Oletko se sinä, jota minä olen kaivannut?

- otsikko pienillä muutoksilla Happoradion Kaupunki täynnä ihmisiä biisistä... < ; Chianna. ja Zara, kiitos. Pahoittelut sekavasta ja lyhyestä tuotoksesta x'D Tästä on varaa parantaa, jonka kyllä lupaan tehdäkin <; -

Mustat hiukset roikkuivat kasvoilla peittäen vihreiden silmien lattiaan suunnatun katseen. Tai ainakin niiltä osin, miltä ei sojottanut sekaisena suuntaas jos toiseenkin.
Emo oli pukeutunut mustaan jokeri paitaan, punaisiin pillifarkkuihin. Musta hakaneuloin niin koristeltu kuin paikattukin laukku roikkui tuon olalla, jalassa mustat tennarit. Eikä suinkaan unohdeta niitä pinkkejä nauhoja niissä...
Emo poika laahusti pitkin käytävää vailla tietoa päämäärästään. Jotenkin yllättävää, että Rasmus Porter oli unohtanut mikä tunti hänellä seuraavaksi oli. No ei suinkaan, täysin normaalia se tuolle pikkupaskiaiselle oli.

Päivä oli tähän asti ollut kohtuulisen normaali, siis siedettävä. Ei mitään erikoista... Oikeastaan aika tylsä. Ajatuksissa oli pyörinyt paljon juttuja... Kuten se, että rasmuksen pitäisi käydä katsomassa äitiään vankilassa. Viime käynnistä oli liian pitkä aika...

//Hii, pakko oli rynnätä vastaamaan, vaikka olisi mitä muutakin tekemistä! Katsotaan miten Zara suhtautuu jälleennäkemiseen... ;>//

Kolme paksua sanakirjaa makasivat nuoren naisen sylissä. Hän ei edes tiennyt miksi, mutta hän oli mennyt lainaamaan ne ”kaverilleen”, joka ei halunnut itse käydä kirjastossa. Kavereita he eivät oikeasti olleet – kyllä Zara sen tiesi – mutta kyllä hän pienen palveluksen toiselle silti pystyi tekemään. Olihan hän muutenkin kirjastossa vapaa-aikanaan, joten ei siitä niinkään vaivaa ollut. Ja olihan hän ihan kiitollinen, että kirjat olivat niin suuria vaikka ne painoivatkin, sillä ne peittivät enemmän hänen vartaloaan. Kyllä, Zara oli ottanut Nikin neuvosta vaarin ja rohkaistunut hieman pukeutumisessaan. Enää neidillä ei ollut päällään jätesäkkiä, vaan normaalit farkut, kultaiset ballerinat, jotka hän oli juuri ostanut ja sininen t-paita. Hiukset hän oli sentään jättänyt auki, sillä ei hän jokaisesta suojastaan halunnut luopua – ei vielä.

Musta olkalaukku kiikkui taas olalla niin kuin aina ja sen paino ei melkein edes tuntunut tytön harteilla. Olihan hänellä kuitenkin suht helppo koulupäivä, joka oli melkein lopuillaan. Vaaleahiuksinen asetteli sanakirjat paremmin käsivarsilleen ja jatkoi sitten kävelyään. ’Jos nämä olisivat vielä yhtään paksumpia, saisin vetää näitä kärryissä!’ Tyttö maanitteli päässään ja väisteli muutamia käytävällä vaeltelevia ihmisiä. Häneen ei pahemmin kiinnitetty huomiota, vaikka hän nyt hieman näkyvimmin astelikin käytävillä, mutta se oli Zaran onni. Ei hän olisikaan halunnut tulla nähdyksi.

Nörtti vilkaisi sanakirjojen ohi kenkiään, jotka takoivat häneen itsevarmuutta. Kyllä hän tämän päivän vielä kestäisi. Sininen katse nousi taas eteen, jonka seurauksena Zara pysähtyi kuin patsas. Käsien välistä valahtivat paksut sanakirjat lattialle kauhealla töminällä ja muutamat kääntyivät katsomaan hänen suuntaansa jatkaen sitten matkaansa. Zarasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt rinnasta ulos ja häntä alkoi pyörryttää. Tyttö naurahti hysteerisesti hapuillen käytävän seinää tuekseen ja siirtäen katseensa pois käytävällä olevasta pojasta:
”Olenko tulossa hulluksi?!”

Rasmuksen haalean vihreiden silmien katse ajautui tyttöön, joka oli luultavimmin aiheuttanut sen kauhean töminän, joka riisti RIPinkin huomion lattiasta. Melkeimpä voisi sanoa tuon säikähtäneen sitä.
Tyttö katsoi suoraan kohti, tahtomattaankin Rasmuksen oli pakko pysähtyä ja kääntyä tuon suuntaan. Se voi huonosti tai jotain? Miksi Rasmus siitä välitti? Naurahteleminen ja kysymys hulluksi tulemisesta saivat pojan pudistelemaan hieman päätään. Ääni oli jotenkin etäisesti tuttu... Ja hänellä ei ollut pienintäkään tietoa miksi.
Kai hän oli kuullut sen ennenkin käytävällä. Ja silti... Se tuntui jotenkin enemmän tutulta kuin useimmat muut.

"Kaikki ok?", Rasmus kysäisi. Hän ei tiennyt lainkaan miksi, eihän se kuulunut hänelle. Eihän se kiinnostanut häntä. Tai sen ei olisi pitänyt. Poika haraisi mustaksi värjättyjä hiuksiaan sivulle, jotta näkisi hieman paremmin. Mikä tarkoitti myös sitä, että toinen näki myös hänen kasvonsa paremmin.
Rasmus ei muistanut missä oli nähnyt toisen. Siron kasvot, vaaleat hiukset ja... Eihän se voinut olla?!
Muutama muisto kohosi mieleen, ei, ne tulvivat. Poika pudisti vain hennosti päätään, ei sellaista sattumaa edes voinut olla. Mahdollisuudet olivat lähes nollassa. Silti...

Enää Zara ei välittänyt ihmisten katseista – joita tuntui olevan koko ajan vähemmän tuntien alkaessa - tai omista ajatuksistaan. Hän oli unohtanut ne kaikki yhdellä sormen napsaisulla. Nyt hän tunsi olevansa sekoamassa, sillä hän oli juuri nähnyt jotain mitä hän ei olisi oikeasti voinut nähdä.
Toisen sanat menivät tytöltä ohi, sillä hän vain keskittyi toisen ääneen. Ääneen, joka todisti sen, että hän oli tulossa hulluksi. Enää siitä ei ollut mitään epävarmuutta. Vaaleahiuksinen valahti lattialle istumaan ja painoi päänsä käsiinsä.
”Katoa, katoa, katoa...” Zara kuiski itselleen puristaen samalla silmiään tiukasti kiinni. Vilkaistuaan uudesti toiseen päin ja nähdessä pojan kasvot paremmin hän tunsi hengittämisen vaikeutuvan. Zara hengitti kuin happi olisi loppunut hänen ympäriltään. ’Ei tämä voi olla totta... Näen näkyjä...’ Tyttö melkein itki mielessään. Ei hän ennen näin vahvasti ollut tuntenut Chadin läsnäoloa, eikä hän pitänyt siitä. Hän ei ollut vieläkään yli toisen kuolemasta, ja nyt toinen uskalsi sitten tulla kummittelemaan hänelle! Ei Zara tiennyt uskoiko hän edes mihinkään kummituksiin, mutta nyt hänestä vahvasti tuntui siltä, että yksi oli eksynyt hänen luoksensa.

Zara nousi hitaasti ylös pitäen silmänsä tiukasti kiinni. Hän piti apunaan seinää ja hänen vapiseva kehonsa nojasi siihen kuin turvaa hakien. Tyttö yritti tasata hengitystään parilla syvällä hengenvedolla ja avasi sitten silmänsä. Sininen katse kohdistui samaan kohtaan kuin äsken ja Zara tunsi kiukkuisten kyynelten pyrkivän pinnalle näkemästään.
”Miksi et jätä mua rauhaan?!” Zara tiuskahti ehkä vihaisemmin kuin hän oli tarkoittanut. Hän halusi jo päästä menneisyyden haamuista eroon!

//Anteeksi, Zaran sekoaminen xD //

- nou hätä <,x anteeksi laittoman pitkä kesto D: -

Rasmus katseli blondia hämillään. Hän oli muistavinaan tuon jostain, mutta mikä se jokin sitten oli? Tyttö ei sanonut muuta kuin isoa huutomerkkiä RIPin mielessä...
Tyttö käski poikaa katoamaan, emo nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
"Vittu iha rauhas", poika tuhahti peruuttaen muutaman askelen. "Mä painun helvettiin jos sä jumalauta rauhotut!", poika oli hieman hädissään kaiken kummastumisensa ja pienen ärtymyksensä keskellä. Kuka helvetti tuo tyllerö oikein oli?!
Rasmuksen silmät olivat suuret, tyttöhän oli ihan sekaisin! Miksi hän ei vain painellut tiehensä niinkuin ilmi slevästi olisi pitänyt toimia?

Tyttö nousi lattialta silmät kiinni seinään nojaten, Rasmuksen kädet roikkuivat velttoina sivuilla poika katsoi blondia. Ei lähtenyt mihinkään, mikä ei ollut hänen tapaistaan sitten lainkaan.
Tyttö katsoi suoraan häneen, se itki. Ja kiljui hänelle. Normaalisti Rasmus olisi vain lähtenyt, nyt hän tunsi jotain velvollisuuden tapaista juuri tuota blondia kohden. Muutamalla askelella poika oli tytön luona ja veti tuon syliinsä silitellen tukkaan. Aivoissa löi tyhjää, ajatukset olivat yhtä mustaa sotkua. Missään ei ollut järkeä eikä poika ollut oma itsensä.

"Älä itke, oo ihan rauhassa", poika sanoi hyssyttelevällä, rauhallisella äänellä joka ei ollut lainkaan niinkuin hänen omansa. Sitäpaisti vailla yhtäkään kirosanaa, joita tavallisesti olisi ollut jokatoinen.

//Haha, eipäs mitään! ;>//

Pojan aikaisemmat sanat olivat menneet tytöltä ohi. Hän yritti keskittyä itsensä kokoamiseen, mutta siitä ei todellakaan tullut mitään. Miten olisikaan, kun hänen edessään seisoi kummitus? Tuskin kukaan siinä vaiheessa normaalisti käyttäytyisi. Kaikesta kokemastaan huolimatta Zara oli pysynyt selväjärkisenä, mutta näköjään nyt koitti se aika, jolloin hänen pienetkin järjen hivenensä olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Vaikka vaaleahiuksinen yritti pitää kyyneleet sisällään, ne puskivat läpi hänen hauraan kuorensa ja valuivat kaikkien nähtäville – tai vain oikeastaan tuon pojan, sillä muut olivat varmasti jo tunneillaan. Zara ei edes muistanut olevansa koulussa, sillä hän tunsi olevansa ihan sekaisin.

Tytöltä pääsi terävä henkäisy mustahiuksisen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen. Zara jähmettyi paikoilleen ja hänen lasinen, sininen ja kostea katseensa jäi tuijottamaan pojan ohi käytävän seinää. Silmät olivat laajentuneet ja Zaran hengitys oli pysähtynyt kuin seinään. Hän ei edes muistanut kaipaavansa ihmisenä ilmaa elääkseen. Kuuluiko haamujen kosketus tuntua? Kuuluiko haamujen lohdutella tuollaisilla sanoilla, kuin tuo toinen nyt teki? Oliko haamuilla ominaistuoksua?
Zara nielaisi nopeasti ja tajusi tarvitsevansa ilmaa. Kasvot olivat kosteat, mutta enää uusia kyyneleitä ei valunut hänen poskilleen. Mitä tämä nyt sitten tarkoitti? Oliko hän oikeasti vain hullu ja toinen olisikin haamu kaikkine ominaisuuksineen, vai oliko hän erehtynyt henkilöstä? Kolmatta vaihtoehtoa hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut antaa itselleen toivoa, sillä jo pelko siitä, että se vietäisiin pois, satuttaisi häntä liikaa.

Zara astui pojan luota pois päin kompastuen takana olevaan kirjaan saaden kuitenkin korjattua tasapainonsa ennen kaatumista. Tyttö pyyhkäisi nopeasti kämmenselällä poskensa kuivaksi ja katsoi sitten varautuneesti toiseen. Hänen päänsä oli selkiintynyt niin paljon, että hän tunsi nolostuvansa reaktiostaan. Tietenkin hän oli erehtynyt henkilöstä! Chad oli kuollut ja kuopattu – karkeasti sanottuna – eikä poika tosiaankaan voisi olla tuossa hänen edessään lohduttelemassa häntä. Tyttö rykäisi pienesti selvittääkseen kurkkuaan ja yritti peittää aidot tunteensa – jotka olivat noloutta, ahdistusta ja surua – naurahduksen alle sanoessaan:
”Et taidakaan olla Chad... Anteeksi... Olit vain niin saman näköinen, että olisin voinut vannoa...” Lause jäi kesken ja lauseen mukana sininen katse oli taas noussut katsomaan pojan kasvoja unohtaen oman ujoutensa tai rajoitteensa. Hän olisi voinut vannoa, että nuo kaksi olivat aivan samannäköisiä!

Tyttö ei ravistellut häntä pois, minkä voi määritellä ettei sitä haitannut. Tai sitten toinen oli liian kauhuissaan tehdäkseen mitään. Blondi tuntui jotenkin pelkäävän Rasmusta.
Tyttö astui kauemmas RIPistä ja pojat kädet valahtivat velttoina sivuille, kiinnostunut, utelias katse tutkaili tyttöä. Hän tahtoi kyllä kuulla mikä toista vaivasi. Rasmuksessakin asui oma pieni kyylänsä.

Naurahdus jähmetti pojan paikalleen, tai itseasiassa naurahduksella ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa, nimi oli se joka sai pojan jähmettymään. Silmät suurenivat, poika näytti oikeastaan säikähtäneeltä.
Elämä kelautui nauhalla taaksepäin, vuosiin lastenkodissa. Blondiin, tyttöön johon hän luotti, hänen parhaaseen ystäväänsä. Tyttöö, Zaraan. Kaikki yhdessä koettu ja näetty, miten hän oli saattanut olla etsimättä toista käsiinsä kaiken sen jälkeen? Se oli se onnettomuus, jonka jälkeen hän ei ollut tyttöä nähnyt. Adoption tohinassa se oli unohtunut... Miten hän oli saattanut unohtaa?

Ja nyt, vasta nimensä - ei, ei se ollut enää hänen nimensä - kuulleessaan tuo kaikki vasta tuli mieleen. Olo oli jotenkin sydämetön.
"Z -zara?!", poika lausui hiljaa katsellen tyttöä. Ei ihmekään, että tuo oli näyttänyt tutulta. "Sä et ole muuttunut yhtään ja mä en tuntenut sua silti...", poika totesi. Hän oli liian lamaantunut kiroillakseen. "Mä... oikeastaan sä olet muuttunut paljonkin."

Ihmetyksekseen Zara sai huomata nimen iskeneen jonnekin syvemmällekin tuon pojan sisälle. Ainakin toisen ilme oli sellainen, ettei sitä ihan mitättömästä asiasta saatu. Oliko nimi vaikuttanut poikaan jotenkin? Miten se tuohon toiseen kytkeytyi?
Tytön kasvot pysyivät rohkeasti kohdistettuna tummahiuksiseen ja jossain mahan tienoilla häntä kipristeli ikävästi. Pojan reaktio kertoi todellakin jotakin. Pakko sen oli. Käsi sinkoutui suun eteen hänen kuullessaan pojan – Chadin – sanovan hänen nimensä. Toisenhan oli pakko olla Chad, jos kerran hän tunsi Zaran! Kuka muu nyt yhden huomaamattoman nörtin nimeä olisi muistanut? Kaikki tunteet paiskautuivat vasten Zaran kasvoja Chadin – eihän hän tiennyt toisen nimenvaihdoksesta – jatkaessa puhettaan melkein kuin arkipäiväisesti. Tai tietenkin tyttökin huomasi pojan reaktiossa hämmennystä, mutta tuollaisia sanoja viime näkemän?! Viime kerran, jolloin Zara oli luullut pojan saaneen surmansa heidän leikeissään, sen kerran jona hän oli nähnyt ystävänsä viimeisen kerran! Ja nyt poika seisoi – Chad seisoi – hänen edessään käden ulottuvilla. Kaikki ne vuodet jotka hän oli elänyt sen syyllisyyden ja murskaavien tunteiden alla, kaikki ne olivat valuneet hukkaan. Toinenhan oli ollut elossa koko ajan! Zara tunsi kyynelten taas puskevan läpi hänen kuorensa ja suun päällä ollut käsi laskeutui nuoren naisen kyljen vierelle hitaasti. Pää oli hieman painoksissa ja silmät olivat puristuneet kiinni. Hän näytti kuin patsaalta.

Siniset silmät avautuivat nopeasti ja käsi nousi nopeasti kyljen viereltä valmiina läpsäisemään poikaa poskelle. Zara tunsi kuinka päällimmäiseksi tunteeksi oli noussut viha, eikä se varmastikaan jäänyt Chadilta huomaamatta. Raivon kyyneleet pursuivat tytön jäisistä silmistä kun hän henkäisi:
”Ihan niin kuin et tiennyt missä asuisin.”

Rasmuksen vihreät silmät selasivat toisen kehon läpi useaan kertaan, aina pysähtyen kasvoihin. Zara. Se oli Zara, eikä kukaan muu. He olivat nähneet toisensa viimeksi ikuisuus sitten... Tunteet risteilivät päässä hyyvinkin sekavina mihinkään tarkemmin puuttumatta tai keskittymättä. Monta vuotta... Eikä tyttö tiennyt hänestä nykyään se enempää kuin hän tytöstä. Zara ei tiennyt nimen vaihdosta, vanhemmista, Remuksesta, mistään.

Litsari osui, Rasmus tiesi ansainneensa sen. Zara näytti siltä kuin räjähtäisi, tyttö oli varmasti vihainen. Niin Rasmuskin olki, itselleen. Hän ei todellakaan ollut ottanut yhteyttä tyttöön, vaikka tiesi missä tuo asui. Oliko hänellä ollut syytä olla ottamatta? Ei, ei ollut.
RIP painoi katseensa lattiaan ja seisoi siinä syyllisyyden tuskissaan. Hän tiesi ansainneensa nekin, hän oli ollut typerä, kun ei ollut ottanut Zaraan yhteyttä. Vaikka ihan vain kertoakseen ja kyselläkseen kuulumisia.

"Mä... sori", poika sanoi hiljaa katsettaan lattiasta nostamatta. Hän oli typerä, idiootti, kusipää. Hän ansaitsisi saada nyt kunnolla selkäänsä.
Poika katsahti varoen Zaraan mitään enää sanomatta, katuvan näköisenä ja kokeili pientä hymyä saamatta sitä näyttämään kovin uskottavalta.
"Mut... Mahtavaa että sä oot ok", poika sanoi koskien kädellään tytön poskea kokeilevasti.

Hänen kätensä osuessa mustahiuksisen kasvoihin, Zara heräsi. Mitä hän oikein teki? Hänen tunteensa myllersivät niin nopeaan, että viha oli jo luikkinut piiloon ja paikalle oli tullut jotain muuta. Syyllisyyttä äskeisestä teostaan ja surua. Surua niistä kaikista menetetyistä vuosista, jolloin hän oli luullut Chadin kuolleeksi. Miksi hän ei ollut vaatinut päästä pojan hautajaisiin? Miksi hän ei ollut vaatinut nähdä poikaa vielä viimeisen kerran? Todellisuus iski tyttöön ja hän ymmärsi, että hänkin oli osasyyllinen. Osasyyllinen siihen kaikkeen, mitä hän oli kärsinyt. Hän olisi voinut ottaa asioista selvää jo silloin.

Kyyneleet eivät tuntuneet loppuvan valumasta, mutta nyt niiden aiheuttama tunne oli vaihtunut. Nyt tunteena oli ikävä eikä viha. Zara katsoi poikaa sinisillä silmillään. Hän ei halunnut räpäyttää, sillä pelkäsi tämän kuitenkin olevan unta – vain hänen pettävää mielikuvitustaan, joka halusi satuttaa häntä vielä enemmän.
Käsi nousi tytön poskelle ja Zara puri hampaansa yhteen yrittäen pitää itkua sisällään. Zara ei tiennyt oliko hän ok, oliko hän koskaan ollutkaan ok siitä lähtien kun Chad oli kadonnut hänen elämästään, mutta olihan toinen nyt siinä. Ajattelematta mitään, Zara painautui poikaa vasten ja hautasi kasvonsa tämän mustaan t-paitaan. Hän kiersi kätensä nuorukaisen ympärille ja kuiskasi:
”Minä luulin sinun olevan kuollut. Sano että et ole kuollut, sano se...” Zara kuiskasi yrittäen pitää itsensä koossa, joka oli äärimmäisen vaikeaa sillä hetkellä.


//Anteeksi hitti ^^’ Jos tuo ei käypi, niin korjailen ;> Miten muuten RIP olikaan muuttunut? Eikö vaatetus ole ollut suht aina samanlainen? o.o (juuh, mulla tosi huono muisti enkä tuolta keskusteluja selaillessani enää löytänyt tähän aiheeseen kuuluvaa kohtaa ^^’)//

- apua, meitä on tässä nyt kaks huonomuistista <,x kai vaatetus on ollu samanlainen aina, hiukset se on sitten värjännyt.. Kai sillä ennen oli sellanen hiekanvärinen tukka :'D sellanen ei blondi, muttei kyllä ihan ruskeekaan <: -

Zaran kyyneleistä märkä poski tuntui jotenkin oudolta Rasmuksen koskettaessa sitä. Kai se oli kulunut aika, siitä, kun hän oli tyttöä viimeksi koskenut, oli kulunut useampia vuosia... Pieni ikuisuus.
Äsken vielä vihaisen tytön painautuessa vasten Rasmuksen rintaa poika oli hämmentynyt vain hetken. Kädet kiertyivät tytön ympärille, kasvot hautautuivat vaaleisiin hiuksiin. RIP puristi silmänsä tiukasti kiinni, hän ei tahtonut itkeä, ei tahtonut vuodattaa kyyneleitä nyt. Piti pitää itsensä vahvana.
Rasmus vavahti kuullessaan sanat. Zara oli luullut häntä kuolleeksi? Ja hän ei ollut vaivautunut edes käymään tuon luona tai muutenkaan ilmoittamaan itsestään. Rasmus vihasi itseään sen takia, vihasi todella kovaa.

"Mä.. En mä.. Mä en ole kuollu", Rasmus sanoi hiljaa, lähes kuulumattomalla äänellä hukuttaen sanansa zaran hiuksii. Lauseen loppu hiipui olemattomiin, se lausuttiin niin hiljaa.
Rasmus puristi tyttöä tiukemmin itseään vasten, eikä olisi lainkaan tahtonut päästää irti.

//Ok, ok ^^’ Hyvä, kiitos x> Tuo auttoi virkistämään muistiani! //

Tyttö sai pidettyä itsensä kasassa – suuremmilta osin, sillä kyyneleet olivat taas alkaneet vuotamaan – kun hän oli esittänyt kysymyksensä. Hän melkein unohti siinä välissä hengittää kun hän odotti toisen vastausta, sillä mitä jos poika vastaisikin, että hän oli kuollut. Oikeasti kuollut. Zara pudisti pienesti päätään ja unohti mietteensä. Hän ei saanut ajatella noin.

Vaaleahiuksinen naurahti Chadin vastaessa hänen kysymykseensä. Naurahdus oli hieman sekavien tunteiden lävistämä, sillä siitä kuului huojennusta, itkua ja ikävää. Hän uskoi tuon pojan sanoihin, joka nyt piti häntä itseään vasten vielä tiukemmin. Pakkohan hänen oli uskoa. Ja hän halusi uskoa niihin. Hän halusi Chadin takaisin kaikkien niiden vuosien jälkeen. Hän oli silloin menettänyt osan itsestään ja nyt tuntui, että se osa oli palannut takaisin. Ei hän tietenkään tiennyt – eikä sitä siinä ajatellutkaan – oliko poika muuttunut paljonkin, hän tiesi ettei hän ollut muuttunut paljon viime näkemästä – ainakaan sisäisesti. Hän oli pysynyt vahvana kaikkina aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt murtua. Hän oli vahvempi, tai sitten ei. Ehkä hän oli vain esittänyt vahvaa ja kuorensa alla hän itki joka päivä. Niin se oli, Zara tajusi sen nyt. Hän tajusi myös hymyilevänsä pienesti, joka oli hänelle outo tapa. Hän tajusi hymyilevänsä eikä saanut sitä loppumaan. Hän olisi voinut kirkua ja huutaa yhtä aikaa, mutta hän pysyi hiljaa. Niin hiljaa, että hän kuuli pojan sydämen lyövän ja tämän hengityksen.

Hiljaa Zara irrottautui Chadin otteesta – vaikkakin vasten tahtoaan. Hän halusi nähdä pojan kasvot – toisen vihreät silmät, joita hän oli vuosien aikana kaivannut. Pieni hymy oli edelleen tytön huulilla eikä hän mennyt mustahiuksisesta kauas. Ei, hän uskalsi seistä toisen lähellä, sillä hän tiesi toisen olevan se henkilö, jota hän oli kaivannut koko elämänsä joka ikinen päivä toisen kadottua.
”Olet värjännyt hiuksesi...” Tyttö aloitti silmäillen pojan hiuskuontaloa hipaisten pojan hiuksia, mutta siirtäen kätensä sitten kasvoilleen ja kuivaen samalla omia poskiaan ja silmiään kämmenselällään.
”Mutta silmäsi ovat samanlaiset. Siitä minä lopulta sinut tunnistin.” Tyttö sanoi ja ääni oli hieman kovempi kuin kuiskaus. Hän ei kokenut tarvetta puhua kovaan ja jotenkin se ei nyt sopinut edes kuvaan. Hänestä tuntui oikealta kuiskata tässä tilanteessa.