It seems like we're playing charades again

//Pahoittelen kestoa! :-((

Ruokala oli täyttynyt oppilaista, enemmän tai vähemmän viisaista kanoista ja näiden ihailemista lihakimpaleista. Ja melu oli myös sen mukaista. Rikkaat juoruilivat kielensä solmuun, eikä syöminen näyttänyt onnistuvan näiltä lainkaan, nörtit puolestaan supisivat ruokalan kauimmaisessa pöydässä. Varmaankin taas jotain neliöjuuresta.
Ja mitäkö oli ruokana? Roskaruokaa, niin kuin aina.
Daniel katsoi happamana pöytää, jonka ääressä istui. Ei sillä, että pöydässä olisi ollut jotain vikaa, ainahan hän sen ääressä istui, mutta seura puuttui. Kaverit olivat joko lähteneet kotiin tai sitten menneet tupakalle, kuinka vain, ei näistä ollut mitään seuraa hänelle sillä hetkellä. Kutsu tupakkapaikalle oli kyllä saatu, mutta siitä oli pakko kieltäytyä. Sarah nimittäin oli alkanut oikeaksi vainukoiraksi ja piti joka kerta järkyttävän kuulustelun, kun hän pääsi astumaan ovesta sisään ja haiskahti vähän tupakalle. Mitä helvettiä se edes kummitädille kuului? Eikö Dan muka ollut jo tarpeeksi vanha päättääkseen, pilaako keuhkonsa vai ei? Ja kaiken lisäksi hän ei edes polttanut.

Oikeastaan, DanDan olisi voinut seurata ystäviensä esimerkkiä ja lähteä kotiin, mutta jälleen kerran Sarah oli esteenä. Tämä nimittäin oli tämän viikon lomalla ja ikävä kyllä oli ottanut selvää hänen lukujärjestyksestään ja valittaisi suuresta poissaolokiintiöstä. Ai ai… Ja kaikki tämä vain sen vuoksi, koska tuttavan ystävän tyttären kaverin kaveri oli saanut kenkää koulusta liiallisten poissaolojen takia.
Tsh… Kamalaa vahtausta.
Vesipulloa pyöriteltiin pöydällä ja ryhdin annettiin lyyhistyä. Siinä samalla, kun Daniel leikki vesipullollaan, yritti joku tyttö tulla puhumaan hänelle. Tosin heikolla menestyksellä. Tunnetustikin Dan ei osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa uusia tuttavuuksia kohtaan ja oli hyvin arvattavaa, että tyttö pian palasi takaisin sinne mistä tulikin, harmistuneena välinpitämättömästä vastaanotosta.

Puhelimestakaan ei ollut mitään hyötyä, varsinkin, kun se oli päässyt unohtumaan kotiin. Ja nyt on syytä esittää hyvä kysymys: Miksi Daniel istuskeli ruokalassa, jos ei kerta aikonut syödä mitään? No, selitys oli yksinkertainen; Ei ollut parempaakaan paikkaa, minne mennä viettämään ruokatuntia.

Robin asteli ruokalaan väsyneenä ja hieman huonovointisena, hän ei ollut juurikaan viime yönä nukkunut, syynä se tavallinen biletys.
Keskellä viikkoa ei tietenkään ollut erityisen järkevää lähteä vetämään päätä täyteen, mutta tarjous lähteä eräällä klubille oli ollut liian houkutteleva. Illasta oli muodostunut lopulta oikein mukava, joten krapulankin kanssa oli helpompi pärjätä. Robin ei ollut aamulla juurikaan jaksanut keskittyä itsensä laittamiseen, joten kasvoilla oli tavallista vähemmän meikkiä ja hiuksetkin retkottivat takkuisella ponnarilla. Yllään hänellä oli mustat, kivipestyt pillifarkut, vanha ja risainen isoveljen kaapista tongittu Pantera -paita sekä uudet lempparikengät, jotka olivat hieman liian kalliit, mutta päätyivät lopulta kuitenkin Robinin kenkäkokoelmaan, eihän niin upeita kenkiä yksinkertaisesti vaan voinut jättää kauppaan!

Pääruoka ei erityisemmin houkuttanut tyttöä, joten hän sieppasi mukaansa pullon kivennäisvettä ja omenan. Pieni vilkaisu ympäri ruokalaa paljasti, ettei ruokaseuraa juuri ollut, hetken Robin jo harkitsi lähtevänsä ulos syömään omenansa, mutta samassa hän huomasi yksinään istuvan nuoren miehen, jonka seurassa hän jopa kehtaisi näyttäytyä.
"Moi", Robin tervehti istahtaessaan tuoliin Danielia vastapäätä.
"Onks kaikki hyljänny sut ku kökötät täällä yksin?" hän virnisti ja väänsi vissypullonsa auki. Korkki avautui sihahtaen ja tyttö otti pitkän, nautinnollisen kulauksen juomaa.

Robin tiesi Danielin hyvin, muttei varsinaisesti voinut sanoa tuntevansa tätä. Kyllähän he olivat useampaan otteeseen vaihtaneet sanoja, olivathan he samalla vuosiluokalla ja näinollen kävivät usein samoilla tunneilla, muutamia yhteisiä tuttujakin heillä taisi olla. Myös joskus joissakin bileissä Robin oli yrittänyt jutella jotain Danille, joten hän kehtasi tuppautua tämän seuraan ilman että vaikuttaisi täysin tunkeilijalta.
Robin hieraisi hieman särkeviä ohimoitaan ja pyyhkäisi pois kasvoiltaan itsepäisen, hieman lyhemmän hiuskiehkuran jota ponnari ei ollut vanginnut. Tyttö toivoi ettei päänsärky tästä enää yltyisi, hän ei missään nimessä jaksaisi raahata itseään terveydenhoitajan luokse pyytämään särkylääkettä.

Daniel lopetti vesipullon kanssa leikkimisen, kun kuuli sangen tutun naisäänen tervehtivän häntä ja sen seurauksensa nosti katseensa pullosta eteen istahtaneeseen blondiin, jonka nimi pöllähtikin heti kielen päälle; Robin. Miehenalku hymähti toisen kysymykselle ja suoristi hivenen ryhtiään, minimaalisen kokoinen hymy huulillaan. Herra kivikasvo oli tyytyväinen, että oli saanut seuraa ja vielä varsin selväjärkistä sellaista.
”Niinkin vois sanoa”, vastattiin ja annettiin katseen tutkiskella blondin tämän hetkistä olemusta, joka viesti selvästi sitä, ettei tänään tainnut olla maailman parhain päivä. ”Sanotaan vaikka näin, että kotona on tehovalvonta, eikä sen takia kannata haiskahtaa vähääkään tupakalle ellei halua saada kiukkuista naista niskaansa.”
Olisi vain helpompaa, jos asuisi yksikseen, mutta sitten pitäisi raataa kahta kamalammin töissä ja siinä ohella vielä jaksaa opiskella. Ei tulisi onnistumaan ainakaan häneltä. Ja lisäksi Noelle tarvitsi enemmän apua kotona, kuin normaalit sen ikäiset. Vaikka olihan pikkusisko normaali, tämä vain ei nähnyt. Joten, ehkä ihan hyvä, että ainakin vielä toistaiseksi asuttiin saman katon alla.

”Rankka ilta?” Dan kysäisi, kuin ohimennen, ja otti hörpyn vesipullostaan. Mitä hän nyt oli kuullut ja nähnyt, niin Robin oli sen tyylinen nainen, etteivät monet bileet jääneet välistä. Suoraan sanotusti hän kadehti toista. Mustatukka ei itse ollut kovinkaan innostunut minkäänlaisista bileistä, mielummin vetäytyi omaan huoneeseen nukkumaan tai kuuntelemaan musiikkia, eikä näin ollen osannut pitää hauskaa. Eli toisin sanoen juoda itseään pöydän alle. Ja mukavinta koko jutussa oli se, että humalassa hän alkoi hellyydenkipeäksi, eikä siinä tilassa kauheasti osannut katsoa, keneen sen kohdisti. Pariin otteeseen kaverit olivat sen kokeneet ja vittuilleet sitten aamulla siitä. Eli juominen hänen kohdallaan ei ollut kovinkaan kannattavaa.

Viereisessä pöydässä tytöt kuiskuttelivat kovaan tahtiin, suhina oli heti alkanut huomattavasti kovemmaksi, kun paikalle oli ilmaantunut Robin. Eikö naisilla ihan oikeasti ollut muutakaan tekemistä, kuin kuiskia toisistaan pahaa ja puukottaa selkään?
”Mitä sulla on seuraavaksi?” Joo, tällainen smalltalk oli hyvä juttu, ainakin aluksi. Erään kaverin mukaan Robin oli sen tyylinen ihminen, ettei kauheasti pitänyt siitä, että toiset utelivat hänen asioitaan. Ja yllätys yllätys, Daniel oli samanlainen.

"Just, ihan tyhmää", Robin totesi Danielin kerrottua että kotona vahdittiin tarkasti tupakointia. Paul -isä ei juurikaan kommentoinut tyttärensä tupakointia, joten Robin sai rauhassa sauhutella silloin kun halusi. Olihan hänen isänsä itsekin tupakoitsija, joten siitä moittiminen olisi ollut vain tekopyhää.
Äitipuoli kyllä joskus yritti valittaa siitä, että talo haisi tupakalle, mutta Robin eikä liiemmin Paulkaan kiinnittänyt marinaan mitään huomiota. Ei Kelly edes ollut hänen oikea äitinsä, vaikka joskus tuntuikin niin kuvittelevan motkottaessaan milloin mistäkin. Kyllähän Robin tuli yleensä äitipuolensa kanssa ihan kelvollisesti toimeen, mutta minkäänsorttisia komenteluja tyttö ei siltä taholta hyväksynyt.
"Joskus kun vielä yritin piilotella tupakanhajua niin kaadoin puoli pullollista hajuvettä päälleni... Siitä tuli kyllä pää kipeeks, mutta harvemmin ne huomas mitään muuta hajua sen katkun läpi", Robin hymähti muistellen miten oli vuosia sitten hiiviskellyt kotiin lemuten aivan järkyttävästi halvalle hajuvedelle. Eihän sitä muutakaan keinoa peittelyyn tullut keksittyä.

"Vähän joo", tyttö hymyili Danielille ja haukkasi palan omenastaan. Ilta oli ollut mukava, hän oli tavannut erään mielenkiintoisen nuoren miehen, jonka kanssa oli tullut tanssittua tunti jos parikin ja muutaman drinkinkin nuorukainen oli hänelle tarjonnut. Useimmiten klubeilla kierrellessään Robin katseli vähän vanhempien, rikkaampien miesten perään, mutta eilen hän oli ollut vain juhlintatuulella, ei hän ollut kaivannut rahaa.
Robin kääntyi katsomaan viereisessä pöydässä pöliseviä tyttöjä joilla näytti selkeästi olevan hauskaa. Blondi vilkaisi juoruilijoita myrkyllisesti ja siirsi katseensa takaisin Danieliin, joka oli juuri esittänyt kysymyksen.

"Maantietoa taitaapi olla", tyttö totesi. Kyseistä ainetta opettava opettaja oli Robinin suosikki, hän ei juuri pitänyt opettajista, mutta Atkins miellytti tyttöä melkoisesti, tosin lähinnä ulkonäöllisesti. Maantiedon tunnit olivatkin oikeastan ainoita tunteja jolloin neiti yritti edes vähän tehdä jotain, toistaiseksi hän ei ollut lentänyt luokasta ulos eikä juurikaan ollut saanut poikkipuolisia sanoja opettajalta.
"Entä sulla?" Robin esitti vastakysymyksen ja puraisi taas palan omenasta. Se ei ollut järin hyvää, hedelmä oli tainnut jäädä hieman raa'aksi.

Daniel mutristi vain hivenen suutaan. Jos hän saapuisi kotiin haisten turhankin paljon yhden jos toisenlaiselle hajuvedelle, pitäisi kummitäti sitä vielä epäilyttävämpänä kuin sitä, että hän suoraan vain menisi tupakka lemuten vaatteissaan. Eikä tietystikään ollut missään vaiheessa mennyt perille, ettei hän välittänyt pilata keuhkojaan syöpäkääryleen kemikaaleilla. Saati sitten se, että hän oli jo iso poika ja osasi sanoa ei tarvittaessa. Ja tuskin kukaan yritti sen erikoisemmin tupakkaa tyrkyttää hänelle, silloinhan tyrkyttäjä vain saisi selkäänsä.
Mutta, kai se oli sitten sellainen asia, joka kuului äidin rooliin, olla uskomatta ja epäillä perheen vanhinta lasta. Ja pelätä, että nuorempi saattaisi seurata perässä. Ken tietää.

Ei oikeastaan tullut minkäänlaisena yllätyksenä, että Robinilla oli maantietoa. Suurin osa kolmosluokkalaisista oli buukannut täyteen koko kurssin - ja erityisesti naiset jotka halusivat nähdä hyvän näköisen opettajan, joka "motivoisi" oppmiseen. Daniel ei kuitenkaan kuulunut tähän porukkaan. Ensinnäkään hän ei välittänyt maantiedosta sen erityisemmin, mutta sitäkin enemmän itse aineen opettajasta ei pidetty. Oikeastaan, kuka opettaja muka oli saanut Danin puolelleen? Niinpä niin, ei kukaan. Ranskan opettaja kielen puitteissa. Olihan nainen ihan mukava, mutta kieli kiinnosti enemmän, kuin mikään muu. Tietysti tähän vaikutti myös se, että miehenalulle oli siunaantunut kielipää ja sen vuoksi osasi yhtä jos toisenlaista kieltä.
"Taisi olla matematiikkaa. Eli tää päivä päättyy parin minuutin matematiikan tunnin jälkeen." blondille vastattiin ja hymyiltiin itsekseen. Oi kyllä, Harakka rakasti häntä yhtä paljon kuin hän tätä. Tunne oli molemminpuolinen ja hyvä niin. Jälki-istuntoa tosin tunnilla laiskottelusta seurasi, mutta sen pystyi suorittamaan vain tiettynä päivänä. Ja parasta siinä oli se, että kukaan ei välittänyt olitko hereillä vai et, kunhan vain istuit hiljaa paikoillasi ja hyväksyit tuomiosi.

Miehenalku vilkaisi taas supisevaa tyttöporukkaa hieman kauempana. Kanojen tuhina alkoi häiritä. Taskuun työnnettiin käsi ja napattiin kiinni purkkapussista, joka vedettiin pois taskusta.
"Haluutko?" Dan kysyi Robinilta avattuaan pussin suun ja työnsi sitä lähemmäs tyttöä. Hetken kuluttua napattiin pari purkkaa suuhun ja pussin suun sulkemisen jälkeen se lytättiin taas taskun perukoille. Kermalaisilla oli edelleen kova keskustelu käynnissä ja turhankin usein katseita pääsi putkahtamaan heidän puoleensa. "Noilla taitaa olla jotain sua vastaan." Oli pakko huikkaista samassa pöydässä istuvalle blondille, katseen kuitenkin pysyen kotkottajissa.

Robin värähti kuullessaan sanan matematiikka. Tyttö inhosi matikkaa enemmän kuin mitään muuta ainetta, opettajaa vielä enemmän. Matikkapäätä hänelle ei oltu suotu, eikä opettaja tuntunut ymmärtävän asiaa. Eivät kaikki olleet matikkaneroja eivätkä sellaisiksi halunneetkaan!
"Onnee sit vaan", tyttö tuhahti ajatellen tuliko oikeastaan kukaan matematiikan opettajan kanssa toimeen. Tuskin kukaan järkevä ihminen ainakaan, onnea naisen kanssa pärjäämisessä todellakin tarvittiin.

Danielin ojentaessa purkkapussia Robinia kohti, tyttö tuikkasi kätensä nopeasti pussiin ja otti pari palaa purukumia, vaikka hänellä oli omakin purkkapussi laukussaan. Tytöllä oli tapana syödä purkkaa lähes jatkuvasti, joten mukana oli lähestulkoon aina pari pientä pussia joissa oli eri makuja. Tällä hetkellä hän piti eniten karpalonmakuisesta, mutta suosikkimaku vaihteli usein.
"Kiitti", blondi laski purkat tarjottimelleen odottamaan, hän söisi puolikypsän omenansa ainakin osittain ennen kuin pääsisi jauhamaan purkkaa.

"Näyttää tosiaan olevan", Robin murahti ja loi uuden musertavan katseen lähipöydän tyttöihin. Häntä ärsytti, kanat voisivat joskus pitää huolen vain omista asioistaan, ei hänen asiansa kuuluneet muille, varsinkaan läheisessä pöydässä istuville tyhjäpäille.
"Aika usein tuntuu siltä, että väellä on jotain mua vastaan", hän lisäsi ja vilkaisi ruokalan seinällä olevaa kelloa. Onneksi hänen ei tarvinnut homehtua koulussa enää kovinkaan montaa tuntia.
"Varsinkin tytöillä", Robin jatkoi ärsyyntynyt äänensävy puheessaan. Olihan hänellä ystäviä, naispuolisia sellaisia, mutta monet ihmiset jotka eivät paremmin häntä tunteneet, tuntuivat inhoavan häntä. Tietysti hänellä oli tietynlainen maine muiden koululaisten parissa ja juorut kulkivat, aina ei edes voinut tietää mikä oli viimeisin juttu joka hänestä on liikkeellä ollut.
"Mitä muuten aattelit tehdä viikonloppuna?" vaaleaverikkö uteli vain vaihtaakseen puheenaihetta, häntä ei huvittanut ruveta purnaamaan sen enempää muiden koulun tyttöjen suhtautumisesta häneen. Ehkäpä Danilla olisi jotkut kivat billeet tiedossa viikonlopuksi?

//Joo... Pahoittelen, PAHOITTELEN kestoa.. Lagituskausi näyttäisi olevan täälläkin päin :-DDD

Daniel naurahti kuivasti ja puhalsi purkkapallon, joka poksahti kuitenkin valitettavan nopeasti rikki. Pitäisi alkaa syömään ei hampaita helliviä purkkamerkkejä, jotta saisi puhallettua isommat pallot.
”Kaikilla tuntuu olevan jotain pahiksia vastaan. Ei kai me nyt niin erilaisia olla?” Eivät ainakaan hänen mielestään, vaikka hänhän itse kuului pahiksiin, joten ei osannut vastata muiden puolesta kysymykseensä. Mutta jos ne jotkut olivat erilaisia niin rikkaat. Mokomat paskat.
”Jos ne on kadehtii sua? Ehkäpä meitä syrjitään sen takia.” miehenalku esitti teoriansa ja vilkaisi tyttöjä, jotka olivat selvästikin kuulleet heidän puheensa – senhän näki näiden ilmeistä. Hämmentyneistä sellaisista. Tuskinpa nyt kaikki, mutta ainakin jotkut kadehtivat kapinallisia enemmän tai vähemmän. Ja toisinpäin. Mutta niinhän se aina meni, ihmiset kadehtivat muita. Joo, hänkin sortui siihen. Harmillista kyllä.

Robinin esittämälle kysymykselle hymistiin hetken aikaa. Ja purkkapallo hajosi jälleen.
”Nukun”, Dan vastasi. Ja todella yllättävä vastaus olikin. Kaikki hänet tarpeeksi hyvin tuntevat tiesivät, ettei hän tehnyt mitään muuta kuin nukkui, ellei sitten joku nimeltä mainitsematon henkilö tullut keskeyttämään hänen kauneusuniaan. Jos se Danielista olisi ollut kiinni, hän olisi aivan varmasti nukkunut vaikka maailman tappiin asti. Hän oli vain niin uskomattoman laiska ihminen.
”Ja saatan käydä tyttöystävän luona.” No niin, tulihan se sieltä. Tummatukka tiesi, ettei pöydän ääressä istuva neito sitä halunnut tietää. Ainakin mitä hän oli Robinista kuullut, tyttö piti häntä enemmän juhlimisesta. Joten todennäköisesti toinen oli halunnut udella, josko hänellä olisi tiedossa sellaisia.
”Mutta sä varmaankin halusit tietää jotain bileisiin liittyvää?” kysyttiin vielä varmistukseksi.

Joo. Hän oli tylsä ihminen vielä laiskuuden lisäksi. Mutta puolustukseksi sanottakoon, ettei kännäävien teinien katselu ollut niitä hänen lempipuuhiaan, saati sitten naisten kalastelu väkijoukon keskeltä. Oli sitä joskus harrastettu, mutta tällä hetkellä se oli jäänyt olemattomaksi.

"Jaa-a... Kaikillahan on omat kateuden kohteensa..." Robin tyytyi tokaisemaan ja mulkaisi vielä viimeisen kerran tyttösiä, joita Danielin teoria oli selkeästi hieman hämmästyttänyt. Ehkäpä siinä saattoi olla ripaus tottakin, Robin itse kuitenkin kadehti rikkaita liikaa ymmärtääkseen mitä kahdehdittavaa heillä hänessä olisi. Tyttö oli halunnut rikkaaksi niin kauan kuin vain pystyi muistamaan. Perheen keskituloisuus on aina hävettänyt Robinia, mutta hän ei suostunut alentumaan siihen, että antaisi muiden tietoon sen, ettei hänellä varsinaisesti ollut rahaa. Pikku harrastus piti Robinin kiinni kalliimmissa vaatteissa ja asusteissa, joten muut eivät päässeet näkemään sitä, etteivät Kincaidit tienanneet läheskään niin paljoa kuin edes pienituloisimmat rikkaiden kastiin kuuluvien perheet.

"Aivan", tyttö nyökkäsi hieman hämmentyneenä, kyllähän hän oli pari kertaa havainnut Danin torkkuvan tunneilla, mutta ei hän siihen useimmiten juurikaan kiinnittänyt huomiota. Ketä tahansa nukuttaa jos joutuu kuuntelemaan tylsää luennointia äidinkielen kiemuroista tai terveystiedosta.
"Mitä Ayalle kuuluu?" Robin kysäisi tavan vuoksi Danielin tyttöystävästä. Blondille oli oikeastaan ihan sama mitä hän saisi vastaukseksi, sillä hän ei liiemmin välittänyt Danin tyttöystävästä, vaikkei Aya Gerrard ollutkaan niitä järkyttävimpiä kermalaistyttöjä. Oikeastaan tämä kuului niihin jotka olivat ihan ok, pisteitä tietysti nosti hieman se, että tytön poikaystävänä oli Daniel.

"No joo. Mulla ei oo tiedossa vielä mitään, mutta eiköhän jotain kivaa piakkoin ilmaannu", tyttö hymyili hieman laskiessaan syömänsä omenan jäänteet tarjottimelle ja siepatessaan jo hetken aikaa häntä odotelleet purkkapalat suuhunsa.
"Kohta sitä pitää lähteä kidutettavaksi. Vaikka mulla on sentään Atkinsin tunti, ei silti inspaa kyllä yhtään", Robin nurisi rapsuttaessaan oikeasta etusormestaan kynsilakanpoistossa unohtunutta pientä lakkapalaa pois.
"Nyt kyllä tekis mieli tupakkaa. Et sä haluis tulla mukaan?" Robin kysäisi nostaessaan laukkunsa jaloistaan syliinsä ja tonkiessaan esille tupakkarasian. Uusi pitäisi ostaa, enää ei ollut jäljellä kuin kolme käärylettä.
"Ai niin, sähän et halunnut haista tupakalta", tyttö naurahti hieman muistaessaan mitä Daniel oli hetki sitten sanonut.