Blow your clouds away

//Vapaa peli. Whitneyn lookki//

Tummahiuksinen tyttö kipitti kohti koulun katolle vieviä palotikkaita pitäen visusti huolen siitä, ettei talonmies tai kukaan opettajista huomannut häntä. Whitney Cantwell kyllä tiesi, että katto oli oppilailta kielletty paikka, olihan hän ennenkin saanut jälki-istuntoa siellä oleilusta. Nyt oli pakko kuitenkin paeta ankeita kemian tunteja johonkin ja katto oli siihen tarkoitukseen mitä sopivin paikka. Niin ainakin skeittarityttö oli ajatellut edellisen tunnin loputtua.
Toisin kuin jotkut muut oppilaat, Whitney ei saanut sen kummempia omantunnontuskia lintsatessaan parilta tunnilta. Ei kai kukaan edes huomaisi jos hän olisi poissa? Ja jos huomaisi, niin hän voisi aina keksiä syyksi jonkun hammaslääkäriajan, josta ei ollut muistanut ilmoittaa kenellekään. Sitäpaitsi, hän vietti mieluummin tunnin jälki-istunnossa kuin jossain kemianluokassa laskemassa typeriä laskuja, joista ei ymmärtänyt mitään.

Whitney kiipesi tikkaat nopeasti ja päästyään ylös, hän ensimmäisenä laskeutui makaamaan selälleen. Ei katolla kannattanut seisoa, silloin hänet olisi varmasti huomattu heti jos sinne suuntaan tajusi vilkaista. Nyt hän sai olla näkymättömissä, eikä häntä sieltä löydettäisi ellei varta vasten tultu tarkistamaan oliko joku oppilaista eksynyt luvattomille alueille.
Tyttö kaivoi laukustaan mp3-soittimensa ja pian hän olikin jo syventynyt kuuntelemaan Sean Kingstonia, ehdotonta suosikki artistiaan. Kaikki hiphop oli hänelle mieleen, mutta Kingston oli paras. Upea, omalaatuinen ääni, jota hän jaksoi kuunnella lähes milloin vain.
Whit sulki silmänsä ja nautti leppoisasta tuulesta. Oli totta tosiaan kannattanut tulla katolle. Nyt hänellä oli vihdoin aikaa vain olla. Ei tarvinnut ajatella mitään hankalia ja typeriä juttuja. Sai vain olla oman itsensä seurassa ja hyräillä. Pikkuhiljaa hyräily vaihtui hiljaiseksi lauluksi, joka tuskin kuului tikkaita kauemmas, jos sinnekään.
"Don't worry just let me blow all of your gray clouds away, I promise I'll never leave you alone in the rain..."

/ kelvataanko Parisin kanssa seuraksi? ( : /

Matematiikan kaksoistunti oli pahinta, mitä Paris tiesi. Hänen aivokapasiteettinsa riitti hädintuskin simppeleiden yhteenlaskujen ratkomiseen, joten kun eteen iskettiin yhtälöitä täynnä äksiä ja beetoja, katosi se vähäinenkin innostus joka oli joskus ollut. Mitä järkeä oli edes yrittää tehdä tehtäviä, kun tiesi jo niitä katsomalla, ettei onnistuisi. Itseluottamus siinä vain menisi. Poika olisi lähtenyt kotiin, jos ei päivän viimeiseksi aineeksi oltaisi isketty fysiikkaa. Jos hän missaisi vielä yhden fysiikantunnin, se tietäisi koko aineen reputtamista, eikä se ollut suotavaa. Matematiikasta sentään oli varaa ottaa vielä muutama poissaolo ilman, että siitä tapahtuisi mitään sen kummempaa. Kärryiltäkin oltiin jo pudottu, joten silläkään ei ollut väliä kuinka paljon opetuksesta hän missaisi. Jostain tuntemattomasta syystä kaikki rokkarin kaverit olivat olleet joko tunneilla tai jossain kauempana lintsaamassa, joten hänen oli pakko tyytyä omaan seuraansa. Aulassa oli ollut tylsä istua yksin ja etupihallakaan ei viitsitty seistä, kun sinne näki suoraan luokkien ikkunoista, joten tie oli vienyt paloportaille ja niitä pitkin katolle. Takkutukka oli ollut sielä joskus ennenkin, lähinnä juuri silloin, kun oli ottanut itselleen parin tunnin hengähdystauon keskellä päivää.

Pojalla oli ollut huono päivä muutenkin. Hän oli ensinnäkin nukkunut aamulla puoli tuntia pommiin, minkä takia ei ollut ehtinyt suoristamaan tummaa, harmittavan kiharaa hiuskuantaloaan, jonka oltiin jouduttu piilottamaan sähkönsinisen pipon alle, ja joka harmitti ihan uskomattoman paljon. Pipo oltiin sentään valittu sopimaan yhteen valkoisen vansin t-paidan kanssa, jota koristi kasa sinisiä kuvioita ja sinisten conversejen kanssa. Kaiken lisäksi aamukahvi oli ollut liaan laimeaa ja murot loppu, minkä takia aamupala oltiin skipattu ja korvattu tupakalla. Syöpäkääryle sytytettiin nytkin ja asetettiin huulille keskellä palotikkaita. Paris ei tosiaan osannut sanoa itselleen ei; tupakka otettiin heti, kun siltä tuntui, oltiin sitten keskellä tuntia tai palotikkaita. Siinä tikkailla seistessään rokkari kuuli katolta epämääräistä ääntelyä. Ensin se oli jotain hyminää, jonka hän sekoitti tuuleen, mutta hetken kuunneltuaan hän tajusi sen lauluksi. Sanoista ei saatu selvää niin kauas, mutta laulaja oli selvästi nainen.

Paris veti tupakastaan pari henkäystä ja koitti heristää kuuloaan. Hetken hän harkitsi mielessään, että häipyisi paikalta ja menisi viettämään omaa laatuaikaansa vaikka johonkin hiljaiseen nurkkaan, mutta seura kuulosti paljon paremmalta. Poika kipusi tikkaat loppuun asti ja punnersi sitten katolle asti. Katse löysi heti katolla makaavan, ruskeahiuksisen tytön, joka oli laulun lähde. Jos rokkari olisi tiennyt, mitä toinen lauloi hän olisi ehkä liittynyt pokkana mukaan, mutta nyt hän vain tyytyi olemaan hiljaa, kävelemään toisen luokse ja asettumaan makuulle tuon viereen. Lupia ei turhaan kyselty eikä sanottu yhtään mitään.

//Ilman muuta :--D //

Whitney jatkoi lauluaan täysin tietämättömänä siitä, että oli saanut yleisöä. Koska hän oli loikoillut silmät kiinni, hän ei ollut nähnyt tulijaa. Eikä hän kuulokkeiden ja oman laulunsa takia edes kuullut sitä. Jos aurinko olisi paistanut toisesta suunnasta, niin hän olisi saattanut tajuta varjosta jonkun saapuneen katolle. Kesti siis hetken aikaa, ennen kuin hänestä alkoi epäilyttävästi tuntua siltä, ettei hän enää ollutkaan yksin. Ennen kuin hän edes harkitsi laulamisen lopettamista, hän raotti silmiään ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Hän oli tietenkin uskonut kuvitelleensa jonkun tulleen, joten hän yllättyi nähdessään pojan katolla, vieläpä aivan hänen vieressään. Siihen laulu sitten loppui. Hetken hän vain tuijotti toista ja yritti keksiä jotain selitystä katolla ololleen. Sitten hän tajusi, ettei hänen tietenkään tarvinnut kenellekään oppilaalle mitään selitellä, eikä hänen myöskään tarvinnut olla nolostunut. Hänellä oli ihan mukava lauluääni, joten sen puoleen ei ainakaan tarvinnut hävetä.

Skeittari otti toisen kuulokkeen pois korvastaan, pysytellen silti edelleen makuulla. Ei katolla kannattanut seisoskella, jos halusi pysyä piilossa talkkarin silmiltä. Nyt ei ainakaan huvittanut saada jälki-istuntoa. Olisi hänellä parempaakin tekemistä koulun jälkeen.
"Hiivitkö sä tänne oikeasti tosi hiljaa, vai lauloinko liian kovaa, kun en tajunnut ollenkaan että tänne tuli joku? Ja ootko kenties ollut siinä jo pitkäänkin?" Whitney kysäisi hiukan huvittunut ilme kasvoillaan. Olihan tilanne kieltämättä hauska, jos sitä osasi niin katsoa. Whitney jos kuka osasi nauraa itselleen ja olla muidenkin naurunaiheena kokematta suurta häpeää. Oli siis loppujen lopuksi varsin helppoa joutua yllätetyksi kesken laulutuokion.

"Oon muuten Whitney. Tai ihan vaan Whit," tyttö kertoi ja sääti musiikkia hiukan pienemmälle volyymille. Sen jälkeen hän keskittyi tarkkailemaan uteliaana poikaa. Ei näyttänyt tutulta. Ainakaan hän ei tiennyt kuka tuo oli, vaikka oli varmasti nähnyt tuon koulun käytävillä ja pihassa ja ruokalassa tajuamatta sitä koskaan. Eikä poika myöskään ollut hassumman näköinen. Parempi niin kuin että paikalle olisi tullut joku etova ilmestys, joka olisi tuijotellut häntä jotenkin epämiellyttävällä tavalla. Sellainenhan olisi voinut olla täysin mahdollista.

Parisia nauratti, kun tyttö ei reagoinut hänen tuloonsa millään tavoin. Se lauloi menemään aivan yhtä kovalla äänellä ja silmät tiukasti kiinni, ihme ettei pyörinyt ja hytkynyt musiikin mukana siinä paikallaan maatessaan tai hypännyt pystyyn ja lähtenyt balettiaskelein kiertämään kattoa. Tyttö tosin näytti siltä, että olisi ennemminkin esittänyt jotain streetin tai breakdancen tapaista kun balettia, mutta se ei estänyt mielikuvaa toisesta tekemässä piruetteja ja venytyksiä. Poika ei tehnyt millään tavalla selväksi, että oli saapunut paikalle, ei keskeyttänyt eikä edes pitänyt ääntä saadakseen huomiota, kuten varmasti moni muu olisi tehnyt kuvitellen niin vittuilevansa jotenkin oikein omaperäisesti ja terävästi. Mitä turhaan. Sitä paitsi olisi hauska nähdä toisen ilme, kun tuo vihdoin tajuaisi hänen olevan paikalla. Ihmiset reagoivat tilanteisiin niin monella eri tavalla, ja se ensireaktio yleensä paljasti niistä paljon enemmän kun kuviteltiinkaan. Nytkin tyttö saattaisi joko ottaa nokkiinsa, suuttua ja syyttää häntä hiiviskelystä ja stalkkauksesta tai nolostua täysin, vetäytyä itseensä ja häipyä paikalta jonkun huonon tekosyyn varjolla, parhaimmassa tapauksessa nauraa koko hommalle. Paris toivoi viimeistä vaihtoehtoa, koska vaikka hän olisi nyt kelpuuttanut oikeastaan mitä tahansa seuraa, olisi mukavampaa viettää aikaa mukavan ja puheliaan ihmisen kanssa kun pehmitellen jotakuta, joka punasteli ja tuijotteli lattiaan. Tai kattoon kai tässä tapauksessa. Toisen keskittyminen laulamiseen antoi tummatukkaiselle myös hyvin aikaa tutustua seuralaiseensa naamakertoimeen salaa jo etukäteen.

Rokkari ei ihan saanut virnistystä pidettyä poissa kasvoiltaan, kun toinen viimein tajusi hänet ja keskeytti laulamisensa.
"Mä oon ollu tässä suunnillleeeen... viimesen kahen kertosäkeen ajan" Paris vastasi tuon kysymykseen eikä turhaan koittanut pyyhkiä huvittunutta ilmettä kasvoiltaan, "mä koitin tömistellä, mut lauloit sä aika lujaa." Tyttö keräsi heti pisteitä pojan silmissä, kun ei selvästikään ottanut millään tavalla nokkiinsa tai muuttunut yllättäen henkisesti ujoksi esikoululaiseksi. Tyttö näytti itsekin vähän huvittuneelta luetellessaan litanian kysymyksiä. Ei sillä ollutkaan mitään syytä olla häpeissään. Monella muulla olisi ollut, koska yleensä ihmiset vain kuvittelivat kuulostavansa hyvältä, vaikka oikeasti ääni lähenteli epävireistä viulua, mutta toinen oli oikeasti kuulostanut ihan hyvältä, mikä oli aika paljon sanottu, koska yleensä Paris ei voinut sietää naislaulajien ääntä laisinkaan, olivat ne kuinka tunnettuja ja kuuluisia tahansa. Tummatukkakaan ei olisi hävennyt, jos joku olisi kuullut hänen laulavan, koska tiesi itsekin kuulostavansa aika hyvältä - ainakin silloin, jos ei ollut juuri nauttinut askillista tupakkaa ja pullollista jotain vettä vahvempaa, mikä sai ääneen vähän epävireisen sävyyn - joten ymmärsi toista hyvin. Nätti pärstäkerroinkaan ei haitannut tilannetta yhtään, vaan oikeastaan tuntui siltä, että matikantunti tulisi käytetyksi hyvinkin mukavissa merkeissä.

Tyttö esittäytyi Whitneyksi, tai Whitiksi, miten vaan halusi, ja tummatukka nyökkäili hyväksyvästi.
"Paris. Tai ihan vaan Paris, jos sä nyt välttämättä haluut" Pariskin esittäytyi, muttei turhaan sanonut mitään lempinimeä, tai oikeastaan ehkä oikeaa nimeään, vaikka matkikin toisen esittäytymisen rakennetta. Parisina kaikki hänen tunsivat, paitsi perhe ja kaikista läheisimmät ystävät, jotka jostain syystä sitkeästi sanoivat Adrien. Hän inhosi sitä nimeä, se oli niin kovin arkinen ja hienosteleva. Paris ei onneksi kuulostanutkaan yhtään tekotaiteelliselta.
"No Whit, mitä sä teet koulun katolla kesken oppitunnin?" poika tiedusteli muka toruvaan ääneen ja tarjosi toiselle tupakkaa askistaan. "Ja hei et sä tunnista muo vaikka kuinka yrität, mä vasta tulin" tähdennettiin perään, kun huomattiin toisen katselevan häntä uteliaana, koittaen selvästi mielessään yhdistää hänet johonkin tiettyyn klikkiin tai edes vuosikurssiin.

Onneksi poika ei ollut ehtinyt loikoilla katolla sen kauempaa, muuten Whit olisi saattanut tuntea itsensä todella hölmöksi. Se ei kuitenkaan olisi tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi osannut nauraa tilanteelle. Oikeastaan olisi ollut vain outoa, jos hänen oma hölmöytensä ei olisi saanut häntä nauramaan. Hän oli ehtinyt jo tottua siihen, että hän oli aina se jolle naurettiin. Moni olisi varmasti tuntenut olonsa ahdistuneeksi joutuessaan naurunalaiseksi, mutta ei Whitney. Hän kun oli naurunaiheena tarkoituksella, saadakseen toiset hyvälle mielelle. Hän itse siitä hyötyi kaikkein eniten, sillä hymyilevien ihmisten seura oli ainakin triplasti hauskempaa kuin niiden, jotka vain murjottivat. Whitney tahtoi pitää hauskaa ja hassutella, silloin hän tunsi olevansa onnellisimmillaan.

"Onneks sieltä ei tullut kuitenkaan ketään opettajaa. Tai talkkaria," Whitney totesi. "Se vasta olisikin ollut karu yllätys jos olisin silmät avattuani nähnyt jonkun Edwardsin tuijottelemassa."
Whitney tirskahti, vaikka ajatus koulun talkkarista tuijottelemassa häntä katon reunalla olikin lähinnä iljettävä. Jos Edrwards olisi sinne tullut, niin Whit olisi varmasti lähtenyt äkkiä muualle. Tai no, eihän hän oikein olisi voinut, jos kerran mies olisi ollut tikkailla. Ei hän nyt niin hullu ollut, että olisi hypännyt katolta. Siinä tuskin olisi käynyt kovin hyvin.
"Ehkä mun ei seuraavalla kerralla kannata sit ihan noin kovaa laulaa, etten houkuttele tänne vaikka sitä talkkariukkoa. Se ois ehkä viimeinen henkilö jonka haluaisin mut täältä yllättävän yksin ollessani."

Whitneyn jälkeen poikakin esittäytyi ja ilmoitti nimekseen Paris. Skeittarin mielessä käväisi nopeasti kuva eräästä blondista Parisista, mutta ajatukset hotelliperijättärestä hätistettiin oitis pois.
"Paris siis. Hauska tutustua," Whit sanoi loikoillen edelleen kutakuinkin samassa asennossa. Ainoastaan kasvot olivat edelleen kääntyneinä pojan suuntaan.
"Mä pidän täällä itselleni kemiantuntia," tyttö vastasi yrittämättä keksiä mitään turhanpäiväisiä tekosyitä kielletyssä paikassa oleilulleen. Tarjotusta tupakasta hän kieltäytyi päänpudistuksella. Ei hän polttanut, mutta ei hän pahakseen pistäisi, vaikka toinen sitä vieressä tekisikin.
"Mitä sä itse täällä teet?" skeittari kysäisi, vaikka arveli Parisin olleen lintsauspuuhissa kuten hänkin. Silti oli pakko yrittää keksiä jotain muka parempaa syytä toisen läsnäololle. "Anna kun arvaan. Juoksit tänne pakoon jotain yli-innokasta ihailijaa. Tää on aika hyvä piilopaikka sellasissa tilanteissa. Varsinkin jos ihailija on joku joka pelkää jälki-istuntoa."

Whitney alkoi näperrellä kaulakoruaan. Se oli puuha, jota hän saattoi tehdä usein ihan huomaamattaan ja ties kuinka pitkään. Toisinaan, jos tytöllä ei ollut mitään korua, hän leikki vetoketjulla, napeilla tai sitten vain hiuksillaan. Sitä tyttö ei tiennyt miksi teki niin, mutta eipä sillä kai ollut kauheasti edes väliä.
"Kuinka oot viihtynyt täällä? Onko ollut ihan kamala paikka?" Whitney uteli. "Ja missä sitten oot ollut ennen kun tulit tänne? Mä oon ollut täällä ihan alusta asti. Eli aika vähän, kun oon kuitenkin vasta ensimmäisellä luokalla."

Paris ei tiennyt opettajista vielä kovinkaan montaa, mutta talkkariin hän oli törmännyt sen verran monta kertaa, että oli oppinut jo tuon nimenkin. Se mies oli kertakaikkiaan outo, eikä se ollut erityisemmin pitänyt siitä, että poika oli dumpannut tupakkansa jollekkin hyvin arvokkaalle ruohopläntille ja kehdannut vielä matkia tapaa, jolla tuo oli varpistanut ja venyttänyt kaulaansa ehkä kaksikymmentä senttiä nähdäkseen jonkun onnettoman tyttösen paidan sisään.
"Se on karmiva. Varmaan asuu vielä äitinsä kellarissa ja on piilottanu sänkynsä alle albumin, johon on keränny kaikkien koulun tyttöjen kuvat. Mut tieks ehkä jos sä laulaisit oikeen lujaa, niin sä houkuttelisit paikalle Willisin ja se antais sulle kaikki loppuvuoden tunnit vapaata, ettei sun lahjat vaan menis hukkaan" tummatukka ehdotti hymyillen. Miksi turhaan pysyä hiljaa, jos oikeasti osasi laulaa. Poika tykkäsi musiikista, joten hänen puolestaan kaikki hyvä-ääniset saisivat hoilata kovaan ääneen vaikka kaikki päivät läpeensä. Viattomiin sanoihin kätkettiin kehu, jota ei itse oikeastaan edes tajuttu. Harvoin huulilta karkasi moisia juttuja ihan vahingossa, yleensä ne olivat kaikki hyvin tarkkaan mietittyjä ja osoitettu sellaisille ihmisille, joista haluttiin jollain tavalla hyötyä.

Toisen kommentille perässä juoksevista ihailijoista naurettiin ääneen ja punnerrettiin istumaan, jotta saatettiin katsoa tyttöä hetki muualtakin kuin maatasolta.
"Fanitytöistä mä en tiedä, ku en yleensä kahesti kattele, mutta jätkät ei kauheesti perässä roiku, ei ainakaan niin pitkään, että ehtis pakoon juoksemaan. Sääli sinänsä" Paris hymyili sanojensa päälle leveästi. Ei hänellä mitään ihailijoita ollut, eikä hän niitä kaivannutkaan. Perässä roikkuvat hysteeriset tytöt olisivat ennemminkin ärsyttäneet, ja jos joku poika olisi koittanut väkisin saada hänen huomionsa, ei se olisi sen arvoinen. Homoudesta ei nostettu sen isompaa meteliä, kunhan ilmoitettiin asia sen oloisena, kun toinen olisi heittänyt ilmoille hyvänkin vitsin.
"Hei hienoa! Sittenhä me voidaan auttaa toisiamme, kun mäki tulin tänne antamaan itelleni tukiopetusta matikassa" tummatukka tarjosi, vaikka ei tosiaan ollut aikeissa alkaa opiskelemaan yhtään mitään. Ihmisen biologiaa korkeintaan, kun kerta näin nätin tyttösen kanssa pääsi tekemisiin. Homoksi hän kyllä arvosti naiskauneutta vähän turhankin paljon, mutta väliäkö sillä.

"Me muutettiin mun perheen kanssa tänne reilu vuos sitten Denveristä. Mun pikkuveli alotti tääl koulussa sillon heti, mut mä vietin ensin vuoden kotona lukkojen takana ja alotin nyt sit yhen vuosiluokan alempaa" Paris vastasi niin todenmukaisesti, että kuka tahansa olisi voinut vannoa hänen valehtelevan. Hän ei oikeastaan ollut koskaan suonut ajatustakaan sille, millaisena asuinpaikkasa piti San Diegoa. Ei hän koskaan ollut osannut arvostaa mitään hienoa kauppakeskittymää tai upeita kulttuurikohteita, niillä ei ollut hänelle mitään väliä. "Ihmiset on suurin osa kivoja, mut kyl mä tykkäsin entisistä piireistä enemmän" poika myönsi. Oikeastaan hän ei kaivannut Denveristä yhtään mitään muuta kun surullisenkuuluisaa ensirakkauttaan, mutta jätti sen mainitsematta.

Whitney ei voinut olla naurahtamatta kuvitellessaan mielessään, kuinka herra vahtimestari iltaisin vietti aikaa kellarissa tutkaillen salaista albumiaan. Oikeasti ajatus siitä, että Edwards tekisi jotain sellaista, oli kieltämättä kamala. Mies kun sattui olemaan suoraan sanottuna pervo, ainakin hänen mielestään. Kyllä hän oli huomannut, kuinka miekkonen yritti tuijotella hänenkin rintavarustustaan aina ohimennen. Ihan turhaa se yleensä kuitenkin oli, sillä hänellä ei ollut tapana käyttää kovin paljastavia vaatteita koulussa. Viikonlopun juhlintareissut olivat sitten asia erikseen ja niihin talkkarilla ei ollut mitään asiaa. Onneksi.
"Mieti jos se ihan oikeasti tekee semmoista. En kyllä yhtään ihmettelisi," Whit sanoi huvittuneella äänellä. "Mutta hei, ehkä nyt en kuitenkaan ihan niin hyvin laula, että Wills alkaisi pelätä mun lahjojen puolesta. On täällä koulussa parempiakin laulajia, ihan oikeasti."
Vaikka Whit oli iloinen saamistaan kehuista, piti jostain kumman syystä kuitenkin vähätellä itseään edes hieman. Hän tiesi oikeasti olevansa ihan hyvä laulamaan, eikä siksi hävennyt esitellä ääntään julkisesti.

Skeittaritytölle kävi pian selväksi, ettei Paris ollut kiinnostunut tytöistä. Pojista sen sijaan oli. Se ei aiheuttanut tytössä sen kummempaa reaktiota, ainakaan ei pettymystä. Nyt hän nimittäin saisi ainakin rauhassa tehdä toisen seurassa ties mitä ilman, että poika alkaisi roikkua hänen perässään kuin iilimato.
"No, eipä ole munkaan perässä viime aikoina roikkunut poikia. Eikä kyllä tyttöjäkään. Ehkä pitäisi sitten itse juosta niitten perässä," Whitney selitti. "Vaikka musta on kyllä ihan hyvä näin. Saa katsella rauhassa ketä huvittaa."
Tyttö ei nähnyt mitään syytä salailla Parisilta sitä tietoa, että häntä kiinnostivat tytöt ihan yhtä paljon kuin pojat. Ei poikakaan ollut omaa homouttaan piilotellut. Oli ollut harvinaisen suorapuheinen, ainakin jos vertasi niihin kaikkiin koulun kerman oppilaisiin, joiden Whitney uskoi esittävän jotakin ihan muuta kuin mitä oikeasti olivat. Eivät kai ihmiset edes voineet olla kovin onnellisia, jos eivät voineet olla omia itsejään ilman suurta häpeän tunnetta. Hän ainakin olisi tuntenut olonsa ahdistuneeksi, jos olisi pitänyt koko ajan varoa, ettei vahingossakaan vilkaisisi ketään tyttöä sillä silmällä.

"No sehän kuulostaa tosi hyvältä idealta," Whit naurahti. "Ehkä sit pitäis keksiä tälle kemiantunnillekin joku aihe niin voisi onnistua."
Mitään aiheita tyttö ei oikeasti edes yrittänyt keksiä. Jos olisi ollut pakko, niin ainoa asia, joka tuli mieleen, oli ihmisten välinen kemia. Sehän olisi ollut kai ihan mielenkiintoinen aihe. Sitä kun ei kauheasti missään oppikirjoissa taidettu käsitellä.
Whitney ei ollut ihan varma, puhuiko Paris totta lukkojen takana olemisesta. Se ainakin kuulosti tosi hurjalta jutulta, mutta ei hän viitsinyt enempää udella. Kaiketi toinen vain huijasi ja luultavasti tuolla oli siihen joku syy.
"Oletko sä nyt siis millä luokalla?" tyttö kysyi. "Toisella vai kolmannella?"

"Mulla varmaan tulisi aika montaa ihmistä ikävä, jos mun pitäis täältä johonkin muuttaa," skeittari totesi. "Joku isompi talo olis kyllä ihan kiva, on vähän rasittavaa nukkua veljen kanssa samassa huoneessa. Onneks se ei kuitenkaan enää paljoa kotona pyöri."
Paulo nyt olikin viime aikoina pyörinyt jossain ihan muualla. Ei kuitenkaan sillä kertaa vankilassa, vaan joidenkin kavereidensa porukoissa. Ilmeisesti isoveljellä oli kiikarissa joku tyttö, jonka takia tuo ei ehtinyt käydä kotona kuin pyörähtämässä.
Kaksikon puheet uhkasivat muuttua Whitneyn mielestä liian synkeiksi, joten niille oli saatava loppu. Hän ei ainakaan halunnut viettää omaa vapaataan missään alakuloisissa tunnelmissa, joita veljen touhujen miettiminen yleensä aiheutti. Eikä Parisinkaan mielestä tainnut olla kovin mukavaa muistella kaikkia ihmisiä, jotka olivat jääneet Denveriin.
"Sulla siis on täällä veli?" Whit tarttui siihen aiheeseen, joka ensimmäisenä tuli mieleen. "Onko teissä paljonkin samaa näköä?"