Freak in the sheets!

// teretulemast tallink //


Tummatukkainen ihmisenkuva kyhjötti luokan nurkassa huomattavasti kärsivän näköisenä. Suurin osa oppitunnin muista osallistujista olivat tajunneet jättää hieman rakoa nuorukaiseen, ilmeisesti tiesivät tuon olevan melko räjähdysaltis juuri sillä hetkellä. Pojan tilan saattoi nähdä kilometrienkin päähän; tuo retkotti puoliksi pöydällä kasvot käsiin haudattuina ja silmänaluset tummina. Keho vapisi kevyesti ja huululta karkasi sillointällöin tuskastunut äännähdys.
Krapula. Siitä tummatukan olo osaksi johtui. Eilisilta oli venynyt aivan liian pitkäksi ja pää oli vedetty aivan liian sekaisin ja täyteen mitä ikinä vain käsiin saatiin. Sekakäytöllä kun harvoin oli hirvittävän hyviä vaikutuksia. Nuorukainen tosiaan oli vetänyt illan aivan överiksi, kysellyt omaa nimeään ohikulkijoilta, oksentanut ja rypenyt pitkin naapurustoa, jossa bileet oli järjestetty. Oli tuo herättänyt huomiota muussakin bileväessä, ambulanssiakin oli ehdotettu. Ambulanssi kuitenkin olisi ollut ehkä hieman liioiteltua, sillä olihan tummatukka yhä elossa. Ainakin puoliksi.
Morkkis. Siitä johtui se osa, mitä krapula ei selittänyt. Se saatanan Fabian. Vihreät silmät ja pellavapää. Kaiken pahan alku ja juuri. Syy sille, miksi tummatukka ylipäätään oli kiskonut kamaa menemään ihan kaksin käsin. Tuo tahtoi vain unohtaa, uskotella itselleen, ettei mitään ollut tapahtunut. Mutta helvetin hankalaahan se oli kun tuo oli jättänyt selvät jäljen pojan loppuelämään. Okei, ne hampaanjäljet ympäri kehoa kyllä haalistuisivat ja pystyi tuo jo istumaankin. Mutta nimi ja kasvot eivät häipyisi tummatukan mielestä ihan niin äkkiä, vaikka humalassa tuo olikin ollut. Mutta se omituinen pieni tuntemus, jonkinlainen polttelu jossakin syvällä pojan sisällä kaihersi. Ikävä? Ihastuminen? Läheisyydenkaipuu? Ehei, ei tuo sitä ainakaan ääneen myöntänyt, eikä kyllä edes itselleenkään.

Kaiken tämän jälkeen, miksi tummatukka ylipäätään oli edes raahautunut oppitunnille? No, syy on hyvin yksinketainen. Tuo tahtoi saada muuta ajateltavaa, ja jonkun elvyttämään jos kuolisi tuohon tunteeseen. Matematiikan monimutkaiset kiemurat eivät kuitenkaan napanneet ja vieneet pojan huomiota, päinvastoin. Jo heti opettajan ensimmäisten sanojen aikana hedari oli vain yltynyt, ja kiinnostuskiikarit yksinkertaisesti kadonneet olemattomiin.
Niinpä poika tyytyi rypemään itsesäälissä luokan perällä vapisten ja valittaen maailman julmuutta.

Urheilijanalku oli tavoistaan poiketen ollut koko aamun hyvin hiljaa. Hän ei ollut puhunut kavereilleen, ei hyppinyt kenenkään silmille, ei laukonut asiattomia kommentteja ohikulkijoille tai nostanut viikonlopun juhlista kauheaa haloota, ei mitään. Ei edes riehakkaita tervehdyksiä muiden joukkuelaisten kanssa ja kiivasta sananvaihtoa perjantain pelistä. Poika oli vain maleksinut muiden perässä, mumissut epäselvästi vastaukseksi muiden uteluihin siitä, mikä oli vialla ja kuitannut muiden huolestumisen vittumaisella silmäyksellä ja hartioiden kohautuksella. Fabian ei tiennyt mikä oli vialla, eikä oikeastaan edes jaksanut pohtia asiaa sen kummemmin. Riitti, että hän tiesi jonkun olevan vialla. Poika oli tavattoman väsynyt, osittain sen takia, että oli valvonut kaksi yötä aikalailla putkeen ja osittain sen takia, että kärsi tavattoman kovista katumuksen ja syyllisyyden puuskista. Edes se ei yksin riittänyt selittämään huonoa päivää. Ennenkin oltiin selvitty yhden yön jutuista ilman minkäänlaisia tunnontuskia.kotiin. Vaan ei nyt.
Blondi oli taitavasti blokannut lauantai-illan korppitukan mielestään melkein vuorokaudeksi, muttei ollut voinut välttyä kuulemasta muiden nauravan tuon sekoiluille heti seuraavana päivänä. Puheiden mukaan Miles oli päättänyt juoda maksansa paskaksi ja päänsä tyhjäksi - se ei tuntunut yhtään huonommalta vaihtoehdolta urheilijanalusta itsestäänkään. Ainakaan, kun hän jostai syystä päätti syyttää toisen ylilyönnistä vain itseään.

Koulu oli alkanut vartti sitten, ja poika oli nyt jo valmis kuristamaan hengiltä ensimmäisen ohikulkijan. Tuntui sietämättömältä vain istua paikallaan, kuunnella opettajan turhaa selitystä luoja ties mistä ja tietää muiden tuijottavan silmäkulmastaan, osa uteliaana, odottaen raivokohtausta, osa ehkä oikeasti huolissaankin. Fabian oli huolissaan korppitukasta. Niin huolissaan, ettei vain kertakaikkiaan pystynyt ajattelemaan mitään muuta kun sitä, kuinka toinen saattoi nytkin maata jottai katuojassa kuoleman partaalla. Ei blondin olisi pitänyt välittää, vaan silti hän välitti. Välitti niin paljon, että ponkaisi kiroten ylös paikaltaan, ajatukset sinkoillen päässä tuhatta ja sataa joka suuntaan, pulssi kauhukuvien kiihdyttämänä, ja häipyi luokasta ovet paukkuen, suunnisti käytävää pitkin ja seisahtui lopulta toisen luokan oven eteen.
Poika saattoi sielunsa silmin nähdä toisen oksentamassa ja tärisemässä, muut nauramassa tuon ympärillä, osoittelemassa ja ivaamassa. Helvetti, kuinka paljon Fabian toivoikaan, että korppitukka olisi sen oven takana. Siinä seisottiin odottamassa lähemmäs kymmenen minuuttia, ennen kun ovi viimein uskallettiin avata. Blondi koitti jo valmiiksi valmista itseään siihen, ettei Miles ehkä olisi tunnilla. Ei se välttämättä tarkoittaisi, että tuo oli kuollut tai loukkaantunut. Mustatukka olisi vain voinut nukkua pommiin tai jäädä viettämään krapula-aamua kotiin. Ehkä tuo ei edes ollut samalla luokalla, kun Fabianin pikkuveli, kuten hän luuli. Oli miljoona syytä sille, miksei tuo olisi ollut luokassa. Vaan korppitukka oli.

Blondi ei edes miettinyt, mitä teki ennen kun oli kävellyt luokan poikki ja kyykistynyt korppitukan vierelle. Käsi hieraisi kevyesti tuon niskaa, silmät hakivat huonosti peitellyn hätäisesti katsekontaktia. Miles näytti surkealta. Täysin surkealta. Hylätyltä, hakatulta koiranpennulta joka piti korjata parempaan talteen, pelastaa julmalta maailmalta.
"Ota sun kamat ja tuu mukaan", urheilijanalku puhui hiljaisella äänellä, komentavaan sävyyn. Hän ei edes kysynyt, sattuisiko se sopimaan. Ei. Toinen oltaisiin vaikka kannettu luokasta ulos jos tilanne olisi sitä edellyttänyt. Eikä vieläkään suotu ajatustakaan muille luokassa olijoille, ei mietitty laisinkaan mainetta tai juoruja.

Jos jossakin lähettyvillä olisi ase, olisi tummatukka todennäköisesti ampunut aivonsa pellolle. Kyllä tuo tiesi, että satunnaiset naurahdukset oli osoitettu juuri hänelle ja ne satunnaiset katseen nauliintuivat juuri häneen. Päätä ei kuitenkaan nostettu käsistä, ääntä ei korotettu. Siedettiin vain, annettiin olla ja pysyttiin aloillaan. Äkkinäiset ja äkäiset liikkeet todennäköisesti vain pahentaisivat oloa, ja sepä tästä olisikin vielä puuttunutkin.
Pojan huulilta pääsi turhautunut huokaus, kun tuo käytti katsettaan luokan seinää koristavassa kellossa. Tunti oli edennyt vasta vaivaiset kaksikymmentä minuuttia. Tätä menoa poika joutuisi istumaan helvetin epämukavalla penkillä liian pitkään. Karkaaminen pyöri mielessä liiankin usein, mutta toiminta puuttui. Tummatukka tiesi, että jos nyt lähtisi jonnekin harhailemaan yksin, ei siitä hyvää seuraisi. Hyppäisi varmaan auton alle tai jäisi nukkumaan kadunkulmaan. Olo oli kuin suoraan jostakin stereotypian käsikirjasta; mitä tarkoittaa krapula, morkkis ja itsesääli yhdistettynä. Surkeuden multihuipentuma, totta tosiaan.

Nuokuttuaan ties kuinka kauan nuorukainen havahtui horroksestaan, kun luokan ovi kävi. Asiaan ei kiinnitetty sen suurempaa huomiota, todennäköisesti joku vain pakeni vessaan tai muuta mukavaa. Mutta ei, askeleet lähestyivät itse tummatukkaista, pysähtyen aivan lähelle. Seuraava havainto oli kevyt kosketus niskassa, jonka ansiosta poika yritti painautua pienempään kasaan kuin tehdäkseen itsestään näkymättömän. Jos joku nyt kehtaisi tulla aukomaan päätään eilisestä, ei jälki olisi hyvää.
Sivusilmällä tummatukka kuitenkin huomasi tutun naamataulun tapittavan itseään. Se saatanan blondi. Poika käänsi päätään hitaasti niin, että sai kohdattua toisen katseen. Poski lepäsi käsivartta vasten ja hiukset valuivat sekasortona silmille. Luokkahuoneen valo vihloi syvällä aivoissa saaden pojan sulkemaan silmänsä. Blondin ääni käski ottamaan kamat mukaan ja seuraamaan. Ei tuo valittanut, vaan teki työtä käskettyä. Ehkä oli aikakin päästä pois täältä helvetistä, vaikka hieman pelottikin mitä oli luvassa. Niinpä tummatukka nousi ja laahusti blondin perään.

Koko luokka tuijotti hiljaa, edes opettaja ei sanonut mitään kun parivaljakko asteli ulos luokasta. Todennäköisesti supina alkoi heti, kun ovi sulkeutui perässä, eikä ihmekään. Kuinka usein kermalainen, vielä kusipäisenä tunnettu urheilija, tuli ja haki luokasta murtuneen pahiksen, jonka melkein kädestä pitäen saattoi ulos? Pitkä, selvästi huolestunut katsekontakti ja muka viaton niskan kosketus eivät auttaneet yhtään. Ja vaikka Fabian tiesi juuri antaneensa juoruilijoille uuden puheenaiheen, hän ei edes välittänyt. Miten hän olisi voinut välittää maineestaan nyt, kun oli huolesta sekaisin korppitukan vuoksi. Miles näytti siltä, että olisi valvonut viikon putkeen, ottanut pahasti turpiinsa, vajonnut masennukseen, kumonnut kurkustaan alas ties mitä pillereitä kirkkaalla viinalla ja ruoskinut itsensä henkisesti totaalisen loppuun. Urheilijanalku oli epäillyt, että muut olivat liioitelleet kertoessaan, kuinka pahis oli ryöminyt ympäri katuja, kysellyt tuntemattomilta nimeään ja oksennellut hysteerisenä, nyt hän ei kuitenkaan enää epäillyt puheiden todenperäisyyttä. Ainut mikä ihmetytti oli se, mistä poika oli saanut päähänsä vetää niin totaaliset överit. Tuskin se nyt kokonaan blondin syytä oli. Luultavasti hänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, omatunto soimasi aivan turhaan.

Fabian otti hiljaisuuden vallitessa ja jälleen lupia kyselemättä toisen kamat kantaakseen. Se ei varsinaisesti ollut ystävällinen ele, poika ei vain voinut antaa korppitukan pyörtyä, ennen kun he olivat puhuneet asiat selviksi. Miles näytti tosiaan niin pystyynkuolleelta, että tuupertuisi varmasti hetkenä minä hyvänsä ihan ilman ylimääräistä taakkaakin. Urheilijanalku halusi puhua asiat selväksi, koska hän halusi saada vakuuden siitä, että tapahtumat pysyisivät vain heidän välillään, ja halusi puhdistaa omatuntonsa. Hän oletti, että korppitukka vakuuttelisi, että oli vetänyt överit vain ihan omaa tyhmyyttään ilman mitään syytä; kertoisi, ettei blondilla ollut asiaan osuutta eikä arpaa, ja että hän oli ollut vain merkityksetön pano, ja he voisivat unohtaa kaiken tapahtuneen ja jatkaa elämäänsä täysin normaalisti. Jotenkin kuitenkin tuntui, ettei niin tulisi tapahtumaan. Asiat eivät olleet tähänkään asti niin yksinkertaisia, että niille löytyisi helppo ja kivuton ratkaisu.

Käytävällä parveili oppilasjoukkoja jotain ryhmätöitä tekemässä, joten Fabianin ei auttanut muuta kun paimentaa toinen vessaan, jos halusi välttyä pitkiltä katseilta ja saada edes vähän rauhaa. Toisen tavarat laskettiin lattialle, hypähdettiin istumaan lavuaaritasolle. Seurasi pitkä, painostava hiljaisuus.
"Miks?", blondi kysyi, kun lopulta sai selvitettyä sekavia ajatuksiaan sen verran, että sai muodostettua edes yhden järkevän kysymyksen. Toisin kun aiemmin, nyt toisen katsetta väisteltiin.

Oli melko harvinaista että tummatukka tällä tavalla edes suostui muiden juonitteluihin. Jos tuo olisi oma itsensä ja hyvinvoiva, todennäköisesti blondi olisi saanut liudan kirosanoja ja jonkinnäköisen mustelman jonnekin päin kehoa. Mutta nyt; poika vain seurasi toista aivan kuin välillä olisi ollut näkymätön talutushihna kuristuspannalla varustettuna. Katse pidettiin visusti nuolemassa koulun likaisia kivilattioita, kädet oli tungettu hieman liian suurien pillien takataskuihin. Näky oli varmasti melko kysymyksiä herättävä; kermalainen raahaamassa puolikuollutta kapinallista pitkin koulun käytäviä, ja kaiken lisäksi vieläpä kantamassa tuon tavaroita. Ei tummatukka jaksanut välittää, ihan kiva vain, että blondilta löytyi senkin verran oikeudenmukaisuutta, että tajusi edes hieman helpottaa pojan oloa kaiken aiheuttamansa jälkeen. Vaikka osaksihan se kaikki oli ihan omaa syytä, kun sillätavalla oli alunperinkin lyöttäytynyt blondin porukoihin ja odottanut vielä jonkinlaisia sympatioita silläkin hetkellä, kun blondi heitti tuon ulos talostaan keskellä yötä. Eksyneenä! Poika oli joutunut typertyneenä etsimään jonkinlaista pelastusta vähissä vaatteissa saatanan kylmässä säässä. Onneksi tuo oli törmännyt muutamaan puolituttuun, tosin hyvin sekaviin sellaisiin, ja saanut ohjeet päästä takaisin keskustaan. Yleensähän äiti opettaa lapsilleen, ettei tuntemattomille saa puhua ja ettei niiden mukaan saa ainakaan lähteä. Sitä saa mitä tilaa. Paskat tummatukka siitä, tehty mikä tehty ja nyt olo oli hirveä.

Blondin askellus johti parivaljakon käytävien läpi vessaan. Hyvä veto, sillä tuntien aikaanhan vessa oli yleensä melko rauhallinen paikka. Joku satunnainen oman elämänsä sankari siellä saattaisi käväistä, muttei todennäköisesti viipyisi pitkään huomattuaan eriskummallisen yhdistelmän kermalaista ja pahista. Ei tahtoisi häiritä, tai joutua johonkin tilanteeseen.
Ensimmäistä kertaa tummatukka nosti katseensa lattiasta, kun blondi laski kamat lattialle ja nousi itse istumaan lavuaarin pöytätasolle. Poika seurasi tuon liikesarjaa melko ilmeettömänä, mitään sanomatta tai edes liikahtamatta. Blondin asetuttua aloilleen Miles itse asteli nojaamaan vessakopin oveen siirtäen kädet vuorostaan housujensa etutaskuihin. Katsekontaktia ei rikottu hetkeksikään, tummatukka sen kuin tujotti tuijottamistaan. Pitkänaikaa oli aivan hiljaista, kumpikaan ei sanonut mitään. Tummatukkaisen katse pidettiin naulittuna blondiin.
Pitkän, kiusallisen hiljaisen hetken rikkoi kysymys; miksi. Jaa mitä miksi? Milesin huulilta karkasi huokaus, tänne astiko oli raahauduttu vain yhden sanan takia? Poika liukui ryminällä selkä ovea vasten lattialle istumaan, eikä toimitus ollut mikään maailman varovaisin. Pää painettiin polviin pakoon vessatilojen ällöttävän pistävää valaistusta. Oli jälleen hiljaista.
"Mitä vitun miks?", tummatukka kuitenkin päätti selventää rikkoen hiljaisuuden. Päätä ei silti nostettu polvista kohtaamaan toisen katsetta, vaan pidettiin tiukasti siinä, missä olikin. Elettä jopa tehostettiin painamalla kädet kasvoille.

Fabian ei koskaan ollut ollut taitava tunteiden kanssa, ja nytkin huolen, ärsymyksen ja vihan rajat hämärtyivät, sekoittuivat turhautumiseksi ja silminnähtäväksi vitutukseksi, joka vain odotti oikeaa hetkeä päästäkseen kerralla räjähtämään ilmoille. Veressä oli edelleen adrenaliinia säikähdyksen ja kauhukuvien jäljiltä, mikä vain huononsi keskittymiskykyä ennestään, teki omien tunteiden käsittelyn täysin mahdottomaksi. Itsesensuuri ei toiminut edes ajatustasolle, teoista ja puheista puhumattakaan. Poika olisi halunnut huutaa. Huutaa niin helvetin lujaa, kun ikinä vain pystyisi. Huutaa vasten Milesin kasvoja, haukkua tuon pystyyn, syyttää, loukata, purkaa kaikki mielessä oleva kerralla. Hän olisi halunnut lyödä jotain, potkia ja hakata olan takaa, niin kauan, että rystyset aukeaisivat, verenmaku nousisi suuhun ja lihakset huutaisivat väsymyksesä.. Hän halusi tehdä jotain, ihan mitä tahansa, saadakseen olonsa vähän vakaammaksi.
Sääli sekoittui vihaan, eikä se ollut hyvä yhdistelmä. Urheilijanalku oli katkera siitä, että oli antanut korppitukan säikäyttää itsensä niin pahasti, vihainen siitä, että oli menettänyt toisen takia yöunensa ja raivoissaan siitä, ettei pystynyt jättämään toista rauhaan. Miksei hän ollut vain voinut jättää tuota oman onnensa nojaan?

"Miks sä olet vittu tollane?", blondi huudahti, mutta piti äänensä vielä toistaiseksi murhaavan hiljaisena, nosti vihaisen katseensa kohtaamaan uhmakkaasti toisen silmät. "Miks sä et voi olla tavalline, miksi helvetissä sä et vaan kadonnu? Miks sun piti tulla pummimaan se yks vitun rööki, miks sä menit heti vetämää perseet ja melkeen tappamaan ittes. Miks sä et vaan vittu katoa mun mielestä, ja miksi helvetissä mä oon just nyt tässä huolesta sekasin ja voi vittu - miks sun pitää olla tollane? Mikset sä voi olla vaa helvetin vastenmielinen ja kuvottava ja.. Vittu" Ääni ei enää pysynyt rauhallisena, ei muistuttanut edes etäisesti hallittua, vaan kovin nopeasti poika yltyi huutamaan, nyrkit pystyssä raivosi toisen edessä. Hypähdettiin alas tasoltakin; tuntui jälleen liian vaikealta istua siinä paikallaan. Puheenvuoro jatkui, kirosanojen ja syytöksien saatteessa, ja lopulta urheilijanalku huusi täyteen ääneen, että Miles oli liian vitun täydellinen, eikä tuon koskaan olisi pitänyt suostua lähtemään Fabianin mukaan.
Sanojen päätteeksi iskettiin molemmat nyrkit kaakeliseinään, nojattiin hetken otsaa viileää pintaa vasten ja lysähdettiin sitten maahan istumaan toisen viereen. Olo oli tavallaan paljon parempi.

Blondin sanat muljahtivat ikävästi tummatukan sisällä. Ei poika oikein ottanut selvää, mitä Fabian tarkoitti "tollasella". Poika kohotti katseensa kohtaamaan toisen oman. Tuo sai kovin uhmakkaan vastaanoton, se kaikki hellyys, johon Miles melkein jo kerkesi sinä kohtalokkaana yönä tottumaan, oli kuin pois pyyhkäisty. Blondi oli aivan kuin täysin eri ihminen, ja se pelotti tummatukkaista. Ennenkuin poika edes kerkesi avata suunsa vastatakseen, alkoi blondi menettää itsehillintäänsä. Tuo kailotti vihaisena kaikkea maan ja taivaan väliltä aina siitä, miksei Miles voinut olla tavallinen ja kadota aina vastenmielisyyteen ja kuvottavuuteen asti. Väliltä löytyi kaikenmaailman syytöksiä; blondi ivasi miksi tummatukan piti tehdä sitä ja tätä ja miksei tuo voinut olla tekemättä tuota.
Fabianin olemus sai Milesin ihan paniikkiin. Blondin hypätessä alas lavuaarin pöytätasolta poika painautui pieneen kasaan ja nosti käsivarret suojakseen. Tummatukkainen oli aivan satavarma, että se olisi turpasaunan paikka juuri nyt tällä hetkellä; blondin olemus ja ääni olivat aivan liian uhkaavat ollakseen pelkkä suutahdus. Ei Miles yleensä tällätavoin pelännyt, ei ollenkaan, normaalissa tilanteessa tuo olisi hypännyt pystyyn ja vaahdonnut takaisin sen minkä kerkesi. Mutta nyt tilanne oli aivan toisenlainen; jo pelkkä fyysinen olotila sai pojan jäämään surkeana maahan. Mutta sitäkin voimakkaampi oli tieto siitä, että heidän kahden välisessä kanssakäymisessä blondi oli aina se voimakkaampi osapuoli. Se, kenellä olisi ohjat käsissä ja se, kuka määräisi. Eikä Miles yksinkertaisesti tahtonut saada turpaansa juuri Fabianilta, sillä jollakin ihmeellisellä tavalla tummatukka.. Noh, välitti tuosta. Vaikkei sitä varmaankaan ikinä suostuisi ääneen sanomaankaan. Ei, vaikka olisi oma henki kyseessä.

Blondin iskiessä nyrkit seinään tummatukka silminnähden hätkähti. Pojan huulilta karkasi pelokas henkäisy, tuo oli melkein valmis vaikka pillahtamaan itkuun. Oli niin saatanan arvoton ja huono olo, tuntui, että itse kuolema kolkutteli jo ovella.
Milesin yllätyksekse Fabianin seuraava ele ei kuitenkaan ollut ilkeä potkaisu suoraan kylkiluihin tai päähän, niinkuin tummatukka oletti. Ei, sillä blondi valahtikin istumaan lattialle Milesin viereen, selvästi jo rauhallisempana. Mutta tummatukka oli sitä sorttia, joka ei ihan yhtä helposti rauhoittuisi. Jos tuon saa jotakin pelästymään, kestää paniikkitila pitkään. Jos tuon saa pois tolaltaan, on helvetin vaikea saada tuota kovin äkkiä takaisin järkiinsä.
Ja nyt kävi näin, blondi oli erehtynyt säikäyttämään Milesin pahanpäiväisesti, eikä vapinasta ja tärinästä meinannut tulla loppua. Katkonainen hengitys ventiloi vähän väliä, silmiä puristettiin tiukasti kiinni - yritettiin olla näkymätön. Pois silmistä, pois mielestä. Valitettavasti jopa Miles itse tiesi, ettei omistanut minkäännäköisiä yliluonnollisia kykyjä yhtäkkiä vain muuttua näkymättömäksi tai teleportata itseään pois tuosta kamalasta tilanteesta. Hävetti.

Fabian säikäytti purkauksellaan ehkä vähän itsensäkin. Ei hän normaalistikaan ollut mikään tyyneyden perikuva, täydellisen hallittu ja joka tilanteessa rauhallinen, mutta kyllä hänellä yleensä oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä saattoi tehdä ja sanoa, ja mitä ei. Yksi ehdottomista säännöistä oli, että valmiiksi potkittua ei potkittu lisää - ja korppitukka näytti tosiaan siltä, kun olisi saanut parikin turpakeikkaa. Toisaalta huutaminen oli kuitenkin parantanut oloa sen verran, että todennäköisesti se mahdollisti edes jonkinnäköisen oikean keskustelun. Urheilijanalulla oli paha tapa kuitata kaikki vakavat keskustelut ivallisella naurulla ja asiattomilla välihuomautksilla, vaikka olisikin päättänyt kerrankin ottaa osaa tosissaan. Vaikeiden asioiden käsitteleminen oli äärettömän ahdistavaa, oli helpompi vain nauraa kaikki merkityksettömäksi ja suhtautua kaikkeen kuin huonoon läppään. Jos leikiksi laskeminen ei auttanut, saattoi aina vetää täysimittaiset raivokohtaukset ja sen turvin paeta tilannetta.

Miles näytti uskomattoman säälittävältä täristessään paikallaan sen oloisena, että voisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Korppitukka hyperventiloi, tärisi niin, että sen näki paljaalla silmälläkin, ja puristi silmiään tiukasti kiinni, aivan kuin yrittäisi sulkea koko ulkopuolisen maailman ympäriltään. Fabian tunsi taas omantunnon piston, eikä hetkeen keksinyt, mistä oikeasti saattaisi nuorempaansa syyttää. Tuo oli vain eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan, ja blondi oli töykeästi käyttänyt tuota hyväkseen ja heittänyt sitten ulos, hyvin tietäen, että toinen oli eksynyt eikä itse löytäisi kotiin. Ei hän ollu välittänyt siinä vaiheessa tippaakaan, ei ollut suonut ajatustakaan toisen tunteille keskittyessään seulomaan vain omiaan. Nyt kun asiaa mietti uudelleen, nyt myös Milesin kannalta, oli myönnettävä, että molemmat kärsivät tilanteesta yhtä lailla. Fabianialla ei ollut mitään oikeutta räyhätä ja pelotella toista, koska hän oli vittuuntunut, ennenkaikkea omiin tekemisiinsä. Se oli asiatonta, ja sai selvästi toisen tolaltaan.
Välillä velloi hetken painostava hiljaisuus, jonka rikkoi vai toisen katkeileva hengitys ja hiljaiset, pelonsekaiset, järkytyksen aiheuttamat inahdukset.

"Anteeks", poika kuiskasi, melkein enemmän itselleen kun toiselle, äänellä, josta saattoi oikeasti kuulla vähän katumustakin. Vähän. Se oli sana, jota ei blondin huulilta usein kuultu. Epätavallista sanaa seurasi epätavallinen teko; urheilijanalku veti toisen puoliksi syliinsä, antoi toisen painaa päänsä olalleen ja sormiensa hajamielisesti haroa tuon mustaa pehkoa. Halauksessa ei ollut mitään romanttista tai seksuaalista, ei mitään. Se oli halaus, joka oltaisiin voitu antaa itkevälle pikkuveljelle.

Oli aika helvetin harvinaista nähdä tummatukka tässä tilassa. Ja vaikka tuo normaalisti olikin kylmä, vahva ja vittumainen, niin todellisuus oli nyt käsinkosketeltavista. Se pojan todellinen minä, se sisin, joka on piilotettu vuosien ajan niin järjettömän kovalla ja paksulla kuorella, ettei sitä murrettaisi edes lekalla. Mutta se muuri onkin koottu juuri tästä kaikesta; pelosta, herkkyydesta ja nimenomaan tunteista. Niistä tunteista, joita ei koskaan ole päästetty ihmisten ilmoille. Niistä tunteista, jotka tukahdutettiin jo hyvin varhaisessa iässä. Niistä tunteista, jotka poika katsoo täysin turhaksi ja vaarallisiksi. Niistä, jotka voivat hetkessä murtaa kenet tahansa. Se kylmyys ja kova muuri oli kait jonkinsortin itsepuolustusmenetelmä - ei avattu itseään toisten edessä, ei paljastettu heikkouksia.
Mutta se saatanan Fabian. Mikä siitä vihreäsilmäisessä blondissa oli, kun onnistui kertaheitolla kaatamaan tuon suojauksen ja saamaan hälyytyskellot soimaan? Miten ihmeessä se tuikituntematon poika pystyi edetä tummatukkaisen kanssa niin pitkälle, ja aina loppuun asti? Joku siinä pojassa piti olla, ei pakolla vialla, mutta vinossa ehkä.

Pitkän, piinaavan hiljaisuuden rikkoi blondin yksinkertainen kuiskaus. Sanaa seurasi jälleen hiljaisuus, tällä kertaa ilman tummatukkaisen ventilointia ja äännähdysiä. Tuo yksi sana sai ajatukset juoksemaan ja ehkä ihan todella vähän olonkin helpottumaan. Ei se hiljaisuus silti kauaa kestänyt, sillä blondin seuraava siirto sai epämääräisen äännähdyksen karkaamaan Milesin huulilta. Fabian veti tummatukan kiinni itseensä, nosti kätensä sivelemään tummatukan hiuksia.
Jos Miles ei äsken ollut hämmentynyt, niin nyt todentotta oli. Poika painoi poskensa Fabianin olkapäätä vasten ja huokaisi. Se kaikki vapinatärinäpaniikki katkesi kuin seinään ja vaihtui omituiseen kaipaukseen sitä kaikkea läheisyyttä kohtaan. Hellyys, huokaukset, blondin lämmin vartalo omaa vasten.. Se kaikki vain tulvahti takaisin mieleen.

Tummatukka painautui todella tiiviisti kiinni blondiin, takertui käsillään tuon paitaan kuin hengenhädässä. Pojan huulilta pääsi hätääntynyt äännähdys, kun tuo yritti yhä vain tiukemmin takertua Fabianiin kiinni. Selvästi paniikin seuraava vaihe; nyt tummatukkaista vuorostaan pelotti se, että blondi jättäisi hänet yksin tänne. Lähes neuroottisesti Miles hoki vittu-sanaa, eikä suostunut päästämään toisesta irti.

Jostain syystä urheilijanalun mielessäkään ei käynyt työntää toista pois, torjua tai ivata edes hiljaa omassa mielessään, saati sitten ääneen. Miles sai estotta puristaa hupparin hihaa sormissaan, haudata päänsä rintakehää vasten ja istua siinä kiroamassa, panikoimassa ja turvaa hakemassa. Fabian silitti hajamielisesti toisen alaselkää ja niskaa, piti tuota itseään vasten päättäväisellä otteella, vaikka tiesikin, ettei korppitukka katoaisi mihinkään, vaikka hän päästäisikin irti tai uskaltaisi hellittää otettaan. Tilanne oli jollain tavalla äärettömän intiimi; merkityksellisempi ja läheisempi kuin kaikka lauantai-illan tapahtumat yhteensä. Nyt pelissä oli jotain muutakin kuin typerä kokeilunhalu ja intohimo, enemmän kuin halu nussia ilman, että oli mitään väliä kenen kanssa, ja todistaa olevansa jotenkin vahvempi tai parempi kuin vastapuoli. Oli yhteinen yö merkinnyt pojalle enemmän, kuin yhden yön hairahdukset yleensä, mutta silti. Se ei ollut mitään verrattuna siihen outoon läheisyyteen, joka heidän välillään nyt vallitsi. Tilanteessa ei yllättäen ollut mitään luonnotonta, ei mitään vastenmielistä tai luontaantyötävää. Kaikki tuli luonnollisesti, miettimättä
Fabianilla ei ollut mitään taka-ajatuksia. Ei ainuttakaan. Hän vain halusi olla siinä, ihan rauhassa antaa toiselle tilaa hengittää ja rauhoittaa tuota, puhua asiat selväksi. Nopeasti Miles myös rauhoittui, lakkasi tärisemästä ja sai itsensä selvästi paremmin hallintaan, vaikka edelleen hokikin vittua melkein hypnoottisella äänellä. Hokema sai blondinkin rentoutumaan hiukan enemmän, vaikka purkaus vielä kummittelikin mielessä.

Otsaa nojattiin hetkeksi toisen hiuksia vasten, annettiin huulten lohduttavaan sävyyn hipaista toisen ohimoa. Fabian ei enää tiennyt kumpaa lohdutti, itseään vai Milesia. Jos hyvin kävi, molemmat saivat halauksesta lohtua yhtä lailla.
Kauaa eivät pojat saaneet nauttia tilanteesta yksin, kun vessan ovi kävi, ja sisään pelmahti kolmas osapuoli. Tuo ehti tuskin edes henkeä vetää, kun urheilijanalku oli jo huutanut "mee vittuun" uhkaavalla ja kovalla äänellä, joka ei antanut paljon valinnanvaraa. Käsi eksyi Milesin takaraivolle, ikään kuin suojelemaan tuota tuntemattoman katseelta. Poika lähti, säikähtäneenä luikki tiehensä, mutta tällä kertaa pelko paljastumisesta jäi mieleen, Fabian ei vain välittänyt. Hetken hän oli välittänyt, sen hetken kun oli ollut yksin ajatustensa kanssa, mutta nyt, kun hänellä oli korppitukka sylissään.. Nyt se ei enää haitannut. Hetken oltiin taas aivan hiljaa, istuttiin sylikkäin valamassa molempiin rohkeutta ja luottamusta.

"Futis on mun elämä ja tulevaisuus", blondi rikkoi hiljaisuuden, kun omat ajatukset kävivät liian painostaviksi. Sanat kuiskattiin kuin suurikin salaisuus.
"Jos sä kerrot tästä kellekkään, mä menetän sen. Ja jos mä menetän futiksen.. Mä häviän pelin, menetän mun elämän. Sit mulla ei oo mitään. Pidetään tää meidän välillä, okei?"

Oli jännä, miten Fabianin läheisyys jälleen kerran rauhoitti tummatukkaisen pojan mieltä aivan suunnattomasti. Näky oli kuin mistäkin ällöromanttisesta elokuvasta; säälittävä ihmisriepu takertuneena kiinni pelastajaansa vailla lohtua ja turvaa. Okei, ei blondi nyt ehkä mikään pelastaja ollut, muttei tuon läsnöolo pahaakaan tehnyt. Poukkoileva ja paniikinomainen hengitys oli rauhoittunut hieman, kirosanojen hokeminenkin oli hiljentynyt kuulumattomiin. Ei Miles silti suostunut päästämään irti, vaan ote Fabianin paidassa piti ja kasvot haudattiin tuon rintakehään.
Tummatukan olo oli jollakin tasolla jopa melko hyvä jo; blondi oli tullut aina luokasta asti, muiden katseista välittämättä hakemaan tuon mukaansa. Poika oli pitänyt saarnan, purkanut paineensa ja huutanut minkä kurkusta lähtee ja silti vielä kelpuuttanut pahiksen lähelleen. Koko tilanne alkoi tuntua jotenkin turvalliselta, viattomaltakin. Vaikka Miles tiesi tehneensä liian monta virhettä, silti olo oli jotenkin.. Armahdettu. Vaikka poika oli vetänyt totaaliöverit, ja poti elämänsä pahinta darraa, silti tuntui hyvältä, ja jopa pieni hymy pyrki pojan suupielille, kun tuo ajatteli tilannetta tarkemmin.
Miles ei tahtonut elätellä mitään turhia toivoja Fabianin suhteen, muttei voinut olla ajattelematta, josko blondi edes ihan vähäsen välittäisi hänestä. Olihan tuo vaikuttanut hieman huolestuneelta ja nimenomaan kysynyt, miksi tummatukka ei voinut olla vastenmielinen.
Olo alkoi olla hieman uninen, aivan kuten aina niiden harvojen paniikkitilojen jälkeen. Teki kovasti mieli vain vääntäytyä parempaan asentoon Fabianin syliin, painaa silmät kiinni ja nukkua paha olo pois. Unien jälkeen voisi vain herätä samasta paikasta lämpimänä. Ja mitä helvettiä? Tummatukka puditeli päätään ajatuksilleen - pojanhan kuului olla kylmä ja tunteeton, eikä ajatella moisia hempeilyjä!

Yhtäkkiä vessan ovi kävi, mutta jopa omaksi ihmetyksekseen Miles ei jaksanut välittää. Tuosta tuntui turvalliselta, kun blondi painoi kätentä niskalleen. Ja vaikka Fabianin vihainen ääni kaikui jälleen vessan kaakeliseinissä, ei se turvallisuuden tunne minnekään liikahtanut. Tummatukka tiesi, ettei ne pisteliäät sanat olleet tarkoitettu hänelle itselleen, vaan tuolle kolmannelle osapuolelle joka luikkikin karkuun kuin häntä koipien välissä.
Kaksikon rauhaa häiritsevän välikohtauksen jälkeen huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Sen hiljaisuuden rikkoi vain molempien hengitykset ja pienet liikahdukset. Tummatukka painoi poskeaan Fabianin rintakehää vasten; tuntui oudolta.
Blondin avattua suunsa ja alettua puhumaan tummatukkainen nosti katseensa tuon silmiin. Epäusko. Epäusko oli tunne, mikä vain yksinkertaisesti vyöryi tummatukan herkkään olotilaan tsunamin lailla. Tällainen hetki, ja tuo alkoi puhua jostain saatanan jalkapallosta! Ja Miles itse kun ehti jo luulla merkitsevänsä jotain. Mutta ei, jalkapallo.

Poika säpsähti jalkeille yhdellä ihmeen nopealla liikkeellä tuon olotilan huomioon ottaen. Hetken aikaa tuo vain tuijotti blondia jotenkin loukkaantuneen oloisena.
"Aivan just niin tietenkin", Miles hymähti tympeänä ja risti kätensä rintakehälleen. Tuo käveli pesualtaiden pöytätasolle ja tuijotti itseään peilistä. Seisoi vain hiljaa, tuijotti silmiään, poskipäitään, leukaansa, blondin runtelemaa kaulaansa ja rintakehäänsä. Vitun jalkapallo.
"Kuinkahan monta kertaa sä olet noikin sanat sanonu? Oliks toi vaan joku vitun harjoteltu fraasi?", tummatukka mutisi myrkyllisellä äänellä, eikä edes vaivaantunut katsomaan blondia. Ei tuo kehdannut.
"Pitäiskö mun vaan suoraan juosta opettajien huoneeseen ja varottaa kovaäänisten kautta ettei sulta kannata tulla pyytämään edes yhtä vitun röökiä, kun lopputulos voi olla ihan vitun mitä vaan", poika jatkoi jo hieman ivalliseen sävyyn. Katseen annettiin tutkia pöytätason likaista pintaa, hermostutti.

Kieltämättä se oli useaan kertaan kätetty fraasi. Aina kun poika eksyi naimaan vääriä naisia, hän luetteli saman litanjan, ja aina sai osakseen sydämellisen hymyn, lämpimän halauksen ja lupauksen siitä, että kaikki pysyisi heidän välillään. Koskaan ei ollut kukaan nostanut pikkusormeakaan vastustaakseen, ei edes epäillyt sanojen todenmukaisuutta, hymyillen vain niellyt kaikki vakavalla naamalla luetellut valheet, korvaan kuiskitut lupaukset. Miles osoitti jälleen, että ajatteli omilla aivoillaan, ei alistunut toisen pompotettavaksi eikä niellyt asioita pureskelematta aina, kun käsky kävi. Ja urheilijanalku piti siitä. Ihan oikeasti. Se sai hänet yrittämään kovempaa, haluamaan toisen takaisin vierelleen heti, kun tuo kavahti kauemmas, halajamaan tuota yksin itselleen. Koko kuvio tuntui kovin erilaiselta kuin niiden tyttöjen kanssa, joita vain pyydettiin mukaan ja parin tunnin päästä pyydettiin lähtemään, eikä se varmasti ollut vain sen syytä, että vastapuolen sukupuoli oli vaihtunut.
Se, että korppitukki vetäytyi irti urheilijanalun otteestaan, kivahti vastauksia ja heittäytyi puolustuskannalle, ei luonnollisesti ollut kivaa, mutta se oli vain pieni miinus. Vaikka Fabian ei normaalisti pitänyt niistä, jotka koittivat kovasti olla vaikeasti saatavia, Miles oli poikkeus. Ei poika toisaalta normaalisti pitänyt pojistakaan, mutta korppitukka oli poikkeus siinäkin. Ensimmäinen, ja mitä todennäköisemmin viimeinen, ihminen, jonka takia hän oli valmis näkemään vaivaa. Eivätkä he olleet tunteneet toisensa kuin yhden illan. Oikeastaan ei voinut puhua edes tuntemisesta. Eivät he olleet puhuneet, vain esittäytyneet, vaihtaneet muutamia vittuilevia lausahduksia. Ja silti blondi oli heittäytynyt peliin mukaan täysin rinnoin.

Päätä kallistettiin, tiedostamatta, ja mittailtiin toista katseellaan. Korppitukka seisoi peilin edessä, tuijotti peilikuvaansa selvästi vihaisena. Fabian saattoi nähdä aikaansaannoksensa tuon kaulalla ja rintakehällä, eikä hän katunut, vaikka oli pari sekuntia sitten ollut ollut varma siitä, että katui, ja peruisi koko lauantain jos vain saisi mahdollisuuden.
"On se. Varmaan kymmeniä kertoja", blondi myönsi suoraa. Miksi hän turhaan valehtelisi, kun Miles ei kuitenkaan uskoisi. Oli parempi vain sanoa asiat suoraan, seuraukset selvitettäisiin sitten jälkikäteen, jos niitä tulisi. "Mä unohdin hetkeksi, ettet sä oo niin tyhmä kun ihmiset yleensä. " Se oli kehu. Tavallaan.

Poika nousi hitaasti lattialta, kiersi seisomaan toisen taakse, kumartui katsomaan yhteistä peilikuvaa tuon hartian yli. Toiseen haettiin katsekontakti peilin kautta, koitettiin tulkita tunteita typerästä heijastuksesta, löytää silmistä vastauksia siihen, miten toimia. Varottiin koskemasta toiseen laisinkaan, hipaisujakin vältettiin. Fabian ei halunnut toisen juoksevan pois, joten vain oli siinä. Odotti. Keskittyi hengittämään rauhassa, pitämään sydämensykkeensä hallinnassa.
"Mä yritän", blondi huomautti melkein ujoon sävyyn, hiljaisella äänellä, mutta kerrankin ilman tippaakaan uhkaavuutta äänessään. Okei, nyt hän oli oikeasti heikolla jäällä. Jälleen. Ilman mitään käsitystä siitä, mitä tehdä. Suuttuisiko Miles jos tuota koskisi, vai ärtyisiko jos jäisi huomiotta? Ehkä tuo halusi kuulla lohduttavia sanoja, valkoisia valheita. Vaan yhtäkään ei pojan kielestä karannut - hän vain seisoi hiljaa.

Tummatukkainen nuorukainen puristi lavuaarin reunoja käsillään. Tuon sisällä kiehui, olisi tehnyt vain mieli heittäytyä lattialle pitkin pituuttaan ja kiukutella kuin uhmaikäinen lapsi. Juuri tässä piili se syy, miksi Miles ei sallinut itsensä tuntea minkäänlaisia tuttavallisia tai lämpimiä tunteita, miksi tuo vältteli lähikontaktia ihmisiin. Poika omisti herkän ja haavoittuvaisen mielen, joka vain oli piilotettu niin taitavasti, ja niin syvälle, ettei lähes kukaan ihmisistä onnistunut näkemään siitä vilaustakaan. Ja sitten kuvioihin astelee tuo vihreäsilmäinen pellava pää, saatanan Fabian. Ja koko homman piti pysyä viattomana hengaamisena jossakin päin kaupunkia; juodaan vähän, poltellaan tupakkaa ja jauhetaan paskaa. Mutta blondi pelasi eri peliä, olihan tuo "futiksen pelaaja", osasi hommansa. Koko juttu oli varmasti suunniteltu etukäteen, vähän niinkuin sellainen pelistrategia. Ja tästä hetkestä lähtien tummatukka vihasi futista jokaisella solullaan, sydämensä pohjasta.
Katse yhä naulittuna omaan peilikuvaan, sormien puristaessa lavuaaria tuo äännähti kovin tuskastuneena. Teki mieli huutaa vittua ja saatanaa, itkeä sen minkä sielusta lähti ja sen jälkeen heittäytyä takaisin tuon kusiaivon syliin ja unohtaa kaikki. Niin ei tehty, vaan itsehillintä kerrankin piti.
Blondi vastasi harvinaisen suoraan tummatukan esittämään kysymykseen, fraasi oli kuulema harjoiteltu ja kulutettu kymmeniä kertoja. Nuo sanat vihlaisivat jossakin syvällä pojan sisällä; olisiko se nyt se sydän? Poika painoi silmänsä kiinni, sulkien oman peilikuvan mielestään. Tuota ällötti katsoa itseään tässä tilassa - muuri murtuneena ja itkun partaalla. Kun koko show olisi ohi, tekisi tuo mitä vain palatakseen järkiinsä. Menisi vaatteet päällä jäätävän kylmään suihkuun tai hakkaisi päätä seinään niin pitkään, että taju lähtisi. Helvetti vieköön. Eikä blondin sanat siitä, että oli unohtanut ettei Miles ollut niin tyhmä kuin muut, parantaneet oloa. Valhetta varmasti joka sana; blondi todennäköisesti yritti vain päästä kuin koira veräjästä. Sanaakaan Miles ei sanonut vastaukseksi, ei liikahtanut, hyvä että edes hengitti.

Miles kuuli, kuinka Fabian nousi ylös lattialta ja askelsi selkänsä taakse. Poika avasi silmänsä tuntiessaan katseen itsessään. Ei tuo yllättynyt ollenkaan havaitessaan blondin katseen peilin kautta. Tuo selvästikin yritti hakea katsekontaktia, tyhmä poika. Tummatukka vältteli noita petollisia vihreitä silmiä parhaimpansa mukaan, painoi katseensa pöytätasoon. Oli kuitenkin äärimmäisen vaikea vain olla siinä toisen tuijottaessa, joten katse aina välillä harhautui vastaamaan toisen omaan.
Blondin yllättävän hiljainen äänensävy sai aikaan inhottavan tunteen. Se oli kuin pala kurkussa, tehden hengittämisen vaikeaksi ja saaden silmät vetiseksi. Mutta eihän tummatukka sellaista käytöstä itseltään sallinut, eihän tuo koskaan itkenyt, niin poika itselleen uskotteli jatkuvasti. Mutta nyt totuus alkoikin pikkuhiljaa näyttäytymään, ja se tuntui aivan liian väärältä.
Blondi oli niin kovin lähellä - liian lähellä, jos Milesilta kysyttiin - mutta silti niin kaukana. Yhtäkään kosketusta ei jaettu, ei edes pientä hipaisua. Toisaalta tummatukan teki mieli lyödä, työntää tuo paskiainen kauas itsestään. Toinen puoliso taas huusi kosketusta, edes sitä kaikista pienintä.
Sekavana kaikista niistä tuntemuksistaan poika nojautuikin ensin aivan varovasti blondin rintakehää vasten. Hetken aikaa totuteltuaan, ja rohkeutta kerättyään poika antoi selkänsä painautua tiiviisti toista poikaa vasten. Tummatukka tarttui Fabiania ranteista ja ohjasi tuon kädet tiukasti ympärilleen. Omat kätensä poika asetti kasvoilleen peittämään sen surkean ilmeen.
"Sä olet täys idiootti", poika kuiskasi lähes kuulumattomalla äänellä.

Ne pari minuuttia, kun urheilijanalku seisoi siinä odottamassa, tuntuivat hänen elämänsä pisimmiltä. Oli kuin hän eläisi tuomiopäivää, odottaisi armahdusta tai surmanluotia, seisoisi kahleissa sähkötuolin vieressä voimatta tehdä mitään muuta kun toivoa parasta. Urheilijanalku ei tiennyt, miksi otti näin pienen ja viattoman tilanteen niin raskaasti. Hän oli selvinnyt pakeista ennenkin, ei hän aina saanut mitä halusi vain sormia napsauttamalla. Monta hyvää ystävää ja sängyn lämmikettä oli tullut ja mennyt, osa vihaisena ja loukkaantuneena, osa kostonhimoisena. Osaa hän oli kaivannut, osaa ei. Pointti oli kuitenkin, että vaikka poika oli menettänyt monia ihmisiä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä, ilman, että oli harteitakaan kohauttanut, hän ei vain voinut sietää ajatusta siitä, että menettäisi korppitukan.
Blondi halusi Milesin hyväksynnän, hän halusi Milesin. Eikä vain halunnut, tarvitsi. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vain vetää toisen syliinsä, pitää tuon turvassa maailmalta, ihmisten ilkeiltä katseilta ja ajatuksilta, vetää mukaan syvälle omaan maailmaansa ja sulkea turvaan miljoonien lukkojen taakse. Ajatukset saivat Fabianin tuntemaan itsensä äärettömän typeräksi, hänhän käyttäytyi kuin pahainen rakastunut teini - eihän hän oikeasti tarvinnut ketään tai mitään. Ei ketään. Miles oli, ja tulisi olemaankin, vain yhden illan pano, joka oli osoittanut tarpeeksi kiinnostavaksi, että kelpaisi seuraksi ehkä vielä toistekin, ja oli herättänyt urheilijanalun omatunnon koittamalla juoda itsensä hengiltä. Ei mitään enempää.

Ja vaikka poika melkein onnistui vakuuttamaan itsensä siitä, että kaikki ajatukset olivat vain huonon omatunnon aiheuttamia, hän ei voinut lokata mielestään sitä tyytyväisyyttä ja iloa, mikä syntyi kun korppitukka varovasti nojautui hänen rintakehäänsä vasten. Se tuntui äärettömän suurelta myönnytykseltä, anteeksiannolta, että Miles päästi hänet niin lähelle, ohjasi vielä kädetkin ympärilleen. Tyytyväisyytensä salaten urheilijanalku antoikin käsiensä kiertyä toisen lantion ympärille, veti tuon vielä vähän lähemmäs ja painoi hetkeksi päänsä tuon siroa olkapätää vasten. Toisen sanat eivät latistaneet tunnelmaa laisinkaan. Miles oli oikeassa - Fabian oli idootti. Hän oli typerä. Etsi kadulta tuntemattoman, eksyneen pojan, vei tuon kotiinsa, nussi ja heitti keskellä yötä pihalle, etsi myöhemmin käsiinsä helpottaakseen omaa huonoa omaatuntoaan ja saneli samassa lauseessa anteeksipyynnön kanssa ulkoa opeteltuja valheita, pyysi salaamaan kaiken ja sanoi melkein suoraa, ettei se ollut merkinnyt mitään. Oli se merkinnyt. Urheilijanalku ei vain uskonut sitä.

"Ja sä olet krapulassa", blondi huomautti hiljaa toisen korvan juuressa, katsoi tuota taas hetken peilin kautta silmiin, eikä voinut olla hetken ihailematta peilikuvaa. He olisivat äärettömän hyvännäköinen pari; toinen tumma ja pieni, toinen rotevampi ja vaalea, tyyleiltään melkein toistensa vastakohtia. Pelkkä ajatuskin särähti ilkeästi korviin, ja sen seurauksena urheilijanalku halusi hakata päätään lähimpään seinään. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, painoi vain melkein häpeissään katseensa maahan, koitti kasata itseluottamuksensa palasia kasaan. Korppitukka oli romuna, mikä tarkoitti sitä, että Fabianin piti olla vahva. Hänen piti kasata kaikki ja laittaa takaisin kuntoon, pitää huolta, että kaikki menisi hyvin, jokainen pala otettaisiin talteen ja liimattaisiin paikalleen. Hänen piti aina olla vahva, niin itsensä kun muidenkin takia. Jo ajatus siitä, että suojakilpi, mikä muodostui teeskennellystä itseriittoisuudesta ja ylettömästä itseluottamuksesta, rakoilisi, tuntui pelottavalta.
"Lähdetään?", urheilijanalku ehdotti ja nosti katsettaan hetkeksi, koitti maalta kasvoilleen onnellisen hymyn, mutta epäonnistui surkeasti. Hän halusi viedä Milesin kotiinsa ja peitellä nukkumaan sänkyynsä, mennä viereen varjelemaan.

Tummatukka veti syvään henkeä, nauttien, kun blondi kiersi kätensä tuon lantion ympärille ja painoi yhä vain lähemmäs itseään, aivan iholle. Juuri tätä kosketusta iho kaipasi, juuti tätä tunnetta poika tarvitsi. Tällä hetkellä mikään muu ei merkinnyt mitään, vain tuon armottoman kusipään läheisyys ja se tuttu katse niissä vihertävissä silmissä. Ja voi, kuinka tummatukkainen olikaan jäänyt koukkuun juuri niihin sielunpeileihin, jotka blondi omisti. Siinä katseessa oli jotakin, mikä veti puoleensa magneetin lailla, sai hukkumaan. Sen katseen takia tummatukka oli valmis antamaan koko jupakan anteeksi kertaheitolla, unohtamaan sen, kuinka tuli isketyksi katukivetykseen, lähes hyväksykäytetyksi ja lopulta dumpatuksi ulos ovesta. Poika oli valmis unohtamaan sen, kuinka keräili itsetuntonsa rippeitä kadunkulmassa ja kuinka kirosi kipeän takapuolensa ja sen aiheuttajan alimpaan helvettiin. Valmis yrittämään selvitä hengissä siitä vuosisadan darrasta ja itsetuntokriisistä, pääsemään takaisin jaloilleen ja sitä rataa. Aika kliseistä, mutta olkoon. Sama kuvio toistui lähes jokaisen teinitytön elämässä, ainut vaan, ettei tummatukka ollut tyttö, mutta samapa tuo. Ilmeisesti niin voi käydä myös kaksilahkeisten elämässä, mikä tosin ehkä oli harvinaisempaa. Tai sitten Miles yksinkertaisesti oli ainut lajiaan, uniikki yksilö.

Blondin huomauttaessa tummatukan olevan krapulassa puhuteltu näytti puhujalle kieltä peilin kautta. Mikä mainio keksintö tuo peili olikaan, ei tarvinnut olla ihan täysin alaston toisen katseen alla.
"Enkä ole, vaan mä teen kuolemaa", poika mutisi mukamas kovin surkealla äänellä, esittäen pientä ja viatonta. Niin, kyllähän poika nämä jutut osasi, vaikkei uskoisikaan. Huomionkipeys, hellyydenkipeys.. Nuo tuntemukset vain eivät kuuluneet ihan jokapäiväiseen elämään.
Vatsanpohjassa muljahti ikävästi jälleen katsoa blondia silmiin, ja vaikka se peili olikin siinä välissä, ei homma miksikään muuttunut. Fabian vaikutti jotenkin erilaiselta juuri nyt; tuo katseli heitä kahta peilin kautta, tutki molempien piirteitä, eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Vaikka ei niitä samankaltaisia asioita varmasti paljoa löytyisi, jos yhtään. Kaksikko oli kuin yö ja päivä, musta ja valkoinen. Loivat kontrastia toisilleen, näyttivät sulautuvan yhteen liiankin hyvin, mutta silti niin huonosti. Hymähtäen tummatukka pudisteli päätään, suupielellä koreili pieni, surumielinen hymyntapainen.

Blondi ehdotti lähtöä, mikä sopi Milesille paremmin kuin hyvin. Vessa ja koko koulurakennus alkoi pikkuhiljaa tympiä, oli altusta asti helvetin huono idea lähteä tässä olotilassa edes lähellekään sitä hullujenhuonetta.
"Lähdetään", poika tokaisi yksinkertaisesti vastaukseksi. Kerrankin jostakin asiasta oltiin samaa mieltä, ei tarvinnut kinastella tai ottaa mittaa toisista ja kokeilla, kumman pää pitäisi.
Tummatukka pyristeli irti blondin otteesta ja heti päästyään horjahti hieman. Liikesarjaa seurasi liuta kirosanoja venäjäksi, käsi löysi tiensä otsalle ja poika veti syvään henkeä. Tuo oli jo lähes unohtanut sen saatanan darran blondin ollessa lähellä, jokin Fabianissa sai olon paranemaan.

Milesin esitys meni täydestä, sai Fabianin tiedostamattaan tiukentamaan otettaan toisen ympäriltä, suojelevasti puristamaan itseään vasten, huolen pilkahtamaan silmissä selvemmin, kun oli tarkoitus antaa ilmi. Hän oli hetkeksi melkein unohtanut, kuinka huono olo korppitukalla mahtoi olla. Se ei ollut asia, joka pitäisi unohtaa. Urheilijanalku sai jälleen tuntea itsensä itsekkääksi kusipääksi, joka pisti omat tarpeensa ja halunsa toisen omien edelle heti, kun tilaisuus vain tuli. Se oli huono alku kaikille suhteille, olivat ne sitten kuinka epämääräisiä tai huonoja tahansa. Hän olisi voinut pidätellä purkaustaan hetken, säästää vaikka kokonaan toiselle päivälle, lykätä koko keskustelua (tai sen yritystä); ei toinen kuitenkaan juoksisi tässä kunnossa ympäri koulua hoilottamassa asiasta kaikille, jos koskaan juoksisikaan. Hän olisi vain voinut hakea toisen tunnilta ja ajaa tuon kotiin, peitellä nukkumaan ja häipyä. Vaan ei. Sen sijaan hän oli roudannut tuon mukanaan vessaan, huutanut, valehdellut ja sitten taas tullut halailemaan. Urheilijanalku olisi tosiaankin ansainnut vähintäänkin kunnon litsarin käytöksensä puolesta, jos ei nyrkistä silmään. Sekään ei olisi ollut asiatonta, jos otti huomioon lauantain tapahtumat. Oikeastaan silloin hänen olisi sietänyt ottaa turpiinsa vielä asteen paremmin.

"Et tee", blondi vakuutteli niin itselleen kun toisellekin, hymyili pienesti ja hipaisi huulillaan tuon ohimoa. Se oli viaton kosketus, kertoi vain, että hän oli siinä edelleen, eikä ollut lähdössä mihinkään. Ihan kun korppitukka ei olisi tajunnut sitä itsekin. Enemmän Fabian koitti vakuutella itseään. Hän oli niin vieraalla maalla, että perääntyminen tuntui helpommalta vaihtoehdolta kun maaperän tunnustelu. Ei hän halunnut ottaa riskiä, että alkaisi oikeasti tuntemaan jotain, ja sitten tulisi jätetyksi ja rikotuksi. Ei se olisi sen arvoista. Vai olisiko? Hän ei saisi koskaan tietää, jos nyt häipyisi, pakenisi taas raukkamaisesti paikalta.
Korppitukka myöntyi lähtemiseen, irrottautui urheilijanalun otteesta ja otti nopeasti askelen kauemmas vain melkeen horjahtaakseen kumoon. Kai se oli unohtanut krapulan hetkeksi. Kädet eksyivät hieromaan kasvoja, olemus näytti taas lopen lyödyltä. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa jotai kannustavaa tai kornia, kuten "viedään sut nukkumaan niin tulee parempi olo" tai "mennään ihan sun tahdilla", mutta päättikin pitää turpansa kiinni ja käyttäytyä, kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se tarkoitti, että hän kohteli toista kun kaveria. Blondi tiesi, kuinka inhottavaa oli kun humalassa tai krapulassa hoiperteli, ja muut olivat heti paapomassa, hokemassa lohdutuksen sanoja ja tarjoamassa vahvoja käsivarsiaan kantamaan kotiin. Horjahtelu hävetti ilman, että joku teki siitä isomman numeronkin. Niimpä hän jätti toisen horjahduksen täysin huomiotta ja noukki vain mitään sanomatta tuon tavarat lattialta. Kai hän kantaisi ne taas, ihan vain herrasmiesmäisyyttään.

Korvaan särähti toisen venäjäksi kiroilu. "Miten sä puhut venäjää?", poika ei voinut olla ihmettelemättä ääneen. Blondi ei olisi koskaan arvannut, että toinen olisi jotenkin sukua jollekkin venäläiselle, jolta olisi poiminut kielenkin. Aksentti tai korostus ei ollut paljastanut. Hän ei oikeastaan ollut edes miettinyt asiaa, vaikka yleensä melkein pakkomielteisesti tarkkaili ihmisten puhetapaa, pienimpiäkin painotuseroja. Fabian puhui itse saksaa, omaa äidinkieltään, oikeastaan merkittävästi paremmin kun englantia, mutta häpesi sitä suunnattomasti. Hän puhui kyllä kotona ilman, että mietti asiaa sen kummemmin, mutta koulussa.. Hän kiroilikin englanniksi, vaikka joutuikin oikein pakottamaan sanat ulos. Välillä oikeat lausemuodot ja sanat vain katosivat mielestä, lausuminen kusi pahasti tai puherytmi muuttui kesken lausetta. Vaikeista asioista oli helpompi puhua sillä kielellä, millä ajattelikin.
Ei Fabian ollut saksasta, vaan sveitsistä, mutta silti ihmiset liittivät saksankielen heti natseihin, eikä hän jaksanut kuunnella siitä muka omaperäistä kettuilua. Saksalaista lausumistapaa oltiin koitettu peitellä jo kauan, mutta vieläkin se tuli ilmi aina, kun hän unohti keskittyä puhumisiinsa. Ja se hävetti. Poika ei halunnut erottua muista sillä, että oli "natsi" ja puhui "natsien kieltä". Mielummin hän oli vain täysin tavallinen, hyvännäköinen ja himoittava perusamerikkalainen futari. Ei sen enempää, ei sen vähempää.

Horjahtelusta ei vieläkään mainittu, kun toinen saatettiin ulos koulusta ja johdatettiin aina parkkipaikalle asti, istutettiin pelkääjän paikalle. Radiota ei laitettu päälle. Se ei oikeastaan ollut urheilijanalun auto, mutta se ei haitannut. Kaveri oli antanut hänelle avaimet, joten..

Fabian vakuutteli, ettei tummatukka omista sanoistaan huolimatta tehnyt kuolemaa - toiveajatteluako? Sillä kuolevaiselta Milesista juuri nyt tuntui, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olo oli kun jollakin heikolla vanhuksella, joka vetelee viimeisiä päiviään. Teki mieli vetää kourallinen särkylääkettä ja käpertyä sängynpohjalle kasailemaan itseään. Juoda litratolkulla vettä ja lopulta tuntea itsensä jälleen ihmiseksi ja olonsa inhimilliseksi.
Tummatukka vihasi sitä tunnetta. Sitä, kun oli mennyt vetämään totaaliöverit ja katui. Ja vaikkei tämä ollut ensimmäinen kerta niissä merkeissä, tuntui olo pahemmalta kuin ennen. Tuntui pahalta tietää aiheuttaneensa päänvaivaa blondille ja tehneen itsensä ihan naurunalaiseksi. Vaikka ei ketään siinä vaiheessa varmasti hirveästi naurattanut, kun joku sai päähänsä sen koko ambulanssihässäkän. Uteliaat ja huolestuneet kasvot olivat valloittaneet sen kälyisen kylpyhuoneen oven hetkessä, luulleet varmaan että joku oli menettänyt henkensä. Muistikuvistaan turhautuneena tummatukka huokaisi syvään; vannoi, ettei toistaisi sitä rulianssia enää ikinä. Ja jos toistaisi, niin jossakin missä sai varmasti olla rauhassa ja yksin ja vaikka sitten heittää se henki menemään, jos oli mennäkseen.
Joskus poika todentotta häpesi itseään. Ikää lasissa 17-vuotta ja päihteitä kului enemmän kuin sen ikäisellä koskaan kuuluisi kulua. Mutta minkän sille voi, yksinäinen piruperkele ei osannut purkaa stressiään ja vitutustaan muulla tavalla, välillä oli vain pakko nollata. Eikä tuo todellakaan osannut puhua "huolistaan" ja "murheistaan", joten välillä oli pakko hukuttaa ne penteleet. Ja se välillä oli jointti lähes joka ilta, viinaa ainakin kerran viikossa ja sitä rataa.

Fabianin udellessa tummatukan venäjänkielestä, puhuteltu vain kohautti olkiaan melko surkean näköisenä.
"Mä.. Oon kotoisin Venäjältä. Mutsi on Saksasta. Ja silti mä asuin suurimman ajan elämästäni Ranskassa", Miles selitti hieman epävarmana. Tuo ei tykännyt puhua taustoistaan, varsinkaan siitä Venäjä-osuudesta, sillä hyvin pieni osa maailman väestä ylipäätään arvosti venäläisiä. Tietämättömille Venäjä oli vain kylmä, epäsiisti ja suuri paikka jossakin kaukana, jossa ihmiset ovat julmia ja niillä on iso nenä.
"Melkonen sekasikiö", tuo vielä mutisi perään ja hymähti. Sitähän poika todella oli. Ei tuo tuntenut olevansa oikein mistään peräisin, eikä oikein tuntenut kuuluvansa mihinkään. Ei tuo tiennyt, mitä elämällään tekisi, ja minne päätyisi vuosien päästä. Ajatteli vain, että oli kaksi vaihtoehtoa; joko tuolta menisi henki tai sitten tuo kokisi ihmeen tai jonkun parannuksen, tulisi uskoon tai jotain. Ja joka päivä tummatukka vain odotti sitä ihmettä tapahtuvaksi, lähes anoi ja rukoili, että elämä muuttaisi suuntaansa jotenkin parempaan.

Blondin askeleet johtivan ulos koulurakennuksesta jonkun auton luo, johon Miles ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiota. Mutta samapa tuo, eihän tuo sillä tiedolla mitään tehnyt, oliko se blondin oma, vai tuon vanhempien tai kenties jonkun kaverin. Tummatukka istutettiin enempiä kyselemättä kartanlukijan paikalle, Fabianin itse asettuessa kuskiksi. Hymähtäen Miles kävi auton sisukset läpi katseellaan; se oli rituaali, joka piti toistaa jokaisessa autossa. Saatuaan tutkimusmatkansa tehtyä poika asettui parempaan asentoon; nosti polvet rintakehää vasten ja sulki silmänsä.
Matka oli kuitenkin aivan liian nopeasti ohi - auto kaartoi sen jo tutuksi käyneen talon pihaan ja hiljeni. Kaksikon askeleet johtivat sille tutulle ulko-ovelle, jota tummatukka oli niin kovasti jännittänyt silloin lauantaina. Oven takaa paljastui se täysin sama eteinen, johon poika pysähtyikin hieman epäröiden. Yhtäkkiä koko mielen valtasi omituinen, täysin uudenlainen tunne. Hätääntynyt katse haki turvaa blondin vihertävistä sielunpeileistä, käsi nyhti tuon paidan hihaa hakien edes jonkinlaista kontakta.

Fabian häpesi taustaansa ja elämäänsä sen verran, että tuskin koskaan toi ketään kotiin. Läheisimmätkin ystävät joutuivat tyytymään siihen, että pääsivät hyvällä tuurilla ulko-ovelle odottamaan. Eteistä pidemmälle ei ollut mitään asiaa, eikä myöskään hänen vanhemmilleen tai pikkuveljelleen saanut sanoa halaistua sanaakaan. Miles oli kuitenkin talossa jo toisen kerran, eikä poika ollut edes pitänyt sitä niin isona juttuna. Hän ei ollut harkinnut pois kääntymistä ja toisen paikan etsimistä lauantaina, eikä nytkään, ei stressannut siitä, oliko talo sotkuinen tai kukkapenkit siivottomia. Mitä väliä sillä oli? Blondi ei ollut tähänkään asti esittänyt Milesille roolia samalla tavalla kun muille, ei antanut tuolle mitään syytä olettaa mitään. Korppitukka oli jollain mystisellä tavallaan osa hänen elämäänsä, joten oli ansainnut tilaisuuden myös nähdä sen elämän sellaisena, kun se oikeasti oli. Ei mitään pilvilinnoja tai vaaleanpunaisia kuvitelmia, todellisuus sellaisena kun se oli, salailematta. Ainakin melkein. Vaikka Milesin puheet tuon omasta taustasta helpottivat oloa vähän, pelkäsi poika jostain syystä edelleen melkein hysteerisesti, että paljastaisi omansa. Mitä jos jompi kumpi vanhemmista olisi kotona ja tulisi puhumaan hänelle saksaksi? Ei maailma siihen kaatuisi, mutta jostain syystä Fabian mielummin piti sen asian salassa, oli sille sitten mitään järkevää syytä tai ei. Kun hän oli valmis paljastamaan jotain muuta, kuten tässä tapauksessa elämänsä kulissit, piti pitää jotain mielessään tallessa vain itseään varten. Menneisyys olkoon se, mistä ei puhuttu. Korppitukkakaan ei tuntunut iloiselta kysymyksestä, vaikka kyllä vastasi ongelmitta. Urheilijanalku ei vastannut eikä puhunut automatkan aikana mitään.

Usein ihmiset kuvittelivat, että urheilijanalku oli ökyrikkaasta perheestä, asui hienostoalueella suuressa kartanossa, ajoi upouutta urheiluautoa ja sai mitä ikinä halusikaan vain sormia napsauttamalla, ja hän halusi ylläpitää sitä imagoa ja kuvitelmaa. Tosiasiassa hän asui todella tavallisella alueella tylsässä omakotitalossa, ei omistanut omaa autoa eikä saanut läheskään kaikkea mitä halusi. Perhekin oli kovin tavallinen. Työssä käyvät vanhemmat ja friikki pikkuveli, joka hillui ympäriinsä sateenkaarenvärisessä keesissä ja piti huoneessaan käärmettä.
Fabian huomasi Milesin arkailun eteisessä ja kevyesti johdatti tuon sisälle kiertämällä hetkeksi kätensä lantion ympärille. Suunta otettiin kohti portaita, mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti ohitettiin olohuone. Äiti istui sohvalla avonaisen ikkunan vieressä kahvikuppi toisessa ja tupakka toisessa kädessä, vaalea tukka sotkunutturalla ja valppaat silmät heti tutkimassa esikoisensa liikkeitä. Sillä oli kuin joku kuudes aisti, se saattoi herätä keskellä yötä, kun toinen pojista tuli kotiin, vaikka paljastumista peläten oltaisiin pidätelty hengitystäkin. Onneksi isä tasapainotti vaimonsa yletöntä kiinnostusta lastensa elämästä sillä, ettei itse kiinnittänyt laisinkaan huomiota isompiinkaan sekoiluihin ja viittasi kintaalla kaikelle, koska ei jaksanut turhaan stressata.

Urheilijanalku veti toisen mukanaan yläkertaan, sulki huoneensa oven perässään. Tilanne oli niin erilainen kuin viimekerralla, että olo oli pakostikin outo. Fabianilla ei käynyt mielessäkään vain repiä vaatteita päältä ja syöksyä toisen kimppuun, kuten viimeksi. Oikeasti hän halusi vain vilpittömästi tarjota toiselle tilaisuuden nukkua päänsä selväksi ja vahtia, ettei tuo kuollut unissaan.
Poika istui sängyn laidalle, katsoi toista kysyvästi ja kallisti aavistuksen päätään. "Onks sul tosi huono olo?"