It's harder than you know

(( Vapaa peli! :> ))

Yleensä hyvin aurinkoisella säällä Aston Highin pihamaa oli täynnä ruokiaan syöden, läksyjä tehden, musiikkia kuunnellen tai vaikkapa ihan kavereidensa kanssa jutellen. Samoin kuin cheerleaderit tykkäsivät harjoitella juuri täällä - tiedä sitten, että halusivatko nuo turhamaiset keikistelijät vain aiheuttaa pelkkää kadehdintaa alempiklikkiläisten keskuudessa vai oliko pihamaa ihan oikeasti hyvä paikka harjoituksille. Monet saattoivat olla tästä montaa mieltä, mutta eipä se kovin tärkeä seikka edes ollut.
Nyt kuitenkin aurinko tuppasi aina vähän väliä painumaan piiloon taivaalla seilaavien pilvien taakse ja tuulikin hivenen. Sade tuskin oli mikään mahdoton vaihtoehto, josta johtuen ainakin ne typerissä asuissa hyppivät kanat pakenivat takaisin sisälle, sillä eihän sitä halunnut riskeerata erityisen huolliteltuja hiuksia, joita oli varmaan jälleen laitettu aamulla tuntitolkulla. Oppilaita pihamaalle kuitenkin jäi, sillä joitain pieni tuulahdus tai muutama sadepisara ei haitannut. Ja näihin ihmisiin kuului ruskeatukkainen, emoksi klikitetty 3. luokkalainen Elroy. Hän oli ruokatunnilla päättänyt tulla syömään ulos, sillä sisällä oli ollut ahdistavaa. Kapinalliset ja kerma - no lähinnä urheilijat - olivat päättäneet jälleen ottaa yhteen ja homma siellä oli silkkaa huutoa. Hyvä, ettei sentään fyysiseen kamppailluun käyneet, mutta sekin olisi vasta ajankysymys. Elroyta ei kauheasti edes huvittanut sotia näitä ylempiin klikkeihin kuuluvia kermaperseitä vastaan, sillä siitä loppupeleissä seuraisi vain harmia. Parempi vain pitää matalaa profiilia, sillä kun et kuulu tai näy, niin et myöskään joudu turhiin ongelmiin. Elroy oli ollut jo pitkään sitä mieltä, että mikäli hän olisi hyvä koulussa, niin kuuluisi hän aivan varmasti koulun pohjasakkaan. Muutaman hyvän kaverinsa sekä keskivertaisen koulutodistuksen perusteella hän sitten kuului kapinallisiin. Vaikka hänestähän mokoma klikkisysteemi oli täysin turhaa ja pyrki olemaan kyseisen asian suhteen varsin vapaamielinen. Ainakin useimmiten.

Emopoika oli vallannut erään puisen pihapöydän itselleen ja sen päällä makasi puolityhjä tarjotin ateremineen. Ruokana oli jälleen jotain epämääräistä mössöä, jota ei hän ollut saanut alas sitten millään - ei ainakaan kaikkea. Pojalla oli valkoinen t-paita, sen päällä musta auki jätetty huppari sekä punaiset pillifarkut, joissa oli vielä musta niittivyö. Korvissa oli kuulokkeet ja Elroy oli ihan kokonaan uppoutunut musiikin ihmeelliseen maailmaan. Ruokavälituntia oli jäljellä vielä vaikka kuinka kauan, joten poika voisi ottaa ihan rennosti ennen kiduttavaa kemiantuntia. Sekin tekisi mieli skipata, mutta poika ei tiennyt viitsisikö hän.
Eikä sitten aikaakaan kun Elroy oli jo tottunut siihen ajatukseen, että saisi viettää tämän välitunnin ihan omassa seurassaan, mutta eipä tietenkään. Nimittäin jostain tuutista pamahti ihan yhtäkkiä neljä poikaa, jotka mitä luultavimmin kuuluivat urheilijoihin ja nuo pysähtyivät aivan pojan viereen.
"Hei, homo. Antaa heittää. Tää on meidän pöytä", yksi niistä sanoi ja nojasi pöytään, pitäen kasvonsa aivan Elroyn kasvojen korkeudella. Vihertävät silmät eivät kykeneet muuta kuin tuijottamaan toista ja soitin laitettiin pois päältä.
"T-teidän pöytä?" Niin. Milloin nämä ulkonakin olevat pöydät oli jaettu klikkiläisten kesken?
"On. Joten antaa heittää. Vai pitkääkö väkisin sitten roudata sut siitä helvettiin?"
"Ei m-mun mielestä täällä ole kenelläkään omia pöytiä. Saadaan istua mi-missä halutaan."

Elroy katseli poikaporukkaa uudestaan ja nielaisi. Ehkäpä hän olisi fiksu ja lähtisi nyt, niin säästyttäisiin ylimääräisiltä konflikteilta.... Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt tekemään, sillä seuraavaksi kaksi jätkää tarttuivat häntä olkapäistä ja kiskoivat ylös. Emon silmät laajenivat järkytyksestä ja hän yritti parhaansa mukaan pyristellä irti, mutta ei...
"Ei sitten. Annettiin sulle mahdollisuus lähteä lätkimään hyvällä, mutta vissiin pitää nyt pahalla", tuo yksi totesi kylmänrauhallisesti ja ne kaksi Elroyhin tarrannutta apinaa roudasivat hänet jonnekin nurkan taakse. No niin. Nyt hän tulisi saamaan turpaansa - jälleen kerran. Hitto kun olisi aikakone, niin hän voisi palata ajassa taaksepäin ja lähteä ensimmäisen käskyn jälkeen. Hitto hän oli tyhmä!
"Hei. Päästäkää irti. Päästäkää irti", Elroy yritti, mutta mitäpä se olisi tässä tilanteessa auttanut. Se aiemmin puhunut jätkä seurasi perässä Elroyn tarjotin käsissä ja ne kaksi muuta pitivät hänestä edelleen kiinni. Poika ei edes tapellut vastaan, sillä mitä hänenlaisensa hontelo poika muka noita vastaan pärjäisi? Ei sitten yhtään mitään.
"Eiks sua oo opetettu, että lautanen pitää syödä joka kerta tyhjäksi? Pitää nimittäin ajatella Afrikan köyhiä lapsia, koska niillä ei ole ruokaa ja olisi sääli mikäli sä haaskaat tälläistä herkkua", tuo tokaisi ja käveli tarjottimen kanssa ihan Elroyn eteen. Ja sitten tuo vain otti ja kippasi kaiken pojan paidan sisään, joka sai pienehkön henkäyksen karkaamaan suupieliltä. Muutama edestakaisin-liike pojan rintakehällä, jotta mössö leviäisi yhä pahemmin ja tarjotin sekä lautanen ruokailuvälineineen tiputettiin kolisten maahan.
"No niin. Ehkä sitten seuraavalla kerralla mietit ainakin kaksi kertaa mihin sen persees asetat. Ja tää me otetaan mukaan. Kaiketi tästä jotain kahdeksankymppiä saa. Adios." Ja niin ne gorillat lähtivät hekottaen pois. Jättäen Elroyn seisomaan sinne nurkan taakse henkisesti ja fyysisesti nöyryytettynä, rintakehän ollessa liiskainen ruoasta ja uusi ipod varastettuna. Ainoastaan kuulokkeet ja olkalaukku jäivät. Elroy karjaisi itsekseen, paiskasi kuulokkeet täysiä päin kivilattiaa ja kävi istumaan seinää vasten. Katse oli kummallinen, sillä siitä ei erottanut oliko hän vihainen vai surullinen. Harmi vain, että silmät muuttuivat nopeasti sumeiksi ja pian poskia pitkin valui kyyneliä silkasta raivosta. Ei helvetti hän inhosi tätä koulua!

// jospa minä ? :---) voi olla hiiitusen sekavaa ja muutekin mielenkiintoista tekstiä..

Ruokatunti oli niitä tunteja, jolloin Apple mielellään luikki pihalle sen sijaan, että olisi mennyt täyteen tupattuun ruokalaan. Platinanblondit hiukset omistava tyttö noudatti orjallisesti tätä sääntöään, eikä poikkeusta tapahtunut tänäänkään, vaikka cheerleaderit pinkoivatkin sisälle yltyvän tuulen vuoksi. Applea se ei haitannut millään muotoa – tytön aukinainen tukka heilahteli puolelta toiselle pään keinutuksen tahdissa, päässä olevista skullcandyista kuuluva musiikki täytti kaikki aistit ja sai pienikokoisen tytön esittämään pihamaalla oleville ihmisille muutamia tanssiliikkeitä ja hiljaista laulua. Hän ei koskaan ollut mitenkään häpeilevää sorttia – räväkkänä ja menevänä tyyppinä Apple meni miten halusi ja teki mitä tykkäsi, välittämättä liiemmin siitä, että muutama rikkaisiin pentuihin kuuluva tyttö katseli häntä nenänvarttaan pitkin niin halveksuvasti, että hiemankin huonomman itsetunnon omistava olisi niiden voimasta jo painunut maanrakoon ja myös pysynyt siellä elämänsä loppuun saakka – vaan ei Applen, joka vain jatkoi tanssahteluaan mustilla converseillaan, luritellen ulkoa kappaleen sanat ja siirtyen sitten taas seuraavaan.

Lounastauko ei muutenkaan ollut se aika, jolloin Apple söi – tyttö söi silloin, kuin hänellä oli nälkä, ja juuri nyt hänellä ei ollut. Joten syömistä lykättiin ja aika käytettiin johonkin muuhun, eli tanssimisen ja laulamisen lisäksi myös muiden ihmisten kiusaamiseen. Applen oli pakko käydä kuittailemassa eräälle hieman hontelomman puoleiselle urheilijalle (ainakin, kun verrattiin niihin kaappeihin, joita nuo tavallisesti olivat), ja oli lähellä, ettei tyttö saanut kuonoonsa. Ihme kyllä, yleensähän pojat eivät halunneet kurittaa tyttöjä, mutta tämä tapaus ei selvästikään ollut kiinnostunut herrasmiessäännöistä.
"Ehheh, palataanko asiaan joskus toiste?" Apple virnuili vahingoniloisesti ja pisti sitten vauhtia töppösiinsä – hän ei halunnut jäädä sen maantiejyrän alle, vaikka tuota oli hauska ollutkin ärsyttää.

Apple livahti kulman taakse, ja tottuneesti hypähteli parkkipaikan kautta takaisin pihalle, eikä nähnyt enää äsken ärsyttämäänsä jätkää. Eksytysoperaatio oli jälleen kerran onnistunut (toisaalta, milloinpa se olisi epäonnistunut? Apple Lee oli harjoitellut tällaista koko pienen ikänsä, hän oli ehtinyt kehittyä jo melkoisen hyväksi).
Tyttö hymyili varsin itsetyytyväisesti, kohentaen harmaan koululaukun asentoa olallaan. Päällä oli mustien pillifarkkujen ja saman väristen conversien kanssa paritettu leopardikuvioinen pitkä, melkein mekkomittainen huppari, jonka huppua Apple hypisteli sormillaan, kiskaisten sen lopulta päänsä peitoksi. Seuraavan tunnin alkuun oli vielä niin runsaasti aikaa ja tällä hetkellä scenen suurin ongelma oli se, miten hitossa hän kuluttaisi tämän ajan - ei sillä, etteikö Apple tekemistä olisi keksinyt, kyse oli pikemminkin siitä, minkä hän niistä lukuisista ideoistaan toteuttaisi: menisikö hän kiusaamaan muita, etsisikö hän kaveriporukkansa, kiipeäisikö hän koulun katolle, menisikö hän tekemään ilkeää jäynää Edwardsille, vai lähtisikö hän käymään ostarilla, vai menisikö Dusty'siin syömään muffinsseja (siellä oli niitä vadelmaisia, suklaakuorrutteisia, joita Apple lähes tulkoon palvoi. Tyttö voisi elää niillä)? Valinnan varaa oli niin paljon, ettei Apple tiennyt mitä tehdä - lopulta hän päätyi vaihtoehtoihin yksi, kaksi ja neljä, hän kiusaisi muita, etsisi kavereitaan ja menisi pilailemaan Edwardsin kustannuksella. Talonmies luultavasti inhosi pienikokoista blondia, joka mielellään teki kaikenlaista pientä pilaa äijänkäppänälle - oli niin huvittavaa seurata vierestä, miten puna kiipesi pitkin miehen päätä ja lopulta sai tuon räjähtämään ja potkimaan luutusankoja nurin. Yleensä Apple keskittyi hihittelemään nurkan takana, eikä hän ollut vielä siitä hyvästä koskaan saanut jälki-istuntoa (paitsi silloin, kun hän piirsi lattiaan sitä mukaa mutaisi Edwardsin päitä, kuin äijä siivosi käytäviä. Silloin hän oli jäänyt kiinni, ikävän kyllä).

Tyttö hyräili hiljaa itsekseen kuulokkeista kantautuvan musiikin tahdissa hymyillen pirteästi, kääntyen nurkan taakse ja melkein kompastuen maassa istuvaan poikaan. Sinisten piilolinssien taakse piilotetut silmät suuntautuivat poikaan ja hymy hyytyi hyvin äkkiä kasvoilta. Kuulokkeet putosivat kaulalle ja pian scenetyttö olikin kyykyssä pojan vieressä, tuijottaen tuota pää aavistuksen omaisesti kallellaan, samaan aikaan sekä kysyvän että pahoittelevan näköisenä.
"Miksi sä itket?" tyttö kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Kuulokkeista kantautui vaimeasti musiikkia, samalla kun Apple tarkkaili toisen kasvoja.
"Ei noin söpöt pojat saa itkeä", Apple jatkoi tökäten istujaa käteen, toivoen saavansa jonkinlaisen reaktion toisessa aikaan. Söpöjen poikien piti hymyillä söpösti, eikä itkeä, kuten tämä yksilö teki - ja sellaisen maailman vääryyden Apple aikoi myös korjata, kun hänen päivän ohjelmaansa olisi muuten kuulunut vain Edwardsin ärsyttämistä. Tämä oli paljon tähdellisempi ja kaikin puolin järkevämpi tehtävä.
"Ja mitä mösmää sulla oikein on paidassa?" Apple sitten kysyi tajutessaan toisen tahriintuneen paidan, "oletko sä kaatunut vai mitä? Ei toi kyllä kovin mudalta näytä..." tyttö jatkoi puhumistaan, eikä suonut ajatustakaan sille, ettei vielä toistaiseksi tuntematon poika välttämättä edes kaivannut hänen seuraansa. Se niin sanottu muta näytti epämääräisesti siltä mössöltä, jota oli tänään ollut Astonin ruokalistalla.

(( Jeesh, sekaan vain :> ))

Vitutus oli melko lievä ilmaisu sille tunnetilalle, jota Elroy kävi läpi juuri nyt. Häntä nimittäin sen lisäksi kiukutti, itketti, masensi ja - ihme kyllä - nauratti. Jälkimmäinen kuitenkin oli lähinnä sarkastista ja itseironista, sillä olihan se melkeinpä arvattavissa, että juuri hänelle kävi tällä tavalla. Kun sitä odotti päivän menevän hyvin ja uskoi välttyvänsä yhteentörmäyksiltä yhtään kenenkään epämiellyttävän ihmisen kanssa, niin totta kai sitä kävi juuri päinvastoin miten oli odottanut! Ja vielä kaiken lisäksi kun emopoikaa oli niin helvetin helppo nöyryyttää ja hän suurin piirtein jokainen kerta otti kaiken itseensä, niin ilmankos kun kiukutti. Keskellä koulupäivää hän ei kuitenkaan ollut purskahtanut pitkään aikaan, mutta tämä kerta todellakin katkaisi kamelin selän. Kaiketi äskeinen tapahtuma oli vain toiminut laukaisevana tekijänä, sillä olivathan viime päivätkin olleet melkoista taistelua - ihan vain henkisellä tasolla. Masennuskausi oli jälleen kerran vallannut Elroyn arjen ja sen takia aamuisin ylös nouseminen oli melko tuskaista. Tämän viikon aikana oli kertynyt ihan kiitettävästi poissaolojakin, sillä poika ei vain kyennyt jaksamaan yhtään mitään. Vähiten Astonia, joka menetti nyt viimeisetkin Elroyn toivonrippeet siinä suhteessa, että asiat paranisivat vielä joskus inhimillisemmäksi. Nyt poika kuitenkin heittäytyi pessimistiksi ja uskoi, että nämä kermalaisten tempaukset vain pahenisivat entisestään. Siinä missä kapinalliset sitten kävisivät vastarintaan. Vaikka poika yritti itseään kovasti muistuttaa, ettei kyseessä ollut mikään eri maailmojen sota, mutta varmaan se sitten olisikin niin. Hän kuitenkin yritti pysyä viimeiseen asti puoluettomana, sillä ei halunnut lisää ongelmia itselleen. Äh, vittuun koko Amerikan koulujärjestelmä, vittuun koko San Diego, vittuun koko Aston.

Elroy yritti parhaansa mukaan hillitä itseään ja lopettaa kyyneleet, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Niitä vain valui ja valui pitkin poskia sekä pientä nyyhkintää karkasi huulten välistä. Elroy puristi tiukasti polvia rintaansa vasten, kunnes tosiaankin muisti sen paitansa sisällä olevan ruoan ja suoristi nopeasti hoikat jalkansa. Se todellakin tuntui epämiellyttävältä paljasta ihoa vasten ja sai pojan urahtamaan pari kertaa. Vitun vittu. Päiväkin oli vasta puolessa välissä eikä hänellä ollut tapanaan kanniskella mitään varapaitoja mukanaan koulussa. Kotiinkin piti kulkea bussilla, joten sinne ja takaisin hän ei todellakaan ehtisi.
Äkkiä Elroy kuitenkin säpsähti siiten, että joku oli kompastua häneen ja se sai hänet kohottautumaan hivenen pystympään. Aluksi hän oli tietenkin pelästynyt, että ne kermalaiset olivat tulleet takaisin häntä härnäämään, mutta ei kuitenkaan. Tulija oli joku pieni, vaaleatukkainen tyttö ja tämä kysyi oitis, että miksi Elroy oikein itki. Hetken aikaa poika vain tuijotteli tätä eteensä tupsahtanutta tyttöä, kunnes älysi pyyhkiä märkiä sekä jokseenkin punaisia silmiään.
"En mä itke, vaan... Vaan..." Niin. Mitäpä muuta hän oli tekemässä kuin itkemässä kurjaa elämäänsä sekä tätä koulua? Tyttö tokaisi sitten seuraavasti, että eivät söpöt pojat saaneet näin itkeä ja se sai Elroyn punastumaan hivenen. Hitto vie kun piti olla itkupillin lisäksi helposti punastuvaa tyyppiä... Eikä Elroy osannut tai ehtinyt sanoa tuohon yhtään mitään kun jo tyttö kyseli hänen paidastaan. Että mitä mössöä se oikein oli. Poika nielaisi ja katseli hetken aikaa maassa olevaa laatoitusta ja sitten arasti tytön kasvoja.
"Se tota on... Kannoin vaan tarjotinta ja sitten kompastuin kengännauhoihin ja ruoat lensi päälle. Aika naurettavaa olla näin kömpelö", Elroy yritti sanoa huolettomasti ja nauraen, mutta äänensävy haparoi ihan kunnolla. Se vain, että yleensä kun ruoat lensivät päälle, niin ne tuskin pomppasivat paidankauluksesta kaikki sisälle. Elroy oli onneton jopa keksimään tekosyitä...
"M-mitä sä itte sitten täällä? Kuka sä ees olet? Tai mikä sun nimi on?" Elroy aloitti ja yritti siirtää puheenaiheen hänen sijastaan tyttöön. Välttyisi hän liian monilta kysymyksiltä.

Apple kallisti odottavasti päätään, silmien kehottaessa toista jatkamaan: jatkoa ei kuitenkaan koskaan tullut ja tyttö vain virnisti toispuoleisesti.
"Vaan vaan...?" platinablondi yllytti taputtaen sitten poikaa toverillisesti olkapäälle.
"Älä huoli, kyllä isotki miehet joskus itkee", Apple tokaisi harvinaisen filosofisesti (ottaen huomioon, että yleensä Applen filosofia rajoittui siihen, että hän ei ollut laiska, hän ei vain jaksanut) ja laittoi tarkkasilmäisenä samalla merkille toisen punehtuneet posket, huulien kääntyessä pieneen hymyyn – aww, toinen oli aivan uskomattoman suloinen. Minkäs Apple sille voi, että hän oli niin sanotusti heikkona kaikkeen söpöön – ja sitä tämä poika, jonka päältä hän alun alkaen oli meinannut jyrätä, toden totta oli.

Särisevä ääni yhdistettynä toisen selitykseen sai scenetytön kallistamaan toiseen otteeseen päätään, räpäyttäen pari kertaa silmiään. Sen jälkeen Apple vain kohautti olkiaan.
"Sitä sattuu", tyttö totesi huolettomasti hymyillen, Apple jos kuka sen tiesi. Hän ei varsinaisesti ollut mitenkään, noh, kömpelö, hän vain törmäili kaikkialla kaikkiin ja aina, koska tyttö ei yksinkertaisesti joutanut katsomaan eteensä, kun oli paljon muutakin tuijoteltavaa. Sellainen Apple Lee oli, höslääjä ja häseltäjä. Tai sitten varsinainen laiskiainen, joka vain makasi sohvalla – Applella oli niin monta erilaista puolta, ettei niiden perässä pysty pysymään hyvällä tahdollakaan.

"No, mä käyn esim koulua", Apple vastasi näsäviisastellen toisen kysymykseen, virnistäen sitten piruileva sävy huulillaan, "nyt on ruokatauko ja koska mulla ei ole nälkä mä hengailen. Ja yritin kääntyä kulman taakse, mut sitten sä ilmestyit jostain siihen eteen."
Apple teki havainnollistavan käsiliikkeen pojan suuntaan ja pöyhi ohimennen tukkaansa.
"Apple", platinablondi esitteli itsensä, tavoistaan poiketen lyhyesti vain aivan ensimmäisellä nimellään. Yleensä hän luetteli koko nimen sukunimeä ja sisarien nimiä myöten (hivenen liioiteltuna), mutta nyt tyttö tyytyi vain ensimmäiseen lyhyeen.
"Kiva tutustua lensin-naamalleni-ja-kaadoin-ruoat-päälleni", Apple heitti virnuillen, asettuen siistiin kohtamaan istumaan risti-istuntaan.
"Tosin, sulle ois kiva saada lyhyempikin nimi, toi on vähän pitkä ja hankala..." pienikokoinen tyttö tuumasi pohdiskelevaan sävyyn, katseen suuntautuessa hetken harhailun jälkeen takaisin tummahiuksiseen poikaan.
"Niin, että miksi sinua saa kutsua?"

(( Anteeksi, mutta mulla on mennyt inspiraatio Elroyta kohtaan niin pahasti, että taidan heittää jätkän roskakoriin (näin nätisti sanottuna). Mutta oli kuitenkin tosi kiva pelailla sun kanssa! :> ))