Kohtuutonta tehdä täällä vain töitä

[Vapaa liittyminen. Peliin mukaan maksimissaan 5 hahmoa!]

Acton käveli pihaa kohti muovipussi ja kumihanska kourassaan. Opettaja oli käskenyt häntä mennä siivoamaan yleistä tupakkapaikkaa rangaistukseksi siitä, että hän oli jäänyt kiinni katolla päivän paistattelusta. Niin tyypillistä; kolmas koulupäivä menossa ja heti jälki-istuntoa. Tämähän alkoi hyvin. Suorastaan erinomaisesti. Nuorukainen ei ollut kovinkaan ilahtunut tästä käänteestä hänen koulumenestyksessään vaikkei jälki-istunnot sinänsä mitään uutta hänelle olleetkaan. Aivan peruskauraa, mutta jotenkin hän oli kuvitellut, että selviäisi edes kaksi viikkoa ilman ensimmäistä jälkkäriä. No, se luulo oli osoittautunut vääräksi ja siinä sitä oltiin; tupakkapaikan edessä katsomassa tympeästi maassa lojuvia tumppeja, joita pitäisi muka noukkia yksi kerrallaan muovipussiin. Ja paskat; hänhän ei moiseen alentuisi. Nuorukainen vilkaisi ympärilleen vain todetakseen, ettei paikalla näkynyt opettajia ja alkoi käärimään itselleen sätkää turhankin varomattomasti, sillä jos hän jäisi tästä kiinni, rapsahtaisi varmasti lisää jälki-istuntoa. Toisaalta kukaan ei ollut sanonut hänelle, saiko koulun alueella polttaa.. ja hänhän oli sentään täysi-ikäinen!

Herra oli pukeutunut tänään mustiin farkkushortseihin, joiden parina hänellä oli ruudullinen kauluspaita, jota hän ei ollut vaivautunut napittamaan kiinni. Jalassa oli mustat skeittikengät. Pukeutumiseltaan hän ei ehkä erottunut massasta, mutta muuten kyllä, sillä hänen tatuoitu kroppansa kyllä kiinnitti huomiota. Hän oli jo saanut kuulla kommentteja ulkonäöstään, mutta mitään sen suurempaa ongelmaa ei ainakaan vielä ollut syntynyt. Hän kaihtoi viimeiseen saakka tappeluita; osaksi sen takia, ettei ollut kovin hyvä niissä ja pärjääminen oli vähän niin ja näin.

Nuorukainen tuhahti ja sytytti sätkänsä imien ahneita hatseja. Hän puhalsi savuvanan taivaalle ja mietti opettajan sanoja. Tuo oli sanonut, että tämä oli yhteisrangaistus muutamalle oppilaalle. Se tarkoitti toisinsanoen sitä, että hän saisi mitä luultavimmin pian seuraa. Mitäköhän tästäkin tulisi?

- heitän Oskua, joka saattaa ehkä jossain välissä oppia puhumaankin (en kyllä muista kirjoittaneeni sillä ikinä hirvittävän montaa repliikkiä...) ~ murista se ainakin osaa. -

Turhaahan se oli Oscar Smithille sanoa kymmeniä kertoja viikossa mitä sai tehdä ja mitä ei. Poika kun ei oikein ymmärtänyt, ettei ollut suotavaa purra ketään, joka rikkoi hänen itsensä määrittämää turvaväliä. Ja hän puri, totta tosiaan puri, jos joku tuli kahta metriä likemmäksi. Huonoina päivinä se väli saattoi hyvinkin olla viisi tai useampikin metrinen. Tänään kaksi metriä oli riittänyt ja tokihan hän oli varoittanutkin! Hän oli murissut, mutta ei se sitten tainnutkaan olla niin vakuuttavaa. Huuto oli kyllä ollut melkoinen, kun se typerä poika oli astunut sen viimeisenkin askeleensa. Oscar oli loikannut kuin kissapeto ja upottanut hampaansa käsivarteen. Pyhä ihme, ettei hän vielä ollut lentänyt pihalle, vaikkei tämä ensimmäinen kerta ollut. Niitä harvoja, kun hän oli jäänyt rysältä kiinni ja joutunut puhutteluun. Ja Rouva Hamshire tunnetusti ei ollut mukava täti. Harakka oli kyllä nimitys, joka loukkasi pahasti niitä hassunnäköisiä lintuja… No, se nainen oli saanut jopa yhden friikeimmän friikin koko astonin historiassa pysymään hiljaa ja silmät selällään tuijottamassa naista. Ja nyt tuo poika oli saanut käskyn siivota tupakkapaikkaa. Plus hänellä oli erittäin hurmaavat hanskat, joita hän ei ihan osannut arvostaa. Niiden typerä väri rikkoi hänen muun ulkoisen kokonaisuutensa ja pahasti. Mustanvärisiin hiukan toiselta polvelta revenneisiin puolipilleihin ne ehkä olisivat rumankeltaisella värillään voineet sointua, mutta violetti pitkänhihainen iski niihin saman tien kontrastin. Sen paidan päällä oli vielä joltain muinaisilta vuosisadoilta pöllityn näköinen musta liivi, jonka edessä oli hopeanauhainen nyöritys. Tavallaan kuin korsetti, mutta löyhä ja ilman taustakappaletta. Platinainen tukka oli pörröllänsä ja silmät olivat vaihteeksi aivan rehellisen vaaleansiniset. Normaali torjuva ilme oli tyystin tiessään hölmistyneisyyden tieltä. Kenkiä kukaan ei kuvaile, koska niitä ei lainkaan jaloissa ollut. Housuissa roikkui muutama ketju, vyössä oli rottaniittejä, samoin kuin kaulapannassa, joka roikkui löyhänä paikoillaan. Siihen ei sentään kaikki outous jäänyt, vaan tokikin se tummansävyinen goottityylinen päivänvarjo keikkui pojan olalla. Miksi siitä luopumaan tällaisena päivänä, joka uhkasi käristää hänet kauttaaltaan pinkiksi?

Vaalea, kieltämättä aika hassunkuriselle ja eksyneelle näyttävä poika pääsi myös lopulta tupakkakopille. Kauaa ei siitä saapuisesta kestänyt kuin hänen metallisankonsa tippui asvalttiin kolisten. Vaaleansäyiset silmät olivat laajenneet hämmennyksestä, josta hän kyllä kärsi muutenkin. Tuijotus oli kuin liimattuna johonkin olentoon, joka oli kai joku zombi. Ei se voinut luurankokaan olla, koska se… Siinä oli lihaa. Mutta se oli… Se oli aika pelottava. Sellainen, joka veti Oscarin mietteliääksi. Ei se kyllä ihminen ainakaan ollut, mutta oliko se sitten jotenkin muuten vaarallinen? Zombit kuulemma olivat, ne söivät aivoja ja kaikkea…

Saavumma Kilianin kanssa.

Säännöt ovat sääntöjä, ne toitottivat, eivätkä ymmärtäneet, ettei Kilian kuunnellut. Jälki-istuntoa hän oli saanut niin monta kertaa elämänsä aikana, ettei se olisi jaksanut vihastuttaa ilman muutamaa yksityiskohtaa – hän ei suorittaisi rangaistustaan yksin, vaan yhdessä muiden kurittomien nuorten kanssa. Varsin hieno päätös, tai aloitus, päivälle ja vain tupakan tähden. Asiaan saattoi kyllä liittyä etäisesti muutama tarkastelivalittu sana opettajallekin, mutta se nyt oli sivuseikka. Kilian ei välittänyt. Kunhan pääsisi äkkiä pois. Punatukkaisen verkkaiset askeleet viettivät kohti tupakkanurkkaa, vaikka vastahan sieltä oltiin lähdetty. Nyt tehtävän kuitenkin olisi siivota paikka ah-ihanissa kumihanskoissa. Olivat sentään violetit, eivätkä surkean pinkit. Muutama vastaantuleva oppilas soi huvittuneen katseen Kilianille, joka tietysti virnisti takaisin muovipussi ja kumihanskat kädessään. Repaleisten, haaleanmustien farkkujensa taskusta se oli vähällä pudottaa tupakka-askin, mutta onnistuu kuitenkin välttämään moisen.

Tupakkapaikalla oli muitakin, sen Kilian sai huomata välittömästi. Toisen tukka oli vaalea kuin mikäkin ja toinen melkoisen tatuoitu – ei sinänsä mitään pahaa kummassakaan. Nuorukainen asteli tavalliseen hiljaiseen tyyliinsä lähemmäs, suomatta kummallekaan nyökkäystä kummempaa tervehdystä. Ottaen huomioon, että epäselvää ja järjetöntä murahdusta ei laskettu. Ehkä se sitten oli jokin sana, ehkä ei. Kilian pudotti pussit hanskoineen maahan, pisti kätensä tummanpunaisen hupparin taskuihin ja silmäsi sitten maata. Vai tätä pitäisi sitten siivota. Rehellisesti sanottuna joukosta löytyi varmasti jotain Kilianinkin jättämää, mutta olikohan rangaistus nyt silti kohtuullinen? Kunnollisena ihmisenä nuorikon oli mietittävä sitäkin. Katse harhaili vaihteeksi muihin paikallaolijoihin ja Kilian huomasi, ettei oikeastaan tiennyt ketä ne olivat – oli varmasti nähnyt joskus, ehkä vaihtanut muutaman sanankin, mutta ei tuntenut. Tai sen pahemmin muistanut nimiä. Ja juuri nimet hän yleensä muisti. Koska porukka oli kuitenkin hiljaisena, ei hän viitsinyt keskustelua aloittaa, eikä liiemmin halunnutkaan. Hyvät keskustelunaiheet olivat muutenkin vähissä. Tupakankin olisi vointu polttaa, mutta Kilian päätti odottaa - odottaa ainakin siihen asti, että oikeasti teki mieli. Hetken mielijohteet eivät sopineet hänelle ollenkaan. Varsinkaan päihdeasioissa ja niistä nuorikolla oli kokemusta kirjaimmellisesti enemmän kuin laki salli. Tuskin nuo kaksi muutakaan mitään puhtoisimpia ihmisiä olivat, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt. Blondi ei ainakaan järin ilkeältä näyttänyt. Tatuoidulla oli ainakin ulkoista asennetta. Sisimmästä ei tiedetty. Kilian vilkaisi huokaisten ympärilleen, etsien jotain mielenkiintoista ajateltavaa.

Actonin tupakanpoltto keskeytyi hetkeksi, kun paikalle saapui platinablondi kumihanskojen ja muovipussin kanssa. Hän katsoi toista ystävällisesti, mutta vastaan hän sai vain hämmennyksestä laajenneet silmät. No, se oli varsin tuttu reaktio sekin, joten eipä pääkallonuorukainen ollut siitä moksiskaan. Hän oli juuri tervehtimässä tulijaa, kun paikalle saapui joku toinenkin. Punapäinen, jotenkin pidättäytyneen oloinen nuorukainen iski samantien hanskat ja muovipussin maahan. Samalla asenteella siis liikkeellä kuin hänkin; töitä ei tehtäisi.

Nyökkäykseen vastattiin sanallisella tervehdyksellä, sillä Actonille itsellään ei ollut mitään syytä olla tyly ketään kohtaan.
“Moi. Tietääks kumpikaan, mitä noi maikat keksii, jos tää röökipaikka ei tuu puhtaaks?” hän lisäsi tervehdyksen perään samantien tärkeän kysymyksen, sillä itsehän hän ei laittaisi tikkuakaan ristiin muiden tumppien siivoamiseen. No, oli joukossa kenties jokunen hänen omansakin, mutta kolmessa päivässä ei niin valtavaa määrää tupakkaa poltettu kuin maassa makasi tumppeja. Rangaistus oli hänestä kohtuuton, sillä kyseessä oli kuitenkin hänen ensimmäinen jälki-istuntonsa -ei viideskymmenes, jolloin tällainen rangaistus olisi ehkä ollut ymmärrettävämpi. Mutta ehkä opettajat arvioivat hänet ulkomuodon perusteella ja olivat päättäneet, että häneltä täytyi ottaa heti luulot pois; ettei täällä rangaistuksia suoritettu vain pulpetissa istuen kuulokkeet korvilla. No samapa tuo; kummallakin rangaistuksella oli sama vaikutus häneen eli toisin sanoen yhtä tyhjän kanssa.

“Ei täs muuten mitään mut mä en ainakaan siivoa mitään. Teistä en tiedä, mun puolesta saatte tehdä kiltisti mitä maikat käskee, jos haluutte, mut mä en kyllä ala kyykistelemään tumppeja keräten ku koira, jota käskytetään”, hän vielä jatkoi auktoriteettiongelman tullessa nyt ehkä ensimmäisiä kertoja koulussaoloaikana kunnolla esiin. Ja kolmantena päivänä, vasta kolmantena päivänä.

"Aa joo ja mun nimi on Acton", hän tajusi kuitenkin vielä perään esittäytyä, jottei antaisi itsestään turhan tylyä kuvaa. Ei hänellä mitään ollut kumpaakaan nuorukaista vastaan, joten kyllä kai tässä voisi jotain jutustellakin samalla, kun miettisi mitä rangaistuksen suorittamatta jättämisestä tulisi rangaistukseksi.

Se zombi hymyili hänelle. Eikä se ollut sellainen nälkäisen ihmissyöjänhymy. Se oli sellainen… hassu hymy, jota Oscar ei ihan ehkä osannut tulkita. Oikeasti, hänelle kukaan tuntematon ei juuri tupannut hymyilemään. Tämäpä hymyili, mutta se johtuikin varmaan siitä, ettei koirapoika purrut tai riehunut tällä hetkellä yhtään. Tai heitellyt nörttejä kirjoilla tai mitään muutakaan… Niin! Ja hän ei edes murissut! Miksi hän ei murissut, vaikka häntä ahdisti ja olo oli hiukan liian turvaton? No, iskihän se shokki joskus tähänkin jotenkuten ihmismäiseen otukseen.
Blondi ei edes huomannut paikalle saapuvaa kolmatta osapuolta, sillä hän oli ihan liian kiireinen tuijottaakseen zombiotusta. Se moikkasi, kysyi tiesikö kumpikaan mitään jatko-osallisista rangaistuksista. Oscar ei reagoinut mitenkään vastatakseen, toinen saisi hoitaa sen puolen. Ei Oscar tiennyt, hän oli hyvin harvoin jälki-istunnoissa, koska useimmiten hän oli ihan kilttipoika. Tai ainakin, kun jotakin auktoriteettisia aikuisia oli paikalla. Friikki kun ei ollut mikään hirveä kapinahenki, hän oli vain… muiden mielestä äärimmäisyyksiin asti vialla päästään. Tuo.. olento puhui ihan rauhallisesti ja kaikkea, ei Oscarsanoja hirveästi kuunnellut vaan sävyä, joka ei ollut aggressiivinen tai muutoinkaan uhkaava. Se oli… ystävällinen. Ei kukaan puhunut Oscarille ystävällisesti. Sillä oli ihan varmasti jotakin kieroa mielessä!

Poika pyöräytti sateenvarjoa olallaan tuijottaen yhtä tiiviisti zombia päästämättä keskittymistään herpaantumaan hetkeksikään. Mistä hän saattoi olla varma, ettei se tekisi mitään, kun hän hetkeksi katsettaan kääntäisi? Ei yhtään mistään. Toisella oli ihan nimikin… Aika hassu nimi, mutta kuitenkin kai normaali. Outoa.
”Ooksä joku zombi?”, Oscar kysyi katsellen yhä sinisilmät levällään ja äänensävy kuin hämmentyneellä, mutta silti melko vaikuttuneella pikkupojalla. Hän olikin melko lailla lapsen tasolla, mitä nyt pärjäsi koulussa ihan hyvin, ellei keskivertoa paremminkin. Ivaava kysymys se ei ollut, tai vitsikäs. Se oli rehellinen kysymys, sillä Oscar oli niitä harvoja, jotka oikeasti uskoisivat, jos toinen väittäisi olevansa zombi. Hänen huumorintajunsakin oli lapsen tasolla, eli kohtuullisen olematonta luokkaa.

Poika mätkähti istumaan lootusasentoon maahan yhä tiivis tuijotus zombipojassa, joskin tämä asento oli parempi siinämielessä, että nyt hän pystyi tarkkailemaan molempia paikallaolijoita mahdollisen vaaran huomaamisen kannalta jäkevämmin. Tämä toinen poika ainakin oli ihminen. Joku kapinaluontoisen näköinen, tavallinen tyhmä tyyppi. Ne olivat yleensä tarpeeksi ärsyttäviä, että niitä piti purra. Eivät silti ehkä ihan samaa luokkaa kun ne typerät hihittäjä tytöt…

Kilian keskittyi harvinaisen tarkasti tuijottamaan eteensä, ennen kuin toinen niistä puhui. Ilmeisesti se tatuoitu, ääntä blondista ei ollut vielä lähtenyt. Se tervehti ja kysyi mitä tapahtuisi jos he eivät suorittaisi rangaistustaan. Yksinäinen hymähdys livahti nuorikon huulilta ja tämä pyöritteli päätään, mutta ei sanonut mitään – edes siinä yhdessä naurahduksentapaisessa ei ollut tunnetta, se oli kuin toteamus mihin tahansa asiaan. Kilian ei vaivautunut vastaamaan, vaan piti yllä tavallista ilmettään. Sitä rauhallista, mutta sitä, jossa oli jotakin etäisesti ärsyttävää. Ohikiitävän hetken ajan pojan katse kävi maassa retkottavissa kumihanskoissa, mutta siirtyi pois – eihän häntä järin innostanut rangaistuksensa toteuttaminen. Ei sillä, etteikö Kilian olisi tehnyt nöyryyttävämpiäkin asioita. Mutta tähän hän ei ainakaan vapaaehtoisesti taipuisi. Seuraavaksi sama henkilö mainitsi jotakin siitä miten he kiltisti tekisivät mitä maikat käskevät. Kieltämättä lause särähti pahasti Kilianinkin korvaan ja hän kohotti merkitsevästi kulmiaan.

”Näytän varmaan niin innostuneelta, että sulta meni pointti ihan ohi. Mutta ei, taidan kyykistellä toiste”, Kilian tuhahti ja tarkasteli vuorotellen kumpaakin päästä varpaisiin. Ei, kumpikaan ei näyttänyt järin tutulta. Kyllä hän olisi muistanut. Jopa vaaleatukkaisen lapsenmielisyys olisi jäänyt mieleen – oikeasti, zombi? Vaan ei kait Kilian ollut mikään tuomitsemaan. Kun blondi sitten kävi istumaan, hänen katseensa seurasi kysyvänä perässä. No tämäpä hyvä. Mistä sitä tiesi mitä tuonkin päässä liikkui. Yleensä Kilian ei ollut ennakkoluuloista sorttia, eikä sitä nytkään oikeastaan ennakkoluuloksi voinut sanoa – kummastukseksi vain. Sateenvarjoineen blondi oli harvinaisen mielenkiintoinen ilmestys. Vähempikin häiritsi. Kilian kuitenkin arveli, että paikalle ilmestyisi vielä muitakin. Jotakin suuresta laumasta väärintekijöistä se tyyppi oli puhunut, vaikka suurin osa sanoista olikin nuorikon korvien ohi suhahtanut. Mikäs siinä, lisää ihmisiä miettimään miten tilanteesta päästäisiin pois. Yksi vaihtoehto olisi painella takaisin sisälle tai lähteä, mutta sitä Kilian ei vielä ainakaan ehdottanut. Ehkä jompikumpi paikallaolijoista sattui olemaan kouluintoilija ja päätti kipittää kertomaan opettajalle hänen ehdotuksestaan. Vaikka ainakaan Actoniksi esittäytynyt ei siltä vaikuttanut, eikä kyllä liiemmin se toinenkaan. Vai Acton. Aivan vieras nimi, vaikka Kilian kuinka yritti muistella. Ehkä toinen oli uusi tai jotakin? Kyselemällä senkin saisi kyllä selville enemmän kuin nopeasti.
"No, meinaatko sä sitten tehdä jotain?" Kilian kysyi maassaistuvalta vaaleatukkaiselta, ihan vain tietääkseen tämän suhtautumisen asiaan. Katse huiteli jossain lähettyvillä niin, että tuo tiesi kenelle hän puhui. Puhuminen ei kuulunut Kilianin suosikkitoimiin, mutta pakon edessä hän sitäkin harrasti - ja tietysti erityistilanteissa, kuten suuttuneena. Nyt piti vain saada selville asioita.

Acton tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, kun kumpikaan paikallaolijoista ei vaikuttanut siltä, ettäkö noita olisi pahemmin kiinnostanut jutustella. Blondi oli hiljaa ja punatukkaisen suusta karkasi vain hymähdys, jossa siinäkään ei ollut tunnetta. Mutta hänen seuraavat sanansa saivat aikaan punatukassa reaktion, joka ei ollut kovin ystävällinen.
“No kieltämättä sä vaikutat tosi innostuneelta hyppiessäs ja kiljuessas riemusta”, hän sai sanotuksi hämillään siitä, millaisten ihmisten kanssa oli tekemisissä. Hän ei ollut vielä aivan sisällä koulun välisissä hierarkioissa eikä hän oikein tiennyt, miten oppilailla oli tapana suhtautua toisiinsa, mutta kyllä hän oli odottanut, että hänelle edes puhuttaisiin.

Ja sieltä sitä tuttua puhetta tulikin, mutta ei sillä samalla äänensävyllä kuin yleensä. Äänessä ei ollut rahtustakaan ivaa tai pilkkaa. Se oli vain suora, hieman hämmentynyt kysymys. Se sai Actonin itsensäkin hämmentymään, sillä yleensä tuollaista kuultiin vain pikkulapsilta. Hän päätti vastata kysymykseen samalla tavalla kuin lapsillekin aina vastasi.
“Kyl mä puoliks oon”, hän totesi ilme muuten vakavana, mutta silmät pilkahtivat kujeilevasti. Siitä hän ei tiennyt lainkaan, miten toinen ottaisi tämän vastauksen vastaan. Juoksisiko kiljuen karkuun vai alkaisiko esittämään lisäkysymyksiä. No, se jäi nähtäväksi.

Kumpikaan toisista ei esittäytynyt, mikä sai Actonin entistäkin turhautuneemmaksi. Mikä näitä kahta oikein vaivasi? Hän yritti olla ystävällinen ja sai vastaukseksi tällaista turhauttavaa käytöstä. Kumpikaan ei tainnut olla kovinkaan puheliasta ihmistyyppiä. No, siihen oli sopeuduttava ja toivottava, että paikalle tulisi vielä lisää ihmisiä -tälläkertaa puheliaampia sellaisia.

Ne kaksi tyyppiä kävivät aika äkäistä keskustelua keskenään, mutta onnekseen evät jakaneet sitä sävyä Oscarille. Hän oli ihan tarpeeksi varautunut muutenkin. Ja ei hän kyllä ihan hirvittävästi arvostanut sitäkään, että hänen pitäisi katsoa vierestä, kun tuo zombi teurastaisi tuon nokkavan ihmispojan…
Sai blondi vastauksenkin suoraan kysymykseen, ei se sitten ollut ihan zombi, mutta joku puolizombi. Hassua.
”Vau”, Oscar tokaisi katsellen nyt taas tapittaen sitä puolizombia. Se ihailua ja hämmennystä kuvastava ilme vaihtui hitaasti hieman epäröiväksi ja sitten taas varautuneeksi. ”Mun aivoja ei saa syödä. Turvaväli. Mä puren, se sattuu”, Oscar ilmoitti ja huitaisi päivänvarjollaan puoliympyrän eteensä kuin merkitäkseen yksityistä reviiriään. Kyllä, hän tosiaan oli hieman, tai hieman enemmänkin yksinkertainen. Ja silti toisaalta erittäin monimutkainen. Siihen varautuneeseen ilmeeseen sekoittui taas pian uutta virettä, tällä kertaa taas hiukan lisää kiinnostusta, kun hän oli vähän päässyt miettimään sitä zombijuttua tarkemmin.
”Miten on mahdollista olla puoliksi zombi?”, poika kysyi tillitellen taas vain sitä oudonnäköistä tyyppiä, jonka nimi oli Acton. Piti muistaa käyttää nimeä, se oli kohteliasta. Ja zombille piti olla kohtelias, koska se oli vaarallinen. Äiti oli kyllä opettanut, että kaikille piti olla, mutta Oscar ei pitänyt ihmisistä. Oikeastaan piti kyllä, mutta ei yhtään sellaisista joita ei tuntenut. Ja hän yksinkertaisesti ei ollut ihan helpoiten lähestyttävä tai lainkaan altis tutustumaan.

Se punapää uteli Oscarilta, meinasiko hän sitten tehdä jotain. Sinisilmä vilkaisi toiseen pitäen syrjäsilmällä vahtia zombin liikkeistä. Koirapojan huulilla kävi pieni ilkeästi huvittunut hymy, joka sotki sen suloisen lapsekkaan olemuksen hetkellisesti. Jep, häntä oli hyvin vaikea lukea näin pintapuolin. Ja pään sisälle pääsy oli tyystin mahdotonta.
”Kyllä mä ajattelin istua tässä. Mutta te ootte ihan turhia juttuja, kun te ette tee mitään”, Oscar tokaisi. Eikö hän ymmärtänyt kysymystä vai ymmärsikö hän sen tahallaan väärin jäikin sitten kokonaan arvailujen varaan.
Blondia ihan itseäänkin pisti hämmentämään, kuinka hän puhui tänään paljon. Eikähän murissut yhtään. Normaalisti se oli juuri päinvastoin. Tuntemattomille hän soi yleensä korkeintaan kaksi lausetta ja nekin olivat pääasiassa varoitus siitä että hän purisi ja käsky mennä pois.

Hymy oli käväistä Kilianin huulilla tämän kuullessa Actonin vastauksen sanailuunsa, mutta se pysyi poissa. Ei, hän ei alkaisi virnistelemään idiootin lailla – pitäisi mokoma sitä vielä ystävällisyyden merkkinä. Eikä tilanteessa nuorikon mielessä ollut mitään ystävällisyyttä. He olivat täällä kukin varmaan mitä omituisimmista syistä, tai sitten tavallisimmista, eikä Kiliania huvittanut alkaa ylimääräisen mukavaksi. Vai kiljui Kilian muka riemusta, tuo ajatteli palauttaen mieleensä taas tatuoidun vastauksen. Päätä pyöriteltiin taas ja sitten huokaistiin lievästi ärsyyntyneenä. Todella hienoa jälki-istuntoseuraa.
”No sitä samaa vaan sullekin”, tuo murahti lopulta vastaukseksi ja käänsi katseensa muualle. Hän ei vain ollut ihmis-ihminen – ei erityisen sosiaalinen tai ainakaan se sosiaalisuus ei ollut näkyvää laatua. Muita ihmisiä halveksuttiin syystä tai toisesta, eikä niille aina jaksettu olla mukavia. Silti Kilianin äänensävy ei nytkään ollut provosoiva, vaan lähinnä jutusteleva. Outo sana sekin. Nyt punatukkaisen katse kääntyi siihen blondiin, joka maassa istuksi. Vai tuo oikein purikin. No, ei kait se niin ihmeellistä ollut.

Vaalean vastatessa Kilianin kysymykseen tämän kulmat kurtistuivat ja pää kallistui aavistuksen verran. Jaahas, olivat he tylsiä juttuja? Juttuja? Nuorikko ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mutta päätti yrittää vastaamista. Ei hän hiljaiseksikaan aikonut jäädä.
”Mikä sä sitten olet jos et tylsä, maassa istuva juttu?” Kilian kysyi ihan uteliaisuuttaan, katsahtaen toista hiukan haastavasti. Jälleen kerran äänensävy pysyi juuri ärsyttämisestä asioista – se oli tiedusteleva, hermoja kutitteleva, mutta ei aivan provosoiva. Tosiasiassa nuorukaisen teki melkein mieli tiedustella ääneen millaiseen joukkoon oli oikein joutunut - zombieksi itseään väittävä tatuoitu tyyppi ja pureva blondi. Siihen vielä Kilian ja sekasorto oli täydellinen. Saattoi vain kuvitella millaista tuhoa he olisivat voineet saada yhdessä aikaan jos vain olisivat yrittäneet. Kilianhan ei mikään pahis varsinaisesti ollut, mutta olisi kyllä siihenkin kastiin kelvannut. Opettajat eivät arvostaneet nokkelaa sanankäyttötaitoa tai uhmakkuutta, mutta yleensä niin eivät tehneet myöskään muut oppilaat. Hyvin harva piti Kilianista, osa sieti periaatteestakin. Hän ei kuitenkaan kiusannut muita turhaan, vaan ryhtyi ilkeäksi yleensä silloin, kun siihen oli tarvetta - tai kun joku sattui ärsyttämään. Nyt kumpikaan paikallaolijoista ei varsinaisesti ärsyttänyt Kiliania, hän vain koetti pitää keskustelua yllä.

//Tunkasenpas mukaan vähän naiskauheutta (; Lintuneidon look. Siis tuon pipon kanssa.//

Se oli alkanut kuin mikä tahansa päivä. Kaikki oli mennyt hienosti ensimmäisten tuntien loppuun saakka kunnes Bird oli eksynyt varsin väärällä hetkellä tyttöjen vessoille. Hän oli ajatuksissaan tönäissyt jotain kerman tärkeilevää tyttöä ja tuon upouusi puhelin oi lentänyt puolihuolimattoman kermaperseen kädestä koulun lattialle hajoten täysin. Tottakai se kana oli käynyt kielimässä Harakalle ja Birdie oli saanut jälki-istuntoa. Hänet oli taas kerran leimattu koulukiusaajaksi isosiskon maineen varjolla.
Mutta ei se ollut lintutytön syy, ettei se kana-aivo ollut pitänyt kännykästään parempaa huolta. Ei hän ollut sitä tiputtanut. Ja miksi hemmetissä ne laittoivat hänet siivoamaan jotain tupakkapaikkaa? Bird ei polttanut kuin harvoin, joten rangaistus tuntui kohtuuttomalta. Tosin mieluummin hän oli ulkona kuin istumassa sisällä tunkkaisessa luokassa. Joten kai tässäkin rangaistuksessa oli ne hyvät puolensakin.

Joku opastamaan valittu tympeä siivoojatäti oli nakannut tytön käteen ilkeän vaaleanpunaiset siivoushanskat, kai piruillakseen, ja toiseen metallisen sangon ennen kuin tuo oli passittanut irvistelevän tytön matkoihinsa. Kävellessään kohti määränpäätään tyttö tuli ajatelleeksi ettei Harakka ehkä huomaisi jos hän livistäisi. Kuitenkin selkäpiitä raapivat ääni tytön takaa sai tuon hätkähtämään rajusti.
”Arvasinhan minä! Ei teihin voi luottaa hetkeäkään!”
Harakan raakkuva ääni kaikui pihalla (tuon viitaten puheellaan Birdiin ja tuon kaksoisiskoon), äänen tunkeutuessa luihin ja ytimiin, saaden lintutytön irvistämään. Kohta hän aisti naisen lähellään, tuon tarratessa lintutyttöä kädestä ja lähtien tuota kirjaimellisesti raahaamaan kohti tupakkapaikkaan. Birdie oli niin järkytyksestä kankea, ettei tyttö tajunnut laittaneensa jarrut pohjaan.

Mikäli tupakkapaikalle ei ollut jo kuulunut Harakan ääni niin nyt se kuului.
”Mitä? Ettekö te ole vielä aloittaneet? Hophop! Ei tässä ole koko päivää aikaa. Saatte viisitoista minuuttia ennen kuin tulen tarkistamaan tilanteen!”
Opettaja poistui, irrottaen luisevalta tuntuvan (ainakin lintutytön mielestä) kätensä silmälasipäisen neidin käsivarressa, jättäen kyseisen nuoren naisen seisomaan paikoilleen järkyttynyt ilme naamallaan. Birdien tajutessa että paikalla oli tosiaan muitakin, tuon jäykistynyt olemus rentoutui silmin nähden, neidin vilkaistessa olkansa ylitse kuin varmistuakseen ettei se kamala akka enää ollut paikalla. Helpottunut huokaus karkasi täyteläisten huulten välistä ennen kuin vahvasti meikattujen silmien katse käännettiin taas kohtalotovereihin.

Hän suhtautui yllättävän rauhallisesti tuohon tatuoituun tyyppiin, jota ei oltu aikaisemmin nähty, tyttö kyllä muistaisi tuon, silmien jäädessä hetkeksi tarkastelemaan jokseenkin ihailevasti tuon upeita tatuointeja. Hän oli äidin työn kautta nähnyt kaikenlaista, mutta tämä jätkä ja tuon tatuoinnit olivat täysin uniikit. Silmät saatiin vihdoin pois toisen olemuksesta niiden jatkaessa matkaansa toiseen vieraaseen kundiin, punapäiseen sellaiseen, kunnes katse laskeutui maassa istuvan nuoren friikin hahmoon. Tuolle suotiin pieni, välitön hymy. Oscar Smith oli hänelle vielä miltei tuntematon olento vaikka Bird olikin toisen sielunmaailmaan hieman tutustunut. Lintutyttö nimittäin kuului tuon serkun, Maddoxin, kanssa samaan bändiin ja he harjoittelivat toisinaan noiden asunnolla. Hän kuitenkin osasi pysytellä hieman kauempana tuosta kiehtovan erilaisesta nuoresta miehestä ja suhtautui toiseen tietyllä kunnioituksella. Vaikka tarkastelu kesti tuskin hetkeä kauempaa, alkoi Bird tuntea olonsa vähän typeräksi. Olihan hän ollut tuppisuuna kaiken tämän ajan.
”Öh… Moi..”

Acton huokaisi vastaukseksi toisen murahdukseen ja imi tupakastaan ne viimeiset savut ennenkuin heitti tumpin maahan muiden joukkoon. Todella mahtavaa jälki-istunto seuraa, totta tosiaan. Mutta tämä blondi oli hauska tapaus. Näytti ottavan ihan tosissaan hänen juttunsa. Se oli jotenkin koomisen suloista. Ja aika hemmetin friikkiä. Mutta Acton ei kuulunut kovinkaan tuomitsevaan ihmistyyppiin vaan otti ihmiset ihmisinä -niin myös tämän blondin.
“En mä syö aivoja. Ne maistuu pahalta. Paitsi jos ne grillaa”, hän sanoi hajamielisesti ja jäi miettimään toisen sanoja. Vai että tuo puri? Outoa, tosi outoa. Ja häntä pidettiin kummallisena? No jaa.. jokainen sai silti olla oma persoonansa, ei se häneltä ollut pois. Toinen kysyi, miten oli mahdollista olla puoliksi zombi ja Acton ei voinut olla naurahtamatta. Se näytti friikiltä.
“Mun isä on zombi”, hän virnisti. Tämä oli samaa sanailua kuin mitä hän kävi usein lasten kanssa. Ei mitään vakavaa, mutta jotkut ottivat sen vakavasti. Etenkin lapset. Ja blondi taisi olla aika lapsenomainen, kun uskoi hänen juttujaan. Mutta ei se väärin ollut.

Pääkallonuorukainen kohotti toista kulmaansa blondin vastatessa punapäälle, että he olivat turhia juttuja, kun eivät tehneet mitään. Turhaksi jutuksi häntä ei oltukaan taidettu ennen kutsua. Hassua. Punapää tarttui samaan lausahdukseen ja tuon vastakysymys sai Actonin virnistämään. Ehkä he tosiaan olivat kaikki turhia juttuja.

Ja kaiken tämän pohdiskelun vietyä huomion ei Acton huomannut lainkaan hänetkin töihin passittaneen naishenkilön saapuneen paikalle jonkun tytön kanssa. Hän hätkähti pahasti ääntä selkänsä takana ja kiiti onneaan, että oli ehtinyt polttaa jo tupakkansa loppuun. No, nyt heitä oli siis neljä. Olisiko lisää tulossa? Ja mikä ihme tuo vartin-juttu oli? Ei siinä ajassa kyllä tupakkapaikkaa siivottaisi. Tumppeja oli aivan liikaa. Saisi rehkiä ihan hiki hatussa ja nuorukainen ei rehkinyt kuin lempiharrastustensa parissa.

“Moi. Mä oon Acton”, nuorukainen esittäytyi tuolle uudelle tulijalle tuon tervehdittyä heitä kaikkia. Tyttö vaikutti näin nopean ensivaikutelman perusteella mukavalta.

- wordin mielestä pääkalloaivohirviözombi ja demonikaksoisolentohirviömutanttisulkapää on ihan oikeita sanoja, tai ainakaan se ei alleviivaa o__ô -

Se pääkalloaivohirviözombi puhui hänelle ihan hassusti. Mutta kielsi syövänsä aivoja, paitsi grillattuna. Oscar katsoi toista kuin tyhmää. Eikö se tajunnut miten typerältä se kuulosti? Aivot olivat aikalailla nestettä, eikä niitä voinut grillata! Ja puolizombi siksi, kun sen isä oli zombi. Blondi friikki olisi voinut jatkaa kyselyä vielä pidemmällekin, mutta hiljeni vaikuttuneena. Okei, kiinnosti häntä vielä vähän se, että pystyivätkö zombit muka lisääntymään muutenkin kuin tekemällä elävistä ihmisistä zombeja. Olipas jännää tietää puolizombi… Hän voisi kyllä udella lisää vielä vähän myöhemmin…

Se punatukkainen tyyppi ei tainnut ihan tykätä olla Oscarin mielestä turhajuttu. Tai ainakin se halusi tietää mikä Oscar sitten oli, ellei tylsä juttu. Olipa nyt taas… Poika kallisti hieman päätään ja antoi hymynsä syvetä vielä vähän. Se oli aika karmivantasoinen hymyntapainen.
”Mä olenkin vaaralliseksi luokiteltu maassa istuva tylsä turhajuttu”, hän vastasi, kuin se olisi ollut aivan selväasia. Vaikka eihän se tokikaan ollut. Hymy pyyhkiytyi olemattomiin ja poika uskalsi jo kääntää hetkeksi katseensa muista pojista toisaalle. Ne oli todettu suurimmaksi osaksi vaarattomiksi olennoiksi, vaikka toinen olikin puolizombi. Pian se katse kuitenkin palasi, sillä Oscar oli hyvin huono luottamaan.

Hamshiren ääni sai Oscarin pongahtamaan jaloilleen ja asennon luonnostaan varautuneeksi. Sellaiseksi, josta oli helppo lähteä kovaakin vauhtia. Okei, hän oli säikky pikkulapsi, vaikkei ihan pikkuinen ihminen ollutkaan. Ja Harakka oli pelottava täti. Oscar pelkäsi sitä auktoriteettiä, joten hän oli todennut naisen olevan lauman hierarkiassa huomattavasti häntä ylempänä. Ja kyllä, poika ei oikein osannut pitää sitä naista ihmisenä.
Nainen katosi ja samalla pojan säikähdys. Hän pystyi rentoutumaan, vaikka heidän joukossaan olikin nyt uusi naama. Tai ei aivan uusi vaan… Hetkinen, joku oli nyt kyllä aivan pielessä!
”Sinä! Miten ihmeessä sinä, eikä se sun demonikaksoisolentohirviömutanttisulkapää?”, Oscar kysyi lähestulkoon säikähdyksen partaalla. Nyt oli kyllä maailman kirjat sekaisin. Se kaksoisolentotyttökin oli aika pelottava… juttu.

Kilian pyöräytti silmiään tatuoidun puheille grillatuista aivoista ja zombivanhemmista, vaikka toinen ei varsinainen totiselta vaikuttanutkaan. Parempi niin, muuten nuorikko olisi joutunut epäilemään tuon mielenterveyttä tai vaihtoehtoisesti omaansa. Nyt hän tyytyi vain vilkuilemaan ympärilleen, kuin epämukavaan tilanteeseen ahdistettu eläin – niin, Kilian ei ollut järin hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Nuorikko piti muut mielellään kaukana itsestään ja hänellä oli pettämätön puolustusmekanismi. Ja kun noihin seikkoihin yhdistettiin lieviä ylireaktioita... No, eihän siitä koskaan mitään kovin hyvää syntynyt.

Nyt se blondi hymyili pelottavasti. Kilian kallisti taas päätään tämän sanoja kuullessaan, ennen kuin hymähti. Vai niin.
”Vai vaaralliseksi. Niinhän te kaikki”, nuorikko totesi vielä ja ehti hädin tuskin lausettaan lopettaa, kun ärsyttävän tuttu ääni saavutti tupakkapaikan. Harakka talutti paikalle luultavasti jälleen yhtä rangaistuksen ansainnutta – tälläkertaa tyttö. Kilian ei voinut estää tuhahdusta liukumasta huuliltaan, mutta soi tulokkaalle nyökkäyksen. Harakan huutokaan ei jäänyt huomaamatta, sillä se sai nuorukaisen poikkeuksetta ärsyyntymään – jos hän edes kerran pystyisi osoittamaan tuolle turhalle ihmiselle paikkansa... Sanottakoon, että Kilian olisi tehnyt sen enemmän kuin mielellään. Tervehdystä ei tältä taaskaan kuultu, sillä esittäytyminen ei tuntunut tarpeelliselta. Katse osui jälleen maahan jätettyihin tavaroihin, jopa niihin kumihanskoihin. Ja pian Kilian huomasi miettivänsä mitä tapahtuisi jos he eivät siivoaisi tupakkapaikkaa siinä määrätyssä ajassa. Olisikohan Harakka vihainenkin? Tai tarkemmin kysyttynä - miten vihainen se olisi? Ajatus kieltämättä kiehtoi Kiliania aivan liikaa, paljon enemmän kuin varsinaisen rangaistuksen toteuttaminen. Ei, miksi hänen pitäisi kerätä, kun eivät muutkaan siihen ryhtyneet? Kilian seurasi aavistuksen huvittuneena blondin reaktiota tilanteeseen ja kurtisti kulmiaan sille mahdottomalle sanalle, jonka tuo sai kuulostamaan melkein oikealta. Nyt sitä jo tervehdittiinkin. Siltä varalta, ettei tyttö ollut huomannut, Kilian nyökkäsi uudestaan ja käänsi katseensa maahan - tai paremminkin siihen mitä heidän pitäisi siivota. Olisikohan muilla yhtään parempia ideoita jatkosta? Kiliania pääasiassa muiden sotkujen siivoaminen ei oikeasti kiinnostanut - paljon mieluummin hän olisi istunut aikansa luokassa, kiusaten opettajaa, joka onnistui katsomaan muualle juuri väärällä hetkellä. Olihan siellä tylsää ja hiljaista, mutta saattoihan sitäkin elävöittää omalla käytöksellään. Nyt heillä oli vartti aikaa, ennen kuin Harakka tulisi takaisin. Mitä he sitten sanoisivat? Etteivät ehtineet tehdä mitään?
"Onko kenelläkään mitään ehdotuksia?" Kilian kysyi kulmiaan kohottaen ja nyökkäsi maata päin, tehdäkseen selväksi mitä tarkoitti.

Friikki-pojan suusta päässyt järkyttyneen oloinen lausahdus sai Birdin hetkeksi menettämään puhekykynsä. Pitkä tyttö häkeltyi toisen äkillisestä puheryöpystä, mutta toipui nopeasti. Tuo vaihtoi sirosti asentoaan, tiputtaen itsekin sankonsa maahan. Sitten oli kädessä olevien pinkkien kumihanskojen vuoro, jotka paiskattiin ämpärin pohjalle puolihuolimattomasti. Hiuksia sipaistiin korvan taakse, huulille piirtyen pieni virnistys.
”En minäkään tiedä. Harakka päätti, etten ole kelvollinen oppilas ja kärräsi mut tänne..”
Vastattiin, vaikka rokkari tiesi tasan tarkkaan miksi hän oli tänne joutunut. Mutta Bird yleensä vältteli hankaluuksia, joten kai tämä oli jotenkin ensikertaista. Tosin kerma oli järjestänyt hänelle jopa viikon erotuksen silloin viime vuonna, mutta ei siitä sen enempää. Sekin asia oli ollut pikkujuttu, joka oli paisunut suureksi kun ne bimbo-tytöt olivat päässeet vauhtiin rehtorinhuoneessa.

Hoikka tyttö käänsi nyt huomionsa noihin kahteen muuhun poikaan, venytellen pitkää vartaloaan. Huulille levisi pieni hymyntapainen:
”Birdie Kovac”
Hänen nimensä jakoi mielipiteitä, mutta neitokainen itse piti siitä paljon. Hän ei nimeään vaihtaisi, vaikka saisi miljoonan (okei, ehkä sitten). Mutta ei tuon tatuoidun pojan nimikään hänen korviinsa kovin yleiseltä vaikuttanut. Mutta se sopi kundille hyvin. Toisen pojan nimeä, sen punapään, hän ei tiennyt, mutta eipä siinä mitään. Olkoon sitten herra anonyymi jos itse niin tahtoi. Sen sijaan toisen puheeseen Bird kyllä vastasi.
”No tuota.. Kai tän voi siivota, mutta itse ajattelin kyllä livahtaa kaupungille tai jonnekin kahville. Te saatte tehdä mitä tykkäätte..”
Tyttö totesi. Normaalisti hän olisi kai ensin siivonnut (Bird ei tykännyt vastuun heittämisestä syrjään), sitten hyökännyt kahville, mutta nyt olo tuntui jotenkin siltä, että kahvia täytyi saada. Hän oli kyllä valmis kantamaan ne seuraukset, jotka tästä mahdollisesti tulisivat jos hän nyt livistäisi paikalta. Mutta toisaalta pois livistäminen ei olisi reilua toisia kohtaan, jos nuo siis päättäisivät jäädä keräämään noita saatanan tupakantumppeja.