Armoa et saa anelematta

Felicjanista taas oli erittäin hyvä, ettei hän ollut pysynyt viimeksi toisesta kaukana. Hänellä ainakin oli ollut kaikesta huolimatta oikein mukava yö… Sitä paitsi tuskin hän ilman sitä iltaa, yötä ja seuraavaa aamua olisi nyt tässäkään. Joten, ei mitään väärää. Ja Johnnyn mielipidettä ei edes kysytty, ei tuo ainakaan hänen läheisyyttään näyttänyt pakoilevan… enää.
Toinen lupaili, ettei ainakaan tarkoituksellisesti aikonut loukata häntä. Parempi tosiaan olisikin niin, ihan kaikkien kannalta. Niin heidän molempien kuin ulkopuolistenkin. Felicjan ei kohdistanut kiukkuaan vaan jakoi sen tasaisesti aivan jokaiselle kanssaeläjälle, joskin etenkin syylliselle.
Toisesta päästäisiin puhumaan vasta, kun Felicjan keksisi mitä tahtoi tietää. Niin, se oli hieman hankala heittää tästä yhtäkkisesti mitään. Hän nyt oikeastaan halusi tietää vähän kaikenlaista.

“Kerro jotain pikkujuttuja”, Felicjan kehotti virnistäen leveästi. “Minkä biisin sä opit soittamaan ensimmäisenä ikinä, mikä sun toinen nimi on, kuka oli sun eka ikinä ja missä ja kaikkea sellasta, joka ei edes kiinnosta kaikkia”, albiino kehotti. Hän tykkäsi tietää pikkujuttuja. Kaikki eivät tienneet kaikista pikkuisia nippeleitä. Sitä paitsi näin he pääsisivät pois siitä pinnallisuudesta ja kai tästä lopulta jotain ihan syvällistäkin keskustelua saattoi kehkeytyä. Nyt se alkoi muistuttaa jo hyvin paljon inhimillistä keskustelua.

Johnnya ei huolestuttanut, että mitä Felicjan mahdollisesti keksisi häneltä kysyä - ei ainakaan hirveän paljoa. Se voisi tosin olla periaatteessa ihan mitä vain, pinnallista tai syvällisempää. Niihin pinnallisiin kysymyksiin oli tietenkin paljon helpompi vastata, mutta niistä syvällisemmistä hän ei ollut niinkään varma. Vaikka, toisinaan Johnnylla oli tapana pimittää asioita myös niiden pinnallisten kysymysten kanssa, koska hän ei varmaan halunnut olla liian avoin tai suora. Hän oli aina tehnyt niin ja varmaan tulisi tekemään vastaisuudessakin. Eli ei ollut ihme, jos ihmiset turhautuivat häneen kun poika oli yksinkertaisesti niin salaperäinen. Mutta sellaisenhan pitäisi olla juuri mielenkiintoista, eikö niin?

Felicjanin kysymykset olivat kuitenkin sellaista pinnallista sälää, jolla tiedolla tuskin kukaan tekisi mitään. Johnny hymähti aavistuksen. Tuskin Felicjankaan tällaisilla tiedoilla tekisi yhtään mitään, joten samapa se olisi sitten kertoa.
"No erilaisia riffejä mä olen opetellut tosi paljon, mutta ihan kokonainen biisisi oli varmaan toi Metallican Nothing else matters", Johnny aloitti kertomalla vastauksen ehkä noista kysymyksistä turhimpaan. Eipä hän kauheasti siitä operaatiosta muistanut kuin, että melko hankalaa se oli kun poika ei minkäänlaisia kitaratunteja ole ottanut ja biisikin piti opetella korvakuulolta. Onneksi musiikin ja kitaran suhteen Johnnylla oli melko pitkä pinna, jonka ansiosta hän on oppinut jopa soittamaan sitä. Kaiketi se kaikki kärsivällisyys oli kulunut siihen, joten muissa tapauksissa sitä ei ollut lähes ollenkaan.
"Toinen nimi on Brian enkä todellakaan tiedä kuka oli mun eka. Mulla on joitain arvelluksia sen suhteen, mutta niitä sä tuskin tunnet tai ees tiedät. Ja se tapahtui niinkin romanttisessa paikassa kuin sen miehen poikamiesboksin olohuoneen sohvalla", Johnny kertoi virnuillen ja hymähti aavistuksen. Se ilta oli todellakin jäänyt hämäränpeittoon, vaikka olihan se tapahtunut jo pari vuotta sitten. Kaiketi siinä oli ihan mukavasti viinalla läträtty ja sitten oli kaiketi törmätty paria vuotta vanhempaan poikaan, jonka kanssa oli sitten lähdetty panolle. Ja se siitä muistikuvasta sitten. Eikä se edes haitannut, sillä varmaan sekin oli ollut yhtä säätämistä, jota Johnny ei todellakaan halunnut muistaa. Sitten poika oli vain hiljaa, sillä kysymyksetkin loppuivat. Eikä hän tiennyt todellakaan mitä pikkujuttuja voisi vielä kertoa.
"Haluutko vielä tietää kengänkoon, pituuden ja painon ihan grammalleen?" Johnny kysyi lähinnä vitsinä. "45, 181 senttimetriä ja huikeat 62 kilogrammaa", poika vastasi, vaikka toinen ei edes kertonut halusiko edes tietää.

Olihan salaperäisyys mielenkiintoista toisinaa, mutta helppo siihen oli turhautua. Varsinkin tämän sveitsiläiseksi itsensä mieltävän pojan sietokyvyllä. Hän kun menetti hermonsa tosiaan melko helpolla. Vastasi Johnny kuitenkin kysymyksiin, jotenkuten. Mutta helppojahan ne olivat vielä olleet, eivät juuri kertoneet ihmisestä mitään. Ja silti ne olivat pieniä hauskoja juttuja, joita oli ihan kiva tietää. Vaikka niillä merkitystä ei ollut minkään vertaa.
Toisen ensimmäinen biisi oli Metallican nothing else matters. Oli se hieno biisi kitarallakin, mutta jostain syystä Felicjan piti siitä kuitenkin enemmän sellolla soitettuna. Turha kai sanoakaan, että hän itse soitti sen miltei täydellisesti sellollaan, joskaan ei omasta mielestään.
“Olishan toikin pitänyt vissiin arvata”, poika naurahti. Ei mikään mielikuvituksellisin valinta. “Mäkin osaan soittaa sen sellolla, vaikka se onkin sillon paljon haikeampi…” Niin, pitikö sekin sanoa. Nyt hän saisi varmaan kuulla vinoilua klassisesta soittimesta… Vaikka saattoihan kyseisellä soittimella soittaa vaikka mitä muutakin. Tämän ajatuksen tiimoilta hän oli tutustunut Apocalypticaankin ja viehtynyt. Hän vain piti sellosta, vaikka basso olikin juurtunut kiinni kätösiin.

Tuon toinen nimi oli kuulemma Brian, mihin vain nyökättiin. Tavanomainen jenkkinimi. Hän tuskin tunsikaan toisen ensimmäistä hoitoa, mutta ei sen väliä ollut. Se oli tapahtunut poikamiesboksin sohvalla, ah miten romanttista. Tuskin sen romanttisempaa kuin hänen omat säätämisensä hänen valmentajansa kanssa joskus neljätoistakesäisenä pukuhuoneessa silloin, kun hän oli vielä snoukkauksessa ikäluokkansa eliittiä. Sekin oli asia, josta ei pitäisi puhua, koska toisen osapuolen maine olisi vaakalaudalla lapseen sekaantumisen tähden. Ja aivan kuin joku Felicjanin tapainen välittäisi siitä, ja tuskin hän herran ainoa alaikäinen hoito oli ollut. Ensimmäinen pano ikinä tosin oli ollu hieman sitä aiemmin jonkun muijan kanssa bileissä, eikä siitä sen enempää muistettu, kun ettei se varmasti mikään kympinsuoritus ollut.
Toinen uteli halusiko hän tietää pituuden ja painonkin tarkalleen, vielä kengänkoonkin. Ja sitten tuo luetteli ne hänelle.
“Ei tarvi ruveta vittuilemaan”, poika puuskahti. “Mä lähden tolle linjalle aika helposti mukaan.”
Toinen oli siis kolme senttiä häntä lyhyempi, mikä sai pojan virnistämään. Kun silläkään merkitystä oikeastaan olisi. Vähemmän tuo painoi kuin hän, mutta ei se yllätys ollut. Solakampikin tuo oli, Felicjanissa oli sentään hieman enemmän lihasta… Ja rasvaakin varmasti, vaikkei sitäkään paljoa ollut.

“Sulla tuskin on ollut mitään säätöä muijien kanssa, kyllä susta huomaa että sä olet homo”, virnistettiin vienon pirullisesti. Huomasi, ihan oikeasti, vaikkei tuo mikään stereotyyppisin ollutkaan.
“Mikä on arviolta vanhin ja nuorin kenen kanssa sä oot harrastanut mitään intiimiä. Vaikka ilman seksiä, mutta jotain… säätämistä ja leikkimistä. Onko sulla koskaan ollut parisuhdetta ja öö… En mä jaksa edes keksiä näitä typeriä kysymyksiä enää.”

Sen Johnnyn kappalevalinnan olisi ihan hyvin voinut arvatakkin, joka sai pojan kohauttamaan hymähtäen olkiaan. Olihan se sellainen aina helppo kappale, vaikka Johnny olikin joutunut puurtamaan sen parissa ihan suhteellisen kauan. Olihan poika kuitenkin aloittanut ihan ilman minkäänlaista perustaa, kun oli löytänyt isänsä vanhan kitaran ja päättänyt alkaa soittaa. Ei hänellä edes ollut aluksi minkäänlaista musiikillista korvaa, mutta sekin oli sitten ajanmyötä kehittynyt. Poika yllättyi kun Felicjan ilmoitti osaavansa soittaa kyseisen kappaleen sellolla.
"Wou, sä soitat siis selloa", Johnny totesi hymyillen eikä oikeastaan lainkaan pahalla äänensävyllä. "Miksi just selloa? Miksei vaikkapa, hmm.. Kitaraa tai bassoa?" poika jatkoi, vaikka eihän sillä tietenkään ollut mitään merkitystä. Tästä sen taas huomasi, että ihmiset eivät tehneet aina sitä mitä näiden oletti tekevän. Eikä Johnny ollut olettanut Felicjanin soittavan mitään selloa, joka yleensä miellettiin joksikin klassiseksi soittimeksi. Ehkä enemmänkin jotain bändisoitinta tai jotain. No, eipä Johnnylla ollut mitään oikeutta alkaa ketään tuomitsemaan sen perusteella, mitä tuo sattui esimerkiksi soittamaan harrastusmielessä. Siinäpä soittaisi ihan rauhassa, vaikka Johnny ei sellon hienoutta itse oikein tajunnutkaan.

Ei kuulemma saisi alkaa vittuilla, sillä Felicjan lähtisi samalle linjalle melko helposti. Mutta silti tuo tokaisi jotain siitä, että Johnnysta huomasi hänen olevan homo, jonka voisi ymmärtää jonkinmoiseksi vittuiluksi. Poika tiesi, että hän näytti ulkoapäin vähän ei-heterolta, mutta ei sekään nyt niin silmiinpistävää ollut. Kyllä niitä muijia joskus oli yrittänyt tulla iskemään häntä, mutta ei siinä tarvinnut kuin töksäyttää päin naamaa olevansa homo, niin nuo jo heti liitelivät seuraavan jätkän kaulaan. Yleensä kuitenkin ne iskemään tulijat olivat miehiä, joten kaiketi poika huokui jotain sellaista tiettyä... Homoenergiaa? Ei Felicjanin kommentista kuitenkaan jaksettu ottaa nokkiinsa, sillä kyllähän samanlaista aina sillointällöin kuuli. Joskin, joskus vähän vähemmän ystävällisesti jossain jonkun saatanan niin stereotypisen heteropojan suusta, mutta noille nyt yleensä vain nauroi.
"Noup. Ei oo koskaan ollu, eikä tuu koskaan olee. Pitäisi vissiin ottaa toi kohteliaisuutena, että musta huomaa noinkin helposti, että mä oon homo", Johnny virnisti pienesti ja katsoi Felicjania silmiin. Oli jännää katsoa toista näin läheltä, sillä eihän tuon kasvot olleet kuin muutamien senttien päässä hänen omistaan. "Mä en kyllä ymmärrä, että mitä helvettiä miehet näkee kahdessa imetykseen tarkoitetussa rasvapallossa. Tai kun niistä on syntynyt joku helvetin seksisymboli jossain mediassakin. Oikeasti, useimmiten pornossakin niillä ämmillä on aivan vitun isot rinnat, jotka melkein pomppii katsojan silmille. Ja mä todellakin oletan, että sä katot heteropornoa, sillä jos et kato, ni oisin melko huolissani", Johnny jatkoi, sillä kaiketi hän halusi tietää.

Sitten Felicjan uteli jälleen, että kuka oli ollut hänen vanhin ja nuorin ihminen, jonka kanssa hänellä oli ollut jotain säätöä. Johnny naurahti aavistuken kysymykselle.
"Auts. Tota pitää vähän miettiä", poika sanoi ja mutristi mietteliäänä alahuultaan. Olihan sitä elämän aikana tehty vaikka mitä tyhmää, mutta sitä ei aina edes jälkeenpäin muistettu. "No nuorin, jonka kanssa mä olen pannut on ollut joku 15-vuotias, joka oikeasti väitti olevansa vähintään 16 ja kaiketi se kännissä näyttikin siltä. Oli sitten tosi kiva aamulla kun sen mutsi pamahtaa sinne huoneeseen ja melkeen alkaa kiljua siinä kun oma pikku kullannuppu on pannut itseään roimasti vanhemman pojan kanssa. Se oli ihan kivaa sitten rynnätä ulos puolipukeissa ja unenpöpperössä, kun se äiti uhkaa soittaa mun perään poliisit. Ja se poikakin näytti loppujen lopuksi joltai 13-vuotiaalta..." Okei. Nyt Johnny oli innostunut puhumaan ehkä liikaakin. Tapaus oli kuitenkin ainutlaatuinen hänelle, mutta ei todellakaan mikään mieluinen sellainen. Siinäkin oli sitten todistettu, ettei poika osannut aina pitää housuja jalassaan...
"Ja vanhin ihminen, jonka kanssa mä leikin oli arviolta jotain... 26 ehkäpä", Johnny vastasi eikä tällä kertaa vetänyt mitään stooreja siihen miten ja miksi kaikki oli tapahtunut. Sekin oli ollut ihan tyhmä juttu, että Felicjan olisi vain nauranut itsensä kipeäksi siitä johtuen.
"Entäpä itelläs sitten? Oletko sä joskus sekaantunut johonkuhun 14-vuotiaaseen tyttöön? Olettaen, että sä kuitenkin olet ainakin bi?" Johnny kysyi myös itse ja katseli toista mietteliäänä. Jostain hänelle oli tullut sellainen mielikuva, että Felicjan voisi ihan hyvin olla suuntautunut myös naisiin päin.

Toisen reaktio oli aika odottamaton ja sai toisen kulman kohoamaan. Ei sello kovin katu-uskottava soitin ollut, mutta… Eipä Felicjan välittänytkään niin kovin sellaisesta turhuudesta kuin katu-uskottavuus.
“En mä tiedä… Se vaan jotenkin oli mun juttu joskus sillon pentuna. Piti vaan osata, koska se oli iin vitun siistiä. Joo, mä olin aika omituinen lapsi. Soitan mä bassoakin, nykyään pääasiallisesti. Ja vähän kaikkea muutakin, mutten nyt mitenkään kehuttavasti…” Niin, eihän yläasteikäinen poika voinut soittaa enää mitään klassista soitinta, sillä se oli noloa. Silloin piti vaihtaa bassoon ja sille tielleen poika jäi. Vaikka viimeaikoina sello olikin palannut takaisin kuvioihin. Tosin niin oli laskettelukin.
Johnny ei kuulemma ollut muijiin tosiaan sekaantunut, eikä tulisikaan sekaantumaan. Kyllä Felicjanin gaydar siis pelasi ihan hyvin. Yleensä hän ei erehtynyt tällä saralla, mutta jokainen erehdys ottikin sitten sitä enemmän päähän. Siis jos meni erehdyksissä yrittämään homonoloista heteropoika tai vaikka lepakkoa. Tuli vain typerä olo. Toinen rupesi tilittämään miten ei ymmärtänyt mitään tissien päälle ja syyllisti Felicjania heteropornonkatsomisesta ja ilmoitti että ellei hän katsonut sitä tuo olisi huolissaan. Albiino nauroi.
“Älä dissaa tissejä vaan siks, ettet sä itse tajua miten kiva niillä oikeasti on leikkiä”, Felicjan virnisti. Tiesi hän muutaman homonkin, jotka tisseistä pitivät… Se ei tainnut olla edes kovin harvinaista, niitä vaan tuppasi etomaan naisenalapäävärkit. “Sä et edes uskois jos mä kertosin kuinka vähän pornoa mä oikeastaan katson”, poika hymähti. Piti paikkansa. Hän ei paljoa paskasta jynkystä perustanut, harrasti mieluummin itse ja hakkasi hanskaan sitten vaikka vain mielikuvituksensa varassa.

Toinen nauroi hänen esittämälleen kysymykselle tuon säätökavereiden ikäjakauman ääripäistä. Kertoi se kuitenkin sekaantuneensa joskus viisitoistavuotiaaseen. Vanhin oli kakskuusi tai jotakin. Albiinon kulmat kohosivat hiukan. Okei, toinen oli pitäytynyt sitten aika hyvin omanikäisissä. Johnny syyllisti hänen sekaantuneen 14 vuotiaaseen likkaan, ihan vaan piruiluna. Olettaen että hän oli bi. Niin…
“Kai mä olen bi, en mä tiedä… Olen, eiköhän se oo huomattu jo, etten mä ihan heterokaan ole”, poika virnisti. “Ja oon mä 14 kesäsen likan kanssa ollut, mutta mä olin itse saman ikänen… Mut en mä tietääkseni ainakaan ole enempää kuin kaksi vuotta itseäni nuorempien kanssa ollut ja nekin vaan jotain hairahduksia… Vanhin taas… On ollu vähän vanhempi kun se kakskutonen”, Felicjan hymähti. Ilme meni vaikeasti tulkittavaksi ja hieman tylyksi. “Oisko peräti ollu joku viidenkympin päällä… Ja mä olin neljätoista. Eikä se edes ollu mitään pakottamista, mutta kuitenkin… Ei sen ikäsen voi olettaa tajuavan mistään mitään.”

Nyt Johnny sai sitten tietää senkin, että Felicjan oli aloittanut sellon soittamisen jo joskus kakarana. Eli eiköhän siitä osannut päätellä, että tuon soittotaidot sillä saralla olivat luultavasti melko hyvät. Soitti tuo tosin bassoakin ja vähän kaikkea muutakin, mutta ei kuulemma kehuttavasti. Johnny nyökkäsi hyväksyvästi.
"Muusikot on aina kivoja", hän tokaisi lyhyesti, vaikka hänelle nyt oli ihan sama, että soittiko joku jotain soitinta vai ei. Samanlainen tyhmä stereotypia kuin, että kaikki kitaristit olivat yleensä renttuja. Ei tasan pitänyt ainakaan Johnnyn kohdalla paikkansa! Joo, ja tuota nyt ei uskoisi yhtään kukaan...
Johnny ei saanut dissata tissejä sen takia, koska ei ymmärtänyt miten hauskaa niillä oli leikkiä. Ruskeatukkainen irvisti. Miten niin kahdella rasvapallolla oli muka hauskaa leikkiä? No sama kysymys kuin, että mikäs siinä peniksessä nyt niin kovasti kiehtoi. Johnny ei ymmärtänyt siltikään, mutta mieltymyksensä kaikilla...
"No enpä vissiin kai sitten..." Johnny ei voinut muuta kuin hymähtää, sillä oli turhaa väitellä jostain sellaisesta asiasta, josta hän ei loppujen lopuksi tiennyt yhtään mitään. No, kaiketi ne naisten alapäävärkitkin olivat aika... Ei nyt ehkä etovia, mutta kummallisia. Ehkä jopa kummallisempia kuin rinnat.
Felicjan katsoi sanomansa mukaan melko vähän pornoa ja Johnny hymähti. Niin. Miksipä sitä edes katselisi, jos saisi tyydytystä ihan oikeastikin eikä tarvinnut tyytyä vetämään käteen. Pointti oli hyvä, joten asiasta ei jaksettu keskustella juuro ollenkaan.

Felicjan oli bi ja oli huomattu, ettei tuo mikään heterokaan ollut. Johnny jäi kuitenkin pidemmäksi aikaa pohtimaan tätä Felicjanin kertomaa säätämiensä ihmisten ikäjakaumaa. Se 14-vuotias tyttö oli ihan totta, mutta silloin tuo itsekin oli ollut 14, joten se asia jätettiin ainakin toistaiseksi rauhaan. Sen sijaan Johnny jäi miettimään tätä viimeisimpää juttua. Kaiketi albiino yllätti hänet jälleen kerran sanomisellaan ja ehkä se hivenen järkyttikin. Nimittäin 50- ja 14-vuotiaalla oli melkoinen ikäero ja siitä voisi jopa saada syytteet lapsen hyväksikäytöstä, vaikka se lapsi olisikin ollut ihan suostuvainen. Ei oikeus ottaisi huomioon tuota sivuseikkaa kauhean tarkasti, joten siitä voisi napsahtaa jopa kiva linnatuomio. Ei Johnny kuitenkaan osannut edes kuvitella, että Felicjan olisi ryhtynyt mihinkään tuollaiseen ihan 14-vuotiaana. Tai ehkä ryhtynyt hivenen omanikäisensä kanssa, mutta että ihan joku viisikymppinen äijä - tai miksei nyt nainenkin. Kuulostipa kummalliselta.
"Ahaa. Miten tollanen ees ylipäätään pääsi tapahtumaan?" Johnny kysyi ja hänen kasvoillaan oli kyllä sellainen ilme, josta ei voinut tulkita mitään hämmennystäkään, mutta ei mitään virnuiluakaan. "Eiku joo. Älä kerrokaan. En mä ehkä halua tietääkään mitään", Johnny sitten naurahti oudosti ja katseli Felicjania. Oli sitten kyseessä ollut pakottamista ta ei, niin kuulosti se silti oudolta hänen korviin.
"Onko sulla ikinä ollu mitään vakavampaa suhdetta jonkun kanssa?" Johnny pomppasi asiasta toiseen, koska se nyt tuli ihan yhtäkkiä mieleen. Ja olipa Felicjan vissiin tainnut kysyä häneltäkin samaa, mutta poika oli epähuomiossa jättänyt vastaamatta siihen. Tai "epähuomiossa" eli toisinsanoen oli sivuttanut kysymyksen täysin.

Toisen kommentille muusikoista ei voinut kuin naurahtaa. No, purihan se taiteilijan charmi häneenkin, ei sopinut kieltää. Oli tuo toisen lause silti hieman hassusti muotoiltu, sillä Felicjan ei ainakaan ollut kiva. Tuskin toisen mielestäkään, sillä… No, olihan tuo niitä negatiivisia puolia hänestä jo melkoisen läjän nähnyt. Siinä lauseessa ei siis pätenyt se aina sana. Kai.
Ei tummatukka näemmä ruvennut inttämään mitään tähän tissikeskusteluun, joten se jäi pitkälti siihen. Ihan hyvä olla haukkumatta mitään, mistä ei tiennyt mitään. Oli nyt sitten kyse ihmisistä tai vaikkapa nimenomaan naisten rintavarustuksesta.
Felicjanin kertoma näytti saaneen Johnnyn hiljaiseksi, ainakin hetkeksi aikaa. Ja huvittavintahan tässä oli se, ettei hänen ollut tarvinnut keksiä mitään omasta päästään hiljentääkseen tuo tummakutrinen. Ei sen silti liikaa tarvinnut miettiä, se oli albiinolle jo elettyä elämää, eikä siihen mitään vaikuttaa voinut.
Tuo kysyi miten näin oli päässyt käymään ja kielsikin sitten kertomasta saaden vaaleamman hymähtämään.
“Se oli mun valmentaja sillon, kun mä vielä kisasin. Vähän kun opettaja oppilas-suhde tai jotain”, kerrottiin kuitenkin. Ei tuon tarvinnut kuvitella mitään härskejä jostain… jostain… niin mistä? Eikö se ollut ihan tarpeeksi sairasta jo tuokin.

Johnny esitti kysymyksen, jonka hänkin oli toiselle hetki sitten esittänyt, muttei ollut saanut vastausta. Felicjanin oli aika paha sanoa tuohon mitään, sillä ei hän oikeastaan edes tiennyt… Ei oikeastaan mitään sellaista, joka olisi päättyessään saanut hänet masentumaan.
“Eipä juuri. Onhan mulla jotakin suhteita ollut, mutta mä vaan kyllästyn ihmisiin liian helposti”, poika totesi, sormet piirsivät taas toisen kylkeen, kun Felicjan vieraili mielensä perukoilla kelaamassa kaikenlaista.
“Onko se kysymys sulle liian henkilökohtainen, kun sä ohitit sen?”, Felicjan kysyi tuijotellen kättään, jonka sormet liukuivat ruskettuneella iholla.

Johnnysta oli tosi kummallista, että Felicjanilla oli ollut menneisyydessään ollut tuollaisia suhteita. Kerta se viisikymppinen oli ollut jokin Felicjanin... Valmentaja? Eli siis opettaja-oppilas -suhde, kuten toinen sanoikin.
"Ai että ihan valmentajaki. Huhhuh, oot sä kyllä Felicjan melkoinen..." Johnny naureksi hivenen, sillä olihan tuokin homma melko absurdi. Olisiko tuollaisen voinut jopa Felicjanista uskoa? No tuskin, vaikka tuo melko kummallinen, mutta ei Johnny silti olisi voinut kuvitella tuon elämään mahtuneen joku opettaja-oppilas -suhde.
"Se oli siis se oli joku sun valmentaja? Mikä valmentaja?" Johnny kysyi, vaikka ei hänen edes ollut pitänyt olla kiinnostunut tietämään koko asiasta yhtään mitään. Ilmeisesti vain uteliaisuus heräsi ja siksi poika kyseli. "Mitä te ees teitte? Panitte?" Jopa se Johnnyn suu kävi tiuhaan... No mutta hän halusi tietää! Helvetti soikoon...

Felicjan kuitenkin vastasi siihen suhde-kysymykseen ja myönsi tällä olleen joitain suhteita, mutta ei sitten kuitenkaan. Kuulemma tuo kyllästyi ihmisiin aivan liian helposti. Johnny hymähti.
"Se sitten onkin vähän huonompi homma. Rakastutat eka jonku ittees ja sitte viskaat sen menemään kun kyllästyt siihen", Johnny tokaisi olkiaan kohauttaen, mutta ei hän Felicjania voinut kauheasti syyllistää. Eipä hänkään muista ihmisistä hankkinut muuta kuin niitä yhden illan juttuja ja heitti menemään kuin jonkun käytetyn sukan tavalla. Oli se sitten reilua tai ei, mutta Johnny ei yksinkertaisesti osannut jäädä paikoilleen ja junnaamaan yhden ihmisen kanssa. Hän halusi olla vapaa ja tehdä mitä ikinä vain halusi. Suhteessa se ei olisi mitenkään mahdollista.
Felicjan kuitenkin kysyi, että oliko tuo kysymys ollut liian henkilökohtainen Johnnylle, kun oli jättänyt siihen vastaamatta. Sitä hän ei edes itse tiennyt, vaikka tuskinpa se edes kauhean henkilökohtainen kysymys oli ollut... Lähinnä vain se oli suhteellisen kaukaisesta aiheesta, jonka takia Johnny vaikeni siitä.
"Ei ole mitään henkilökohtaista, koska mä en ole elämäni aikana ollut yhdessäkään suhteessa. Ei ole ollut oikein ajankohtaista mulle tai jotain..." Johnny sanoi hiljaa ja painoi silmänsä vähäksi aikaa kiinni, kunnes kuitenkin avasi ne. Ehkä se ei olisi ajankohtaista hänelle oikein koskaan, sillä... Oliko se sitten pelko siitä, että Johnny ei halunnut päästää ketään liian lähelle itseään tai poika muuten vain vierasti koko hommaa. Hän ei tiennyt, eikä ole saanut aikaiseksi kokeillakaan, sillä ehkä poika ei edes uskaltanut. "Kaiketi se on sitten jotain uutuuden vierastamista ja ehkä parisuhde on mulle niin helvetin vieras käsite", Johnny jatkoi pienen hetken jälkeen ja liikautti hivenen ylöspäin sitä toisen lantiolla levännyttä kättä.
"Haluaisitko sä sitten joskus sellaisen tosi vakaan suhteen? Millainen edes on sellainen ihminen, johon sä et kyllästy?" Johnny kyseli jälleen ja varmaan toinen ihan kohta ärähtäisi Johnnylle, jotta tämä olisi hiljaa. No ihan sama...

Toinen naureskeli Felicjanin kertomalle, siis sille että mies oli ollut hänen valmentajansa. Onneksi ei sentään mikään perhetuttu, se nyt olisi ollutkin kaiken huippu.
“No siis… valmentaja. Joskus parivuotta sitten mä olin nuorten maailmanmestaruustason lumilautailija”, poika tokaisi. Ei ollut hänelle mikään leveilynaihe, vaan vain osa elämää. Hän oli tyyppi, jonka kyllä lajista kiinnostuneet tunnistivat. Hän oli tiuskinut haastattelijoillekin kaikkea vähemmän kaunista…
“Pantiin, en mä tiedä mistä sekin sitten lähti. Oli siinä ollu joku jännite jo pidemmän aikaa, vaikka en mä ees sillon tajunnu mitään sellasta. Se oli mun eka mies ikinä. Mut en mä oo tollasesta katkera, ihan saatanan hyvä tyyppi se on, Jokaisessa on omat vikansa”, poika tokaisi. Hänen puolestaan aihe voisi jäädä tähän, vaikka saattaisihan Johnny siitä jatkaa. Ei se mitään, ihan sama. “En mä odottanut siitä mitään, se on naimisissa oleva mies ja sillä on omiakin lapsia…”

Johnny totesi hänen rakastuttavan ihmiset itseensä ja sitten hylkäävän ne kuin nallin kalliolle riutumaan suruunsa. No, kai sen niinkin saattoi ilmaista… Harvoin häneen kukaan rakastui, kun hän nyt oli millainen oli, mutta… Välillä hän sai suhteen, jos niin tahtoi ja silloin hän yleensä kyllä jätti toiset osapuolet melko huonoissa merkeissä. Hyviä välejä hänellä tuskin yhteenkään exään oli.
“Niin julmalta kun se kuulostaakin, niin pitkälti just niin. Mitä mä turhaan edes yritän mitään suhteita, kun ei niistä koskaan kuitenkaan mitään tule”, poika puuskahti. Totta se, mutta Felicjan olikin tyyppi, jolla oli taipumusta yrittää ja yrittää, vaikkei hän onnistumiseen uskonutkaan.
Johnnykin viimein vastasi parisuhdekysymykseen kertomalla, ettei tuolla koskaan ketään ollut ollut. Ja että ehkä tuo vain vierasti ajatusta tai ettei se ollut niin ajankohtaista tai mitään.
Tummatukka kysyi halusiko Felicjan joskus vakaan suhteen ja jos tahtoi niin millaiseen ihmiseen hän ei kyllästyisi. Poika hymähti. Outo kysymys.
“En mä tiedä… Kai joskus, en mä halua loppujen lopuksi jäädä yksinkään. En mä tiedä… Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se ikä, ettet sä enää saa ketään käyttöösi vain yhdeksi yöksi, jollon ois ihan kiva olla joku… Millainen ihminen taas, niin… Ei mikään lahna, vaan omat mielipiteet omaava ja mielellään hieman temperamenttinen, ellei enemmänkin. Fiksun tyypin, jossa on luonnetta ja useita puolia. Josta löytyy kokoajan jotain uutta ja mikään ei mene pitkänkään ajan kuluessa rutiininomaiseksi. Ja ulkonäkö on aina plussa. Mä tiedän, mä olen vaativa.”
Tuskin hän koskaan aivan sellaista ihmistä löytäisi ja vaikka löytäisikin, oli sitten aivan eriasia saisiko hän kyseisen henkilön itselleen.
“Sä saat vastata tohon kysymykseen kanssa”, hymähdettiin. Johnnykin saisi miettiä…

Ja olivatpa nuo panneetkin ja se mies oli ollut aivan helvetin hyvä tyyppi, jolla oli vaimo ja omia lapsia. Vaikka tilanne saattoi kuulostaa järkyttävältä, niin Johnny silti virnuili.
"Melkoista jännitettä ollut, jos se on seonnut alaikäiseen penikkaan. No jos sä sitten olit sellainen pikkuvanha tai jotain... Tai se mies halusi kokeilla vähän nuorempaa vaihteen vuoksi", Johnny tuumasi ihan ääneen ja virnisti. Ai, että sitä onnistuikin törmäämään tämäntyyppisiin tapauksiin, joille oli sattunut tällaisia kummallisia juttuja elämässään. No, ei kukaan hänen tuttunsa ollut aiemmin pannut alaikäisenä jonkun viisikymppisen kanssa, mutta kuitenkin. Aiheesta kuitenkin vaiettiin toistaiseksi, vaikka edelleen suupielillä majaili virne sen johdosta.

Felicjan myönsi, että oli juuri sellainen, joka ensin rakastutti ihmiset itseensä ja sitten hylkäsi. Paskaa touhua, mutta joidenkin kohdalla se vain meni sillä tavalla. Oli niiden ihmisten huonoa onnea, jos sattui ihastumaan sellaiseeseen ihmiseen, joka oli kyllästyi varsin helposti. Johnny ei ehkä itse kyllästynyt, mutta hän vain... Okei, kyllä hän kyllästyi, mutta juuri sen takia ei varmaan ottanut mitään suhdetta. Tai se oli toinen syy sen rinnalla, ettei hän uskaltanut tai halunnut ottaa. Tuskinpa kukaan häneen edes haluaisi ihastua, sillä poika oli muutenkin melko ikävä persoona. Niin, paitsi Felicjan, jonka ajatuksenkulusta Johnny ei ollut sitten yhtään varma. Kaiketi jokin Johnnyn persoonassa viehätti toista tai sitten tuo oli muuten vain sekaisin...

Felicjan kuitenkin kertoi kaikki vaatimukset, joita tämä odotti siltä ihmiseltä, jota voisi katsella parisuhteessa kauemmin.
"Melkoiset vaatimukset kyllä joo..." Johnny hymähti ja katseli Felicjanin silmiä hetken aikaa. Ja nyt hänen itsensäkin pitäisi kertoa nuo samat asiat. Että haluaisiko Johnny vakavan suhteen joskus ja millainen olisi mahdollisesti sellainen ihminen, jota poika jaksaisi jopa katsella pidemmän aikaan. Voi helvetin helvetti... Mitäpä tuohon edes pitäisi vastata. Osasikohan poika edes...
"No vakavampi suhde tulee, jos on tullakseen - mä vaan vähän epäilen. Ja hmm... Kinnostava tyyppi olisi sellainen, joka jaksaisi mun vaikeaa persoonaa, ei ole nii ennalta-arvattavissa ja on muutenki vähän sellane, että ei tiedä ikinä mitä se haluaa tehdä huomenna. Tai silleen", Johnny kertoi suhteellisen lyhyesti, sillä ei hän vain tiennyt millaisen miehen halusi ihan parisuhteeseen. Sitä oli jotenkin niin hankala miettiä kun Johnny ei kokenut sen olevan mitenkään ajankohtaista.
"Noista sun vaatimuksista vielä... Miksi sä olet sitten lätkässä muhun?" Kyllä. Nyt oli oikea aika kysyä tuota, sillä Johnny halusi tietää. Vaikka silläkin uhalla, että Felicjan alkaisi äksyillä hänelle.

Melkoista jännitettä kuulemma oli saanut olla, että kyseinen mies oli alaikäiseen sekaantunut. Tai sitten Felicjan oli ollut pikkuvanha… Poika tuhahti Sitähän hän nimenomaan oli ollutkin! Älykkölapsi, jokahalusi kaiken ja teki kaikkensa sen eteen. Ihan pienestä pitäen.
“Joku saattais ihan hyvin väittää, etten mä koskaan ole lapsi ollutkaan”, poika huokaisi parantaen asentoaan. “Sitä paitsi tuskin mä sen miehen ensimmäinen alaikäinen oli, tai viimeinenkään. Jokaisessa on vikansa, tää tyyppi vaan taitaa olla pedofiili, jota kiinnostaa nuoret pojat.” Jotenkin se oli aika ilmeistä näin monen vuoden jälkeen. Tai no, monen ja monen…
Ei Johnnyn virnuilu huomaamatta jäänyt, mutta ei se hymyilyttänyt Felicjania. Hieman oikeastaan kiukutti. Hänestä tässä asiassa ei ollut juuri mitään hauskaa, pikemminkin se oli aika no… Se oli melko henkilökohtaisena pidetty asia, jota ei aivan jokaiselle toitotettu. Miksi hän sitten oli sen toiselle kertonut, olkoon mysteeri. Ei hän tavallaan edes luottanut Johnnyyn.

Johnny hymähti hänen tosiaan vaativan paljon, mihin Felicjan vain virnisti. “Ja mä voisin jatkaa sitä listaa vielä vaikka kuinka. Kuten vaikka, että jos mun pitää uhrata aikani johonkuhun, niin mä haluan myös pitää sen ihmisen itselläni. Mä olen mustasukkainen.”
Kertoi toinenkin joitakin piirteitä, mitä vaati. Toisen luettelemat jutut osuivat pelottavankin lähelle sitä, mitä Felicjan oli. Hän tosiaan oli melko spontaani ja koskaan ei tiennyt, mitä hän seuraavaksi keksisi. Kaikki saattoi hänen kanssaan olla tosiaankin hyvin ennalta arvaamatonta. Kiinnostavakin hän saattoi olla ja mitä toisen persoonan kestämiseen tuli niin… Hän oli kusessa tähän jätkään, vittu. Ja kyllä hän kesti, hän oikeastaan jopa paikoittain piti toisen persoonasta.
Ja sitten toinen laukaisi kysymyksen, joka sai vaaleamman irvistämään. Niin, miksi… Siinäpä kysymys.
“Mä väittäsin, että sä sovit noihin mun raameihin jotenkuten. Vaikka aika vajaaksi ne jää silti… Mulla on aina välillä tälläsiä… Toiset kestää pidempään kun toiset”, hän tokaisi katsomatta Johnnyyn päin. Niin… Hän ei tykännyt vastata tuollaisiin. Sehän oli melkein kun hän kehuisi toista ja hän ei tosiaan harrastanut ihmisten ylistämistä edes humalassa, vaikka useimmat niin tekivätkin.
“Sä saat ensin huomion itseesi ja sitten susta huomaa, että luonnetta kyllä on. Sitä paitsi sä tappelet mun kanssa, etkä mene heti lukkoon tai ole samantien nyrkit pystyssä”, poika tokaisi. “Useimmat ei vaivaudu tai osaa, koska mä olen vaikea.”

Oli ilmiselvää, että se ukko oli ollut pedofiili. Vaikka ehkä enemmän sanasta pedofiili tuli mieleen sellainen hikinen äijä, joka käytti hyväkseen alle 11-vuotiaita lapsia, mutta kaiketi sekin meni tähän samaan ryhmään kun harrasti seksiä 14-vuotiaan pojan kanssa. Hyväksikäyttämistä se silti kaiketi oli, vaikka ei ollut mihinkään pakottanutkaan ja vaikka 14-vuotiaalla oli paljon kehittyneempi ajattelukyky kuin sillä alle 10-vuotiaalla. Eiköhän jo tuossa iässä pitäisi jo erottaa mikä on oikein ja mikä taas on väärin.
"Jännää, että sä pystyt puhuu siitä noin kepeästi", Johnny tokaisi sitten olkiaan kohauttaen, sillä ei hän uskonut Felicjanin luottavan häneen niin paljon, että uskoutuisi hänelle jostain elämänsä synkimmästä salaisuudesta. Ei ainakaan pitäisi, sillä olihan tämä oikeastaan ensimmäisiä kertoja kun he puhuivat lähes inhimillisesti toistensa kanssa. Johnny itse ei näet luottanut Felicjaniin tippaakaan, että voisi puhua tuolle mitään henkilökohtaisempaa. Pikkujuttuja ehkä joo, joilla toinen tuskin tekisi yhtään mitään, mutta ei muuta.

Felicjan oli siis mustasukkainen. Jokin pieni ratas alkoi hetkeksi aikaa raksuttaa Johnnyn pääkopassa kun hän kelaili mielessään sen viime tapaamisen kulkua. Olihan tuo kuitenkin käyttäytynyt jokseenkin omistavasti häntä kohtaan, koska ei päästänyt muita miehiä hänen lähelleen. Tai toki päästi, mutta onnistui häätämään nuo aina pois. Tuskin se mitään sen suurempaa todisti, että Felicjan olisi ollut mustasukkainen hänestä, mutta osuva huomio kuitenkin.
"Ehkä joo. Jotkut ihmiset ei vaan tykkää, että niistä mustasukkaillaan ihan älyttömästi eikä anneta tilaa hengittää", Johnny sanoi oman mielipiteensä, joka kuvasti häntä erittäin hyvin. Vaikka ei hän kenenkään mustasukkaisuuskohtauksia ollut joutunut kokemaan, mutta kyllä hän sen tiesi, ettei sellainen ollut kauhean mukavaa. Poika nyt kuitenkin tahtoi kulkea suhteellisen vapautuneesti eikä ollut todellakaan mikään kahlittu tai esineellistetty. Vaikka, mistäpä Johnny tiesi, ettei itse ollut mustasukkainen. Hänellä ei ole ollut ikinä yhtään suhdetta, ei edes kauhean hyvää kaveria, josta olla mustasukkainen. Ei hän edes ollut siskostaan mustasukkainen, vaikka tuo kaulaili kenen tahansa pojan kanssa - hän oli siinä suhteessa suojelevainen veli, koska ei halunnut kenenkään kusipään satuttavan tuota.
Johnny oli jo ehtinyt ajatella, että Felicjan sivuttaisi tuon hänen kysymyksensä kokonaan tai ärähtänyt jotain, kääntäen sen jälkeen kylkeä keskustelun loppumisen osoittamiseksi. Mutta ei. Tuo edelleen makasi hänessä kiinni ja jopa vastasi jotain. Johnny kuulemma sopi toisen asettamiin raameihin ihan hyvin, vaikka puutteita siinäkin oli. Poika hymähti oudosti, sillä ei tiennyt pitäisikö tuo ottaa tosissaan vai ei. Kaiketi Felicjan ihan tosissaan oli, sillä sellaisesta asiasta tässä kuitenkin puhuttiin, että tuskin toinen ihan leikkiäkään laski. Johnny ei vain ollut tottunut yhtään ja sen takia hämmentyi.
"No pakkohan sulle on laittaa vähän hanttiin, ettet ala hyppii mun varpaille. Siitä mä en tykkää yhtään", Johnny sanoi ja kaiketi se oli ihan ilmiselvä asia. Tuskin kukaan siitä tykkäsi ja varsinkaan Johnny, joka muutenkin oli varsin itsepäinen tyyppi.

Ruskeatukkainen puri huultaan ja katseli toista hetken, kun siirsi katseensa patjaan. Mitä helvettiä tässä nyt pitäisi muka tehdä? Jotenkin tieto siitä, että hänestä pidettiin ja oli jopa ihastuttu, sai pojan ajatukset sekaisin ja hivenen pelkäämäänkin. Toisaalta hän olisi halunnut kokeillakin, mutta ei uskaltanut. Niin epävarma hän näissä asioissa oli, vaikka ei ihan heti uskoisi.
Sitten Johnny kuitenkin kohottautui aavistuksen patjasta, liu'utti toisen kätensä jälleen tuon kasvoille ja toi huulensa erittäin lähelle toisen omia kuin suudellakseen. Jokin kuitenkin esti. Kuin siinä edessä olisi ollut näkymätön este, joka esti Johnnya liikkumasta. Melko lähellä hänen huulensa kuitenkin olivat toisen omia ja tuskinpa siihen edes tarvitsi kauhean isoa liikettä, että ne olisivat koskettaneet toisiaan. Johnny ei kuitenkaan pystynyt tekemään sitä ja perääntyi. Hän kääntyi selälleen sängyllä ja toisen kasvoilla ollut käsi siirtyi oman rinnan päälle, katsen tuijottaessa suoraan pimeyteen. Miksi hänen piti olla näin helvetin arka tämän asian suhteen... Nyt sitä vasta kaivattiin sitä tavallista, erittäin itsevarmaa Johnnya.

Toinen ihmetteli kuinka kevyen sävyn Felicjan sai tähän keskusteluun menneistä. Ei kai se sitten näyttänyt niin raskaalle ja eihän se tavallaan mitään aivan hirveää ollutkaan. Sen kanssa oli eletty tähänkin asti ja menneeseen ei voitu vaikuttaa. Hän oli hyväksynyt sen asian. Keskustelu siitä aiheesta sai tosiaan viimein jäädä siihen. Ei siitä nyt kivakaan puhua ollut, vaikkei se kipeää tehnytkään.
Toinen tokaisi, etteivät jotkut ihmiset pitäneet siitä, että heistä oltiin mustasukkaisia ja ahdistettiin nurkkaan ja udeltiin kaikkea. Estettiin kaikki suhteen ulkopuoliset jutut ystävyyssuhteita myöten… Ja Felicjanin mieli teki pitkää listaa muistakin jutuista.
“Joo, mäkään en juuri välitä sellasesta. Kai mä vaan en todellakaan ole suhdeihminen. Typeräähän se on, että mä mustasukkailen, mutta musta ei saa mustasukkailla.” Niin, hyvä se oli itsekin tiedostaa. Albiino tiedosti useitakin vikojaan, vaikka jotkut jäivätkin piiloon. Ja ne viat joista hän tiesi yleensä tuntuivat hänen päässään vain paisuvan ja hän piti itseään kerta kaikkiaan surkeana.

Tunnelma alkoi olla jotenkin vaivaantunut, kun päästiin taas aiheeseen Felicjan tykkää Johnnysta. Ei se kai ihme ollut. Johnny tuskin oli ajatuksesta innoissaan ja Felicjaniakin se tavallaan hävetti. Olihan se nyt noloa, kun hän oli tuon jätkän muutamaan otteeseen, vähäteltynä, haukkunut päin naamaa. Ja nyt tuokin tiesi hänen olevan kiinnostunut. Toinen totesi hanttiin pistämisen olleen välttämätöntä, sillä tuo ei pitänyt nenille hyppimisestä. Felicjan hymähti itsekseen.
Harmailla silmillä vilkuiltiin nyt toista hieman kuin varkain, Johnnykin näytti melko eksyneelle. Pian katse kuitenkin taas toiseen nauliutui, kun toinen kohottautui ja tuli aivan kiinni. Felicjanin selkää pitkin kulkivat vilunväristysten tapaiset kylmänväreet. Sydän tuntui hakkaavan ylimääräisiä kierroksia, silmät painuvan umpeen omia aikojaan. Keho valmistautui vastaanottamaan suudelman, jota hän ei kuitenkaan saanut. Johnny katosi, silmät rävähtivät auki ja Felicjania suorastaan kiukutti. Mitä se oikein leikki hänen kanssaan?
Toinen makasi selällään sängyllä, eikä enää koskettanut hänen lantiotaankaan toisella kädellään. Se oli jotenkin ihan kadonnut tästä maailmasta.
Vaaleatukkainen manasi itsekseen liudan saksankielisiä kirosanoja ja tönäisi sitten Johnnya käsivarteen.
“Mitä vittua sä oikein leikit jätkä”, hän ärähti jo tuttuun Felicjanmaiseen sävyyn. “Mitä ikinä se onkin, niin lopeta heti tai hoida kunnolla, hurmuri.”

Niinhän se aina meni. Toisille sai tehdä ihan mitä vain tahtoi, tykkäsivät nuo siitä tai eivät, mutta sitten olisi helvetti irti, jos ne tekisivät hänelle samalla tavalla... Kaiketi sitten se oli jotain narsismia sellainen, koska ei sitä itse vääräksi koettu. Johnny oli saanut useasti kuulla olevansa itsekeskeinen paska, joka oli kyllä ihan totta. Kyllä hän sai muille tehdä, mutta nuo eivät saaneet tehdä hänelle. Se sääntö päti ihan kaikissa jutuissa, vaikka sitä ei edes tiedostanutkaan. Ei siis ollut ihme, jos Johnny ja Felicjan olivat jatkuvasti toistensa kanssa sukset ristissä. Liian itsekeskeisiä kummatkin eivätkä välittäneet toisen osapuolen tunteista yhtään mitään. Tai no... Nyt hän ei enää tiennyt, josta taas päästiin siihen kivaan aiheeseen, joka tuntui molemmille olevan melko hankala. Kumpikaan ei ollut tottunut tähän tilanteeseen tai tunnetilaan. Felicjan ei varmaan jaksanut kauheasti ymmärtää, että miksi tuo oli ihastunut juuri Johnnyyn ja Johnnya taas hämmensi se, että joku oli oikeasti lätkässä häneen.

Johnny oli sananmukaisesti hukassa juuri itsensä kanssa ja pakkaa oli jopa sekoittanut hivenen se mitä hän oli äsken tehnyt. Kuin ollut suutelemassa vaaleaverikköä, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. Se oli hämmentänyt kumpaakin osapuolta entisestään: Johnnya sen takia, että ylipäätään sai päähänsä tuollaisen ajatuksen ja Felicjania siksi, koska ruskeatukkainen oli aluksi näyttänyt, että suutelisi, mutta ei kuitenkaan suudellut. Osoittipa tuo oman hämmennyksensä varsin selvästi, koska seuraavaksi Johnny tunsi tönäisyn käsivarressaan ja tuon ärähdyksen. Niin. Mitä Johnny oikein leikki? Käskettiin häntä jopa lopettamaan se tai hoitamaan se kunnolla. Johnny ähkäisi hivenen, mutta ei uskaltanut katsoa Felicjania päinkään.
"En mä mitään leiki..." Johnny huokaisi raskaasti ja yritti parhaansa mukaan ottaa jotain selvää itsestään. Tulos oli melko huono, sillä ajatukset olivat sekaisin ja tämä painostava ilmapiiri alkoi jälleen vaivata. Olihan se jo vähän aikaa ollut jokseenkin vaivautunut, mutta nyt koko homma oli räjähtänyt käsiin. Kun Johnny oli päättänyt vähän testata, että uskaltaisikohan hän suudella toista. Voi kumpa poika olisi vain jättänyt sen tekemättä, niin olisi tältäkin vältytty. Poika oli kuitenkin ollut utelias asian suhteen, sillä tässä tämän illan aikana oli herännyt joitain tiettyjä tuntemuksia siitä, että ehkäpä tämä Felicjan ei olisikaan niin läpimätä kuin oli antanut kokoajan olettaa. Tai Johnny oli olettanut. Ja nyt kun oli tuo toisen ihastuminen otettu puheeksi, niin Johnny oli itsekin alkanut ajatella. Mutta ilmeisesti hän oli aivan liian arka tehdäkseen yhtään mitään.
"Sori. Ei ollu tarkotus hämmentää sua", Johnny sanoi jo tovin hiljaisuuden jälkeen ja jopa katsahti toista nopeasti. Hitto vie, jos tämä lähes levollinen ilmapiiri rikkoutuisi nyt ja Felicjan ja Johnny alkoivat sättimään toinen toisiaan. Ja nytpä se olo oli muuten vaivautunut, että olisi tehnyt vain mieli kääntää kylkeä ja yrittää nukkua (joka tuskin Johnnylta onnistuisi tämän jälkeen).

Tässä nyt oltiin aivan päästään pyörällä molemmat. Tunnelma oli äkkiarvaamatta muuttunut aivan toiseen ja nyt molempien olo tuntui olevan melkoisen tönkkö. Tai ainakin Felicjanin, hän ei tiennyt miten tässä nyt oikein olisi pitänyt olla ja miten toimia. Hän rupesi ärisemään ja tahtoi samantien tietää missä mentiin. Niin luontaista… Hän vihasi epätietoisuutta yhtenä vihattavista asioista. ja sitäkin listaa oli pitkän pätkän verran olemassa, vaikkei se kovin konkreettisesti mietittyä ollutkaan. Toinen ei kuulemma leikkinyt yhtään mitään, mihin olisi voitu inttää vastaan. Vaaleaverikkö kuitenkin hiljeni tuhahtaen ja vaipui vain makailemaan siihen omiin ajatuksiinsa. Jos joku aika sitten oli tuntunut siltä, että tässä voisi nukkua niin ei tasan tuntunut enää. Toinen valvottaisi häntä poistumatta ajatuksista, vaikka keho huusikin kipeänä hoosiannaa.
Toinen pahoitteli ja kertoi, ettei tarkoitus ollut hämmentää häntä. Felicjan naurahti epäuskoisena. Mikä sitten oli tarkoitus jossei nimenomaan se? Ärsyttää hänestä henki pois? Voi vittu!
“Miks sä sitten teet niin?”, poika kysyi yhä tuohtuneeseen sävyyn. Hänen olonsa oli todella ahdas, kun hän ei ollut aivan kärryillä siitä missä nyt mentiin. Miksei ollut voinut vain suudella, jos siitä kerta tuntui siltä? Mikä siinä oli niin saatanan hankalaa?
“Mitä sun päässä liikkuu, voitko hieman avata, ettei mun tarvitse räjähtää tähän”, Felicjan kehotti huokaisten. Yhä kireä sävy ja mieli, kuten ilmekin. Oli taas vaikeaa, puolin ja toisin.

Felicjan ei kääntynyt selälleen, eikä ympäri vain pysyi yhä kyljellään tuijottaen kuinka toinen tuijotti kattoa. Oli taas tekemiset hänelläkin… Hänen kroppansa toisaalta oli siinä kunnossa, että kivuliasta se olisikin turhanpäiten ympäri rullautua.
“Äh, sori mä tiuskin taas”, poika huokaisi, vaikkei se sävy mihinkään ollut muuttunut. “Mua vaan rupee ahdistamaan. Tässä on laskettu suojauksia jo aika reippaasti…”

Johnny itsekkään ei tiennyt, että missä helvetissä tässä oikein mentiin. Hän oli varmaan yhtä sekaisin kuin Felicjankin oli nyt, joka oli sinänsä melko ymmärrettävää. Tuo ihmetteli, että miksi Johnny sitten hämmensi tuota, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus. Niin, eikö hänen ollut tarkoitus hämmentää? No ei todellakaan, koska se oli hänestäkin melko vittumainen tunne. Olla hämmentynyt siis, mutta oli tahtomattaan saanut hämmennettyä Felicjaninkin. Helvetti soikoon, kun piti tehdä tällaisia asioita. Olisi nyt tehnyt loppuun sen minkä oli aloittanut eikä alkanut pelleilemään tällä tavalla. Vaikka Johnny tasan tiesi, ettei se ollut mitään pelleilyä - kaukana siitä. Siltä se toisesta varmaan tuntui ja tulisi tuntumaan vähän enemmän kun Johnny ei osannut sanoa tarkkaa syytä tälle käyttäytymiselleen. Vitustako hän tiesi miksi hän niin teki, koska mieli oli sekaisin. Eli sitä oli vähän monimutkaista selittää mitä siellä oikein liikkui. Johnnyn pitäisi tuolle oikein selventää mitä hänen päässään liikkui, ettei tuon tarvinnut räjähtää taas. Johnny huokaisi ja liikautti hivenen käsivarttaan. Hän oli yhä suhteellisen lähellä toista, vaikka eipä hän sängyn pienuudesta johtuen voinutkaan siirtyä kauemmas.

"Vitustako mä tiiän. Vähän kaikkea", Johnny sanoi ja se oli kyllä ihan totta. Menisi liian monimutkaiseksi, jos Johnny alkaisi selittää ihan kaikkia pieniäkin juttuja, jotka hautuivat hänen mielessään. Pitäisi osata muodostaa niistä sellainen hieno kokonaisuus, josta Felicjan voisi jopa saada siitä jotain irti. Siinä olisikin sitten Johnnylle melkoinen tehtävä...
Tuon ei kuulemma ollut tarkoitus tiuskia taas, vaikka niitä suojuksia oli laskettu jo ihan reippaasti. Totta, vaikka Johnny ei itse ehkä ollut avautunut niin paljon kuin Felicjan. Kaiketi poika oli kuitenkin onnistunut pitämään keskustelun tuon elämässä ja vastannut omaa elämäänsä koskeviin kysymyksiin melko tiivistetysti. Silti kuitenkin tuntui, että muureja oli laskettu aivan liikaa. Kaiketi se johtui vain tästä jokseenkin intiimistä tilanteesta, jossa he olivat maaneet melko lähekkäin. Se oli oikeasti melkoinen saavutus Johnnylle, joka oli nyt alkanut pelottaa. Hän oli erittäin varautunut ja havahtunut siihen, että oli paskomassa entisestään omia suojauksiaan. Tosin, olisiko nyt pikku pusu romuttanut hänen muurinsa ihan lopullisesti? Kyllä se olisi. Ihan liikaa, sillä Johnnylla ei ollut tapana pusutella ihmisiä ihan vain hetken mielijohteesta. Tai toki oli, mutta se sitten etenisi siitä johonkin tiettyyn suuntaan. Tämä ei etenisi, sillä Johnny ei sitä halunnut. Oli siis erittäin outoa, että hänellä oli edelleen hillitön halu suudella Felicjania.
Vittu. Johnny oli alkanut vetäytyä taas omaan kuoreensa, eikä hän tiennyt oliko se hyvä juttu. "Mä en vaan tiiä mitä mä haluan. Tai kyllä mä periaatteessa tiedän, mutta en vaan..." Johnny aloitti raskaasti huokaisten ja vilkaisi Felicjania sivusilmällään. Tuo vaikutti katselevan häntä, mutta eipä moinen haitannut.

Kyllä näytti olevan hankalaa. Ei se mitään näyttänyt osaavan tehdä tai sanoa, makasi vain hiljaa ja näytti ahdistuneelta. Toinen Felicjanin kulmista kohosi jonkin verran, mutta ilme pysyi silti tiukkana. Ei se kuulemma edes tiennyt mitä päässään liikkui.
Poika huokaisi syvään ja vei kätensä lepäämään toisen rintakehälle asettaen kasvonsa lähelle tuon kaulaa. Hän halusi olla nyt ihan lähellä, koska tämä tilanne oli totaalisen outo jo muutenkin. Ja silti hänestä tuntui, että hän tahtoi nostaa suojauksensa takaisin ylös. Ei niin kuitenkaan tehty.
“Sä oot ihan lukossa”, vaaleampi rokkaripoika tokaisi hiljaisella äänellä, joka ei silti voinut olla kuulumatta, sillä hän nyt oli aivan liki toista. Käsi siveli toisen rintakehää hentoisesti ja väsymyksen tunteen alkoi jälleen tiedostaa, vaikkei tällä mielellä nukkumisesta mitään tulisi.

Tämä koko tilanne oli aivan järjetön, eikä Felicjan tuntunut tosiaankaan käsittävän mitään. Oliko se suudelman yritys sitten merkinnyt toiselle oikeasti jotakin? Ei hän muuta selitystä keksinyt sille, miksi toinen meni niin helvetin etäiseksi niin nopeasti. Se oli säikähtänyt, ruvennut miettimään liikaa tulevaa. Tai ehkä ihan hyvä niin… Johnnya pelotti, jos hänen teoriansa oli ollenkaan sinne päinkään.
“Ei mullakaan tässä mikään maailman itsevarmin olo ole”, poika huokaisi. Hän oli kusipää, koska ei pitänyt näistä tällaisista tilanteista. Hetken mielijohteesta toisen kaulalle painettiin suukko. Kai hän halusi nähdä miten toinen reagoi siihen.
“Sä et leiki mitään, vaan sä olet epävarma”, poika totesi ääneenkin diagnoosin, johon oli päätynyt. Eiköhän Johnny sen kiistäisi, mikäli tässä oltiin aivan väärässä.

Kyllä. Johnny oli lukossa. Sitä asiaa tajutakseen ei tarvinnut olla mikään vitun nero, sillä sehän pystyi päättelemään Johnnyn hiljaisesta olotilasta. Poika ei tasan koskaan jäänyt hiljaiseksi missään tilanteessa, vaan hänellä tuntui oikeasti olevan sanottavaa ihan jokaiseen asiaan. Mutta nyt ei ollut, joten pakkohan tässä oli olla jotain vikaa. Voi kunpa Johnny olisi ollut luonteeltaan edes pikkaisen avoimempi tyyppi. Kunpa tämä kaikki ei olisi ollut niin saatanan vaikeaa. Johnny oli tosin oppinut jo varsin varhain sen, että omista asioistaan puhuminen ei todellakaan kannattanut. Varsinkaan omista tunteistaan, sillä se vain aiheutti kysymyksiä, joihin ei haluttu antaa vastausta. Onneksi kuitenkin tässä toisena osapuolena oli Felicjan, joka ei Johnnya avoimelta ihmiseltä vaikuttanutkaan.

Felicjan siirsi kätensä sivelemään rauhallisesti Johnnyn rintaa, joka sai hänet säpsähtämään ja sydämen pumppaamaan verta ennätystahtiin. Nopeasti Johnny kuitenkin alkoi rauhoitella itseään, sillä eihän tämä nyt ollut niin paha juttu. Tai ehkäpä se oli ja ei oli. Nimittäin toisaalta ruskeatukkainen halusi Felicjanin aivan kipeästi lähelleen, mutta toisaalta taas ei. Felicjan totesi, ettei ollut itsekään mikään maailman itsevarmin olo juuri nyt, johon Johnny vain naurahti.
"No sen siitä saa kun laitetaan kaksi tämänluontoista ihmistä petiin keskustelemaan syvällisistä asioista", Johnny tokaisi ja virnisti jopa pienesti. Virne kuitenkin hävisi varsin nopeaan, kun hän tunsi vaaleaverikön painavan huulensa hänen kaulaansa vasten. Siitäkin johtuen Johnnyn kroppa jäytkistyi hivenen, mutta ei hän Felicjania edelleenkään työntänyt pois. Se tuntui hyvältä, mutta se silti sai kropan jännittymään aavistuksen. Helvetti soikoon, Johnnyn pitäisi nyt pitää pää kylmänä ja yrittää rauhoittua jotenkin.

Felicjan totesi hänen olevan epävarma, joka oli ihan nappiin. Sellaiseksi Johnny tunsikin itsensä juuri nyt eikä ollut yhtään kivaa. Eli siis ne näkyi niin selvästi ulospäin.
"Mä en vain tiedä yhtään mitä mun pitää tehdä..." Johnny totesi hiljaa ja katsoi Felicjania ensimmäistä kertaa silmiin vähään aikaan. Ohje tällaisessa tilanteessa oli se, että pitäisi tehdä juuri sitä mikä tuntui hyvältä itsestään. Mutta helvetti vie, kun Johnny ei tiennyt mikä hänestä tuntui hyvältä juuri nyt. Johnny ähkäisi ja sitten kohottautui jälleen hivenen, epäröi muutaman sekunnin huulet aivan muutaman millin päässä toisen omista, mutta painoi niille silti pienen suudelman, joka oli tajuttoman helläkin. Tai tajuttoman hellä Johnnylle. No niin. Nyt sekin oli sitten tehty. Ja nyt Johnnya kuumotti.

Toinen tunui säikähtävän siä kättä, joka tuon rintakehälle oli asetettu, mutta ei tuo silti sitä poiskaan lingonnut. Sen siitä kuulemma sai, kun iskettiin kaksi heidän kaltaistaan samaan sänkyyn syvällisiä puhumaan. Itsetunnonromahduksen… Niinpä niin. Vaikka eipä Felicjanin itsetunto niin kovin hyvä ollut, mitä tyypit tuntuivat kuvittelevan. Toisen huulilla käväisi virneentapainen, joka myös katosi nopeasti. Albiinokin koetti hymyillä, mutta ei siitä mitään tullut. Tilanne oli niin saatanan outo ja hymy Felicjanin huulilla muutenkin epätavallinen.
Toinen ei kuulemma ollut tietoinen siitä, mitä tuon tuli tehdä. Sen paremmin ei basistinretalekaan tiennyt. Saati osannut toista ohjeistaa. Yleensä nämä jutut vain tapahtuivat, eikä niitä sen kummemmin mietitty. Tämä oli jotenkin pelottavaa… Ja se, ettei Johnnylla ollut kokemusta oli oudoksuttava ajatus. Kokemusta mistä? Oliko tässä nyt sitten tunteita pelissä ihan molemmin puolin? Ei voinut tietää.
Toinen jäi katsomaan hänen silmiinsä ja niin teki Felicjankin, katsoi sinisiä silmiä, joita oli tottunut katselemaan ruskeina. Hän piti silti enemmän tästä sinisestä… Luoja ties miksi. Ja sitten se tapahtui, toinen kohottautui ja hidastetuin liikkein painoi huulensa huulille. Hellä sudelma, johon varoen vastattiinkin. Se oli kokeileva ja jollaintavoin pelokas. Päättyessään sai Felicjanin ynähtämään ja painautumaan vieläkin tiiviimmin toiseen.

Johnny sai hänet tosiaan pauloihinsa, vaikka tuntuikin olevan hukassa. Oikeasti hän taisi pitää läheisyydestä enemmän kuin oli koskaan uskonutkaan. Hän voisi kuvitella vain jäävänsä tähän makaamaan.
“Ei sun tarvitse tietääkään, kunhan teet niin ettei se tunnu pahalta. Ja et helvetti anna mun ymmärtää, että olis kyse mistään suuremmasta kuin mihin sä olet valmis”, poika kuiski ja painoi suudelman toisen kaulalle, taas. Kai hänen pitäisi rajoittaa tätä, ettei itse kaivaisi enää maata jalkojensa alta. Ei hän halunnut mennä pois tästä, vaikka se olisikin hänelle itselleen parhaaksi. Ei hän halunnut polttaa näppejään tässä tulessa, ei halunnut tulla ulos nauretuksi ja kengänpohjaan liiskatuksi. Hän vain halusi olla ja tuntea, pitää ja tulla pidetyksi. Sellaisia ne tunteet olivat useinkin suhteen alkaessa, vaikka hänen tapauksessaan tuppasivat haalistumaan ja jäämään joskus pois. Ja sitten hän sortui rumiin tekoihin. Ei hän koskaan uskonut niin käyvän, kun suhde alkutekijöihinsä pääsi, vaikka pessimisti olikin. Niin vain usein kävi…
Oliko tässä edes kysymys mistään vakavasta, vai antoiko hän itsensä ymmärtää liikoja?

Typerää epäröintiä, mutta minkäs teet kun et ole ollut vastaavassa tilanteessa koskaan aiemmin. Siis ikinä Johnny ei ollut tuntenut edes pienoista tykästymistä jotakuta kohtaan, joka oli kyllä melko epäinhimillistä. Poika vain ei ollut koskaan antanut itselleen lupaa tykästyä yhtään keneenkään, joten sellaista ei ole sitten luonnollisesti tapahtunut. Mutta nyt kun Johnny ei ollut kieltänyt itseään ihastumasta Felicjaniin, koska uskoi vihaavansa toista koko loppuelämänsä. Mutta tämä ilta oli kuitenkin muuttanut kaiken ja Johnny alkoi ajatella asioita ihan toiselta kannalta. Tai hei... Kuka tässä nyt mistään ihastumisesta oli puhunut yhtään mitään! Ei tämä tasan ollut mitään ihastumista, vaan pikemminkin... No, ei Johnny itsekään tiennyt mistä tässä oli kyse, mutta ei se nyt vihaakaan ollut. Ja kun poika oli mennyt suutelemaankin Felicjania, joka ei yleensä mistään vihaamisesta kertonut. Lähes päinvastaisesta.

Felicjan sanoi juuri sen, että ei saanut tehdä mitään mikä tuntui Johnnysta pahalta, mutta ei saanut myöskään antaa tuon uskoa jotain sellaista, jota ei olisi tai tulisi olemaan ikinä. Johnny puraisi huultaan ja tunsi Felicjanin huulet jälleen kaulallaan. Eikä se edes tuntunut pahalta. Mutta mitä tähän toiseen juttuun tuli... Johnny ei yhtään tiennyt mitä tästä koko hommasta tulisi vai tulisiko yhtään mitään. Ajanmyötä Felicjan kuitenkin kyllästyisi siihen, ettei Johnny uskaltanut avautua tai antaa itsestään yhtään mitään toiselle. Tuskin vaaleaverikkö jaksaisi niin kauaa odottaa. Vaikka, kuka edes sanoi, että Johnny olisi alkamassa tässä yhtään mihinkään suhteeseen tuon kanssa? Ei, ei mitään suhdetta. Ei vielä. Johnny tunsi olevan aivan liian epävarma ja halusi ensin koota ajatuksia ihan rauhassa. Tai sitten ei halunnutkaan. Kerta, jos Felicjan makasi tuossa ihan vieressä ja hän tiesi tuon olevan lätkässä häneen, niin mikä sitten esti? Johnny ei vain ollut varma, että oliko edes ihastunut tai tykästynyt toiseen jotenkin. Hemmetti, että osasi olla vaikeaa.

Johnny huokaisi raskaasti, kierähti kyljelleen kasvot kohti Felicjania ja antoi kätensä kiertyä tuon rintakehän ympäri. Kasvot tuotiin jälleen melko lähelle, mutta kuitenkin riittävän kauas, että pystyi katselemaan tuota silmiin.
"Siis, jos nyt oletettaisiin, että tästä tulisi... Jotain. Niin mistä mä voin tietää, että sä et kyllästy muhun niinku sulla on tapana? Että ihan vain yhtäkkiä heität mut pois, kun et enää jaksa katsella mun naamaa", Johnny kysyi, sillä hän halusi tietää, jos itsensä laittaisi likoon tämän homman puolesta.

Suukko painettiin toisen kaulalle ja pian Johnny oli kääntynyt jälleen kyljelleen. Kutkutti vain hipeltää ja suukotella toista, vaikkei sitä ehkä saattanutkaan kuvitella kovin ominaiseksi tälle pojalle. Käsi hiveli vieläkin toisen rintakehää, harmaat silmät tuijottelivat toista silmiin.
Toisen käsi kiertyi hänen ympärilleen ja tuo oli jälleen hyvin lähellä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hetki sitten tuo oli kadonnut henkisesti lähes olemattomiin, mutta onneksi palannut takaisin.
Johnny puhui, kysi että jos he olettaisivat tästä syntyvän jotakin, miten tuo voisi olla varma ettei Felicjan kyllästyisi Johnnyynkin kuten kaikkiin aiempiinsa. Albiino puri huultaan, eikä tiennyt mitä tuolle vastata. Mistä hän sen saattoi tietää itsekään… Yleensä se vain oli se tietty piste, jossa rupesi kyrpimään. Tavanomaisesti siksi, että ihminen oli alkanut muuttua liian itsestään selväksi ja helposti ennakoitavaksi.
“Niin”, poika huokaisi raskaasti osaamatta vielä virkkoa sen enempää. Kovaa työtä aivot tekivät miettiessään mitä sanoa. Mitä hän tosiaan saattoi sanoa, kun ei voinut mitään tuollaista vannoakaan. “Mä… En mä tiedä. Et varmaan mistään”, poika puhui katsomatta toista enää silmiin. Hän ei kyennyt. Teki mieli lisätä lauseen perään, ettei voinut tietää ennenkö kokeili. Silti hän ei kehdannut. Ei hän ollut mikään sielunsyöjä.

“Kai sä voit aina varmistaa sen sillä, ettet muutu mun silmissä tylsäksi ja puuduttavaksi”, hän mutisi vielä. Ei kai sitä mitenkään muutoin voinut tehdä. Sitä paitsi hän oli aiemmin seurustellut vain tyttöjen kanssa, eikä niistä loppu viimein mitään ollut tullut. Johnny oli oikeastaan ensimmäinen poika, jonka kanssa hän saattoi kuvitella olevansa suhteessa. Ja sekin tuntui olevan niin… outoa. He olivat tutustuneet oudoissa merkeissä, sitä paitsi heidän välinsä olivat aina olleet riitaisat. Ja nyt oltiin tässä… Kaiketi Felicjanin pitäisi kiittää hakkaajiaan, jos tästä koskaan mitään hyvää seuraisi. Vaikka liian ylpeähän hän moiseen oli.
“Mun tekee mieli pyytää sua heittäytymään ja koettamaan saatko sä mistään kiinni, mutta se on itsekästä multa”, poika totesi. Ei hän pystynyt siihen itsekään, joten ei hän voinut vaatia toiseltakaan mitään. He molemmat pelkäsivät satuttavansa itsensä, tunsivat itsensä haavoittuviksi. Pelkäsivät koskettaa toisiaan ja toivoa. Oliko se oikein? Oliko oikein, että tunsi itsensä niin helvetin epävarmaksi?

Vaikka Johnny olikin melkoinen tuuliviiri, saattoi tehdä ihan mitä vain hetken mielijohteesta ja ehkäpä ei suhtautunut kaikkeen niin vakavasti, mutta tämä tapaus oli kuitenkin erilainen. Hän ei oikeasti pitänyt hyvänä ajatuksena, että ryhtyisi Felicjanin kanssa yhtään mihinkään ilman minkäänlaista varmuutta asioista. Tai ei niiden muiden asioiden kannalta tarvinnut olla oikein mitään ihmeellisempää varmuutta, mutta sen, että Felicjan ei ihan oikeasti kyllästyisi häneen heti kun poika oli kulutettu loppuun, ei kuulostanut kauhean kivalta. Tuskin hänkään osasi olla loputtomiin tajuttoman kiinnostava ja salaperäinen, mikäli tästä kunnollinen suhde edes tulisi. Tai sellainen, jossa avauduttiin paljon ja juteltiin erilaisista asioista. Johnny tiesi sen, että silloin hänen pitäisi oppia olemaan avoimempi, sillä ei häneen muuten jaksaisi kuluttaa aikaa. Turhauduttaisiin vain ihan turhaan, koska hän oli liian vaikea ja sitten jätettäisiin. Johnny huokaisi aavistuksen ja katseli jälleen hetken aikaa muualle.

Vaaleaverikkökään ei tiennyt, joka oli huono juttu. Johnny kuitenkin painautui lähemmäs tuota, koska halusi tehdä niin. Hän kuulemma voisi varmistaa, että ei muuttuisi Felicjanin silmissä tylsäksi ja puuduttavaksi. Huulia mutristettiin aavistuksen ja poika tuhahti.
"Hitostako mä tiedän milloin olen susta puuduttava ja tylsä. Tai että milloin ihminen on edes sellainen..." Johnny sanoi hivenen jäykemmällä äänensävyllä, sillä ei ollut reilua, jos hänen täytyisi alkaa seurailla omaa käyttäytymistään, että ei olisi herra Jääprinssille liian puuduttavaa seuraa. "Mä en nimittäin jaksa tai edes viitsi eikä mun tarvitse alkaa omaa käyttäytymistä seurailemaan, että en olisi sulle puuduttavaa seuraa." Okei, Johnny päätti sanoa ihan tuon kaiken ihan ääneen, sillä se vaivasi ihan oikeasti. Ei sellainen olisi reiluakaan, mutta ei se kyllä olisi kivaakaan...

Felicjan olisi kuulemma pyytänyt Johnnya heittäytymään ja katsomaan saisiko jostain kiinni, jos se ei olisi ollut tuolta liian itsekästä tuolta. Niin. Johnny puraisi huultaan. Heittäytyminen voisi olla ihan hyvä ratkaisu ja ainakin saisi nähtyä se, että tulisiko tästä hommasta oikeasti mitään. Poika ei vain tiennyt, että uskaltaisiko hän. Entäpä, jos ei tulisikaan? Sitten vain annettaisiin olla. Mutta entäpä, jos tulisi, mutta Felicjan sitten kyllästyisi häneen ja jättäisi? Johnnya aivan varmasti satuttaisi se, jos olisi avautunut ja uskoutunut tuolle jostain.
"Mä sanoisin, että mä heittäytyisin, jos uskaltaisin. Enkä uskalla sen takia, koska pelkään sun satuttavan mua." Johnny vastasi todenmukaisesti, jota varmaan Felicjan itsekin pelkäsi.

Toisen äänensävy oli nyt jo tiukempi, kun tuo totesi ettei voinut tietää koska oli puuduttava tai tylsä. Eikä tuo kuulemma pystyisi muutoinkaan seuraamaan käyttäytymistään kokoajan. Okei, ehkä tuo oli melko huono veto Felicjanilta, sillä tuskin hänkään jaksaisi Johnnya, joka yritti olla jotakin aivan muuta kuin mitä oli. Ja ei sellaista edes tarkemmin mietittynä haluttukaan katsella. Miten myönnetään, että toinen oli oikeassa ilman, ettei heti näyttäisi siltä, että hän itse oli ollut väärässä? Ei hän halunnut olla tyhmä tai väärässä, hänen egonsa ei kestänyt sellaista. Poika puri vain huultaan ja vaikeni.

Toinen kuulemma heittäytyisi, jos uskaltaisi. Mutta tuo ei selkeästikään uskaltanut… Eipä olisi albiinokaan. Tuo ei uskaltanut, koska pelkäsi hänen satuttavan itseään. Vaalean rokkarin katse kohosi toisen silmiin, käsikin siirtyi tuon kasvoille.
“En mä halua satuttaa sua, mutta en mä väitä ettenkö mä saata tehdä niin”, hän huokaisi. Hän voisi ihan hyvin satuttaa toista ennemmin tai myöhemmin. Ja niin voisi toinenkin häntä… Mutta eikö se aina suhteessa niin ollut? Aivan jokaisessa ihmissuhteessa, mitä oli olemassa. Aina joku sai lopulta näpeilleen, mutta silti elämä jatkui… Siltikin mieluummin Felicjan olisi pitänyt itsensä turvassa henkiseltä kivulta. Olisi, ellei olisi niin kovasti tahtonut niitä hyviä puolia.
“Jos me ei yritetä, me ei saada koskaan tietää miten käy. Ja yrittämättä jättäminen on luovuttamista, ja mä en koskaan luovuta”, Felicjan tokaisi. Kuulosti tyhmältä. Aivan kuin heidän olisi väkisinkin pakko päätyä yhteen. Ja vielä muutama viikko sitten he vihasivat toisiaan. Mikä järki tässä koko jutussa oli?
“Mutta ehkä meidän olis parempi miettiä tätä huomenna tai jotain… Mun kroppa lamauttaa mut pian uneen, jossen mä tajua tehdä sitä itse. Mä oon ihan turtana…”

Felicjan ei vastannut oikein mitään noihin hänen esittämiin kysymyksiin, joka kertoi Johnnylle sen, ettei tuo osannun niihin vastata. Niin. Olivat ne kyllä melko vaikeita, mutta kai nyt vaaleaverikön pitäisi tietää ja osata vastata. Johnnyn olisi ehkä tehnyt mieli sanoa jotain koko hommasta, mutta päätti pitää päänsä kiinni. Ei hän halunnut pilata tätä rauhallista hetkeä sanomalla taas jotain typerää ja sitten saada Felicjan ärsyyntymään. Okei, hän piti toisesta kun tuo oli hivenen temperamenttinen ja vähän paha suustaan, mutta oikeasti ruskeatukkainen piti enemmän tästä rauhallisesta Felicjanista. Ja hänestäkin oli mukavaa maata tässä ihan toisen lähellä ja vain olla hiljaa.
Johnny ei kuitenkaan ehkä aikoisi edes ottaa selvää, että millainen oikeasti oli toisen mielestä ikävystyttävä tyyppi. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut, sillä hän ei halunnut ottaa minkäänlaisia paineita tästä jutusta. Eikä hänen itseasiassa tarvinnutkaan. Johnnyn ei todellakaan tarvinnut yrittää olla joku muunlainen kuin oikeasti oli, sillä Felicjan voisi jättää ihan hyvin, jos alkaisi tympiä. Vaikka se sitten vähän ajan päästä sattuisikin, jos Johnny päästäisi tuota henkisesti vähän lähemmäs itseään.

Felicjan ilmoitti, että ei halunnut satuttaa Johnnya, mutta ei taannut, ettei tekisi niin vahingossa. Johnny huokaisi ja lopulta vaaleaverikön käsikin etsiytyi hänen kasvoilleen. Eikä sitä kosketusta enää jännitetty tai kavahdettu mitenkään, joka kertoi siitä, että poika alkoi hiljalleen tottua tähän.
"En mäkään haluu satuttaa sua. En missään tapauksessa..." Johnny voihkaisi, mutta tiesi, ettei voinut välttämättä pitää lupaustaan. Nimittäin suuttuneena Johnny sanoi ihan mitä vain sylki suuhun toi ja saattoi oikeasti sanoa tarkoituksella jotain sellaista, joka satuttaisi toista osapuolta ihan kunnolla. Jota sitten katuisi myöhemmin. Felicjania hän ei halunnut satuttaa, vaikka muutama viikko sitten teki kaikkensa, että tuo murtuisi. Nyt hän ei kuitenkaan halunnut ja tuskin toinen halusi häntäkään.

Vaaleaverikkö sanoi, että he eivät tietäisi kokeilematta. Se oli kyllä ihan totta. Mitään ei tiennyt varmasti, jos sitä ei ensin kokeilisi. Oli myös totta, että kokeilematta jättäminen olisi luovuttamista ja sitä poikakaan ei halunnut. Ei hän ollut luovuttajatyyppiä (paitsi silloin kun oli mieli maassa muutenkin). Ruskeatukkainen kuitenkin nyökkäsi ja liu'utti kätensä toisen niskan taakse pienesti ynähtäen. Toinen oli kyllä varmasti poikki sen hakkaamisen jälkeen ja olihan tuo ottanut sen kipulääkkeenkin, joka turrutti kropan ihan tyystin.
"Joo. Tosiaan. Rupee vaan nukkumaan, niin jutellaan vaikka aamulla vähän enemmän", Johnny huokaisi, painoi huulensa hetkellisesti vasten toisen omia ja veti Felicjania vähän enemmän itsensä kiinni. Johnnya itseään ei nukuttanut kauheasti, sillä nyt oli ilmestynyt pääkoppaan niin paljon kaikkea uutta informaatiota, että unenpäästä ei saisi kiinni ihan helposti. Kaiketi se uni sieltä jossain vaiheessa tulisi. Ainakin toivottavasti...

Toinenkaan ei tahtonut satuttaa häntä, mikä oli jossain määrin lohdullinen tieto. Silti katkera ääni hänen päässään sanoi toisen tekevän niin jossain vaiheessa kuitenkin, vaikkei niin tahtoisikaan. Se katkera ääni muistutti myös Felicjania siitä, että hän liikkui vaarallisilla vesillä. Sellaisilla, joissa hänellä ei automaattisesti ollut etulyöntiasemaa vain koska hän ei ollut tyhmä ja omasi terävän kielen. Albiino tahtoi hiljentää sen äänen, vaikka hakkaamalla pesäpallomailalla hengiltä. Kunhan olisi hetken hiljaa, sitä oli kuitenkin saatu kuunnella koko pieni elämä.
Poika hymyili toisen nyökätessä päätään hänen sanoilleen yrittämisestä ja luovuttamisesta. Tuon käsi liukui hänen niskaansa. Tuo kehotti häntä nukkumaan, niin he voisivat jutella aamulla lisää. Johnny suuteli huulille, kevyesti. Tai oliko se edes suudelma, pikemminkin pusunkaltainen. Vaaleaverikkö vedettiin vasten tummemman rintaa ja siihen tuo tyytyväisenä jäi, valutti käden toisen kasvoilta tuon kaulalle ja painoi päänsä tyynyyn. Sormet jäivät vielä hetkeksi sivelemään hajamielisesti tuon kaulanihoa, kun silmäluomet painuivat kiinni kuin itsestään raskaina. Hengitys oli rauhallista ja ei vienyt kauaa vaipua unen rajamaille, niiden yli syvään uneen.

Hän tuskin näkisi unia ja saattaisi heräilläkin yön mittaa kipuihinsa, kun lääkkeiden vaikutus lakkaisi. Täm äyö tuskin tulisi olemaan rauhallista unta, pikemmin vaikeaa ja levotonta. Täysin päinvastaista, kun mitä poika tavanomaisesti oli nukkuessaan. Tai no, kyllähän hän toisinaan pyöriskeli sängyssä ja valtasi kaiken tilan itselleen, mutta… Nyt ei paljoa pyöriskeltäisi, oli keho kuitenkin sellaisessa kunnossa ettei varaa juuri ollut.