaiken kivun, joka nyt piikkinä taas iski tiedostukseen. Oliko se vasen jalka vai kylki, kenties molemmat? Jostain se kipu säteili, jossakin oli jotakin häikkää… Ihan sama, hän kestäisi kyllä.
Johnny kehotti olemaan rauhassa ja Felicjan kuulemma määräisi tahdin tai he olisivat pian molemmat rähmällään maassa. Felicjan hymähti hivenen vaikeasti.

“Joo”, hän vastasi ja lipaisi huuliaan. Suussa maistui yhä veri.. Poika räkäisi maahan verisen klimpin. Hän ei uskonut toisella olevan pilveä, joka lievittäisi kipuja ihan hyvin. Ja vaikka tuolla olisikin, miksi se antaisi jointtiakaan Felicjanin poltettavaksi… Ei minkään tähden. Hän oli juuri nyt rahaton ja… oikeastaan hänellä ei ollut yhtään mitään.
Poika nojasi melko paljon Johnnyn varaan, koska se oli välttämätöntä. Huultaan purren hän sai jopa muutamia askelia otetuksi, mutta ei se ollut syy mihinkään riemuun. He eivät olleet vielä päässeet mihinkään.
“Onko sulla tupakkia”, poika kähisi. Hänestä tuntui, että sitä tosiaan tarvittaisiin. “Ne sun mukavat kaveris huostaan otti mun savukkeet.”

Ihan ensimmäinen kerta kun Johnny pääsi leikkimään pelastavaa ritaria. Ai, että tuntuipa niin älyttömän hyvältä. Ja ihan pakostikin tuli mieleen ne toisen 'jokainen prinsessa tarvitsee oman prinssinsä' -höpöttelyt, joka sai Johnnyn pudistamaan päätään. Ei helvetti. Niitä satunnaisia takaumia siitä illasta ja jostain syystä juuri nuo jorinat tunkivat hänen mieleensä. Varmaan juuri ne turhimmat jutut koko illalta ja ne jotkut tärkeämmät seikat jäivät pimeyteen. Johnnylla ilmeisesti oli valikoiva muisti, vaikka yleensä pimeyteen jäivät juuri ne asiat, jotka olisi vain parempi tietää. Hmm... Pystyiköhän mieli olla hallitsijaansa vastaan? Olisiko se sitten jotain kaksoispersoonaa, jos Johnny edes ajattelisi mielellään oleva aivan oma tahto... Ei helvetti, mitä hän oikein ajatteli. Eihän hän ollut edes poltellut tänään ja silti ajatus lensi tähän tahtiin. Ehkä olisi sittenkin syytä huoleen ja pojan olisi syytä mennä tarkistuttamaan päänsä. Ihan vain senkin takia, että jokin aivolohko oli selvästi pehmentynyt tai sieltä oli tippunut ruuvi. Ja sattumoisin juuri se osio, missä sijaitsi ihmisen empatiantuntemiskyky, jota Johnnylla ei pitäisi olla lainkaan. Ilmeisesti sitten oli, kun hän oli tässä.

Felicjan tarttui hänestä paremmin kiinni ja räkäisi verta ulos suustaan. Johnnyn kasvoilla viipyi ehkä kolme sekuntia inho, mutta se hävisi nopeasti kun he pääsivät pari askelta eteenpäin. Poika yritti pitää itsensä suorana, sillä Felicjan nojasi itseään aika paljon häntä vasten. Pientä haparointia ja huojumista tapahtui, mutta pystyssä he silti pysyivät. Ainakin toistaiseksi. Vaaleaverikkö kysyi nopeasti, että oliko Johnnylla tupakkia, sillä ne hänen kaverinsa olivat nyysineet toisen omat. Johnnyn suusta karkasi pienehkö naurahdus, vaikka tuskinpa tässä tilanteessa se oli tarpeen. Nimittäin kyllähän häntäkin vituttaisi, jos jotkut varastaisivat hänen tupakkansa.
"No kavereita ja kavereita. Niistäkin tyypeistä mä tunsin ehkä yhden tai kaksi. Usko pois", Johnny sanoi ja pysähtyi kaivamaan tupakoita farkkujensa taskusta. Mitäpä hänen edes tarvitsi toiselle selittää, sillä tuskinpa tuota edes kiinnosti olivatko ne taukit hänen kavereitaan vai ei.
Johnny kaivoi yhden syöpäkäärön Felicjanin huulille ja se jopa sytytettiin. Kielenpäällä poltteli vaikka minkälaisia ivallisia kysymyksiä ja varsinkin erilaisia naljailuja siitä Felicjanin viikontakaisesta "paljastuksesta", mutta Johnny piti päänsä kiinni. Ainakin toistaiseksi. Tuskinpa tuo jaksaisi alkaa kuunnella, vaikka eihän se pitäisi Johnnya kiinnostaakaan.
"Käviks sun päälle joku isompiki porukka?" Johnny kysyi, vaikka tokihan Felicjanin kunnostakin näki, että ei tätä ihan yksi ihminen saanut aikaan. Ei ainakaan yleensä. Lähinnä Johnny kysyi kysymyksen rikkoakseen pienehkön hiljaisuuden heidän välillään.

Oi, prinsessakohtelua… Huomaten sarkasmi… Vaikka ihan tosi, Johnnyhan piti häntä hyvin. Kaivoi tupakin mukisematta ja asetti huulille sytyttäenkin vielä. Vakuutteli tuo, ettei tuntenut sitä porukkaa juurikaan, eikä Felicjan kyseenalaistanut. Niin hän itsekin usein pyöri puolituttujen mukana ties missä, eikä samaa ollut lainkaan vaikea kuvitella toisestakin. Poika kuljetti käden huulilleen tarttuen tupakkaan, eikä se ollut oikeastaan niin vaikeaakaan. Hänen otteensa pysyi, eikä käsikään juuri tärissyt. Poika yritti haparoivia askelia eteenpäin, onnistuenkin. Hän luotti siihen, ettei Johnny antaisi hänen kaatua. Tiedä sitten miksi hän niin teki, mutta… Hän ei vain epäillyt. Toisessa oli jotakin, millä Felicjan oli voitettu tuon puolelle. Mitä, ei sitäkään sitten osattu kertoa.
Tummatukka kysyi oliko hänen päälleen käynyt isompikin porukka, Felicjan hymähti ja vei tupakan huulilleen uudelleen. Heidän matkansa eteni, vaikkakin todella, todella pienin ja hitain askelin.
“Joku kuus”, vastattiin. “Mä olen vissiin vaihteeksi vieraillut väärissä naisissa. Mä ilmotin kyllä, etten mä voinut tietää… Tosin en mä sitä vissiin kovin kauniisti ja huomaavaisesti sanonut…” Rupesi luonnistumaan puhuminenkin jotenkuten jo. Ja ei, nätisti hän ei todellakaan ollut sanonut. Pikemminkin käyttänyt melkoisen värikkäitä ilmaisuja ja ollut muutenkin töykeä. Sen siitä sai, kun sattui olemaan Felicjan, selkäänsä.

Tupakka paloi melko nopeasti, eivätkä he sen mitan aikana olleet juuri kerenneet edetäkään. Ei Felicjan missään maratoonaus kunnossa todellakaan ollut.
Jotenkin olo toisen seurassa oli hieman vaivaantunut. Toinen tiesi niin paljon liikaa, kaikkea mitä tuon ei todellakaan olisi tarvinnut tietää. Kuten nyt vaikka sen, kuinka hän oli toiseen langennut. Felicjanin ehkä hieman teki mieli kertoa tuolle, ettei tuon tarvinnut välittää. Näin kävi välillä, mutta tuppasi menemään ohikin melko nopeasti. Valhehan se oli… Vaikka näin kävikin toisinaan, eivät ne silti hoitamattomina kovinkaan helppoja olleet. Kun Fel sai mitä tahtoi, hän kyllä kyllästyi nopeasti. Toista se oli, jos hän joutui yrittämään kauankin. Hän tuppasi tosiaan sitten myös yrittämään kunnolla.

“Onko tästä pitkäkin?”, Fel kysyi nakaten natsan asvaltille ja jatkaen varovaisia askeliaan.

Ei ollut lainkaan ihme, jos Johnny hieman vierasti Felicjanin läsnäoloa. Tai, ei hän ehkä vierastanut, mutta niitä hiljaisia hetkiä kuitenkin oli. Miten helvetissä sitä sitten pystyi käyttäytymään normaalisti sellaisen jätkän seurassa, joka oli epäsuorasti tunnustanut olevan kusessa häneen! Varsinkin kun kyseessä oli Felicjan, jolta Johnny oli odottanut vähiten minkäänlaisia inhimillisiä tunteita häntä kohtaan. Varsinkaan häntä kohtaan. He olivat loppujen lopuksi niin samanlaisia, mutta myös niin erilaisia, että olisi silkka mahdottomuus, että he tulisivat toistensa kanssa toimeen ja juttelisivat normaalisti. No, ehkä sitä yrittämällä saisi jonkinlaista aikaiseksi, mutta Johnny ainakin oli niin kärsimätön persoona eikä asioiden eteen oikein jaksettu nähdä vaivaa. Tai ei ainakaan ihmissuhteiden eteen, sillä poika nyt ei muutenkaan kaivannut mitään kavereita tai ystäviä ympärilleen. Oli hyvä olla olemassa sellainen vakituinen hengailuporukka, jonka kanssa olla silloin kun oma seura alkaa kyllästyttää, mutta sen pitää olla myös sellainen, josta voi lähteä ihan milloin vain pois ja olla pitämättä oikeastaan minkäänlaista yhteyttä. Kuitenkin sitä otetaan ihan normaalisti mukaan, kun siltä taas tuntui.

Johnny henkäisi hivenen ja piti toisella kädellä kiinni Felicjanin kädestä, jotta tuo ei menettäisi tasapainoaan ja vetäisi Johnnya mukanaan maahan. Eteneminen oli erittäin hidasta ja Johnny huokaisi itsekseen. Jos hän olisi lähtenyt vain lätkimään, hän olisi jo ehtinyt tässä ajassa ainakin kolme kertaa kotiin. Mutta ei niin ei. Pakkohan tämä homma oli hoitaa loppuun, jos se kerran aloitettiin.
Ruskeatukkainen nyökkäsi ja virnisti aavistuksen, kun Felicjan kertoi hänen kimppuunsa käyneen kuusi jätkää ja sekin käsirysy oli syntynyt siitä, että tuo oli mennyt painamaan jotain väärää muijaa. Niinpä tietysti. Liekkö mustasukkaisuuskohtaus tai olikohan se muija ollut jonkun tyttöystävä, ei kiinnostanut Johnnya tippaakaan.
"Vai niin. Ehkäpä se olisi joskus hyvä oppia pitämään housut jalassa", Johnny tokaisi lyhyesti ja katseli sitten ympärilleen. Kujan pää lähestyi ja siitä pitäisi enää kääntyä oikealle ja kävellä suoraan niin kauan, kunnes tulisi vastaan sellainen tyypillinen amerikkalainen punainen tiilitalo. Tuon kommentin saattoi myös ymmärtää silläkin tavalla, että Johnny oli mokannut kun ei ollut pitänyt housujaan jalassa Felicjanin seurassa. Ei silloin ensimmäisellä kerralla, eikä nyt viimeksikään. Miltäpä kaikelta he olisivatkaan säästyneet, jos he olisivat tajunneet pysyä erossa toisistaan. Tai miltä kaikelta informaatiolta Johnny olisi välttynyt, jos hän ei olisi tarttunut siihen Felicjanin tarjoukseen ja lähtenyt tuon mukaan. Niinpä. Olipa hyvä hetki jossitella, kun kaikki oli ehtinyt jo tapahtua.

Ruhjottu vaaleaverikkö kysyi, että olisiko tästä vielä pitkän matkaa Johnnyn luokse ja se sa ruskeatukkaisen huokaisemaan mietteliäänä.
"Nooh... Mun normikävelyvauhdilla tästä menee sinne jotai 10 minuuttia. Mutta nyt varmaan jotain... 15 tai vähän päälle", rokkari ilmoitti ja opasti toista varovasti kääntymään tästä oikealle. Ilma oli ihan oikeasti viilentynyt melkoisesti ja se sai Johnnyn vilkaisemaan Felicjania nopeasti. Tuolla ei edelleenkään ollut muuta yllä kuin se sama t-paita, mutta eiköhän tuo pärjäisi heille asti. Ainakin toivottavasti.
"Onneksi tää katu on aina tähän aikaan hiljainen. Kaikki nuoret on keskustassa ja muut ihmiset vetämässä sikeitä", Johnny höpötti ihan suhteellisen rennosti, vaikka hän sinänsä kokoajan pelkäsi, että nyt tulisi vastaan joku kyttäauto, joka oli menossa tarkistamaan keskustan tilanteen tai jotain.

Johnnykin mainitsi, että Felicjanin olisi hyvä pitää joskus housut jalassaan, niin säästyisi paljolta. Hän oli tainnut kuulla tuon joskus ennenkin ja ties kuinka monen muunkin ihmisen suusta… Niin, tyypillinen lause.
“…Ja suu kiinni, oon ehkä kuullut joskus”, poika huokaisi ja teki kokoajan kaikkensa edetäkseen. Ponnistelut olivat melkoisia, mutta hän ei perkele vie luovuttaisi. Hän oli kaikkea muuta kuin luovuttaja. Niin se todellakin oli. Ei hän ihmetellyt, jos Johnny katui sekaantumistaan häneen, ei todellakaan ihmetellyt. Moni ihminen katui, sillä hän oli… Hän oli no, hieman poikkeavanluontoinen poika.
Hän oli kaiketi jollain tavalla ehkä riippuvainen seksistä, vaikka kuinka uskottelikin itselleen kaiken olvan vain kokeilunhalua. Sitä hänellä kyllä riitti, mutta silti… Eiköhän seksissäkin oltu jo miltei kaikkea kokeiltu.
Keskustelu oli ihmeen inhimillinen ollakseen heidän kahden välinen. Kumpikaan ei ollut vielä korottanut ääntään, eivätkä he suivaannuksissaan laukoneet julmuuksia toisilleen kilpaa. Mikä oli pyhä ihme.

Tummaverikkö kertoi, ettei tästä kestäisi normivauhdilla kuin kymmenisen minuuttia, mutta heidän vauhdillaan ehkä vartti tai vähän päälle. Felicjan naurahti kuivasti.
“Paskat, ainakin puolituntia, kun mä olen vittu rampa… Onko sulla oikeasti siniset silmät?” Okei, kyllä hän oli kiinnittänyt siihenkin huomiota. Jotenkin hän oli kokoajan mieltänyt ne ruskeat silmät aidoiksi, mutta… Siniset olivat nätit. Vaikka paskathan silläkään merkitystä oli.

Felicjan oli kuulemma kuullut jo joskus aiemminkin, että tämän olisi hyvä oppia pitämään ne housut jalassa. Johnny virnisti erittäin vahingoniloisesti ja tietävästi, vaikka ei tiennyt miksi niin teki. Ehkäpä se sanoi juuri 'sitä saa mitä tilaa', vaikka niinhän moinen sanonta sopisi Johnnyynkin. Hän ei ollut pitänyt housujaan jalassa vaaleaverikön seurassa, joten nyt hän joutuisi kantamaan seuraamukset. Voisikohan tässä puhua edes mistään kohtalosta, kun juuri Johnny oli löytänyt Felicjanin täältä hakattuna? Ei, hän ei uskonut kohtaloon. Eikä varsinkaan mihinkään yläkerran ukkoon, jolla muka olisi valtuudet päättää siitä mitä maailmassa oikein tapahtuu. Joku vitun diktaattori tai joku sellainen. Paska hallitsija, jos antoi maailman ihmisten kärsiä. No, tällä kärsimyksellä Johnny ei tarkoittanut itseään, vaan kerrankin ajatteli ihan maailmanlaajuisesti koko hommaa. Ei se Felicjan nyt niin iso vitsaus ollut, että rokkari alkaisi mitään olematonta voimaa siitä syyttää. Turhahan sitä oli, sillä ei hän itse edes sellaiseen uskonut.
"No ensi kerralla olet sitten paljon viisaampi", Johnny virnisti ja huokaisi. Hitto. Tätä menoa he olisivat vasta tunnin päästä kotona. Eikä poika pystynyt tai tohtinut Felicjania hoputtaakaan. Kyllä hän tiesi miten hankalaa se oli tuollaisessa kunnossa kävellä, sillä olihan Johnnykin joskus hakattu melkein samanlaiseen kuntoon. Ei ollut todellakaan kivaa kun kolme tai neljä treenattua miestä kävi kimppuun ja hakkasivat paskaksi.

Felicjan tuhahti, että tuon vauhdilla tässä menisi tunti, jota Johnny oli hetki sitten jopa alkanut epäillä. Ehkäpä kerrankin Felicjan oli oikeassa...
"Vitun pessimisti", Johnny naurahti hiljaa ja käänsi katseensa hetkeksi toiseen. No, sitä kommenttia hänen silmistään poika ei ollut osannut odottaa. Toki se oli melko pistävä yksityiskohta hänen ulkonäössään (mikäli siis oli häntä joskus aiemminkin katsellut) ja kirvoitti monilta ihmisiltä kysymyksiä. Felicjanilta hän ei kuitenkaan ollut osannut odottaa kysymystä, sillä hän ajatteli tuon olevan niin heikko, että ei jaksanut kiinnittää huomiota tällaisiin pikkuasioihin. Ilmeisesti tuo oli sitten jaksanut, joka sai Johnnyn hymähtämään.
"Ei." Johnny kusetti. Johnny kusetti ihan päin näköä, eikä varmaan edes kuullostanut uskottavalta. Minkäs hän sille mahtoi, että oli yllättynyt toisen kysymyksestä niin paljon, vaikka ihan tavanomainen se olikin.
"Venaa hetki. Pidä kii, ku mäki otan tupakan", Johnny sitten sanoi, pysähtyi ja irroitti hetkeksi kätensä toisen käsivarresta, joka lepäsi hänen olallaan. Kaksikätisenä oli paljon helpompaa ja nopeampaa kaivaa tupakat esiin ja sytyttää sellainen. Johnny henkäisi tyytyväisenä kun sai imaistua ensimmäisen kerran nikotiinia keuhkoihinsa, vaikka siitä edellisestä tupakasta olikin jäljellä vasta vähän aikaa. Hetken aikaa siinä nautittuaan, Johnny tarttui uudestaan Felicjanin käsivarresta ja matka saattoi jatkua.

Toisen kasvoilla oli vahingoniloinen ilme, jonka Felicjan yritti kovasti ohittaa. Tässä nyt ei kannattanut ruveta räkkyämään, vaikka kuinka mieli tekisi… Niin, osasi poika joskus itseäänkin ajatella kunnolla ja hillitäkin, jos se oli edes osittain tarpeellista.
Johnny ilmoitti Felicjanin olevan ensikerralla sitten paljon viiaampi, hämillinen katse osui toisen kasvoihin, ennekö poika repesi nauramaan.
“En ole, voin luvata”, hän virnisti, vaikka ilme vaihtuikin pian irvistykseen. Teki kipeää nauraakin. Ensimmäinen turpakeikkahan tämä ei ollut ollut, eikä varmasti viimeinenkään. Felicjan nyt ei juuri humalassa ja ties missä mömmöissä katsellut mihin sekaantui ja yleensä siitä seurasi kyllä sanomisia.

Johnny haukkui häntä naurahtaen pessimistiksi ja katsoi häneen. Se kysymys toisen silmienväristä näytti yllättäneen, mutta kuitenkin se vastasi kieltävästi.
“Mä olen vain realistinen ja mä en kyllä taida uskoa sua, sillä sininen piilolinssi on hyödytön ruskeissa silmissä.” Jepjep… Ellei toisen silmät sitten oikeasti olleet jotain ihan muuta ja molemmat vaihtoehdot olivat piilolinssejä? Ihan sama se oikeastaan oli. Nämä siniset olivat silti kivat.
Johnny kehotti odottamaan ja pitämään kiinni, kun tuo kaivaisi itselleen tupakan, eikä Felicjan mitään vastaan mukissut, vaan puristi toisen paitaa jälleen nyrkkiin kätensä sisään ja nojaili toiseen itseään turvaten. Hetki kului ja matka jatkui, albiino yritti kyllä parhaansa etenemisen kansa, mutta vauhtia oli hyvin paha mennä kiihdyttämään.
“…Voi vittu, multa menee taju”, poika ärähti, kun silmissä rupesi jälleen heittämään. Tämä oli oikeasti perseestä! Poika sulki silmänsä ja nojasi päätään toisen olkaan hengittäen syvään. Ei vittu oikeasti…

Poikaa itseään ärsytti ihan saatanasti olla tässä kunnossa, eikä kyennyt kävelemään. Hän ei edes tajunnut kuinka paljon olisi tästäkin velkaa Johnnylle… Varmaan ihan henkensä verran. Pää nostettiin ylös, sitä teki oikeastaan mieli hakata seinään, vaikka ihan tarpeeksi vahinkoa olikin yhden päivän ajalta saatu aiheutetuksi.
Felicjan puri huultaan ja pakotti itsensä kävelemään. Tästä ei olisi mitään hyötyä, jos hän ei tekisi mitään.

Felicjan lupasi, ettei ensi kerralla olisi yhtään sen viisaampi. Eikä Johnny voinut oikeastaan tuomitakaan tuota, sillä hänellekin sattui samantyylisiä juttuja humalassa tai joidenkin muiden aineiden vaikutuksen alaisena. Kyllä hän pari kertaa oli mennyt panemaan jonkun poikaystävää tai jotain sen tapaista, mutta saiko häntä edes siitä syyttää. Johnny ei nimittäin raiskannut, pakottanut tai kiristänyt, että saisi harrastettua jonkun kanssa seksiä. Nuo itse olivat lähteneet leikkiin mukaan, mutta silti Johnny oli se, joka sai turpaansa. Se ei ollut reilua, mutta mikäpä tässä maailmassa nyt olisikaan? Eikä Johnnykaan voinut sanoa viisastuneen yhtään sen yhden kerran jälkeen, vaikka itselleen niin vakuuttikin. Aina se lupaus unohdettiin jostain kumman syystä ja sama homma alkoi uudestaan.

Felicjan paukutti tosiasioita sillä, että sininen piilolinssi ruskeassa silmässä olisi hyödytön. Tottakai se olisi hyödytön, sillä ruskea oli paljon tummempi väri kuin sininen. Eli olisi turhaa väittää, että ruskea olisi muka hänen silmiensä oikea väri.
"Mä en vaan tykkää sinisestä, mutta en liiemmin piilolinsseistäkään", Johnny sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vei tupakan jälleen huulilleen. Poika ei edes ollut varma, että mistä tämä kammoksuminen sinistä väriä johtui ja miksi hän oli edes alkanut käyttää juuri ruskeita piilolinssejä. Ehkäpä rokkari oli vain kyllästynyt kuulemaan ihmisten huokailuja siitä, että hänellä oli niin siniset silmät ja kaiketi ne muistuttivat häntä jotenkin oikeasta isästään. Tuolla kun oli ollut ihan prikulleen samanväriset silmät ja ainakin Sharon sekä jotkut heidän isänsä tuntevat ihmiset jaksoivat muistuttaa siitä. Ehkä Johnny oli vain katkera, että tuo oli valinnut huumeet mielummin kuin heidät ja päättänyt sitten vaihtaa silmänsä ruskeiksi. Eivätpähän muut ihmiset - siis jos Johnnyyn pääsivät tutustumaan jotenkin - voineet verrata heitä kahta.

Eteneminen oli erittäin hidasta, mutta se oli nyt vain kestettävä ja Johnnyn kärivällisyyden olisi riitettävä. Kaksikko pysähtyi kun Felicjan ilmoitti menettävän kohta tajunsa ja tuo hautasi päänsä hetkeksi Johnnyn olkaan.
"Eikä muuten mene, koska mä en oo sua alkamassa kantamaankaan meille", Johnny uhkasi, vaikka minkäpä hän sille mahtaisi, jos Felicjanin päässä heitti ja tuon jalat pettivät. Mitäs sitten hän tekisi? Raahaisi toista maata pitkin, jolloin tuohon varmasti sattuisi enemmän ja matka sujuisi paljon hitaammin. Sen lisäksi myös Johnnylta loppuisivat voimat, sillä ei hänkään nyt loputtomiin jaksanut raahata Felicjania ympäriinsä, vaikka ei tuo mikään lihavakaan ollut. Sellainen normaali, kuten Johnnykin oli. Okei, jotkut sanoivat painoa olevan ihan sopivasti, mutta jotkut sanovat sitä olevan vähemmän kuin suositeltu määrä olisi.
Felicjan kuitenkin päätti jatkaa matkaa ja Johnnykin otti muutaman pienen askeleen. "Voidaan me toki pysähtyä huilimaankin, jos siltä tuntuu." Jaloa. Johnny vain ajatteli omaa parastaan, että ei tiennyt mitä tuolle tekisi, jos tämä nyt yhtäkkiä menettäisi tajunsa tai jotain. Niin hän ainakin itselleen jaksoi väittää.

Johnny ei kuulemma pitänyt sinisestä, muttei kyllä piilolinsseistäkään. Felicjan ei ymmärtänyt, olisi tyytyväinen, että sen silmät edes olivat värilliset! Toisin kuin hänellä… Hänessä ei luonnostaan väriä ollutkaan, harmaat silmät ja platinainen tukka. Albiino, sillä erinäköisiä olivat kaikki muut hänen perheessään. Ei hän mikään adoptiolapsi tai vaihdokaskaan vissiin ollut.
“Ihan kivat ne on, sitä paitsi mitä väliä, ne on vaan silmät”, Felicjan tuhahti, mutta hymyili pienesti. Miten ihmeessä lie päästään pehmennyt, kai vain siksi että Johnnyssa oli.. jotain. Minkä tähden ihmisen piti mennä vittu vie ihastumaan idiootteihin ja sitten ne eivät edes osanneet sanoa mikä viehätti… Tai sama muista, mutta miksi Felicjanin? Ei todellakaan mitään hajua.

Taju ei kuulemma menisi, sillä toinen ei rupeaisi häntä kantamaan mihinkään. Toisen olkaa vasten mutistiinkin jotakin kirosanoin väritettyä siitä, kuinka häntä ei todellakaan tarvitsisi kantaa. Saiko siitä selvää vai ei olikin sitten aivan toinen juttu.
“Ei meidän mitään tarvitse huilata”, poika ärähti. “Kyllä mä jaksan.” Ollako siitäkään niin varma… Hän oli menettänyt verta melkoisen määrän, eivätkä hänen veriarvonsa noin muutenkaan olleet kovinkaan kuninkaallista luokkaa… Verenvuoto oli kuitenkin jotakuinkin jo tyrehtynyttä, eikä suurempia haavoja ollut, joten tuskin mitään suurta vaaraa kuitenkaan oli.
Itseviha oli hyvä voima viemään Felicjania eteenpäin, sillä hänen oli tarve todistella toistuvasti itselleen sitä, että osasi. Vaikak tavanomaisesti itseltä vaadittiinkin niin paljon liikaa.
Otetta parannettiin toisessa ja poika koetti ottaa jo suurempia askelia, vaikka joutuikin puremaan huultaan, kun jalasta säteili kipua. Toivon mukaan se olisi kuitenkin pian tiessään… Vaikkei vaaleaverikkö moiseen todellakaan tosissaan uskonut.

Johnny pyöräytti silmiään. Eipä tietenkään ymmärtänyt, vaikka kuinka moni edes ymmärsi. Silmiensä väriä ei voinut valita, mutta sitä pystyi muuttamaan, jos ei miellyttänyt. Ja sininen ei miellyttänyt Johnnya yhtään, joten hän käytti ruskeita piilolinssejä. Felicjanista nämä silmät olivat ihan nätit, joka sai Johnnyt tuhahtamaan. Eipä hän tuotakaan osannut odottaa kuulevansa, ei ainakaan tämän albiinon suusta.
"No voi kiitos kehuista. Tässähän ihan punastuu", Johnny tuhahti, mutta virnisti leveästi perään. "Mut mä vissiinki unohdin kertoa sulle, että oon saatanan pinnallinen homo, joka ei siedä ainuttakaan epäkohtaa ulkoisessa olemuksessaan. Ja noi mun silmät nyt vaan sattuu häiritsemään mua, joten pakkohan mun on korjata moinen epäkohta. Sitten oon kato täydellisen näköinen", ruskeatukkainen hymähti omahyväisesti, vaikka tuskin se ihan paikkansa pitikään. Poika piti nimittäin itseään ihan hyvännäköisenä ja toki hän oli saanut kuulla kehuja ulkonäöstään, mutta ei hän loppujen lopuksi niin ihmeellinen ollut tai edes eronnut massasta kauhean paljoa.

Felicjan totesi, ettei varmana tarvinnut pysähtyiä ja huilata. Eikä Johnny alkanut alkanut väittää vastaan, sillä tuskinpa hän saisi vaaleaverikön mieltä muutettua. Eikä hän edes tiennyt, että halusiko muuttaa. Nimittäin tämä eteneminen oli muutenkin hidasta ja se vielä tästä puuttuisikin, että he seisahtuisivat huilaamaan. Johnny halusi kotiin. Ja aivan varmasti Felicjankin halusi suihkuun ja lepäämään. Käsi tarttui tiukemmin Johnnyn takista ja ruskeatukkainen voihkaisi. Hänen olkapäänsä olisivat tämän jälkeen paskana, sillä Felicjan roikkui hänessä ihan kiitettävän tiukasti kiinni... Vai oliko hänellä edes oikeutta valittaa omia olkapäitään, kun toinen oli juuri saanut turpaan kuudelta mieheltä. Johnny vain oli Johnny, eli tajuttoman itsekäs paskiainen. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

"No niin. Enää pitää kävellä ton seuraavan risteyksen yli, kunnes ollaan perillä", Johnny totesi sitten pienen tilannekatsauksen jälkeen ja huomasi sen tutunnäköisen risteyksen jonkin matkan päässä. Sinne tosin tällä vauhdilla kuljettaisiin jotain viisi minuuttia, mutta piti vain pysyä kärsivällisenä. Samalla Johnny myös erotti, että juuri siinä heidän talonsa edessä oli jokin punainen auto, joka sai hänet tuhahtamaan. Helvetti soikoon kun hän oli unohtanut ne Sindyn ja Jackin ystäväpariskunta, jotka olivat tulleet heille kylään aamulla. Ja ilmeisesti sitten jääneet yöksi, joten vierashuone olisi jo käytössä.
"Sä saatkin sitten ilmeisesti mut unileluksesi kun näettävästi talon ainoa vierashuone on muussa käytössä", Johnny sitten informoit toistakin ja vilkaisi tätä nopeasti syrjäsilmällään.

Punastuu, toki joo. Sen hän haluaisikin nähdä. Tuskin koskaan kuitenkaan oikeasti näkisi, mutta oliko moisen edes tosissaan merkitystä. Ottakoon nyt tuonkin kommentin kehuna ja… oikeastaan sehän oli, Felicjanin mittakaavalla. Normaali tapa oli haukkua kaikki viimeisenpäälle pystyyn. Johnny selitteli jotakin sarkastista ulkonäöstä ja pinnallisuudestaan, mihin Felicjankin hymähti.
“Mitä mun pitää tohon sanoa? ‘sähän olet täydellinen, lässynlässynblaahblaah ja siirappia.’ Sussa on sentään kontrasti, mä olen aivan valkonen, mulla on luonnostaan värittömät hiukset ja silmätkin on värittömät, tylsää.”
Olihan Johnny hyvännäköinen, mutta ei sitä nyt ääneen sanoa voinut. Kuvittelisi vielä hänen piirittävän tuota ja ties mitä. Ei hän oikeastaan edes yrittänyt toista, olihan se jo huomattu ettei toinen pitänyt hänestä minkään vertaa missään mielessä. Joskin juurihan tuo oli hänet korjannut turvaan, mutta… Ei pitänyt luulla mistään liikoja. Pessimisti ei kokenut pettymyksiä.

Toinen inisi Felicjanin tiukentaessa otettaan ja harmaasilmäinen vilkaisi toista viileästi. Ei hän nyt ihan noin paljoa painanut, sitä paitsi toisella ei ollut paljoa varaa valitella tilannettaan. Tuon naama ei näyttänyt siltä, kun sitä olisi vedetty raastinraudalla. Felicjanin näytti, sanoin kädet ja jalatkin, hankautuneena asvalttiin. Mustelmia oli siellätäällä, kuten nyt vaikka toisen silmän ympärillä. Kaikkea sitä kauneutta koristettiin vielä lisää verellä, että kiva, kiva.
Toinen kuitenkin totesi heidän olevan pian perillä, enää yksi risteys ja se oli siinä. No, onneksi ei todellakaan sen kauempana. Sinne olisi pakko jaksaa, aivan pakko. Nyt ei saatana vie saanut luovuttaa.
Johnny jatkoi ilmoittautumalla Felicjanin unileluksi, sillä vierashuone olisi varattuna. Ei albiino sitä ääneen sanonut, mutta hän oli jotenkin odottanutkin nukkuvansa joko toisen sängyssä tai sohvalla. Kävi siis hänelle näin.
“Sun porukat ottaa vissiin aika hienosti, että sä raahaat sinne tuntemattoman, joka on hakattu siihen kuntoon että nahkakin on ylösalaisin?”, Fel virnisti heikosti. Aivan sama sinänsä hänelle, mutta… tiedä taas sitäkään.

Felicjan kertoi Johnnyssa olevan sentään jonkinmoinen kontrasti, eikä ollut tämän itsensä tapaan väritön. Okei, poika saattoi itsekin allekirjoittaa sen, että Felicjan oli melko kalpea ja väritön. Silmätkin olivat tuollaiset... Harmaat ja iho oli erittäin vaalea. Hiuksista hän ei tiennyt, sillä niissä oli aina muutamia shokkivärejä, mutta vaaleat ne hiuksetkin varmaan olivat. Johnny taas oli ihan normaalin californialaisen näköinen: hivenen ruskettunut iho, ruskeat hiukset, siniset silmät... Niin, ja muutenkin melko tumma. Ihan kivaahan se oli olla tämän näköinen, kuin ihan sellainen albiino.
"No just tota mä odotinki sun sanovan", Johnny tokaisi hymyillen ja iski toiselle silmää. Ainahan sitä oli kiva saada kuulla kehuja, joita Felicjan suusta kauhean usein edes kuuli. Eikä kyllä liiemmin Johnnynkaan, joten asia oli ihan sama.

Felicjan tuumi, että mitähän Johnnyn porukat mahtaisivat ajatella siitä, että hän roudasi kotiin jonkun tuntemattoman hakatun nuorukaisen.
"Hyvällä tuurilla ne on nukkumassa tähän aikaan, huonolla tuurilla ne istuu tuhannen kännissä keittiönpöydän ääressa kun on juonu taas vähän liikaa punaviiniä ja pelaa joitain vitun parisuhdepelejä", Johnny totesi hymähtäen ja vilkaisi Felicjania. Sindysta ja Jackista tuskin olisi mitään haittaa, eikä kyllä niistä vieraistakaan. Sharonista ja Dannysta hän ei ollut niinkään varma. Sillä muistaakseen ainakin kummatkin olivat jääneet kotiin Johnnyn lähdettyä keskustaan. Eikä tässä ollut mennyt kuin pari tuntia, kun hän oli lähtenyt, joten... Toivottavasti olisivat menneet jonnekin muualle tai ainakin pysyisivät omissa huoneissaan. Johnnya ei vain kauheasti inspaisi jäädä selittämään, että kenet hän oikein kotiin raahasi. Varsinkaan kun Felicjan oli hakattu, joka varmaan aiheuttaisi lisää kysymyksiä, joihin Johnny ei halunnut vastata.

Sitten kaksikko oli ihan hiljaa ja kulki hitaasti eteenpäin. Kadut olivat tyhjät ja katulamput valaisivat onneksi heidän tietään. Viimein he saapuivat sen risteyksen luokse, joka pitäisi enää ylittää ja sitten kääntyä ensimmäisen talon pihaan. Voi luoja, että tuntui hyvältä päästä kotiin. Ja ihmeellisen rauhallisesti tämä heidän matka olikin edennyt ja he olivat jopa jutelleet sivistyneesti toistensa kanssa. Tie ylitettiin samaa vauhtia kun matka oli muutenkin kulkenut ja Johnny raahasi Felicjanin erään punaisen, kaksikerroksisen omakotialon pihaan. Hän havaitsi, että missään ei ollut valoja, joka oli tietenkin hyvä merkki. Ainakin porukat ja vieraat olisivat nukkumassa, joten niistä ei ollut vaaraa. Sharon ja Danny taas saattoivat ihan hyvin olla hereillä, mutta ei Johnny jäänyt sitä kauemmaksi aikaa miettimään. Varovasti hän käveli ulko-ovelle, sääti hetken aikaa avaimiensa kanssa, kunnes ovi aukesi ja hän talutti toisen sisään. Koko kämppä oli hiljainen, joten sen takia heidänkin pitäisi olla. Haasteena olisivat kyllä nuo portaat, joista pääsisi yläkertaan ja suihkuun.
Johnny vei Felicjania varovasti kohti portaita ja käänsi katseensa toiseen. "Noni. Nyt ihan rauhassa. Älä pidä meteliä", hän sanoi, joka voisi olla melko kohtuuton pyyntö. Tuon jalat olivat aivan varmasti paskana ja niiden nostaminen oli varmaan melko työlästä. Ja portaitakin oli enemmän kuin kymmenen, joten... No, ehkä tuo selviäisi.
Ylös portaita päästiin ja sitten Johnny lähti viemään Felicjania kohti suihkua. Parempi vain puhdistaa kaikki ruhjeet nyt, ettei vain mikään tulehtuisi. Kylppäri sijaitsi vasemmalla, jonka vieressä oli Sharonin huone. Onneksi tuo oli tottunut, että Johnny rymisteli kotiin keskellä yötä ja kävi yleensä heti suihkussa. Felicjan tyrkättiin vessanpöntölle istumaan, kun hän itse laittoi oven kiinni ja lukkoon.
"Tää voi kuulostaa hassulta, mutta pystytkö sä käymään itse suihkussa vai tarviitko sä siihen apuja?" Johnny kysyi siinä hetken tujoteltuaan ja puraisi huultaan.

(( En jaksanu jättää niitä jumittaa siihen portaikkoon, joten hittasin ne tuonne yläkertaan. Sano jos haittaa~ ))

- no ei tietenkään haittaa, turhaan ne olis siinä jumittaneetkin, kun siinä mitään jännää ole : DD -

Toinen kertoi vanhempiensa olevan nyt nukkumassa tai tuhannen tuuterissa pelaamassa seurapelejä… Hehkeää, oikeastaan aivan sama kumpaa. Jos ne nukkuivat, voisi olla hankaluuksia olla pitämättä meteliä ja jos ne taas pelasivat niin… Sitten pelasivat, olipas taas monimutkaista.
Jotenkin tuntui jopa hivenen typerälle puhua ihan normaaleja juttuja yhtään sähisemättä Johnnyn kanssa. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta tätä lajia… Viimekertainen kuin oli ollut melkoinen katastrofi, omalla oudoksuttavalla tavallaan.
Hiljaisuudessa he päätyivät lopulta toisen kotitalon edustalle ja Felicjan nojasi seinään toisen avatessa ovea. Pian hän oli jälleen toisen otteessa ja edessä oli jotain niinkin ihanaa kuin portaat. Niin normaalia. Tämä laji periaatteessa pitäisi jo osata, kun kotonakin portaat piti päästä ylös, oli kunto mikä tahansa. Ja silti lähes joka kerta Felicjan onnistui aiheuttamaan jonkinmoisen metelin. Tokihan nyt Johnny ilmoitti, että tässä kohtaa oltiin aivan hiljaa ja rauhassa. Albiino ei voinut olla irvistämättä toiselle. Jotenkuten sekin mahdottomuus kuitenkin saatiin tehdyksi ja kaksikko päätyi vessaan, jossa Felicjan sai luvan ustuutua pöntönkannelle.

Toisen kysymys kuulosti kyllä kieltämättä aika erikoiselle, mutta pointti ei mennyt ohi. Yksin tästä tosiaan tuskin selvittiin, kun pelkkä pystyssä pysyminen oli todellinen haaste. Katse ajautui toisen silmiin ja kasvot olivat melkoisen ilmeettömät.
“Mun tekis mieli vastata tuohon, että ‘haista paska, minä itse’ ja siihen päälle kymmenen kirosanaa, mutta… Mun jalat ei pidä”, Felicjan huokaisi lannistuneena. Suihkuun hän kuitenkin halusi ja mitä pikemmin sen parempi. Paita otettiin varoen ja silti irvistellen päältä pois. Käyttökelvoton se oli, niin poika saattoi todeta lingotessaan hajonneen rätin lattialle. Käsivarsissa oli ruhjeita, rintakehässä mustelmia ja vasen kylki näytti jo nyt erittäin ikävältä. Murtelma oli melkein kämmenen kokoinen ja tumma, vaikka se olikin aiheutettu vasta niin vähän aikaa sitten.
“Nyt näyttää siltä, ettei näytä hyvältä… Kiva jos on kylkiluita luujauhona… Vittu…”