Täällä saat, poika, etsiä itseäsi ikuisesti

Takkutukkaisen nuorukaisen huulilta karkasi raskas huokaisu, olo oli kovin turhaantunut. Ja niillä samaisilla huulilla roikkui tupakka vailla sytyttämistä. Siinä se syöpäkääryle oli roikuskellut ja pidemmän tovin pojan nojatessa selkäänsä tiiliseinään ja nollatessa ajatuksiaan. Nuorukainen oli matkalla kotiin olematta varma, tahtoiko edes. Kello oli jo aivan liian paljon, eikä vanhemmat todellakaan olisi tyytyväisiä pojan saapuessa kotiovelle puoliltaöin ja alkoholilta haisten. Ei tuo kännissä ollut, ainakaan huomattavassa sellaisessa. Muutama olut ja drinkki oli illan mittaa maistunut, ja tottakai käsivarsia ja jalkoja vähän puudutti, mutta se pahin sekavuus oli jo kaukana takanapäin. Okei, ehkä kuulostaa aika naurettavalta, että täysi-ikäisen pojan vanhemmat kilahtaisivat, kun tuo tulisi humaltuneena kotiin. Niin, ja naurettavaa se myös onkin tavallisissa perheissä. Mutta niiden kaikkien menneisyyden haamujen takia nuorukaisen vanhemmat ovat hyvin tarkkoja pojan menoista ja tekemisistä. Kotiintuloaikoja ja muita sääntöjä oli yritetty sopia, mutta niistä poika ei paljoakaan välittänyt. Hänestä itsestään oli aivan uskomattoman raivostuttavaa, että vanhemmat edes saattoivat epäillä pojasta samaa kuin isoveljestään! Eihän hän koskaan edes ollut koskenut huumeisiin. Tai, koskenut oli, mutta käyttänyt ei sitten ikinä. Se oli periaatteista suurin ja vahvin, sellainen, jota nuorukainen tuskin koskaan tulisi murtamaan. Mutta yritäpä saada ne älyttömän vanhanaikaiset porukat tuota uskomaan, niinpä niin..
Uudemman kerran huokaisten Remy tunki kätensä housujensa taskuihin. Toinen käsi sai jäädä aloilleen toisen noustessa sytyttämään sen huulten välissä roikkuvan tupakan. Sytytin tipautettiin takaisin taskunpohjalle ja poika keskittyi vihdoin vetelemään nautinnollisesti pitkiä henkosia kääryleestään. Kai se olisi pakko pikkuhiljaa kerätä luunsa ja suunnata kohti kotiluolaa; Remyn kaltaiselle nuorukaiselle ei ollut kovin turvallista lymyillä hämärillä kujilla siihen aikaan yöstä. Tiedä, vaikka vastaan kävelisi jonkun toisen rikollisporukan jäseniä, jotka eivät varmasti olleet voineet olla kuulematta pojasta. Olihan tuo niin kovin tunnettu ja himoittu persoona niissä piireissä; monien liigojen pomot olivat yrittäneet keplotella poikaa omiin joukkoihinsa. Luvanneet suuria summia rahaa ja päätösvaltaakin. Jokikisestä pyynnöstä oli kieltäydytty, sillä oma ja veljen henkihän siinä olisi ollut seuraavaksi uhattuna. Sitäpaitsi, miksi sitä pitäisi sotkea asioita kokoajan vain enemmän? Aivan kuin ne ei nyt jo olleet tarpeeksi sekaisin.
Savuja ulos puhallellen nuorukainen irrottautui seinästä antoi laiskojen askeleidensa johtaa ohi roskalaatikoiden ja houkuttelevien ovien. Tiedä, minkälaisia juhlia niidenkin ovien takana parhaillaan pidettiin. Nuorukainen oli aivan varma, että niissä juhlissa liikkui paljon kaikkea laitonta.

// Sekavaa paskaa :3 //

Paris menetti nykyään kontrollin vain aniharvoin. Hän oli kantapään kautta oppinut, milloin laskea irti viinapullosta ja lähteä kotiin nukkumaan. Melkein poikkeuksetta osattiin torjua tarjoukset luoja ties mistä aineista ja kieltäytyä menemästä mukaan ihan kaikkiin typeryksiin. Silloin tällöin ote kuitenkin lipsahti. Se oli helppoa. Yksi kalja oli muuttunut booliksi, jossa ei tainnut olla muuta kuin vodkaa ja loraus likööriä väriä antamassa, ja muutaman viattomaan henkäykseen bongista. Ensin kaikki oli mennyt ihan hyvin, hän oli juhlinut siinä missä kaikki muutkin, pitänyt hauskaa, tanssinut ja riehunut, juonut paljon, sitä tavallista. Jossain vaiheessa oltiin kuitenkin menty vikaan. Rokkaripoika oli joidenkin puolituntemattomien kanssa löytänyt talon omistajan lääkekaapista kipulääkkeitä, jotka oltiin isketty kristillisesti tasan niin, että se joka oli eniten sekaisin, sai eniten. Paris ei ollut kerännyt kovin hyvää pottia, joten oli joutunut etsimään itselleen lisää juotavaa, lisää pillereitä, lisää henkosia bongista, lisää mitä tahansa, millä sai pään sekaisin.. Se oli päättymätön kierre. Ei tarvittu kuin yksi rajan varovainen kokeilu, pienenpieni säännöistä joustaminen, ja kaikki itsekontrolli oli poissa. Mielessä ei ollut pienintäkään ääntä käskemässä lopettamaan, kaveritkin olivat vain nauraneet ja yllyttäneet ottamaan lisää, lähestulkoon syöttäneet riemunkirjavia pillereitä ja jauheita ja kaikkea mahdollista, tunkeneet aina vain uutta pulloa käteen. Puoletkaan ei mennyt alas, mutta tarpeeksi, että aivotoiminta tuntui lakkaavan totaalisesti. Jossain vaiheessa muisti oli pätkäissyt totaalisesti, mutta lopulta poika oli ojentanut kätensä jollekulle, jota ei ollut koskaan nähnytkään ja antanut tuon iskeä piikin suoneensa. Hän oli tehnyt paljon paskaa ja typeryyksiä, muttei koskaan piikittänyt. Ei koskaan.

Kokeilu ei ollut päättynyt kovin hyvin. Hetken kaikki oli hyvin, rauhallista ja ihanaa, ja sitten rokkaripoika yllättäen harhailikin täpötäydessä huoneessa, puikkelehti tanssilattian lomitse. Ihmiset tönivät kaikkialta, hyppivät ja kiljuivat, tanssivat ja iskivät nyrkkiä ilmaan, pitivät pystyssä ja pakottivat liikkumaan. Paikalleen ei voinut jäädä, ei hetkeksikään, eikä ihmismassaa pystynyt vastustamaan. Ahdisti silmittömästi, pelko ja pakokauhu lietsoivat kauhua, mihinkään ei päässyt pakoon. Koitettiin juosta, työntää ihmisiä pois alta, rynniä, lyödä.. Silmissä räiskyivät neonvalot, kaikki oli sumeaa, mihinkään ei voitu tarkentaa. Kaikki oli vain yhtä suurta massaa, raskasta hengitystä, liian tiheitä sydämenlyöntejä ja musiikkia, joka sai pään vihlomaan niin, että pahaa teki, kaikki tuntui kaatuvan päälle, paikka pieneni silmissä. seinät lähenivät, pakottivat ihmiset pakkautumaan aina vain tiiviimmin, ne jättivät hänet keskelle. Käsillä huidottiin, koitettiin epätoivoisesti työntää ihmisiä pois alta, samalla koitettiin peittää silmät ja korvat. Huimasi niin, että ilman ihmisten aiheuttamaa painetta olisi poika kaatunut siltä istumalta. Hän ei tiedostanut jalkojaan, ei pystynyt varmasti sanomaan katsoiko kroppaansa vierestä vai ohjasiko sitä. Kädet eivät tuntuneet kuuluvan mihinkään, ne olivat edessä väärään aikaan, eivät suostuneet tekemään mitä pyydettiin. Sormet liikkuivat itsestään, kieli ei liikkunut edes käskystä. Silmät seisoivat päässä, pupillit olivat laajentuneet niin, että näytti, kuin silmiin olisi isketty jotkut pilailulinssit, joita käytettiin halloweenina. Suu oli raollaan, yhtään sanaa ei tullut ulos. Haluttiin huutaa, koitettiinkin, mitään ei tapahtunut. Kyyneleet vierivät silmistä, hengitystä haukottiin niin, että näkökenttä pimeni hapenpuutteesta. Hyperventiloitiin, koitettiin keskittyä siihen, että sydän löi. Päänsärky oli polttavaa, teki mieli iskeä pää seinään vain, että saisi tilalle kipua, jota olisi helpompi käsitellä. Mieli oli tulessa, polte levisi niskaa pitkin koho kehoon. Korvissa soi, soi niin helvetisti, ettei ajattelamaan pystytty. Kädet iskettiin korville, silmät puristettiin kiinni, koitettiin blokata muu maailma ulos. Ihmiset iskeytyivät päin kaikkialta, niiden hengitys tuntui iholla polttavalta, kosketukset kuin rikkihappoa oltaisiin kaadettu iholle, ne olivat liian lähellä, niitä oli liikaa, ihan helvetisti, ja ne tulivat kaikki päälle, iskivät ilman pois keuhkoista, pakottivat liikkumaan, vaikka kaikkialle sattui, vaikka mitään ei nähty, mitään ei kuultu.. Huudettiin. Ja sitten se kaikki oli ohi. Kertalyömällä. Filmi meni poikki. Ehkä hän pyörtyi, tai siirtyi vain toiseen tietoisuuteen.

Tummatukkainen rokkaripoika makasi kyljellään nurkassa, oksennuslätäkön vieressä, tärisi kauttaaltaan, haukkoi henkeään kädet kasvoillaan. Päällä aiemmin olleesta flanellipaidasta ei ollut mitään tietoa, jäljellä oli vain valkoinen t-paita ja harmaat, tiukat mutta perseestä roikkuvat farkut, tennarit olivat läpimärät aiemmin vesilammikoissa hyppelemisestä.

Yleensä takkutukka ei ollut lainkaan altis millekään ympäristön vaikutuksille ja houkutuksille. Yleensä pojalla oli niin äärimmäisen hyvä itsekuri, että osasi kyllä pitää näppinsä erossa ihan mistä tahansa asiasta. Tästä kyseisestä taidosta on aina ollut hyvin paljon hyötyä; siinä missä muut ylensyövät, on Remy vielä kykeneväinen vaikka juoksulenkille. Tai siinä, missä muut vastaanottavat kaikenmaailman riemupillerit joita tarjotaan, kieltäytyy poika tiukasti, ja pitää elämänsä raiteillaan. Ja silloin, kun muut hyökkäävät nyrkit ojossa vittumaisten tyyppien niskaan, tyytyy takkutukkainen vain hymähtämään ja olemaan välittämättä moisesta paskanlappamisesta. Jotkut ihmiset pitävät tuota "kykyä" raivostuttavana, kun eivät saa poikaa koskaan menettämään hermojaan tai sekoittamaan päätään pahemman kerran. Mutta tämäkin kaikki toiminta on vuosien karaistumisen tulosta - kyllähän poika joskus teinivuosinaan saattoi ahdistuksissaan ryypätä itsensä oksennuskuntoon tai joutua käsirysyihin aivan mitättömien lausahduksien takia.
Mutta nyt - tiedä sitten, onko syy siinä veren pienessä alkoholimäärässä vai yleisvaltaisessa kapinamielessä - takkutukan itsehillintä todellakin oli rakoilemaan päin. Ne ovet, ne laittoman kiinnostavat ovet, vetivät niin julmetusti puoleensa. Ei tosin siinä mielessä, että voisi kiskoa päälle armottoman jurrin, vaan koska poika tahtoi tutustua lähemmin siihen touhuun. Kyllähän hän on joutunut liian monta kertaa auttamaan sekavaa veljeään tai liian humalaisia kavereitaan, mutta koskaan poika ei ollut ollut mukana niissä itse juhlissa. Näkemässä sitä kaikkea, perehtymässä nuorison huumekulttuuriin ja niihin hämäriin bileluoliin. Tuntui niin ylivoimaisen houkuttelevalta vain kiskaista ovi auki, etsiä yksi vapaa istumapaikka ja seurata touhua sivusta. Painaa mieleen pienimmätkin yksityisohdat ja erikoisimmat lausahdukset. Siitähän voisi olla vaikka kuinka paljon hyötyä tulevaisuuden kannalta. Ehkä jonain päivänä takkutukka keksisi keinon livahtaa karkuun niistä tarkasti salatuista touhuistaan, kiitos jonkun töhnäpäisen oman elämänsä sankarin.

Niinpä Remy antoikin vartalon kääntyä ympäri ja askeltensa palata samaa reittiä takaisin sen houkuttelevan näkösen, graffitein koristellun oven luo. Oven takaa paljastui betoniset portaat, jotka veivät noin viiden askelman verran toisen oven luo. Sen oven läpi kuului selvää musiikin jumputusta ja naurunremakkaa. Hetken aikaa takkutukka epäröi, mietti, olisiko moinen viisasta. Mitä jos paikalle vaikka saapuisi poliisi, tai joutuisi muihin ongelmiin? Sehän se vasta mahtavaa olisikin.. Not.
Käsi kuitenkin vietiin kääntämään kahvaa ja työntämään ovi rakosilleen. Ovenraosta vastaan tulvahti hämärä, neonvärein varustettu valaistus, nopeatempoinen teknopoppi ja imenlänmakea tuoksahdus joka viimeistään kertoi bileluolassa tapahtuvista laittomuuksista.
Pujahdettuaan sisälle takkutukka joutui heti väistämään kompuroivaa tekoblondia, ettei olisi saanut juomia päälleen. Katseen annettiin kiertää ympäriinsä, paikka tulvi toinen toistaan omituisempaa väkeä. Tanssilattia oli ääriään myöten vallattu, jokainen istumapaikka näytti olevan varattu sillä osa porukasta oli linnottautunut lattialle asti.
Takkutukka sai osakseen hieman kummaksuneita katseita, kun tuo kulki ihmisrykelmien läpi etsien edes jonkinlaista rauhallisempaa nurkkausta, josta saattoi vakoilla muiden touhuiluja. Päästyään pahimman rysän läpi takaseinälle, pisti silmään kaikista perimmäisin nurkkaus, jossa näytti olevan melko tyhjää lukuunottamatta lattialla retkottavaa tyyppiä, joka ei näyttänyt voivan kovinkaan hyvin. Jo pelkkä näky sai ne äidilliset vaistot heräämään, vaikka tuskinpa Remy edes tunsi kyseistä ihmistä! Vastuuntuntoisena nuorukaisena poika kuitenkin suuntasi askeleensa tuota ihmisriepua kohti. Helvetin hienoa, kun joutui omalla vapaa-ajallaankin huolehtimaan hulttioteineistä, kaikenlisäksi tuntemattomista sellaisista. Oli ilmeisesti päättänyt laatottaa lattiankin ja heti sen jälkeen tutkia työnsä jälkeä oikein lähietäisyydeltä. Mutta mitä lähemmäs askeleet veivät, sitä omituisemmaksi olo muuttui. Miksi tuo pojaksi paljastunut hahmo näytti niin.. Tutulta? Askeleitaan kiihdyttäen takkutukka harppoi välimatkan umpeen ja kyykistyi pahaa aavistaen tuon lattiamuurarin ylle. Voi helvetti, oli ainut asia, mikä Remyn päässä pyöri, kun tuo siirsi pojan käsiä sivuun peittämästä tuon kasvoja.
....Voi vittujen vittu.

"Mitä vittua sä olet tehny?", takkutukan huulilta arkasi aiottua kireämmällä äänensävyllä. Ei auttaisi alkaa pitämään mitään saarnaa, mutta minkän sille voi, kun huolestutti ja raivostutti! Remy ei vain voinut ymmärtää, miten kukaan pystyi tekemään mitään tällaista. Huokaisten takkutukka siirteli hiussuortuvia sivuun tuon liiankin tutun pojan kasvoilta, yritti vain miettiä, mitä nyt tekisi.

Kukaan ei kiinnittänyt rokkaripoikaan tarpeeksi huomiota, että olisi jäänyt auttamaan, kysynyt oliko kaikki hyvin. Ketään ei kiinnostanut vittuakaan heittikö hän veivinsä siinä lattialla vai ei, ei se olisi kenenkään ongelma niin kauan, kun ruumis ei haisisi. Kaverit olivat kaikki kaikonneet johonkin sinä silmänräpäyksenä, kun piikki oltiin isketty suoneen, niiden tehtävä oli suoritettu. Paris oltiin saatu sortumaan, sen jälkeen kaikki saattoivat vain ilkkua, osoitella ja syytellä huonosta itsekurista. Muutama tuntematonkin oli käynyt nauramassa ja potkimassa, joku oli kaatanut jotain päällekin, mutta kellään ei ollut käynyt mielessäkään jäädä auttamaan. Ei kellään. Ihmiset saattoivat pössytellä vieressä ja ignoorata nurkassa makaavan pojan täysin, vaikkei täytynyt olla kovinkaan fiksu pystyäkseen kertomaan, ettei rokkari ollut vain kaikessa rauhassa mennyt päivänokosille. Kai nurkkiin sammuneet, oksennukseensa tukehtuneet teinit olivat täällä surullisenkuuluisia, niin tavallisia, ettei ketään enää kiinnostanut. Jos samaa näytelmää katseli illasta iltaan tuli siitä lopulta puuduttavaa, mielenkiinto katosi, ei tehnyt enää mieli seurata tapahtumia laisinkaan.

Parisilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka kauan hän siinä makasi. Päätä särki niin paljon, että ajatuksille ei ollut tilaa. Oli vain se polttava kipu ja sekavuus, keho, joka ei tuntunut omalta, ympäristö, jonka ei voitu vannoa olevan todellinen. Poika onnistui lietsomaan itsensä melkein koomaan, uppoutui tyhjään mieleensä niin, että havahtui hereille vasta, kun joku repi kädet kasvoilta. Ote ei ollut raju, mutta se tuntui siltä, kun joku olisi koittanut murtaa molemmat kädet. Keho lähetti valheellisia viestejä kovasta kivusta. Valehteli. Ja sinisilmäisenä pörröpää uskoi, purskahti hetkellisesti melkein itkuun, päästi ilmoille surkean, valittavan ja tuskantäyteisen älähdyksen, koitti jälleen peittää kasvonsa. Kädet eivät totelleet, ne eivät osuneet kasvoille, eivät oikeastaan liikkuneet enempää kuin muutaman sentin pakkonykäyksen verran.
Rokkarilla meni hetki tajuta, ettei ollutkaan yksin ja tunnistaa luokse tullut ihminen. Kaikki tapahtui äärettömän hitaasti, hän tuntui heräilevän koomastaan ikuisuuden. Kasvot hahmottuivat pikkuhiljaa päässä seisoviin silmiin, ääni ja sanat löysivät tiensä sumennettuun mieleen. Keho toimi huterasti, kun koitettiin samaa aikaa nousta pystyyn ja vetää olemattomia hihoja käsivarsien peitoksi, mutta toimi kuitenkin. Adrenaliinipiikki tai tajun pysymään, mielen vähän terästäytymään, mutta samassa huonon olon aalto pyyhkäisi ylitse. Oksennettiin, omalle ja toisen rinnustalle, ja sitten kapsahdettiin tuon jalkoihin täydellä painolla. Kurkusta karkasi jälleen tuskastunut äännähdys, kädet pakotettiin peittämään korvia, silmät puristettiin kiinni, pudisteltiin päätä kuin koittaen karkoittaa päänsärky.

Vaikka pörröpäällä olisi ollut sata ja yksi asiaa, joista olisi pitänyt huolehtia, ei hän stressannut mitään muuta kun paitansa menetystä. Oli kylmä, ja käsivarressa oleva reikä näytti uhkaavasti siltä, että voisi tulehtua. Se oli kirkkaanpunainen, turvonnut.. Neula oltiin jouduttu survomaan sisään väkisin, sitä oltiin tökitty monta kertaa ohi, pyöritelty epätoivoisesti koittaen osuen edes lähelle suonta. Poika halusi peittää sen, mennä kotiin ja nukkua päänsä selväksi, mutta hän ei voinut tehdä niin. Mikään ei toiminut. Maapallo pyöri väärään suuntaan, kaikki oli päin persettä. Mikään ei toiminut niin kuin sen piti toimia. Samassa, epäselvässä lauseessa itkettiin päänsärkyä ja kaivattiin paitaa, haluttiin kotiin ja tanssilattialle. Vaikka sitä ei mistään huomannutkaan, oli rokkari äärettömän iloinen siitä, ettei ollut yksin. Ei toinen jättäisi häntä kuolemaan - eihän? Se kantaisi hänet kotiin.

Hetken takkutukka jo kerkesi pelätä, ettei maassa makaavaan ihmisriepuun saisi minkäänlaista kontaktia. Että tuo olisi aivan ulapalla, tai jopa lähes tajuttomana. Niitäkin oli nähty muutama; vaikka kuinka läiskytti poskia, huusi korvanjuuressa tai ravisti olkapäistä, ei tapahtunut mitään. Silmät pysyivät kiinni ja koko kroppa velttona, aivan kuin kuolleella. Ja sitähän poika pelkäsikin ihan liian paljon, niin veljensä, kuin kenen tahansa nuoren puolesta. Että henki menisi. Joku aamu ei heräisikään kamalaan päänsärkyyn ja heikotukseen. Raukat kun eivät osanneet itse huolehtia kyseisestä asiasta; ottivat vain vastaan kaiken mitä tarjottiin ja elämä oli niin vitun ihanaa. Se suututti aivan mielettömästi. Jos siitä olisi minkäänlaista hyötyä, niin takkutukka vaikka huutaisi kurkku suorana vapaudenpatsaaseen kiivenneenä että vihaisi jokikistä ihmistä joka sumensi aivotoimintansa töhnällä, johon ei pitäisi koskea pitkällä tikullakaan. Nytkin teki mieli vain kiljua ja polkea jalkaa, haukkua Paris kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä ja kaataa tuon niskaan vaikka saavillinen hyisen kylmää vettä, että tuo sanoisi edes yhden järkiperäisen lauseen ja todistaisi olevansa kunnossa. Mutta kun ei, niin ei. Järkeilevänä ihmisenä Jeremy tiesi, ettei sellaisesta toiminnasta olisi hyötyä. Säikähtäisi raukka vain sijoiltaan, menisi paniikkiin ja ties vaikka mitä. Ja tärkeintähän nyt oli saada poika rauhoittumaan ja edes jollain tasolla tajuamaan, missä mentiin. Tai edes tunnistamaan, kuka tuli tarjoamaan auttavaa kättä.

Kyllähän siihen eloa saatiin heti, kun kädet siirrettiin naamalta. Äänteli ja väänteli kuin teurastettava, yritti piiloutua uudemman kerran. Huokaisten takkutukka jäi odottamaan, että päähän saatiin edes vähän tolkkua. Niin siinä aina kävi. Ensin oltiin kuin puulla päähän lyötyjä, pistettiin vastaan ja protestoitiin, vaikka vain yritettiin auttaa. Hetken päästä sitä sitten tajuttiin, että hitto vie, pelastavien enkelien kuoro tosiaan laulaa jossain kaiken sen pöhnän takana. Ja niinpä hetken valittelun jälkeen Paris osoitti lisää elonmerkkejä yrittämällä nousta ylös ja piilottaa käsivarsiaan. Ja vaikka tilanteessa ei ollut mitään hauskaa, ei takkutukkainen voinut ollu hymähtämättä lievästi huvittuneena katsellessaan touhua. Olihan Paris kovin suloinen ollessaan niin.. Avuton? Mutta järki käteen nyt, poikaahan piti auttaa, sillä tuo oli todellakin hukassa.
Vääntelehdittyään siinä hetken niiden hihojen kimpussa, päätti rokkari uudemman kerran ryhtyä lattiamuurariksi. Laatta lensi kaksikosta molempien päälle saaden takkutukassa aikaan väistörefleksin. Mutta minkäs sille voi, kun on kyykistyneenä ihmisrievun tasolle. Jos tahdottiin suurieleisemmin väistää, oltaisiin joko kaaduttu aikaisempaan vatsahappojen vallankumoukseen taikka Parisin päälle. Eikä niistä kumpikaan vaihtoehto kuulostanut mitenkään hyvältä, joten kohtaloon vain päätettiin tyytyä. Tottakai se hieman likaantunut huppari kiskaistiin hetimiten pois päältä ja linkaistiin siihen viereen sopivan välimatkan päähän.
Seuraavassa hetkessä Paris ryömi takkutukan jaloissa jatkaen sitä sydäntäsärkevää ääntelyään. Valitteli kuinka päätä särki ja paita oli hukattu, tahdottiin tanssimaan ja kotiin.
Kotiin. Ei todellakaan minnekään tanssilattialle. Päänsärky hoituisi levolla ja paita nyt oli pieni murhe tämän kaiken sotkun joukossa.
"Sori hei, mut mun vaan täytyy viedä sut pois..", Jeremy mutisi toisen korvaan vaikkakin ajatteli, ettei toinen edes sisäistänyt sanoja. Takkutukka kiersi kätensä rokkarin hoikan kehon ympäri ja todellakin vaivalloisesti kampesi molemmat pystyyn. Päästyään tasapainoon poika lähti raahaamaan toista ulos sieltä loukosta; ei todellakaan jättäisi yksin sinne! Paikkahan oli täynnä todella sydämettömiä ja läpeensä mätiä ihmisiä. Minkälainen tyyppi ei edes välitä, kun näkee jonkun sellaisessa tilassa? Täysin vastuutonta!
Eihän moinen könyäminen sekavan pojan kanssa helppoa ollut, mutta lopulta kaksikko pääsi kuin pääsikin ulos ovesta. Remy sai vain kiittää luojaansa, että oli harhautunut astumaan siitä samaisesta ovesta sisälle. Tiedä mitä Parisille olisi käynyt, jos hän ei olisi löytänyt toista! Tiedä minkälaisia hulluja tuollaisissakin paikoissa liikkui..

Takkutukka istutti rokkarin maahan, painoi tuon hartioista vasten seinää. Toinen käsi siirrettiin leualle nostamaan kasvoja itseään kohti, vaikka pysyvää katsekontaktia tuskin saisi..
"Paris?", poika kokeili kysyvällä äänensävyllä.
"Tiedätkö sä kuka mä olen?", jatkettiin sitten. Tyhmäkin sen huomasi jopa kilometrien päähän, kuinka huolissaan takkutukka oli.

Aivot toimivat ehkä viisi sekuntia, ja löivät sitten täydellisen tyhjää kymmenen. Muisti vuoroin nollaantui ja palasi, ajatuksia ehdittiin hädintuskin muodostaa, ennen kuin ne jo katosivat olemattomiin. Kaikki kehon liikkeet, surkea ääntely ja silmien peittäminen käsillä olivat tahattomia, mitään ei tietoisesti tehty. Ei Paris osannut enää edes liikuttaa käsiään, räpäyttää silmiään. Hengitys tuntui vaikealta, siihen piti keskittyä. Kaikki, mikä normaalisti oli täysin automaattista, tuntui nyt aivan liian monimutkaiselta. Kättä ei osattu liikuttaa, mutta silti katsottiin vierestä, kuinka se liikkui, haki paikkansa silmien edestä, blokkasi liian kirkkaat valot. Se oli kummallista, pelottavaa ja ahdistavaa. Hän oli kropassaan, ja sitten ei ollut. Pakotettu katsomaan surkeaa näytelmää vierestä, pitelemään marionetin naruja käsissään, vaikkei tiennyt, mistä vetää milloinkin. Kaikki oli yhdessä suuressa solmussa, valtavassa umpisolmussa, jossa oli miljoona päätä, joita ei voinut erottaa toisistaan. Yksi iso, päättymätön kerä. Käsillä koitettiin koskettaa mielessä selvästi näkyvää kerää.
Toinen poika sai kaikessa rauhassa kietoa kätensä rokkarin ympärille, vetää tämän pystyyn ja raahata mukanaan pihallekkin. Paris tuijotti avuttomasti vuoroin jalkojaan, jotka liikkuivat melkein itsestään, väärässä tahdissa ja liian lyhyin askelin, mutta liikkuivat silti, ja ympäristöään, josta ei vieläkään erottanut mitään muuta kuin epämääräisiä väriläiskiä. Vaikka kaikki kävi normaalilla tahdilla, etenivät tapahtumat pojan silmissä edelleen hidastetun elokuvan tahtiin. Oma hengitys tasoitettiin omaan, hitaaseen tahtiin, minkä seurauksena sisään- ja uloshengityksen välissä pidettiin aina liian pitkä tauko, kun koitettiin sopia maailman tahtiin. Hengitykseen keskityttiin niin, että seottiin epävarmoissa askelissa. Remy tuskin edes huomasi, kannattelihan se pörröpään lähes koko painoa jo muutenkin. Ei hän kantanut itseään niin hyvin kuin kuvitteli, ei pysynyt jaloillaan ihan niin vakuuttavasti kun olisi väittänyt.

Sekavasta tilasta huolimatta tiedostettiin viileä ilma kasvoilla. Ilma kulki keuhkoihin paremmin, kun ei ollut saastunut sankasta savusta ja alkoholin lemusta. Sitä saattoi vetää sisään ilman, että teki mieli iskeä keuhkot pihalle, kakoa koko vatsalaukun sisältö ulos. Paris olisi saattanut tehdä sen silti, ihan vain järkyttävän päänsäryn ja heikotuksen vuoksi, mikäli ei olisi antanut ylen jo muutamaan kertaan. Vatsassa ei ollut mitään - ei siellä alunperinkään ollut ollut muuta kuin juotavaa ja muutamia pillereitä, ja niistä ei enää ollu tietoakaan. Poika hädintuskin tiedosti tulevansa istutetuksi maahan. Jalat olivat täysin vetelät, pettivät vain yksinkertaisesti alta kun Remy irrotti otteensa. Jos toinen olisi päästänyt kokonaan irti, olisi rokkari ehkä vajonnut takaisin makaamaan, iskenyt ehkä päänsä maahan samaan tahtiin muun kropan kanssa, tuhonnut vielä lisää aivosoluja, sikäli jos niitä vielä oli kovinkaan montaa jäljellä.
Poika tuijotti tyhmänä eteensä, suu hiukan raollaan ja kulmat hämmentyneenä kurtistuneena. Tyhjä katse harhaili ympäriinsä, ei tarkentunut lähellekkään toisen kasvoja. Ote tunnettiin leualla, kasvot pakotettiin pysymään kääntyneenä toisen kasvoja vasten, vaikkei katsekontaktia saatukaan. Yritettiin, muttei vain onnistuttu. Kysymykseen vastattiin mumisella kovin epäselvästi, ei edes koitettu muodostaa ymmärrettäviä sanoja. Pää vedettiin toisen otteesta, nyökkäiltiin niin, että rupesi huimaamaan. "Tiijen. Tiijen", mustatukkainen vakuutteli, puristi silmänsä jälleen tiukasti kiinni ja nojasi päänsä taakse. Teki mieli nukkua, varoittamatta vajottiin raskaasti kyljelleen maahan, hoettiin edelleen hiipuvaan sävyyn, että tunnistettiin toinen. Syvän, hälyttävän pitkän hiljaisuuden ja hengitystauon jälkeen pyydettiin tupakkaa senttiäkään liikahtamatta.

Paris oli yksi niistä monista hyvistä esimerkeistä, jotka kuvastivat Jeremyn viha-suhdetta huumausaineisiin. Ei nuorukainen itse rokkarissa mitään pahaa nähnyt, päinvastoin, mutta aineiden vetämisessä kyllä. Miten kukaan tahtoi sittä tavalla pistää oman terveytensä, jopa henkensä alttiiksi, vain ja ainoastaan sen takia, että saisi päänsä sekaisin ja kuolan valumaan poskella? Sen takia, että tekisi itsestään naurunalaisten ja todennäköisesti joutuisi velkakierteisiin, hakatuksi ja hylätyksi. Miksi, miksi ja vielä kerran miksi? Eihän sellaisessa ollut paskan vertaa järkeä. Mikä ihme sai isoveljenkin koukahtamaan rahojen ja muistin menetykseen, mustiin silmiin ja ikuiseen pelkoon hengenmenetyksestä? Ja saatana, kehtasi vielä vetää nuorempansakin mukaan, ja vaatimaan apua. Itsehän tuo oli omat ongelmansa kehitellyt! Ja vaikka nuorukainen ihan vain hyvää hyvyyttään ja välittämistään tarjosi sitä apuaan, seisoi kiitos vittuilussa ja uhkailussa. Ja kaikesta huolimatta jaksettiin yrittää, jaksettiin uskoa, että toivoa on vielä jäljellä. Että joku päivä velikulta olisi kuivilla, ja se menetetty lapsuus saataisiin takaisin. Voitaisiin vaikka käydä ulkona syömässä ilman, että tarvitsi pelätä kaikenmaailman hörhöjä, jotka hirvittävän huudon kanssa tulivat velkojaan perimään. Tai sitten kävisi niin, että molemmat veljeksistä jäisivät joku kaunis päivä kiinni hämäristä hommistaan ja nakki napsahtaisi. Ei sekään mikään pois sulljettu vaihtoehto ollut, vaan pikemminkin todentuntuisempi kuin se edellinen. Se olisi kyllä kieltämättä loppu kaikelle. Vanhemmat sekoaisivat lopullisesti, vaatisivat varmasti kaksikolle mahdollisimman pitkää tuomiota ja erityisen rankkaa kohtelua. Ei ne huolisi kaksikkoa enää ikinä takaisin luokseen, sulkisivat ovet ikuisiksi ajoiksi myös Jeremyltä, aivan kuten veljeltäänkin jo aikaisemmin. Siinäpä sitä sitten ryvettäisiin itsesäälissä; pyöriteltäisiin peukaloita ja mietittäisiin, että mitäpä sitten.

Koko tilanne vitutti aika ankarasti. Mistä helvetistä tämä kanaemomainen käytös johtui? Miksi ihmeessä takkutukka oli ottanut hommakseen huolehtia kaikenmaailman piripäistä ja muista oman elämänsä sankareista? Mutta pakkohan edes jonkun oli tehdä niin, muutenhan esimerkiksi tämäkin sekava rokkari saattoi heittää henkensä milloin vain. Yleisin reaktio ihmisillä vain oli, että jaa, itsehän nuo ovat ongelmansa aiheuttanut. Tottahan se oli, mutta ei se silti oikeuttanut heitteillejättöön.
Takkutukan kysymykseen vastattiin hokemalla myönteistä vastausta ja heilumalla niin, että koko kontrolli tuntui katoavan. Seuraavassa hetkessä oltiinkin pitkin pituuttaan katukivetyksessä hengittämättä ja hiljaa. Voi vitun vittu, tämäpä tästä puuttuikin. Kyllähän tällaiseen oltiin jo totuttu, mutta ei sitä koskaan tiennyt, milloin toinen ei virkoaisikaan. Tällä kertaa, onneksi, Parin kuitenkin osoitti elonmerkkejä pyytämällä tupakkaa. Tuo pyyntö onnistui kirvoittamaan surkean naurahduksen Jeremyn huulilta; tiesikö toinen edes, miten päin sitä käärylettä kuuluisi pidellä ja osaisiko tuo vedellä henkosia tukehtumatta?
Takkutukka tarttui rokkaria käsivarresta ja kiskoi istuma-asentoon, asettuen itse risti-istuntaan tuon viereen, pitäen huolen ettei toinen pääsisi enää kellahtamaan maata kohti ja satuttamaan itseään. Sätkäkamat kaivettiin takataskusta ja näppärät sormen ryhtyivät käärimään tupakan jos toisenkin. Saatuaan operaation päätökseen, toinen sätkistä aseteltiin rokkarin huulille, toinen omille.
"Herra on hyvä sitten vaan..", takkutukka mutisi melko vittuuntuneella äänensävyllä ja käytti sytytintä tupakallaan. Seuraavaksi sytytin nakattiin Parisin syliin - katsotaan, saisiko toinen tupakkaansa edes syttymään.

Tupakan ottaminen ei ollut yhtään niin yksinkertaista kun Paris oli luullut. Ensin piti päästä ylös, mikä ei onnistunut laisinkaan. Raajat eivät totelleet, aivot eivät lähettäneet fiksuja käskyjä. Painovoima tuntui yllättäen sata kertaa vahvempana kuin minuutti aiemmin, mistään ei löydetty tarpeeksi voimaa pystyyn vääntäytymiseen. Kuuliaisesti Jeremy kuitenkin repi hänet pystyyn, pönkitti istumaan seinää vasten, istui itse viereen varmistamaan, ettei hän päässyt toista kertaa kapsahtamaan. Pääkin oltiin lyöty maahan, kipu iski pitkällä viiveellä. Silmäkulma oltiin lyöty kulmaa vasten, tuntui ilkeältä. Koko silmä olisi varmasti musta huomenna ja kulmakin auki. Jos Jay ei olisi eksynyt paikalle, olisi huomenna vialla varmasti paljon muutakin. Rokkari ei koskaan ollut yksi niistä onnekkaista juopoista, joita ei koskaan sattunut, ei, hän oikein kerjäsi vaikeuksia ja loukkasi itsensä sellaisissakin tilanteissa, joista kaikki muut yleensä selvisivät vammoitta.
"Sattuu", Paris informoi ja muistutti perään jälleen levottomaan sävyyn kadonneesta paidastaan selvästi äärettömän huolissaan, ihan kuin olisi kadottanut jotain elintärkeää. Hän halusi sen kovasti takaisin, eikä juuri nyt keksinyt mitään, mistä olisi stressannut enemmän. Se oli ollut hieno paita, hän oli pitänyt siitä. Ja nyt se oli poissa. Teki mieli palata sisälle ja hakata kaikki, jotka siihen olivat koskeneet, vaan jalkoja ei löydetty alle, pysyttiin sitkeästi istumassa siinä, mihin toinen oli asettanutkin.

Toinen poika tarjosi tupakkaa, mutta mustatukka ei yllättäen osannutkaan ottaa sitä vasteen. Oikeaa kättä pidettiin vasemman käden kyynertaipeella, piiloteltiin edelleen neulanjälkeä kuvitellen, että toisen fliippaisi totaalisesti ja vetelisi häntä ympäri korvia sen nähdessään. Ei sitä koskaan tiennyt. Sormia ei uskallettu siirtää milliäkään, joten tupakka oli mahdoton ottaa vastaan. Hetken mietittiin kiivaasti mitä pitäisi tehdä, ottaa turpiin vai ottaa tupakka. Paris olisi tietysti voinut pistää vasemman käden piiloon selkänsä taakse ja polttaa oikealla, mutta ei hän vasenkätisenä osannut tehdä oikealla kädellään mitään, etenkään, kun ei ollut selvin päin. Muutenkin oli vaikeaa, hyvä kun juomalasia osattiin pidellä ja osua vielä huulillekkin.
Pitkään mietittiin, mutta lopulta päätettiin suojata neulanjälki (ja suuri mustelma ja haavauma), silläkin uhalla, että koko käsivarsi tulehtuisi ja amputoitaisiin. Niin oli tapahtunut jossain leffassakin jonka poika oli nähnyt, eikä hän voinut hillitä pientä paniikkia. Vanhemmat olisivat varmasti vihaisia jos hän tulisi kotiin käsi poikkaistuna. Ongelmatilannetta ei lopulta tarvinnut ratkaista, vaan Jeremy pisti tupakan itse huulille. Se ei auttanut yhtään, sillä sytyttämiseenkin tarvittiin käsiä, eikä niitä selvästi voitu käyttää.

Hetken rokkari keskittyi näyttämään järkyttyneeltä, mutta sitten istui vain kädestään kiinni pitäen ja typeränä paikallaan. Täristiin, näytettiin äärettömän surkealta ja siltä, että purskahdettaisiin kohta itkuun, turhauduttiin oikein silmissä. Se oli liian vaikeaa, ongelmatilannetta ei kyetty ratkaisemaan, haluttiin huutaa ja lyödä seinää, huutaa apua, polttaa se helvetin tupakka. Vaan ei. Tupakan annettiin pudota huulilta maahan, usean harhareissun kautta pakotettiin katse hetkeksi jäämään Jeremyn kasvojen tienoille. Katsekontaktia ei kyetty muodostamaan. "Mä taidan kuolla"

Tottakai rokkari onnistui huojuessaan telomaan itsensä. Oli ilmeisesti kolauttanut päänsä suoraan katukivetykseen, sillä silmäkulmassa oli havaittavissa lievää turvonneisuutta ja punoitusta. Helvetin hienoa, huomenna tuon pojan naamaa koristaisi oikein näyttävä mustelma. Vittu, kun ei ollut tapana kantaa mukanaan vaikka jotain jääpalaa tai hernemaissipaprikaa. Olisi ollut edes pientä ensiapua, eikä näky huomenna olisi välttämättä ollut niin.. Huomattava. Toisen avuttomuus tai Jeremynkin olon kovin surkeaksi; oieastaan teki vain mieli sulkea Paris halaukseen ja toivoa, että se palauttaisi pojan järkiinsä koko rulianssi olisi ohi. Mutta niin, eihän sellaista tapahtunut kuin elokuvissa. Eikä sitä surkeutta yhtään lievittänyt rokkarin ilmoitus siitä, kuinka tuota sattui. Paitaansakin tuo kaipaili, eikä ihmekään. Olihan ulkopuolella aika viileä ilma, vaikka Remy ei tiennytkään, ettei se kylmyys ollut pohjimmainen syy paidan ikävöintiin.
"Mä tiedän", takkutukka huokaisi ja käänsi varovasti rokkarin päätä tutkaillakseen sitä katukivetykseen kolahtanutta silmäkulmaa tarkemmin. Ihan vain sen varalta, ettei luu olisi vaurioitunut. Mutta tuskin, jälki näytti ainakin vielä melko vaarattomalta. Kipeä se varmasti oli, mutta ei rokkari siihen kuolisi.
"Mä voin ettiä sen sun paitas myöhemmin. Onks sulla kylmä?", Jeremy jatkoi vielä kovin huolehtivalla ja äidillisellä äänensävyllä. Yritti todennäköisesti tuloksetta kohentaa Parisin oloa ainakin sen paidan osalta. Ja voisihan hän vielä tarjota neulettaan rokkarille lämmikkeeksi, tosin, itse hän sitten joutuisi värjöttelemään t-paidassa. Mutta todennäköisesti Jeremy oli nyt se, kumpi osaisi pitää itsensä lämpimänä ja pärjäisi kyllä hetken ilman neulettaan. Se saakelin hupparikin oli jäänyt sinne klubin nurkkaan lojumaan, mutta moiseen ei jaksettu uhrata sen enempää ajatuksia.

Se tupakan kanssa säätäminen olikin asia erikseen. Ei tullut hommasta mitään, kun rokkari ei näyttänyt olevan kovin suostuvainen yhteistyöhön. Käsiään tuo ei suostunut käyttämään, vaan piteli vain toisella kädellä toisesta kiinni, suostumatta liikkumaan. Asetettuaan tupakan toisen huulien väriin ja nakattuaan sytyttimen tuolle, ei muutosta tapahtunut sittenkään. Tupakka tipautettiin huulien välistä tapailemaan maaperää ja perään näytettiin surkeaakin surkeammalta. Kyllähän tyhmempikin tajusi, että Paris piilotteli jotakin siellä kätensä alla. Eikä Jeremyn tarvinnut edes miettiä, mitä. Mutta poika ei vielä viitsinyt järkyttää rokkarin mieltä enempää repimällä kättä irti toisesta ja saarnaamalla moisen touhun vaarallisuudesta. Ei siitä edes olisi nyt hyötyä, kun ei ollut mitään desinfiointiaineitakaan saatavilla. Mutta voi kyllä, kyllä takkutukka aikoi siihenkin asiaan myöhemmin puuttua. Antoi nyt vain rokkarin toipua surkeudestaan kaikessa rauhassa.
Takkutukka ei voinut kuin mutristella huuliaan toisen ilmoittaessa kuolinaikeensa. Toinen oli niin kovin säälittävä näky siinä vapistessaan ja katseen sinkoillessa paikasta toiseen. Yritti se Jeremyäkin katsoa, mutta kontrolli taisi olla niin hakusessa, ettei tuollaiseen kyetty.
"Et sä mihinkään kuole", takkutukka huokaisi. Toisen kätensä poika nosti sipaisemaan rokkarin poskea, ihan kevyesti vain. Seuraavaksi huulet painettiin suukottamaan pikaisesti toisen hiuspehkoa.
"Haluutsä.. Tulla mun luo? Nukkumaan?", takkutukka kyseli edelleen kovin huolehtivaisesti. Ja vaikka vastaus olisi kieltävä, niin poika vaikka raahaisi toisen väkisin luokseen. Vettä, lepoa ja huolenpitoa. Vanhemmista viis.

Toisen huolehpito ja kysely paleltumisesta ignoorattiin täysin, kasvojen kääntelyyn reagoitiin vain älähtämällä kuin suurissakin kivuissa ja kavahtamalla irti otteesta. Oli tärkempääkin ajateltavaa kuin toisen puheet. Paris oli melko varma siitä, että kuolisi. Oikeastaan niin varma, ettei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Käsi amputoitaisiin. Varmasti. Hän sammuisi ja heräisi aamulla ilman vasenta kättään, pelkkä tynkä olkapäästä sojottaen. Mielessä nousi hitaasti, mutta kovin varmasti kauhu, hoettiin itselle huomaamattaan ääneen, ettei saatu sammua, silmiäkään ei räpäytetty nukahtamisen pelossa. Otetta kädestä tiukennettiin, ihan kuin pelättäisiin, että se itsestään putoaisi irti. Kurkattiin jälkeä sormien välistä kuin suurintakin salaisuutta, piilotettiin se heti uudelleen. Käsi ei ollut edes ainut ongelma, joten paniikki ei suinkaan ollut laantuakseen. Silmä oli varmasti hajonnut, näkökin ehkä menisi, kallo murtunut, lihakset halvaantuneet, aivot lamaantuneet, hän tukehtuisi oksennukseensa, lakkaisi hengittämästä ja saisi sydänkohtauksen.. Helvetti. Hän huolisi varmasti. Paikallaan liikuskeltiin levottomasti, tähyiltiin melkein mielipuolisesti ympärille peläten, että jostain ryntäisi viikatemies ja iskisi pään kerralla katki. Se olisi ehkä armollisempaa kuin käden menetys. Miten hän muka joisi ilman kättään? Tai halaisi. Tai eläisi. Käsi oli pakko olla. Pakko. Sitä paitsi kuka tiesi vaikka häntä oltaisiin tökätty samalla piikillä kun jotakuta jolla oli aids. Ehkä Paris ei kuolisikaan käden menetykseen vaan aidsiin, kärsisi vuosikausia sairaalapedissä, paskoisi alleen ja muuttuisi vihannekseksi. Helvetti. Se ei olisi kaunista. Äiti olisi vihainen. Isäkin.

Toinen poika tuli lähemmäs, sipaisi hellästi kasvoja ja kosketti huulillaan hiuksia, se koitti lohduttaa. Ei onnistuttu. Ote omasta kädestä irrotettiin, puristettiin nyrkkeihin Jeremyn paidan kangasta, painauduttiin vasten kuin pikkulapsi. Rokkarilla oli yleensä asiat aina kunnossa. Hän ei ollut heikko, ei koskaan. Ei itkenyt julkisesti, ei tehnyt mitään, minkä seurauksena olisi tahtomattaan tullut naurunalaiseksi. Tunteista ei puhuttu, kiintymystä ei osoitettu. Ja tässä hän oli, haki toisesti turvaa kuin hukkuva pelastajasta, eikä ollut päästämässä irti.
"Ne leikkaa mun käden irti ja aids ja ilman kättä, sattuu helvetisti, ja kuolen, sairaalassa sata vuotta, vittu, sattuu, huono olo, oksentaa, ilman kättä, aids.." Paris toi ajatuksensa julki tarpeettoman epäselvästi, mutisi kasvot toisen rintakehää vasten painettuina. Olo parani kummasti heti, kun sanat saatiin ulos. Ehkä minuutin päästä oltiin jo niin järjissään, että tajuttiin jättää toisen kaulaileminen, perääntyä niin, että meinattiin jälleen kipata kumoon. Päätä pudistettiin jälleen ja todettiin yksiselitteisesti "kotiin", vaikka tiedettiin, että vanhemmat huutaisivat keuhkonsa pihalle ja suuttuisivat. Ehkä ne muuttaisivat hänet taas kaupungista toiseen tai sulkisivat tällä kertaa johonkin laitokseen? Asiaa ei osattu ajatella niin monelta eri kantilta, että oltaisiin edes harkittu toiselle menoa. Kaiken piti mennä juuri kuten oltiin suunniteltu, ja hän oli päättänyt mennä kotiin. Joten menisi kotiin. Piste. Mitään muuta mahdollisuutta ei nähty.

Sen sijaan, että oltaisiin taas peitetty käsi, tuijoteltiin nyt kyynertaivetta silmät selällään ja tunnusteltiin sitten haparoiden silmäkulmaa. Läpi käytiin kaulakin, jäätiin lopulta näpertämään korviin iskettyjä suuria venytyspuikkoja, jotka näyttivät siltä, että olisivat voineet puhkaista jonkun liian läheltä kävelevän silmän. Tuntui kovin epätodelliselta, jälleen ei tiedetty ohjattiinko itse omaa kehoa vai ei. Oli kylmäkin.

Rokkari vaikutti nyt todella panikoivalta ja hätääntyneeltä. Tuntui, että tuo pelkäsi jotakin aivan kamalasti. Takkutukka tunsi olonsa melko avuttomaksi siinä vain istuessaan ja katsellessaan toisen pojan hätääntyneen katseen singahtelua ja kehon vapinaa. Olisi tehnyt mieli tarttua tuota hartioista ja pakottaa pysymään aloillaan. Mutta ei, eihän niin saa tehdä. Sellainen liiketoimintojen estäminen todennäköisesti vain aiheuttaisi suuremman paniikkitilan, ylikuormittaisi lihaksia ja sydäntä. Joten, ei Jeremy voinut kuin katsoa vierestä rokkarin sekavaa tilaa, olla läsnä, tarjota apuaan. Kuunnella, jos oli kuunneltavaa ja kertoa jos oli kerrottavaa. Tosin, paljoa Paris ei ääntään kuluttanut. Silloin tällöin muutama sana tai epämääräinen äännähdys joka kuvasti ilmeisen tuskastuneesta olotilasta. Ei sellaista ollut kiva kuunnella. Tietää, että toinen tunsi olonsa huonoksi, ja todennäköisesti tuohon sattuikin. Se silmäkulma nimittäin näytti kokoajan vain tummuvan.
Äkkiä Paris kuitenkin osoitti enemmän elon merkkejä kuin kertaakaan tähän mennessä. Nyrkit puristuivat takkutukan paitaan ja kasvot painettiin rintakehään. Siitä alkoikin sellainen kertomus kaiken maailman aidsista ja käden amputoimisesta aina huonoon oloon ja sairaalassa vietettävään sataan vuoteen. ....Niin mitä? Kulmiaan kurtistellen takkutukka kuunteli niitä hätääntyneitä ja epäselviä sanoja, joita rokkari lateli katkonaisesti. Niitä sanoja seurasi hiljaisuus. Kiusallisen pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vain kaksikon hengitykset. Mikä helvetin aids? Ja miten niin ilman kättä ja sata vuotta sairaalassa? Teki kovasti mieli kysyä ääneen, puristaa kaikki mahdollinen tieto ulos tuosta pojasta. Oliko jotain, mitä Jeremy ei tiennyt? Hermostutti.
Hetkessä rokkari meinasi taas olla pötköllään katukivetyksellä. Perääntyminen tuli niin äkisti, ja sellaisella voimalla, että takkutukka itsekin hieman säikähti. Toinen vain pudisteli päätään ja totesi tahtovansa kotiin. Mutta niin, kotiin tuo ei tulisi pääsemään. Vielä. Ehkä seuraavana päivänä, jos vielä silloinkaan. Takkutukka tahtoi katsoa varman päälle, että Paris olisi täysin kunnossa, ennenkuin päästäisi tuota silmistään. Rokkari tuijotteli kättään, kävi kokeilemassa silmäkulmaansa ja lopulta pysäytti jo melko onnistuneen liikesarjan venytyksiinsä. Koko sen ajan Jeremy vain katseli toista hiljaa, antoi tuolle tilaa, omaa rauhaa sen purkauksen jälkeen. Saisi toinen hetken rauhoittua, ennenkuin joutuisi jalkeille.

Lopulta, saatuaan tupakkansa poltetuksi, takkutukka kampesi itsensä ylös maasta ja katsahti hieman ympärilleen. Ei kotitalolle ollut mikään äärettömän pitkä matka, mutta aikaa se kyllä veisi.
"Mä voin viedä sut.. Kotiin", nuorukainen ehdotti ja yksinkertaisesti vain tarttui rokkaria siitä terveemmästä kädestä ja veti jalkeille. Ei antanut aikaa protestoida, sillä olisi jo hyvä aika laittaa tossua toisen eteen ja painua vittuun täältä. Tiedä minkälaiset hiipparit kohta valtaisivat koko kadun, tai jos vaikka poliisi kävisi.. Se ei olisi hyväksi kummallekaan.
Kertaakaan koko matkan aikana takkutukka ei suostunut päästämään irti toisesta. Askeleita tuettiin parhaimman mukaan ja tieto siitä, että kotona odottaisi lämmin peitto sai pojan uskomaan, että perille päästäisiin.
Ja kun tuttu talo vihdoin ja viimein ilmestyi näkökenttään kulman takaa, pysähtyi kulku. Ei kaksikko ollut vielä pihassakaan asti, seisoivat muutamien metrien päässä portista. Talossa tuntui olevan hiljaista ja ainoat valot olivat pihavalot, jotka nyt olivat aina äällä. Porukat olisivat siis joko nukkumassa tai poissa.
Huultaan purren takkutukka käänsi epäröivän katseensa rokkariin; tiedä minkälaisen kohtauksen toinen saisi tajutessaan, ettei kyseinen torppa ollut oma kotinsa.



// Mää en ton enempää jaksanu alkaa sit kävelyy kirjottaan : D Äläkä välitä jos on paaljon kirjotusvirheitä - kirjotin tän koulun koneella mut postasin vast nyt. Ja koulun koneissa on vamokki näppis. :> //

/ anteeks superlyhyt ;; 3 /

Ei tarvinnut olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että Parisin keinotekoinen tarmo alkoi olla hiipumassa. Purkauksen jälkeen kaikki tapahtui vielä kymmenkertaisella nopeudella. Aivosolut napsahtelivat yksi kerrallaan pois päältä kuvitteellisten hehkulamppujen tapaan, himmenivät ensin, hitaasti mutta kovin varmasti, lepattivat hetken, koittivat epätoivoisesti pysyä hengissä, ja sitten sammuivat. Täysin, yksi kerrallaan dominoefektin tavoin, paitsi ettei järkeä vain saanut kevyesti tuupattua takaisin pystyyn ja tietoisuutta palaamaan vain sormia napsauttamalla. Katse muuttui aina vain poissaolevammaksi, puheet sammaltavammiksi, liikkeet hitaammiksi ja haparoivimmiksi, aivotoiminta hidastui silminnähtävästi ehkä unissakävelijät tai hullujenhuoneen asukin tasolle
.
Päänsärky ja jomotus, joka riivasi vuorotellen aaltojen tapaan jok'ikistä lihasta koko kehossa, vei aina välillä täyden huomion, mutta loppuaika koitettiin kyllä kiinnittää ympäristöön edes jotain huomiota. Mitä enemmän pää ja keho pätki, sitä enemmän pätki kuitenkin myös tietoisuus ja muisti, joten rokkaripoika ei oikeastaan edes tajunnut, miten oli loppujen lopuksi päätynyt seisomaan jonkun talon eteen. Jeremy oli edelleen vierelle, se oli roudannut tummatukkaa koko matkan eikä vieläkään ollut juoksemassa pakoon. Omat jalat olivat kantaneet parin askelen verran aina välillä, mutta suurin osa ajasta oltiin vain kaottu epätoivoisesti ulos tyhjän mahan sisältöä, inisty huonon olon vuoksi tai muuten vain tehty toisen tehtävä mahdollisimman vaikeaksi. Ei siitä osattu potea huonoa omaatuntoa laisinkaan, ei edes hävettänyt. Aamulla ehkä hävettäisi, mutta nyt millään ei ollut väliä. Koko matkan ajan poika hiipui, kunnes lopulta talolle päästyään oli valmis kupsahtamaan maahan kuolleena siltä paikalta.
Edessä olevaa taloa tuijotettiin niin intensiivisesti, kuin harhailevalta katseelta ja kiinni lupsuvilta silmiltä pystyttiin, muttei heti tajuttu mikä siinä oli vialla. Näkökenttä oli sumea ja muuttui koko ajan reunoilta mustaksi, joka levisi aina lähemmäs keskikohtaa kun päätä vihlaisi. Jos uskaltautui räpäyttämään silmiään ei hetkeen nähnyt yhtään mitään, silmissä leikkivät sen kellariloukon neonvalot, korvissa jyskyttivät bassot. Veri kohisi sietämättömän kovaa, sydämenlyönnit olivat kuin piikkejä tärykalvoihin. Hetken kuviteltiin, että seistiin siellä ihmisten keskellä edelleen, joten iskettiin kädet yllättäen korville, puristettiin silmät kiinni ja annettiin jalkojen vain pettää alta. Ne eivät kantaneet tippaakaan, jos ei siihen erikseen keskitytty, ja nyt keskityttiin vain maailman ulos blokkaamiseen.

Toinen poika ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kun Paris jo makasi surkeasti täristen kadulla. Sen jälkeen viimeisetkin elonmerkit alkoivat kadota tasaiseen tahtiin ja kaottuun vielä viimeisen kerran rokkari sammui siihen keskelle katua.

// ei ees ollu ;3 Mut mul varmaa tulee iha liia lyhyt D; //


Helvetinmoinen rulianssi tästäkin sitten piti tulla, aivan niinkuin aina. Vaikkei kotitalolle ollut kuin lyhyt matka, tuntui se tällä kertaa ikuisuudelta. Matka tyssäili jatkuvasti rokkarin horjumiseen ja kakomiseen, vauhti vain hidastui aina entisestään ja käsiä särki niin vietävästä. Kaiken lisäksi pystyssä pysymiseen piti kiinnittää ankarasti huomiota, kun joutui oman vartalonhallinnan lisäksi kannattelemaan toisen pojan painoa ja samalla saada molemmat liikkumaan eteenpäin. Vaikeampaa, kuin miltä näytti tai kuulosti, varsinkin kun rokkari ei suostunut varaamaan omille jaloilleen paljoa yhtää painoa, vaan uhrasi itsensä takkutukan raahattavaksi. Kaikista viisainta olisi ollut soittaa taksi, joka olisi tullut hakemaan juuri siitä pisteestä ja vienyt juuri siihen talon oven eteen. Mutta se ei ollut nyt vaihtoehtojen listalla, sillä ainahan taksikuski saattoi alkaa epäilemään jotakin hämärää ja saattaa takkutukan itsekin ongelmiin virkavallan kanssa.. Tai kentien rokkari olisi purjonnut taksin penkeille ja näinollen aiheuttanut lisämaksuja, joihin Jeremyllä ei tosiaankaan ollut juuri nyt varaa. Jalat siis saivat kelvata, olivat ne kuinka vaivalloiset tahansa.
Ja loppujenlopuksi, päästiinhän sitä perille ehjin nahoin kaikkien niiden pysähtymisien ja päänsisäisten 'mie en jaksa enääääh'-huutojen jälkeen. Siinä sitä seistiin, tarkkailtiin rokkarin reaktiota kaikkeen, mutta raukka näytti olevan niin kujalla, ettei tainnut edes tajuta joutuneensa väärään osoitteeseen. Silmät näyttivät sumeilta, painuivat vähän väliä automaattisesti kiinni ja koko olemus alkoi olla hyvin poissaoleva. Matka saatiin siis päätökseen juuri ja juuri hyvissä ajoin, pääsisi tämäkin sankari sitten nukkumaan.
Mutta kuinka ollakaan, aivan niin Jeremyn tuuria, että juuri kun kaikki näyttää selviävän, matka mutkistuu. Ennen kuin takkutukka edes ehti reagoimaan, tapaili Paris katukivtystä taas kerran, tällä kertaa ilmeisen läheisissä tunnelmissa ja sammumisaikeissa. Taisi ottaa osumaa myöskin, aamulla sitä saisikin katsoa itseään ylpeänä peilistä..

Siitähän se riemu sitten ratkesi, kun täytyi repiä toinen vaivoin edes jotenkin tukevaan otteeseen ja raahata tuo ulko-ovelle, kaivaa kotiavaimet kukkaruukun alta ja saada tuo vielä sisällekin yrittämättä aiheuttaa hirveää kolinaa ja meteliä. Kuin ihmeen kaupalla se lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä saatiin lopulta päätökseen, mutta ei ne ylämäet siihen loppuneet. Ja kirjaimellisesti ylämäet; edssä oli koko touhun haastavin osuus - portaat. Miten sitä muka selviäisi portaat ylös mahdollisimman vähin äänin, kun tarvitsi myös keskittyä olemaan satuttamassa sammunutta? Jos äskeinen tuntui mahdottomalta, niin tämä myöskin oli mahdotonta. No okei, ei se ehkä ollut, mutta vaikeaa todellakin.
Piti edetä yksi askelma kerrallaan. Ensin astua itse, sitten vetää toinen perässään. Piti varoa kolistelemasta tai irroittamasta otetta, tai vaikkapa kiroilemasta ääneen. Se tästä vielä puuttuisikin, että jompikumpi vanhemmista heräisi ja käynnistäisi sellaisen hullunmyllyn ettei moista oltu ennen nähty. Varmaan naapuritkin yhtyisivät siihen kuoroon..

Uskomatonta, mutta totta, viimeinen porras käsillä, sen jälkeen muutama metri suoraa käytävää ja ovi vasemmalle. Ovi auki, oven jälkeen huoneen oikeanpuoleiseen peränurkkaan, jossa sijaitsi petaamaton ja myllätty sänky. Rokkari yksinkertaisesti vain kaadettiin sängylle ja itse lampsittiin sulkemaan ja lukitsemaan ovi ihan sen varalta, että porukat saisivat päähänsä tulla tarkistamaan, olisiko takkutukka huoneessaan. Ei niistä ikinä tiennyt, vainoharhaiset paskat.
Varmistettuaan, että ovi todella on kiinni, suunnattiin askeleen sammahtaneen rokkarin luo. Omat housut kiskottiin jalasta ihan mukavuussyistä, jonka jälkeen astahdettiin Parisin yli, omittiin koko peitto itselleen ja asetuttiin istumaan nurkkaan toinen hartia ja poski vasten seinää. Siinä oli ihan hyvä, pystyisi valvomaan ja tarkkailemaan rokkaria, jos tuon tila jotenkin muuttuisi. Mutta niin, kuten arvata saattaa, onhan se aika uuvuttavaa tuollaisen raskaan pelastusreissun jälkeen vain valvoa. Silmät painuivat jo hetken päästä automaattisesti kiinni, ja unimaailma saavutti pojan mielen. Asentoakaan ei keretty vaihtaa; takkutukka nukahti inhottavasti istuma-asentoon siihen samaiseen nurkkaan. Aamulla olisi paikat jumissa.

Paris ei osannut heittää edes villiä veikkausta siitä, miten oli koskaan päätynyt nukkumaan. Illasta ei ollut paljonkaan muistikuvia, vain muutamia hajanaisia, välähdysmäisiä tilanteita sieltä täältä, mutta olo ollut yhtään niin huono, kun sen olisi pitänyt olla rankan juhlimisen jälkeisenä aamuna. Selvästi oltiin kuitenkin nautittu muutakin kuin limpparia ja särkylääkkeitä, muutenhan kaikki olisi tuoreessa muistissa. Sen sijaan, että päivää olisi ollut piinaamassa tuttu krapula, huono olo ja päänsärky, oli tilalla outo, sumuinen olo. Ihan kuin olisi juonut koko illan, eikä alkoholi olisi vielä ehtinyt kokonaan kadota verestä, muttei kuitenkaan. Melkein laskuhumala, paitsi ettei yhtään. Enemmän kuin todella hillitty lasku todella korkealta pilvien tasolta. Ei poika edes tiennyt voiko varsinaisesti huonosti vai ei. Mihinkään ei varsinaisesti sattunut, paitsi silmäkulmaan, joka tuntui siltä kun joku olisi lyönyt suoraan päin näköä, ja käsivarteen, joka kirveli ja kutisi niin paljon, että pahaa teki. Selässäkin saattoi tiedostaa muutamia kolhuja, käsivarsissa naarmuja, lantioluulla lommo.. Oikeastaan pikkuhaavereita löytyi aina vain enemmän ja enemmän kun niihin alkoi keskittymään.

Pitkän tovin rokkaripoika tyytyi vain makaamaan aloillaan ja hakemaan yhteyttä omaan kroppaansa. Kyllä, hän oli kolhuilla. Kyllä, hän oli hengissä, ei oksentanut eikä selvästi tehnyt kuolemaa. Päällä oli vaatteet, hän ei maannut maassa vaan alusta oli pehmeä eikä ympärillä ulvonut tuuli. Ei ollut kylmä, eikä oikeastaan kuumakaan. Tähän asti kaikki oli selvästi loistavasti, vaikkei tiedettykään missä oltiin. Mitä väliä sillä oikeasti edes oli? Ojanpohja olisi pahempi kuin jonkun tuntemattoman kämppä.
Kokeiluluontoisesti koitettiin nostaa vasenta kättä, tiedostaa kivun kohde ilman, että avattiin silmiä. Oikean käden sormilla siveltiin runnottua kyynertaivetta ja tapailtiin sitten silmäkulmaa, joka tuntui lämpimältä ja aristi. Kyynervarsi oli oikeasti kipeä, joten sitä painettiin ihan vain, että nähtäisiin kuinka kipeä. Typerä idea. Sähähdettiin hiljaa, kun epämääräinen rupien ja reikien kirjoma alue onnistuttiin toteamaan todella kipeäksi, ja avattiin nopeasti silmätkin vain toditamaan vahinkoja, koitettiin huonolla menestyksellä tähyillä haavaa. Hetken kaikki oli vain valkoista, mitään ei erotettu ja kirkas valo sai päänkin särkemään. Kun lopulta näkökenttä sitten selveni oli muutakin katseltavaa kuin oma käsi, johon ei luotu silmäystäkään, raaputettiin vaan. Ehkä minuutin ajan pulssi oli vaarallisen nopea, tähyiltiin ympärille ja koitettiin tunnistaa paikka, siinä onnistumatta, pitää pää kylmänä ja ajatella loogisesti. Vaikka huonetta ei osattu yhdistää mihinkään, oli se kuitenkin tuttu, joten pakokauhun partaalle ei päädytty. Kaikki oli hyvin.

Kömmittiin ylös sängystä vain jotta huomattaisiin, etteivät jalat kantaneet kovin hyvin. Paris meinasi heti kapsahtaa lattialle, mutta onnistui luovimaan tiensä huoneen toiselle sivulle ja istumaan työpöydän reunalle. Katse siirrettiin sängylle, jossa oltiin hetki sitten maattu ja tuijotettiin sen päädyssä istuen nukkuvaa poikaa hetki. Kesti tovi tunnistaa, vaikka kyse olikin yhdestä parhaimmasta ystävästä. Jeremy. Oliko sekin ollut juhlimassa? Käteen otettiin joku tyhjä muovimuki, joka sattui olemaan juuri sopivasti ulottuvilla, ja poika viskasi sen nukkuvaa ystäväänsä päin. Harmi, ettei sihti koskaan toiminut niin hyvin silloin, kun sitä oltaisiin oikeasti kaivattu.

Koko yö nukuttiin kaikessa rauhassa, kertaakaan heräämättä. Ei mikään yllättävä saavutus, kun kyseessä on Jeremy, joka on siunattu loistavilla unenlahjoilla. Vasta aamusta, kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistelivät ikkunasta, unen ja valveen rajamaailma alkoi erottua. Eipä silloinkaan muuta vaivauduttu tekemään, kuin raottamaan silmiä ja tarkastamaan, että Parisissa vielä henki pihisi. Tämän toimituksen jälkeen nukkuminen jatkui siinä samaisessa nurkassa, vaikka selkää kivistikin. Muuten se asento osoittautui yllättävän mukavaksi, ja siitä kivustakin päästäisiin nopeasti eroon vetämällä kipulääkettä naamaan.
Seuraava herätys tapahtui muutamia tunteja myöhmmin. Sydänkohtaus oli hyvin lähellä, kun yhtäkkiä, kesken hyvien unien, jokin kolahti aivan pään viereen päästäen kovan äänen ja säpsäyttäen takkutukan hereille. Hetken aikaa kaikki oli sekaisin unimaailman kanssa; katse sinkoili pitkin huonetta kuin etsien jotakin, mikä oli hyökkäämässä kimppuun. Lopulta kädet nostettiin hieromaan silmiä ja koko naamaa ja todellisuudentaju alkoi palailla. Sama tuttu huone, sama sänky ja kaikki oli taas hyvin. Mutta laskiessaan katseensa etsimään rokkaria, tuntui sydän jättävän lyönnin väliin. Poissa? Ja tilalla joku muovimuki? Mutta ennenkuin paniikki ehti ottaa yliotetta, tajusi Jeremy nostaa katseensa ja huomata rokkarin istuvan pöydällä huoneen toisessa päässä. Tuo ei siis ollut karannut minnekään kuolemaan vuosisadan darraan tai infektioon siinä kädessä. Itseasiassa, Paris näytti näin nopealta vilaukselta melko hyvinvoivalta, vaikka ainut asia, mitä Jeremy saattoi odottaa oli vapina, tärinä, hikoilu ja oksentelu. Mutta niiltä oireilta ilmeisesti oli vältytty, sillä rokkari ei näyttänyt edes kovinkaan kalpealta tai kärsivältä. Mitä nyt silmäkulma oli vähän turvonnut ja sitä koristi mustelma, mutta niinhän eilen oltiin päätelty.
Automaattisesti katse hakeutui käsivarteen, joka taas puolestaan näytti pahemmalta kuin eilen. Teki varmasti niin kipeää, että takkutukankin oli pakko nyrpistellä nenäänsä näkemälleen. Tilanneraportin jälkeen huulilta karkasi jokseenkin helpottunut huokaus, ja vasta silloin poika tajusi, kuinka väsynyt yhä oli. Jeremy vain yksinkertaisesti rojahti sängylle selälteen, potki peiton pois luotaan ja nosti kädet silmiensä päälle. Nyt sitä vasta huomasi, että todellisuudessa selkä oli paljon kipeämpi, kuin ensimmäisen heräämisen yhteydessä oltiin kuviteltu.
"Vittu", takkutukka ähkäisi, tarttui tyynyyn ja iski sen naamallensa. Ei näinkään ollut hyvä, sillä hapensaanti vaikeutui huomattavan paljon. Tyyny siis viskattiin lattialle ja katse siirrettiin takaisin rokkariin.
"Ootsä nyt ihan vitun tyytyväinen ittees?", kysyttiin happamalla äänensävyllä.

Koko eilisilta ja tämä hetki alkoi vituttaa. Ei jeremy vihainen ollut, huolestunut vain. Mutta se huolestuneisuus kuvastui ärtyneisyytenä, syyttävinä katseina ja vähinä sanoina. Huoneessa todellakin oli kiusallisen hiljaista, vaikka normaalissa tilanteessa takkutukka hössöttäisi ihan liikaa ja kyselisi vointia viiden sekuntin välein. Ja normaaliksi tilanteeksi luetaan ne tilanteet, joissa rokkarin tilalla olisi joku random hörhelö tai esimerkiksi isoveli. Mutta jokin Parisissa sai Jeremyn käyttäytymään erilailla. Sormenpäitä pisteli ja teki vain mieli olla hiljaa. Istua siinä naama norsunvitulla ja työntää kaikki se paska pois koko tilanteesta. Parantaa se käsivarsi pelkällä katseella ja leikkiä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Turhautuneena kaikkeen takkutukka huokaisi kuuluvasti ja kampesi istensä istuma-asntoon. Mitään ei sanottu tai tehty, tuijotettiin vain kasvoilla ehkä jopa surumielinen ilme.

Paris seurasi melkein huvittuneena toisen reagointia lentävään muovimukiin. Jeremy heräsi, hätkähti ja näytti hetken siltä kun voisi kuolla kupsahtaa järkytyksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Se tähyili tovin ympärilleen kuin joku sekopää, etsi ehkä vierestään kadonnutta pörröpäätä tai murhaajaa, hieroi kasvojaan epätoivoiseen sävyyn kämmenillään ja jäi sitten makaamaan siihen kuin joku raato. Hetken päästä se sai silmänsä sen verran auki, että sai tuijotettua rokkaria. Katse tuntui syyttävältä, sai olon vähän kiusaantuneeksi. Ihan kuin toinen olisi lähivalaissut kaikkia kolhuja ja lommoja, koittanut löytää niistä syvempiä merkityksiä. Poika ei tiennyt, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, miten oli päätynyt toisen taloon ja mitä oli matkalla tehnyt, joten en oikein tiennyt miten toimia. Pitäisikö hävetä silmät päästään jonkun tehdyn typeryyden takia? Hän tiesi vain, ettei ollut tuon pojan kanssa paikalle alunperin mennyt, joten saattoi vain arvailla miten oli tuohon törmännyt. Olisiko pitänyt vain leikkiä, että kaikki oli hyvin? Se olisi helpointa.
"Vittu. Olen. Huomenta", rokkari kuittais vastaukseksi närkästyneeseen sävyyn. Kurkku oli tukossa, piti köhiä, että sai ääntä ulos, ja siltikin kuulosti siltä, kun hän olisi polttanut kaksi askia tupakkaa ja juonut pari pulloa raakaa viinaa yhteen menoon. Se ei ollut kaunis ääni, sopi paremmin jonkun pornoelokuvan sänkykohtaukseen nimen hönkimiseen kuin huomenien toivottamiseen. Poika yski pari kertaa lisää ja kampesi sitten itsensä alas pöydältä. Se oli vaikeaa, kun jalat eivät kantaneet kunnialla ja vasemmalla kädellä ei uskallettu ottaa tukea pöydästä sen vertaa, että oltaisiin päästy hinautumaan kauemmas. Paris ignoorasi täysin sen tavan, jolla toinen istui sängyn laidalla tuijottamassa syyttävästi surumielinen ilme kasvoillaan. Ei hän osannut reagoida siihen mitenkään, joten oli helpompi maalata kasvoille ilkikurinen virnistys ja kääntää selkä. Paljon helpompaa.

Hetken rokkari seisoi paikallaan miettimässä mitä tekisi tilanteen helpottamiseksi, mutta päätyi lopulta vain vetämään likaisen paidan päältään. Se haisi oksennukselta ja oli täynnä epämääräisiä laikkuja, aivan kuten housutkin. Ne revittiin päältä pois seuraavaksi. Vaatteiden vaihto oli juuri nyt ensimmäisenä mielessä, Jeremyä voisi miettiä sen jälkeen. Kuka ties vaikka sekään ei muistaisi viimeillasta mitään, se jos joku olisikin helppoa. Lupaa kysymättä etsittiin toisen vaatekaapista löysät kollarit ja aavistuksen liian iso t-paita, jotka vedettiin päälle vaivalloisen näköisesti. Lihaksia pakotti ja niiden liikuttaminen tuntui vaikealta, ihan kuin ne oltaisiin juostu maitohapoille ja sitten koitettu heti venyttää äärimmilleen, vaikka oikeasti kyse oli vain pienestä liikutuksesta, että kädet oltaisiin saatu paidan hihoista sisään ja jalat osumaan lahkeisiin. Kaikki se oli vaikeaa, eikä alaspäin tuijottelusta aiheutuva huimauskaan auttanut tilannetta tippaakaan. Hetken poika otti tukea kaapin ovesta, että löysi horjuneen tasapainonsa takaisin ja pakotti kasvoilleen jälleen kohteliaan hymyn, jolla oli helppo kusettaa kuka tahansa puolelleen. Ei se Jeremyyn yleensä toiminut, mutta aina saattoi yrittää. Paris otti pari haparoivaa askelta ja vajosi istumaan toisen viereen sängylle kellahtaen sitten kyljelleen. Väsytti edelleen, vaikka viimeyö oli selvästi nukuttu kovin sikeästi.

Miks juuri tämän aamun piti alkaa ottamalla melkein osumaa muovimukista? Eikö rokkari olisi voinut käyttää jotain vähän hellävaraisempaa herätysmenetelmää, esimerkiksi ihan vain ravistelua tai ääntään? Turha olisi valittaa, jos takkutukka käyttäytyisi ärhäkästi toista kohtaan, itsepä aiheutti ongelmansa. Ensiksi se koko eilisiltainen sekoilu, sitten tämä? Vähemmästäkin ärsyyntyisi.
Eipä Paris itsekään kovin päivänsäteeltä vaikuttanut töksäytettyään ne kolme sanaa vastaukseksi kaikkeen. Toivotti sentään huomenet, jolle takkutukkainen tyytyi vain tuhahtamaan. Nyt ei hyvät huomenet ja aamukahvit auttaneet.
Rokkari yskiskeli ja selvitteli kurkkuaan, eikä ihmekään, sillä ääni tosiaankin oli maassa. Aika suloistahan se kieltämättä oli, kun kuulosti vähintään pingviiniltä ja enintään pornotähdeltä. Tuo laskeutui varoen alas pöydältä, raukka, taisi tehdä kipeää tosiaankin. Mutta jälleen kerran sai vain syyttää itseään; mitäs piti mennä sillä tavalla hölmöilemään. Toinen näytti olevan vähän hukassa koko hetkessä. Ilmeisesti odotti jotenkin positiivista ja ystävällistä aamua Jeremyn suhteen, mutta nyt joutui vaivaantumaan sen vittuuntuneen katseen alla. Ja ei, hetkeksikään sitä tuijotusta ei aiottu rikkoa. Mutta pakkohan se oli, kun rokkari yhtäkkiä päätti käydä vaatteitaan vähentämään siinä keskellä huonetta. Okei, ihan normaali tilannehan se oli, eikä sellaisesta mitään sätkyjä pitänyt saada. Mutta takkutukka oli hieman erilainen. Koko tilanne muuttui myös hänelle itselleen vaivalloiseksi toisen puuhien takia ja siitä johtuen katse siirrettiin omiin käsiin, joita liikuteltiin jokseenkin kiusaantuneena. Rokkarin aikeina kuitenkin oli - takkutukan helpotukseksi - vaihtaa vaatteet, eikä vain yksinkertaisesti jäädä puolialastomana riekkumaan. Tuo päättikin enempiä lupia kyselemättä lainata Jeremyn vaatekaapin sisältöä, ja tämäpä kävi takkutukalle paremmin kuin hyvin. Saatuaan operaationsa päätökseen rokkari asettui siihen viereen ja lopulta päätyi pitkin pituuttaan sängylle.
Mitään sanomatta Remy vaihtoi asentoaan niin, että pystyi jatkaa mulkoiluaan päätä kääntämättä. Melkein ihan vain sen takia, kun selkä ja hartiat kipuilivat niin loistokkaasti, että kyseinen asento oli huomattavasti parempi vaihtoehto.
"Ihan ku oisit turpaas ottanu", takkutukka yhtäkkiä tokaisi vinkaten osumaa ottaneeseen silmäkulmaan. Äänensävy oli yhä syyttävä, eikä ilmeistäkään saattanut löytää minkäänlaista sääliä. Katse oli pikemminkin etäinen ja kylmä, uneliaskin vielä. Monelle sellainen ilme oli kova pala, useimmat eivät kestäneet moista välinpitämättömyyttä. Mutta voi, tietäisivätpä totuuden. Pohjimmiltaan poika oli kaikkea muuta kuin välinpitämätön; oikeasti teki mieli vain hössöttää ja sulkea toinen tiukkaan halaukseen, kertoa, ettei mitään hätää. Mutta eihän toinen sellaisesta mitään oppisi, jos vain halailisi eikä näyttäisi, ettei hyväksy sellaista toimintaa. Ei, rokkarille piti näyttää, että tämä nyt ei vaan mene näin.

Jälleen kerran katse lipui käsivarteen, joka kieltämättä näytti aika kinkkiseltä. Vaatisi puhistusta ja ehkä jopa lääkitystä, ja Jeremy todellakin aikoi pitää huolen siitä, että niin tapahtuisi. Niinpä takkutukka nappasikin toista varoittamatta ranteesta kiinni ja kumartui tutkimaan jälkeä lähemmin. Ei se mikään ihana nähtävyys ollut, ei varsinkaan Jeremylle. Poika kun sattui olemaan hyvin tarkka siitä, ettei iholle jäisi epämääräisiä jälkiä mistään. Haavoja ja mustelmia pyrittiin parhaimman mukaan välttämään, sillä maailma varmaan kaatuisi, jos jollekin näkyvälle paikalle syntyisi suuri ja ruma jälki kaikkien nähtäväksi. Ihan niinkuin tuo tuossa Parisin kädessä. Näky sai kylmät väreet kulkemaan kropan lävitse ja kasvojen ilmeen vakavoitumaan entisestään.
"Tää pitäs puhistaa", takkutukka mutisi hiljaa, enemmän itselleen kuin rokkarille.

Paris tiedosti näyttävänsä kamalalta, muttei antanut sen vaivata itseään. Miksi hän vaivaisi väsynyttä mieltään jollain mitättömän mustelman aiheuttamalla ulkonäköhaitalla, kun mielessä oli paljon sellaista, mihin olisi tärkeämpää keskittyä. Tärkeämpää oli selvittää mitä oli tapahtunut, oliko hän hankkiutunut ongelmiin tai velkoihin, ketä pitäisi vältellä ja ketä ehkä kohdella ystävänä. Kaikki piti saada natsaamaan, valheiden ja tapahtumien oli sovittava moitteettomasti yhteen, koska sitten joskus, kun tarina jouduttaisiin esittämään omaa selustaa turvatessa, kaiken oli oltava täydellistä. Ei saanut olla mustia aukkoja, ei pieniäkään onnahduksia. Se oli vaikeaa, kun ei ollut minkäänlaista kokonaiskäsitystä illan kulusta, vain satunnaisia, toisiinsa liittymättömiä välähdyksiä ja aistimuksia sieltä täältä. Poika muisti tanssilattian, kirjavat pillerit ja shottilasit, oksennuksen ja tuskastustuttavan kuumuuden. Hän saattoi nähdä mielessään edelleen kaikkialla pyörivät ja rynnivät ihmiset, tuntea, kuinka ne hankautuivat joka puolelta vasten, pakottivat liikkumaan, vaikka jalkoja särki niin maar helvetisti ja teki mieli kaatua siihen paikkaan. Hän muisti polttelevan tunteen kurkussaan, kun oltiin juotu shottilasillinen jotain, mihin oltiin sekoitettu valkoistsa jauhetta, rintakehään tumpatun tupakan, pitkähihaisen paidan, joka oltiin revitty päältä, uuden venytyskorun, joka ei enää ollut paikallaan.. Välähdyksiä oli paljon, mutta niistä ei saanut mitään selvää, eikä niitä osattu liittää toisiinsa eikä asettaa edes oikeaan aikajärjestykseen.

"Ei sitä koskaan tiedä", mustatukkainen kuittasi toisen kommenttiin turpaanottamisesta eleettömään sävyyn. Ehkä hän olikin kävellyt jonkun nyrkkiä päin silmä edellä? Ei sitä olisi vaikea uskoa. Sormien annettiin jälleen tapailla kolhiutunutta silmäkulmaa, samalla ne eksyivät tunnustelemaan toista korvanlehteä, jonka koru oli edelleen kadoksissa. Kaksi sormea mahtui vaivoin läpi, reikä oli selvästi ehtinyt jo arpeutumaan. Koru oli kaiken järjen mukaan ollut poissa pitkän tovin, varmasti jäänyt matkasta jo alkuillalla, mikä tarkoitti, että myös paidan oli pitänyt kadota hyvin aikaisessa vaiheessa. Olivatko shottilasit ja pillerit tulleet ennen vai jälkeen sitä? Tanssilattian täytyi ainakin olla vuorossa vasta juominkien aloittelun jälkeen, sillä useimmiten muiden ihmisten seura kiinnosti vasta parin lasillisen jälkeen. Muista tapahtumista ei sitten ollut hajuakaan. Kyllä Paris saattoi käsivarren kunnon perusteella päätellä paljon, muttei myöntänyt mitään. Hän oli ollut vain humalassa, tietysti, olihan hän kuivilla. Edes särkylääkkeitä ei otettu kuin hengenhädässä. Varmasti. Äiti olisi varmasti vedellyt ympäri korvia ja soittanut jonkun poliisin hakemaan vieroitushoitoon jos olisi kuullut edes juoruja jostain muusta. Väitti poika itselleen kuitenkin mitä tahansa, yksi asia oli selvä - hän oli menettänyt kontrollin. Asiat olivat lähteneet pahasti kädestä ja hän oli päätynyt nukkumaan ystävänsä kotiin vailla ainuttakaan kunnollista muistikuvaa illasta. Se ei ollut normaalia.

Juuri kuin rokkari eksyikin jälleen keskittymään kipeään haavaumaan, onnistui raapimaan yhden ruven aukikin, päätti Jeremykin napata kiinni ranteesta. Poika reagoi nopeasti.
"Et vittu koske muhun", huudettiin verta tihkuvalla äänellä, kuulostaen äärettömän vihaiselta, repäistiin käsi tuon otteesta heti kun Jeremy hipaisikin, kavahdettiin rajusti kauemmas ja jäätiin tuijottamaan silmät kipinöitä iskien. "Mikä vittu sussa on vialla?! Huolehdi omista asioistas. Saatana" Ei hän itsekään tiennyt, mistä huusi, mutta mitä väliä. Toisella ei ollut mitään oikeutta katsoa jotain haavaa, rupeaisi vielä syyttelemään ja keksimään olemattomia. Vainoharhainen paska. Laskeuduttiin makaamaan, upotettiin kasvot tyynyä vasten ja käännettiin toiselle selkä.

Turpaanottokommentista ei näytetty välittävän pätkän vertaa, vaan asia kuitattiin todella ärsyttävällä tyylillä. Ihan niinkuin millään ei olisi mitään väliä, ihan niinkuin koko eilinen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa. Tai sitten rokkari vain ei yksinkertaisesti muistanut, yhtään mitään, mikä tosin ei olisi mikään ihme, kun ajattelee tarkemmin. Mutta ei se silti oikeuttanut käyttäytymään tuolla tavalla vittumaisesti, ihan niinkuin sellainen olisi arkipäivää. Jeremy todellakin toivoi, ettei ollut. Ja jos olisi, sitten olisi myös helvetti irti. Takkutukan katseessa ei tapahtunut suurtakaan muutosta, kiitos näyttelijänlahjojen. Juuri tällaisissa hetkissä kaikesta siitä paskasta, mikä poika oli joutunut rikoshommissaan kokemaan, oli hyötyä. Kun osasi pitää aidot tunteet piilossa ja näyttää vain kylmää kuorta. Jos niitä taitoja ei olisi treenattu, olisi takkutukka todennäköisesti seonnut totaalisesti ja järjestänyt sellaisen saarnauskohtauksen, ettei tosikaan. Mutta nyt oli vain hiljaista ja liian rauhallista. Silmissä viileä, kyllästynyt sävy, olemuksessa välinpitämättömyys. Rokkarin sanoja ei edes vaivauduttu kommentoimaan millään tavalla. Jos asia ihan oikeasti oi toiselle niin helvetin mitätön, ei siihen myöskään takerruttaisi. Itsehän Paris valintansa teki, ei takkutukka niitä voinut rokkarin puolesta ruveta ohjailemaan. Jos tuolle oli ihan sama, oliko saanut turpaan vai ei, niin sitten se myös oli. Ottaisi vaikka uudestaan osumaa, olisiko sekin sitten ihan sama? Helvetti vie.
Ja tottakai Parisin oli pakko jatkaa sitä kiukuttelua sen sijaan, että olisi oikeasti vain kertonut, mikä vaivasi ja puhunut asian rauhassa halki. Poika tuntui räjähtävän käsiin ja kiihtyvän nollasta sataan yhdessa sadasosassa. Lähes heti, kun Jeremy tarttui tuota ranteesta, vauhkoontui poika täysin. Repi kätensä irti ja huusi, ettei saanut koskea. Aivan hetkessä rokkari oli kavahtanut kauemmas jääden tuijottamaan sellaisella katseella, joka sai sisuskalut melkein kääntymään ympäri. Perään vielä kysyttiin, mikä takkutukassa oli vialla, käskettiin pitämään huoli omista asioista. Ja paskat. Rokkarilla ei ollut mitään syytä suutahtaa tuolla tavalla. Ei sitten mitään. Eli sitä saa mitä tilaa, tämähän ei jäisi tähän. Jeremy saattoi olla hyväsydäminen ihminen, mutta se ei estänyt tuota käyttäytymästä samalla mitalla. Jäinen katse siirrettiin kädestä rokkarin silmiin, hetken oltiin vain ihan hiljaa.
"Älä sä vittu huuda mulle", sähähti haastava ääni. Tappeluhan tästä enää puuttuikin, mutta silläkin uhalla takkutukka siirtyi lähemmäs rokkaria. Jos tuo tosissaan tätä kerjäsi, niin aivan vitun sama sitten.
"Sitäpaitsi ei mussa oo mikää vialla. Mä oon vaan huolissani", takkutukka lopulta myönsi.

Paris muistutti aikapommia. Juuri sellaista, että yhdenkin väärän liikkeen tehtyään tai väärän sanan sanottuaan tuo ottaisi ja räjähtäisi. Mutta Jeremy olikin pomminkestävä. Niinpä poika lopulta siirtyikin aivan rokkarin eteen ja tarttui tuota tälläkertaa molemmista ranteista. Ihan sama, vaikka toista sattuisi, itsepähän oli ongelmansa aiheuttanut. Sitäpaitsi, ei se ote edes ollut niin kova, että tosissaan sattuisi ellei ryhtyisi riehumaan. Mutta napakka se oli tällä kertaa, ihan heti ei irti päästettäisi.
"Anna mun ny kattoa sitä. Et sä siihen kuole", takkutukka yritti rauhallisella äänensävyllä, mutta silmissään yhä kovin haastava katse kertomassa, että vaikka rokkari ei moiseen suostunut, niin periksi ei annettu. Joillekin ihmisille tuli täytenä yllätyksenä, että Jeremy saattoi olla todella vittumainenkin persoona. Tuo määräili ihan liikaa, puuttui toisten asioihin mitkä periaatteessa eivät hänelle kuuluneet, valitti turhasta ja hössötti kuin mikäkin lastentarhatäti. Ei siis mikään ihmekään, että rokkaria suututti. Mutta toisaalta, nyt sille kaikelle höösäämiselle oli järkevä syykin, ja se käsi piti hoitaa kuntoon.
"Oikeesti, se on aika pahan näkönen", poika vielä mutisi, ennenkuin rikkoi katsekontaktin vain ja ainoastaan saadakseen uuden vilunväristykset käden ulkomuodosta.

// Tulipas lyhyt :< //

Ei toivoakaan, että Paris olisi rauhoittunut ja esitellyt huolestuneena kaikki kolhut kun toinen nätisti pyysi. Ei tosiaan. Kun Jeremy nappasi ranteista kiinni, reagoi rokkari jälleen ensin koittamalla pyristellä irti. Mitään muita vaihtoehtoja ei nähty, haluttiin irti ja pois. Ulos koko siitä talosta, pois toisen luota. Heti. Vaan toinen ei päästänyt irti, piti otteensa ranteista ja väänsi kättä niin, että näki kyynervarren haavavauman. Ensin rokkari koitti vain nykäistä käsiään irti otteesta, joka tiukentui heti, pyysi rauhallisesti, mutta edelleen murhaavaan sävyyn päästämään irti, odottikin hetken. Vaan ei. Ei se päästänyt. Nykäistiin toisen kerran, vähän rajummin. Ei vieläkään mitään. Kolmaskin yritys oli melko säälittävä, sai pojan tuntemaan olonsa lähinnä ihmisen kidnappaamaksi hyttyseksi. Toinen ei vieläkään päästänyt irti, ei vaikka jälleen pyydettiin nätisti, kerrottiin, että nyt oltiin tosissaan. Seuraava irrottautumisyritys oli jo vähän ponnekkaampi. Paris kavahti kunnolla taakse, repi käsiään toisen otteesta niin rajusti kuin kipeiltä lihaksiltaan pystyi. Rimpuillessa kierähdettiin kyljelle, selälleenkin, mutta lopulta jouduttiin palaamaan takaisin polvilleen toisen eteen, koska käsivarren vääntyivät kivuaalisti.
"Haista vittu haista vittu haista vittu haista vittu haista vittu haista vittu! Helvetin paska! Haista vittu haista vittu haista vittu!" Elehdintä muistutti vetopaanikista kärsivää hevosta, koitettiin hinnalla millä hyvänsä päästä irti. Riuhdottiin, vedettiin, työnnettiin, lyötiin, kirottiin, potkittiin, huudettiin, rimpuiltiin ihan miten päin tahansa.. Jotenkin Jeremyn ote kuitenkin piti. Se ei myödännyt senttiäkään.

Siinä vaiheessa kun Paris onnistui potkaisemaan toista leukaan, löysi hän itsensä selkä sänkyä vasten painettuna. Jeremyn ote ranteista ei myödännyt vieläkään, mutta nyt se piti paikallaan muutakin kuin käsiä. Syystäkin. Ei olisi ihme, vaikka ihoa koristaisivat pian mustelmat. Varmasti ne oltiin ansaittu. Aavistuksen isokokoisemmalla pojalla oli selvä ylilyöntiasema. Rokkari ei mahtanut mitään, ei pystynyt toisen alla ja tiukassa otteessa liikkumaan laisinkaan. Toista tuijotettiin ensin silmiin, koitettiin edelleen riuhtoutua irti johonkin suuntaan. Pikkuhiljaa pakoyritykset hiipuivat. Enää ei edes koitettu tosissaan päästä irti, kunhan muistutettiin, ettei oltu tyytyväisiä. Lopulta jäätiin vain elottomasti siihen makaamaan, käännettiin pää poispäin ja tuijotettiin seinää. Paris näytteli melko lahjakkaasti, ettei edes tajunnut toisen olemassaoloa, makaili siinä vain ihan huvin vuoksi.

Poika ei itsekään tiennyt minkä takia oli menettänyt hermonsa. Kyse oli ehkä jollain tasolla siitä, että käsivartta hävettiin eikä haluttu näyttää, ei haluttu toisen murehtivat turhaan, saati sitten kertovan kellekkään. Toisaalta keitti yli myös se, että tuo oli koskenut. Ei sillä, kyllä molemmat olivat jakaneet lyöntejä keskenään ennenkin, mutta tämä oli eri asia. Selvästi eri asia; Parisilla ei ollut hauskaa. Ei tippaakaan. Hän ei halunnut olla siinä, eikä saanut puhallettua peliä poikki. Jeremy ei ollut edes hellittänyt otetta vaikka oltiin pyydetty. Olkoonkin, että tuolla oli ollut siihen hyvä syy. Ei sillä ollut pojalle itselleen mitään väliä, kuten ei oikestaan silläkään miten hän oli siihen päätynyt. Vain se merkkasi, että juuri nyt Jeremy oli uhka ja kävi hermoille.
"Päästä irti", rokkari pyysi vielä kerran, kylmän rauhallisella ja yllättävän vakuuttavalla äänellä. Jotta ei oltaisi liian kohteliaita sylkäistiin heti perään toisen kasvoille ja naurettiin päälle.

Paris tosiaan oli kuin aikapommi odottamassa räjähtämistä. Lähtölaskenta alkoi takkutukan napatessa ranteet otteeseensa, sillä välittömästi alkoi se samainen pyristely ja pakoyritys kuin aikaisemminkin. Tällä kertaa tilanne erosi sillä, että Jeremy vain yksinkertaisesti osasi varautua moiseen, valmistautui pitämään otteensa kiinni vaikka Paris kuinka yrittäisi rempoa itseään irti. Se ei nyt auttaisi, sillä vaikka takkutukka muuten oli ystävällinen ja ehkä vähän nössökin, niin tämänkaltaisissa asioissa se ei joustanut pätkääkään. Varsinkaan, kun kyseessä oli Paris. Eikä asiaa yhtään lieventänyt se, että rokkari yritti lähes henkensä kaupalla itseään repiä irti; se sai vain Jeremyn otteen pitämään tiukemmin. Oli pojalla sen verran ylpeyttä itsellään, ettei se noin vain luovuttaisi. Jos tuo jotain päätti, se myös piti. Ja nyt poika oli päättänyt hoitaa sen käden kuntoon, sillä hän ei todellakaan tahtonut katsoa vierestä kuinka se lopulta mädäntyisi ja tipahtaisi matkan varrelle. Käsi oli tarpeellinen raaja, eikä sillä tekisi mitään, jos se olisi käyttökelvoton. Piste.
Rokkari yritti ilmeisesti vedota Jeremyn tunteisiin pyytämällä välillä ihan nätisti ja rauhallisestikin päästämään irti. Valitettavasti Paris joutui pettymään ja tyytymään happamaan katseeseen, jonka sai vastaukseksi. Nyt ei koiranpentuilmeet tehoaisi, vaikka yleensä takkutukka olikin sulaa vahaa sellaisen nähtyään. Sitäpaitsi, ei sitä rauhallisuutta kestänyt niinkään pitkään, että poika olisi oikeasti edes suostunut päästämään irti, vaan riehuminen jatkui lähes välittömästi, kun huomattiin, ettei ote höllännyt. Lähtölaskenta oli laskettu loppuun ja Paris tuntui räjähtävän käsiin. Se tuntui sekoavan ihan kokonaan ja periaatteessa ihan ilman syytä. Takkutukkahan tarkoitti vain hyvää ja ajatteli rokkarin parasta; ei se tahtonut ilkeä olla, tai satuttaa tahallaan. Mutta se taisi rokkarilta jäädä täysin huomaamatta, sillä rauhallisten pyyntöjen ja nykäyksien jälkeen alkoi sellainen huuto-ooppera ja rimpuilu, että takkutukka sai ihan tosissaan pitää kiinni. Oli yllättävää, miten paljon Parisissa oli yhtäkkiä eloa, ottaen huomioon, missä kunnossa se eilen oli ollut. Jeremy oli jo melkein kerennyt tottua ystävänsä elottomampaan versioon, joka vain roikkui kiinni eikä suostunut edes käyttämään omia jalkojaan. Nyt se velttous oli kuitenkin tiessään, ja tilalla oli kuin täysin eri ihminen. Liikettä löytyi niin maan perkeleesti ja ääntä lähti enemmän kuin olisi tarvinnut. Käskettiin moneen kertaan haistamaan vittua, haukuttiin helvetin paskaksi siinä välissä. Jollain tasolla sanat ehkä vähän satuttivat, ja Jeremyn teki mieli iskeä rokkaria avokämmenellä poskelle, herättääkseen sen tuosta ihme kohtauksestaan. Mutta siihen toimitukseen tarvittaisiin käsi. Käsi, joka tälläkin hetkellä oli kiinni Parisin ranteessa. Ja jos sen otteen irrottaisi, saisi rokkari liikkeihinsä enemmän voimaa, ja pääsisi karkuun. Ote siis yhä pidettiin; sen litsarin voisi säästää myöhemmäksi.
Yhtäkkiä tultiinkin melkein toisiin aatoksiin, ja kävi hyvin lähellä, ettei aikaisempaa suunnitelmaa jo toteutettu. Kehtasikin pikkupaska ruveta potkimaan! Ainakaan kasvojen seudulle.. Siitä ei todellakaan mitään hyvää seurannut, sillä jos siitä potkusta jäisi jälki, ei Jeremy suostuisi enää koskaan ikinä puhumaan Parisille. Tai edes katsomaan tuota päin. Koko hommasta suutahtaneena takkutukka vain yksinkertaisesti tönäisi hitusen verran pienemmän ystävänsä selälteen sängylle seuraten itse perässä. Ranteet painettiin tiukasti vasten sänkyä rokkarin pään molemmin puolin, muu vartalo pakotettiin paikoilleen oman kehon avulla. Hetken aikaa vain tuijotettiin silmästä silmään, molempien katseet toistaan murhaavampina. Rokkari yritti yhä riuhtoa, mutta asennosta johtuen se nyt vain sattui olemaan hiukan vaikeaa ellei sitten ollut joku vitun hulk. Pikkuhiljaa tuo tuntuikin rauhottuvan, liike toisensa jälkeen väsyi ja lopulta pysähtyi. Katskontaktikin rikottiin, näytettiin aluksi kovin loukatulta, kunnes lopulta oltiin, kun ei mitään. Ihan niinkuin koko välikohtausta ei koskaan olisi tapahtunutkaan, ja ihan kuin takkutukkakin olisi ollut vain jokin illuusio.

Se tuntui ehkä vähän pelottavalta, että yhtäkkiä oli niin hiljaista ja rauhallista. Vasta hetki sittenhän huoneessa oli ollut helvetti irti ja kolmas maailmansota käynnissä. Nyt oltiin tyyniä, eikä edes katsottu toisiinsa. Ei sanottu sanaakaan, hyvä että edes hengitettiin. Yritettiin vain ignoorata toinen osapuoli. Yllättäen se kävikin vaikeaksi, kun rokkari jälleen avasi suunsa. Kylmänrauhallisena se pyyti yhä päästämään irti. Kaikki se aikaisempi epätoivoinen särö äänestä oli kadonnut, tällä kertaa oltiin ihan tosissaan. Kenties ladattiin akkuja seuraavaa kohtausta varten, tai sitten suunniteltiin jotakin vielä pahempaa? Ihan sama, ote aiottiin pitää vaikka sitten niin pitkään, kun vain ikinä oli tarve. Tai niin Jeremy itselleen uskotteli, sillä ei todellakaan osannut varautua seuraavaan. Se sylkäisi, suoraan takkutukan kasvoille ja kehtasikin vielä nauraa perään. Nyt oli Remyn vuoro loukkaantua. Kaiken muun hän olisi rokkarilta ehkä hyväksynytkin, mutta nyt alkoi mennä yli ymmärryksen. Ote käsistä irtosi sekuntin sadasosassa aivan helvetin vihaisen mulkaisun saattelemana. Poika kavahti kauemmas rokkarista, nousten istumaan hajareisin tuon jalkojen päälle. Poskea pyyhkäistiin kämmenellä, jonka jälkeen kämmen vain yksinkertaisesti iskettiin päin Parisin poskea pyyhkimään se puhtaaksi. Ei se isku mitenkään kovin kova ollut, mutta tuntui kyllä varmasti.
"Sä olet niin vitun vaikee. Kakara", takkutukka sähähti loukatun verisellä äänensävyllä. Otetta ranteisiin ei enää palautettu, mutta siitä jalkojen päältä ei liikuttu mihinkään. Yhtäkkiä poika kuitenkin tarttui rokkaria leuasta, tuijotti silmiin ja yritti sanoa jotakin, mikä oli kielenpäällä, muttei saanut sanoja ulos.
"Mä en vaan.. Vittu. Ihan sama", tuo yritti, jo tyytyi lopulta vain tönäisemään Parisin takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Siihen hetkeen katsekontakti rikottiin, enää ei suostuttu edes vilkaisemaan toiseen päin. Nyt käsi nostettiin omille kasvoille, tunnustelamaan sitä kohtaa leuasta, joka otti osumaa rokkarin potkusta. Kyllähän se aristi, helvetti vie.
"Jos tähän jää jälki niin..", takkutukka mutisi vielä enemmän itselleen kuin Parisille.

// Fuck him, he's a DJ ahahahha .. emt //

Paris ei voinut väittää, etteikö Jeremyllä olisi ollut oikeutta suuttua, mutta ei hän ollut tajunnut, että tuo oikeasti suuttuisiki. Poika oli aina ollut kova kaivamaan verta nenästään, rettelöimään ja uhoamaan väärässä tilanteessa, mutta kyllä hän yleensä aina tiesi milloin hiljentyä. Nyt ei selvästi tiennyt. Rajoja sai aina kokeilla, mutta piti tietää milloin jättää leikki kesken ja alistua, ihan vaikka vain oman nahkansa suojelemiseksi. Nyt oli hyvä tilanne rauhoittua. Etenkin, kun riehumiselle ei ollut edes mitään järkevää syytä. Nyt kun jälkikäteen mietti, niin toinenhan oli vain halunnut katsoa käsivartta, joka eittämättä näytti siltä, että oli pahassa kuosissa, ei nolata tai alistaa yhtään mitenkään. Se oli vain koittanut ihan vilpittömästi auttaa, ei taka-ajatuksia - eikö?
Rokkari heräsi todellisuuteen vasta, kun Jeremy oikeasti lääppäisi poskelle. Ei se kovaa lyönyt, mutta ihan tarpeeksi lujaa, että tuntui ilkeältä ja teki selväksi, ettei kannattanut rajattomasti koetella kärsivällisyyttä ja hyppiä silmille. Huulilta karkasi hämmentynyt "ohh" ja hetken vain tuijotettiin ennen kun tajuttiin edes kääntää kasvot kunnolla pois. Normaalisti poika olisi kilahtanut totaalisesti ja käynyt päälle kuin kiukkuinen rottakoira, mutta nyt jäätiin vain hämmästyneenä tuijottamaan, ensin toisen kasvoja ja sitten seinää. Hävetti.

Paris olisi mielellään tuijotellut seiniä lopun päivää ja esittänyt, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta Jeremy ei antanut mahdollisuutta. Se nappasi leuasta kiinni ja pakotti katsomaan silmiin, koitti sanoa jotain, muttei saanut ainuttakaan sanaa ilmoile vaan tyytyi tönäisemään pojan takaisin makuulle. Hetki maattiinkin kuuliaisesti paikallaan, kerättiin itsetuntoa takaisin kasaan ja keskityttiin järkytyksen karkottamiseen naamalta. Ei olisi haitannut jos joku muu olisi lyönyt, mutta Jeremy. Se ei lyönyt turhaan eikä koskaan menettänyt malttia niin, että olisi näyttänyt niin järkyttyneeltä kun nyt näytti. Viimeistään se kertoi siitä, että rajan yli oltiin hypätty oikein kunnolla. Mustatukkainen punnersi itsensä takaisin istuma-asentoon, muttei nostanut katsettaan.
"Anteeks, en mä.. Tarkottanu", Paris aloitti kangertelevaan sävyyn. Ei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, miten pyytää anteeksi, eikä osattu edes selittää miksi oltiin friikahdettu. "Mä unohdin, ettet sä juoksis suoraan kantelemaan. Ja säikähdin. Se.." Hiljennyttiin.

Rokkari ei oikein tiennyt miten jatkaa. Toisaalta hän olisi halunnut nakella niskojaan ja esittää, että Jeremy oli se, joka oli tehnyt väärin, toisaalta pyytää anteeksi kaikesta mahdollisesta. Tavallaan hän halusi myös heittäytyä peloissaan pikkulapsen tasolle, tahtoi toisen vakuuttavan, että kaikki oli hyvin. Ei mikään ollutkaan vialla, ja silti kaikki oli. Käsivarsi oli selvä merkki siitä, että jossain oltiin menty vikaan.
"Mä en muista mitään. Mitään", Paris lopetti epävarman puheensa, nosti katseensa ja onnistui näyttämään hämmentyneeltä, eksyneeltä lapselta. Eikä se ollut ihan vain pelkästään näyttelyä.

Luojan kiitos Paris ei jatkanut kohtaustaan, sillä jos olisi jatkanut, ei Jeremy olisi vastannut seuraamuksista. Lopputuloksena olisi todennäköisesti ollut totaalinen räjähtäminen ja sota, jolle ei näkyisi päätöstä moniin tunteihin, jopa päiviin. Mutta ei, nyt kaikki oli ainakin hetken tyyntä. Rokkarin yhtäkkinen rauhoittuminen ja hiljentyminen rauhoittivat kummasti myös Jeremyä. Tottakai vitutusprosentti yhä liitely jossakin taivaan korkeuksilla, mutta halu huutaa ja riehua olivat tiessään. Tilalla oli halu olla aivan hiljaa ja mököttää tai kenties juosta ovet paukkuen pakoon. Toisaalta, se karkureissu tuntui nytkin kovin otolliselta vaihtoehdolta. Pääsisi ainakin hetkeksi pois tilanteesta, rauhoittumaan ja keräilemään itseään kaikessa rauhassa. Ei tarvitsisi nähdä toista hetkeen silmissään, ja muistella koko tapahtumaa.
Jokainen lihas oli jännittynyt odottaessaan uutta kohtausta, mieli valmistautui totaaliseen räjähdykseen. Seuraavien hetkien tapahtumia odotettiin jopa peläten, sillä koko hommaa ei tahdottu enää yhtään vaikeuttaa. Mutta onneksi kaikki tuntui nyt tyyneltä, pystyi jo hieman rentoutumaan ja hölläämään. Tilanne oli kaikinpuolin outo, sai takkutukan hämilleen omasta käytöksestään. Yleensä kun sai todenteolla tehdä töitä, että sai pojan edes hieman suutahtamaan, saatika sitten tuollatavoin menettämään hermojaan ja vittuuntumaan. Teki vain niin kertakaikkisen pahaa olla siinä hetkessä mukana, sillä Paris käyttäytyi juuri sillälailla, kun ei luottaisi Jeremyyn yhtään. Se tuntui pahalta ja se sattui. Suututti niin perhanasti katsoa vain vierestä, kun Paris ei tuntunut välittävän omasta hyvinvoinnistaan edes sen vertaa, että olisi antanut Remyn tarjota apuaan. Ei, sen sijaan välteltiin ja yritettiin paeta, ja mikä pahinta, järjestettiin kamala kohtaus, vaikka takkutukka tarkoitti vain hyvää. Kyllä rokkarin tulisi tietää, että Jeremy vain ajatteli tuon parasta, eikä yrittänyt mitenkään puuttua toisen elämään. Eihän hän voisi sille mitään, jos Paris päättäisi pistää elämänsä risaiseksi. Mutta hän voisi kyllä pitää huolta toisesta sen verran, kuin pystyi. Esimerkiksi juuri saamalla vain putsata sen haavauman, joka todellakin oli putsaamista vailla. Mutta ei, niinkin pieni ja hyväntahtoinen ele sai Parisin pois tolaltaan ja sekoamaan totaalisesti. Se ihan oikeasti, todella, tuntui pahalta. Se sai takkutukan vihaiseksi itselleen, vitutusprosentin jälleen hetkessä taivaisiin, kädet puristumaan nyrkkiin ja itkun kuristamaan kurkkua. Kyllä, pojan teki mieli vain itkeä ja sulkea Paris halaukseen. Kysyä tuolta, eikö tuo muka tuntenut häntä ja että mitä hän muka oli tehnyt väärin, ettei saanut edes tarjota apuaan. Tupakkaakin teki niin äärettömän paljon mieli. Hermosauhu todellisessa merkityksessään, viilentämässä ylikuumentunutta mieltä.

Molemmat olivat vain hiljaa. Keskittyivät välttelemään toisiaan, ja toistensa katseita. Molempia tuntui hävettävän vain toinen toistaan enemmän. Ja nyt Jeremy syytti koko tilanteesta vain itseään. Olisiko tämä tällaista välttelyä, jos olisi vain antanut rokkarin riehua rauhassa? Oma käytös hävetti niin äärettömän paljon, että teki vain mieli hakata päätä niin pitkään, että kaikki näyttäisi sumealta ja sattuisi niin paljon, että olisi pakko käpertyä lattialle kerälle itseään säälimään. Yleensä poika ei hävennyt käytöstään, ei, vaikka löisi paljon kovempaakin. Mutta kun kyseessä oli Paris, kaikki tuntui niin paljon suuremmalta ja merkityksekkäämmältä. Pieni läpsäisy miellettiin kunnon turpasaunana ja yksi ruma sana kokonaisena huuto-oopperana. Jos vain voisi, Jeremy kelaisi aikaa taaksepäin, ja jättäisi sen litsarin välistä. Ihan sama, kuinka paskamaisesti rokkari itse käyttäytyi, silti yksi sääntö oli ja pysyi. Rakkaitaan kohtaan ei koskaan saisi käyttää fyysistä välivaltaa sen enempää, kuin henkistäkään.
Rokkari nousi istumaan, muttei katsonut silmiin, ei lähellekään. Katse harhaili alaviistoon; toinen näytti kovin avuttomalta. Takkutukka ei voinut olla tuntematta pistoa sydämessään rokkarin pyytäessä anteeksi ja kertoessaan, ettei tarkoittanut toimia tavallaan. Perään se vielä lisäsi, että ole unohtanut ettei Jeremy ollut sitä sorttia, joka juoksee ensimmäisenä levittelemään asioita, sanoi säikähtäneensä. Kyllähän sen tavallaan ymmärsi, mutta aiheutti myös ihmetystä, miten toinen niin vain voi unohtaa? Ihan niinkuin unohtaisi luottamuksen, tai sen, että välittää. Jeremy ei vastannut mitään, oli vain hiljaa ja katseli toista arvioivasti. Jotenkin automaattisesti käsi käväisi hipaisemassa rokkarin rintakehää, palaten kuitenkin heti alkuperäiseen asentoonsa. Itsekin oltiin pahoillaan, todella pahoillaan, sanoja vain ei saatu ulos. Lopulta rokkari myönsi, ettei muistanut. Painotti vielä, ettei muistanut mitään. Nyt se katsoi jo silmiinkin, näytti niin helvetin avuttomalta ja aidosti hämmentyneeltä. Ja vaikka se olisi kaikki oltu näyteltyä, se todellakin meni täysin todesta. Takkutukka vain yksinkertaisesti murtui; kiersi kätensä Parisin ympärille varovasti, peläten yhä sitä uutta kohtausta.
"Älä sä anteeks pyydä. Mä löin sua, anteeks. Oon ihan kamala, en olis saanu. Anteeks, mä oon pahoillani", kertoi hätääntyneen oloinen, murtunut äänensävy. Olihan tämä aika yllättävä veto, sillä moni olisi pitänyt ylpeytensä, eikä todellakaan ruvennut itse pyytelemään anteeksi. Mutta Jeremy oli Jeremy, välitti liikaa. Todellinen kanaemo, ajatteli aina muiden parasta.
"Ei se.. Mä tiedän. Mut ei se mitään. Tai kyl se jotain mut..", takkutukka yritti kommentoida sitä, ettei rokkari muistanut mitään. Tottakai se oli paha asia, ei koskaan pitäisi viedä itseään siihen kuntoon, ettei muistaisi. Mutta sillä asialla ei tosiaankaan ollut paskan vertaa väliä, ei nyt. Nyt merkitsi vain se, miltä rokkarista tuntui. Ettei tuo vaikka alkaisi pelkäämään takkutukkaa tai jotain. Jeremy ei enää edes osannut nähdä läpsäisyä pelkkänä läpsäisynä, vaan käyttäytyi ja panikoi ihan kuin olisi tykittänyt kunnolla kuonoon.

Lopulta takkutukka veti syvään henkeä ja nousi jalkeille, pois sängystä. Se hermosauhu, se oli pakko saada. Nyt, heti. Tärisevin käsin Jeremy kaivoi lattialla lojuvien housujensa takatarkusta sätkätarpeet ja sytyttimen, asteli mitään sanotatta ovelle ja avasi sen. Ensiksi vilkaistiin käytävään, sillä ei olisi ihme jos porukat kyttäisivät jossakin, sillä äskeinen tappel varmasti oli kuulunut muuallekin. Kun reitti oli selvä, suunnattiin askeleet käytävän päähän parvekkeelle, jonne päästyään takkutukka kapusi tapojensa mukaan parvekkeen kaiteelle istumaan. Sätkä käärittiin näppärästi, vietiin huulille ja sytytettiin. Ensimmäiset henkoset tuntuivat niin äärettömän hyvältä, vitutusprosentti laski hujauksessa lähes nollaan ja se käsien tärinäkin pikkuhiljaa rauhoittui. Tällaista hetkeä poika ei tahtonut koskaan enään kokea uudelleen.