Kohta alkaa hämärtää ja ahmat ovat nälkäisiä.

Oli todellinen helpotus, että Johnny oli löytänyt sen ikkunan, sillä häntä ei millään jaksanut innostaa yrittää murtaa tuota ovea auki. Siitä olisi tullut aivan liikaa meteliä eikä poika edes loppujen lopuksi ollut kauhean voimakas. Ihme rimppakinttukin hän oli, vaikka leveät hartiat antoivat ilmeisesti toisenlaisen käsityksen. Sitkeydellä kaikenlaisissa tappeluissa pärjättiin, vaikka yleensä rokkari saikin varsin pahasti turpaansa. Onneksi kuitenkin jaloista löytyi sen verran vikkelyyttä ja hän osasi tarpeen tullen pujahtaa nopeasti karkuun tai mennä piiloon. Kuten oli tässä Milesinkin tapauksessa tullut ilmi, että Johnny oli varsin hyvä välttelemään ihmisiä.
Johnny ei jaksanut välittää vähään aikaan Milesistä, sillä hän keskitti huomionsa ainoastaan tähän ikkunaan ja hivenen myös käsissä olevaan pulloon. Ikkunassa oli sellainen pinta, että siitä ei näkynyt ulos (tietenkin, koska se oli suoraan suihkua päin), joten hän ei voinut olla varma mihin siitä pääsisi. Pullo vietiin jälleen huulille ja rokkari avasi ikkunan. Siitä näkyi autiolle autotielle, joka oli ihan okei. Ei olisi kauhean mieluista tömähtää keskelle takapihaa kaikkien tölläämäksi.

Hivenen myöhään Johnny sisäisti ne Milesin mutisemat asiat sekä sen, että pullo riistettiin häneltä. Rokkari käänsi ruskeat silmänsä lattialla istuvaan tummatukkaiseen poikaan. Ei tuosta kuulemma saanut heteroa tekemälläkään ja Johnny sai luvan käydä kiinni. Hän kohotti kulmiaan ja naurahti.
”En tiedä onko ihan fiksua sanoa noin mun seurassa. Koska mä en jaksa uskoa, että oot ihan tosissasi ton kanssa”, Johnny sanoi ja kiinnitti huomionsa jälleen Milesiin. Mistäpä tuo poikaparka olisikaan voinut tietää, että rokkari oli melko arvaamaton luonteeltaan ja saattoi tehdä ihan mitä vain. Virnuillen Johnny laskeutui lattialle, työnsi Milesin lattialle selälleen makaamaan ja piti kättään tuon rinnan päällä, ettei toinen siitä kesken kaiken nousisi ylös. Kasvot tuotiin aivan lähelle Milesin omia ja Johnny tuijotteli tuota jokseenkin tunkeilevasti silmiin. Tai ehkä katse oli pikemminkin sellainen, että hän yritti päästä toisen pään sisään - edes jotenkin.
”Mutta miksi sä sanoit niin, vaikka varmaan toivot mun pysyvän kaukana?” Johnny kuiskasi ja huulet olivat oikeastaan niin lähellä tuon omia, että puhuessa ne koskettivat toisiaan hivenen. Vapaa käsi liukui Milesin rintaa sekä käsivartta myöten takertumaan uudestaan siitä viinapullosta. Johnny härnäsi, sen tajusi varmaan niin selvästi, mutta ei se haitannut.
Rokkari naurahti hivenen, katseli edelleen Milesiä silmiin, kunnes kohottautui seisomaan. ”Kumma jätkä.” Pullo vietiin huulille, laskettiin se lavuaarin päälle ja poika katseli huuliaan mutristaen sisäikkunaa. Siihen tarvitsisi jonkinmoisen ikkuna-avaimen, jollaista ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Eli se pitäisi sitten rikkoa. Johnny yritti työntää ikkunaa hivenen, mutta se ei kuitenkaan liikahtanut mihinkään suuntaan.

”Voi helvetin helvetti”, Johnny puuskahti, katsahti ympärilleen ja hoksasi pienen kolmejalkaisen tuolin. ”Varo. Mä hajotan tän ikkunan nyt.” poika varoitti ja paiskasi tuolin päin ikkunaa, joka räsähti rikki. Okei, siihen tuli vain pieni reikä, mutta äkkiäkös sitä saisi suurennettua. Nyt piti vain toivoa, ettei ohi kulkisi yhtään ketään ja ilmoittaisi sitten poliisille.

Tummatukka päätyi jälleen kerran avaamaan silmänsä, kun rokkari tuntui syventyneen sen löydöksensä pariin. Ikkuna, jahas. Oliko se niin saatanan ihmeellinen asia se ikkuna, ettei hänelle itselleen herunut yhtään huomiota? Siitä suivaantuneena poika naulitsi katseensa Johnnyn selkään, kun tuo availi ikkunaa ja tutki koko hommaa tarkemmin. Mutta perhana! Ikkunastahan pääsisi pihalle, ettei tarvitsisi homehtua loppuelämää tässä loukussa. Riemunkiljahduksia ja paraatimusiikkia, vai miten se meni? Ehkä Johnny ei ollutkaan niin kusipää ja hyödytön, kun Miles ajatteli.
Äkkiä huomio kuitenkin kiinnitettiin takaisin lattialla nököttävään tummatukkaiseen. Rokkari kohotteli kulmiaan ja naureskeli, kertoi, ettei tiennyt oliko fiksua sanoa niin hänen seurassaan, koska ei jaksanut uskoa pojan olevan tosissaan. Kommentti sai tummatukan aivot raksuttamaan, ja sen myös näki ulospäin. Kovin mietteliäs ilme, aivan kuin tuo ei tajuaisi mitään, mitä rokkari selitti. Ja tottahan se oli, ei tuo oikein ymmärtänytkään. Ja siitä syytettäisiin jälleen sitä saakelin nappia, mikä oli vienyt tajun ja järjen ihan mukanaan.
Mutta se tosiasia, että Johnny oli yhtäkkiä tummatukan tasolla virnuillen, ei jäänyt ymmärtämättä. Hämmentyneisyys sen kuin kasvoi, raukka oli aivan pihalla koko tilanteesta. Eikä hommaa sen kummemmin parantanut rokkarin toimet. Tummatukka löysi itsensä lattialta selällään, ja yrittäessään nousta ylös tuo joutui huomaamaan Johnnyn käden rintakehällään, joka esti moisen liikkeen. Toisen kasvot olivat aivan lähellä omia, katse niissä silmissä kovin läpitunkeva. Voisi sen katseen tulkita vähän uhkaavaksikin, jos ei olisi siinä tilassa, missä Miles oli. Tuntui vähän hassulta, että Johnny yhtäkkiä olikin niin lähellä, eikä tummatuka osannut kuin tuijottaa hölmistyneenä.
Kysyttiin, miksi sanottiin sillä tavalla jos todellisuudessa toisen toivottiin pysyvän kaukana. Niiden sanojen aikana kaksikon huulet koskettivat toisiaan saaden tummatukan kovin jännittyneeksi. Mutta ei, ei tuota ahdistanut. Normaalissa hetkessä poika olisi aikapommin tavoin aivan arvaamatta räjähänyt ja varmaan vetänyt rokkaria nyrkillä suoraan naamatauluun, syyttänyt ahdistelijaksi ja ties miksi. Mutta nyt huulilla koreili hieman ujohko hymyntapainen, eikä siitä pakenemisesta ollut tietoakaan.
"Et sä voi tietää, mitä mä toivon", poika naurahti. Nauru loppui kuitenkin kovin lyhyeen, kun rokkarin käsi siirtyi rintakehän ja käsivarren kautta nappaamaan varastetun pullon takaisin. Tämän jälkeen rokkari nousi ylös ja mutisi jotakin kummasta jätkästä. Ja se saakelin pullo kävi huulilla, vaikka se oli Milesin omaisuutta.
Tummatukka nousi hölmistyneenä ylös ja katseli kuinka Johnny yritti availla sitä ikkunaa ja kirosi. Helvetin helvetin jälkeen tuo äkkäsi tuolin ja varoitti tummatukkaa, että aikoi rikkoa ikkunan. Tuollekos Miles hajosikin.
"Siis mitä? Johnny vittu. Sä varotat mua että sä rikot ikkunan vaikka sun kuuluis oikeesti tarttua ensimmäiseen lasinpalaseen ja viiltää multa kurkku auki", poika naureskeli, ja tuosta kyllä huomasi, kuinka sekaisin todellisuudessa oli.
Ikkuna kuitenkin mäjäytettiin paskaksi, ja virnuillen poika kampesi itsensi jaloilleen. Liikesarjan jälkeen tummatukka kuitenkin joutui tarrautumaan Johnnyyn kiinni, ettei olisi menettänyt tasapainoaan.
"Oho, vittu", tuo naurahti ja virnuili. Edelleen rokkarissa roikkuen poika kurkisti ikkunaan syntyneestä reiästä ulos ja nyt näkökenttään avautui autotie.
"En mä tosta reiästä mahu", poika tokaisi. Ei järki juossut, ei.

// Nyt tuli kyllä niin paskaa tekstiä ja lyhyt vastaus yhy : ( //

(( Awawawaw... Ihania nuo Milesin älynväläykset! x3 ))

Johnny naureskeli Milesille hetken aikaa, katseli tuota hetken aikaa tuon humalaisiin silmiin, kunnes tutki jälleen ikkunaa. Helposti moisen sai rikki, sillä ei se tainnut olla kauhean laadukkaasta - tai ainakaan kestävästä - ikkunalasista tehty. Eihän rokkari tässä ensimmäistä kertaa ollut ikkunaa rikkomassa, mutta tämä materiaali oli kyllä heikoimmasta päästä. Miles oli tokaissut, että ei Johnny voinut tietää mitä tuo halusi. Taas se huomio tästä ikkunasta siirtyi tähän lattialla istuskelevaan nuorukaiseen ja ruskeatukkainen kohotti aavistuksen kulmaansa.
"Mistä sä tiiät mitä mä tiedän? Mä tiiän nimittäin ihan kaiken", Johnny nauroi, vilkaisi Milesiä hyvin merkittävästi ja syventyi taas ikkunaan. Sitä reikää piti todellakin saada isommaksi, sillä eihän tuosta kukaan vielä mahtuisi - tai ainakaan ilman minkäänlaisia haavoja tai nirhamia. Ja niitä Johnny ei todellakaan halunnut, sillä hän ei tiennyt oliko kotona ketään. Kuitenkin vielä kaikki kukkuisivat hereillä ja varmasti hyökkäisivät hänen kimppuun ja kaikkea muuta paskaa. Johnny mäjäytti uudemman kerran penkin ikkunaa päin ja sen seurauksena lasinsirpaleita lensi lattialle. Mahtoi sitten aamulla tämän talon penikkaa kauhistuttaa kun ikkuna oli ihan paskana. No, mitäpä järjesti tällaisia bileitä ja hommasi tänne kaikkea epäilyttävää porukkaa, jotka telkesivät ihmisiä vessaan. Tuskin kukaan edes saisi Johnnya tästä kiinni, jotta voisi saada hänet vastuuseen. Ja jos saisikin, niin ei hän ottaisi minkäänlaista vastuuta. Ellei sitten kytät puuttuisi asiaan ja ottaisi vaikka yhteyttä hänen porukoihinsa. Siitä vasta se riemu repeäisi...

Johnny nauroi, laski penkin alas ja nyhtäsi muutaman lasinpalasen pois ikkunasta. Äkkiä Miles tuntui nousevan pystyyn ja Johnny nauroi sille mitä tuo sanoi.
"Joo, mä voin tehdä sen kuule ihan kohta, kunnes oon saanut tän ikkunan rikottua", Johnny hymähteli ja katseli Milesiä jälleen. "Vaikka... En mä kyl tiedä hyödynkö mä siitä mitään, että viiltäisin sulta kurkun auki ja jättäisin kuolemaan", hän jatkoi virnuillen ja nappasi tuolin uudestaan käsiinsä, pamauttaen sen jälleen ikkunaan. Homma alkoi ihan oikeasti toimiakin eikä tähän varmaan enää kauheasti tarvinnut, että he pääsisivät ulos täältä. Miles kuitenkin takertui häneen kiinni ja suorastaan roikkui hänessä kiinni. Johnny ähkäisi jokseenkin kummstuneesti ja keskeytti hommansa ihan siihen paikkaan.

"En mä saa tätä paskaa rikottua, jos sä roikut mussa tolleen", Johnny sanoi ja työsi Milesin hellästi kauemmas, pienen naurunkujeen koristaessa suupieltä. "Ohhoh, mikä älynväläys Miles! Miten sä et muka tosta mahdu? Oot sitte vissii liia läski. Sun pitää jäädä tänne ja laihtua." poika virnuili ja rikkoi lasia vähän lisää. Eipä se hänkään olisi moisesta reiästä mahtunut, mutta kuitenkin. Enää tarvitsisi joka tapauksessa rikkoa tätä enää vähäsen ja sitten se olisi riittävän iso, että he siitä mahtuisivat.

// no sen aivotoiminta on "välillä" vähän jälkeenjäänyttä :-----D //


Rokkari sen kuin naureskeli kokoajan - tuntui jopa siltä, että se aikaisempi vitutus oli kadonnut tuon olemuksesta. Ainakin vähäsen. Niin, ettei se enää puskenut päälle päällimmäisenä tuntemuksena. Näytti siltä, että rokkarinretaleella oli kovinkin hauskaa siinä naureskellessaan ja toljottaessaan. Saatana! Tarvitsiko sitä koko aikaa tuijottaa. Saatika sitten nauraa. Eihän tummatukka edes yrittänyt olla hauska, eikä tuo ymmärtänyt miksi Johnny ylipäätään nauroi hänelle. Naurahduksille Miles vain mutristeli kovin ylidramatisoidun tuimana, tuhahtikin välillä. Johnny kyseenalaisti sen, mistä tummatukka mukamas tiesi, mitä tuo itse tiesi. Kysymys kuulosti aivan järjettömänä kiitos vahvan humalatilan. Poika kurtisteli kulmiaan ja aukoi suutaan tyhmänä, silti mitään sanomatta. Hetken aikaa ankarasti mietittyään kysymyksen arvoitus selvisi viimein.
"Ai kaiken tiedät, hmm?", tummatukkainen hymisi jokseenkin huvittuneena. Kysymyksen perään lausuttiin muutama lause venäjäksi, yllättävän sujuvasti ottaen huomioon, ettei poika tosiaan ollut ihan selvillä vesillä.
"Mitäs mä sanoin, arvon herra kaikkitietävä?", tuo sitten kysyi kovin omahyväisesti virnuillen.
Jälleen tuo kusipäinen ja kamavarkaaksikin osoittautunut ruskeatukka nauroi taas. Mikä siinä sitten oli niin saatanan huvittavaa? Tuo kokoaikainen naureskelu alkoi ottamaan pillerihuuruista päähän, aika ankarallakin kädellä. Rokkari vain totesi, että voisi hoitaa sen silpomisen kunhan oli saanut ikkunan paskaksi. Perään silti vielä lisättiin, ettei siitä välttämättä ollut hyötyä rokkarille. Tummatukka vastasi Johnny katseeseen uhmakkaasti, ei silti mitenkään hyökkäävästi vaan pikemminkin huvittuneena.
"No sä oot vielä ne kamat mulle auki", poika töksäytti hetken aikaa mietittyään. Kyllä, kyllä vain. Edelleen se rokkarinretale olisi pahasti velkaa, ja kyllä Miles muisti. Muistaisi niin pitkään, että ne velat olisi maksettu.

Äkkinäinen läheisyyden osoitus - joka tosin pistettiin puhtaasti sen horjahduksen piikkiin - näytti kummastuttavan Johnnya. Niinpä tuo ähkäisikin ja lopetti ikkunan parissa puuhastelunsa. Kertoi, ettei saisi työtään loppuun jos poika roikkuisi tuossa. Puhuteltu oli jo aikeissa protestoida, vedoten tietenkin siihen huteraan olotilaan ja velttoihin jalkoihin. Mutta rokkaripas kerkesi ensin; työnsi tummatukan kauemmaksi liikkeissään sellaista hellyyttä, jota ei ihan äkkiä olisi moisesta uskonut. Pikemminkin oli odottanut jotain ärähdystä ja väkivaltaista tönäisyä päin kaakeliseinää.
"Hei en mä rikki mee", Miles mutisi miltein kuulumattomalla äänellä. Pienesti hymyillen poika siis tyytyikin ottamaan vain seinästä tukea, jättäen Johnnyn rauhassa paskomaan sen ikkunan rikki.
Rokkarin seuraava kommentti sitten käsittelikin sitä ikkunasta ulos mahtumista. Oli kuulema tummatukkainen liian läski, piti laihtua. Niille sanoille ei osattu siltikään kuin naurahtaa, poika oli liian sekaisin ottaakseen moista minkäänlaisena loukkauksena, niinkuin normaaliski olisi ottanut. Asiastahan olisi syntynyt perkeleenmoinen haloo; olisi saatu hirveä itsetuntokriisi ja oltu varmaankin monta päivää putkeen syömättä. Mutta kiitos kuuluu edelleen niille napeille.
"En mä oo läski.. Ja hei kyllähän sitä laihtuis jos täällä olis", poika sepitti kovin mietteliään oloisena. Kyllä, tottahan se oli. Suljettuna yksin jossakin huoneessa? Ei se kovin terveellistäkään olisi.
"Mistähän mä edes saisin ruokaa", poika mutisi enemmän toteamuksena kuin kysymyksenä. Tuo lähinnä puheli vain itselleen, tiedä sitten, jos rokkarilla olisi jotakin kommentoitavaa asiaan.
Ikkuna alkoi näyttää kvaa vauhtia koko ajan vain tohjommalta. Hymy kiiri tummatukan suupielille, kun tuo oli saanut sen laihdutus/lukittuna kylpyhuoneeseen-ajattelunsa loppumaan.
"Ootsä joku suojelusenkeli?", Miles virnuili ja osoitti sormellaan rikkonaista ikkunaa, "Kyllä mä nyt meinaan mahtuisinkin. Susta en sitten tiedä.", tuo vielä jatkoi ja mittaili rokkaria intensiivisesti katseellaan. Kovasti poika yritti pistää samalla mitalla takaisin niitä vitsillä tarkoitettuja nasevia kommentteja, mutta taisi jäädä aika säälittävästi kakkoseksi. Ei tuo ollut koskaan ollut mikään teräväkielinen suunsoittaja, pikemminkin antoi nyrkkien puhua puolestaan, jos niin oli tarvis.
Tummatukka änkesi Johnnyn kylkeen siihen ikkunan eteen, tarkasteli näkymää jälleen kovin mietteliäänä. Minnehän poika menisi sitten, kun olisi saanut kammettua itsensä ulos huoneesta. Pojalla ei tosiaankaan ollut hajua siitä, missä oli ja miksi. Missä oli koti? Ja mitähän vanhemmatkin sanoisivat, kun tulisi tässä kunnossa kotia. Säännöt oli "sovittu" tarkasti, mutta niitäpä Miles ei todellakaan suostunut noudattamaan. Mutta tätä menoa sitä oltaisiinkin yhtäkkiä jossain nuorisokodissa tai laitoshoidossa, kun porukoitten pinna katkeaisi lopullisesti.
Jokseenkin surumielisesti poika huokaisi ja otsaansa ikkunankarmiin. Huulilta pääsi liuta kirosanoja pojan alkuperäisellä äidinkielellä, venäjäksi. Ääni tosin oli kovin hiljainen, turhautunutkin.

(( Hahahha, aivan ;DDD ))

Johnny ei edes itse ymmärtänyt, että mikä hänet oli näin hilpeäksi yhtäkkiä vetänyt. Johtuiko se kenties jotenkin Milesistä? Ei todellakaan voinut, sillä hänhän inhosi toista koko sydämensä pohjasta ja voisi luulla, että pelkästään toisen naaman näkeminen saisi hänet vittuuntuneeksi. Nyt rokkari kuitenkin nauroi ja hymyili kuin olisi menossa jokin isompi huvinäytelmä. Ei kaiken järjen mukaan pitäisi järin mukavaa olla sekaisin olevan Milesin kanssa lukittuna jonnekin homeiseen vessaan. No, Johnny oli onneksi keksinyt rikkoa ikkunan tuhannenpalasiksi, jotta voisi luikerrella täältä matkoihinsa ja unohtaa kaiken. Enää ei inspannut etsiä niitä ärsyttäviä kusipäitä käsiinsä ja ottaa vaikkapa illan päätteeksi turpaan. Eikä kyllä liiemmin huvittanut enää roikkua täällä, joten parasta vain lähteä kotiin. Sama se mitä Miles tekisi - ei ollut Johnnyn ongelma.

Miles kyseenalaisti sen, että Johnny tietäisi kaiken ja heti perään lausui pari lausetta jollain täysin tuntemattomalla kielellä. Mitähän lie oli tai mitähän lie toinen edes sanoi. Rokkarin ilme ei kuitenkaan värähtänyt, vaan tuo kohotti tyynesti toista kulmaansa ja katsoi Milesiä.
"Sä sanoit, että mä olen kaikkein ihanin ja seksikkäin olento maanpäällä ja sä olet muhun verrattuna oleton maanmato, joka ei kelpaisi edes nuolemaan mun kengänpohjia puhtaaksi. Tai... Mitä sä nyt ikinä tykkäätkään nuolla." Irstas ja häpeilemätön John Lowell. Sellainen hän todellakin oli eikä edes osannut hävetä mitä kaikkea rumaa ja epäsopivaa suustaan päästi. Pikemminkin se oli niiden ongelma, jotka tekivät moisista asioista hirveän ison numeron.
Johnny sivutti ihan tarkoituksella Milesin toteamuksen siitä, että hän oli edelleen tuolle ne kamat auki ja muka keskittyi ikkunan rikkomiseen erittäin tarkasti. Keneksi Miles häntä oikein luuli? Eiköhän se ollut tullut ihan selväksi, ettei Johnny todellakaan aikonut maksaa tuolle niistä kamoista penniäkään. Saisi kiittää onneaan, että Johnny edes auttoi tuon täältä pesuhuoneesta ulos.

Ruskeat silmät porautuivat toiseen uudestaan ja nyt jopa hivenen inhimillisemmällä katseella. Ei Johnny edes itse ajatellut, että kuinka hellästi oli toisen loppujen lopuksi työntänyt pois luotaan. Ärähdys ja kova pukkaisu olisi ollut tässä tilanteessa melkeinpä arvattavissa oleva reagointi, mutta ei sitten.
"Joo ku kato näytät ihan särkyvältä. Anteeksi, että menin erehtymään", Johnny tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja irvisti. "Eikä mua muuten kiinnosta pätkääkään, että mahdutko sä tästä ikkunasta vai et. Jos mahdut, niin okei. Mutta jos et niin voi voi. Siinäpä jäät tänne istuskelemaan ja odottamaan, että joku tulee kiltisti avaamaan sulle oven", poika jatkoi tuhahtaen, pyöritti silmiään ja repi vielä viimeiset kappaleet lasia irti. Ja se oli siinä. Reitti vapauteen tai jotain. Johnny pääsisi pois tästä ahdistavasta vessasta. Hän pääsisi vihdoin ja viimein Milesistä eroon. Se tässä olisikin mahtavaa, sillä tummatukkainen otti pahemman kerran päähän.
Johnny havahtui kun toinen tokaisi hänen olevan jokin suojelusenkeli ja sanoi nyt mahtuvansa ikkunasta, mikäs mahtoi olla Johnnyn laita? Hetken aikaa rokkarikin mittaili toista katseellaan ja totesi tuon olevan häntä lyhyempi, mutta tuskin nyt kauheasti hoikempi kuitenkaan. Ja hänhän mahtuisi ihan mistä vain läpi, joten Miles saisi luvan pitää päänsä kiinni!
"Just sellainen. Mä vain meinaa pelastan sut yhden ainoan kerran, joten parasta olla kiitollinen", Johnny tokaisi myrkyllisesti ja asetti tuolin ihan siihen ikkunan alle. Enää siis tarvitsi vain kavuta ylös ja juosta vapauteen. Mahtoi niitä kusipäitä vituttaa kun he pääsivät pakenemaan eivätkä jääneet talon isännän uhriksi. Hui hai yksi rikkoutunut ikkuna.

"Se on sitten niinku soronoo. Tule perässä tai jää tänne. Ihan yksi hailee mulle", Johnny tokaisi, astui jakkaralle ja ponnisti itsensä puoliksi ikkunasta ulos. Alhaalla oli laskua pehmentämässä jonkinmoinen pusikko, joka oli tietenkin kaksi kertaa parempi kuin jokin asfaltti tai jokin. Turvalleen hän kuitenkin lentäisi, mutta mitäpä tuosta. Johnny henkäisi syvään, ponnisti uudestaan jaloillaan, kunnes sitten tipahti kyljelleen sinne pusikkoon kirosanojen johdattelemana. Eipä ainakaan pusikko ollut kauhean piikikäs, vaikka oksat hivenen raapivatkin naamaa. Rokkari ryömi sieltä pois ja jäi muutaman sekunnin ajaksi vain makaamaan selällään nurmikolle. Ei saatanan saatana. Helpompi olisi ollut, jos olisi saanut käyttää ovea, mutta mikäs siinä sitten...
"Hei ääliö. Pääsetkö sä sieltä ulos?" Johnny huhuili sitten, nousi ylös ja kurkotti katsomaan ikkunasta. Miksi hän edes välitti?

// Vihdoin ja viimein tulee vastausta. Laatu ja pituus tosin kusee ;< //


Jumitti. Jumitti niin maan perkeleesti, ettei tosikaan. Päätä nojattiin siihen ikkunankarmiin ja mistään ei enää tajuttu mitään. Olisi kai vain pitänyt pysyä lattianrajassa, sillä näinkin korkealla (eli seisovillaan) ollessa tuntui, että päässä humisi pahemman kerran. Oli pakko nojautua seinään yhtäkkisen pyörrytyskohtauksen takia, sulkea silmät hetkeksi ja yrittää tasata hengitystä. Kaikki sanat, joita Johnny lateli, ignoorattiin ja pyyhkäistiin pois mielestä. Yhtäkkiä tuntui, kuin koko kylpyhuonetta ei olisikaan enää ollut olemassa. Olisi vain pelkkää valkoista ja huojuvaa mössöä, jossa tummatukkainen seisoi aivan yksinään. Mutta ei, niin ei ollut. Silmät avattuaan Miles joutui tyytymään jälleen kohtaloonsa. Kylpyhuone oli yhä kylpyhuone, Johnny oli hyvä siinä nakkelemassa viimeisiäkin lasinpalasia ulos ja raivaamassa pakoreittiä. Oikea sankari? Ja paskat.
Tummatukka oli jopa pelottavan hiljaa. Yleensä tuota kun ei saanut millään vaikenemaan ja nyt suu pysyi tiukasti kiinni ja jumittava katse hipoi rokkarin olkapään seutua. Painuisi sekin nyt vaan vittuun siitä, että pääsisi pois tästä loukusta. Raitis ulkoilma olisi ihan kiva, vaikka pojalla ei ollut minkäänlaista visiota siitä, minne suuntaisi pakomatkansa jälkeen. Mutta pois täältä oli päästävä ja vähän äkkiä. Ne seinät tuntuivat vain puristuvan kasaan minä hetkenä hyvänsä. Ihan niinkuin joku varastaisi happea huoneesta, sillä hengittäminen kävi hetki hetkeltä vain vaikeammaksi.

Johnny ilmeisesti sai hommansa viimeisen silauksen valmiiksi. Kertoi, että on yks hailee jäisikö tummatukka tänne vai seuraisiko. Sitten tuo astahti tuolille ja tuumaili hetkisen. Ilmeisesti jonkinlainen riskiarvio; eihän se olisi yhtään kiva, jos murtaisi luunsa sen takia, että pääsisi pakoon jostakin kälyisestä kylpyhuoneesta. Lopulta rokkari kuitenkin katosi ikkunasta ulos ja laskeutui jonnekin maankamaralle kahahduksen ja kirosanojen saattelemana. Tummatukan oli pakko kurkata alas vain ja ainoastaan nähdäkseen Johnnyn ryömivän ulos pusikosta kovia kokeneen näköisenä. Näky kirvoitti hymynpoikasen Milesin suupielelle; tästä rokkari saisi kuulla pitkään. Jos moista välikohtausta enää edes muistettaisiin seuraavana päivänä.
Mitähän helvettiä tästäkin seuraisi. Johnnyn kysymys osui niin nappiin, sillä ei tummatukkainen ollut lainkaan varma, pääsisikö omin avuin ulos itseään rikkomatta.
"No en", tuo älähtikin vastaukseksi, mutta vastoin sanojaan, päätti silti yrittää. Tosin, aivan eri tekniikalla kuin rokkari itse.
Ihan ensimmäiseksi kiivettiin istumaan ikkunan karmille, jonka jälkeen kierähdettiin ympäri ja laskeuduttiin roikkumaan käsillä siihen karmiin. Näinollen pudotus olisi lyhyempi ja pehmeämpi, kenties? Mutta se irti päästäminen ei ollutkaan niin helppoa. Kädet tarrautuivat karmiin kouristuksen omaisesti ja paniikki hiipi pääkoppaan. Hän kuolisi, ihan varmana. Tai murtaisi niskansa ja halvaantuisi loppuelämäkseen. Ja Johnny vain nauraisi vierestä, sörkkisi kepillä ja jättäisi siihen kitumaan. Ihan varmasti niin kävisi. Tai sitten sen pusikon oksan puhkoisivat silmät ja sitten joutuisi elämään koko loppuelämän sokeana ja rumana. Sitä Miles ei tahtonut, ei nyt eikä koskaan.
Lopulta ote kuitenkin irtosi ilman, että tarvitsi irroittaa. Kädet väsyivät sen verran, että ote vain luiskahti ja tummatukkainen tömpsähti maahan jalat edellä. Ja siihen se jäi, maahan makaamaan ja vaikertamaan hiljaisella äänellä. Jalat tärähtivät ikävästi, toista nilkkaa jomotti vietävästi. Eikä se sekava tila yhtään auttanut asiaa; kaikki tuntui niin ylivoimaiselta.
Henkeä haukkoen tummatukkainen kompuroi talon seinustalle istumaan, selkää seinään nojaten. Tuo hoki kaikkia maailman kirosanoja lähes pakonomaisesti ja tarrasi nilkkaansa.
"Sattuuuuuuu", poika ulvahti ja näytti kovin surkealta.

Johnny kirosi ihan suhteellisen äänekkäästi, joten ei olisi ihme mikäli tämä ei tuonne sisälle asti tai takapihalle. Hommasta puuttuisi vielä se, että ne dorkat hoksaisivat heidän murtautuneen ulos vessasta ja silloin pitäisi juosta aika helvetin kovaa pakoon, ja yrittää näin karistaa mokomat kannoilta. Onneksi Johnny oli suhteellisen vikkelä jaloistaan ja osasi harhauttaa kiitettävästi (yleensä sellaisissa hän tilanteissa oikeastaan livahti piiloon, koska keuhkot eivät kestäneet juoksemista hirveän kauaa). Milesistä hän ei tiennyt, sillä olihan tuo melkoisen sekavassa kunnossa, mutta olkoot. Ei liikuttanut Johnnya tippaakaan. Oikeastaan, Miles ei liikuttanut häntä enää hetkeäkään sen jälkeen kun poika tästä ikkunasta ulos pääsi. Ja tuolla sisälläkin moinen oli ollut pelkästään negatiivista.

Johnny ähkäisi ja nyppi muutamia piikkejä pois paidastaan, huomaten samalla paljaiden käsivarsien olevan pienillä naarmuilla. Sen siitä sai kun hyppi suoraan ruusupensaikkoon, mutta pientähän moinen oli. Kamalampaa olisi ollut, jos Johnny olisi joutunut kyyhöttämään lukitussa vessassa Milesin kanssa. Ai, että olikin olemassa tuollaisia ärsyttäviä pieniä paskoja kuten Miles oli. Ja Johnnyhan ei ollut ajatellut näin vielä kertaakaan....
Miles oli ähkäissyt, että ei todellakaan päässyt vessasta ulos itsekseen, mutta päätti kuitenkin nousta ikkunalle ja jäädä siihen roikkumaan varsin huvittavan näköisesti. Johnny kohotti kulmiaan, kaivoi yhden ruusupiikin niskansa takaa ja nauroi Milesille. Toinen oli tömähtänyt suoraan jaloilleen ja ne varmaan sen seurauksena tärähtivät ihan mukavasti. No, mikäli Johnny oli tippunut turvalleen ruusupuskaan, niin Miles sitten loukkasi jonkun nilkkansa tai jotain. Hän sentään pystyisi kävelemään, mutta Milesistä hän ei menisi niinkään takuuseen. Ainakin tuo kirosi ja meni istumaan selkä vasten talon seinää, pidellen nilkkaansa. Kuulemma sattui ja siihen Johnny vain nauroi räkäisesti. Hahah, siitä sait idiootti...

"Oivoi. Tuliko pojulle pipi? Pitääkö puhaltaa?" Johnny lässsytti, tarkisti vielä mikä oli tilanne hänen paitansa alla, kunnes kaivoi rennosti tupakkinsa taskustaan. "Pystyykö raukkaparka edes kävelemään kotiin vai pitääkö soittaa äiti hakemaan?" hän jatkoi, sytytti syöpäkäärön ja otti siitä muutamat henkoset. Ja häntähän ei kiinnostanut paskaakaan se seikka, jos Miles ei oikeasti voinut kävellä tai jotain. Omapahan oli tyhmyytensä kun laskeutui moisella tavalla eikä tehnyt sitä turvallisesti kuten Johnny teki. Hiuksiaan rokkari pöyhäisi hivenen, kuin varmistaen ettei siellä ollut mitään ylimääräistä ja kaivoi kännykän taskustaan. Kello näytti vasta jotain kahtatoista, mutta tänne bileisiin poika ei todellakaan ollut jäämässä. Ehkäpä hän tuppautuisi jonkun kaverin kämpille ja dokaisi itsensä sammuksiin. Harmi vain, että Johnnylla ei juurikaan ollut kavereita, joiden luokse mennä ihan noin vain. Tuttavia lähinnä, mutta... Ihan sama. Kyllä hän pystyisi ryyppää kotonaankin ja sammua siellä.
"Mutta hei. Pikkumies. Mä lähen nyt himaan. Oli kiva nähdä sua ja halataan kun tavataan", Johnny ilmoitti pirteästi ja oli jo kääntymässä lähteäkseen poispäin, mutta kääntyikin vielä Milesiä kohden. "Se on muuten sillä tavalla, etten mä oo sulle enää velkaa yhtään mistään. Ilman mua sä kituisit vielä tuolla vessassa tai olisit hakattuna jossakin ojassa, joten me ollaan niinku sujut." Tietenkin he olivat, vaikka eihän Johnny edes ollut alunalkujakaan aikonut maksaa toiselle yhtään mitään. Ja Mileskin tiesi sen.

Jumalaa ei ollut olemassa, jos Milesilta kysyttiin.Ei tänään, kuten ei monina kertoina aikaisemminkaan. Ja tuskimpa sitä olisi olemassa monina seuraavinakaan kertoina. Tummatukalla nimittäin sattui olemaan lyömätön taito pistää pää niin sekaisin kuin mahdollista, nolata itsensä ja kaikenlisäksi ottaa osumaa milloin keneltäkin ja miltäkin. Seuraava aamu sitten menisikin kehon uusien vaurioiden tutkimisessa, ja epätoivoisessa muistelemisessa, mistä mikäkin ruhje sai alkunsa. Tulisi olemaan mustelmaa ja naarmua, haljennutta huulta ja pahannäköistä nilkkaa. Ehkä se nilkka aiheuttaisi eniten päänvaivaa ollessaan turvonnut, väriltään sinertävä ja niin kipeä, ettei voisi kävellä; saisi vain miettiä, että mitä tuli tällä kertaa riehuttua. Käydä mielessä läpi mahdolliset vaihtoehdot aina joukkotappelusta portaissa kaatumiseen. Mutta kuka tervejärkinen ensimmäisenä ajattelisi jääneensä kylpyhuoneeseen lukkojen taakse ja hypänneensä pakoon ikkunasta? Asia siis todennäköisesti jäisi mysteeriksi ikuisiksi ajoiksi, mutta sen ei ollut väliä nyt, kun vielä elettiin mysteerin tapahtumahetkellä.

Juuri tähän hetkeen tummatukan herätti Johnnyn räkäinen nauru, joka alkoi pikkuhiljaa käymään tutuksi. Melkoinen pudotus jälleen tosielämään, herättää nyt toinen haavemaailmoistaan sellaisella mekkalalla. Jonkun todellakin tarvitsisi opettaa rokkarille jonkinsortin kunnioitusta, vaikka mikäpä Miles niin oli ajatelemaan, kun ei itsekään moista hommaa handlannut. Kyseltiin, tuliko pipi ja pitääkö puhalaa, äitikin tarjouduttiin soittamaan hakemaan. Liioitelun tuimasti tummatukkainen tapitti rokkaria, näyttäen lähinnä helvetin äkäiseltä oravalta, kuin tyypiltä, joka pitäisi ottaa tosissaan.
"Mä mitään tarvii.. Äitiä.. Kun ei se tiedä..", soperrettiin vastaukseksi. Sanoissa ei ollut päätä eikä häntää, ei minkäänlaista jutun juurta; kunhan vain oli pakko sanoa jotakin. Kysymys kävelykyvystä sivuutettiin täysin, sillä Miles oli sitä mieltä, että voisi ihan hyvin hetken aikaa vaikkapa ihan vain levätä. Kerätä voimia ja selvitellä päätään - eli toisinsanoen todennäköisesti sammua - ennenkuin edes yrittäisi nousta ja kävellä. Jalkaa jomotti sen verran pirullisesti ilman sen päälle varattua painoakin, ettei oikeasti edes uskallettu nousta ylös. Mutta tällaista asiaahan ei voitu myöntää ääneen; eihän Johnnylle voitu sanoa, että pelättiin, että jalka olisi murtunut ja amputoitaisiin. Mutta taisi se silti olla melko läpinäkyvää, sillä tummatukkaisen sormet kiertyivät kipeän nilkan ympärille paniikinomaisesti, kuin suojellakseen sitä, mitä jalasta oli jäljellä.Hengityskin takkuili pahemman kerran, aivan kuten aina pojan panikoidessa ja pelätessä. Raukka, kärsi paniikkihäiriöstä tietämättään. Kovana jätkänä tuo ei koskaan ollut osannut hakea apua kyseiseen vaivaan, ajatellut vain, että ohi se menee itsestään. Hommaa kuitenkin hävettiin aivan silmittömästi, varsinkin, jos joku oli näkemässä hetken, jolloin tummatukka heittäytyi heikoksi. Vaikka eihän se heikkoutta ollut, sillä minkäs ihminen itselleen voi. Mutta Miles näki ajoittaisen paniikkikohtauksen ja ventilaatiot häpeäpilkkuina, merkkeinä rakoilevasta kuoresta. Siispä nytkin katse käännetiin takaisin hipomaan maata, tai pikemminkin kipeää jalkaa. Ei vain yksinkertaisesti kehdattu kohdata Johnnyn katsetta ja sitä iänikuista räkänaurua, joka alkoi pikkuhiljaa kiehuttaa pojan mieltä. Mikä rokkari muka oli koko ajan muille nauramaan?
Mutta niin, mitä ihminen muka tekisi ilman jalkaa? Kinkkaisi? Ehkä, mutta siinähän menee aina toinen jalka ihan hapoille.
"En mä taho olla ilman jalkaa", mutistiin. Sanoja ei sinänsä oltu tarkoitettu kenellekään, ehkä suurinpiirtein jalalle itselleen, sillä katse pysyi visusti jalassa ja Miles tuntui todellakin puhuvan omalle nilkalleen.
Koko Johnny oli jälleen aivan ignoorattu, kun mielenkiinto oli keskitettynä itseen. Mutta Johnnypa onnistui aina muistuttamaan olemassaolostaan, tällä kertaa ilmoittamalla lähtevänsä kotiin. Tuo kuitenkin kääntyi vielä kannoillaan, ja kertoi kaksikon olevan sujut siinä velka-asiassa. Olisi kuulema Miles yhä kylppärissä, taikka hakattuna ojassa ilman Johnnyn armoollista apua. Ja paskat, ihan hyvinhän tummatukka olisi pärjännyt yksinkin.
"Ihan sama", tuo tyytyikin vain tokaisemaan, kun ei panikoinniltaan pystynyt sisäistämään rokkarin sanoja. Johnnyyn ei edelleenkään kiinnitetty kovinkaan paljoa huomiota, lähinnä vain tahdottiin vajota maan alle suremaan irti mätänevää jalkaa. Hetken aikaa vielä sekoiltuaan Miles kuitenkin irroitti sormensa nilkan ympäriltä, irroitti kengän jalastaan ja tarkisti tilanteen. Ei se todellisuudessa niin pahalta vielä näyttänyt, kun tummatukka oli itselleen uskotellut. Vähän vain turvoksissa, eikä todellakaan irtoamaisillaan. Hymähtäen poika vetäisi kengän takaisin jalkaansa ja siirsi katseensa rokkariin. Vasta nyt sanat niistä veloista sisäistettiin; paskahan yritti luistaa takaisinmaksusta?!
"Mähän pärjäsin ihan hyvin.. Sä vaan et voinu vastustaa halua auttaa mua", Miles kertoi ja virnisti perään. Todellakin, mieliala heitti kuperkeikkaa, eteni vuoristorataa pitkin. Aina välillä ylös, sitten alas, sitten taas ylös. Ja aina välillä vähän sivulle, ja miksei pää alaspäinkin. Yksikin sana riitti heilauttamaan tummatukan mieltä suuntaan tai toiseen, siihen ei tosiaankaan paljoa vaadittu. Nyt elettiin jälleen siinä harhakuvitelmassa, että Johnny ihan hyvää hyvyyttään auttoi, vaikkei Miles olisi apua tarvinnutkaan. Hommahan oli ihan hallussa silloin, kun rokkari päätti paikalle pelmahtaa.. Ainakin niin poika itse muisti, totuuden ollessa aivan eri luokkaa.

Johnny tosiaan oli tekemässä lähtöä, tuo oli jo aikapäiviä sitten könynnyt ylös sieltä ruusupusikosta, ja seisoikin jo kauempana. Vittuako sen tarvitsi tummatukkaa yksin jättää, saisi pitää seuraa ihan loppuun asti! Vaikka toisaalta, jos se nauraisi sitä räkänauruaan enää kertaakaan, niin Miles kyllä marssisi kotiovelle sittä sadasosalla. Tässä suunnitelmassa vain kusi yksi asia; missä helvetissä OLI se oma kotiovi? Vaikka kuinka katseli ympärilleen ja yritti sisäistää katuja ja taloja, silti paikka näytti aivan vieraalta. Miten helvetissä hän oli edes tänne päätynyt, siitä ei ollut pienintäkään muistikuvaa. Ja missä vaiheessa se Johnny oikein tuli kuvioihin? Eihän he edes olleet kavereita..
"Mitä vittua.. Missä..", tuo sopertelikin itsekseen ja antoi katseensa poukkoilla talosta ja kadunkulmasta toiseen.

// Kirjottaminen vähä kusee pitkän tauon jälkee :------D //

Kukaan oli tuskin koskaan epäillytkään, että Johnny olisi kauhean mukava tai huomaavainen ihminen. Varmaankin sen huomasi pelkästä pojan olemuksesta, että hän oli kaikkea muuta kuin mukava. Sarkastinen ja suorasanainen paskiainen, jonka suu kävi yhtenään ja joskus jopa nopeammin kuin ajatustoiminta. Mitäs siitä sitten seurasi? Sai turpaansa ja joutui kulkemaan kaupungilla seuraavan viikon naama ruvella. Tämän piirteen Johnny haluaisi ottaa itseltään pois, jos saisi jotain muuttaa. Olisi ihan hyvä kyky ajatella ennen kuin sanoisi yhtään mitään - siis ainakin niiden isojen bodareitten seurassa. Ne pikkuiset ja säälittävät nyhveröt eivät haitanneet mitään, sillä vaikka Johnny itsekin oli melkoinen siima, niin eivät ne mahtaisi hänelle yhtään mitään. Näin Johnny halusi ajatella, sillä ei hän vielä ollut saanut turpaan keneltäkään hänenlaiseltaan ruipelolta.

Turhaa oli kuitenkin jossitella. Johnny ei missään nimessä saisi pois sitä hidasta aivotoimintoonsa pois, vaikka kuinka haluaisi. Ja sehän oli nimenomaan vain tältä osalta hidas, sillä muutoin poika oli suhteellisen fiksu. Ei koulussa, mutta käytännönasioissa. Vaikka ihmiset muuta luulivatkin, koska Johnny pysyi hiljaa omista päätelmistään. Joten siis se, joka pysyi vaiti, oli tyhmä? Niin se vissiinkin meni.
Milesin kanssa ei onneksi tarvinnut pelätä, että tuo kävisi Johnnyyn käsiksi. Ei toisesta ollut minkäänlaista vaaraa - varsinkaan nyt kun tuo oli humalassa. Satuttaisi vielä itsensä, jos yrittäisi käydä päälle. Humalassa juokseminen ja riehuminen nimittäin oli melkoinen taitolaji - varsinkin jos se toinen osapuoli oli melkein selvä ja liikkui lähes sulavasti. Kuten Johnny nyt oli, sillä eihän hän ollut juonut edes paljoakaan tänään ja pilveäkin oli mennyt melkoisen vähän.

Johnny venytteli, vei tupakan huulilleen ja vilkaisi taakseen. Siellä se tummatukkainen hyypiö edelleen istui, katsellen lähes vauhkona ympärilleen. Eikö tuo idiootti tiennyt missä oli? Tai missä suunnassa tuon koti oli? Ruskeatukkainen kohautti olkiaan. Noh, eipä ollut hänen ongelmansa, sillä Miles oli muutenkin tarpeeksi ärsyttävä. Ihan oikein tuolle, että oli kirjaimellisesti hukassa. Kaiketi joku korjaisi tämän talteen tai sitten tyyppi yksinkertaisesti sammuisi tuohon, kunnes viimeistään talon omistajat äkkäisivät soittaa poliisin paikalle. Olisi varmaan melkoinen yllätys Milesin porukoille kun kyttälaitokselta tulisi soitto, jossa kerrottaisiin pojan olevan putkassa. Ai että Johnny oli sitten ihana ihminen. Joku ystävällisempi ja empaattisempi olisi tietenkin mennyt kyselemään, että pitäisikö saattaa kotiin tai jotain. Mutta ehei Johnny mitään sellaista alkaisi. Jokaisen tulisi huolehtia itsestään. Niin hänkin oli tehnyt.

Äkkiä Johnny kuitenkin kuuli etäältä poliisiauton sireenin - tai sitten se oli ambulanssi tai paloauto - ja se suuntasi tänne päin. Ilmeisesti jotain oli tapahtunut tai oli tullut naapureilta valituksia. Eikä tietenkään ollut ihme, sillä iso porukka nuoria mekasti melkoisesti ja humalassa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Mutta Johnny ei todellakaan meinannut jäädä kiinni! Hitto. Pakko olisi päästä piiloon jonnekin kauemmas tästä talosta...
"Hei, dorka. Parasta ottaa jalat alle, sillä tuolta on tulossa kyttäauto!" Johnny huusi Milesille ennen kuin ehti tajuta mitä suustaan päästi. Tätä hän oli juuri tarkoittanut - sanat pääsivät ilmoille ennen minkäänlaista ajattelua. Noh, ihan sama. Johnny vilkuili ympärilleen ja äkkäsi tien vierustalla aivan tajuttoman ison roskiksen, jonka taakse hän kiiruhti piiloon. Nyt hän vain odottaisi, että ne poliisit menisivät sisälle häätämään ihmisiä ja hän saattaisi liueta huomaamatta kotiinsa. Täydellistä.