I'm Having a Déjà vu

Perjantai-ilta, kello kävi jo lähellä kuutta. Lynnien olohuoneesta kuului puhetta, kun perheen huoltaja kävi keskustelua erään ystävänsä kanssa. ''Älä huolehdi, hän voi jakaa huoneen Peytonin kanssa sen aikaa että putkiremonttinne on ohitse. Juu, kyllä. Ei tästä ole mitään vaivaa, autan mielelläni. Hyvä, hei hei.'' Punainen luuri.

Hyung-Kim kutsui kaikki lapsensa tulemaan olohuoneeseen, ilmoitusluonteisen asian takia. Kaikki naispuoliset lapset saapuivat yksi toisensa jälkeen odottamaan mitä tällä oli sanottavanaan, mutta perheen ainoan mies antoi odotuttaa itseään. Ja koska Hyung-Kim Lynn ei ole kärsivällisemmästä päästä, hän alkoi hoputtelemaan kultapoikaansa.
''Dennis tule olohuoneeseen, minulla on teille asiaa.''
''Joo, joo.'' kuului vastaukseksi ja herra mattimyöhäinen saapui, hypäten istumaan sohvan selkänojalle, Peytonin ja Nadjan väliin. Meggie taas löhösi vastapäätä olevassa laiskanlinnassa tylsistyneen näköisenä. Jokainen nuorisosta katsoi odottavan näköisenä äitiään, jotta tämä kertoisi asiansa jota varten kaikkien piti kerääntyä kuuntelemaan samaan aikaan.

''Olen varmasti kertonut joskus vanhasta ystävästäni Trevorista? Kuitenkin, heidän kotonaan tehdään juuri putkiremonttia joten lupasin ottaa heidän tyttärensä asumaan meille pariksi kuukaudeksi.''
Syvä hiljaisuus. Sitten alkoi lennellä kysymyksiä, ensimmäisenä Dennis sai puheenvuoron. ''Jos kyseessä on tyttö, niin hän ei voi olla samassa huoneessa minun kanssani joten kenen huoneeseen hän sitten asuttautuu?''
''Ajattelin Peytonia, hänen huoneeseensa mahtuu hyvin toinen sänky ja uskoisin heidän tulevan hyvin juttuun. Kävisikö se sinulle?'' Hyung-Kim kääntyi katsomaan keskimmäistä tytärtään. Totta kai se kävi Peytonille. Dennis vaipui omiin ajatuksiinsa ja kuunteli enää vain puolella korvalla mitä hänen äitinsä selitti, eikä täten kuullut puoliakaan siitä mitä sanottiin. Yksi asia mikä hänen mieleensä ponnahti oli: taloon tulee taas yks nainen lisää.

Aikaa ei kulunut kahta tuntiakaan kun ovikello soi. Dennis oli lähimpänä ovea joten hän kipitti avaamaan, nuorukainen oli jo ehtinyt kehittelemään muutamia mielikuvia siitä millainen ihminen siellä oven takana oli, mutta varsinaisesti hänellä ei ollut tietoakaan mitä odottaa. Käsi laskettiin ovenkahvalle ja painettiin alas, avaten oven uudelle tuttavuudelle. Dennis laski silmänsä edessään seisovaan henkilöön ja hyvä, ettei hänen leukansa loksahtanut auki, sillä tuo nuori, viehättävän oloinen nainen oli tavattoman kaunis näky. Joskin etäisesti tuttu. Tummatukka ei vain keksinyt mistä.
''Hei ja tervetuloa, olet varmaan....'' Ajatuskatko. Dennis napsautteli sormiaan ja yritti kaivaa muistinsa perukoista nimen jonka oli sivukorvalla kuullut, olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella vähän tarkemmin? Sitten vierelle pyrähtäneen Hyung-Kimin ääni katkaisi hänen ajatuskulkunsa, ''Loreley, tervetuloa.'' tämä toivotti ja viittoi kädellään Loreleytä tulemaan peremmälle. Dennis väistyi tieltä pois ja meinasi lähteä kävelemään eteiskäytävän päähän, mutta teki nopean pyörrähdyksen ympäri. ''Tarvitsetko apua tuon kapsäkin kantamisessa?'' Ja osoitti Loren laukkua.

”Isääää…” inisi brunette aasialaispiirteinen tyttö, ja kun sai kuulla uudelleen sanan ”ei”, käänsi tämä vetoavan katseensa pöydän ääressä istuvaan, vanhempaan miespuoliseen henkilöön.
”Connoooooor” yritettiin maanitella, mutta kyseinen mieshenkilö vain rykäisi ja käänsi sanomalehden sivua.
Tsh…
Loreley väänsi naamansa protestoidakseen äskettäin kuulemaansa asiaa; hänen täytyisi muuttaa joksikin aikaa jonkun täysin tuntemattoman naisen ja tämän perheen luokse. Ei kiitos, mielummin hän meni Brianin, Adamin tai vaikka Matthewn luokse. Nämä hän sentään tunsi.
”Äläs nyt, Lori”, nuorempi mieshenkilöistä sanoi ja katsoi pahoittelevasti tyttärensä suuntaan, joka vain väänsi enemmän suutaan. Se ele saikin tämän huokaisemaan raskaasti. ”Hyung-Kim on mukava nainen ja tulet varmasti toimeen hänen tyttäriensä kanssa.”
Ann vain pudisteli päätään paheksuvasti ja napitti isäänsä suoraan silmiin.
”Muistitko mainita, Trevor, että Hyung-Kim on myös Lorin lapsuudenystävän, Denniksen, äiti?” lehteä lukeva, Connor, kysäisi kuin ohimennen, pitäen katseensa lehdessään. Toisella kädellä hapuiltiin pöydällä olevaa kahvimukia ja kun siitä vihdoin saatiin ote, kaadettiin lämmintä juotavaa kurkusta alas.

Dennis? Ai se rillipäinen, kukkakeppi nörtti? Siis SE Dennis? Omg! Vetoava ilme vaihtui hymyksi ja ennen kuin kumpikaan miehistä ehti sanoa mitään, häipyikin naisenalku kulovalkean tavoin omaan huoneeseensa pakkaamaan.
Vaatekaapin uumenista kaivettiin suuri treenikassi, johon alettiin viskoa nopeaan tahtiin vaatteita, kenkiä ja muuta yhtä oleellista. Niin, näihin kuului myös meikit. Toinen treenikassi, joka loikoili sängyn päädyssä, täytettiin jalkapallovarusteilla. Sitten singahdettiin pesuhuoneeseen ja kaatamaan sieltä kaikki oleellinen jo melkein täyteen kassiin, joka roikkui olalla. Vielä lompakko, puhelin, avaimet ja lammaspehmolelu.
”Missä te asutte?” tajuttiin kysyä vasta sitten, kun kamat oli saatu raahattua pieneen olohuoneeseen.
”Menen työkaverini luokse”, Connor vastasi ja laski vihdoin lehden käsistään.
”Minä puolestani Mindyn luokse”, Trevor puolestaan ilmoitti, johon Loreley tuhahti ja pyöritteli simmujaan. Taas joku Trevorin uusi heila. Pitäisi ilmeisesti lyödä taas vetoa Connorin kanssa siitä, kuinka kauan suhde kestää. Hän oli pari kertaa onnistunut häviämään vedon, mutta Connor sitäkin useammin, tosin tällä kertaa pitäisi käyttää vedonlyöntiin muuta kuin rahaa. Palkka tulisi vasta parin viikon päästä ja siihen asti hänen oli vain sinniteltävä parilla kymmenellä dollarilla.

Kuten olettaa saattaa, Trevor ja Connor veivät tyttönsä sen Hyung-Kim-nimisen naisen luokse. Pari halausta vaihdettiin – ja siinä ohella Loreley löi vetoa Connorin kanssa, Trevorin huomaamatta totta kai. Kun miehet vihdoinkin lähtivät, nosti brunette molemmat treenikassit olilleen ja katseli hetken taloa, jossa tulisi viettämään pari seuraavaa kuukautta elämästään. Se oli iso, muttei yhtä iso, kuin koulun ykkössuositun. Mutta mikä tahansa talo näytti hänen silmissään suurelta, Connorin ja Trevorin kanssa kun asuttiin kahvilan yläkerrassa.
Mitäköhän tästäkin tulee?
Vihdoin otettiin askeleita oven luokse ja ovikelloa painettiin kerran. Siinä samalla vilkaistiin nopeasti korkokenkiä, jotka olisi ollut ehkä syytä vaihtaa ballerinoihin; Dennis oli lyhyt ja tuskin oli päässyt kasvamaan hänen ohitseen.
Joku pitkä, komean näköinen kundi tuli avaamaan hänelle oven ja tervehti häntä, tosin näytti unohtaneen hänen nimensä. Mutta hetkinen. Eihän Denniksellä ollut veljeä. Eihän? Brunette katsoi arvioivasti edessään seisovaa kundia samalla, kun mietti, oliko muistanut väärin. Ei, ei hän ollut. Ei Denniksellä kerta kaikkiaan ollut veljeä. Vain siskoja. Ehkä tuo oli hänen serkkunsa? Joo, niin se oli.
Naishenkilön hihkaistessa hänen nimensä, Ann räpäytti pariin otteeseen silmiään ja loi leveän hymyn huulilleen. Ilmeisesti tuo oli se Hyung-Kim. Naisen kehotuksesta Loreley astui sisään eteiseen ja alkoikin heti tarkastella sieltä käsin avautuvaa näkymää.
”Tsh..” vastattiin vain tuolle uudelle kundille vinosti hymyillen, jonka jälkeen toisen treenikassin olkainta nostettiin paremmin lepäämään omalle olalle. Sitten otettiinkin katsekontakti Hyung-Kimiin.
”Missäs Dennis on?” tyttö kysyi ja katseli ympärilleen, mutta ketään tuttua ei sattunut osumaan silmiin. Vierasta kyllä sitäkin enemmän. ”Lyhyt, silmälasipäinen?”

Hitto viekööt, hän ei todellakaan saanut nyt mieleensä tytön nimeä, mutta sitten äiti suhahti viereen ja valaisi hänen muistiaan: Loreley. Hetkinen.. Dennis alkoi miettimään ja sen näki hänen kurtistuneista kulmistaan. Hän tunsi joskus Loreley nimisen tytön ja tässä oli kieltämättä samaa näköä, mutta hänen tuntemansa Loreley oli poikamainen lauta, ei suinkaan tuollainen... Tuollainen kaunotar. Kyseessä oli ihan varmasti sattuma. Jep, ihan varmasti vain sattuman kauppaa, olihan maailmassa tuhansittain Loreley-nimisiä ihmisiä.
Jaahas, neidolle ei siis kelvannut hänen apunsa. Dennis kohautti olkiaan ja lähti sitten lampsimaan sinne mihin meinasikin, eli takaisin keittiöön hakemaan iltapalaa. Kunnes kuuli kysymyksen hänen olinpaikastaan. Mitäs tuo nyt meinasi, tässähän hän oli?

Hyung-Kim naurahti huvittuneesti. ''Noh, siitä on tosiaan monta vuotta kun he näkivät toisensa viimeksi, joten ei taida olla mikään ihme, ettei hän tunnista Dennistä.'' Hyung-Kim mietti. ''Ei hän kaukana ole.'' ja osoitti sormellaan Dennistä päin.
Dennis otti oikein sädehtivän leveän hymyn ja vilkutti tälle. ''Tässähän mä olen, ja lyhyt ja silmälasipäinen olin viimeksi lukion ensimmäisellä. Älä järkyty, vaan tule nyt pois eteisestä.'' aasialaissyntyinen poika tokaisi leikkisästi ja hymyili vinosti.
Meggie ei viitsinyt tulla eteiseen asti, siellä huseerattiin jo ihan tarpeeksi, niinpä hän tyytyi vilkaisemaan uutta tulokasta ja jatkoi sitten matkaansa omaa huonettaan kohti. Meg oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut jakaa huonettaan.

Dennis oli lampsimassa jääkaapille, kun Peyton tuli vastaan ja tämä vinkkasi siskoaan tulemaan lähemmäs. ''Niin kuka toi Loreley olikaan? Olin vähän ajatuksissani, kun äiti selitti.'' Peyton pudisteli päätään, toruvasti ennen kuin vastasi. ''Ann Loreley Delacruz, kyllähän sun nyt pitäisi tuntea se, ettekö olleet parhaita kavereita silloin joskus pieninä?''
Yksi. Silmien siristäminen. Kaksi. Kulmat kurttuun. Kolme. Leukojen loksahtaminen. Ding!
Syöksähdys takaisin eteisen suulle, ''Heeeihei, yritätkö nyt väittää, että sä olet SE Loreley kenet mä tunsin ala-asteella?'' Dennis osoitti Loreleyta etusormellaan ja puhui jo oktaavin verran kovempaa kuin äsken. Hän katsoi epäuskoisen näköisenä niin äitiään kuin Lorppaa. Miten hemmetin pieni maailma oikein olikaan?
''Dennis kulta, lakkaa huutamasta. Eihän sen pitänyt olla mikään yllätys. Noh, oli miten oli, tule peremmälle'' Hyung-Kim auttoi Loreleytä tämän laukkujen kanssa ja passitti kaikki nuorukaiset istumaan olohuoneeseen, jotta voitaisiin sopia käytännön asioista ja olisihan se hyvä selventää talon sääntöjä, vaikkei niitä kauheasti ollutkaan.

Kämmenselkäänsä nojaava Denn vilkuili vähän väliä Loreleyhyn ja otti paremman asennon sohvalla.

Loreley katsoi epäileväisesti ensin naista ja sitten vilkuttavaa kundia. Eikä, ei tuo mikään Dennis ollut, joku random tyyppi vain. Ei Dennis kertakaikkiaan tuolta näyttänyt. Ei se voisi olla mahdollista. Eikä siinä edes ollut mitään järkeä, miksi DenDen edes vaivautuisi muuttamaan itseään? Ei miksikään, poika oli ollut hyvä juuri sellaisena kuin oli. Joten mitä helkkaria tuo nainen oikein sekoili. Olikohan tuolla jonkinlaisia mielenterveysongelmia tai jotain? Kun ei kerta edes poikiaan erottanut toisistaan.
Ja sen johtopäätöksen saaneena brunette kohautti kulmiaan ja siirtyi kaivamaan toisesta treenikassistaan soivaa puhelinta. Ilmeisesti häntä kaivattiin jo näin lyhyen erossaolon jälkeen. Tosin puhelin ei ollut ilmoittanut jonkun soittavan, vaan pikemminkin viestistä, jonka tyttö näpäytti auki.

Ja viesti ei edes ollut tärkeä. Connor oli vain muistuttanut vedosta ja lupasi informoida häntä niin paljon kuin pystyi, nyt kun sitä asuttiin jonkin aikaa väärän katon alla vieraiden ihmisten kanssa. Trevor oli varmaan sekoittanut ystävät keskenään, nimittäin Denniksen äidin ja tuon Hyung-Kimin, eihän Dennis täällä ollut. Ehkä Trevor oli saanut liian monta naispuolista ystävää ja ei enää erottanut näitä toisistaan. Hyvin mahdollista.
Sitten joku rynnistikin takaisin eteiseen, ja yllätys yllätys, sehän olikin ei-Dennis. Tosin toinen käyttäytyi aivan eri tavalla kuin äsken.
”En mä ole koskaan sua nähnytkään.” kuitattiin asia melko kylmän puoleisesti. Ai oliko hän ollut tuon kanssa samalla luokalla ala-asteella? ... Ei kaikkea voi muistaa. Sitä paitsi, hän vain pyöri enimmäkseen Danielin ja Denniksen kanssa, ei tuollaisen.... Noh... Tuollaisen kanssa.
Enempää ei ehditty ajatella asiaa, kun Hyung-Kim tyrkyttikin apuaan laukkujen kanssa, jotka eivät ihan oikeasti painaneet melkein mitään. Ainakaan Loreleyn mielestä. Sitten pitikin jo suunnata olohuoneeseen, jossa aasialaissyntyinen istahti hieman kauemmas jo sohvalla kököttävää ei-Dennistä ja risti jalkansa.

Hyung-Kim selitti kaikenlaiset tarpeelliset ja vähemmän tarpeelliset käytännönasiat tässä taloudessa, jotka jollain tavalla onnistuttiin rekisteröimään mielessä, mutta ruskeat nappisilmät ja huomio oli kuitenkin aivan jossain muualla. Nimittäin sohvan toisessa päässä istuvassa miehenalussa, jonka kanssa ei ollut kuin alle puolisen metriä hajurakoa.
Jos tuo oli Dennis... Niin silloin kasvoissa pitäisi olla pari pientä arpea. Aivan. Ja aivan häpeilemättä Ann kiri pienen välimatkan kurottautumalla herran puolelle ja työnsi kasvonsa parin sentin päähän toisen kasvoista. Suu vääntyi hienoiseen mutruun, kun silmät huomasivat ne täsmälleen samanlaiset arvet, jotka oli kauan sitten nähnyt Denniksellä. Eihän kenellä tahansa nyt sellaiset olisi kasvoissa ja vielä täsmälleen samassa kohtaa. Tuskinpa.
Tästä huolimatta Loreley ei suostunut vielä täysin uskomaan sitä, että Dennis nyt tosiaankin oli siinä, suoraan hänen nenänsä edessä. Vaikka lähempää katsottuna ei-Dennis näytti hyvinkin paljon Dennikseltä, jonka hän oli vuosia sitten tuntenut.
Tyttö vetäytyi takaisin omalle puolelleen. Katsekontakti kuitenkin pysytteli koko ajan miehenalussa.

Kaima-Loreley väitti viileään sävyyn, ettei koskaan ollut nähnytkään Dennistä ja hän oli siitä samaa mieltä, ei tuo voinut olla 'hänen' Loreleynsä. Yhteneviä piirteitä oli tietenkin muutamia, mutta erilaisuuksia oli paljolti enemmän. Ulkonäkö, eikä luonnekaan näin ensinäkemältä sopinut hänen muistoihinsa. Ennen kuin Dennis ehti alkaa tivaamaan enempää äiti hiljensi hänet määräyksellään ja hätytti olohuoneeseen. Epäileväinen nuorukainen vilkaisi vielä kerran taakseen ennen kuin lähti lampsimaan.

Sen sijaan, että hän olisi (taaskaan) kuunnellut mitä äitikulta selitti, hän vilkuili kaima-Loreleytä ja yritti katsastaa tästä tuttuja piirteitä. Hänen mieltään oli nyt jäänyt vaivaamaan siskon ja äitin väitteet, mutta hän ei itse tahtonut sitä millään uskoa. Peyton ja Nadja huomasivat isoveljensä kuikuilun uuden tytön suuntaan, mutteivat puuttuneet siihen mitenkään, muuten kuin kikattamalla Dennikselle. Äidin huomaamatta tietenkin.
Kun Ann Loreleyn kaima alkoi kuroa heidän lyhyttä rakoaan umpeen, Dennis luuli ensin että tämä tulisi sähisemään hänelle tuijottelemisesta, mutta sen sijaan neitokainen tuli itse tapittamaan häntä. Oikein lähietäisyydeltä. Dennis ei saanut sillä hetkellä sanottua mitään nasevaa tai järkevää, hän vain katsoi tyttöä takaisin. Parin sentin etäisyydeltä tuo näytti vieläkin upeammalta ilmestykseltä. ''Voi minua, mitäköhän tästä saman katon alla asumisesta mahtaa oikein tulla.'' nuorukainen mietti ja räpäytti silmiään muutamaan otteeseen. Mitä ikinä neito oikein oli etsinytkään hänen kasvoistaan, tuo näytti löytäneen sen sillä Ann peruutti takaisin omalle paikalleen. Vaikkakin katse pysyi edelleen hänessä. ''Mitäs tuo nyt oli?'' Dennis ei enää saanut oltua hiljaa vaan kysyi ihan suoraan.

Hyung-Kim puhisi tuohtuneena, sillä häntä ei selvästikään kuunneltu. Missä oli tuomarin ja äidin auktoriteetti? Lisäksi.. Ann Loreleyn ja Denniksen lähekkäinen kontakti näytti hänen silmiinsä hyvin epäilyttävältä ja hetken ajan Hyung-Kim jo luuli, että seuraavaksi tulisi suudelma, mutta hänen helpotuksekseen niin ei kuitenkaan käynyt. Hyung-Kim halusi pojalleen jonkun hyvävaraisen (lue: rikkaan) perheen tyttären ja vaikka Ann Loreley oli varmasti ihan suloinen tyttö, niin ei se kuitenkaan sopisi.
Ai miten niin hän meni nyt asioiden edelle?

''Kuulkaahan nyt te kaksi. Uskokaa nyt heti ensimmäisellä kerralla kun tämän teille sanon, sillä en aio toistaa: Kyllä. Te tunsitte toisenne ala-asteella. Ann Loreley Delacruz ja Dennis Lynn, sitten oli vielä se joku Daniel. Ette tunnista toisianne sen takia, koska ihmiset pakkaavat muuttumaan yli kolmessa vuodessa. Teinit pakkaavat kasvamaan, Dennis koki kasvunpyrähdyksen ja Loreley naisellistumisen. Piste. Onko vielä jotain epäselvyyksiä, vai voimmeko alkaa palaamaan normaaliin arkeen ja antaa Loreleyn kotiutua tänne rauhassa?'' Hyung-Kim sanoi hyvin napakasti ja piti käsiään tomerasti lanteillaan. Hän piti katseensa tiukasti Lorpassa ja DenDenissä.
Dennis katsoi aavistuksen pölhämistyneenä äitiään, joka tuntui repineen pelihousunsa. ''Juu, tuli kyllä selväksi.'' Den oli jo 18 vuoden aikana oppinut tuntemaan äitinsä sen verran hyvin, tietääkseen että tälläisessä tilanteessa piti vain myönnytellä. Vaikka hän oli edelleenkin Epäilevä-Eetu.

Hyung-Kimin jatkuva vakuuttelu kuitenkin auttoi kallistamaan vaakaa toiseen suuntaan ja niinpä pian Loreley suostui myöntämään, että kyllä, ihmiset pystyivät halutessaan muuttumaan vaikka kuinka vuosissa. Ja kieltämättä entisessä Denniksessä ja nykyisessä Denniksessä oli samaa. Mutta sitten taas huimasti erilaisuuksia. Ensinnäkin ulkomuoto oli täysin erilainen, kuin koskaan aikasemmin. Toiseksi, luonne oli näyttänyt muuttuvan aivan eri suuntaan. Dennis oli ennen ollut niin... Ujo... Ja jollain tavalla hyvin sympaattinen ja mukava olento, jolle uskalsi kertoa kaikkea mahdollista. Mutta nykyinen Dennis ei tuntunut samalta. Hyvä jos sitä uskaltaisi edes kysyä jotain hieman henkilökohtaisempaa, kuten esimerkiksi seurusteliko toinen.
Kun kerta tällainen sattuma oli käynyt, niin kohtalo aivan varmasti aikoi lisätä vielä lisää kapuloita rattaisiin ja pian toisi Danielinkin heidän naamansa eteen. Se jos mikä olisi ivallista. Siinä vaiheessa hän lupaa ja vannoo olevansa kiltti tyttö, eikä enää koskaan tulisi vittuilemaan yhtään kenellekään itseään isokokoisemmalle korstolle.

Okei, hänen suhtautumisensa oli ollut hyvin nuiva ja ehkäpä hivenen epäkohtelias Dennistä kohtaan, vaikkakin tunne oli varmasti ollut molemminpuolinen. Kumpikaan ei ollut tunnistanut toisiaan, saati sitten suostunut uskomaan tällaista tilannetta todeksi.
Ann vain nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä Hyung-Kimin suuntaan, mutta siirsikin sitten katseensa lepäämään takaisin Dennikseen. Ei siinä voinut muuta kuin pällistellä ja ihmetellä.
Nainen selittikin sitten normit, joista jokainen rekisteröitiin miesaivoissa, mutta sitä ei näytetty sen erityisemmin. Lopulta aasialaispiirteinen nainen olikin saanut puhuttua suunsa puhtaaksi ja poistui keittiöön laittamaan illallista. Jättäen nuoret olohuoneeseen kököttämään paikoilleen.
Jos jokin oli jäänyt hyvin naisenalun mieleen niin se oli varmasti se, ettei äiti sallinut minkäänlaista turhan läheistä kontaktia ainoan poikansa kanssa. Ja se oli totta kai tarkoitettu erityisesti hänelle. Vaikka aivan turhaa, ei hän nyt ollut sellainen, joka kaatoi miehiä sänkyynsä sen minkä kerkesi. Ehei. Kundit olivat kavereita ja tytöt kanoja, joiden kanssa suostuttiin hengaamaan vain ja ainoastaan koulussa. Ja lisäksi Dennis oli hänen lapsuudenystävänsä, ei hänellä tulisi mieleenkään ajatella jotain muuta.
”Tota... Anteeksi.” brunette sanoi mutristellen huuliaan, katsoessaan kuitenkin sohvan selkänojaa, jota hiplasi sormillaan. Siinä oli selvästikin olematon pilkku, joka piti eliminoida. Ja tämän jälkeen hän ei sanonut yhtään mitään.

... Ainakaan vähään aikaan.
”Joten”, ruskeat mantelisilmät siirtyivät napittamaan miehenalkua, johon olisi tutustuttava uudemman kerran, ja rintamasuunta kääntyi myös toisen suuntaan. ”Millä olet saanut itsesi näyttämään tuolta? Salilla käynti? Piilolinssit?”

-- Writer's block :------DDDD


Tuntui niin omituiselta ajatukselta, että vieressä istuva tyttö oli tosiaankin Loreley. Siitä oli niin monta vuotta, kun he olivat viimeksi nähneet. Enää puuttuisi Daniel, ja koko ryhmä rämä olisi koossa jälleen, hah. Tuskin sentään, se olisi jo liian omituista jos hän törmäisi Danieliinkin. Totta kai Den oli iloinen, että sai jälleen nähdä toisen, vaikkei sitä ehkä hänen reaktiostaan huomannut.
Denn käänsi katseensa Ann Loreleyhyn, samaan aikaan kun tämä häneen ja mutristi sitten huuliaan samalla kun kurtisti kulmiaan. 'En olisi kyllä ikinä uskonut, että Lorpasta kasvaisi nainen, varsinkaan noin viehättävän näköinen.' Dennis mietiskeli.

''Hm?'' Keskittyminen terästyi, kun Loreley alkoi puhumaan, mutta miksiköhän tämä pyysi anteeksi? Denn nosti tummanruskeiden nappisilmiensä katseen suoraan Loreleytä kohden. Katsekontaktin ottaminen oli hieman hankalaa, kun tämä itse tuijotti sohvan selkämystä. ''Anteeksi mistä?'' Asianhan olisi voinut jättää sikseen, mutta hän kuitenkin halusi tietää mitä neitokainen pyysi anteeksi.

''Niin..'' Dennis hymisi vastaukseksi, ''Olin liian heikko kuntoilemaan, joten käytin steroideja.'' Heitettiin puhtaasti vitsillä. Sitten hän vilkaisi jälleen Loreleyn suuntaan ja huomasi tämän pölhämistyneen ilmeen. Tyttö oli oikeasti uskonut sen, joten Denin piti korjata lauseensa. ''Älä nyt katso mua noin, se oli ihan vitsi.'' tämä naurahti, ennen kuin jatkoi. ''Kävin salilla ja ryhdyin harrastamaan tanssin ohella jalkapalloa.'' Josta tulikin mieleen, että huomenna tulisi ottelu, joka oli tietenkin aivan pakko katsoa.
Piilolinssi-kysymykselle pudistettiin kevyesti päätä. ''Kyllä mä käytin piilolinssejä jonkun aikaa, mutta sitten kävin laserleikkauksessa. Niin nyt en tarvitse laseja ollenkaan.'' Kaulan sivustassa oli syyhyävä kohta, joten vasemmanpuoleinen käsi vietiin kaulan sivulle ja rapsutettiin. ''Entäpä sä sitten? Miten susta tuli noin--'' Denn joutui nyt miettimään hetken tapaa, jolla muotoilisi sanansa. ''--Noh, naisellinen?'' Alkukankeudestaan hiljalleen irti pääsevä nuorimies loihti lämpimän hymyn huulilleen.

Hyung-Kim vilkaisi keittiöstä, miten nuorukaisten uudelleen-tutustuminen meni (ja etteivät teinihormonit hyrränneet liiaksi), todettuaan sen sujuvan hyvin, hän jatkoi taas ruuanlaittoa. Tänään hän tekisi tulista perinneruokaa ja koska kaikki Lynnien perheessä rrrakastivat tulista ruokaa, mausteita ei säästelty. Hyung-Kim vain unohti kysyä vieraalta, mitä tämä piti tulisesta ruoasta.
Nälkäinen Nadja haistoi äidin laittavan ruokaa ja sipsutti norkoilemaan keittiön ovensuuhun. ''Mmm~ Minä voin auttaa äiti'' tyttö sanoi hymyillen ja ryhtyi auttamaan äitiään , paloittelemalla vihanneksia.

Keittiön puolelta leijaileva, herkullinen tuoksu houkutteli Peytonin ja Meggienkin askareistaan alakertaan. Megs istuutui pöydän ääreen lukemaan juorulehteä, kun taas utelias Peyton vilkaisi olohuoneen puolelle. Häntä ilahdutti nähdä isoveljensä olevan tavallistakin paremmalla tuulella, ja se taisi olla tuon Annin ansiota.
''Ruoka taitaa olla kohta valmista, sullakin on varmaan nälkä?'' Dennis käänsi rintamasuuntansa Loreleyn puoleen. Hänen vatsansa ainakin kurisi.

Loreley pyöräytti suuria silmiään toisen kysyessä syytä anteeksipyynnölle. Jota tälle ei kuitenkaan annettu. Tyttö piti vain suunsa ummessa ja leikki, ettei olisi kuullut edes sitä koskevaa kysymystä. Hän oli pyytänyt anteeksi, eikä asiasta tultaisi puhumaan yhtään sen enempää. Sille asialle pistettiin nyt piste.
Dennis sitten heitti äänensävystä päätellen vitsin, jolle Ann olisi kovin mielellään nauranut, mutta päätti esittää vähän tyhmempää kuin todellisuudessa oli, joten loihti kasvoilleen hämmästyneen ilmeen. Tuskinpa Dennis nyt edes oikeasti olisi päätynyt mitään steroideja käyttämään, viimeistään tämän äiti olisi tullut vastaan asiassa. Ainakin sen perusteella, mitä hän toisesta muisti.
Niinpä Loreley lopulta naurahti hyväntahtoisesti.
Jalkapalloa? Vau, mikä sattuma. Toivottavasti Den myös seurasi sitä aivan yhtä aktiivisesti kuin hänkin, jottei tulisi ongelmia yrittää maukua lupa saada katsoa otteluita öisin. Jos olohuone ei ollut käytettävissä, majoittautuisi hän häiritsemään Dennistä ja katsomaan tämän huoneeseen televisiota. Kai tämän huone nyt sellaisen sisälsi.

”Niinpä niin, rikkailla oli varaa tuhlata kaikenlaisiin vähemmän tärkeisiin asioihin”, mumisi naisenalku melkein äänettömästi itsekseen ruskeiden silmien katsoessa omia jalkoja. Katse kuitenkin kohosi jälleen takaisin vieressä istuvaan herraan ja tälle kohautettiin huolettomasti olkia.
”En tiedä. Musta vaan tuli.” todettiin sitten pienellä suupielten vääntämisellä, ”Trevor ja Connor rupes kouluttaa musta naista yläasteella. Kuulemma piti pukeutua naisellisemmin ja alkaa kiinnostua enemmän omasta ulkonäöstä.”
Ei häntä oikeasti sellainen olisi kiinnostanut, ei sitten pätkän vertaa. Miesten maailma oli paljon simppelimpi ja se sisälsi paljon vähemmän sääntöjä, kuin naisten. Mutta koska miehet nyt päättivät hänestä naisen leipoa ja onnistua siinä, ei hän voinut muuta kuin antaa näiden kerrankin tehdä itselleen niin kuin halusivat.

Jonkin aikaa kaksikko ehti jutustella toistensa kanssa, puheenaiheen pysytellessä lähinnä jalkapallossa, kun Dennis sitten kysäisi, oliko hänellä nälkä. Ann nyökkäisi pienesti. Ei hänellä nyt aivan järkyttävä nälkä ollut, mutta nälkä kumminkin. Sitten Hyung-Kim hihkaisikin ruoan valmistuneen ja automaattisesti Loreley nousi sohvalta venytellen samalla, kun käveli keittiöön, jossa istahti pöydän ääreen.
Ruoka näytti kutsuvalta, mutta sinä samaisena hetkenä tajuttiin, että sen koostumus näytti hälyttävän tutulta. Ei sillä, että hän olisi kyseistä ruokaa vihannut. Ei toki. Vaan pikemminkin sen koostumus viesti sitä, ettei hän tulisi selviämään sen syömisestä hengissä. Hän oli aina ollut hyvin huono syömään mitään vähänkään tulista ja usein väärään kurkkuun vetäminen oli turhankin yleistä. Sen vuoksi Connor ja Trevor eivät tulista ruokaa tyttärelleen tarjonneet. Eivätkä selvästikään olleet tajunneet mainita asiasta Hyung-Kimille, joka näytti sillä hetkellä olevan niin tyytyväinen aikaansaannokseensa, ettei Loreley raaskinut mainita pienestä ongelmastaan yhtään mitään.
Tyttö tarttui haarukkaan, jolla kahmaisi ruokaa suuhunsa. Mutta melkein heti meinasi vetäistä sen väärään kurkkuunsa. Tuntui kuin hän olisi ängennyt suuhunsa kynttilän, joka poltti hänen kieltään paraikaa. Kurkkukin ärtyi. Neito väänsi kasvonsa tuskalliseen ilmeeseen ja nielaisi nopeasti ruoan, jonka jälkeen kippasi jääkylmää vettä, minkä jätti vähäksi aikaa lillumaan suuhunsa.
Ah, mikä helpotus!

Kello kahden laatu ft flunssa♥

Poika kallisti päätään Loreleytä kohden, sillä oli kuulevinaan tämän mutisevan jotain. Mahdollisesti hän oli kullut vain puheensolinaa keittiön puolelta ja erehtynyt sen tulevan tytön suusta, joten tuskin maksaisi vaivaa ruveta utelemaan sen enempää. Denn nojautui takaisin selkänojaa vasten ,ja hieraisi tummanruskeita mantelisilmiään. Hän nyökytteli päätään, pisteet Trevorille ja Connorille. Dennis oli tosiaan ollut sataprosenttisen varma, että tästä ei ikinä tulisi naisellista naista. Toisaalta Ann Loreleykin oli todennäköisesti luullut hänen pysyvän ikuisesti sinä säälittävänä pikkunörttinä.
Dennis oli poaitiivisesti hämmästynyt kuullessaan tytön rakkaudesta jalkapalloon, toinen vaikutti olevan lähes yhtä kiinnostunut siitä kuin hänkin. Kukaan muu hänen naispuolisista ystävistään ei pitänyt siitä, harvat miespuolisetkaan olivat innostuneita. Useimman kannattivat jenkkifutista, jota nuorukainen taas piti typeränä.

Kutsun käydessä jokainen ryntäsi pöytään ja kahmaisivat lautaset kukkuroilleen. Mmm, tässähän herahti vesi kielelle. Denn ryhtyi lappaamaan intialaista hyvää tahtia suuhunsa. Se poltteli suussa niin, että vesi meinasi valua silmistä ja vesilasi näytti todella houkuttelevalta, eli se oli täydellistä. Harmi että tätä herkkua oli yleensä vain kerran viikossa, sitä kun voisi syödä useamminkin.

Ensialkuun kaikki olivat ensin niin keskittyneitä omaan syömiseensä, ettei kukaan suurperheestä huomannut Loreleyn kärvistelevää ilmettä. Ei edes Hyung-Kim joka oli yleensä utelemassa vierailtaan, mitä nämä pitivät ruuasta. Denn oli ensimmäinen joka kiinnitti huomiota tytön väkinäiseen syömiseen, hetken aikaa tätä katseltuaan hän avasi sanaisen arkkunsa ''Tuli tässä muuten mieleen..'' rikkoen muiden ruokapöytäkeskustelun ''..että me ei kysytty, tykkääkö uusi asukas intialaisesta.'' yksi toisensa jälkeen kaikki käänsivät päänsä pöydän päässä istuvaa vierasta päin. Rouva Lynn näytti aavistuksen nolostuneelta kun oli unohtanut moisen pikkujutun, tämä nousi oitis koluamaan jääkaapin sisältöä jossa ei valitettavasti ollut enää paljoa muuta kuin valot jäljellä. Kaikki 'kunnon' ruoka-aineet oli käytetty tähän ateriaan.
''Täällä ei oikein mitään'' Hyung-Kim hymähti itsekseen ja naputteli hetken jääkaapin ovea, kääntyi sitten nuorison puoleen, ''Annan teille rahaa, niin menkää ostamaan jotain ruokaa, että Loreleykin saa syödäkseen'' Hyung-Kim kävi hakemassa lompakkonsa ja ojensi sieltä pojalleen muutaman kympin, kyllä sillä summalla nyt jotain saisi. ''Tuo loput sitten takaisin.'' Dennis nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja sanoi Loreleylle syövänsä ensin, lapaten annoksensa nopeasti kurkusta alas.

Lautasen tyhjennettyään nuorukainen kahmaisi autonsa avaimet eteisen pöydältä ja sujautti lenkkarit jalkaansa, samalla vilkaistiin kännykän näytöstä kellonaika. Muutamaan paikkaan vielä ehtisi ennen sulkemisaikaa, vähintään johonkin pikaruokalaan. Rintamasuunta kohdistettiin lapsuudenystävän suuntaan, ''Valmis?'' tämä ainakin näytti olevan, joten nuorukaisen johdolla he kävelivät auton kyytiin ja lähtivät ajamaan keskustaa kohden, jonne oli muutaman kilometrin verran matkaa. Lynnit eivät asuneet aivan ydinkeskustassa, mistä Dennis oli ihan tyytyväinen. ''Laitetaas jotain musaa tulemaan'' radio avattiin, ''Sä voit valita jonkun mieluisan kanavan'' poika sanoi hymyillen lämpimästi, vaikkakin piti katseensa tiellä.

//Siis då laatutekstiä ja sitä rataa tulee täältäkin päin xD

Omalla lautasella koreileva annos näytti suorastaan pelottavalta. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä niin kuin silloin joskus lapsena ja anella, ettei joutuisi ottamaan enää yhtäkään lusikallista suuhunsa. Mutta nyt ei oltu kotona, eivätkä Trevor ja Connor olleet läsnä, ei hän voinut muuta kuin kerätä rohkeutensa rippeet ja kahmaista lusikkaansa lisää tulista suun tappajaa, jota katsottiin hivenen tuskaisesti.
Anna anteeksi kieli, toivottavasti et halvaannu...
Ja ruokaa lapattiin uudemman kerran suuhun. Jälleen kerran väärään kurkkuun vetäminen meinasi tapahtua, mutta se ohitettiin kaatamalla kylmää vettä alas kurkusta. Tyhjäksi juotu lasi aseteltiin vaitonaisena takaisin pöydälle. Ei hän voisi jatkaa näin... Tämä kävi jo kidutuksesta. Kukaan ei tuntunut onneksi huomaavan hänen kärsimystään, perheellä näytti olevan kiihkeä keskustelu meneillään. Jonka kuitenkin rikkoi Dennis viittaavan hänen suuntaansa. Yksi toisensa jälkeen silmäparit siirtyivät katsomaan brunettea, jonka olisi tehnyt mieli siinä vaiheessa vajota maan alle. Ryhti siinä pääsi lyyhistymään, kieltämättä.
Loreley antoi ruskeitten nappisilmiensä seurata talon emännän lipumista jääkaapille, joka kuitenkin ammotti tyhjyyttään, eli hänelle ei ainakaan ruokaa olisi tarjolla. Siinä vaiheessa tyttö meinasin sanoa, ettei ollut nälkäinen, joten ei tarvitsisi mitään, mutta vatsa äännähti odottamattomasti, joka peitettiin rykäisyllä ja ryhdin parantamisella. Voi hyvä luoja...

Edessä kököttävä lautanen otettiin varmaan otteeseen ja sen pieni ruokamäärä kaadettiin lähellä istuvan Denniksen lautaselle.
"Älä huoli, mulla ei ole kuolemantautia, joten se on syötävää", mumistiin hiljaa, jonka jälkeen kiitettiin ruoasta ja astiat siivottiin pois. Hän antaisi Dennikselle syömisrauhan, joten voisi aivan hyvin mennä vaihtamaan jotain mukavamman oloista vaatetta ylle. Tavarat olivatkin kätevästi olohuoneessa, joita naisenalku siirtyi kaivelemaan. Pian käsiin osuikin valkoinen toppi, lökäpöksyt ja jättikokoinen poikien huppari. Myös pari pompulaa pujautettiin ranteeseen. Sitten suunnattiinkin idioottivarmaan vaatteiden vaihtopaikkaan eli vessaan. Kerran vilkaistiin peiliin, kun pitkiä kutreja köytettiin poninhännälle pompulan avulla, jotka työnnettiin ylisuureen huppuun. Sillä välin herra taksikuski olikin ehtinyt hotkia koko ruoka-annoksensa ja odotteli häntä eteisessä. Vielä lenkkarit noudettiin ja valmista.
"Jep", urheilijalle vastattiin itsevarmasti ja tätä seurattiin ovesta ulos, ja siitä citymaasturin kyytiin pelkääjänpaikalle.

Radiosta kuului siedettävää musiikkia, mutta jossain vaiheessa se muuttui paskempaan päin. Niinpä Loreley alkoi surffailla eri radiokanavilla, kunnes löysi mieleisensä; hiljaisuuden eli radio sammutettiin. Se tuntui aluksi hyvältä, mutta sitten tajuttiin, ettei se ehkä ollutkaan niin mahtava idea, kuin oli hetki sitten tuntunut. Tunnelma muuttui jostain syystä hyvin kiusaantuneeksi ja sai bruneten kietoutuvan enemmän hupparinsa sisään.
Mitä helvettiä hän voisi sanoa? Kysellä kuulumisia? Niin miksi? Jutella säästä? Kuka hullu alkoi puhua säästä?
Rykäisy purkautui tytön kurkusta. "Tota.." Ja mitään muuta ei oikein saatu sanottua. Oli varsin nihkeää olla kaksin Denniksen kanssa. Niinpä päätettiin turvautua puheenaiheeseen, joka oli varmasti yleisin miesten keskuudessa, nimittäin naiset.
"Mites sun naisasiat? Mulla ei ikävä kyllä ole sellaisia, eikä oikeestaan mieasioitakaan, joten turha kysyä 'entäs sulla?'" sanottiin ja vilkaistiin ajavaa komistusta, jota oli edelleenkin hyvin vaikea uskoa siksi samaksi Dennikseksi, jonka hän oli silloin ala-asteella tuntenut. Jotenkin tuntui siltä, kuin heidän roolinsa olisivat vaihtuneet - hänen tulisi turvautua Dennikseen, eikä enää toisinpäin. Mikä oli täysin vieraan tuntuinen ajatus. Ei se niin voinut mennä. Ei vain voinut. Mutta tällä hetkellä Denniksellä tuskin oli kiusaajia, joita hän voisi mennä vetämään turpaan. Ja mitä luultavimmin tuo myös osasi hoitaa asian itse.