With a little bit of luck

[ Freya & Adair seuraksi kiitos. ]

Mariela löi turhautuneena mustan Toyota Priuksen etuoven kiinni ja syvän huokauksen jälkeen tyttö istui auton konepellille. Hopeinen koru ranteessa (joka itseasiassa oli omin luvin lainattu Declanin kaapista, mutta sitä nyt ei kukaan huomaisi - edes poika itse) helähti metallisesti, kun tyttö etsi puhelimen mustan nahkatakkinsa taskusta. Nahkatakin vetoketju oli jätetty kokonaan auki, punaisen t-paidan printistä löytyi sekä valkoista että mustaa. Paita sekä tummansiniset farkut olivat molemmat tyköistuvia, kengät taas olivat tytön tavaramerkiksi muodostuneet pitkävartiset saappaat. Saappaita kun löytyi tytön kaapista lukematon määrä, eri väreissä, materiaaleissa ja aina vain korkeammilla koroilla. Näissä mustissa nahkasaappaissa ei kyllä ollut korkoa kuin muutama sentti ja varsi jäi polven alapuolelle. Sormus oikean käden nimettömässä oli samaa sarjaa rannekorun kanssa - Declanin kaapista sekin. Musta tukka oli kevyesti laineilla ja meikki oli hyvin kevyttä. Tummissa silmissä oli selvästi turhautuneisuutta - sen ainoan kerran kun hän tuli omalla kyydillä kouluun, kävi näin. Yleensähän tyttö tuli Declanin kyydissä, mutta ei tietenkään juuri tänään. Poika oli lähtenyt katkaisuklinikalle tunti sitten, joten kaksikko oli tullut omilla autoillaan. Ja - tietenkin juuri nyt - Prius oli tehnyt tenän. Vaikka Mariela oli kuluttanut viisi minuuttia yrittämiseen, moottori ei vain käynnistynyt. Marielalle ei ollut aavistustakaan miksi eikä hän osannut asialle mitään tehdäkään - se mitä konepellin alla tapahtui oli hänelle täyttä hepreaa. Prius oli vasta tankattu, sen Mariela tiesi ettei syy voinut olla siinä. 

Mariela puri alahuultaan selatessaan puhelimen osoitekirjaa. Vanhemmat eivät tulleet kysymykseen - Mario oli lähtenyt työn merkeissä Cabo San Lucasiin kuvaamaan, ravintolassa oli taas päivän kiireisin hetki, Daniele tuskin pääsisi lähtemään sieltä mihinkään. Jotain piti kuitenkin kokeilla - Declan saattoi yhä olla katkaisuklinikalla, eikä se silloin vastaisi. Eikä vastannutkaan, puhelu meni suoraan vastaajaan. Viestiä ei jätetty, poika soittaisi kyllä takaisin pyytämättäkin. Britti soittaisi kun vain näkisi Marielan yrittäneen soittaa. Ei hänen ollut tähänkään ostaan tarvinnut pyytää sitä soittamaan. Sellainen isoveljenkorvike vain oli. Poika oli niin ylisuojeleva ja ehkä hieman mustasukkainenkin, että sitä oltiin luultu monta kertaa Setoguchin poikaystäväksi. Sitä tapahtui itseasiassa niin usein, että he olivat kokonaan väsyneet selittämään miten asian laita oikeasti ole. Declan oli vain kaveri, poika oli se isoveli, jota Mariela ei ollut koskaan saanut. Eikä se johtunut siitä ettei Declan tykännyt tytöistä. Mariela ei ikinä voisi ajatella brittipojasta sillä tavalla, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Vaikka se aika täydellinen olikin. Sitä ei ikinä tapahtuisi. Ja sitä paitsi, nekin puheet loppuisivat jos tytöllä olisi poikaystävä. Ei silloin enää tarvitsisi selittää, ettei Declan ollut mitään muuta kuin hänen paras ystävänsä.

Painoa siirrettiin jalalta toiselle, katse nostettiin hetkeksi puhelimesta. Ei siitäkään mitään apua ollut, parkkipaikka oli - autoja lukuunottamatta tietenkin - tyhjä. Ehkä hänen pitäisi vain kävellä kotiin. Ilma oli upea ja matka ei ollut niin pitkä.

Adair marssi hieman ärtyneenä kohti parkkipaikkaa ja autoaan, hän oli viimeisellä tunnilla saanut palautetta fysiikankokeestaan joka oli mennyt lievästi sanottuna penkin alle. Ei nuorukainen yleensäkään mitenkään loistanut fysiikan tunneilla, mutta tähän asti hän oli kuitenkin pärjännyt paremmin. Näihin kokeisiin hän ei juurikaan ollut lukenut, mielenkiinto ei riittänyt ja muutenkin lähiaikoina hän oli tuntenut itsensä jopa hieman masentuneeksi, kiinnostusta ei riittänyt oikein enää edes rakkaimmille puuhille.

Parkkipaikalle päästyään Adair marssi suoraan kohti autoaan, mustan BMW:n ovet avautuivat sähköisen piippauksen myötä ja nuori mies heitti koulukamoja sisältävän laukkunsa auton takapenkille, juuri sopivasti CD -kotelonsa päälle. Ähkäisten poika nappasi kotelon laukkunsa alta ja tarkisti ettei levyt olleet vioittuneet. Tarkastuksen jälkeen hän plarasi vielä hetken levyjä etsien mielialaansa sopivaa musiikkia ja tuikkasi sitten Metallican levyn soittimeen. Hän oli juuri starttaamassa autoaan, kun huomasi vähän matkan päässä nuoren tytön istuvan autonsa konepellillä jokseenkin turhautuneen näköisenä. Adair mietti hetken lähtisikö silti vain tiehensä, mutta päätti kuitenkin kysyä tytöltä oliko kaikki ok. Jos hän ei yrittäisi auttaa, asia jäisi vain häiritsemään häntä koko päiväksi.

Päästyään lähemmäs tuota tummaverikköä, Adair tunnisti hänet. Sukunimeä hän ei kuitenkaan päähänsä saanut, mutta muisti, että oli tavannut Marielan muutamaan otteeseen erään kaverinsa kautta. Paljoakaan he eivät olleet keskustelleet, eivät oikeastaan yhtään, mutta Adair oli kyllä pistänyt kauniin nuoren naisen merkille.
"Onks jotain pielessä? Auto hajonnu?" nuorukainen tiedusteli seisahtaen vähän matkan päähän Toyotasta ja sen konepellillä istuvasta tytöstä. Adair muisti samassa, että oli moneen otteeseen nähnyt Marielan kulkevan koulussa erään hieman erikoisen näköisen nuoren miehen kanssa. Ehkä he seurustelivat? Jos niin, ehkä tämä oli tulossa hakemaan tyttöystäväänsä...? Äkkiä Adair tunsi itsensä tyhmäksi seistessään siinä punamustaruudullisessa, pitkähihaisessa kauluspaidassaan ja repaleisissa farkuissaan, mutta eihän hän enää voinut perääntyäkään tilanteesta. Nuorukainen haroi jo valmiiksi sekaisin olevia hiuksiaan hieman hermostuneena ja toivoi, ettei tytöllä tosiaankaan ollut mitään ongelmaa ja hän vain voisi perääntyä tilanteesta. Häntä ärsytti miten herkästi hän oli aina tarjoamassa apuaan ihmisille, vaikkei sitä edes tarvittaisi.

Parkkipaikka ei ollutkaan tyhjä kauaa - poikaa ei tunnistettu ja se suuntasikin suoraan autolleen. Katse kävi pojassa, mutta muuten siihen ei reagoitu. Nimittäin Mariela oli parhaillaan puhelimessa, eikä hän nyt voinut mennä tuntemattomilta kyselemään kyytiä kotiin. Sellainen oli sopimatonta. Mikä syy pojalla edes oli ottaa hänet autoonsa? Ei mikään. Ellei se sitten ihan välttämättä haluaisi olla herrasmies. Vaikka Declanin mukaan kukaan mies ei sanoisi niin nätille tytölle ei. Mutta sen mustatukan neuvoja miesasioissa ei ihan tosi kannattanut kuunnella. Vaikka sillä olikin vähän liikaakin kokemusta niistä. Mutta kuulemma se kuitenkin ymmärsi ja osasi arvostaa naiskauneutta.
Puhelu päättyi, jolloin puhelimen lääpä oli lyöty kiinni. Mikä ihme tässä nyt oli, kun kukaan hänen ystävistään ei päässyt hakemaan häntä? Ensimmäinen ei vastannut puhelimeen, toisella oli kiire treeneihin, kolmas ei saisi autoa käyttöönsä, neljäs oli kuulemma juuri lähtenyt aivan vastakkaiseen suuntaan. Ystäviä olisi ollut toki lisääkin, mutta tämä alkoi tosiaan turhauttaa. Priuskin oli toiminut aivan moitteettomasti vielä aamulla, kun tyttö oli kouluun tullut. Mikä ihme siihen nyt oli iskenyt? Mariela kyllä halusi vain kotiin - ei hän osannut olla huolissaan siitä että joutuisi jättämään Priuksensa parkkipaikalle. Kunhan kaikki ikkunat olisivat varmasti kiinni ja ovet lukossa, mitä sille muka voisi tapahtua? Autossa ei ollut mitään varastettavaa. Muuta kuin itse auto tietenkin, mutta kuka nyt hajonneen auton varastaisi? Kun se ei tosiaan käynnistynyt, auto pitäisi ensinnäkin hinata pois parkkipaikalta ja vielä korjata.
Marielan pitäisi tosiaan soittaa korjaamon hinauspalveluun - heidän kyydissään hän saattaisi päästä pois koululta ja ainakin korjaamolle asti, kun he tulisivat hakemaan auton. Harmi vain ettei tytöllä ollut numeroa sinne. Declanilla olisi, koska se oli vasta käyttänyt Audinsa huollossa. Mutta se ei auttanut yhtään, kun poika ei itse vastannut puhelimeen.
Tosiaankin, tämä oli turhauttavaa.

Mariela huomasi vasta nyt, ettei poika ollutkaan lähtenyt jo. Ja kun se oli tullut lähemmäs, tajuttiin ettei se ollutkaan tuntematon. Ei sitä varsinaisesti voinut kutsua tutuksikaan - nimi oli tiedossa, mutta aika tuntemattomaksi Adair oli vielä jäänyt. Heillä oli muutama yhteinen tuttu, mutta ei siinä oltu montaa sanaa vaihdettu. Kyllä se oli huomattu ja muistettiin hyvin ja toki siihen olisi voinut tutustua paremminkin.
Olisiko siltikään yhtään sopivampaa kysyä Adairilta voisiko se viedä hänet kotiinsa? Ei ollut, vaikka se tutumpi olikin. Eipä kai kysyminen mitään kuitenkaan haittaisi. Eikä Marielaa nyt kotiovelle asti tarvinnut saattaa, vähän lähemmäs jos pääsisi niin se riittäisi. Ja ainoastaan jos Adair olisi muutenkin jo menossa samaan suuntaan - ei se kyllä kiertäisi koko kaupunkia hänen takiaan. Eikä siitä saisi olla mitään vaivaa. Mariela kävelisi kyllä.

Hymy oli aito, vaikka Mariela olikin äärettömän turhautunut autoonsa. Toki Mariela voisi purkaa turhautumistaan kiukuttelemalla Adairille, mutta mitä se muka auttaisi?
"Se vaan ei starttaa, mutta en mä tiedä mikä on vikana", latino-tyttö sanoi ja kohautti olkiaan. Autot eivät tosiaan olleet hänen alaansa. Hän ei ymmärtänyt niitä, eikä häntä oikein kiinnostanutkaan. Olisi se varmaan tullut hyödyksi, mutta ei niin ei. Sen takia oli ihmisiä, joita kiinnosti ja jotka tekivät sitä työkseen. Jotta hänen ei tarvitsisi. Ja tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Marielalla oli tälläisiä ongelmia. Pirus oli toiminut moitteettomasti tähän asti. Rengas oli puhjennut kerran, mutta senkin isä oli vaihtanut ihan kotona.
"Joten mä taidan sittten vaan kävellä kotiin", Mariela sanoi ja nousi ylös Toyotan konepelliltä. Ei hän viitsinyt selittää Adairille, että vanhemmat olivat töissä eikä kukaan ystävistä päässyt hakemaan häntä. Kai se tuli ilmankin selväksi, ettei hänellä ollut toista kyytiä. Taksiahan hän ei soittaisi. Vaikka oliko hän juuri pohjustanut Adairille tilaisuuden tarjota hänelle kyyti kotiin? Koska sehän olisi aivan eri asia, jos se itse tarjoutuisi.

Adair harmistui hieman, kun ei osannut auttaa tyttöä auto-ongelmassaan. Olisi ollut hienoa jos hän olisi voinut vain nostaa konepellin ylös ja todeta heti mikä oli vikana, niin kuin yksi hänen tuttavistaan joka työskenteli osa-aikaisesti eräällä pienellä korjaamolla.
Adair ei kuitenkaan tietänyt autoista mitään, oma ajokkikaan ei ollut toistaiseksi vielä hajonnut, vuosihuollossakin se oli käynyt vasta kertaalleen. Vaikkei nuorukainen tiennytkään autojen mekaanisista puolista juuri mitään, hän piti kyllä autoista. Oma ajokki oli aina ollut melko tärkeä, vaikkei Adairin nykyisellä autolla oltukaan ajettu kuin vajaat kaksi vuotta. Oli ehkä hieman etuoikeutettua saada ensimmäiseksi autokseen komea katumaasturi, mutta kun perheellä kerran oli varaa... Ei Adair valittanut.

"Ei sun tartte kävellä, jos haluat tulla mun kyydissä. Jos siis vain uskallat tulla mun kyytiin!" Adair ehdotti naurahtaen ja toivoi, että tyttö suostuisi nousemaan hänen autoonsa. Hän oli joskus ennenkin kyydinnyt tuttavatyttöjä kotiin, eikä kukaan heistä toistaiseksi ollut epäillyt etteikö Adair olisi ollut luotettava. Ei toisesta ihmisestä kuitenkaan koskaan voinut aivan varma olla, joten hän kyllä ymmärtäisi jos Mariela ei haluaisi kyytiä häneltä.
"En tosin tiiä oisko sun kotis matkan varrella... Mutta voin kyllä heittää sut ihan kotiin asti, vaikka vähän joutuisin koukkaamaankin", Adair hymyili sievälle mustahiuksiselle tytölle. Mariela oli oikeastaan hyvinkin kaunis, hieman eksoottisella tavalla. Siinä seuratessaan tyttöä, nuorukainen pohdiskeli missäköhän tämän juuret olivat. Ehkäpä Meksikossa? Adair ei osannut sanoa.

"Pitäiskö soittaa korjaaja hinaamaan auto pois, ettei joku päätä jysäyttää sitä pesismailalla...?" Adair muisteli miten hänen äitinsä auto oli kerran rikottu eräässä kaupungin parkkihallissa, kun Yvonne oli joutunut jättämään ajokkinsa halliin moottorivian vuoksi. Yön aikana jotkut teinit olivat livahtaneet halliin, yrittäneet varastaa auton ja siinä epäonnistuttuaan olivat rikkoneet sen. Koko perhe oli äimistynyt, ettei yksikään hallin vartijoista ollut muka kuullut mitään. Videotallenteelta oli tekijät kuitenkin tunnistettu ja he olivat joutuneet maksamaan korjauksen kokonaisuudessaan. Auto pelitti nykyään ihan hyvin, mutta oli ollut ikävää kun aivan uusi auto oli reistallut ja sitten vielä rikottu.
"Mulla taitaa olla tuolla numerot useammallekin korjaamolle... Ellet sitten ole jo soittanut?"

Mariela ei odottanutkaan, että poika olisi halunnut tutkia autoa yhtään lähempää. Hienoahan se olisi ollut, jos poika olisi osannut kertoa missä oli vika - nimittäin epätietoisuus rassasi hieman. Prius oli tämän vuoden mallia, mutta vaikka se ei ollut ollut käytössä kovinkaan kauan Mariela oli erittäin mieltynyt autoonsa. Vaikka se olikin vain Toyota Prius, eikä mikään Lamborghini Gallardo. Olisi Mario varmaan ostanutkin tyttärelleen Gallardon, mutta ei. Tytär oli halunnut Priuksen ja oli sellaisen saanut. Autoon oltiin erittäin tyytyväisiä ja siksi tilanteeseen oltiinkin niin turhautuneita. Yleensä Prius toimi kuin unelma ja juuri sitä auto olikin. Unelma ajaa. Mariela ei ollut löytänyt autosta mitään vikaa ja nyt se ei toiminut. Totta kai se kismitti. Ilman autoa hän oli jumissa koululla. Vaikka ei se maailmanloppua merkitsisi, jos auto nyt oli tehnyt lopullisesti tenän. Ei tyttö niin kiintynyt autoonsa ollut ja tosiaan hän olisi voinut kävellä. Vaikka saisikin uuden auton nopeasti ja Priuksiin mieltyneenä ostaisi varmaan samanlaisen.
Eikä sillä oikeastaan edes ollut mitään väliä vaikka Adair olisikin osannut kertoa mikä oli vikana. Koska tuskin se kantoi varaosia ja työkaluja mukanaan - Priukselle tuskin voitaisiin nyt mitään. Ongelma ei edes ollut niin iso, vaikka Mariela nyt olikin hieman turhautunut tilanteeseen. Kukapa ei olisi ollut, mutta ei se silti edellyttänyt Adairilta yhtään mitään. Sen ei tarvitsisi edes kyyditä häntä kotiin. Olisi se ehkä tässä vaiheessa aavistuksen törkeää jättää tyttö parkkipaikalle, mutta ei tyttö pitäisi sitä luokattoman huonona ihmisenä jos poika niin tekisi. Ei Adairin tarvinnut vaivautua ja leikkiä herrasmiestä.

Kuitenkin Adair tarjoutui. Eikä se edes vaikuttanut siltä että se teki sen puolipakotettuna kohteliaisuutena - ollaan nyt sitten herrasmiehiä, kun ei tyttöä nyt voinut jättää yksin parkkipaikalle, ihan pakko sille oli tarjota kyyti. Vaikka eikä ollut. Mutta ei siitä näyttänyt olevan vaivaa - Mariela ei aikonutkaan alkaa inttää kuinka Adairin ei ihan tosi tarvitsisi kun hän olisi vaivaksi. Ei kai Adair olisi tarjoutunut jos siitä jotain vaivaa olisi. Jos Mariela jäisi tästä yhden velkaa pojalle, niin sitten jäisi. Voisi hän nyt jo tarjotakin kahvin kiitokseksi ja kun äiti oli ammattikokki keittiössä oli aina jotain syötävääkin.
Kuka nyt hyvästä seurasta kieltäytyisi? Eikä Mariela jaksanut olla huolissaan siitä minkälaisia taka-ajatuksia Adairilla oli. Koska ihan tosi, sehän oli hänen ikäisensä mukava nuori mies. Ei se nyt niin kieroon kasvatettu voinut olla ettei Mariela olisi voinut olla samassa autossa sen kanssa. Ja osasi latino puolustaa itseään, jos se sitten olisi niin kiero.
Mariela hymyili aidosti, katse pysyi pojan silmissä. Ei hänelläkään kyllä ollut mitään tietoa missä päin poika asui, mutta nythän se selviäisi.
"Mä asun ihan Tyynenmeren rannalla, mutta ei mua tarttekaan kotiovelle asti saattaa", tyttö sanoi - äiti oli halunnut rantatontin ja sellaisen se oli saanut. Kuulemma ihan vain koska merinäköala oli kaunis - niinhän se toki oli. Muita perusteluja ei ollut tullut. "Mutta toki mä voin tulla kyydissä vähän lähemmäs", latino sanoi, silmätkin loistivat kirkkaasti.

Laukku oli autossa, mutta Mariela ei ehtinyt ottaa askeltakaan hakeakseen sen kun Adair oli avannut suunsa. Katse jäi Priuksen keulaan, huulet menivät mutruun. Vandaaleja tyttö ei ollut ajatellutkaan. Ei hän ollut ottanut huomioon, että joku saattaisi rikkoa hänen autonsa. Jälleen Adair ehti jatkaa ennen kuin Mariela ehti tehdä mitään. Käsi oli nostettu lanteille, mutta katse ei ollut liikahtanut autosta. Eikä ajatuksissakaan oltu päästy pidemmälle - vastahan hän oli ajatellut vandaaleja ensimmäisen kerran. Ehkä Declan olikin oikeassa ja oikeasti hän oli heistä se piiloblondi. Vaikka kaksikosta se ei ollutkaan Mariela, jonka musta hiusväri oli peräisin purkista.
Katse kirkastui ja siirtyi autosta Adairiin, hymy palasi kasvoille.
"Mulla ei ole sitä numeroa, joten en", Mariela sanoi, itse pyyntö jätettiin sanomatta. Eiköhän se ollut tarpeeksi selvää, että tyttö halusi numeron jos Adairilla sellainen kerran oli.
Hitto hän todellakin jäisi pojalle yhden velkaa, kun se oli niin avulias.

"Tyynenmeren rannalla... Mahtaa olla aika kaunis paikka", Adair totesi hymyillen, hän itse olisi ollut haltioissaan jos heidän kotinsa sijaitsisi merenrannalla, mutta äidin mielestä oli ollut liian vaarallista tytöille ostaa merenrantatalo. Kyllähän Adair tiesi, ettei tämä ollut oikea syy siihen, ettei perhe ollut muuttanut lähelle merta, poika tiesi oikein hyvin äitinsä pelkäävän vettä ja uimista.
Adair itse rakasti merta ja ylipäätään vettä, hän vietti mielellään aikaa purjehtimalla tai muuten vain hengaili rannalla. Uiminen ei ole ollut nuorukaisen vahvimpia puolia, mutta kyllähän hän sitäkin harrasti silloin tällöin.
"Voin kyllä viedä sut kotiin asti. Mä asun myös siellä päin, vaikka hiukan tietty joudun kiertämään kun ei ihan rannalla asuta. Voinhan mä piipahtaa samalla vaikka satamassa, en mä sua puolimatkaan jätä", Adair virnisti tummaverikölle, ei hänen tapoihinsa kuulunut ensin suostua tekemään jotain ja sitten jättää juttu puolitiehen. Kyllä hän voisi viedä Marielan kotiin asti kun kerran otti tämän kyytiinsä.

Adairin teki mieli sanoa jotakin siitä, että korjaamon numero oli aina hyvä pitää autossa mukana, mutta poika ei kuitenkaan avannut suutaan aiheesta. Auto näytti melkoisen uudelta, ehkä sitä ei oltu vielä edes ehditty vuosihuoltaa.
"Mä voin hakea autosta ne numerot. Tuu vaan samantien mukaan", poika sanoi lähtien suuntaamaan kohti mustaa katumaasturiaan olettaen, että Mariela seuraisi perässä saatuaan tavaransa autostaan.
Adair nousi kuljettajan paikalle ja kaivoi hansikaslokerosta pienen sinikantisen vihkosen. Vihkosesta löytyi useampikin tarpeellinen numero, sekä joitakin merkintöjä autosta. Poika valitsi nopeasti korjaamon, jolla hänen äitinsä autoa oli käytetty. Siellä oli ainakin ollut mukava nuorehko korjaajamies, jonka kanssa asiointi oli sujunut hyvin. Adair repäisi vihosta tyhjän sivun, siirsi numeron paperille ja kirjoitti alle vielä korjaamon nimen.

Nuorukainen odotti, kunnes Mariela pääsi autolle ja antoi sitten lappusen tytölle.
"Voit jättää vaikka tän autoos ku se on korjattu, joka tapauksessa tarttet ton numeron vielä toistamiseenkin", Adair hymyili ja alkoi räpeltää radiota. Tyttö saisi rauhassa soittaa korjaamolle, hän pitäisi radion äänen tarpeeksi hiljaisella ettei puhelu häiriintyisi.
"Sano muuten nopeesti tarkka osoittees ennen kuin soitat, mä laitan sen GPS -laitteeseen niin ei tartte olla neuvomassa reittiä..." pojalle tuli mieleen, että oli paljon parempi pyytää suoraan osoite, kuin kysellä jokaisessa risteyksessä suuntaa, ärsyttäväähän sellainen olisi. Adairilla oli tarkasti tiedossa miten satamaan ajettiin, joten jos tyttö asui sataman lähellä, reitti olisi hyvinkin helppo ajaa. Ehkä silloin he voisivat jutellakin jotain.

"Se on. Lähinnä siksi äiti haluskin muuttaa juuri sinne", Mariela sanoi, tytön hyväntuulisuus näkyi selvästi tummista silmistä. Turhautuneisuus Toyotan takia oli selvästi laantunut. Se oli kyllä hyvin pitkälti Adairin ansiota - eikä syy ollut ainoastaan siinä että Mariela pääsisi kotiin.
Olisihan sitä luullut, että kun edellinen kotikaupunki oli hukkunut vesimassaan, ei tulisi mieleenkään muuttaa aivan lähelle merta. Ja keskustassa asuminen olisi ollut käytännöllisempääkin, Danielen ravintolahan sijaitsi aivan keskustassa ja nainen ravasi siellä lähes päivittäin - työmatkoissa olisi säästänyt huimasti. Mutta ei, kumpikaan vanhemmista ei ollut halunnut asua keskustassa ja olihan merenrannassa mielettömän kaunista. Kieltämättä parvekkeelta oli mukavampi katsella upeaa merta kuin keskustan betonirakennuksia. Siellä oli rauhallisempaakin, ei Mariela osannut sanoa olisiko edes osannut asua keskustan vilinässä. Kun eivät he olleet New Orleansissakaan asuneet aivan keskustassa. Omaksi onnekseen tässä tapauksessa. Ja eikä meren lähellä asuminen pelottanut vaikka New Orleansissa kävi niin kuin kävi. Totta kai se oli ollut traagista ja asian ajatteleminen oli edelleen hyvin emotionaalista Marielalle (kyyneliä ei kyllä tullut, mutta hiljaiseksi se veti joka kerta) ja koko perheelle itseasiassa, mutta turha siihen oli jäädä vellomaan. Silloin se oli tuhonnut koko perheen elämän, mutta nyt kaikki oli hyvin. He olivat päässeet pois sieltä ehjinä ja saaneet rakennettua elämänsä uudestaan. Tuhannet ihmiset eivät olleet olleet yhtä onnekkaita. Jotkut olivat menettäneet kaiken.
"Mitä sä satamassa?" Mariela tiesi tarttuneensa taitavasti sivuseikkaan, mutta kaikki muu oli jo käsitelty - Adair veisi hänet kotiin ja Mariela uskaltaisi kyllä nousta samaan autoon. Ei siinä ollut mitään ongelmaa, joten turha siitä oli enempää inttää. Sitä paitsi, Marielaa oikeasti kiinnosti mitä Adair satamassa teki. Kai se siellä kuitenkin jotain oikeasti tekikin.
"Tai siis, mä en ole koskaan käynyt siellä, vaikka ihan lähellähän se on."

Kävi se mielessä että ei kai Adair nyt pitänyt häntä aivan avuttomana neitona hädässä. Siitä Mariela olisi saattanut hieman loukkaantua, koska olisi hän selvinnyt yksinkin. Adair vain oli tarjoutunut auttamaan ja se oli niin mukava. Ellei se sitten ollut niin kohtelias juuri tämän takia. Nainen ratissa ja sitä rataa, eihän tästä mitään tulisi ilman miestä. Marielan sisäinen feministi ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nostaa päätään - ajatukset jäivät ajatuksiksi, eikä latino ollut niissäkään kovin tosissaan.
Tyttä vain nyökkäsi, laukku kipaistiin hakemassa Priuksen etupenkiltä ja ovi lyötiin lukkoon kun kaikki tärkein oli mukana. Avaimet, puhelin, lompakko. Ilman muuta irtaimistoa hän pärjäisi kyllä, mutta jos nuo olisivat menneet Priuksen mukana korjaamolle tyttö olisikin oikeasti kusessa. Siinä tilanteessa Adairistakaan tuskin olisi enää mitään apua jos se veisi hänet kotiin - ihan vain huomatakseen että avaimet olivat autossa. Etuoven lukon tiirikoiminen taisi olla jo liikaa vaadittu. Etenkin kun talon turvajärjestelmä oli aivan alan huippua - sitä ovea ei niin vain murrettukaan.

"Kiitos", latino sanoi ottaessaan lapun vastaan myöhemmin Adairin autossa. Puhelin haettiin takin taskusta ja samaan taskuun lappu päätyi numeron naputtelun jälkeen. Pitäisi vielä muistaa lopun olemassaolo myöhemmin, sille tosiaan olisi tarvetta. Varmasti olisi yleisestikin ihan viisasta pitää autokorjaamon numeroa mukana. Nytkään ei tarvitsisi tuntea oloaan niin avuttomaksi. Mutta ei se tietenkään tullut aikaisemmin mieleen että aivan uusikin auto saattaisi hajota - kunnes kävi juuri niin. Onneksi Adair oli paikalla. Vaikka eipä Mariela olisi pahastunut pojan seurasta muutenkaan - Priuksen tilanne (mikä ikinä se sitten olikaan) harmitti, mutta ainakin hän sai sitten seurakseen Adairin. Ei yhtään hullummin!
Puhelimeen puhumisen ohessa tummat silmät seurasivat että poika sai osoitteen ylös oikein ja vapaa käsi oikoi mustia suortuvia parempaan asentoon. Hiuksissa ei kyllä varsinaisesti edes ollut mitään korjattavaa ja osoitekin meni ihan oikein, kun ei tyttö alkanut sitä korjaamaan. Mekaanikon kysymyksiin vastattiin niin hyvin kuin osattiin, jonka jälkeen puhelu saatiin sulkea.
"Ne tulee viidessätoista minuutissa", Mariela sanoi, puhelin päätyi takaisin taskuun ja hiuksetkin jätettiin rauhaan. Katse kiersi hetken autoa - joka oli melkoisen upea - ennen kuin jäi radioon.
"Mitä musiikkia sulla on tarjolla?" tyttö kysyi ja siirsi tummat silmänsä poikaan. "Jos ei haittaa että utelen. Ja sano vaan suoraan, en mä arvostele ihmisiä musiikkimaun perusteella", Mariela lisäsi naurahduksen kera. Rokkarikun oli ja musiikki kiinnosti aina. Ja Marielaa kiinnosti ihan oikeasti. Hän oli niin kaikkiruokainen musiikin suhteen, kaikki meni Mötley Crüesta Pitbulliin. Oli vain mielenkiintoista tietää millainen musiikki upposi eri ihmisiin.

"Mulla on kaks purjevenettä siellä, voisin käydä kattomassa että kaikki on kunnossa. Mulla on kilpailut reilun kahden viikon päästä ja oikeestaan mun pitäis olla nytkin treenaamassa niitä varten...", Adair kertoi Marielan kysyttyä, mitä poika teki satamassa. Adair ei ollut enää niin innostunut purjehtimisesta mitä oli joskus ollut, eikä ajatus kilpailuihin harjoittelemisesta ollut erityisen houkutteleva. Hän mieluummin nautti purjehtimisesta vain harrastuksena, liika yrittäminen ja menestyksen tavoittelu tuntui Adairista vain ahdistavalta, eikä hän oikeastaan edes olisi halunnut osallistua lähestyviin kisoihin ollenkaan. Isäpuoli Ethanille Adairin kilpaileminen oli kuitenkin hyvin tärkeää, mies oli tutustuttanut nuorukaisen purjehtimiseen ja purjehti mieluusti poikapuolensa kanssa, mutta Adair ei itse ollut enää niin innoissaan mitä Ethan olisi halunnut hänen olevan.

Naputellessaan Marielan osoitetta navigaattoriin, Adair kuunteli toisella korvalla tytön puhelinkeskustelua korjaajan kanssa. Toivottavasti autossa ei ollut mitään pahasti vialla, oli ärsyttävää käyttää julkisia kulkuvälineitä tai yrittää pummia tutuilta kyytiä jos oma auto oli korjattavana pitkään.
"Hyvä! Me voidaankin sitten varmaan lähteä", Adair hymyili Marielalle ja käynnisti autonsa. Tyttö kyseli, mitä musiikkia Adairilla olisi matkalla soittaa, mutta ennen kuin poika ehti vastata, radio pärähti soittamaan yhtä Metallican vanhimmista levyistä. Juuri vähän aikaa sitten hän oli levyn valinnut, mutta ehkäpä hän itsekin kuuntelisi jotain muuta. Varsinkin jos Mariela halusi kuunnella toisenlaista musiikkia.
"Radio tais vastata jo mun puolesta..." Adair virnisti ja kurotti CD -kotelonsa takapenkiltä ojentaen sen Marielalle.
"Jos tää ei miellytä sua, voit valita tuolta jotain muuta, tää levy on kyllä kuunneltu jo ihan tarpeeks monta kertaa. Jos et löydä sieltä mitään hyvää, voidaan kuunnella ihan vaan radiotakin", poika oletti, että Metallica saattoi kuulua Marielankin suosikkeihin, olihan tyttö sentään klikitetty rokkariksi. Rokkareihin Adairkin varmasti kuuluisi jos Coburnien omaisuus olisi vähäisempi. Jollakin tasolla nuorukainen oli aina tuntenut olevansa lähempänä suhteellisen tavallisia rokkareita kuin kerman kakaroita, hän ei kuulunut niihin nuoriin jotka kehuskelivat vauraudellaan ja heiluttelivat kalliita tavaroitaan muiden nenien edessä. Olihan Adairillakin yllään usein melko kalliita vaatteita ja hän ajeli hintavalla autolla, mutta muuten hän koki olevansa tuiki tavallinen tallaaja, ainakin omasta mielestään. Saattoihan muiden silmissä vaikkapa purjehtimisen harrastaminen ja ylipäätään vanhempien varojen kuluttaminenkin olla leveilyä, mutta Adair ei kokenut silti olevansa ollenkaan niin paha, mitä esimerkiksi koulun suosituimmat tytöt ja muutamat urheilijat olivat.
Lähdettyään liikkeelle koulun parkkipaikalta, Adair toivoi että Mariela pitäisi keskustelua yllä. Hän itse ei ollut yleensäkään niitä puheliaimpia ihmisiä, mutta nyt Marielan läsnäolo teki hänet aavistuksen hermostuneeksi, eikä silloin puhe kulkenut senkään vertaa mitä se normaalisti olisi kulkenut.

Selitys satamassa käymiseen oli täysin looginen ja olisi sen varmaan voinut päätellä itsekin. Mitä muutakaan kukaan satamassa teki? Voiko siellä edes tehdä mitään muuta? Mariela ei tosiaankaan käynyt satamassa. Mitä hän siellä tekisi, kun hän ei omistanut venettä. Ja kun hän ei tosiaan keksinyt mitä muuta siellä voisi tehdä. Oliko satamassa edes mitään muuta, kuin veneitä? Tosin Adairin vastauksen lopusta saattoi vetää sen johtopäätöksen, että ei kai tyttö ollut vain se syy miksei poika ollut treenaamassa. Ei kai hän pitänyt sitä poissa harjoituksista. Mutta kai Adair olisi sanonut, jos se niin tärkeää oli. Oliko se edes, poikakun kuitenkin oli täällä. Latino olisi päässyt kotiin itsekin, joten ei Adairin ollut pakko viedä häntä. Ei kai se tuntenut mitään velvollisuutta, kun oli kerran tullut kysymään mikä oli vialla. Sen oli vain tarjouduttava, kun oli tullut tiedoksi että auto oli rikki. Mutta ei sen - edelleenkään - olisi tarvinnut. Erittäin ilahduttavaa että se tarjoutui, mutta toivottavasti se kuitenkin teki sen omasta tahdostaan.
Marielan hymy ylti silmiin asti tytön ilahtuessa.
"Mä haluaisin mennä purjehtimaan, koska mä vaan rakastan merta. Mutta siihen ei ole koskaan tullut tilaisuutta", tyttö kohautti olkiaan. Heillä ei venettä ollut, ne tutut joilla vene oli, olivat hänen vanhempiensa tuttuja - ei hän niitä voinut vain mennä vaivaamaan. Hän oli niille kuitenkin lähinnä vain Setoguchien tytär. Seurakin oli vähän kyseenalaista, koska ei hän nyt yksin purjehtimaan menisi. Hän oli ihan liian sosiaalinen. Eikä hän tosin edes osannut purjehtia.
Vaikka oliko hän taas pohjustanut tilaisuuden Adairille tarjoutua viemään hänet johonkin? Ensin autolla kotiin ja nyt purjehtimaan. Ei sillä, että Mariela kieltäytyisi. Hyvässä seurassa tyttö lähtisi mielellään, ja Adair osasi purjehtiakin, kun se kerran kisasi. Oli kolmattakin pyörää ei tarvittaisi ohjaamaan. Niille treffeille Mariela lähtisi mielellään.
... Hetkinen, oliko hän nyt jo menossa treffeille Adairin kanssa? Vaikka poika ei ollut kysynytkään - tai edes ilmaissut mitenkään että se voisi olla kiinnostunut sillä tavalla. Ehkei se nytkään halunnut edes tutustua tyttöön sen enempää, se vain oli herrasmies.

Priuksen hajoaminen ei ollut kovin katastrofaalista, koska tyttö ei ollut niin kiinni autossaan. Ei hän sitä jatkuvasti tarvitsisi. Vaikka hän ei nyt saanutkaan ketään kiinni, useammin hän kyllä sai jonkun kiinni. Ja sitä paitsi, Mario olisi vielä pari päivää Meksikon puolella, joten siihen asti sen auto olisi täysin käytettävissä - seisoihin Marion Bentley nytkin tyhjän panttina autotallissa. Eikä isä muutenkaan tarvinnut autoaan aivan päivittäin - ainakin kyyditseminen kouluun onnistuisi, jos Mariela ei saisi autoaan aivan tyystin omaan käyttöönsä. Ei tämä niin vakavaa ollut, vaikka totta kai Mariela toivoi ettei autossa ollut mitään suurempaa vikaa. Sehän oli vain parempi, vaikkei autotta oleminen olisikaan ylipääsemätön ongelma. Kyllä tyttö pärjäisi ilman omaa autoaan.
Radion tarjoama musiikki sai ensireaktiona kulman kohoamaan, kunnes Mariela hymyili. CD-kotelo otettiin mielellään vastaan ja sitä selattiin tarkasti. Sekä erittäin hyväntuulisesti - Adairin musiikkimaussa ei ollut mitään vikaa. Itseasiassa se osui hyvin yhtään tytön oman kanssa. Jos klikkijaosta jotain välitti, niin sitä olisi voinut miettiä miksei poika sitten ollut rokkareissa. Vaikka autosta saattoikin päätellä pojan perheen rahatilanteen, mutta Marielan perheen varakkuudellakaan ei ollut mitään tekemistä klikkijaon kanssa - sen mukaan tytön olisi pitänyt olla pyramidin alkupäässä. Tyttöä se ei tosin haitannut yhtään, hänen kaverinsa olivat roskasakissa, siellä hän viihtyi ja sinne hän kuului. Rikkaisiin tyttö ei istuisikaan muuten kuin juuri sen vanhempien palkan takia - hänellä ei ollut mitään muuta yhteistä niiden pentujen kanssa. Mutta silti, hän ei saanut Adairista sitä kuvaa että silläkään olisi ollut. Se ei ollut toistaiseksi kuvastanut sitä kastia mitenkään. Mutta mitä väliä kuka klikkijaolla oli. Poika oli ihan yhtä mukava ja hyvää seuraa joka tapauksessa. Sama se mihin klikkiin se kuului - tai mihin se ei kuulunut.

"Mulla on aika monikin näistä kotona. Tosin vinyyleinä, mulla on vaan joku juttu vinyyleihin. Ne on tavallaan keräilyesineitä", Mariela sanoi, katse nousi pari kertaa ylös levyistä - katse kävi ympäristössä tai Adairissa, mutta palasi aina tutkimaan levyjä. Löytyi sieltä muutama, jotka pitäisi yrittää hankkia kokoelman jatkoksi. Hylly tytön huoneessa oli tosin kiitettävän täynnä jo ennestään, ja äidin mielestä koko keräily olikin omituista - mutta lisättäviä levyjä löytyi jatkuvasti. Ja kai vinyylit nyt olivat keräilyesineitä siinä missä postimerkitkin. Ja niistä oli paljon enemmän iloa kuin postimerkeissä - sitä keräilykohdetta Mariela ei ollut koskaan ymmärtänyt. Kai niilläkin sitten oli jokin arvo - rahassa ainakin, jos ei muuten. Marielan keräilyn kohde johtui ainoastaan kiinnostuksesta.
"Kai se on harrastus. Vinyyleissä on vaan jotain klassisempaa, aidompaa ja melkein historiallisempaa kuin CD-levyissä. Etenkin vanhemmissa sellaisissa. Vaikka äidin mielestä se on outoa", Mariela kohautti olkiaan, katse kävi Adairissa puheen ohessa. Ympäristöä ei jaksettu vahtia sen tarkemmin, keskittyminen alkoi mennä musiikkiin. Tyttö luotti siihen, että Adair ajoi sinne minne navigaattori määräsi. Ei kai se häntä nyt mihinkään muualle ollut viemässä. Ja jos olisi, niin tyttö nostaisi metelin asiasta - sen Mariela kyllä tarvittaessa osasi. Vaikka hän nyt olikin erittäin hyväntuulinen ja yhtä hymyä. Tyttö kääntäisi kelkkansa nopeasti, jos tarve vaatisi. Mutta ei Mariela jaksanut uskoa, että häntä mihinkään muualle oltiin viemässä. Se vasta olisi karmivaa ja outoa.
"Saanko mä vaihtaa?" latino kysyi, mutta vastausta odottamatta oli jo omatoimisesti vaihtanut Metallican Panteraan - ei kai Adair pahastuisi. Johan se oli sanonut että he voisivat kuunnella jotain muuta. Levyn vaihtaminenkin onnistui itse, vaikka auto olikin vieras.
"Tätä mulla ei ole kotona, joten mä haluan kokeilla", Mariela lisäsi selityksenä bändin vaihtoon. Poika saisi vielä tulla käymään heillä sisälle, jotta latino saisi rauhassa ottaa ylös mitä sen kotelosta hän halusi omaan kokoelmaansa. Saisi se toki kahvinkin, koska kofeiininarkkarina sitä Mariela tekisi itse ensiksi. Jos se suostuisi tulemaan keittiöön asti. Miksei se suostuisi?

Adair hymyili Marielan kerrottua, että haluaisi kovasti purjehtimaan. Nuorukainen piti pelkääjänpaikalla olevasta tytöstä, joten tämän vieminen purjehtimaan ei olisi kovinkaan ikävää, päinvastoin. Tuskimpa tyttö kuitenkaan purjehtimishalustaan kertomalla halusi pyytää kutsua Adairin veneelle, vai halusiko...? Ehkäpä hän uskaltaisi ehdottaa pientä purjehdusretkeä, tuskimpa Mariela ehdotuksesta kauhistuisikaan.
"Jos vaan haluat, niin voin kyllä viedä sut purjehtimaan. Kilpaveneellä ei oikein voi muita kuskailla, mutta mun toiseen veneeseen mahtuu kyllä useampikin ihminen ihan hyvin", poika ehdotti hymyillen. Hän ei oikeastaan juuri koskaan vienyt ketään purjehtimaan kanssaan, isommallakin veneellään hän lähti mieluummin yksinään kuin otti jonkun mukaansa. Pari kertaa Abby oli ollut mukana, mutta tyttö oli tullut helposti merisairaaksi eikä oikein viihtynyt vesillä muutenkaan. Kerran he toki olivat olleet purjehtimassa koko perheen voimin, mutta sekin reissu oli päätynyt äidin ja isäpuolen railakkaaseen riitaan jonka aikana Adair oli yrittänyt pitää pikkusiskonsa kiireisinä jotta nämä eivät kuulisi vanhempiensa riitelyä. Siitä retkestä oli ollut ilo kaukana.
"On tosi mukavaa vain lähteä purjehtimaan sillä ajatuksella että voi viipyä merellä vaikkapa päiviä. Purjehdin usein Dana Pointiin, vietän siellä sitten yön tai joskus jopa parikin yötä ja sitten purjehdin takaisin kotiin. Dana Pointin satama on mun lempipaikkoja maailmassa", Adair virnisti leveästi kertoessaan suosikkikohteestaan. Dana Pointissa hän kävi lähinnä vain ollessaan ahdistunut tai masentunut, sillä siellä ollessaan hän tunsi joka kerta saavansa lisää energiaa ja voimia jatkaa eteenpäin. Tämän vuoksi paikasta oli muodostunut pojalle niin tärkeä ja jollakin tapaa myös yksityinen, hän ei juurikaan kertonut kenellekään vierailuistaan Dana Pointissa, mutta tässä hän nyt istui ja jo melkein kutsui Marielan mukaansa lempipaikkaansa. Ehkäpä he kuitenkin voisivat käydä jossain muualla ensin, jos nyt Mariela edes haluaisi tulla mukaan...

"Ai jaa, mäkin tykkään vinyyleistä! Kotoa löytyykin useampia kappaleita, vähän harvinaisemmista kipaleista tosin. Ne tuntuu jotenkin erikoisemmilta jos voi ajatella että ihan jokaiselta tätä ei löydy", Adair totesi. Hänellä oli kohta varmaankin jo lähemmäs sata kappaletta vinyylilevyjä, mutta nuorukaisen oli myönnettävä ettei niitä juurikaan tullut kuunneltua.
"Enemmän mä kyllä kuuntelen ihan peruslevyjä, ei niitä vinyylejä tuu otettua sieltä kaapista soitettavaksi. Kuten sanoit, ne on enempi keräilykamaa", hän jatkoi hymyillen.
"Niimpä. En tie voiko puhua nostalgiasta ku en oo elänyt silloin kun suurin osa mun omistamista vinyylilevyistä on valmistunut, mutta kyllä siinä on sitäkin mukana. Mun isäpuoli on antanut joitakin omia nuoruutensa aikaisia suosikkejaan mulle vinyylinä, niissä on erityistä tunnetta", poika kertoi. Adairilla ja hänen isäpuolellaan oli niin paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, että välillä tuli ihmeteltyä sitä ettei Ethan todellakaan ollut pojan biologinen isä.
Ennen kuin Adair ehti vastata tytön kysymykseen, yksi Metallican rauhallisimmista kappaleista oli vaihtunut Panteran vauhdikkaaseen biisiin. Tunnelmamusiikista ei ainakaan voinut enää puhua. Adair oli jokseenkin nautiskellut hitaamman biisin vaikutuksesta itseensä, tytön seurassa oli jollakin tapaa tuntunut luonteikkaammalta kuunnella Metallican hieman rauhallisempaa tuotantoa kuin Panteran räyhäävää ja energistä kappaletta.
"Kyllähän tääkin levy kelpaa", Adair hymyili ja vilkaisi navigaattoria varmistaakseen, että oli ajamassa oikeaan suuntaan, sillä laitteen äänet eivät olleet päällä. Häntä raivostutti navigaattorin jatkuva juttelu ja sanojen jankkaaminen, kuka sellaista jaksoi kuunnella?
"Katos, ollaan jo aika pian perillä", hän totesi, matka oli sujunut sukkelasti, vaikka muutama kilometri olikin vielä jäljellä.

Leuka ei sentään loksahtanut auki Marielan käännyttyä penkillä Adairia kohti.
"Oikeesti? Voisitko sä?" Hymy leveni, silmät loistivat ja koko tyttö säteili. Energisyys oli lähes ylitsevuotavaa, Mariela innostui ehkä hieman liikaa. Pysyi hän kuitenkin ihan ongelmitta penkissä (mikä tosin saattoi olla pelkästään turvavyön ansiota) joten tyttö ei käynyt aivan kierroksilla. Tosin oli sitäkin sattunut. Useampaan kertaan, itseasiassa. Mariela oli niin energistä tyyppiä, ettei hän oikeasti innostuessaan meinannut pysyä paikoillaan - ja siten myös tuolissaan. Declanin mielestä se oli edelleen outoa, että Mariela oli innoissaan pudonnut sängystä pojan luvattua viedä parhaan ystävänsä Lontooseen. Tyttö oli kuitenkin saanut kysellä vaikka kuinka kauan, että BFF tarjoutuisi esittelemään hänelle paikat, missä se oli kasvanut. Asiasta innostuminen oli ihan ymmärrettävää. Olihan se, eikä Mariela ollut oikeasti outo?
.... Eikun hetkinen, aikalisä. Asiaa piti kyllä ajatella ennen kuin hän aivan repeäisi liitoksistaan. Sitä paitsi, ei hän voisi halata Adairia kun se ajoi. Ties vaikka he suistuisivat tieltä sen takia.
Miksi se halusi viedä hänet purjehtimaan? Koska hän halusi päästä purjehtimaan ja sillä sattui olemaan vene. Laskiko se vain yksinkertaisesti yksi plus yksi ja halusi olla mukava? Sitä paitsi Mariela ei edes tiennyt purjehtimisesta yhtään mitään. Hittolainen eihän hän ollut ollut kuin risteilyaluksessa. Purjevenehän oli aivan eri asia. Mitä jos hän mokaisi jotain. Niin kuin putoaisi mereen. Voiko purjeveneestä edes pudota. Tai kompastuisi koroissaan johonkin. Saiko purjeveneeseen edes mennä korkkareissa? Pitikö sinne edes laittaa jotain erityistä päälle? Eihän hän edes tiennyt minne halusi mennä. Tai missä olisi edes mitään näkemisen arvoista.
Hemmetti. Hänhän oli ihan untuvikko. Haluaisiko Adair hänet mukaansa, kun hän ei tiennyt asiasta yhtään mitään.
Marielan piti vetää syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä ennen kuin aiheuttaisi itselleen paniikkikohtauksen - he eivät olleet vielä edes menossa mihinkään. Siinä samalla innostuneisuuskin laski hieman, mutta se oli sivuseikka. Tätä piti nyt ajatella ihan rationaalisesti - ja kysyä asiaa suoraan.
"Pyydätkö sä mua ulos vai haluatko sä vaan olla mukava?" Mariela oli suorasukainen nainen - suoraan kysymykseen ei voinut vaatia kuin suoran vastauksen. Ja tuo oikeasti askarrutti tyttöä juuri nyt.

Mariela rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli innostunutkin (tai siis pimahtanut). Seuraavia sanoja kuunneltiin tarkasti - vaikka Dana Point ei oikeastaan sanonut tytölle yhtään mitään. Pitäisikö hänen edes tietää missä se oli? Miksei hän tiennyt asiasta yhtään mitään? Se oli eriskummallisen turhauttavaa - jostain syystä hän halusi olla perillä Adairin harrastuksesta. Ja se tuli nyt harvinaisen selväksi, ettei hän ollut edes samalla kartalla sen kanssa.
"Mikä siinä sitten on niin erityistä?" Mariela kysyi. Näköala? Tunnelma? Muistoja? Saattoiko se edes olla niin henkilökohtaista, ettei Adair vastaisi? Mitä sen ei tietenkään tarvitsisi tehdä. Mariela osaisi kyllä pitää uteliaan leipäläpensä kiinni, jos Adair sanoisi sen olevan henkilökohtaista. Kyllä tyttö mielellään kuuntelisi, mutta voisi hän oli kuulemattakin.

Nyt leuka loksahti auki. Joten heillä oli sama kiinnostuksen kohde, harrastus, mikä lie olikaan. Mariela oli jo miettinyt höpöttäneensä asiasta, joka ei sitten kuitenkaan kiinnostaisi Adairia yhtään ja sitten heidän välillään olisi epämukava hiljaisuus kun Adairilla ei olisi mitään sanottavaa aiheesta ja Mariela ei osaisi enää jatkaa. Tämä meni hyvin. Sitä lukuunottamatta, että siitä pirun purjehtimisesta Mariela ei edelleenkään tiennyt yhtään mitään. Mutta tästä hän tiesi - se oli jostain syystä erittäin mukava ajatus, että heillä oli jotain yhteistä. Ehkä Adairilla olisi jotain aarteita, joita hänellä ei ollut.
"En mäkään niitä kuuntele kovin usein, niiden omistaminen vaan on hienoa", Mariela hymähti. Hän oli itseasiassa ylpeä siitä hyllystä hänen huoneessaan. Siellä oli joitakin aarteita ja ne oli itse hankittu. "Mulla on varmaan jo sata kappaletta kuitenkin."

Mariela vain nyökytti päätän - hän ymmärsi mitä poika sanoillaan oli tarkoittanut. Niiissä vinyyleissä oli vain jotain historian tuntua, vaikkei siihen aikaan ei ollut tosiaan elettykään. Isäpuolen mainitseminen koputteli hieman Marielan uteliaisuutta - isäpuoliin liittyi aina jotain syvempää. Missä se biologinen isä oli. Avioero, kuolema, vai oliko sitä edes koskaan tavattu. Paljon kiinnostavampaa se oli, vaikka totta kai Mariela oli onnellinen että hänen vanhempansa olivat yhä naimisissa ja elossa. Vaikka kieltämättä oli Mariela kuullut niiden tappelevan muutaman kerran, mutta mitään ei ollut koskaan käynyt. Kaikki parit tappelivat joskus, vaikka ei sitä tietenkään koskaan toivonut niiden olevan juuri omat vanhemmat. Adairin perhe-elämästä ei kuitenkaan kysytty. Ei hän nyt tässä vaiheessa voinut niin henkilökohtaisi ruveta kyselemään. Hän meni edelle ja lujaa.
"Musta olisi niin siistiä, jos mä olisin elänyt vaikka 80-luvulla. Mä en tiedä miksi, mutta se vaan olisi. Mun 18-vuotissynttäreilläkin oli teemana 80-luku ja se oli mahtavaa", Mariela sanoi - tyttö tajusi vasta suljettuaan suunsa, että hän höpötti taas. Hän olikin puheliasta tyyppiä, ja erittäin energisellä tuulella tällä hetkellä. Ainahan Adair voisi kehottaa häntä hidastamaan tahtia ja olemaan hiljaa.

Panteran levyn sisältöä jaksettiin selata hetki, kunnes levyjen seasta löytyi taas jotain kokeilemisen arvoista. Adair oli sanonut Panteran kelpaavan, mutta Mariela olikin ailahtelevalla tuulella. Panteraa ei jaksettukaan kuunnella kovin kauaa, kun levyä vaihdettiin jo Dream Theatheriin.
Pojan avattua suunsa, Mariela muisti taas seurata mihin he olivat menossa. Ihan oikeaan suuntaan, näköjään.
"Mulla ei kyllä taida olla tarjota muuta kuin kahvia kiitokseksi, mutta haluaisitko sä tulla käymään sisällä?" Mariela kysyi - kysyminen saattoi olla hieman aikaista, eiväthän he olleet vielä edes perillä. Mutta tyttö kysyisi asiaa kuitenkin, samantekevää se oli kysyikö hän sitä nyt vai vasta pihassa.

"Tottakai voin", Adair hymyili Marielalle iloisesti huomattuaan, että tämä silminnähden innostui ajatuksesta. Olihan poika itsekin innoissaan, mutta tytön riemastuminen oli ihan omaa luokkaansa. Ehkäpä tämä oli vain helposti innostuva luonne, ei Adair uskonut että purjehtiminen olisi niin erikoista että sen vuoksi pitäisi lentoon lähteä.
Marielan innon hieman tasaannuttua, tämä kysyi kysymyksen joka yllätti Adairin täysin. Hetkeen nuorukainen ei vastannut mitään, sillä hän ei oikeastaan tiennyt totuutta edes itse, joten asiaa oli mietittävä hetki. Mariela oli kaunis ja viehättävä tyttö, mutta ei hän ollut varma haluaisiko hän lähteä varsinaisesti treffeille tämän kanssa. Toisaalta, miksipä ei, mikä esti häntä, jos Mariela olisi halukas?
"En oikeastaan tiedä itsekään. Kai mä sitten pyydän sua ulos", Adair naurahti hieman hermostuneesti, kumpaa vastausta tyttö oli odottanut? Adair ei voinut tietää. Poika ei ollut aivan varma oliko Mariela jopa varattu, hän tiesi kyllä tytön usein liikkuvan erään rokkarin kanssa, mutta näiden suhteen tasosta hänellä ei ollut tietoa.
Marielan kysyttyä Dana Pointista, Adair rentoutui hieman. Paikka oli hänelle niin tärkeä, ettei poika osannut eritellä mikä Dana Pointissa oikeastaan oli niin erityistä. Hän olisi mieluusti vastannut että kokonaisuus, mutta jotenkin hän aavisti, ettei Mariela odottanut aivan sellaista vastausta.
"Mmm, no, se on oikeastaan mulle semmonen mietiskelypaikka. Näköala on kaunis, siellä on paljon mukavia, rentoja ihmisiä ja muistojakin sinne liittyy. Meen sinne usein kokoamaan itteni, se on jotenkin semmonen rauhallinen paikka, sieltä saa energiaa ja tuntee, että jaksaa taas paremmin", Adair kertoi hieman epävarmana, ei hän tiennyt halusiko Mariela kuulla aivan näin paljon, ehkei tyttö edes ymmärtäisi miten jostain satamasta voisi saada energiaa tai miten paikka voisi olla niin tärkeä.

"Yli sata kappaletta? Huh. Mullakin varmaan jo pikkuhiljaa lähestyy sitä määrää, en tosin oo niitä vähään aikaan laskenut. Heitetään villi veikkaus että niitä on 85", nuorukainen hymyili, tyttö taisi olla tosikeräilijä jos kerran vinyylejä oli kertynyt jo yli sata kappaletta! Ehkäpä hänen pitäisi joskus käydä tutustumassa Marielan vinyylivalikoimaan.
"Oon ihan samaa mieltä. Nykyaika ei aina tunnu sopivan mulle, mutta mä menisin melkeinpä vielä kauemmas. 70 - tai jopa 60 -luvulle! Sitte siinä vois seurata kaikkien huippujen syntymisen ja kehittymisen pitkältä ajalta... Ja vois ajaa hienoilla autoilla", Adair naurahti iloisesti, hän oli jo jonkin aikaa haaveillut ostavansa 60 -luvun Minin aikomuksenaan käyttää sitä viikonloppuautonaan. Vielä kun löytäisi jostain sellaisen hienon vaaleansinisen...

Marielan vaihdettua Panteran pikakuuntelun jälkeen levy Dream Theatheriin, Adair totesi itsekseen, että heillä tosiaan oli samankaltainen musiikkimaku, Mariela vaan vaikutti näin nopealla analyysillä hieman hätäiseltä kuuntelijalta, Adair taas oli sellainen joka jaksoi samoja biisejä kerrasta toiseen ja oli varovainen uuteen musiikkin tutustumisessa. Uusi musiikki kun aina sattui vaikuttamaan huonommalta kuin vanhempi tuotanto.
"Kyllä mä voin tulla, jos sulla on kahvit tarjota", poika hymyili Marielan ehdotukselle. Kahvi maistui aina ja samalla olisi ihan kiva kurkata millaisessa asunnossa Mariela asui.
Vajaan parin minuutin päästä Adair huomasi navigaattorin kohdetta osoittavan ruutulipun lähestyvän ja alkoi hidastaa odottaen oikeaa taloa.
"Navigaattorin mukaan sä asut tässä", poika totesi pysäyttäen autonsa ruutulipun osoittaman talon kohdalle.

Mariela innostui helposti. Hän oli ollut sellainen jo lapsena, heti menossa ja kokeilemassa kaikkea uutta. Nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Kavereidenkin keskuudessa hän oli se porukan ilopilleri. Kaverit olivat useampaankin kertaan sanoneet, ettei tämän tytön kanssa voinut tulla tylsää. Mariela oli nyt hieman yllytyshullu - vaikka hän useimmiten teki sen yllyttämisen. Kaverit piti saada mukaan kokeilemaan kaikkea uutta. Kokeileminen ei koskaan haittaisi mitään ja se voisi olla hauskaakin. Monet asiat olivat kokeilemisenarvoisia. Ne tekosyyt miksei kannattaisi yrittää olivat vähissä. Pääsisi sitten ainakin sanomaan "mähän sanoin!" kun homma kusi. Oli se sen arvoista.
Joskus tytön energisyys löi vahvasti yli - kuten se taisi tehdä nytkin. Ei yhden purjehtimisen takia tosiaan tarvinnut lentoon lähteä - ja silti juuri niin siinä vaikutti käyvän. Mutta Mariela oikeasti halusi purjehtimaan. Ehkei se sitten olisi niin kiinnostavaa, kun innostunut ensireaktio antoi olettaa. Mutta ainahan sitä voisi kokeilla. Adair oli vielä hyvää seuraa. Se ihan oikeasti oli - purjehtimaan lähteminen kannatti jo seurankin takia. Jos itse purjehtiminen ei olisikaan niin mielenkiintoista, niin ainakin hän olisi hyvässä seurassa.
Into laantui tosiaan nopeasti, mutta energisyyttä tai hymyä se ei silti latistanut. Vaikka Mariela ei käynytkään enää yhtä pahasti kierroksilla, silti hän halusi yhä lähteä. Vaikka vaikuttiko tämä nyt siltä, että hän halusi vain purjehtimaan näin pahasti - Adair nyt oli vain sivuseikka. Sillä vain sattui olemaan vene. Se oli tarjoutunut. Koska ei se niin mennyt. Olisivat he voineet tehdä muutakin. Vaikka picnic purjeveneen kannella, merellä, auringon paisteessa kuulosti aika täydellisiltä ensitreffeiltä.
"No, siinä tapauksessa mä lähden mielelläni", tyttö sanoi, hymy sai tummat silmätkin loistamaan. Vaikka Adairin vastaus olikin kuulostanut hieman epäröivältä. Oli kysymys tietenkin voinut tulla yllätyksenä - Mariela oli kysynyt sitä aivan suoraan ja kiertelemättä. Sellainen saattoi yllättää. Tai sitten Adairkin luuli että hän oli varattu. Vaikka Mariela ei ollut. Oli sitä ollut muutama satunnainen deitti tuossa viimeaikoina, mutta ei mitään vakavaa. Hän ei varsinkaan ollut varattu sille rokkarille, jota Adair kaikkein todennäköisimmin epäili hänen poikaystäväkseen. Silti Adair sanoi kyllä, ja Marielan mielestä se nyt tarkoitti aivan että he myös menisivät ulos.

Tyttö sai vastauksen Dana Pointiin, vaikka olikin sitä hieman epäillyt. Sellaiset asiat saattoivat olla henkilökohtaisia. Hän vielä osasi samaistua siihen.
"Joo, mä ymmärrän ihan täysin miten jotkut paikat voi vaikuttaa tuolla tavalla. Mulle käy aina niin kun mä käyn New Orleansissa", Mariela sanoi ja nyökytti kevyesti päätään muutamaan kertaan. New Orleans ei koskaan hänelle vain pelkkä kaupunki. Se oli oikeasti mielenkiintoista, miten kaupunki saattoi vaikuttaa sillä tavalla. Ei se enää edes ollut se aivan sama kaupunki - ja silti se oli, koska ne kaikki muistot olivat siellä silti.
"Mä olen siis kotoisin New Orleansista. Me muutettiin tänne sen hurrikaanin takia", Mariela lisäsi, New Orleansin esiin nostaminen selittämättä saattoi kuulostaa hieman oudolta. Adair tuskin osaisi edes arvata koko asiaa. Useimmat kuitenkin olettivat, että Mariela oli kotoisin Meksikosta tai Brasiliasta - aivan ymmärrettäväähän se tietenkin oli. Etelä-Amerikassa Marielan juuret olivatkin, sen pystyi päättelemään helposti ihonvärin perusteella, mutta tyttö ei silti ollut koskaan asunut siellä. Meksikoa ne kuitenkin useimmiten veikkasivat kuin Brasiliaa. Mutta silti kyseessä oli vain Louisiana. Se ei ollut yhtään eksoottista.

Mariela hymähti.
"En mä niitä koskaan ole laskenut, se sata on vain silmämääräinen arvio. Mutta siellä lähellä se lukumäärä on jossain", tyttö sanoi ja kohautti olkiaan - luku oli hyvin saattanut olla alle tai yli sadan. Ylitettyään neljänkymmenen Mariela oli lakannut laskemasta vinyylejä. Tosin olisi sitä tietenkin helpompaa huomata jos jotain puuttui, jos tietäisi tarkan lukumäärän kuinka monta hyllyssä oikein oli. Mutta vinyylejä edes otettiin alas hyllystä niin kovin harvoin, ettei tiedolla varsinaisesti tehnyt mitään. Ja Mariela muisti erittäin hyvin mitä siellä oli - kyllä hän sen huomaisi, jos sieltä puuttuisi jotain minkä pitäisi olla paikallaan.
"Mä menisin kyllä vaan 80-luvulle. Mä en oikeastaan edes tiedä miksi, se vaan kiinnostaa." Uusi olankohautus. Hän ei ollut ajatellut asiaa niin kovin pitkälle - hän ei tietenkään voisi mennä 80-luvulle. Ja menisiköhän hän kuitenkaan jos saisi mahdollisuuden. Kaikki tärkeät ihmiset olivat kuitenkin nykyajassa.
Jos Mariela olisi uskonut kohtaloon sillä tavalla, hän olisi varmaan jo revennyt liitoksistaan. Tämä nimittäin alkoi kuulostaa liiankin hyvältä. Toyota oli hajonnut juuri tänään ja juuri silloin Adair oli osunut paikalle. Sen lisäksi heillä oli aivan samat kiinnostuksen kohteet. Jo musiikista lähtien. Oliko se hieman liian hyvää ollakseen totta?

Levyt jätettiin lopulta kokonaan rauhaan, vaikka Dream Theatheria ei vaivauduttukaan ottamaan pois soittimesta. Levyjä olisi voinut tutkia enemmänkin, mutta he olivat jokatapauksessa perillä. Eikä Mariela nyt voinut ottaa Adairin levyjä mukaansa.
"Totta kai mulla on. Paitsi että mä olen diabeetikko, joten mun pitää ottaa mun insuliini. Toivottavasti sua ei sitten haittaa", Mariela oli epäröinyt aavistuksen ennen kuin oli avanut suunsa. Pakko sitä nyt oli kysyä - hän ei voinut jättää insuliinia ottamatta, mutta hän ei voinut vain kadota jäljettömiin. Vaikka siinä ei menisikään kuin hetki. Ei hän tietenkään piikittäisi insuliinia Adairin nähden, mutta silti siitä piti sanoa.
Setoguchien talo ei ollut läheskään niin iso kuin asuinalueen muut ökykartanot, mutta se oli erittäin moderni - ja merinäköala korvasi itse talon koon. Eikä siellä tietenkään asunut kuin kolme ihmistä - evät he tarvinneet isompaa taloa. Yläkerta oli jo yksin Marielan käytössä ja siinäkin oli liikaa.
"Sä voit jättää auton vaan tohon pihatielle. Äiti ei tule töistä vielä useampaan tuntiin, joten ei se mitään tiellä ole."