Kaikki valmiina esitykseen

Yasuo "Jazz" Atkins

"Hiiop!" Yasuo keräsi kaikki voimansa ja nosti maassa lojuvat raskailta näyttävät näytelmärekvisiittalaatikot syliinsä. Hetken aikaa näytti siltä, että pienikokoinen poika olisi luhistunut kantamustensa alle, mutta kuin ihmeen kaupalla Yasuon onnistui korjata tasapainonsa ja kuljettaa laatikot mitään tiputtamatta niille varatulle paikalle lavan reunalle. Laskiessaan laatikoita alas poika joutui kuitenkin vähän aikaa liikuttelemaan käsivarsiaan ja pyörittämään niitä ympäri saadakseen lihakset taas toimimaan kunnolla. Pieni, tuskastuneen näköinen ilme kohosi nuoren pojan kasvoille kun hän tajusi, ettei hänen ehkä sittenkään kannattaisi kantaa kovin raskaita kantamuksia, silloin hänestä ei olisi mitään apua ja hän nimenomaan halusi olla avuksi kaikin mahdollisin tavoin.

Yasuo vilkuili nopeasti ympärilleen ja tarkasteli seuraansa jääneitä oppilastovereitaan. Heidän oli annettu jäädä pystyttämään lavasteita ja järjestelemään tavaroita ilmaisutaidon esitystä varten ja Yasuo, vaikka pieni olikin, oli ihan välttämättä halunnut jäädä auttamaan, siltikin, että tiesi sen olevan fyysisesti raskasta ja että hänen oli mahdollista väsyä sen seurauksena. Yasuota ei kuitenkaan huolettanut, sillä viikonloppu olisi tulossa ja hän ehtisi kyllä hyvin palautua ennen maanantain koulupäivää. Nyt hän halusi vain auttaa ja saada kaiken tehdyksi.

Yasuo tarkasteli lavalle jo valmiiksi vietyä porttia esitttävää lavastetta, joka tarvitsisi vielä seurakseen ainakin seinät ja mahdollisesti vielä erillisen oven. Aikaisempi väsymys tuntui kaikonneen sen sileän tien ja Yasuo paloi jo halusta saada tehdä jotain. Hän ei kuitenkaan vielä uskaltanut häiritä kahta muuta salissa olevaa oppilasta, nämä kun näyttivät sen verran keskittyneiltä omiin puuhiinsa. Yasuo loikkasi siis istumaan lavan reunalle ja poimi laukustaan vesipullon. Tavaroita kantaessa tuli jano ja poika hörppäsi pullostaan pari isoa kulausta ennen kuin sysäsi pullon takaisin laukkuunsa. Jalkojaan heilutellen ja itseään kevyesti edestakaisin heijaillen Yasuo alkoi hyräillä hiljaisella äänellä jotain kappaletta, josta ei harmikseen muistanut sanoja, ainoastaan sävelen.

Kevinillä ei ollut mitään tietoa siitä, mistä kaunis, täydellinen, ihana Shakira oikein lauloi toisessa kuulokkeessa, mutta hälläväliä. Pääasia, että hän sai kuunnella tämän kaunista ja erikoista ääntä. Se riitti pitämään hänen päivänsä hyvänä.
Oli ehkä ollut vähän epämukavaa jäädä koulun jälkeen järjestelmään lavasteita parempaan uskoon, varsinkin kun Scarlett odotti kotona pihalle pääsyä. Niin ja hänellä oli vielä istutukset hoidettavana. Pari kaunista ruusupensasta, salaattien kylväminen ja niin edespäin. Mutta kun opettaja oli kysynyt vapaaehtoisia tekemään lisätöitä, eikä melkein kukaan näyttänyt ilmoittautuvan, oli nörtin ollut pakko olla ystävällinen ja ilmoittautua yhdeksi vapaaehtoiseksi. Joten tässä sitä nyt oltiin, lavalla pystyttämässä lavasteita ja samalla tarkistamassa niiden kunnon.

Tummatukka katseli silmätarkkana - lasit unohtuneena jälleen nenälle juuri nostamaansa puuta, jonka maalit olivat vielä ainakin toistaiseksi hyvässä kunnossa. Sitten siirryttiin asettamaan puu oikeaan paikkaan lavalla, joka oli jo alkanut näyttää jo vähän metsältä. Metsältä, jossa oli tällä hetkellä pystyssä yksi ainut puu. Niin ja portti, jonka joku oli laittanut oikealle paikalle.
Nörtin toiseen korvaan kantautui jonkinlaista muminaa ja kun hän sitä hetkeksi jäi kuuntelemaan, jouduttiin toteamaan, ettei se ollutkaan muminaa, vaan hyräilyä. Kappale ei kuulostanut tutulta hänen korviinsa. Kevin siirsi katseensa lavan reunalle, jossa joku hyräili selkä häneen päin käännettynä. Kulmat kohosivat pienesti ja suu painui enemmän mutrulle. Häntä nimittäin jäi vaivaamaan, mitä toinen oikein hyräili. Nopeasti vilkaistiin toista oppilasta, joka näytti olevan niin uppoutunut tekemisiinsä, että tuskin häiriintyisi pienestä keskustelusta.

Korvakuuloke otettiin pois korvasta ja iPod sammutettiin, ettei siitä kuluisi turhaan akkua, joka oli muutenkin jo vähissä. Pari varovaista askelta otettiin tuohon hyräilijään päin, mutta seisahduttiin niille sijoilleen.
Mitä ihmettä hän kysyisi? Voisiko hän vain mennä ja kysyä tuosta noin vain, mitä kappaletta toinen oikein hyräili? Ei. Kyllä. Ei. Kyllä. Kyllä.
Kevin veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja otti ne pari tarpeellista askelta edemmäs, jonka jälkeen kyykistyi hieman kauemmas vielä toistaiseksi tuntemattomasta pojasta ja napitti tuon kasvoja.
"Tuota... Mitä kappaletta hyräilet?" nörtti kysyi hiljaa korealaisaksentillaan.