|
| Because there has always been heartache and pain | |
| | Kirjoittaja | Viesti |
---|
Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 03:17 | |
| // Take & miles ( :
Sattui. Sattui ihan helvetisti. Teki mieli huutaa, itkeä, kirota.. Pienintäkään ääntä ei kuitenkaan päästetty ulos, kasvoilla pidettiin pakotettu, tyynen rauhallinen ilme. Ihan kuin kaikki olisi hyvin, yhtä suurta väärinkäsitystä. Näennäisen tyynestä olemuksesta huolimatta kipu sai koko vasemman puolen hohkamaan, kuin se olisi vähintäänkin tulessa. Kipu säteili polvesta aina sormenpäihin asti, sai niskan jäykistymään ja lihakset jännittymään melkein krampin partaalle, koko kropan tekemään kouristelua vastaavan eleen aina, kun kivun aalto pyyhkäisi muutaman minuutin välein koko kehon yli. Vihloi, jomotti, särki, poltteli.. Kipu oli lamaannuttavaa, lähes sietämätöntä, jos jalka liikahti aavistuksenkin. Teki mieli vain uppoutua syvälle omaan mieleensä, blokata todellisuus ulos, unohtaa kipu ja koko tilanne, pyyhkiä mielestään äskeiset tapahtumat, upota siunattuun epätietoisuuteen. Vaan ei. Ympärillä pyörivät lääkärit eivät antaneet hetkenkään rauhaa. Ne kyselivät typeriä kysymyksiä toinen toisensa perään, vaativat vastauksia ja kyselivät taas samoja asioita, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Aina vaan. Silmiin osoiteltiin taskulampulla, läpsäytettiin poskelle ja käskettiin pysymään tilanteen tasalla, seuraamaan tapahtumia. Oli vaikea saada selvää sanoista, yhdistää ne mielessään kysymyksiksi, saati saada kieltään toimimaan, huulia muodostamaan järkeviä vastauksia. Henkeäkään ei saanut vetää ilman, että joku ryntäsi hädissään mittaamaan pulssia ja seuraamaan verenpainetta. Kai ne yrittivät puheillaan viedä huomion pois kivusta. Eivät ne onnistuneet, mutta antoivat kipulääkettä, joskin vain mietoa, pillin tapaisesta kapineesta hengitettävää, mikä sai ajatukset nopeasti takaisin järjestykseen. Se ei ollut hyvä juttu. Oli helpompi keskittyä pelkän kivun sietämiseen, kun ajatella tapahtumia, käsitellä tilannettaan ja hyväksyä se, että oli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Helpompaa oli ollut, kun ei ollut kivuilta voinut ajatella yhtään mitään. Oli ollut melkein helpottavaa vain velloa tuskissaan pienen hetken.
Kipu ei ollut tilanteessa edes pahinta. Se oli, että poika tiesi mokanneensa pahasti. Sen lisäksi, että hän oli nähnyt jalkansa, oli hän kaatuessaan tuntenut, kuinka ristisiteet, luut ja kudokset olivat antaneet periksi valtavan vastapelaajan painon alla. Pahaenteistä rusahdusten sarjaa oli seurannut hetkellinen tajuton kipu ja epätoivoinen tietous siitä, että peli oli menetetty. Blondi oli kyllä kaverin avulla ontunut kentän laidalle, huolimatta siitä, että jalka oli täysin hyödytön, taipunut kulmaan, johon sen ei olisi koskaan pitänyt taipua, mutta vain luonnottoman suuren egonsa voimin. Olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja huutaa, mutta mitään ei tehty. Pienelläkään eleellä ei annettu ymmärtää, että jokin olisi ollut vialla. Valmentaja oli heti polven nähdessään soittanut ambulanssin, eikä ollut uskonut urheilijanalun vakuutteluja siitä, että kaikki oli hyvin. Idioottikin olisi nähnyt, ettei ollut. Ylpeys ei kuitenkaan antanut myöntää, ettei kaikki ollut kunnossa, ei edes siinä vaiheessa, kun kaikki muut jo tiesivät hänen näyttelevän. Heikkoutta ei saanut näyttää. Ei koskaan. Fabian oli jopa väittänyt haluavansa kokeilla äskeistä kuviota uudelleen, hokenut, ettei häntä oikeasti sattunut. Se oli vain pikkukolhu. Kun jalalle sitten varattiin uhmakkaasti painoa, ei ollutkaan enää muuta mahdollisuutta kun maata maassa ja odottaa armollisia kipulääkkeitä ja apua. Kylmäpussista ei ollut ollut mitään hyötyä; sen lisäksi, että koko jalka oli täysin väärässä asennossa, se myös turposi lähes kaksinkertaiseksi, lonksui eteen ja taakse, vasemmalle ja oikealle, ikään kuin mikään ei enää pitäisi sitä paikallaan. Jalan pienikin liikahdus sai neonvärit räiskymään silmissä, kehon vavahtamaan tahdosta riippumatta. Taklannut pelaaja oli tullut mukaan ambulanssiin, vaikka hän ei olisi kaivannut tukea keltään. Ainakaan puolitutulta. Oikeasti hän olisi kaivannut jonkun pitämään kädestä kiinni ja lupaamaan, että kaikki olisi kohta kunnossa. Asiaa ei suostuttu myöntämään edes itselle. Blondi ei vain voinut näyttäytyä toisen edessä haavoittuvaisena, ei ottaa apua kiitollisena vastaan, kuten olisi tehnyt, jos olisi ollut yksin. Nyt hän tunsi pakottavaa tarvetta todistaa olevansa kunnossa, joten jatkuvasti hoki sitä lääkäreille, kieltäytyi tiukasti happimaskista ja niskatuesta, tipasta ja makuuasennostakin. Sänkyyn lääkärit kuitenkin pakottivat, pyysivät makaamaan aloillaan ainakin sen aikaa, kun veisivät hänet sairaalaan ja osastolle. Fabian suostui pitkin hampain, muttei voinut olla häpeämättä silmiä päästään kun sänky lopulta työnnettiin melkein koko odotushuoneen läpi. Ihmiset tuijottivat. Varmasti. Pojalla oli kaikki pelivarusteet päällä, kypärän hän oli sentään heittänyt pois. Polvimittaiset housut jättivät sinipunaisen ja kiertyneen polven liian selvästi näkyville; silmät eksyivät tuijottamaan sitä aina vain uudelleen, vaikka pelkästä katsomisesta tuli huono olo. Varmasti Fabian näytti muidenkin mielestä äärettömän surkealta siinä maatessaan, koittaessa nostaa suojuksien peittämää yläkroppaansa nähdäkseen ympärilleen ja voidakseen tuijottaa jalkaansa, ettei se vain putoaisi kokonaan pois paikaltaan hänen huomaamattaan. Kerran karkasi huulilta surkeasti inahdukseksi ja kiroamiseksi peitelty tuskanhuuto, kun polvi onnistui liikkeen seurauksena notkahtamaan. Luonnollisesti juuri keskellä sitä kirottua odotushuonetta, jotta kaikki saivat varmasti osansa hänen nöyryytyksestään. Niin, urheilijanalku näki sen kaiken vain yhtenä suurena nöyryytyksenä. Ei hän edes ajatellut sitä, että saisi apua ja polvensa kuntoon, vain sitä, kuinka paljon häpesi tilannettaan. Perässä juokseva anteeksipyyntöjä suoltava kaveri ei auttanut asiaa yhtään. Sekin oli edelleen pelikamoissa, kantoi vielä kypärääkin mukana, ja hoki Fabianin nimeä kuin hengenhädässä, jottei varmasti kukaan odotushuoneessa missaisi tilannetta. Blondi saattoi vain kuvitella, kuinka monta tuttua siinäkin huoneessa oli, kaikki tuijottamassa häntä heikolla hetkellä. Varmasti ne nauroivat. Varmasti. Ivasivat ja haukkuivat, pitivät häntä säälittävänä neitinä, joka oli pienen vaurion takia heittäytynyt sängylle ja vaatinut päästä sairaalaan, kuin säikähtänyt pikkutyttö ikään. Varmasti. Poika ei ollut tottunut olemaan niin avuton. Hän ei halunnut koskaan maata paikallaan muiden passattavan, eikä ainakaan, kun yksikään ihminen katsoi. Se oli alentavaa, sai häpeämään silmittömästi. Nolotti maata siinä sängyllä työnnettävänä ikään kuin kyseessä olisi suurikin hätätapaus. Kyllä hän olisi pysynyt ihan kävelmäänkin. Ehkä. Kasvot peitettiin käsillä, kun sänky kärrättiin odotushuoneen ja ihmismassan läpi, vaan silti kaveri juoksi perässä hokien "fabian anna anteeks, fabian, mä oon niin pahoillani, fabian, se oli vahinko." Urheilijanalku olisi vetänyt tuota oikealla suoralla suoraan naamaan, jos ei olisi maannut siinä taltutettuna aloillaan. Toimenpidehuone sentään oli piilossa ihmisten katseilta. Tukihenkilökin suljettiin ulos, käskettiin sen odottaa käytävällä ja odottaa, että saisi luvan, ennen kun tupsahtaisi takaisin huoneeseen. Fabian sanoi heti, ettei aikoisi antaa lupaa. Hän ei kaivannut ketään. Ei ketään. Ei vanhempiaan, ei ystäviään, ei mitään puolituttuja. Ei ketään. Paitsi ehkä Milesin. Ei. Ei Milesiakaan. Ei koskaan. Ei, ei tosiaan..
Hoitajien piti leikata housut jalasta, koska polvi oli turvonnut niin pahasti, ettei niitä olisi saanut millään ilveellä pois ilman tappelua, eikä alakroppaa kuulemma saanut liikuttaa laisinkaan mahdollisten sisäisten vaurioiden vuoksi. Lääkärit puhuivat pahaenteiseen sävyyn jostain hermovaurioista, murtumista ja repeytymistä, mutta urheilijanalku ei oikeastaan ymmärtänyt sanaakaan, vaikka mumisikin myöntävään sävyyn. Ei hän ymmärtänyt lääketieteellisestä termeistä mitään, mutta tiesi kyllä, että kaikki sattui ja jalka näytti pahalta. Myötäilemällä ja esittämällä ymmärtävänsä hän nopeuttaisi toimitusta, mikä tarkoitti sitä, että hän saisi nopeammin kipulääkkeitä. Lääkäri selitti selkokielellä sentään sen, että halusi leikata jalan heti tänään, eikä ennen sitä voinut tehdä oikeastaan mitään. Se halusi myös soittaa vanhemmille tai jollekkin läheiselle, joka tulisi tueksi. Urheilijanalku mietti hetken vakavissaan korppitukan numeron antamista, mutta totesi lopulta, ettei halunnut nolata itseään tuonkin silmissä, joten käski soittamaan vanhemmilleen. Paidan ja yläkropan suojat Fabian sai sentään melkein itse ottaa pois, vaikkakin kaksi hoitajaa kyllä auttoivat, periaatteessa nostivat hänet istumaan ja laskivat takaisin makaamaan, kohtelivat kuin pikkulasta, joka ei osannut tehdä mitään itse. Ihme, etteivät lähteneet saman tien taluttamaan kädestä pitäen vessaankin. Ja jotta nolaus olisi ollut täydellinen, ne pukivat hänen päälleen paperimaisesta aineesta tehdyn sairaalakaavun, valkoisen, jossa oli harmaita täpliä ja joka sidottiin selästä kiinni, ja kärräsivät odottamaan leikkausvastaavaa huoneeseen, jonka ovi oli auki ja ikkuna sijoitettu niin, että käytävältä näki suoraan siihen sänkyyn, johon blondi jätettiin. Hän ei saanut edes itse siirtyä sängystä sänkyyn. Niskatuenkin ne halusivat välttämättä laittaa, kovista vastusteluista huolimatta, koska "kun jalkapallossa tapahtuu vahinkoja, voi niskaan tulla vaikka mitä toistaiseksi oireettomia vaurioita, jotka voivat liikuttaessa yllättäen muuttua äärettömän vaarallisiksi." Päänsärky miellettiin heti selkärankavaurioksi, vaikka Fabian oli vakuuttunut siitä, ettei vikaa ollut missään muualla kun polvessa. Niskatuki revittiin irti heti, kun hän jäi yksin huoneeseen. Tai niin yksin kun kolmen hengen huoneeseen saattoikaan jäädä. Kukaan ei enää selittänyt mitään. Hoitajat vain iskivät tipan käteen ja happiviikset naamaan, kirjasivat vanhempien numeron ylös ja laittoivat kipulääkkeen tippumaan. Joku äitimäinen, pyöreähkö täti kävi vielä lässyttämässä, peittelemässä ja ehdottomassa, että hän nukkuisi hetken. Kuinka hienoa. Ei hän voinut, eikä halunnut, nukkua. Ei, kun jalkaa sattui helvetillisesti, tulevaisuus oli juuri mennyt täysin pilalle ja hän oli yksin, enemmän pelooissaan kun koskaan oli ollut. Hän oli kauhuissaan. Niin kauhuissaan, ettei kyennyt edes toimimaan järkevästi, halusi rynnätä ulos koko sairaalasta, leikkiä, ettei mitään ollut tapahtunut. Fabian halusi kuolla siihen paikkaan, mutta vieressä oleva monitori kertoi sydämen edelleen hakkaavan.
Voi vittu.
| |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 05:06 | |
| // Hoii mukana ollaan (: //
Okei. Ihan esimmäiseksi fakta numero yksi; tämä aamu ei todellakaan ollut Milesia varten. Jo heti herättyään poika oli aivan liian pahalla tuulella, sillä nukkumisesta ei ollut tullut yhtään mitään. Sää oli aivan liian kuuma ja kostea, ja vaikka kuinka vähensi vaatetta ja huudatti pöytätuuletinta, tuntui, että olo vain paheni. Tummatukka oli siis pyörinyt koko yön unettomana, ummistaen silmiään vain noin kymmenen minuutin pätkiksi vain ja ainoastaan aukaistakseen ne turhautuneena. Asento vaihtui jatkuvasti; välillä oltiin kyljellään, yhtäkkiä selällään ja lopulta vatsallaan, joskus jopa ihme solmussa, ja silti kaikki tuntui aivan yhtä väärältä. Noustuaan ylös vitutus sen kuin jatkui; lattialle jätetty vyö ja vyönsolki ei tuntunut ollenkaan hyvältä jalan alla. Vittua huutaen poika lampsi olohuoneen poikki keittiöön vain huomatakseen olevansa yksin koko talossa. Onni sinänsä, sillä tässä mielentilassa tummatukka ei yhtään houkuttanut kuunnella vanhempien armotonta tolkutusta joka ilta rikotuista kotiintuloajoista. Ja luoja, mikä haloo siitä oli syntynyt, kun Miles oli jälleen kerran löytänyt tiensä Fabianin taloon. Ei kuulema saanut viipyä ulkona niin pitkään ilmoittamatta. Mutta paskat tummatukka siitä, säännöt oli tehty rikottaviksi ja lähes koko elämä oli omistettu vanhempia vastaan kapinoimiselle. Juuri niiden kahden takiahan poika oli joutunut muuttamaan maasta toiseen ja hylkäämään hyvät kaverinsa. Vaikka voitiinhan siitä kaverien hyvyydestä kiistellä mutta.. Kavereita ne silti oli! Olisivat olleet tyytyväisiä, että edes oli seuraa, sillä Miles ei tunnetusti ollut mikään sosiaalisuuden multuhuipentuma. Kuten tälläkin hetkellä kaveripiiri koostui lähinnä diilereistä, puolitutuista hiisailukavereista ja siitä helvetin blondista josta ei todellakaan ottanut selvää, ei sitten millään. Mutta se fakta numero kaksi; jälleen kerran tuli todistetuksi, ettei Milesista yksinkertaisesti ollut minkäänlaiseksi kodinhengettäreksi. Koko rulianssi sai alkunsa silmään pistävästä sekasotkusta keittiön pöytätasoilla ja tiskialtaassa. Ei ehkä uskoisi, mutta tummatukka tosiaan arvosti siisteyttä niin omassa kuin vieraidenkin kodissa. Joten, tomerana tuo tarttui tiskiharjaan ja ryhtyi vastarintaan. Astianpesukonetta poika ei edes osannut käyttää, ja vaikka osasikin, niin kyllä se käsin tiskaaminen kulutti aikaa paljon joutuisammin. Mutta kuten arvata saattaa, ei ne asiat aina mene niinkuin elokuvissa. Tottumattomia otteita seurasi kovaääninen rasahdusta, rasahdusta seurasi viiltävä kipu eri puolilla rannetta ja kipua seurasi punaiset läikät pesuveden päällä koreilevassa vaahdossa. Aivan liian nopealla liikkeellä tummatukka kiskaisi kätensä pois altaasta ja aiheutti vain lisää vauriota kädelle. Näky ei ollut erityisen kaunis; pisto- ja viiltohaavoja siellä täällä ja liikaa verta. Eikä se myöskään tuntunut kovin kivalta, kun haavat olivat täynnä saippuavettä ja yhdessä kohdassa nökötti pieni pala lasia. Hätääntyneenä tummatukka juoksi kylpyhuoneeseen, avasi vesihanan ja yritti saada saippuaveden pois haavoista. Tärisevin käsin tuo vielä nappasi sen lasinpalan pois, ennenkuin kääri ranteensa käsipyyhkeeseen. Järkyttyneenä tummatukka istui alas kylpyhuoneen lattialle, painoi rannetta pyyhkeellä ja odotti. Odotti vain, että vuoto lakkaisi. Olihan se aina ennenkin lakannut! Mutta ei, vaikka kuinka kovaa puristi, pyyhe vain sotkeentui hetki hetkeltä enemmän, koko kättä jomotti ja päässä pyöri. Ja vaikka Miles ei ollut mitenkään herkkä verelle, alkoi tuota oksettaa tietää, että se kaikki punainen neste tuli hänestä itsestään. Istuttuaan hetken miettimässä poika nousi vapiseville jaloille, nappasi mukaansa muutaman puhtaan pyyhkeen, soitti taksin ja asteli ulos odottamaan. Ei poika mitään ambulanssia alkanut soittelemaan, eihän tuo nyt missään hengenhädässä ollut. Varmasti oli ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsivat sitä ambulanssia eikä poika itse tuntenut kuuluvansa siihen ryhmään. Taksin kaartaessa pihaan tummatukka selitti tilanteen hätäisesti, eikä kuski aikaillut painaessaan kaasua ja hokiessaan että näyttääpä pahalta ja että se varmaan pitää tikata. No shit Sherlock.. Terveyskeskuksen ovilla kuski vakuutteli, ettei tahtonut maksua moisesta, vaan passitti tummatukan kiireellä vastaanotolle. Ensiavussa poika sai ohittaa jonon, oli kuulema kiireellisempi kuin ne lukuisat flunssapotilaat. Päästyään huoneeseen, valkoiseen pukeutunut nainen voivotteli haavan syvyyttä ja ihmetteli, kuinka tummatukka oli pysynyt tajuissaan. Haavat puhdistettiin, ja päälle sidottiin paineside. Hetken tuo kuulema joutui odottamaan odotustilassa, ennenkuin haavat saataisiin tikattua. Niinpä tummatukka istutettiin odotustilan nurkkaan, aivan huoneen oven viereen siltä varalta, jos alkaisi huimaamaan tai vastaavaa.
Yhtäkkiä terveyskeskuksen ovista sisälle pelmahti melko kiireellisen näköinen tapaus. Lauma ihmisiä juoksi perässä, kun uhria kiidätettiin hoitoon. Okei, sehän on ihan normaali näky terveyskeskuksessa, mutta silti tummatukan aivotoiminta terästyi tilanteen nähtyään. Ensinnäkin, futiskamat. Toiseksi, sängyllä makaavan vaalea pehko. Ja kolmanneksi, perässä juokseva poika hokemassa Fabiania ja anteeksipyyntöjä. Voi helvetti, tämähän tästä puuttuikin. Ja juuri, kun Miles oli nousemassa jaloilleen ja ryntäämässä perään, tarttui hoitaja tuota terveestä kädestä ja veti perässään huoneeseen. Huoneessa tummatukka sai viiteen eri kohtaan tikit, loput haavoista vain putsattiin ja lopulta tikatut haavat sidottiin. Hoitajat kyselivät kaikkea turhaa, nimeä, henkilötunnusta, tapahtunutta, oloa ja sensellaista. Vitun loistavaa! Epätietoisuus blondin tilasta kaihersi pojan mieltä aivan liikaa; kysymyksiin vastattiin vaik lyhyillä hymähdyksillä ja sanoilla. Hoitajan alettua selittämään jotain tarkkailusta ja osastosta tummatukka hyppäsi ylös tuolilta ja mulkaisi naisia pahasti. Hänhän ei todellakaan jäisi minnekään osastolle yön yli tarkkailuun, kun oli juuri nähnyt kuinka Fabiania kiidätettiin kiireellä hoitoon. Tummatukka otti jalat alleen ja livahti ulos huoneesta, haistattaen mielessään vitut koko terveyskeskukselle. Nyt siis seurasi se vaikein osuus, minne blondi oli viety? Tummatukka asteli pitkin käytäviä kurkaten sisään jokaikisestä vastaantulleesta ovesta. Blondi ei kuitenkaan paljastunut minkään oven takaa, vaan Milesin astellessa jonkin ikkunan ohi, alkoivat hälyytyskellot soimaan mielessä. Ikkunan takana odotti surkea näky; sairaalavaatteet, järkyttävän näköinen jalka, tippa ja vittuuntunut naama. Ja vaikka tilanne saattoi olla kuinka vakava tahansa, ei tummatukka voinut olla tirskahtamatta niille vaatteille.
Hetken aikaa ikkunan takana epäröityään Miles kurkisti ovesta sisään ja virnisti; kyllä vain, tuttu naama. Poika astahti sisään huoneeseen ja jäi nojaamaan ovenpieleen. "Kivat kuteet", poika hymähti. Kohtalolla taisi olla näppinsä pahasti pelissä. | |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 06:18 | |
| Fabian oli niin tolaltaan ja hämmentynyt, ettei kyennyt muodostamaan mielessään yhtään järkevää ajatusta. Hän tuijotti vuoroin jalkaansa, piipittäviä monitoreja, muita huoneessa olijoita ja ovea, toivoi kovasti jotain tapahtuvan, ennen kun hänen olisi pakko selvittää tilanne itselleen vain, koska ei keksinyt mitään muuta tekemistä. Joku olisi voinut sanoa, että nyt olisi ollut hyvä aika miettiä, millaista olisi elää halvaantuneena jossain pyörätuolissa ja kuinka paljon oli valmis riskeeraamaan vain jalkapallon takia, vaan ei - poika mietti kuumeisesti, milloin pääsisi taas treeneihin, vaikuttaisiko ikävä takaisku ehkä stipendien saamisiin ja kuinka kauan hän joutuisi linkkaamaan keppien kanssa. Sekin huolestutti enemmän, mitä ruokaa saisi tai kuinka kauan hänen pitäisi tylsistyä siinä huoneessa, kun miltä tulevaisuus näytti. Eihän poika selvästikään ollut halvaantumassa, pystyihän hän melkein kävelemäänkin, ja polvikin oli vain ottanut vähän viatonta osumaa. Varmasti se näytti kaikkien verenpurkaumien vuoksi pahemmalta, kun mitä oikeasti oli. Kipulääkkeetkin olivat alkaneet vaikuttaa sen verran, ettei jalka huolestuttanut enää kovinkaan paljon, ei yhtään sen enempää, kun normaalit mustelmat ja pienet venähdyksetkään. Siihen ei sattunut, joten sen täytyi olla ihan kunnossa. Vielä paremmalta ja vähemmän stressaavammalta tilanne tuntui, kun päälle veti peiton; silloin koko jalan saattoi helposti kuvitella täysin normaaliksi, kun ei joutunut katsomaan siinä olevaa luonnotonta kulmaa.
Kun blondilla ei sitten ollut enää merkittäviä kipuja, joiden sietämiseen keskittyä, eikä hän suostunut ajattelemaan mitään, hän yksinkertaisesti tylsistyi. Huoneessa ei ollut mitään. Kaksi muuta ihmistä nukkuivat - poika oli tarkistanut, kysellyt kuulumisia todella lujaan ääneen ja koittanut tinkata vanhalta papalta vaikka jotain tylsiä tarinoita aikansa kuluksi, mitä tahansa - telkkarista tai radiosta ei ollut kukaan koskaan kuullutkaan ja lehdetkin oltiin sijoitettu taktisesti niin, ettei niihin ylettänyt millään nousematta ylös sängystä. Mitä ihmiset yleensä tekivät sairaalassa? Rypivät itsesäälissä ja miettivät, kuinka joku mitätön vahinko pilaisi koko elämän, surkuttelisivat menneitä ja kuvittelivat, että kaikki olisi nyt pilalla. Fabian ei siihen alistuisi. Hän piti päänsä sitkeästi nollalukemilla, mikä ei ollut kovin vaikeaa, kun otettiin huomioon kuinka vahvoja kipulääkkeitä häneen oltiin syydetty, ja keskittyi uskomaan sataprosenttisesti siihen, että kaikki oli hyvin. Jos tarpeeksi uskoi johonkin, se oli totta. Varmasti. Kun odotusta oli kulunut pari minuuttia lisää, urheilijanalku ei ollutkaan enää ihan niin hyvällä tuulella. Hän oli yksin. Makasi jossain sängyssä sairaalassa, odotti, että joku tulisi kertomaan, mikä olisi vialla, kärräisi leikkaussaliin ja leikkelisi koko jalan auki. Hän olisi tosiaankin tarvinnut jonkun siihen viereen pitämään kädestä kiinni, vaikka ei mitään myöntänytkään. Poika olisi ottanut paikalle vaikka vanhempansa, vaikka ei yleensä kestänyt niiden höösäystä laisinkaan. Äiti oli aina ylihuolehtiva, isä stressasi heti ensimmäisenä jalkapallourasta. Silloin hän ei kuitenkaan olisi ollut yksin, joku olisi ollut harhauttamassa ajatuksia ja estänyt vaipumasta itsesääliin. Jossain vaiheessa Fabian siirsi jälleen peiton jalan päältä, jäi tuijottamaan polvea intensiivisesti heräten ajatuksistaan vasta, kun kuuli tutun äänen ovelta. Katse nostettiin, eikä ilmettä saatu pysymään ihan peruslukemilla. Urheilijanalku ei tiennyt oliko hämmentynyt, iloinen, vihainen, surullinen, vittuuntunut vai äärettömän häpeissään, joten näytti siltä, että oli totaalisen hukassa. Miles seisoi siinä ovensuussä, ivaili, nauroi. Se sai olon heti tuntumaan sata kertaa paremmalta - jos korppitukka oli iloinen ja nauroi, mikään ei voinut olla huonosti. Blondi olisi halunnut hypätä ylös sängystä ja rynnätä halaamaan toista vain, koska oli niin äärettömän helpottunut. Se, miksi korppitukka oli paikalla, ei turhaan mieltä kaivertanut. Väliäkö sillä. Ei hän enää edes muistanut, oliko antanut lääkäreille Milesin vai vanhempiensa numeron.
"Hyvä et toinen meistä näyttää hyvältä", urheilijanalku kuittasi takaisin, eikä voinut olla virnistämättä vähän, "tuu tänne." Poika punastui auttamatta, eikä millään saanut kiusaantuneisuuttaan piilotettua. Tuntui, kun hän olisi ollut toisen edessä alasti. Ei, pahempaa. Mekossa. Sairaalakaavussa. Alasti olisi ollut paljon parempi, silloin ei ollut mitään hävettävää. Nyt oli. Ihan kun sängyllä makaaminen ei olisi ollut tarpeeksi paha. Blondi tunsi itsensä eläkeläiseksi, säälittäväksi, kuolaavaksi vanhukseksi, joka oltiin jätetty johonkin makaamaan vaipoissa ja syöttöletku kurkusssa. Häpeä koitettiin peittää vetämällä toinen nopeaan halaukseen. Jos Fabian ehtikin olla hetken ihan vain onnellinen, joskin nöyryytetty siinä samalla, ei se kestänyt kauaa. Napattiin kiinni nuoremman kädestä, tuijotettiin hetki kysyvänä monesta kohdasta kasaan kursittua ihoa, ja pian jo syyteltiinkin huolestuneena vastuuttomuudesta ja varovaisuuden puutteesta, kerrottiin, että toinen heittäisi henkensä vielä joku päivä, koska ei osannut varoa tippaakaan ja päätyi aina tekemään typeryyksiä. Tilanne oli nopeasti muuttunut päinvastaiseksi - nyt urheilijanalku huolehti toisesta itsensä sijaan. Mitä väliä hänen jalallaan muka oli, kun toisella oli haavoja kädessä? | |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 07:18 | |
| Miten helvetissä tällainen edes oli mahdollista? Että juuri silloin kun päättää mennä paskomaan itsensä tiskatessa ja saamaan käden täyteen tikkejä, juuri Fabian kärrätään paikalle kamalalla ryminällä. Eihän sellaista tapahtunut kuin elokuvissa! Tummatukka ei vain voinut uskoa tilannetta todeksi, ei tuo tienny, miten päin tässä pitäisi olla. Toisaalta huoli blondista oli niin järisyttävän suuri, että teki mieli itkeä, mutta toisaalta taas koko tilanne oli niin epätodellinen kaikkine tikkeineen ja sairaalavaatteineen, ettei poika voinut kuin virnuilla. Oli sanomattakin selvää, että blondi oli loukannut itsensä jossakin treeneissä tai pelissä, sillä olihan sillä itsellään ja sillä anteeksipyyntöjä hokevalla kaverilla ollut pelikamat päällä. Taas yksi syy lisää vihata kyseistä lajia ihan sydämen pohjasta asti. Tai yleensäkin urheilu, aiheutti vain päänvaivaa. Moottoriurheilua tummatukka ei lukenut urheiluksi, vaan elämäntavaksi. Oli ihan eriasia ajaa 250 kuutoisella nelitahtipelillä savipohjaisella radalla kuin juosta jonkun epämääräisen muotoisen pallon perässä jollain hikisellä nurmikentällä. Ja vaikka moottoriurheilu oli extreme-laji, ja liian moni ihminen oli menettänyt henkensä sitä kautta, ei se futis tuntunut yhtään paremmalta vaihtoehdolta. Ainakaan nyt, kun blondilla oli jalka palasina ja tummatukalle ei ollut moottoripelien kanssa koskaan käynyt mitään vakavampaa. Olihan niitä satunnaisia kaatumisia ja vastapatteja ollut useamman kerran, mutta koskaan ei ole tarvinnut ensiapuun asti lähteä. Pari päivää lepoa ja särkylääkettä ja homma oli sillä selvä. Mutta tuota jalkaa ei ihan levolla ja kipulääkkeillä saatu kuntoon.
Surkeasta tilastaan huolimatta blondin ilme näytti kirkastuvan ja koko olemus muuttuvan kun tuo tajusi, kuka ovenpieleen oikein nojasi, ja heitti sanat ilmoille. Oli kuulema hyvä, että edes toinen näyttää hyvältä. Kommentti sai hymyn tummatukan huulille; blondi oli oma, ihanankamala itsensä tilanteesta huolimatta. Tummatukka teki työtä käskettyä, kun blondi pyysi tuota sinne, vierelleen. Hieman haparoivat askeleet suunnattiin blondin viereen, heikotti vähäsen. Eikä mikään ihmekään, kun muistelee sitä veren määrää ja kuinka valkoiset pyyhkeet muuttuivat hetkessä punaisiksi. Milesin yllätykseksi blondi veti tuon pikaiseen halaukseen. Äkkiä tuo kuitenkin vetäytyi ja tarttui poikaa siitä kipeästä kädestä, loi kummastuneita katseita. Vaahtosi varomattomuudesta ja hengen menetyksestä. Ne kaikki sanat ja ilmeet saivat tummatukan huvittumaan, mutta se huvittuneisuus peitettiin hyvin uudenlaisen roolin alle. Poika veti kasvoilleen kovin loukkaantuneen ilmeen ja tuhahti, kiskaisi jopa kädenkin pois toisen otteesta. "Onks sun mielestä varomattomuutta et on paha olo ja vetää itse ranteensa auki? Sit sä viel vaahtoot mulle jostain hengen menettämisestä, sitähän mä hei yritinkin", tummatukka mutisi yllättävän uskottavasti. Sanat todennäköisesti menisivät läpi kenestä tahansa, sillä jälki oli juuri sen näköistä, että kyseessä olisi ollut joku armoton angsti. Syvät viiltohaavat vasemmassa ranteessa useimmiten puhuivat kantajansa puolesta; ei tarvinnut edes kysyä niiden alkuperää. Todennäköisesti tummatukkakin saisi osakseen kummaksuvia ja huvittuneitakin katseita - olihan poika ulkonäöltäänkin jo vähän sen näköinen että arvailut voisivat olla totta. Tummat hiukset ja tummat vaatteet yleensä automaattisesti yhdistettiin jonkinlaiseen masentuneisuuteen ja syrjäytymiseen. Tummatukka haki tuolin itselleen ja asettui istumaan siihen tavallaan väärinpäin; rintakehä nojasi selkänojaa vasten ja kädet lepäsivät sängyn laidalla. | |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 08:03 | |
| Hetken Fabian oikeasti uskoi, että toinen oli masentunut ja viillellyt ranteensa auki. Olihan tuo melkein juonut itsensä hengiltä aikaisemminkin, ehkä se oli vain keksinyt uuden tavan ilmaista epätoivoa? Poika oli katsonut ihan liikaa televisiota, eikä voinut olla huolestumatta mielikuvituksen lentäessä ja maalatessa mieleen surkuhupaisia kauhukuvia. Hän oli vasta pari päivää sitten nähnyt dokumentin jossain laitoksessa olevista teinitytöistä, jotka olivat viillelleet ja olleet itsetuhoisia vain mielikuvitus rajanaan, koittaneet keksiä aina vain uusia tapoja tappaakseen itsensä. Ja ne tytöt olivat näyttäneet ihan Milesilta. Siroja, nättejä ja mustatukkaisia, yleisilmeeltään jotenkin surumielisiä, vaikkei luonne oletusta vastaisikaan. Ne muistuttivat potkittuja koiranpentuja, jotka teki mieli korjata parempaan talteen ja pelastaa julmalta maailmalta, mutta kävivät raivolla päälle jos uskalsi laittaa vastaan tai koittaa pomottaa. Siinä oli tarpeeksi yhtäläisyyksiä saada urheilijanalku huolestumaan. Korppitukka esitti vielä roolinsakin kovin vakuuttavasti, väänsi kasvoilleen loukatun ilmeen, vetäisi kätensä irti otteesta ja tuhahti vihamieliseen sävyyn, kun olisi joutunut kuuntelemaan täysin asiattomia syytöksiä, ja kaiken päälle vielä aikalailla suoraan ilmoitti, että oli yrittänyt tappaa itsensä eikä se ollut naurun asia. Hetkeksi blondilla meni luu kurkkuun, eikä hän oikein tiennyt miten päin olla, mutta suhteellisen nopeasti kuitenkin järkeili, että korppitukka kusetti. Hän olisi voinut uskoa, jos tuo olisi ilmaissut asiansa vähän toisella tavoin, vaan ei nyt. "Voi pikkusta", urheilijanalku vastasi väitökseen lähes sympaattisesti, melkein sai pidettyä vahingoniloisen virnistyksenkin poissa kasvoiltaan. Tikit eivät tuntuneet toisen letkautuksen jälkeen yhtään niin vakavilta, varmasti korppitukka oli vain vetänyt lipat keskellä tietä tai suututtanut kulkukissan tai jotain. Jotain täysin vaaratonta ja tavallista. Ei se kuolisi pariin haavaan. Ei se varmaan kuolisi, vaikka jäisi rekan alle tai putoaisi lentokoneestakaan, mitä pari hassua pintanaarmua olisi muka voinut sille tehdä? Fabian tarkkaili toista odottavasti katseellaan, kun tuo istuutui sängyn viereen roudatulle tuolille, etsi hyvän asennon ja jäi lopulta istumaan vatsa selkänojaa vasten, kasvot sänkyä päin käännettynä. Toisen kädestä otettiin kiinni aivan, kun kyse olisi maailman tavanomaisimmasta eleestä.
Poika olisi onnistunut näyttämään vakuuttavasti siltä, ettei korppitukan tulo olisi vaikuttanut hänen elämäänsä mitenkään, jos ei vieressä oleva monitori olisi kannellut nousseesta pulssista. Sydän oli tahdosta riippumatta ruvennut hakkaamaan lujempaa sinä hetkenä, kun Miles oli astellut sisään, eikä Fabian voinut sille mitään. Hän inhosi, jos ei voinut vaikuttaa asioihin. Hän olisi ehkä voinut pitkin hampain hyväksyä sen, että sydän hakkasi lujempaa, mutta ei sitä, että se paljastettiin jollain taululla. Se oli sama asia, kun jos hän olisi kasvokkain kertonut odottaneensa toista kovasti ja olevansa innoissaan siitä, että tuo oli tuollut paikalle. Niin ei vain tehty. Ego ei antanut myöntää. Mittari napattiin pois sormesta, ei hän kuitenkaan saisi sydänkohtausta, ja pudotettiin lattialle pois revityn niskatuen seuraksi. Poika olisi halunnut heittää mukaan ne kirotut happiviiksetkin, kyllä hän osasi hengittää ilman apuakin, ja koko sairaalakaavun. Mielummin hän olisi esiintynyt pelkissä boksereissa kun mekossa. Fabian korjasi asentoaan sängyssä, koitti nousta enemmän istumaan näyttääkseen vähän vakuuttavammalta, sillä seurauksella, että jalka nytkähti melkein suoraksi. Silmät puristettiin säikähdyksestä tiukasti kiinni, näkökentässä räiskyi neonvaloja. Kivun aalto pyyhkäisi välittömästi koko kehon ylitse. Kouristusta muistuttava liike koitettiin naamioida pystyyn nousemiseksi, mutta ilmettä ei ehditty kontrolloida tarpeeksi hyvin. Hampaat purivat alahuulta rajusti, saivat melkein veren tihkumaan, ote toisen kädestä tiukentui tiedostamatta, puristi parin sekuntin ajan kuin hengenhädässä. Terävä henkäys karkasi huulilta, ei muuta. Ei kiroilua, ei hiljaista inahdustakaan. Heti perään esitettiin, ettei mitään ollut tapahtunut. Kasvoille etsittiin kohtelias, mutta selvästi feikattu hymy, katsetta ei kehdattu kääntää toisen suuntaan. Ote toisen kädestä irroitettiin kokonaan. Tilanne normalisoitiin huomattavan nopeasti, huomio kiinnitettiin taas Milesiin, esitettiin, että tilanne oli täysin normaali. Ihan kuin he istuisivat vaikka ruokalassa vierekkäin. Molemmat olivat kunnossa, puhuivat tavallisista asioista.
"Eiks sun pitäs olla himassa juomassa itteäs hengiltä?", urheilijanalku tiedusteli täysin normaalilla äänellä, uskalsi katsoa toista silmiinkin hetken. Hänestä tulisi loistava näyttelijä. | |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 10:07 | |
| Sen pienen hetken ajan, kun Fabian tuntui nielevän esityksen, tummatukka tunsi olevansa jotenkin voitolla. Ja mistä tuo voittajaolo johtui? Ei tietoa. Kyseisessä hetkessä ei ollut minkäänlaista kilpailua, tai paremmuusjärjestystä. Mutta jollain tavalla tummatukasta tuntui, että elämä blondin kanssa oli ainaista kilpailemista. Vallasta, hallitsemisesta ja siitä, kumpi kuittailee toiselle paremmin, ja kumpi saa toisen hiljentymään. Mutta eihän sitä riemua pitkään kestänyt, kun blondi taisi tajuta koko roolin olevan kusetusta. Voi pikkusta, se sanoi, vaikutti jotenkin hassulta. Vastaukseksi tummatukka vain mutristeli. "No okei. Mä tiskasin. Tai siis.. Yritin tiskata", tuo kertoi totuudenmukaisesti eikä voinut olla naurahtamatta sanoilleen. Näin jälkeenpäin ajatellen koko homma tuntui niin ääliömäiseltä; ei kukaan joutunut tikattavaksi tiskatessaan! Mikä kävisi, jos poika päättäisi vaikkapa pestä ikkunoita tai imuroida? Todennäköisesti onnistuisi rikkomaan sen ikkunankin ja tipahtamaan siitä ulos, ja vähintäänkin räjäyttämään koko imurin. Mutta minkäs sille voi, ettei tuo kestänyt epäjärjestystä omassa kodissaan. Ainakaan muualla, kuin omassa huoneessaan. Oma huone oli kuin kaatopaikka konsanaan; vaatteita lattioilla, sänkyä ei ikinä sijattu, verhot aina kiinni ja valokin oli palanut. Mutta huone olikin vähän sellanen luola, minne pystyi paeta korkkaamaan vaikkapa muutaman kaljan, tai roikkumaan puoliksi ulkona ikkunasta jointti suussa. Eihän sellaiseen puuhasteluun yksinkertaisesti sopinut järjestelmällisen siisti huone, missä kaikki oli siistiä eikä missään ollut mitään ylimääräistä. Mutta heti, kun omasta huoneesta astuttiin ulos, oli ihan kamalaa jos vaikka maton reuna oli taittunut, tai lattialta löytyisi roska. Miles yritti peitellä hymyään, kun blondi tarttui tuota kädestä. Ele oli oikeasti todella mieltä lämmittävä, eikä poika tehnyt yhtäkään liikettä ryhtyäkseen vastarintaan. Itseasiassa, olisi tehnyt mieli pitää tiukemmin kiinni ja painaa poski blondin rintakehälle ja antaa muun maailman unohtua. Toiminta jätettiin silti ajatuksen tasolle, tiedä vaikka blondin vanhemmat pelmahtaisivat ovesta seuraavaksi. Ja olisihan se hoitajistakin ehkä vähän outoa. Yhtäkkiä Fabian liikahti, näytti aivan tolkuttoman tuskastuneelta, henkäisi ja tuntui puristavan tummatukan käden kuolioon asti. Äkkiä tilanne kuitenkin oli ohi, yhtä nopeasti, kun oli alkanutkin. Ote irroitettiin, eikä tummatukkainen voinut olla ihmettelemättä. Jossakin sisällä kaihersi vähän luopua siitä kädestä omassa kädessään - se kun oli tuntunut niin kivalta. Blondin naamalla koreili hymy, josta kyllä näki läpi liiankin selvästi. Tummatukka laski katseen käsiinsä hieman loukatun oloisena ja huokaisi; kyllä blondi sai hänen seurassaan näyttää että sattui, huutaa vaikka niin kovaa kun keuhkoista lähti. Mutta ei, aina piti olla vahva ja niskan päällä. Se ei tuntunut mukavalta.
Blondin seuraavat sanatkaan eivät tuntuneet järin kivalta. Tuo uteli, että eikö Milesin pitänyt olla juomassa itseään hengiltä. Puhuteltu nosti tuiman katseensa toisen silmiin, tuijotti vain hetken. Mittaili toisen kasvoja ja katsetta, yritti selvittää, oliko tuo oikeasti tosissaan. Nähtävästi oli, sillä blondi näytti aivan tavalliselta; otti lunkisti ja oli kuin olisi kysynyt kuulumisia. Jonkinsortin häpeä ja suuttumus poltteli tummatukkaisen sisällä, vitutti kun Fabianinkin piti muistuttaa kyseisestä asiasta. Eikö juuri hänen pitäisi ehkä ymmärtää, olla huolissaan? Siihen Miles oli jo tottunut, siihen syyttävään ja huolehtivaan äänensävyyn kun puhuttiin överiksi menneestä illasta. "Älä viitti", poika ärähti ja painoi otsansa sängyn laidalle käsien seuraksi. Hävetti katsoa blondia silmiin; olo oli niin alaston. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin sitä poika myös oli Fabianin katseen alla. Kuinka yksi helvetin pellavapäinen futari saattoi saada tummatukan elämän ihan vinksalleen? Olihan tuo pojan koko elämän ensimmäinen pano, elämän ensimmäinen ihminen kuka tarjosi syliään paniikkikohtauksen iskiessä, elämän ensimmäinen ihminen kuka vei kotiinsa ihan vain nukkumaan. Ensimmäinen, kuka sai pojan tuntemaan jotakin. Mitä jotakin? Ihan kaikkea. Vihaa, kiintymystä, häpeää, iloa, surua. Niin paljon asioita, joita ei ennen oltu käsitelty. "Ja sun varmaan pitäis olla ahdistelemassa viattomia", poika mutisi nostamatta katsettaan. | |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 4/4/2011, 11:03 | |
| Vaikka Fabian parhaansa mukaan koitti olla normaali, rento ja vittumainen itsensä, siitä ei oikeastaan tullut enää mitään. Hän oli jännittynyt kiireestä kantapäähän, varoi liikuttamasta jalkaansa milliäkään, koitti liian kovasti pitää hymyn kasvoillaan ja puheen rauhallisena. Hävetti. Hävetti, että hän oli sulkenut silmänsä ja puristanut toisen kättä, vaikka olisi pitänyt vain olla rauhassa paikallaan, leikkiä ettei mitään ollut tapahtunut. Urheilijanalku oli selviytynyt kaikesta kunnialla urheilukentälläkin, ja silloin hän oli ollut vielä täysin ilman kipulääkkeitäkin, mutta nyt tökki. Pahasti, ainakin omasta mielestä. Osittain varmasti sen takia, että hän olisi alitajuisesti halunnut vain vetää Milesin syliin, kertoa, kuinka oli juuri pilannut loppuelämänsä mokaamalla yhdessä pienessä kuviossa. Pojan piti päästä sanomaan se ääneen, myöntää, ettei hän ollut kunnossa. Ja hän halusi tehdä sen. Vaan ei. Silti hän ei tehnyt mitään. "Tiskasit? Oikeesti?", kulmaa kohotettiin kysyvästi. Korppitukan sanoille naurahdettiin epäuskoisena, vähän turhankin varovasti, kun peläten, että nauraminen saisi jalan liikkumaan. "Se on jo aika helvetin lahjakasta, jos onnistuu siinä viiltää ranteensa auki." Millainen ihminen tiskasi ja sai kätensä täyteen haavoja, jotka oli pakko tikata? Se ei ollut normaalia. Ehkä blondin pitäisi jatkossa pitää Miles kaukana kaikista kotiaskareista, ettei tuo vain päätyisi tappamaan itseään. Ehdottomaan lähestymiskieltoon kaikki siivoaminen ja siivousvälineet, hajoavien esineiden käsittely, myrkylliset aineet, päihdeaineet, palavat aineet, mukaanlukien tupakka, sytkärit, kaikki, minkä saattoi rikkoa tai kaataa.. Korppitukka pitäisi varmaan sulkea tyynyhuoneeseen, jos tuon ei haluaisi satuttavan itseään. Mutta toisaalta, nytkin Miles oli selvinnyt helpommalla, vaikka oli itse aiheuttanut vahinkonsa. Fabian oli se, joka makasi jalka paskana toisen mokan takia. Kai se oli niin, että jos ihmisen oli tarkoitus halvaantua, se halvaantuisi vaikka lepositeissä hullujen huoneella. Kohtalo ei varotoimista välittänyt, se teki mitä halusi, milloin ja missä halusi, eikä paljon kysellyt mielipiteitä.
Toisen kädestä ei uskallettu ottaa kiinni uuden kipuaallon pelossa, mutta sormet eksyivät kyllä sivelemään tuon kasvoja, sipaisemaan hiuksia pois tuon kasvoilta. Hetken vain ihailtiin hiljaa toisen kasvoja, tuijotettiin pienesti hymyillen silmiin. Fabian rakasti niitä silmiä. Rakasti. Hän olisi voinut tuijottaa niihin lopun ikäänsä, eksyä niihin, uppoutua tutkimaan toisen sielunelämää niiden kautta, kuvittelemaan, että pystyisi näkemään edes pienen heijastuksen toisen ajatuksista. "Saan mä vittuilla, jos sä teet jotain nii tyhmää", blondi huomautti ja vastasi toiseen kysymykseen samaan hengenvetoon, ennen kun ehtisi katumaan "mä olisin menny, jos ei joku helvetin idiootti olis rysähtäny mun päälle. Tulee ilkeen näköne mustelma. Ja arpi." Ihan kun mustelma ja arpi olisivatkin huolenaiheista suurimpia, mutta väliäkö sillä. Ainakin hän oli ääneen myöntänyt tajuavansa, että joku oli vialla. Vaikka se sitten olisikin vain viaton mustelma. Sekin tunnustaminen oli urheilijanalulta paljon, ja sai hänet tuntemattomasta syystä melkein punastumaankin, heti vaihtamaan puolustuskannalle. Toista katsottiin uhmakkaaseen sävyyn silmiin, ihan kun oltaisi oletettu, että Miles alkaisi nauraa räkäisesti ja kertoisi, että hän oli yksi valittava pikkutyttö, ivaisi, haukkuisi ja lähtisi sitten pois, koska ei kestänyt olla niin halveksittavan valittajan kanssa.
Kuin estääkseen toisen pakenemisen, poika uskaltautui taas ottamaan kiinni korppitukan kädestä, pujotti sormensa tuon sormien lomaan ja katsahti kysyvästi, kuin lupaa kysyen. Ei hän kysynyt lupaa kädestä pitämiseen, ennemminkin pyysi toista hiljaa jäämään, mutta ei kehdannut ääneen sanoa mitään. "Sitä paitsi mä ahdistelisin mielummin suo", poika huomautti, veti toista vähän lähemmäs niin, että yltti kiertämään toisen kätensä tuon niskaan. Fabian olisi halunnut toisen viereensä, muttei luonnollisesti kehdannut pyytää, eikä tehnyt elettäkään edes vihjatakseen niin, koska olisi vain halunnut nostaa toisen viereensä, eikä nyt voinut tehdä sitä. Ärsytti vain maata siinä kykenemättä tehdä mitään, ei hän edes pystynyt vetämään toista syliinsä. | |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 6/4/2011, 12:04 | |
| "Tiskasin, usko tai älä. Kyl mä kotiäidistä meen taitojeni puolesta", tummatukka virnisteli. Valetta, sillä taitojensa puolesta poika ei sopinut edes yläasteen kotitaloustunneille. Ei tuo osannut laittaa ruokaa, siivoamisesta puhumattakaan. Ei osannut, vaikka kuinka yritti. Aina lattiat jäi moppauksen jälkeen liian märäksi, tai pöytään jäi epämääräisiä pesuainetahroja pyyhkimisen jäljiltä. Milesista ei tosiaankaan olisi esimerkiksi suhteessa suorittamaan naisen roolia, ei niin pitkään, kun kyse oli esimerkiksi keittiöstä. Mutta sitten taas muissa hommissa.. Kyllä. Kyllä poika osasi valittaa ja komennella aivan liiankin hyvin, niuhosi pienimmistäkin asioista ja piti mykkäkoulua kuin pahainenkin teinityttö. Tuo koki ajoittaisia itsetuntokriisejä, ei osannut päättää mitä puki päällensä ja otti nokkiinsa kaikista ulkonäköään koskevista negatiivisista kommenteista. Sisimmältään poika oli äärimmäisen neitimäinen, mutta kiitos hyvien näyttelijänlahjojen, totuus piilotettiin yleisen olemuksen taakse. Pieni, vino hymynpoikanen eksyi tummatukan suulle blondin nostaessa kätensä sivelemään pojan kasvoja. Hetki oli hieman hämmentävä; oli hiljaista ja blondin vihertävien silmien katse tutkaili tummatukan kasvoja, nauliintui silmiin. Ei Miles osannut odottaa Fabianilta mitään tämänkaltaista, ei kaiken sen vittuilun ja kohtalon ivan jälkeen. Sen, kuinka blondi oli vielä varoittanut kertomasta kenellekään tapahtuneesta. Ja nyt, hetkessä oli jotain.. Herkkää ehkä. Ja vaikkei tummatukkainen yleensä ollut millään tavalla ujo, niin nyt olo oli hyvin alaston toisen edessä, niin alaston, että ujostutti.
Hiljaisuus ja hymy rikkoutuivat blondin sanoista, sai vittuilla jos meni tekemään niin tyhmästi. Ja sekö muka oikeutti? Ei tummatukan mielestä! Juuri kun poika oli avaamassa suutaan vastalauseita syöttääkseen, puhui blondi uudestaan. Olisi mennyt, ahdistelemaan siis, jos ei olisi tässä hetkessä, sairaalassa jalka palasina. Pitithän se arvata, ei se yllätys ollut. "No ehkä sit ihan hyvä että rysähtikin", tummatukkainen mutisi epäröiden. Ei tuo tiennyt, oliko oikeutettua sanoa niin. Eihän tuo tahtonut Fabianin jalan olevan yksinkertaisesti rikki, ei missään tapauksessa. Poika tiesi, että se saatanan futis merkitsi elämää blondille, eikä tuolla jalalla luonnollisesti pitkään aikaan saanut pelata. Mutta se ahdistelu.. Sitä tummatukkainen ei toivonut. Ja vaikka lausahdus olisikin ollut vain pahanpäiväinen huono läppä, ei se muuttanut asiaa miksikään. Mustasukkainen, sitä poika oli, vaikkei myöntänytkään. Siinä lyhyessä ajassa Miles oli ehtinyt kiintymään blondiin paljon, avaamaan itseään enemmän kuin kenellekään aikaisemmin. Kai tuolla oli oikeus tuntea itsensä mustasukkaiseksi? Ainakin omasta mielestä oli, vaikka ego ei antanut periksi sanomaan sitä ääneen. Sormensa blondi pujotti tummatukan sormien lomaan, palautti kontaktin. Jälleen kerran se kosketus tuntui hyvältä; antoi rohkeutta ja tuntui jo melko arkiseltakin. Sellaiselta, ettei tuossa kosketuksessa ollut mitään ihmeellistä. Suoden pikaisen hymyn blondille tummatukka antoi peukatonsa sivellä toisen kättä. Kosketus oli aivan kevyt ja hento, lupasi pysyä siinä vierellä. Seuraavat sanat saivat tummatukan hämilleen; blondi kuulema ahdistelisi mielummin tuota. Miten tuohon nyt sitten mukamas piti suhtautua, kun blondi kaiken lisäksi veti tummatukan lähemmäs ja kiersi kätensä tuon niskan taakse. Hymähtäen poika haki katsekontaktia, vastausta moiseen toimintaan ja lausahdukseen. "Kuin vahvaa lääkettä nää sulle antaa kun tollee hourailet?", poika hymähti epävarmasti virnistäen. Jälleen kerran blondista ei ottanut selvää vitsailiko tuo, vai mitä ihmettä? Tuollaista kommenttia tummatukka ei tosiaan ollut odottanut. Epävarmuudestaan huolimatta tummatukka nosti tikatun kätensä blondin rintakehälle piirtelemään epämääräisiä kuvioita. Miksi helvetissä kaksikon piti olla juuri sairaalassa? Miksei kyseistä hetkeä voitu käydä läpi muualla? Tummatukkainen vain uskotteli itselleen, että se kaikki läheisyydenhakuisuus ja rauhallisuus johtui tilanteesta; jalka säpäleinä sairaalasängyllä. Ja jos tilanne olisi erilainen, sellainen aivan tavallinen, olisi asiat päälaellaan.
| |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 8/4/2011, 11:40 | |
| Fabian ei osannut nimetä syytä teoilleen ja ajatuksilleen. Tavallaan hän halusi perääntyä, haistattaa korppitukalle pitkät ja käskeä häipymään, jättämään hänet elämään täydellistä elämäänsä kaikessa rauhassa, mutta tavallaan vetää tuon syliinsä eikä enää koskaan päästää pois. Hän halusi olla yksin, velloa surkeudessaan, palata takaisin omien ystäviensä luokse ja pyyhkiä koko lauantain mielestään, leikkiä, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan, mutta siinä samassa myös pelkäsi ajatustakin siitä, että Miles lähtisi pois ja jättäisi hänet yksin. Urheilijanalku oli kauhusta jäÿkkänä, niin polvensa kun nuorempansakin vuoksi, muttei kehdannut tuoda sitä mitenkään ilmi, nieli vain kaiken pureksiamatta ja keskittyi pitämään homman hallussa, selittämään tilanteen itselleen mielessään sadoilla valkoisilla valheilla ja muiden syyttelyllä. Kädestä pitäminen ja kasvojen sively selitettiin sillä, että oli ansainnut vähän hellyyttä rankan päivän jälkeen. Sitä paitsi siitä ei ollut mitään haittaa. Kaikki se rakkaus ja huomio tuli jäädäkseen ihan vain hetkeksi, ja sitten se kaikki olisi ohi. Kaikki olisi taas hyvin. Ja he eläisivät elämänsä onnellisena loppuun asti, molemmat omalla tahollaan.
Miksei kaikki ollut mennyt, niin kuin poika oli suunnitellut? Hänen oli pitänyt rakastua kauniiseen tyttöön, mennä naimisiin ja hankkia lapsia, pelata jalkapalloa ammatikseen ja elää amerikkalaista unelmaa, vaan ei. Hän oli rakastunut poikaan - tyttömäiseen, mustatukkaiseen poikaan, mutta poikaan kuitenkin - ja rikkonut polvensa, mahdollisesti lopullisesti. Kaikki viikon sisällä. Kaikki vain sen takia, että hän oli kapsahtanut vahingossa tuntemattoman kaulaan kadulla. Hän oli pilannut elämänsä yhden typerän röökin ja illan takia, jota hän vuoroin muisteli hymyillen ja katui, häpesi niin, ettei kehdannut katsoa kadulla vastaantulijoita silmiin. Ihan kuin se olisi jättänyt pysyvän leiman hänen otsaansa, kuin joka ikinen tietäisi kaikki pienet, likaiset yksityiskohdat. Muiden urheilijoiden katseet olivat pelottavan tietäviä, ihmisten kuiskaukset varmasti tilanteen selvittelyä; miten naistenmiehestä, komeasta urheilijasta oli tullut homo, miten hän oli päätynyt painamaan jotain tuntematonta mustatukkaa? Fabian ei tiennyt. Kukaan tuskin tiesi. Ei hän ollut homo, ei koskaan edes katsonut yhdenkään miehen perään. Vain Milesin. Sitä ei varmasti laskettu. Eihän korppitukka edes tavallaan ollut mies, se oli vain.. Miles. Se ei ollut ihminen. Ehkä se oli avaruusolento ja oli lumonnut blondin. Se tuntui loogisemmalta selitykseltä kuin se, että hän olisi rakastunut poikaan. Niin ei vain käynyt. Ei koskaan. Ehkä hän oli vain vainoharhainen. Ehkä kukaan ei tiennyt. Ehkä ketään ei kiinnostanut. Ehkä Milesia ei kiinnostanut. Ehkä Fabiania ei kiinnostanut. Ehkä kaikki ei ollut pilalla. Ehkä. Varmasti polvikin olisi vielä ehjä, jos Miles ei olisi silloin eksynyt paikalle. Ei blondi ollut koskaan kiinnittänyt tuohon huomiota koulussa, ei koskaan ollut edes katsonut pidempään kun jotain näkymätöntä tavista, joka oikein katosi koulun värittömiin seiniin. Nyt, kun hän oli kerran toisen nähnyt, ei katse voinut jättää koulun käytävillä ympäriinsä kulkevaa pahispoikaa huomiota. Jos korppitukka ei olisi eksynyt, mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki olisi hyvin. Unelma häämöttäisi kosketusetäisyydellä,
Ajatuksistaan ja syyttelyistään huolimatta urheilijanalku päätyi johdattamaan toisen vielä vain lähemmäs, aivan kiinni kylkeensä, vierelleen sängylle. Läheisyydenkaipuu voitti. Fabian kaipasi tukea ja turvaa, läheisyyttä, ja korppitukka tarjosi sitä. Kaikki annettu otettiin avosylin vastaan, kiitollisena. "Ei tarpeeks vahvaa, etten mä haluis mennä himaan ja ampuu itteeni", blondi melkein kuiskasi, nojasi päätään toisen olkapäätä vasten. Selvästi kuitenkin tarpeeksi vahvaa turruttamaan kivun polvessa ja saamaan pään tuntumaan kovin painavalta, mielen raskaalta ja olon tokkuraiselta. Silmäluomet meinasivat jatkuvasti painua kiinni, käsien nostaminen tuntui vaikealta, hereillä pysyttiin kuitenkin sitkeästi, tiukennettiin vähän otetta toisen ympäriltä, ettei tuo vain ottaisi ja karkaisi. Ensin toisen alaselkää vasten kuvoita piirrelleen sormet lopettivat, tuntui liian vaivalloiselta, kun piti vielä jaksaa hengittää ja pysyä hereilläkin. Blondi ei enää ollut oma valovoimainen itsensä, sarkastinen kommenttikin oli kovin laimea, hämmennyksen sävyttämä. Hän oli juuri tajunnut koko asian ja sen laajuuden. | |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 9/4/2011, 13:27 | |
| Blondi näytti jotenkin kovin mietteliäältä hiljentyessään. Juuri sellaiselta, kuin tuon mielessä sinkoilisi miljoonia erinäisiä ajatuksia, jotka huutaisivat jokainen erilaisia ohjeita ja käskyjä jotka saivat raukan aivan sekaisin päästään. Varmasti tuo mietti sitä jalkaansa, vaikkei ääneen myöntänytkään. Olihan se nyt helvetti vie todella kova pala olla siinä hetkessä. Jalka palasina ja futisura vaakalaudalla. Vaikka mitäpä Miles siitä tiesi. Eihän tuolla koskaan ollut minkäänlaisia unelmia tai tavotteita, mitään, minkä vuoksi elää ja kuolla. Ei pojalla oikeastaan ollut mitään syytä edes nousta aamulla ylös, taikka illalla käydä nukkumaan. Ei tuolla ollut muuta kuin oma, omituinen mieli ja päihteet. Yksinäinen piruperkele, uskotteli vain kaikille kaiken olevan niin maan loistavasti, eikä todellakaan antanut kenenkään nähdä sitä harmillisen yksinäistä todellisuutta. Sepä kai oli se syykin, miksi tummatukka aina lyöttääntyi tuntemattomienkin seuraan, tyrkytti itseään ja haki edes jonkinlaista hyväksyntää. Eikä tuo varmastikaan edes olisi mennyt pummimaan sitä yhtä tupakkaa Fabianilta, jos olisi omistanut edes yhden ystävän, kenelle olisi voinut soittaa ja sanoa olevansa hukassa jossakin asuinalueella. Mutta turhuuksia on turha tavoitella, niin pojalle oli opetettu. Mahdoton on mahdoton, on tyydyttävä siihen todellisuuteen. Ei kannata kurkottaa tähtiä, kun kuitenkin vain kaatuu ja satuttaa itsensä. Ja silti poika julkisesti kapinoikin sellaista vastaan; seurassa ja bilemestoissa tuo kyllä eli täysillä ja tuosta saattoi saada sellaisen vaikutelman, että tuo olisikin jotain. Mutta jäädessään yksin, tai edes syrjään, se kaikki oli kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Tyydyttiin vain vetämään kamaa ja rypemään siinä loputtomassa itsesäälin syöverissä. Koulussakin käytiin vain sen takia, ettei tarvitsisi olla niin yksin. Että näkisi niitä naamoja, jotka talsivat vastaan käytävillä. Tai että saisi huomiota joskus ja vedettyä kylmää ja koppavaa roolia, jos joku joskus sattuikin juttusille. Mutta nyt yhtäkkiä siinä yhdessä vaivaisessa viikossa tuo perkeleen blondi oli ottanut yliotteen tummatukkaisesta. Tarjonnut sen yhden tupakan, naljaillut, iskenyt katukivetykseen ja vienyt sen "kaikkein pyhimmän". Koukuttanut itseensä, ollut huolissaan ja saarnannut futiksesta. Ja kuten tälläkin hetkellä, maannut sairaalassa jalka paketissa samalla samalla kun tummatukkaisella oli käsi tikattuna ja vähän kipeä mieli. Aina ei mene nallekarkit tasan, ja tässä se taas sitten todistettiin. Hämmentämällä ja sekoittamalla nuorukaisen ajatuksen totaaliseksi sekasorroksi. Eikä Miles edes enää jaksanut välittää muusta kun Fabianista. Ei nyt enää, kun tuolla kumminkin oli jalka rikki ja tuo selvästi kaipasi jotakuta vierelleen. Ja kuka muukaan se joku oli, kuin tummatukka itse? Tiedä sitä, jos hänen jälkeensä huoneeseen ryntäisi lauma jotain Fabianin ihailijoita, timmejä muijia joiden perään normaalit jätkät kuolaisivat. Jotka syrjäyttäisivät tummatukan paikan täysin. Eikä se tuntunut ollenkaan mukavalta ajatukselta, vaan sai hengityksen katkoilemaan ja kädet puristumaan nyrkkiin. Pikkuhiljaa hajoilevan olotilan kuitenkin pelasti blondin seuraava ele ja tummatukka löysikin itsensä sängyltä aivan blondin viereltä. Oitis poika kiersi kätensä blondin ympärille ja sulki silmänsä. Ei ollut litkut tarpeeksi vahvaa, etteikö tehnyt mieli lampia kotiovesta ja ampua aivot pellolle. Niille sanoille Miles hymähti tyytymättömästi; ei ollut kiva kuulla sellaista. "Älä viiti", poika tuhahti, eikä voinut olla ajattelematta niitä sanoja tarkemmin. Ei tuo voinut olla ajattelematta, että mitä jos blondi oikeasti toteuttaisi moisen. Mitä tummatukalle sitten kävisi? Vai kävisikö mitään? Vai hajoaisiko tuo kenties käsiin? Pelkkä ajatuskin ahdisti. Päästää nyt sillä tavalla joku ihminen muurin läpi, ja sitten kaikki olisikin poissa? Ei kiitos, ei helvetissä. Ei ikinä.
"Mua ahdistaa", tummatukka vinkaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Se kaikki hiljaisuus ahdisti. Niiden laitteiden tasainen piippailu ympäri rakennusta ahdisti. Se sairaalan steriili haju ahdisti. Se kaikki valkoinen ahdisti. Oma käsi ahdisti. Fabianin jalka ahdisti. Jopa Fabian itse ahdisti. Tuo oli niin hiljaa, etäisen oloinen. Niin kaukana todellisesta itsestään, että ihan melkein pelotti. Olisiko syytä pelätä? Tummatukka vain toivoi jotain idioottimaista lausahdusta toisen suusta, jotakin hyvin Fabianmaista. Sellaista, mikä vakuuttaisi kaiken olevan kunnossa. Suorastaan aneli, hyvä ettei hypännyt polvilleen ja rukoillut tuota iskemään luun kurkkuun tai jotain. Jotain oli pakko tehdä, oli pakko saada jonkinlainen reaktio. Ihan minkälainen tahansa! "Anteeks mut..", tummatukka kuiskasi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan painaen huulensa varovasti blondin suupielelle. | |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 10/4/2011, 02:31 | |
| Fabian ei vastannut toiselle mitään, veti tuon vaan tiukemmin syliinsä. Ei hän tiennyt kumpaa lohdutti, vai lohduttiko kumpaakaan, mutta olo oli heti vähän parempi, kun korppitukka vain oli siinä. Mielen rauhoittamiseksi ja itsetuhoisten ajatusten taltuttamiseksi ei tarvittu muuta kuin toisen läsnäolo. Se ei ivaillut, ei haukkunut, ei nauranut muttei myöskään leikkinyt, ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Käski vain unohtaa ikävät ajatukset. Kaikki oli hyvin. Urheilijanalku uskoi, mutta vain, koska Miles niin väitti. Ei se suoraan sanonut, mutta tavallaan. Tai ainakin se antoi olettaa, ettei kaikki ehkä ollut ihan niin huonosti, vaikkei ehkä ihan hyvinkään. Se kuitenkin riitti. Miles kertoi olevansa ahdistunut. Ei se ollut ainut. Urheilijanalkuakin ahdisti, ja hän saattoi vain kuvitella vanhempansa panikoimassa kotona, taklaajan kärsimässä tunnontuskista ja valmentajan murehtimassa uusia pelistaregioita. Kaikkia ahdisti joskus. Nyt vähän tavallista enemmän. Blondi vastasi suudelmaan, muttei päätynyt painamaan toista alleen ja syömään tuon kaulaa, kuten oli aina aiemmin tehnyt. Yleensä suudelma oli lähtömerkki, lupa, vaan ei nyt. Nyt se vain.. Nyt se vain oli. Se oli merkki siitä, ettei Miles ollut lähdössä mihinkään. Se olisi siinä niin kauan, kun Fabian vain halusi. Ja se olisi pitkään. Hän ei halunnut päästää toista katoamaan elämästään sekuntiksikaan, halusi pitää tuon vierellään niin kauan kuin mahdollista. Urheilijanalku ei luottanut ihmisiin, ei halunnut niitä lähelleen kuin korkeintaan yhdeksi yöksi, ahdistui parhaillaan suudelmista ja kädestä pitämisestäkin, mutta jokin tuossa pienessä pahispojassa sai hänet suhtautumaan täysin eri tavallan. Omistavasti, rakastavasti. Niin, rakastavasti. Poika oli dominoiva, raju, ei kestänyt vastaanväittämistä eikä ottanut vittuilua keltään, veti oikean suoran naamaan täysin varoituksetta, jos sille päälle sattui eikä tasan halaillut kenenkään kanssa, vaan kummasti hän nyt makasi sairaalasängyllä mustatukkainen kainalossaan, kädet tuon ympärille kierrettynä, ilman ainuttakaan taka-ajatusta.
Juuri kun poika mietti, että olisi voinut jäädä siihen pidemmäksikin aikaa, ovi kävi. Miles katosi vierestä välittömästi, palasi paikalleen sängyn vierelle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Fabi jäi vähän tyhmän näköisenä paikalleen, seurasi katseellaan sisään kävelevää, vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutunutta hoitajaa. Se hymyili kun joku naantalin aurinko, kyseli tekopirteästi vointia ja tyrkkäsi käteen pienen kupin täynnä pillereitä ja vesilasin. Blondi katsahti tuota kysyvästi, ei ottanut kumpaakaan kuppia. Miksi ne häneen halusivat lisää lääkkeitä pumpata? Johan käteen oli isketty tippakin. "Ne olis esilääkkeet leikkausta varten", hoitaja kertoi edelleen hymyillen, asetti kupit vieressä olevalle pöydälle ja oli hetkessä liimaamassa rintakehään ja kaulalle jotain tarrajuttuja, jotka saivat pulssin pian taas näkymään taululla. Se nosti niskatuen lattialta lievästi kummastuneen näköisenä, muttei sanonut mitään. Hymyili vaan. "Ei sitä leikata", urheilijanalku tokaisi suoraan, kieltäytyi jälleen ottamasta pillereitä vastaan, "määrää mulle panacodia ja mä lähen saman tien himaan." "Se ei valitettavasti ole sun päätös", hoitaja tyrkytti jälleen pillereitä, mutta päätyi sitten säätämään tipan kanssa. Fabian läimäytti tuon käden pois, sai hoitajan kavahtamaan kauemmas ja ottamaan kasvoilleen moittivan ilmeen, ihan kun se toruisi pikkulasta. Ihme ettei nostanut etusormea pystyyn ja alkanut sättiä. "Mä oon täysikänen ja se on mun polvi. Sitä ei leikata" "Se ei oo sun päätös, meidän täytyy puhua asiasta sun vanhempien kanssa. Ota ne pillerit nyt vaan." "Ja mun täytyy puhua asianajajan kanssa, jos sä pakotat mut ottamaan jotain helvetin pillereitä ja leikkelet mun polvea ilman lupaa." "Me voidaan odottaa sun vanhempia ja tehdä tää vaikeemman kautta, jos välttämättä haluat, Olisi helpompaa jos vaan ottaisit ne pillerit. Turha leikkiä martyyria, se on sun omaksi parhaakses." Mairea, kuvottava hymy. "Haista vittu."
Hoitaja pudisteli muka loukkaantuneena päätään, koitti tarjota niskatukea, mutta pojan kieltäytyessä siitäkin häipyi niskojaan nakellen huoneesta. Varmaan se laittaisi vartijan oven taakse odottamaan. "Auta mut ulos täältä", Fabian katsahti Milesia melkein hädissään. Ahdisti ihan helvetisti, valkoiset seinät tuntuivat kaatuvan päälle, oli pakko päästä ulos. | |
| | | TakeItEasy
Viestien lukumäärä : 243 Join date : 01.03.2011 Ikä : 30 Paikkakunta : Kolmas ulottuvuus
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 10/4/2011, 11:04 | |
| On se nyt saatana, kun ei saa hetkeäkään olla rauhassa. Tai, saihan kaksikko olla melko pitkäänkin rauhassa, mutta heti kun oli kyse läheisemmästä kontaktista, niin heti tultiin häiritsemään. Ihan niinkuin ihmisillä olisi joku saatanan tutka tai hälyytin, joka ilmoittaisi heti, kun kaksikon vartalot lähenivät toisiaan. Niinhän sielä koulun vessassakin oli käynyt. Joku onnenetsijä pelmahti paikalle kesken herkän hetken, saaden blondissa aikaan sen reaktion, että tuo alkoi saarnaamaan siitä kiinnijäämisestä ja kuinka futisura menisi paskaksi. Jos tummatukka olisi tiennyt näin käyvän, että blondi makaisi sairaalassa jalka paskana ja juuri se futisura vaakalaudalla, olisi poika todennäköisesti huudellut vastaantulijoille ihan vain kostaakseen kaiken sen Fabianin aiheuttaman kärsimyksen. Mutta nyt asiat kuitenkin oli toisin, eikä poika enää mistään hinnasta suostuisi moiseen. Aiheuttamaan blondille lisää päänvaivaa ja kärsimystä. Päinvastoin, tummatukka tahtoi auttaa tuota kaikin mahdollisin tavoin. Niinpä poika hyppäsikin pikaisesti takaisin tuolille, kun kuuli oven käyvän. Vain hetki sen jälkeen joku hoitsu taapersi pillerikuppi kourassaan Fabianin sängyn viereen, ja siitäkös se sota syttyikin. Oli esilääkitystä leikkausta varten, josta blondi oli täysin eri mieltä. Tuo nosti ison haloon siitä, kuinka ei todellakaan menisi leikkaukseen, vaan täysi-ikäisenä saisi itse päättää oman polvensa kohtalosta. Hoitsu yritti vedota, ettei se ollut blondin oma päätös, ja vanhemmatkin tuo mainitsi jossain välissä. Siitäkös Fabian suivaantui ja uhkasi asianajajalla, ja haistatti vittua. Siinä välissä, kun hoitsu niitä pillereitä tyrkytti ja räpelsi tippalaitetta, otti blondi ohjat käsiinsä ja läpsäisi tuon käden kauas pois itsestään. Tummatukka seurasi vuoroin Fabiania ja vuoroin hoitajaa, tietämättä, kuuluisiko hänen puolustaa blondia vai tukea hoitajaa. Toisaalta, pakkohan se jalka olisi saada kuntoon, keinolla millä hyvänsä. Mutta silti taas poika oli lähestulkoon myynyt sielunsa blondille, jota tahtoi puolustaa ja jonka mielipidettä tahtoi tukea. Kaikesta sekavana Miles päättikin pysyä vain ihan hiljaa - oli parempi olla puuttumatta sellaisiin asioihin, jotka eivät oikeasti edes kuuluneet tuolle. Vaikka pahaahan se teki. Nähdä blondi siinä tilassa. Valmiina vastaanottamaan panacodia ja jatkamaan elämää, vaikka jalka oli oikeasti siinä kunnossa, että sille olisi pakko tehdä muutakin. Tummatukka oli varmasti melko hauska näky. Avuttomana tuo vain istui siinä kälyisessä tuolissa, katse vuoroin kummassakin väittelijässä. Sormet nyhtivät paidanhelmaa ja huulilta karkasi turhautunut huokaus. Miksei tuo inhottava nainen vain voinut uskoa, mitä Fabian sanoi, ja vaikka painua sinne mistä tulikin? Edes hetkeksi! Siksi pieneksi hetkeksi, että tummatukka voisi kivuta takaisin blondin viereen ja tuntea tuo lähellään. Edes ihan todella pienen hetken.
Lopulta nainen näytti luovuttaneen. Tyrkytti niskatukea mutta joutui tyytymään kohtaloonsa, ja poistumaan. Kovin ylidramatisoidun loukkaantuneena tuo lampsi tiehensä, ja tummatukka oli varma, että tuo laittaisi seuraavaksi asialle jonkun norsun kokoisen tädin, joka saapuu huoneeseen ison ruiskun kanssa.. Ihan niinkuin kaikissa elokuvissa. Blondi oli kovin kaukana omasta itsestään. Hädissään tuo pyysi poikaa auttamaan hänet ulos täältä, johon puhuteltu ei aluksi osannut sanoa mitään. Päässä vilisi monta ajatusta; tottakai tuo tahtoi kuunnella blondin tahtoa, muttei silti tahtonut riskeerata sitä jalkaa enempää. "Mut.. Se jalka", tummatukka vain sanoi hieman hömistyneenä. Poika siirtyi istumaan blondin sängyn laidalle, sipaisi tuon poskea ja käytti huulensa pikaisesti tuon huulilla. "Mitä vittua mun pitää tehdä?", tuo kuiskasi ja yritti kovasti etsiä vastauksia Fabianin silmistä. Jos olisi pokkaa, niin tummatukka nostaisi blondin olalleen ja juoksisi vittuun koko mestasta. Mutta järki silti - kerrankin - pelasi, ja kielsi toimimasta niin. | |
| | | Radical
Viestien lukumäärä : 175 Join date : 01.11.2009
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain 20/4/2011, 11:11 | |
| Fabian ei olisi halunnut päästää Milesia viereltään, vaikka hyvin tiesi, että niin oli pakko tehdä. Vaikka järki kuinka sanoikin muuta, olisi hän kovin mielellään vain pitänyt toisen siinä, ihan vain itsellään. Itsekkäästi ominut, pitänyt sylissään vailla pienintäkään omantunnon pistoa, katumusta tai taka-ajatusta. Väliäkö sillä oli, mitä muut ajattelivat. Nyt ne olisivat saaneet vaikka kaikki ilkkua vieressä, eikä urheilijanalku olisi päätään kääntänyt. Hän oli vahvempi nyt, kun koki menettäneensä koko elämänsä. Se oli surkuhupaisaa, kuinka korppitukka ei ollut häipynyt mihinkään, vaikka kaikki muu oli vain kadonnut silmien edessä. Se taklaajakin oli lähtenyt. Se ei ollut edes koittanut murtautua sisään huoneeseen, tai vartijoiden puutteessa vain kävellyt sisään, pahoittelemaan, oli vain heti häipynyt paikalta, kun oli saanut omatuntonsa puhdistettua. Miksi luopua ehdoin tahden Milesistakin? Siinä ei ollut paljonkaan järkeä. Ei poika luovuttaisi autoa tai taloakaan pois vaan hyvää hyvyyttään, ei hän ollut niin tyhmä. Tai ehkä hän oli vain itsekeskeinen? Liian itsekeskeinen, että ansaitsi loistavan tulevaisuuden. Ehkä jumala potki blondia nyt perseille, rankaisi kaikista niistä typeryyksistä, joita hän oli vuosien saatossa tehnyt. Jokaisesta merkityksettömästä panosta, tupakasta ja oluesta, haukkumasanasta ja lyönnistä. Fabian ei ollut mikään pyhimys, muttei omasta mielestään olisi tosiaankaan ansainnut näin isoa rangaistusta. Mustelma olisi ollut sopivampi. Murtunut nenä tai sormikin olisi vielä menetellyt, pysynyt kohtuuden rajoissa. Ihmiset tekivät pahempiakin asioita ilman, että niistä tuli mitään seurauksia. Jotkut tappoivat ja söivät vanhempansa, mutta eivät ne vain menettäneet liikuntakykyään. Ehei. Ne saivat ilmaisen pakkoloman valtion laitoksessa. Urheilijanalku olisi vaihtanut rikkinäisen polven linnatuomioon vaikka heti. ' Sekavassa mielessään blondi ajatteli, että suuntaisi kirkkoon heti, kun pääsisi pystyyn. Ehkä jumala parantaisi jalan, jos hän oikein nätisti pyytäisi? Ehkä hän voisi käydä pyytämässä anteeksi kaikilta, joita oli koskaan loukannut, hyvittää kaikki tekonsa. Ehkä. Hämmentynyt korppitukka koitti ottaa selkoa pojan ajatuksista, päättää mitä tehdä. Fabian ei ehtinyt edes vastata, kun ovesta pyyhälsi jälleen sisään ihmisiä. Vanhemmat. Niiden saapuminen ei tuntunut enää niin hyvältä, kun olisi pitänyt. Niiden olisi pitänyt olla tukena ja turvana, mutta Miles oli jo vienyt sen paikan. Ei niitä tarvittu enää, ne vain häiritsivät. Korppitukka oli paikalla, se riitti. Se ei lietsonut hysteriaa, sai kaiken tuntumaan paremmalta. Kaikki oli pöllyssä olevan nuorukaisen silmissä sekavaa, hän tiedosti vain molempien vanhempien panikoinnin, ympärillä höösäämisen ja hädän. Äiti oli paniikissa, sen silmät olivat punaiset. Isä näytti siltä, että olisi voinut lyödä ensimmäistä ohikulkijaa. Se ryntäsi sängyn viereen, nappasi kiinni esikoisensa kädestä ja alkoi tyynen rauhallisella äänellä tenäämään, kuinka pahasti polvi oli mennyt, milloin hän olisi taas pelikunnossa, pääsisi takaisin kentälle. Kertaakaan se ei kysynyt, miten Fabian voi, stressasi vain jalkapallourasta. Äiti oli toista maata, se hyssytteli miestään, käski säästämään paskanjauhannan myöhemmälle. Totta kai Fabian oli kunnossa, se vakuutteli. Urheilijanalku nyökkäili mukana, mykistyneenä. Kesti hetki, ennen kun hän sai äänensä takaisin. Vaikka blondi oli tähän asti sitkeästi väittänyt, että oli sataprosenttisesti jenkki, valitsi hän nyt kieleksi saksan kun puhui vanhemmilleen. Sanat haluttiin kätkeä korppitukalta, pysyä tuon silmissä vähän urheampana, kun oikeasti oltiin. Poika hoki olevansa kunnossa, mutta polven olevan paskana, kertoi, ettei halunnut kuulla mitään voivotteluja ja halusi olla yksin. Yksin Milesin kanssa. Hän pyysi niitä suoraan lähtemään, mutta eivät ne lähteneet. Miles lähti, kai se säikähti molempien vanhempien panikointia. Se ei ollut ainut, joka olisi halunnut vain paeta paikalta.
Fabian muutti hetkessä kantaansa, tuijotti toisen perään hädissään ja pyysi vanhempiaan nyt jäämään. Taaskaan ä'iti ei totellut, se katsoi esikoistaan avuttomana ja juoksi ottamaan mustatukkaisen pojan kiinni, tarttui sitä hartiasta ja pyysi odottamaan, tulemaan takaisin. Silmät edelleen huolesta kyyneleissä se selitti, kuinka blondilla ei oikeastaan ollut ystäviä, vakuutteli, että se vain esitti kusipäätä, mutta halusi oikeasti nuoremman jäävän. Eihän urheilijanalku tuonut koskaan ketään kotiin, Milesin oli pakko olla erityinen. Eikö? Se näki Fabianin edelleen viattomana lapsenaan, jota syrjittiin, jolla ei ollut ystäviä, koska se ei koskaan koskisikaan oluttölkkiin saati aineisiin. Ei, hänen poikansa pysyi kaukana sellaisista, keskittyi täysin rinnoin urheiliuraansa. Oli aina keskittynyt. | |
| | | Sponsored content
| Aihe: Vs: Because there has always been heartache and pain | |
| |
| | | | Because there has always been heartache and pain | |
|
Similar topics | |
|
| Oikeudet tällä foorumilla: | Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
| |
| |
| |