Mä en tiedä mitään, josset säkään tiedä, mitä sinusta kerrotaan

(( repa & Acton! :> ))

Elroy ei tavallisesti seikkailut koulun katolla - ei edes harkinnut sinne kiipeämistä. Sehän oli nimittäin koulun järjestyssäännöissäkin, että oppilailla ei ollut katolle mitään asiaa ja mikäli jäi kiinni, sai siitä ehdottomasti jälki-istuntoa sekä nuhtelut päälle. Eikä Elroy todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että hänet leimattaisiin jonkinmoiseksi huligaaniksi sekä opettajien silmätikuksi. Sellaisia oli aivan liian paljon samoilla kursseillaan hänen kanssaan ja poika oli saanut seurata noiden ja opettajien välisiä kädenvääntöjä sivusta ihan tarpeeksi. Pidemmän päälle moinen oli varmaankin erittäin raivostuttavaa ja esimerkiksi, jos halusi seuraavana vuonna aloittaa puhtaalta pöydältä ja keksittyä enemmän opiskeluun kuin mellakointiin, tuskin se enää onnistuisi. Se olisi koulun loppuun asti se sama leima otsassa, joka ei lähtisi siitä kulumallakaan pois. Elroy oli leimattu rauhalliseksi pojaksi, joka hoiti koulunsa ja pysytteli taka-alalla. Olisi vain parempi hoitaa koulu loppuun tällä nyhverömaineella, vaikka se altistikin pojan koulukiusaamiselle ja siitä taas seurasi tajuttoman pahoja masennuskausia sekä itseinhoa.

Nyt kuitenkin. Poika oli suunnannut askeleensa juuri niitä tikapuita kohti, joita pitkin kiipeämällä pääsisi koulun katolle. Elroylla oli yllään musta-puna -raidallinen pitkähihainen paita, jonka hihat oli kuitenkin lämpimän ilman takia kääritty kyynärtaipeeseen asti sekä jaloissa oli tummansiniset pillifarkut. Kenkinä toimivat mustat tennarit ja ruskeita hiuksia oli harottu hivenen pörröisemmän näköisiksi. Vaaleanvihreät silmät katselivat hetken aikaa ympärilleen - kuin varmistaen, ettei kukaan opettaja ollut lähimaillakaan - ja aloitti kiipeämisen. Elroy ei yleensä rikkonut sääntöjä, mutta toisinaan taas… Se sai aikaan kunnollisen adrenaliiniryöpyn. Pientähän tämä oli niiden joidenkin muiden tekemien, mutta kuitenkin.
Helpotuksekseen emo huomasi, ettei katolla ollut ketään. Parempi vain, sillä ei poika ollut kauhean seurallisella tuulella juuri nyt. No, milloin hän olisi? Elroy nimittäin saattoi jopa sanoa pelkäävänsä ihmisiä - ainakin jonkin verran. Kaiketi hänen itsetuntonsa oli vain niin pohjalla.
Elroy henkäisi hyvillään ja kävi istuskelemaan eräänlaisen betonisen korokkeen päälle, josta hän näki hivenen Astonin pihalle. Ehkäpä poika voisi tehdä vielä vähän enemmän rikkeitä ja hypätä fysiikan tunnit yli. Joo. Se voisi olla aika helvetin vapauttavaa. Haha. Pikku pahis…

Acton oli ohimennen käytävällä seisoskellessaan kuullut, että koulun katolla oli mahtavaa paistatella päivää. Hän oli samantien kaivanut lukujärjestyksen esiin ja tarkistanut, oliko seuraavalle tunnille luvassa taideaineita ja koska ei ollut, hän oli päättänyt ottaa suunnan kohti tikapuita, jotka löysi pienen kaartelun jälkeen. Fysiikka ei todellakaan kuulunut pääkallonuorukaisen vahvimpiin aineisiin, joten hän skippaisi mielellään ne tunnit yli -oli kyseessä kuinka ensimmäinen koulupäivä tahansa. Tuskin opettaja edes tajuaisi hänen poissaoloaan, kun he eivät olleet koskaan ennen tavanneet. Yleensä hänen poissaolonsa kyllä huomattiin.. hän kun ei ollut siitä näkymättömimmistä päästä oppilaita. Ei tänäänkään. Jalassa oli mustat farkut, skeittikengät ja yläkroppa oli paljaana nuorukaisen esitellen näin ylpeästi kehonmuokkauksiaan vaikka kyllä hän olisi katseet kääntänyt vaikka olisikin peittänyt yläkroppansa kokonaan. Kasvot kun kiinnittivät yleensä ensimmäisenä huomion, mutta nyt Acton ei miettinyt sitä, sillä hän uskoi saavansa olla katolla rauhassa muiden kipittäessä kiltisti tunnille.

Vaan se luulo osoittautui heti vääräksi nuorukaisen pään ylittäessä katon reunan tikapuita kiivetessä. Hän kapusi katolle ja katseli ystävällisesti mukavannäköistä nuorukaista, joka hänen tavoin oli tainnut tulla vain paistattelemaan ihanan aurinkoista päivää ja nautiskelemaan.
“Tsau!” hän tervehti ja käveli hymyillen lähemmäs. Tosin hänen hymynsä saattoi näyttää hieman pelottavaltakin. Zombie, joka hymyili. Se säikäytti jotkut. Mutta tämä hymy oli hyvin ystävällinen eikä jättänyt paljon tulkinnanvaraa. Sellainen hän oli lähes aina; ystävällinen.

“Mä en sit taidakaan olla ainoa, jota opiskelut ei näin kauniina päivänä kiinnosta”, hän avasi rupattelun hymähtäen ja istahti toisen viereen. Kuitenkin sopivan matkan päähän, jottei vaikuttaisi liian tungettelevalta. Kengät riisuttiin pois jaloista, samoin sukat ja nuorukainen alkoi käärimään farkkujensa lahkeita ylös niin, että myös peittoon tatuoidut jalat paljastuivat aina polven alapuolelle saakka.