Walking on the waves

// Anyone, feel free to join Monni & Bradley, teitä ootamme x]

Aurinko, aallot ja ulkoilma. Kolme pääsyytä, miksi Nell oli ajautunut Pacific Beachille lautansa kanssa. Kirppikseltä taannoin löytyneet sateenkaarenväriset bikinit pääsivät ensimmäistä kertaa käyttöön. Illalla odottaisi vielä työvuoro, mutta siitä Nell ei ottanut stressiä – vaikka toisinaan nenäkkäät ja itseään kovinkin paljon paremmiksi luulevat eksyivätkin rantakahvilaan, oli Nell tottunut jättämään näiden solvaukset huomioitta. Kyllähän sitä oli kuultu kaikenlaista monestakin suunnasta. Onneksi suurin osa ihmisistä osasi käyttäytyä julkisilla paikoilla. Joiden aivotoiminta ei vain riittänyt erottamaan oikeaa maailmaa prinsessa- tai prinssiunelmista.

Nell oli saapunut rannalle jo hyvissä ajoin. Lauantai-iltapäivä oli vasta aluillaan, joten aikaa olisi runsaasti ennen töihin lähtöä. Ja sinnekin Nell voisi mennä suoraan. Hän oli suunnannut kohti aaltoja muutaman muun surffaajan kanssa – pari näistä oli Nellille tuttuja kasvoja muilta päiviltä. Nell haaveili tulevansa joskus niin hyväksi surffaajaksi, että pääsisi kilpailemaankin – tosin raha koituisi siinäkin ongelmaksi. Eipä pienellä budjetilla ollut varaa lähteä seikkailemaan ympäri Yhdysvaltoja. Joten sillä hetkellä Nell pysyi San Diegossa harjoittelemassa ja kisaamassa enemmänkin leikkimielisesti muiden sunnuntaisurffailijoiden kanssa. Mutta tyttö nautti ennemminkin siitä, että sai surffata kuin siitä että olisi päässyt haastelemaan taitojaan ammattilaisten kanssa. Ehkä joku päivä...

Aallot saivat riittää kuitenkin hetkeksi. Viimeisen aallon jälkeen Nell rantautui takaisin hiekkarannalle haukkaamaan henkeä. Hän nappasi maahan levittämänsä pyyhkeen vierestä juomapullon ja joi pari kulausta. Sen jälkeen hän istui alas hetkeksi vetäen aurinkolasit silmilleen. Rannalla oli oikeastaan ihan mukava loikoillakin, vaikka ei Nell olisi lähtenyt sinne ainoastaan aurinkoa palvomaan. Mutta kyllähän siinä mukavasti rusketusta sai hankittua lepäillessään pyyhkeen päällä. Ensin vartin verran selällään. Sen jälkeen odotti vatsalle kääntyminen ja Nell nappasi samalla rantakassistaan filosofiankirjan. Samallahan sitä voisi lukea kokeisiin, eikö?

((Ja täältä saavumme!))

Alkuiltapäivä oli vähintäänkin epätavallinen aika Bradleylle nakata surffilauta pick upinsa takaosaan ja suunnata rannalle. Normaalina lauantaina hän oli hereillä ennen kukonlaulua, valmiina hyökkäämään lautoineen mereen. Mutta niinkin intohimoinen surffaaja kuin hän olikin, halusi jopa Bradley nukkua toisinaan pitkään. Ja olisihan tässä tietenkin vaihtelua normaaliin viikonloppurytmiin.

Hän ei ollut selvästi ainoa, joka oli päättänyt viettää päivänsä rannalla. Parkkiruutua oli saanut hakemalla hakea, toisin kuin aamuisin, jolloin autonsa olisi voinut ajaa vaikka poikittain useamman ruudun päälle. Nyt istuessaan meressä lautansa päällä ja odottaessaan sopivaa aaltoa, hän mittaili katseellaan ensin matalalla pulikoivia ihmisiä, sen jälkeen syvemmälle uskaltautuneita surffaajia. Kulmat kohosivat aavistuksen katseen osuessa tyttöön. Poikaa jaksoi aina ilahduttaa tieto siitä, ettei laji ollut vielä päässyt aivan miesvaltaiseksi vaan jotkut naisetkin uskaltautuivat kokeilemaan tyrskyillä ratsastamista. Tästä daamista puhuttaessa ei tosin voinut sanoa, että tämä oli pelkästään kokeilemassa, vaan toinen oli selvästi viihtynyt meressä enemmänkin.

Jossain kohtaa Bradley oli havahtunut ajatuksistaan, nousten jälleen aalloille, jotka olivat kiitettävän tasaiset vuorokaudenaikaan nähden. Hyvistä aalloista huolimatta välillä oli piipahdettava rannalla, jos ei muuten niin hengähtämässä ja juomassa vettä. Surffilauta kainalossaan poika nappasi rantahiekalta repun, jonne oli sullonut tavaransa. Ottaessaan kulauksen juomapullostaan, katse osui jälleen siihen surffityttöön. Bradley runttasi pullon reppuunsa, nappasi lautansa kantoon ja suuntasi toisen luokse.

”Moi,” hän tervehti toista laskiessaan kantamuksensa maahan, viittoen sitten kohti maata tytön pyyhkeen vierellä, ”Haittaako jos mä istun tähän?” Huolimattomasti poika levitti pyyhkeensä hiekalle ja istuutui sen päälle, metsästäen vesipullon uudestaan esiin. Lähempää katsottuna tyttö näytti tutulta ja hetken ajan Bradley uskoi nähneensä tämän vain aiemmin rannalla. Se teoria sai nopeasti kuitenkin kyytiä, kun hän tajusi toisen olevan tuttu koulusta, vieläpä samalta luokalta. ”Mä en tiennytkään, että sä surffaat.”

(Sori kesto, työt tappaa mun vapaa-ajan -___-)

Nell ehti lukea filosofiaa sivun verran, kunnes tajusi jonkin puuttuvat – mp3-soitin majaili vielä repussa, sillä Nell ei ollut halunnut vahingossakaan kastella sitä. Sillä hetkellä vaaraa ei kuitenkaan ollut, joten näinpä hän kaivoi soittimensa ulos repusta ja asetteli sen pyyhkeen päälle viereensä. Nell ei kuitenkaan ehtinyt laittaa edes kuulokkeita korviinsa, ennen kuin joku tervehti häntä. Ensin tytön mielessä käväisi kuka se oli ja eipä hän aikonut jättää sitä arvailuiden varaankaan. Nell kääntyi katsahtamaan tulokasta, joka näytti tutulta jostakin – hän ei vain saanut päähänsä mistä. Asiakkaitaan hän tuskin muisti, jolleivät nämä olleet kantiksia, joten seuraava arvaus oli, että poika kävi myös Astonia – hei, niinhän se olikin. Nimeä hän ei kuitenkaan saanut päähän, mutta ainakin kuva selkiytyi. Nell muisteli tämän olevan vielä samoilla tunneillakin – tai no ainakin kaikille yhteisillä tunneilla.

”Hei”, Nell tervehti takaisin. ”Siitä vaan.”
Nell sulki kirjansa ja siirsi sitä loitommalle. Filosofia saisi nyt odottaa – ja sitä paitsi, Nell keskittyisi siihen varmaan paremmin kotonaan. Ja kuten toiset sanoivat – mitä sitä turhaan lukea montaa päivää etukäteen. Tosin Nell oli sitä mieltä, että lukeminen kannatti – hän sentään halusi saada hyviä arvosanoja, vaikka tulisi tuskin pääsemään high schoolin jälkeen mihinkään yliopistoon. Se ei kuitenkaan ollut kiinni arvosanoista vaan pikemminkin lukukausimaksuista. Tyttö toki pisti säilöön kaiken mahdollisen ylimääräisen, jotta pääsisi yliopistoon.
”Siitä lähtien kun olin pieni penska”, Nell totesi. ”Joka tekee... kymmenen vuotta? Joka tapauksessa, en mäkään tiedä montaa surffaajaa, joten liity toki harvinaisuuksien kerhoon.”
Nell vilautti hymyn ja kohautti kulmiaan. Niin, eipä tyttö itsekään montaa surffaajaa tiennyt, tosin johtuni myös siitä, että kukaan Nellin kavereista ei surffannut tai ollut koskaan kiinnostunut oppimaan. Uintia harrastavia löytyi, mutta surffaus olikin ihan oma juttunsa – Nell saattoi hyvinkin viihtyä tuntikaupalla aaltojen päällä.

”Etkö sä olekin meidän vuosikurssilta?” Nell kysäisi. ”Sori, mut mä en millään saa sun nimeäs päähäni. Mä olen Nell.”

((I know the feeling. Plus kuumuus tappaa minulta viimeisetkin rippeet aivotoiminnasta.))

Bradley vilkaisi kirjaa, jota tyttö oli ollut lukemassa. Hän oli vain tyytyväinen, ettei ollut itse tullut ottaneeksi filosofiaa yhdeksi valinnaisista aineista. Rankakin oli ollut joku totaalisen typerä päähänpisto, jota poika katui aina sanakokeisiin lukiessaan.

”Mäkin olen kymppikerholainen,” Bradley virnisti, kurtistaen sitten hieman kulmiaan tajutessaan miten väärin tuon saattoi tulkita. ”Siis mäkin olen surffannut kymmenisen vuotta. Siitä toisesta kymppikerhosta mä en tiedä mitään,” hän naurahti. Sen sijaan hän kyllä tunsi surffaajia. Piirit olivat olleet melko pienet Sydneyssa ja oli hän tutustunut muutamaan surffaajaan täällä San Diegossakin.

”Bradley. Mä mietinkin, että sä olet samalla luokalla.” Olihan heitä kuitenkin sen verran paljon, ettei kaikkien nimiä voinut millään muistaa, ei ellei ollut päivittäin näiden kanssa juttusilla. ”Olitko sä lukemassa kokeeseen?” Bradley kysäisi, nyökäten samalla kohti oppikirjaa. Saattoihan Nell lukea sitä vain huvikseen. ”Mä en malttaisi rannalla lukea, vaan hylkäisin kirjan varmaan kymmenen minuutin jälkeen ja painuisin takaisin mereen. Tai nukahtaisin,” poika totesi hymyillen. Auringon ottaminen oli tainnut olla Nellilläkin mielessä, päätellen siitä että tämä oli hylännyt kirjansa jo siinä kohtaa kun hän saapui paikalle. Ellei toinen sitten ollut vasta aloittamassa, jossa tapauksessa Bradley oli vain häiriöksi.

Vesipullo sujahti jälleen reppuun, käteen ilmestyen sen sijaan kirkas muovipussi, jossa oli muutama hedelmä. ”Omena?” Poika katsoi kysyvästi Nelliä, ojentaen avointa pussia tätä kohti. Jotain hänen isoveljensä olivat jo pienenä tajunneet opettaa hänelle; rannalle kannatti aina ottaa jotain syötävää mukaan, meri ei nimittäin ollut kovin lempeä sinne matalan verensokerin takia kuukahtaville.

Nell kurtisti kulmiaan epäilevästi toisen mainitessa olevansa kymppikerholainen. Okei, varmaankin hieman väärä mielikuva, mutta ensimmäisenä tuli mieleen juuri se kymppikerho, jonka jäsenet lukittautuivat lentokoneen vessaan vastakkaisen sukupuolen kanssa... Korjaus tuli kuitenkin pian ja Nell huojentui siitä, ettei tämä ollut tosissaan tarkoittanutkaan sitä niin. Tosin no, kuka Nell oli ketään tuomitsemaan, mutta luultavasti vain ne isot porhot, joille raha ja naiset (tai miehet) olivat kaikki kaikessa kehuskelisivat sellaisella asialla. Kymmenen vuotta surffausta oli kauan – tai no kymmenen vuotta mitä vain oli melko kauan. Nell oli alunperin alkanut surffata ihan vain pienenä heräteharrastuksena, kun halusi päästä pois kasvatuskodista. Yhtenä aamupäivänä rannalla oli muksukerho, jossa opeteltiin surffausta – alkeita opetettiin ihan ilmaiseksi ja Nell liittyi mukaan joukkoon. Siinä vaiheessa hän ei tosin tiennyt, että surffauksesta tulisi iso osa hänen elämäänsä.

Bradley. Aivan niin. Nell saattoi nimittäin hyvin muistaa kasvot ja nimet, muttei vain yhdistää niitä oikein toisiinsa. Nell vilkaisi kirjaansa kun toinen kysyi kokeisiinluvusta.
”Ai filosofiaa?” Nell varmisti. ”Nääh. Tai no tavallaan, tosin ne kokeet on vasta jonkun kahden viikon päästä. Kunhan ajattelin, että jos kerran nyhjöttäisin rannalla, niin voisin tehdä jotain hyödyllistä. Tosin noh... ei ehkä ideaalisinta rantapuuhaa.”
Nell hymyili vastattuaan. No joo, filosofia oli kyllä toisinaan hieman tylsää, mutta toisinaan hyvin mielenkiintoistakin. Siinä mentiin vähän ääripäissä. Kaipa se oli niin minkä tahansa kouluaineen kanssa. Paitsi varmaan liikunnan... mutta joka tapauksessa. Ja riippuihan se varmaan paljon opettajastakin. Uskonnontunnilla keskittymiskyky katosi yleensä johonkin aivan muuhun kuin asiaan – osin johtuen ehkä siitä, että neiti Eaton bongasi söpöjä pikkuelukoita kilometrinkin päästä.

”Mutta mulle kelpaa mieluummin ihmisseura kun kirjan hiljanen seura”, Nell totesi hymyillen.
Bradley näytti kaivavan repustaan jotakin, joka paljastui lopulta omenapussiksi. Nell oli varautunut ainoastaan isolla pullolla vettä, eikä ollut oikeastaan ajatellut syömispuolta sen enempää. Töissä olisi kuitenkin ruokatauko, eikä Nellillä ollut suurta halua ahtaa itseään täyteen – varsinkin kun hän oli lähtenyt surffaamaan. Siinäpä sitten olisikin ollut mukava surffata vatsa täynnä ruokaa. Nell hymyili ja nappasi yhden omenan Bradleyn tarjotessa.
”Kiitti”, hän sanoi ja haukkasi palan. ”Mistä puheenollen... surffaatsä täällä useinkin?”

”Sä päätit siis aloittaa pänttäämisen hyvissä ajoin,” Bradley virnisti. Hänkin valmistautui yleensä kokeisiin ajoissa, muttei sentään kahta viikkoa aiemmin. Kukin opiskeli kuitenkin tyylillään; poika sai kuulla paljon palautetta kavereiltaan hyvästä keskiarvostaan. Mutta se oli jokaisen oma valinta panostiko kouluun vai ei, Bradley oli päättänyt panostaa sen verran, ettei tarvitsisi siinä kohtaa itkeä surkeita arvosanoja, kun tuli aika tehdä päätöksiä jatko-opiskelujen suhteen. ”Ei ehkä,” poika myönsi. ”Liikaa muita virikkeitä ympärillä, niin ei pysty keskittymään.”

Bradley nyökkäsi hyvillään siitä, ettei toinen ajanut häntä pois paikalta. Kokeisiin lukemisesta kun olisi saanut hyvän tekosyyn hätistellä epätoivotut seuralaiset muualle. ”Sulla sentään on jotain viihdykettä mukana hengähdystaukojen varalle,” hän hymähti nyökäten tällä kertaa mp3-soitinta kohti. Hän harvemmin jaksoi kantaa mukanaan mitään ylimääräistä rannalle, jos aikomuksena oli lähteä vain surffaamaan. Ne kerrat olivat tietysti asia erikseen, jos rannalle oli tultu lekottelemaan ja ruskettumaan.

Haukaten palan omenasta, poika söi suunsa tyhjäksi ennen vastaamista. ”Täällä tai North Scrippsissä. Siellä on vähemmän porukkaa kuin täällä, ainakin viikonloppuisin.” North Scrippsiin oli lyhyempi matka kotoa, mutta vaihtelu virkisti, jonka takia hän kävikin aina välillä muillakin rannoilla surffaamassa. Jokaisella rannalla oli hieman erilaiset olosuhteet. ”Entäs sä?”

Hassua ettei koulussa ollut tullut koskaan puhetta siitä, että he molemmat surffasivat. Sillä saattoi tietysti olla paljon tekemistä asian kanssa, etteivät he liikkuneet samoissa porukoissa, eikä kukaan normaalisti mennyt tuosta vain kertomaan harrastuksistaan ihmisille, jotka tiesi vain nimeltä. ”Surffaatko sä yleensä yksin vai surffaako sun kaverisi myös?” Ainakin nyt toinen näytti olevan myös yksin rannalla, elleivät tämän tutut sitten olleet vielä vedessä.

”Vähän liiankin”, Nell tokaisi. ”Ei se tosin maistu niin hyvältä kuin surffaaminen, vaikka kaipa sitä pitää ajatella numeroitakin, että pääsisi yliopistoonkin joskus tulevaisuudessa.”
Niin, kuten sanottu, toiveet yliopistoon pääsemisestä olivat melkoisen pienet sillä hetkellä, mutta kuka ties Nell voittaisi lotossa tai jostakin pelmahtaisi joku sukulainen isoine rahasummineen – tai no, Sheila oli testamentannut omaisuutensa hänelle, mutta tyttöä mietitytti kuinka paljon siitä oli jäljellä kun sijaiskodinpitäjä oli varmaan vienyt suuret osat välistä itselleen. Realistisesti ajateltuna, jos Nell työskentelisi useamman vuoden ja säästäisi palkoistaan yliopistomaksuihin, hän jopa voisi päästä sisälle muutaman vuoden kuluessa. Sitä toivoa eläteltiinkin aina kun mietittiin koulua. Turhaan siihen olisi muutoin tullut panostettua ja yhtä hyvin Nell olisi voinut viettää päivänsä tienaamassa rahaa kaupan kassalla tai tarjoilijana – mihin ikinä kouluttamattomat nuoret nyt päätyivätkään.
”Ja no, onhan toi ihan kätevä. Toisinaan sitä tosin saattaa kyllä nukahtaakin kun rentoutuu liiaksi”, Nell hymähti ja virnisti. ”Harvemmin sitä tosin ehtii kauheesti kuuntelemaan surffaukselta, lähinnä se on mulla mukana aina matkoille.”

North Scripps... kuulosti ainakin etäisesti tutulta. Nell oli hyvinkin saattanut kuulla siitä, mutta tyttö oli puolestaan surffannut alusta lähtien Pacific Beachilla – okei tunkua oli toisinaan, jos ei surffaajista niin uimareista, mutta se oli Nellille oikeastaan aivan sama. Kyllähän nyt mereen mahtui useampikin ihminen. Nell oli sitäpaitsi tottunut jo paikallisiin aaltoihin ja rantaan – uuteen rantaan saattaisi olla totuttelemista ennen kuin oppi tuntemaan sen kuin omat taskunsa.
”Mä olen viihtynyt alusta asti täällä”, Nell sanoi. ”Tää on lähellä ja tunnen rannat läpikotasin. Plus mulla on lyhyempi matka täältä töihin, joten ehdin surffaamaan enemmän.”
Niin, töihin oli matkaa vajaa pari kilometriä – samalla rannallahan se sijaitsi ja samaista hiekkaa sielläkin oli. Ainoastaan enemmän sillä puolella, missä riitti uimareita ja turisteja. Eksyi toki kahvilaan niitäkin, jotka eivät olleet aikeissakaan uida tai astua veteen jalallansakaan. Toiset puolestaan kävivät viilentäytymässä ja ruokailemassa, kun toiset tulivat ihastelemaan rantaa siemaillessaan kahvia. Työpaikkana kahvila oli Nellin mielestä mukava – työkaverit ja pomo olivat hyvin ystävällisiä ja tuntuivat nimenomaan enemmän kavereilta kuin pomolta tai toisilta työntekijöiltä.

”Nääh, ei mulla kavereita ole”, Nell tokaisi ensin ja tajusi vasta sitten. ”Tarkoitan siis surffaavia sellaisia. Kukaan ei taida olla yhtälainen vesipeto kuin mä. Toisinaan ne tulee seuraksi kyllä uimaan, mutta viihdyn mä yksinkin – ei ainakaan tuu kukaan tyrkkimään alas laudalta.”
Tyttö hymyili – joo, parikin kertaa oli tosissaan koettu se ihanuus kun jotkut kaverit olivat saaneet hyvän idean tyrkätä Nellin pois laudan päältä. Eipä hän kovin vihainen viitsinyt olla, leikillänsähän nuo vain – Nell ei vain pitänyt siitä, että häntä tyrkittiin alas. Johtuni myös siitä, että autapa armias jos vesissä olisi ollut kivikkoa tai muuta vastaavaa.
”Mites sä? Liikutko laudan kanssa kaksin vai surffatko ryhmässä?” Nell kysäisi.

”Joka sulla on sitten suunnitelmat valmiina sen suhteen, mitä sä haluat tehdä isona?” Tuntui jotenkin hölmöltä ajatella, että jo tämän ikäisenä pitäisi tietää, mitä halusi tulevaisuudessa tehdä työkseen. Opinto-ohjaajakin oli meinannut hyppiä seinille Bradleyn kertoessa heidän viime tapaamisellaan, ettei hän tiennyt varmaksi, mitä alaa lähtisi opiskelemaan high schoolin jälkeen. Opinto-ohjaajan reaktio tietoon oli ollut sitä luokkaa, että hän oli pitänyt parempana jättää välivuosi mainitsematta. ”Mä odotan milloin Apple tai joku muu kehittää soittimen, jonka voi huoletta ottaa mukanaan veteen,” hän naurahti leikillään. Eihän siitä johtohässäkästä olisi tullut mitään, korkeintaan olisi onnistunut kuristamaan itsensä.

”Se on ihan kätevää,” Bradley myönsi. Uusissa rannoissa oli aina omat kommervenkkinsä, niin aaltojen kuin pohjan suhteen. Se oli myös aamutuimaan rannalle suunnistaessa ehdottomasti plussaa, ettei matkaan tarvinnut tuhlata tunteja. ”Missä sä sitten oot töissä?” poika uteli.

Kulmat kohosivat aavistuksen yllättyneinä toisen ilmoittaessa tyynesti, ettei tällä ollut kavereita. Nell kuitenkin oikoi puheitaan ennen kuin Bradley ehti edes harkita toisen säälimistä. Ei hän ääneen olisi tietenkään mitään surkuttelevaa mennyt sanomaan, toiset viihtyivät itsekseen ja olisi se nyt aika törkeältä kuulostanut. ”Uimarit on vain tiellä,” poika totesi, tarkoittaen sanojaan vain puoleksi tosissaan. Jotkut uimarit kieltämättä tuntuivat melko itsemurhahakuisilta polskiessaan lähes tarkoituksella surffaajien luokse. Muutaman kerran Bradley oli saanut lähes halvauksen jonkun onnettoman ponnahtaessa pintaan miltei laudan edestä. Kokemuksesta hän tiesi, että laudasta saattoi saada kunnollisen tällin päähänsä.

”Välillä mä käyn kavereiden tai mun veljen kannsa, välillä taas yksin.” Bradley kohautti olkiaan sanojensa perään. Tietenkin oli hauskempaa, jos oli joku jonka kanssa rupatella hyviä aaltoja odotellessa ja ottaa pientä kisaa, mutta ei kai sillä muutoin ollut niin väliä. ”On ainakin joku kiskomassa sut pintaan, jos ottaa kaverin matkaan,” Bradley virnisti. Omenankaran hän laittoi tyhjään muovipussiin, jonka oli repustaan kalastanut. Rannat olivat ehkä viimeinen paikka, jota hän halusi ruveta roskaamaan.

”Teetkö sä muuta surffaamisen lisäksi? Skeittaatko tai lumilautailet?” No Kaliforniassa ei lumilautailuun kelpaavia paikkoja ei varsinaisesti ollut jokaisessa kadunkulmassa. Skeittaamiseen sen sijaan paikkoja löytyi vaikka kuinka.