Bad Day

- vapaa peli! -

Victor Greavesin päivä ei ollut parhaasta päästä. Aamulla hän oli joutunut lainaamaan isänsä liian isoa kauluspaitaa, koska ei ollut onnistunut löytämään yhtä ainoata puhdasta t-paitaa vaatekaapistaan. Paita sai ruipelon pojan näyttämään entistäkin kuihtuneemmalta, ja kiinnitti käytävillä muiden oppilaiden huomion liiaksi asti. Siksi yhteensä kolmen eri urheilijan esseet lepäsivät hänen edessään kirjaston pöydällä. Nörtti huokaisi hiljaa ja tönäisi silmälaseja paremmin nenälleen. Kunhan hän saisi nämä tehtyä, voisi hän lähteä onnellisesti viikonlopun viettoon ilman taustalla kummittelevia tekemättömiä töitä.

Victor kaivoi kynän esiin ja katsoi tarkemmin ensimmäistä esseetä. Se koski hänelle vierainta ainetta: psykologiaa. Kuka urheilija edes tarvitsi psykologiaa koulussa, kun heille riitti jo yksinään lihakset tuomaan mainetta ja kunniaa? Ehkä se tarjosi hyviä iskutaktikoita, joita epämääräiset testosteronihirviöt käyttivät ollessaan liian juovuksissa keksiäkseen omiaan. Oli miten oli, essee oli tehtävä ja virheettömästi, mikäli Victor ei haluaisi koko urheilijan joukkuetta peräänsä vouhottamaan. Ja uskokaa pois, sitä hän ei halunnut.

Uusi huokaus. Victor pyöritti lyijytäytekynää etusormen ja keskisormen välissä, ja yritti keksiä paperille jotain kirjoitettavaa. Laumakäyttäytyminen ihmisten keskuudessa… Hän oli varmasti kirjoittanut siitä aiemminkin aineen, mutta sillä hetkellä hänen päänsä löi vahvasti tyhjää. Jos aine olisi ollut hänen omansa, olisi hän katkerasti laittanut siihen “Laumakäyttäytyminen on sitä, kun puolustuskyvytön koulukaveri tönäistään joukon voimin kuralammikkoon vain siksi, ettei hän tehnyt yhden esseetä riittävän rivakasti”. Victor pudisti päätään; hän ei saisi antaa itsensä ajautua harhapoluille.

Victor toivoi hänen isosiskonsa mukaan pakkaaman eväsleivän auttavan keskittymiskykyä. Hän vilkuili varuikseen ympärilleen kirjastossa ennen kuin kumartui selkäreppunsa puoleen. Hän halusi varmistaa, ettei kukaan ylempiklikkiläinen käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja veisi hänen iltapäivänsä ainoaa lohtua vain siksi, että pystyi. Sitä hän oli nimittäin nähnyt tänään riittämiin.

[ saat Marielan ^-^ (ja okei, vähän declania) ]

Kaksien kenkien korot kopisivat käytävän lattiaa vasten, kun Mariela kiskoi parasta ystäväänsä ranteesta kirjastoa kohti. BFF’ää piti kiskoa perässä määränpään takia. Declan nimittäin löysi kirjastot erittäin ahdistavina. Hiljaisia ja täynnä kirjahyllyjä eikä se aina niin aurinkoinen kirjastotäti paljoa asiaan auttanut. Nytkin kaksikko sai erittäin ennalta-arvattavan mulkaisun suuntaansa saapuessaan ovista sisälle. Kieltämättä kumpikin oli puheliaisuutensa takia kerännyt kiitettävän määrän varoituksia siltä naiselta. Nytkin jo kaksikon kengät pitivät selvästi ihan liikaa ääntä. Varmaan varoituksia tulisi tänäänkin. Etenkin kun otettiin huomioon, kuinka halukas Declan oli kirjoittamaan biologian esseetään. Huono keskittymiskyky aiheuttaisi sen, että suu kävisi vielä enemmän kuin yleensä. Eihän poika koskaan hiljainen ollut, mutta nyt se saattaisi ylittää itsensä. Johan poika oli kitissyt asiasta ulkona – Marielakun varsin hyvin tiesi miten vähän mustatukka kirjastoista (tai esseistä) tykkäsi. Mutta ei, poika oli saanut rauhassa polttaa muutaman tupakan rauhoittaakseen hermoihinsa (ei ollut auttanut muuten), ennen kuin Mariela oli tarttunut mitään kyselemättä pojan ranteeseen ja avuliaasti kiskonut sen kirjastoon. Tyttöhän ei kirjoittaisi esseetä yksin.

”Mä en tajua”, Declan sanoi, kun kaksikko oli istunut pöydän ääreen. Poika pyöritti yhtä pitkistä rastoistaan sormissaan lukiessaan tehtävänantoa. Joka tosin meni jatkuvasti yli hilseen. Mitoosi ei sanonut yhtään sen enempää kuin meioosikaan. Se ei tosin auttanut asiaan, ettei poikaa kiinnostanut koko aihe. Ollenkaan. Marielan oli pakko myöntää, ettei tämä oikein kuulunut hänen vahvuuksiinsa – yhtään liioittelematta hän oli pihalla. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin Declan, mutta se johtui siitä ettei poika edes yrittänyt. Ei siitä kyllä ollut mitään takuita, että poika olisi osannut vaikka olisikin jaksanut keskittyä.
”Miksei me vaan pyydetä jotain älypäistä tekemään tätä? Täähän on niiden alaa”, Declan sanoi ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Tottahan se oli – biologia oli paljon enemmän älypäiden alaa, kuin heidän – ja kieltämättä niin oli tultu tehtyä ennenkin.
”Atkins huomaa, jos me tehdään niin. Sitä paitsi, me ollaan niin fiksuja että osataan itsekin”, Mariela sanoi, saaden pojan lävistetyn kulman kohoamaan.
”Ollaan vai?” Mustatukka ei ollut edes saanut lausetta loppuun, kun Mariela oli jo lyönyt kaveriaan käsivarteen. Poika murisi jotain tytön ainaisesta väkivaltaisuudesta häntä kohtaan, johon latino vain hymyili säteilevästi.

Mariela korjasi mekkonsa helman asentoa ja kulmat menivät keskittyneesti kurttuun, kun tyttö luki paperia uudemman kerran. Kirjastahan se kaikki löytyisi. Eihän sitä tarvitsisi kuin lukea.
Ajatus jäi kesken, kun pojan puhelin soi. Silmät kirkastuivat ja ryhtikin parani – Mariela oli arvannut BFF’nsä mielenliikkeet, ennen kuin poika ehti edes nousta ylös tuolistaan.
”Nytkö sä katoat nuolemaan poikaystävääsi ja jätät mut yksin tänne?” tyttö sanoi ja risti käsivarret rinnalleen. Okei, niin hänkin olisi tehnyt jos se lurjus olisi soittanut. Kirjasto ja biologian essee kieltämättä hieman hävisivät poikaystävän hellyydenosoituksille. Declan heilautti mustan nahkatakin alle jääneet hiukset vapaiksi ja kohautti olkiaan.
”No kun en mä sunkaan kanssa voi nuoleskella.” Sen virneen takia Marielan teki mieli lyödä kaveriaan uudestaan, mutta poika oli aivan liian kaukana. Britti taputti huomaavaisesti parasta ystäväänsä päälaelle tämän ohittaessaan. Tummat silmät osuivat viereisessä pöydässä istuvaan poikaan – siinähän oli yksi älypäistä, kuin tilauksesta.

”Tee mulle palvelus”, vahvasti meikattu mustatukka sanoi ja heitti biologian tehtävänantonsa pojan eteen, kaikkein päällimmäiseksi. Vastausta ei koskaan odotettu, poika vain katosi bootsien korot kopisten kirjaston ovesta ulos.
Mariela siirsi katseensa pojan selästä äsken komennettuun älypäähän.
”Ei sun sitä oikeasti tartte tehdä”, tyttö sanoi ja hymyili nätisti. Declan oli asiasta tietenkin aivan eri mieltä, mutta Mariela saisi pojan pidettyä asioissa. Ei se mitään tekisi, tuskin se enää edes muisti ketä älypäistä oli oikein käskyttänyt. Ihan kuin rokkari olisi äsken kiinnittänyt poikaan niin paljon huomiota, että tunnistaisi myöhemmin kuka se oli.
Tosin jos älypää hallitsi biologian, niin sehän voisi tietenkin auttaa tyttöä omassa esseessään, eikö? Jos hän pyytäisi nätisti.

- jeiii! :> sori, että tein jatkamisen ehkä hiukan vaikeeksi, mut nörttipojalla pelaaminen tuo omat rajotteensa ... :'D -

Victor ehti hädin tuskin nostaa eväsleipäboksinsa kirjaston pöydälle, kun jälleen yksi ylimielinen oppilas päätti näyttää Victorille kaapin paikan. Aivan kuin se olisi tummatukan tekemää vääryyttä lieventänyt, nimitti tuo ilmiselvä rokkari esseetään “palvelukseksi” ja töykeästi viskasi sen Victorin jo valmiiksi korkean tehtäväpinon päällimmäiseksi. Mistä näitä kusipäitä tuli? Victor katsoi poispäin harppovan rokkarin selkää niin katkerasti, että vain jääprinssi olisi pystynyt katseen sivuuttamaan. Mutta kuten aina tällaisissa tilanteissa, väärintekijää ei kiinnostanut nörtti edes sen vertaa, että olisi luonut häneen yhtä säälivää katsetta.

Ei sun sitä oikeasti tartte tehdä. Victor hypähti pienesti tuolissaan ja loi säikähtäneen katseen lähellään istuvaan tummaan kaunottareen. Harvemmin kukaan tyttö nörtille puhui, ja vielä harvemmin ystävälliseen sävyyn. Poika ei ollut täysin aivosoluton idiootti; tässä oli koira haudattuna, oli pakko olla.
“Helppohan se sun on sanoa.” Sanat olisivat hyvin voineet kuulostaa katkerilta ja ivallisilta, mutta pojan alentuva äänensävy piti huolen siitä, ettei niin käynyt. Enemmän lausahdus kuulosti avunpyynnöltä.

Nörttipoika huokaisi syvään, yrittämättä edes peittää turhautumistaan. Tylysti hän otti tummatukkaisen rokkarin esseen (luojan kiitos se koski biologiaa, nimittäin sen hän sentään osasi) ja sysäsi sen pinonsa alimmaiseksi. Victor ei tiennyt kuinka arvovaltaista roolia kyseinen rokkari tässä koulussa pyöritti, mutta oli aika varma siitä, että ottaisi häneltä ennemmin turpaan kuin vihaisilta urheilijoilta. Siksi toisen essee sai luvan odottaa.

Victor loi vielä yhden aran vilkaisun lähellään istuvaan nuoreen naiseen. Oliko hän ollut liian skeptinen toisen suhteen? Ehkä tyttö tarkoitti oikeasti vain hyvää, ehkä toisen sutkautuksessa ei ollutkaan mitään omahyväistä taka-ajatusta. Victorin teki mieli sanoa vielä jotain, mutta käänsi itsepintaisesti katseensa takaisin paperiin ja puristi kapeat huulensa keskittyneesti yhteen. Victor ja naisen kanssa keskustelu eivät sopineet samaan lauseeseen. Ei tänään eikä huomenna.

Älypää ei sanonut mitään vastaan – se nyt ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä. Siksi sille ei edes annettu tilaisuutta kieltäytyä – eivät ne koskaan tehneet niin. Johtui se sitten siitä että ne vain kiltisti alistuivat kohtaloonsa koko muun koulun sylkikuppina tai sitten siitä ettei niillä edes ollut munaa väittää vastaan. Sillä ei edes ollut mitään väliä, Declan ei olisi kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan nörtin vastaväitteitä. Ei se lopputulosta mihinkään muuttaisi. Jos älypää halusi tehdä sen vaikeimman kautta, niin mikäs siinä siiten. Nimittäin vastaanväittäminen ihmiselle, joka oli niin temperamenttinen ja sanavalmis ei ollut helppoa. Useampikin ihminen oli saanut huomata sen. Declan olisi voinut nostaa asiasta astetta isomman metelin, ihan vain kokeillakseen oliko älypäällä oikeasti kanttia väittää hänelle vastaan. Vai oliko se vain toivonut että riittäisi, kun se sanoi kerran ei ja hän antaisi olla. Ihan sama se rokkarille oli tekisikö nörtti esseen vai ei, kukaan vaan ei väittänyt hänelle vastaan. Hän ei pitänyt siitä. Sitä paitsi, kirjasto oli älypäiden valtakunta, niitä vilisi joka puolella – toisen nörtin löytäminen ei ollut niin vaikeaa. Rokkari ei silti kirjoittaisi esseetään itse.
Sitä paitsi, älypää olisi oikeasti tehnyt hänelle palveluksen – se biologian kurssi menisi hylätyksi jos nörtti ei auttaisi. Ei se varmaan paljoa lohduttanut ja tarkoittiko se sitten, että Declan jäisi yhden velkaa? No, ainahan älypää voisi tulla pyytämään vastapalvelusta, mutta siitä ei ollut mitään takuita että Declan edes muistaisi kuka se oli. Saati sitten mitään mistään vastapalveluksista.
Mutta nörtti ei sanonut yhtään mitään, Declan katosi kirjastosta ja Mariela hämmentyi.

Nörtti säikähti (siis ihan oikeasti pelästyi, eikä vaan yllättynyt) eikä selvästikään uskonut Marielaa. Tyttö mutristi mietteliäänä huuliaan. Aikoiko nörtti oikeasti tehdä esseen? Ihan noin vain? Oliko se oikeasti noin pompotettavissa? Vaikka hän oli sanonut, ettei sen tarvinnut. Eikö se uskonut häntä vai vain luottanut siihen että hänen sanallaan olisi mitään painoarvoa? Ettei hän saisi Declania aisoihin? Koska kyseessä oli Marielan sana Declanin sanaa vastaan ja Declan oli se, jolta älypää saisi turpaansa jos se ei tekisi mitä britti sanoi. Oikeasti, kyse oli Declanista. Sehän painoi yhtä vähän kuin Mariela, vaikka latino oli kolme vuotta nuorempi, 15 senttiä lyhyempi ja tyttö. Okei, se kyllä löi kuin miehet ja kyllä siitä olisi hakkaamaan älypää, mutta silti! Mariela oli silti heistä itsepäisempi. Tosin nörtti ei sitä tiennyt.
Tai sitten nörtti luuli, että tässä oli koira haudattuna. Se oli nähnyt, että rokkarit olivat tulleet yhdessä, istuneet yhdessä, jutelleet yhdessä – esseetkin tehtäisiin yhdessä ja toisen tekstin muokkaaminen ei ollut niin hankalaa. Joten nytkö Mariela vahti, että älypää myös tekisi esseen. Jos se kerran oli noin halukas tekemään yhden esseen (sillä ei nimittäin näyttänyt olevan mitään ongelmaa asian kanssa, mitään mukisematta essee oli laitettu muiden tehtävien sekaan), joten toisenkin tekeminen samasta aiheesta onnistuisi loistavasti. Tai että älypää edes tekisi sen yhden. Sitä muokkaamalla saisi toisenkin. Samankaltaisuudet tuskin olisivat ongelma – he tekivät jo kaiken muunkin yhdessä, ei se ensimmäinen kerta olisi että kotitehtävätkin tehtiin yhdessä.

Okei, totta – helppohan hänen oli se sanoa. Nimittäin neiti Setoguchia ei pompotettu – kaikki tiesivät kenen BFF hän oli, siitä sai vastata suoraan Declanille ja ne oppivat nopeasti kuinka vahvaluontoinen ja vaikutusvaltainen mustatukka oli. Ei sillä, että siihen olisi BFF’ää tarvittu. Mariela oli itsekin niin vahva persoona – latinoa ei pompotettu, koska häntä ei saisi alistumaan siihen. Älypään ilmeisesti sai – helpostikin. Mariela ei osaisi samaistua siihen, eihän hän edes kuulunut siihen kastiin jonka kuului olla ylimystön pompotettavissa. Nörtit tekivät mitä käskettiin, koska niin niiden kuului tehdä. Mariela ei siihen osannut samaistua. Ja myönnettäköön, hän ei edes tuntenut koulun älypäitä kovin hyvin. Ei hänellä ollut mitään yhteistä niiden kanssa, joten ei niiden kanssa tullut juteltua. Kyllä hän olisi jutellut, jos olisi ollut jotain puhuttavaa. Mutta ei ollut. Ne vain katosivat massaan.

Vaikka nörtti oli ottanut tehtävän vastaan, Mariela oli silti noussut ylös pöytänsä äärestä ja lupaa kyselemättä istunut tuoliin älypään viereen. Mekon helmaa korjattiin jälleen – Declanin mielestä helma oli liian lyhyt. Kukaan miesopiskelija ei pystyisi keskittymään, kun kaikki häiriintyisivät niiden täydellisten säärten takia. Kuulemma se oli ollut kohteliaisuus, vaikka poika oli silti saanut tyynystä päähänsä. Joskus se vain oli suurisuinen idiootti.
”Ihan tosi. Toki voit sä tietenkin auttaa ton esseen kanssa, mulla on nimittäin sama tehtävä ja mä en vaan tajua, mutta ei sun tartte tehdä sitä. Ei Declanin puolesta, eikä munkaan. Auttaminen olisi tietty mukavaa, mutta vaan jos sä haluat”. Mariela sanoi, hän tiesi kyllä pohjustaneensa täydellisen tilaisuuden pojalle tarjoutua auttamaan. Eikä ”auttaminen” ihan oikeasti tarkoittanut sitä, että älypää tekisi kaiken. Tai että latino kilahtaisi, jos se kieltäytyisi. Eikä tähän oltu haudattu yhtään mitään, Mariela halusi olla mukava. Tosin ei hän silti jaksanut tarkentaa kuka oli Declan – kai älypää osasi itsekin yhdistää.
”Oikeasti. Ei se sun ongelmasi ole, että me reputetaan”, tyttö oli jo ojentanut kätensä ottaakseen tehtävänannon takaisin. Declan saattaisi hieman kiukutella tästä, mutta ei se mikään ongelma olisi. Älypään ei oikeasti tarvitsisi tehdä heidän ongelmistaan omiaan. Eivät ne olleet sen ongelmia.

Victor tuijotti intensiivisesti edelleen tyhjänä hohkaavaa psykologian esseetä. Hänen oli vaikeaa koota ajatuksesta taas kasaan äkkinäisen tapahtumasarjan myötä ja huomasi ajautuvansa jatkuvasti harhapoluille. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Victor koki tarvetta miellekartalle, vaikka oli käyttänyt niitä viimeksi ehkä yläasteella. Nyttemmin, pitkän harjoittelun tuloksena, hän kykeni tekemään kaikki esseensä tyhjästä. Vaan ei tänään, siltä tuntui.

Sivusilmästä nörttipoika huomasi tumman kaunottaren nousevan paikaltaan. Luojan kiitos, Victor ajatteli helpottuneena. Yksi häiriötekijä vähemmän. Hän oli kuitenkin riemuinnut turhan aikaisin. Sen sijaan, että kaunis latinonainen olisi päättänyt jättää Victorin omaan rauhaansa, istahtikin tuo vielä hälyttävämmän lyhyelle etäisyydelle. Aivan viereen. Nörttipoika tunsi jälleen turhautumista hormonitoiminnastaan, sillä silmälasipäisen pojan oli käytännössä mahdotonta pitää katseensa muualla kuin houkuttelevan pitkässä sääressä - tai pehmeännäköisissä huulissa, jotka myös olivat ilmestyneet liian lähelle.

Victor nielaisi ja itsepintaisesti käänsi katseensa takaisin paperiin. Hän tiedostamattaan sipaisi hämmentyneesti pöhöttäviä, tummia hiuksiaan ja kirosi mielessään karmeinta mahdollista asuvalintaansa. Miksi, oi miksi hänen täytyi käyttäytyä kuin tyypillinen murrosikäinen poika? Hän tunsi itsensä ö-luokan teinielokuvan luuseritähdeksi, jolle itseriittoiset katsojat nauroivat ruudun takaa. Ja sellainenhan hän oli, luuseri. Ainakin tämän koulun mittapuulla.

Hänen viereensä istuutuneen naisen seuraavat sanat eivät yllättäneet häntä millään tavalla. ‘Auttaa’. Niin monien sortovuosien jälkeen se sana oli menettänyt kaiken viattomuutensa Victorin korvissa. Tästä aiheesta hän mielellään kirjoittaisi psykologian esseen. Siitä, kuinka ihmiset röyhkeästi hyväksikäyttivät sellaisia sanoja, jotka saivat hämärät aikeet kuulostamaan tarkoitettua jalommilta. Tietenkin hän oli ennakkoluuloinen nuorta naista ja tämän ytsävällissävyistä pyyntöä kohtaan. Olisi ollut typerää vielä siinäkin vaiheessa hänen elämäänsä käyttäytyä sinisilmäisesti.

Kun tyttö ojensi kättään ottaakseen yhden hänen esseistään takaisin, Victor otti salamannopeasti esseepinonsa käsiinsä ja toi sitä lähemmäs itseään ja kauemmas latinonaisesta.
“Kaunis ajatus, oikeesti”, Victor sanoi aavistuksen verran huvittuneena, ja loi pienen silmäyksen naisen kasvoihin, “mutta mä en tahdo joutua vaikeuksiin. Ja mitä tulee sun esseeseen… Voinhan mä senki tehdä, mut en voi luvata että se olis tarpeeks erilainen kuin se, minkä kaverilles kirjoitan. Mähän oon sentään vain yks ihminen.” Victor hymyili, mutta hänen hymynsä ei ulottunut silmiin asti. Se oli sellainen ilme kuin häkkieläimellä: ulospäin hellyyttävä, mutta ahdistunut ja vapaudenhaluinen sisältä.

Marielasta tilanne oli kertakaikkiaan hämmentävä. Kävi se mielessäkin, oliko älypää näin epäileväinen kaikkia kohtaan vai johtuiko se oikeasti pelkästään klikkijaosta. Koska jos se johtui klikkijaosta, niin sitten sen voisi ymmärtää. Mutta jos se johtui Marielasta, niin sitten asia olisi paljon häiritsevämpi. Eikä sitä ymmärretty, tyttöhän yritti vain olla mukava. Vai saattoiko sen ottaa päällekäyvänä? Voisiko hän olla jotenkin hyökkäävä älypään mielestä? Jos se olikin niitä, jotka olivat hyvin tarkkoja henkilökohtaisesta tilastaan ja tyttö oli jo liian lähellä. Tai sitten se ei vain ollut tottunut läheisyyteen tytöiltä. Hän vain tyttö ja näin lähellä - ja ehkä Declan oli oikeassa niistä sääristä. Kaikki miesopiskelijat häiriintyisivät. Ehkä tuokin hämmentyi. Koska hän oli tyttö tai sitten vain niiden säärten takia. Ehkä se ei vain ollut tottunut tyttöihin lyhyissä mekoissa. Tai sitten se ei ollut tottunut tyttöihin ollenkaan.
Tai sitten se oli se klikkijako - Mariela oli poikaa ylempänä. Ei niin paljon korkeammalla kun olisi luullut - tyttökun ei juuri nyt edustanut rokkareita kovin näkyvästi, hänet olisi ulkonäön perusteella voinut laittaa helposti kerman pentuihin. Mutta rokkari hän oli - juuri siksi, koska ei välittänyt klikkijaosta tuon taivaallista. Vaikka hän olikin vauraammasta perheestä, sillä ei ollut merkitystä. Kaverit olivat roskasakissa ja niiden kanssa hänellä oli enemmän yhteistä.
Mutta ehkä älypää oli yhtä epäileväinen ja kyyninen kaikkia ylemmän klikin edustajia kohtaan. Koska he eivät kohdelleet niitä niin kovin hyvin. Se oli hieman turhauttavaa, koska Mariela yritti vain olla mukava. Jotkut heistä oikeasti olivat mukavia pohjasakallekin.
Samantekevää se oli miten hän poikaa häiritsi, kun näytti häiritsevän joka tapauksessa. Silloin pitäisi varmaan liueta paikalta, mutta ei - Mariela halusi esseen takaisin.

Mariela oli oikeasti tarkoittanut auttamista siinä viattomassa merkityksestä. Älypää voisi vaan selittää asian hänelle, ei sen muuta tarvitsisi tehdä. Ainakaan sen ei tarvitsisi kirjoittaa mitään hänen puolestaan. Hänhän kirjoittaisi esseen itse. Koska Atkins tosiaan huomaisi nörttien hyväksikäyttämisen tekstistä. Declankin tekisi esseensä itse, joten siksi sen tehtävänanto oli saatava takaisin. Vaikka sama tehtävänantohan tytölläkin oli - lähinnä tehtävänanto piti saada pois nörtiltä, ettei se pääsisi tekemään sitä. Ei kai se nyt kakkosen biologian esseitä muualta saisi. Vaikka Marielan oli pakko myöntää, ettei hänellä ollut aavistustakaan millä luokalla älypää oli. Nimestä vasta ei ollutkaan mitään tietoa, vaikka tyttön nimimuisti oli hyvä. Se olisi yhtä hyvin voinutkin olla samassa biologian kurssilla rokkareiden kanssa - Mariela ei tiedostanut ainakaan nähneensä sitä koskaan. Siitä ei kyllä sanottaisi pojalle mitään - ihmisten unohtaminen niin totaalisestihan oli noloa. Marielalle, ei pojalle. Saattoi kai sellaiseen kohteluun tottua kun sitä jatkui tarpeeksi kauan, mutta ei - Mariela ei pitänyt ihmisten unohtelusta. Se teki olon epämukavaksi ja pisti vielä hävettämään, kun joku niistä unohtuneista ihmisistä tuli vastaan. Vaikka parhaalle ystävälle niin kävi jatkuvasti, mutta sillä tunnetusti oli olematon nimimuisti. Ja se vielä jätti huomaamattomat ihmiset varjoonsa. Ja toki, jotkut niistä unohtuivat sen tapaamishetkellä olleen promillemäärän takia. Sitä Marielakin oli kieltämättä tehnyt - tavannut ihmisiä, jotka olivat kuitenkin humalan takia unohtuneet. Mutta sellaisethan saatiin anteeksi, humalan piikkiin se tietenkin meni. Ei tyttö ihmisiä tahallaan unohdellut.

Latinon kulmat rypistyivät hieman pojan viedessä kaikki esseet kauemmas tytöstä. Tuo oli jo outoa. Älypää pisti vastaan niin hanakasti, että se alkoi melkein vaikuttaa siltä että se halusi tehdä esseet. Siinä nyt ei ollut mitään järkeä, kuka nyt ylimääräisiä esseitä halusi tehdä. Älypään ei oikeasti tarvinnut - tosin sitä se ei näyttänyt ymmärtävän. Jonkun muun kanssa se varmaan voisikin joutua vaikeuksiin, mutta ei Marielan. Eikä Declaninkaan, vaikka sen esseestä nyt oli kyse. Ei se kuitenkaan enää edes muistanut kenelle oli esseensä heittänyt.
Mariela huokaisi, silmiä ei sentään pyöritelty. Sellainen oli epäkohteliasta. Missä tahansa muussa tilanteessa tyttö olisi jo voinut käydä vain viemässä esseepinon pojalta, mutta hän ei ollut vieläkään yhtään varma miksi häiritsi älypäätä. Koska jos hän nyt jo rikkoi sen henkilökohtaista tilaa olemalla liian lähellä, niin koskeminen taisi olla jo liian lähellä. Ties miten se sekoaisi jos hän uskaltautuisi liian lähelle.

"Voi muru, yritä nyt saada suloiseen päähäsi, ettei sun tarvitse tehdä sitä. Tai mitään muutakaan", Mariela sanoi - hän oli selvästi kuluttanut liikaa aikaa BFF'nsä kanssa. Se oikeasti tarttui, kun poika brittinä kutsui kaikkia muruiksi. Asiasta Mariela ei ollut kovin innoissaan, koska se osa brittikulttuuria meni yli tytön ymmärryksen. Ventovieraiden kutsuminen hellittelynimillä, jotka yleensä kuuluivat seurustelukumppaneille oli outoa. Nyt se sitten vielä tarttui. Pojan suloisuus oli kyllä totta - kyllä se suloinen oli, mutta sillä tavalla kuin koiranpennut olivat suloisia.
Se tässä alkoi turhauttaa, kun älypää ei mitenkään voinut ottaa häntä tosissaan. Koska ei sen tarvinnut heidän esseitään tehdä. Hänen puolestaan sen ei tarvitsisi tehdä mitään - niiden muiden puolesta, joiden esseet pinossa muuten oli hän ei voinut puhua. Mutta Declanin puolesta hän voisi.

"Ihan oikeasti, mä yritän olla mukava. Ja olen muuten Mariela", tyttö sanoi ja hymyili. Vaikka säteilevästi hymyileminen saattoi taas olla hämmentävää. Kättä ei ojennettu, koska se ei kuulunut tapoihin. Mutta ehkä esittäytyminen muuttaisi tilannetta ja poika ottaisi hänet tosissaan. Yhtään esseetä pojan ei tarvitsisi rokkareille kirjoittaa. Kyllä se saisi auttaa häntä, mutta ei sen tarvinnut.

Victor ei ollut aikeissa luovuttaa esseetä takaisin tuolle tuiki tuntemattomalle naisihmiselle. Siinä ei ollut mitään yllättävää, mikäli tunsi nörttiä alkuunkaan, mutta yllättävän tilanteesta teki latinon käytös. Siinä missä 90 prosenttia muista oppilaista olisi hyväksynyt tilanteen sellaisenaan, antanut omankin esseensä tehtäväksi tai ei, tuo neiti ei tuntunut millään luovuttavan. Koko tilanne oli Victorille absurdi: hänen mielensä ei kyennyt ymmärtämään, että joku tässä koulussa oikeasti tarkoitti hyvää.

Vielä absurdimman tilanteesta teki latinon tapa kutsua häntä muruksi. Rillipää hätkähti kutsumanimeä ja vastasi siihen mitä kummastuneimmalla katseella. Hänelläkö suloinen pää? Victor ei muistanut viimeisintä kertaa, kun joku muu kuin sukulainen olisi luonnehtinut häntä ääneen sanalla suloinen. Joka tapauksessa kyseinen kerta ajoittui aikaisintaan ala-asteajoille, jolloin hänellä oli ollut typerännäköinen pottapääkampaus ja punertavat poskipäät. Nyt hänellä oli ohuet, lyhyet ja harottavat hiukset, ja hänen naamansa punotti joko kokonaan tai ei ollenkaan. Tällä hetkellä se saattoi hyvinkin helottaa vahvan punaisena.

Mikäli vieras kaunotar osasi ollenkaan lukea muita ihmisiä, kykeni tuo varmasti huomaamaan Victorin rentoutuneen. Nörttipojan katse ei ollut enää aivan yhtä välttelevä ja häpeilevä, ja nyt siinä oli ripaus puhdasta uteliaisuutta. Hän tuntui äkisti ymmärtävän, että vaikka toinen näytti päästä varpaisiin tyypilliseltä Aston High’n pilalle hemmotellulta räkänokalta, saattoi pinnan alla kuplia jotain aivan muuta. Ja juuri kyseinen ajatus sai Victorin hämmentymään. Hän katsoi ohikiitävän hetken verran vieressään istuvaa naista silmiin ja kysyi itseltään: kuka sinä olet?

Kirjaimellinen vastaus tuli kuin tykinsuusta, vaikka kysymystä ei oltu ääneen esitettykään. Mariela. Victorin mahanpohjalla velloi niin omituinen olo, ettei pojankoltiainen ehtinyt reagoida itselleen tyypillisellä tavalla naisen valloittavaan hymyyn. Sen sijaan epävarma hymynkare ilmestyi pojankin huulille, mutta selvästi pienemmässä mittakaavassa.
Victor joutui etsimään ääntään hetken, ennen kuin sai kakistettua vastauksen: “Ja mä olen Victor… vaikka tuskin muistat sitä enää huomenna.” Nörtti piti pienen tuumintatauon, antaen katseensa vihdoin suuntautua muuallekin kirjastoon. Mikään ei tuntunut rakennuksessa muuttuneen. Miksi silti kaikki tuntui vaihtaneen paikkaa; miksi hän yhtäkkiä tuntui hahmottavan kaiken eri tavalla, jollain tapaa… selvemmin? Hän käänsi nopeasti katseensa takaisin Marieliin. “No, katotaanko sitä esseetä yhdessä? Musta tuntuu, että oon kirjoittanut tosta aiheesta ennenkin - jostain syystä ketään ei tunnu täällä bilsa kiinnostavan. Kannattais kiinnostaa; täällä ois varmaan reippaasti vähemmän teiniäitejä sitä kautta”, Victor selitti, yllättäen itsensäkin äkkinäisestä puhetulvastaan. Hän oli tuskin koskaan puhunut noin paljoa yhteen putkeen eri klikkiä edustavalle. Victor tutki tarkkaan Marielan kasvoja, sillä ei tiennyt, kuinka tuo suhtautuisi hänen rentoutumiseensa, olihan tilanne Victorillekin aivan uusi.

Mariela ei enää oikeastaan tiennyt, kumpi tässä tilanteessa käyttäytyi epänormaalisti. Tytön mielestä älypään käytös oli hämmentävää, mutta älypää taisi itse vieroksua häntä ihan yhtä paljon. Okei, niin se oli. Astonin oppilaat eivät tehneet näin. Useimmat eivät olisi edes yrittäneet saada esseetä takaisin - omakin olisi mielellään tarjottu älypään tehtäväksi. Kyllä Mariela sen tiesi. Vaikkei koskaan ollut sen kohteeksi joutunutkaan. Kenelläkään ei ollut tullut mieleen tulla edes kysymään. Ei sillä, että hän olisi suostunut.
Juuri siksi älypään käytös oli Marielasta hämmentävää - se suostui. Ilman mitään vastaväitteitä. Se ei ollut väittänyt vastaan Declanille alunperinkään, eikä se ollut taipunut Marielallekaan missään vaiheessa. Vaikka hän oli tehnyt (omasta mielestään hyvinkin) selväksi, ettei sen tarvinnut tehdä esseetä. Mitään ei sattuisi, jos essee jäisi tekemästä. Sitä älypää kuitenkin ilmeisesti ajatteli - mitä tapahtuisi jos essee ei tulisi valmiiksi. Niin siinä varmaan useimmiten kävikin. Nyt niin ei kävisi, ja vaikka Mariela oli sanonut sen selvästi, niin silti älypää oli inttänyt vastaan. Se olisi vain suostunut ja tehnyt esseen, jos latinotyttö ei olisi ollut välissä.
Ei se tainnutkaan olla mikään ihme, että pohjasakka oli siinä tallotuimmassa roolissa, jos ne kerran alistuivat noin helposti.

Älypään alettua äkkiä puheliaammaksi Marielan kulmat kohosivat aavistuksen hämmennyksestä. Hyvä asiahan se vain oli, puheliaisuudessa ei ollut mitään pahaa. Hyvä että rentoutui. Se tapahtui vain niin äkkiä. Älypää oli kääntänyt tilanteen ympäri ihan noin vain. Mariela olisi nimittäin olettanut, että se olisi vienyt hetken että pojasta tulisi noin puhelias. Se oli kuitenkin vaikuttanut olevan aivan syvällä kuoressaan. Ja nyt se vain ei yhtäkkiä ollutkaan. Hyvä asia se olikin - sen huomasi jo siitä latinon huulille ilmestyneestä hymystä. Pysyisi nyt vain myös noin rentona. Parempaa seuraa se tuollaisena oli. Koska ei se itseasiassa huonoa seuraa ollut.
"Pyh, mä en unohtele ihmisten nimiä", tyttö totesi ja hymyili pojalle. Vaikka oikeasti hänen teki mieli potkaista poikaa ja käskeä sitä arvostamaan itseään enemmän. Sitten se olisi ollut vielä parempaa seuraa. Mutta tuntemattomia ei voinut vain mennä potkimaan. Se olisi sopimatonta - ja siitä poika saattaisi taas sulkeutua.

Mariela vain hymähti vähän liiankin läpinäkyvästi. Jos oli tarpeeksi hyvä ihmistuntija, sen huomasi että tyttö olisi voinut sanoa jotain enemmänkin. Kielenkannat eivät irronneet, koska niiden ei annettu irrota - suu oli ja pysyi kiinni. Vaikka eipä biologia teiniraskauksia pelastaisi - se oli se alkoholi, mikä teki suurimman roolin niissä tapauksissa. Se, että teinit tietäisivät tarkalleen mitä silloin tapahtui, ei pelastanut sitä ettei niin tapahtuisi. Mutta sille tutulle teini-isälle Mariela oli luvannut olla arvostelematta, joten hän ei sanoisi asiasta sen enempää - tai siis, eihän hän ollut sanonut yhtään mitään. Eikä myöskään tulisi sanomaan. Vaikka kondomit eivät olleet niin kalliita ja niitä oli helppo käyttää. Vaikka tuskin nörtti oli sitä tyyppiä, joka ryntäisi saman tien kertomaan kaikille muille koska siitä vain sai juorun. Ei sillä, että sen teini-isän maine olisi mennyt siitä tiedosta pilalle. Sehän narkkarin päihdesekoiluista enää puuttui.

"Mun mielestä biologia on kiinnostavaa, siinä on vaan ihan hirveästi kaikkia pikkutarkkoja tietoja jotka pitäisi muistaa. Siinä ei pärjää maalaisjärjellä", tyttö kohautti olkiaan. Hänen lempiaineitaan olivat ne, joissa selvisi maalaisjärjellä - sitä kuin löytyi. Oli hän tosin kirjaviisaskin (jossain määrin ainakin) ja hänellä oli hyvä muisti, mutta silti. Hän ei pitänyt niistä aineista, jotka vaativat hirveästi opettelemista ja pänttäämistä.
"Mutta siis, tässä mulla on vaan ongelmana se että mä sotken mitkä asiat kuuluu mitoosiin ja mitkä meioosiin. Joten jos sä voisit selittää kunnolla, mikä niiden ero on, niin se auttaisi jo paljon."

Marielan lievästi yllättynyt reaktio oli odotettu. Victor ei päällepäin näyttänyt siltä puheliaammalta sortilta, vaikka todellisuudessa oli hyvinkin sosiaalinen persoona. Muut oppilaat eivät tätä puolta nörttipojasta tienneet, koska hän piti sen hyvin salassa - eikä kukaan ollut edes yrittänyt saada Victorista yhtä sanaa enempää ulos. Mutta latinotyttö ei luovuttanut. Victorkaan ei ollut luovuttaja, ei missään nimessä, mutta tämä kuoreen sulkeutuminen ei koskaan ollut ollutkaan hänen oma valintansa. Hän oli oppinut kantapään kautta, että sillä tavalla selvisi normaalista koulupäivästä helpommin ja siksi oli mitä oli. Ja juuri siksi olikin äärimmäisen huojentavaa antaa raskaan julkisivun murentua hetkeksi.

Tosiaan: hetkeksi. Marielan hämmentynyt katse oli riittävän tehokas tapa saada nörtti takaisin kuoreensa, vaikkakaan ei enää niin visusti. Hän oli myös huomaavinaan toisen tahtovan sanoa jotain Victorin mielipiteeseen teiniraskauksista, mutta jätti silti sanottavansa sanomatta. Victorilla ei ollut tapana takertua asioihin liiaksi, joten antoi toisen epäilyttävän käytöksen olla. Jos nainen tahtoi sanoa jotain, niin eiköhän tuo osannut sen tehdä. Olisi ollut epäkohteliasta udella sen enempää.

Victor nyökkäsi vaisusti latinon todetessa pitävänsä biologiasta. Hänen mielessään käväisi töykeä kysymys siitä, että jos piti aineesta, niin miksei jaksanut silloin opiskella sitä. Tätä kommenttia ei kuitenkaan lausuttu ääneen - Victor osasi onneksi ajatella sanomisiaan ennen kuin tokaisi ne ääneen. Eikä hän ihmisenäkään ollut ilkeä tai piikittelevä, mitä nyt vain omisti asennevamman laiskoja, opiskelunsa laiminlyöviä oppilaita kohtaan. Olisipa hän syntynyt rikkaaseen perheeseen, niin ei olisi tarvinnut katsella kaikkia noita ihmisiä täynnä tyhjiä tulevaisuudensuunnitelmia, vaan olisi voinut käydä sellaista koulua, jossa kaikilla oli intoa ja tahtoa menestyä. Tämä ajatus ei koskenut Marielaa, sillä eihän hän voinut tietää, vaikka nainen olisi ollut intoutunut ydinfyysikko.

Kuultuaan Marielan kysymyksen, kurtistui Victorin otsa huolestuneeseen ryppyyn. “Siis… Haluatko sä tukiopetusta vai apua esseeseen? Auttaisin mielelläni molemmissa, mut mulla ei oo yksinkertaisesti aikaa”, Victor sanoi pahoitteleva sävy äänessään. Sanat olivat totta, sillä hänen täytyisi vielä saman päivän aikana kirjoittaa nuo monet muutkin esseet, mikäli tahtoi yhtään vapaa-aikaa viikonlopulleen. Pikkutarkka Victor ei pystyisi ikinä opettaa kokonaista biologian kurssia käyttämättä siihen vähempää aikaa kuin kolmea tuntia, ja, no, kolmea tuntia hänellä ei vain ollut tuhlattavana. Victor ei yhtäkkiä enää ollutkaan niin varma siitä, oliko tämä “yhteistyö” sittenkään kannattava idea. Hän saisi varmasti monta kertaa nopeammin kirjoitettua toisen esseen itse.
“Ootko nyt ihan varma, ettet halua mun tekevän tota?” Victor nyökkäsi vierustoverinsa esseetä kohti. Naisen aiemman käytöksen perusteella oli pääteltävissä vastauksen olevan kieltävä, mutta aina oli parempi yrittää. “Voit sitten muokata sitä sen jälkeen ittes näköiseks… tai jotain.”

Marielaa ei olisi haitannut, vaikka Victor olisi rohkeasti ollut oma itsensä. Jos se oli oikeasti sosiaalinen, niin miksei se sitten vain voinut olla sellainen. Sosiaalisuushan oli vain ja ainoastaan hyvä asia - eikö? Mitä pahaa siinä muka oli? Mariela ei tosin osaisi olla yksin. Kouluun tuleminen ilman kavereita kuulosti lähes pelottavalta. Mitä hän sitten tekisi koko päivän - puhelisi yksinään, kun ei kuitenkaan osaisi olla hiljaa?
Vaikka poika olisikin ruvennut utelemaan mitä Mariela oli jättänyt sanomatta niistä teiniraskauksista ja kysymykset biologiasta olisivatkin olleet töykeitä, olisi Victor silti voinut avata suunsa. Se helpottaisi paljon, jos poika olisi avoin ja rento hänen seurassaan. Nyt Marielalla oli vain erittäin outo olo - mitä jos hän oli koko ajan liian puhelias ja eloisa? Pitäisikö hänen olla pidättyväisempi ja hiljaa? Oliko hänen käytöksensä hyökkäävää? Muut eivät yleensä reagoineet häneen huonosti. Mariela oli sosiaalisena ihmisenä erittäin hyvää seuraa, mutta nyt hänestä tuntui ettei hän ollutkaan. Sosiaalisuus oli huono asia, koska hän oli ihan liian tuttavallinen. Koska poika ei ollut.
Oli poika hiljaa kohteliaisuudesta tai sitten sitä ei edes kiinnostanut mitä mieltä Mariela teiniraskauksista oikeasti oli, tyttö ei nostanut asiaa esiin enää uudestaan. Hän oli luvannut olla arvostelematta ja vaikka Declan ei ollut edes paikalla eikä välttämättä edes koskaan saisi tietää, että latino oli mennyt arvostelemaan sen tekemisiä - hän oli luvannut olla hiljaa ja Declanille tehdyt lupaukset myös pitivät. Oliko sillä edes mitään väliä, mitä poika oli tehnyt neljä vuotta sitten ympärihumalassa? Ei ollut. Declan tuskin edes oikeasti välittäisi, vaikka älypää saisikin tietää että sillä oli lapsi. Mutta Mariela olisi hiljaa jo periaatteesta - se oli lupaus ja lupauksia ei rikottu. Ei kun se poika oli kyseessä.

Marielan huulet mutristuivat hieman - eivätkö tukiopetus ja esseessä auttaminen olleet sama asia? Sehän olisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla - eikö? Eikö Victor esseessä auttaessaan antaisi myös tukiopetusta?
"Toi on itseasiassa todella hyvä idea. Ehtisitkö sä oikeasti opettaa mua?" Mariela kysyi täysin vilpittömästi. Poika saisi aivan vapaasti sanoa hänelle ei, jos se ei ehtisi. Tai edes haluaisi. Kysymys saattoi ollakin hieman hyökkäävä. Tyttö saattaisi saada Declaninkin tulemaan. Siinä tosin olisi jo suostuttelemista, niin paljon kun poika hyötyisikin tukiopetuksesta. Ja kyllä se sitä oikeasti tarvitsisikin. Jos Victor ikinä edes suostuisi opettamaan - heitä molempia tai kumpaakaan. Declan ei ollut tainnut antaa itsestään kovin hyvää ensivaikutelmaa äsken. Tosin jos poika saisi rokkarin oppimaan, silloinhan Victorin ei tarvitsisi enää tehdä mustatukalle palveluksia. Ja silloin Declan voisi oikeasti olla sille sen yhden velkaa.
Mutta Mariela oli kyllä asioiden edellä. Eihän Victor ollut lupautunut vielä opettamaan edes häntä. Ties vaikka ehdotus oli jo liian rohkea ja päällekäyvä ja poika sulkeutuisi taas. Sehän olisi aivan ennenkuulumatonta, että he tapaisivat vielä toistamiseen. Victorhan oli pohjasakkaa, täysi luuseri siis. Ei sellaisen kanssa voinut sopia tapaavansa uudestaan.
... Ja hitot, Marielahan teki mitä halusi. Hän olisi oikeasti kiitollinen, jos poika tarjoutuisi auttamaan. Koska se kuitenkin osaisi auttaa. Sitten se pääsisi latinosta eroon.

Marielan huokaisu oli liioitellun kyllästynyt. Ei kai sen yllätyksenä pitäisi tulla. Niin, olisi varmasti paljon tehokkaampaa ja helpompaa, jos Mariela vain luovuttaisi esseensä pojan tehtäväksi. Varmasti se tulisi nopeammin valmiiksi ja jälki olisi parempaa. Mutta ei, uskoisi nyt jo. Mariela halusi tehdä jotain ihan itse. Hän vain tarvitsi vähän apua - ei se mitenkään voinut olla liikaa vaadittu.
"Olen, mä haluan ittekin oppia jotain. Mä en ole superfiksu niinkuin sinä, mutta mä opin nopeasti ja mulla on hyvä muisti", tyttö sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Häntä ei edes olisi hankala opettaa. Hän tosiaan oppi nopeasti, tyttö osasi oikeasti kuunnella ja keskittyä ja hänellä oli hyvä muisti. Tosin nyt alkoi epäilyttää, että Victor piti häntä hillittömän tyhmänä. Eikä tyttö oikeasti ollut tyhmä, muissa aineissa hän pärjäsi hyvin. Biologiassa oli vain hirvittävästi opittavaa ja kun mielenkiinto oli kaikessa muussa, joitain aineita tuli vain laiminlyötyä. Mariela oli luova persoona, ei teoreettinen - ja vielä niin hiton sosiaalinen, että muiden ihmisten seura voitti opiskelun aina. Kirjojen pänttääminen ei vain ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Ei niissä mittasuhteissa, mitä biologian opiskelu olisi vaatinut.

Kun Mariela sitten yhtäkkiä innostuikin Victorin ideasta antaa tukiopetusta, sai se pienen nörttipojan aiempaakin hölmistyneemmäksi. Victor sohaisi laseja paremmin nenälleen ja katsoi ujosti muualle. Tukiopetusta ylempiklikkiläiselle. Ei se ennenkuulumatonta ollut, mutta jotain, mihin ehkä harvemmin törmäsi. Victor itse ei ollut opettanut ketään pientä kertausta enempää, mutta ei se pojalle vaikeaa olisi. Vaikeampaa olisi istuutua uudestaan naisen viereen, täysin uutena päivänä, tällä kertaa tarkoituksellisesti. Jäädä oikeasti jonkun muistiin hetkeä pidemmäksi ajaksi.
Victor nielaisi kuuluvasti; hän oli äkisti hermostunut. “Sä… kelpuuttaisit mut tukiopettamaan?” hän ihmetteli ääneen ja loi varovaisen katseen kulmiensa alta latinonaiseen. Sitten, epävarmasti: “Jos sä niin oikeasti haluat… Totta kai.” Mikäli Victor olisi ollut yhtään itsevarmempi sillä hetkellä, olisi hän suonut naiselle iloisen hymyn, vaan nyt hänen suunsa oli jännittynyt koko muun kropan lailla.

Siitä huolimatta, että Victor ilmeisesti lukeutui Marielan kirjoissa “superfiksuksi”, ei hän sellaiseksi itseään tuntenut. Tietenkin hän oli ehkä keskivertoa älykkäämpi. Sekään ei silti tarkoittanut luontaisia lahjoja - kaiken hänen tietämyksensä takana oli tusinoittain luettuja kirjoja ja valvottuja öitä. Hän oli luonteeltaan vain tavallista ihmistä tiedonjanoisempi; hänestä maailma oli jokaisesta kantista katsottuna kiehtova, ja todella kaunis. Kaunis, kuten tuo latinonainen. Hän tuskin oli ainoa, joka piti Marielaa kauniina, mutta valitettavan harva tunnusti ympäröivän maailman sellaiseksi. Kuin naiivi lapsi, Victor ei kyennyt kohtaamaan täydellistä aurinkoista päivää hengähtämättä ihastuneesti. Ja sellaisia päivä piisasi San Diegossa.
“Hyvä on, hyvä on. Mä uskon sua.” Victorin olemus rentoutui taas hiukan, mikä salli hymynkareenkin ilmestymisen kasvoille. “Tänään mä en kuitenkaan ehdi. Mulla on töitä illalla, ja nää esseet täytyis tehdä. Nimeä joku päivä, ihan mikä vaan, niin lupaan opettaa sua silloin. Jos sä edelleen sitä haluat, tarkoitan.”

Victor katsoi Marielaa jokseenkin pohtivana. Hän ei osannut vieläkään muodostaa täysin vedenpitävää mielipidettä naisesta. Se oli pakko myöntää, että hän alkoi tuolle lämpenemään jo hieman, eikä pitänyt tätä muiden ylempiklikkiläisten tavoin yhtä pelottavana tai uhkaavana. Silti tuo klikkien välinen muuri piti heidät vahvasti omissa lokeroissaan, ehkä ikuisesti. Oliko se muuri ylitettävissä? Victor ei ollut koskaan uskaltanut kurkistaa sen toiselle puolelle, vaan tyytyi vähäpätöiseen asemaansa. Jos Mariela ja Victor tekisivät kuin tekisivätkin yhteistyötä, kumman asemaan se vaikuttaisi enemmän? Tekisikö se muiden silmissä Victorista astetta lähestyttävämmän vai tekisikö se Marielasta astetta luotaantyöntävämmän? Huh, monimutkaista tämä kaikki ainakin oli. Eikä suurimpaan osaan hänen kysymyksistään löytyisi vastausta muuten kuin kokeilemalla.

Mariela ei ollut ajatellut alkuunkaan, että tukiopetuksessa voisi olla jokin ongelma. Se voisi jäädä siihen yhteen kertaan - muutama tunti yhdessä ei voinut tehdä mitään pahaa kenellekään. Eihän siinä voisi käydä mitään. Ehkä nörtin seurassa näyttäytyminen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta niin kuin Mariela välittäisi. Se oli vain tukiopetusta. Mitään muuta ei välttämättä tapahtuisi - Victor saattaisi jäädä vain siksi nörtiksi, joka oli silloin kerran opettanut Marielalle biologiaa. Tilanne voisi olla täysin virallinen - Victor selittäisi aihealueen ja häipyisi. He eivät välttämättä puhuisi mistään muusta kuin biologiasta. Vaikka Marielaa ei olisi haitannut, vaikka he olisivatkin jutelleet muustakin. Victor ei näin ensivaikutelmalta ollut niin räiskyvä ja sosiaalinen kun se seura, missä Mariela yleensä viihtyi, mutta poika oli mukava ja kohtelias. Se sanoi jo paljon, kyllä Victorin seurassa viihtyi.
Ellei tukiopetus sitten tarkoittanut Victorille ihan vain pelkkää tukiopetusta. Ei mitään muuta turhaa höpötystä, ainoastaan puhdasta asiaa. Ehkä se suostuisi vain sen takia. Se halusi vain olla avuksi, kun kuitenkin osasi opettaa. Tai sitten se ei vain osaisi sanoa ei. Joko se oli vain pojan luonteessa - se ei vain voisi kieltäytyä, kun Mariela oli jo kysynyt. Tai sitten se muisti Marielan sanoneen jo kerran reputtavansa jos poika ei auttaisi. Ei sitä varsinaisesti voisi laittaa Victorin omalletunnolle, mutta hitostako sitä tiesi mitä pojan päässä liikkui. Se olisi saattanutkin ajatella juuri sitä.

Tai sitten tyttö oli vieläkin liian tungetteleva. Olihan kysymys tullut yllätyksenä - vaikka Victorhan sen asian oli Marielan päähän laittanut. Pojan aikaisemman lausahduksen olisi voinut ottaa vihjauksena, että kyllä se voisi opettaa. Se oli kysynyt haluaisko hän tukiopetusta ja sanonut vielä samassa, että se auttaisi mielellään. Sen voi helposti ottaa vihjauksena. Victor voisi tukiopettaa, kun hän vain kysyisi. Siihen Mariela olikin takertunut. Victor asian oli ottanut puheeksi ihan itse.
Silti poika hermostui huomattavasti. Johtui se sitten pelkästään tukiopetuksesta - ehkei Victor mielellään tukiopettaisi ketään. Ainakaan yksityisesti. Ajatus siitä, että heidän pitäisi sopia ja tavata vielä uudestaankin ahdisti sitä. Se olisi toisen ihmisen (tai tytön) kanssa samassa tilassa ihan keskenään. Vaikka kyse olikin pelkästään biologian opettamisesta. Marielallakaan ei ollut mitään taka-ajatuksia. Häntä ei haittaisi, vaikka he höpöttäisivät biologian ohella kaikkea muutakin. Mutta ei se silti mitään tarkoittanut.
Poika kuitenkin sanoi "totta kai". Vaikka se tulikin hieman epävarmasti, silti se sanoi "totta kai". Se oli aika vahva ilmaisu. Totta kai se voisi jos Mariela kerran halusi. Vaikka se ei ollutkaan se tärkein asia.
"Olennaisempaa on haluatko sä varmasti opettaa mua", Mariela huomautti, äänensävy pysyi kevyenä ja silmät hymyilivät. Koska Victorinkin piti haluta opettaa häntä. Ei tässä muuten mitään hauskaa ollut. Mariela ei halunnut, että poika opettaisi häntä ihan vain koska tyttö halusi tukiopetusta. Ei kai siitä opetuksestakaan mitään tulisi, jos poika olisi siellä vaikkei oikeasti haluaisi. Se ei vain osannut sanoa ei.
"Ei sun oikeasti tarvitse, jos sä et halua."

Nyt Mariela saikin jo kunnollisen vastauksen - Victor mietti jo aikataulua ja se hymyilikin! Nyt se vaikutti jo siltä, että se oikeasti halusi opettaa. Marielan teki mieli hihkaista ja halata, mutta se oli jo oikeasti liian tungettelevaa. Puolituntemattomia ei voinut halailla sen enempää kuin potkiakaan.
"Um, ehtisitkö sä heti ensi viikolla?" tyttö kysyi miettiessään aikatauluaan, katse oli suunnattu hieman Victorin pään ohi yhteen kirjahyllyistä. "Mun pitää vaan olla maanantaina töissä löytöeläintalolla, mutta muuten mulla on ihan vapaata", Mariela lisäsi, katse siirrettiin Victoriin. Kyllä, hän oli rikas pentu joka kävi vielä töissä. Se oli kyllä palkatonta vapaaehtoistyötä - eihän hän sitä rahaa olisi tarvinnut. Mitäs oli eläinrakas ihminen, mutta omaa lemmikkiä ei silti vain ollut. Löytöeläinkodilla auttaminen oli hyvin hauskaa - ja palkitsevaa. Ja Declan tulisi vielä mukaan. Sieltähän se oli omatkin koiransa hakenut.
"Jos tehdään niin, että mä annan sulle puhelinnumeroni ja sä voit sitten soittaa?" Mariela sanoi, vastausta ei odotettu ja tyhjä paperi oli jo haettu - tyttö jätti soittamisen tahallaan Victorille. Että poika ihan välttämättä halusi tavata ja opettaa. Se joutuisi ihan itse soittamaan hänelle ja sopimaan lisää. Mikään ei estäisi Marielaa soittamasta Victorille, mutta tyttö laski varman päälle.
Numero raapustettiin paperille ja nimikin pistettiin vielä ylös varmuuden vuoksi muistutuksena, ennen kuin paperi ojennettiin pojalle.

Victor ihaili sitä, miten hyvin Marielalla pysyi maltti, vaikka Victor jarrutteli keskustelua jatkuvasti. Nainen ei hermostunut, ei hoputtanut, ei päästellyt turhautuneita huokauksia tai ärähtänyt saadakseen pointtiaan perille. Tyynesti tuo vain toisti asiat uudestaan saadakseen Victorin ymmärtämään, ettei tämä ollut mikään köyhä, myöhästynyt aprillipila, vaan totinen pyyntö. Eikä latino edes ottanut tukiopetusta itsestäänselvyytenä. Hän jopa kysyi, että halusiko Victor opettaa häntä, niin kuin sillä olisi ollut suurikin merkitys.
Niinpä Victor päätti vastaavasti vastata kysymykseen rehellisesti. Halusiko hän opettaa tuota lähes ventovierasta naista? Asiaan ei ollut yksiselitteistä vastausta. Hän piti Marielasta, kyllä, mutta pelkäsi, ettei täyttäisi naisen odotuksia. Että tuottaisi toiselle pettymyksen. Olisi kamalaa, jos tukiopetuksen jälkeenkin nainen tulisi hänen luokseen koepaperi kourassaan, iso F-kirjain ylänurkkaan raapustettuna. Kerrankin joku ylempiklikkiläinen kohteli häntä kuin ihmistä, kysyi hänen mielipidettään, oli kohtelias. Jos hän tuottaisi kaiken sen jälkeen tälle pettymyksen, se jäisi vainoamaan nörttipoikaa pitkäksi aikaa. Siihen jäisivät hänen tukiopetuksensa, varmasti.
Victorin katse valahti pöydän pinnalle, ja hän yritti pukea äskeisiä ajatuksiaan sanoiksi. “No siis, kyllä mä sua haluaisin… tai siis voisin opettaa… En vaan kestäis, jos se koe menis siitä huolimatta pieleen. Se ois… kamalaa, ahdistavaa. Että olisin syypää sun… epäonnistumiseen. Tai siihen, ettet onnistunut, jos ymmärrät.” Hän ei ilmeisesti kyennyt muodostamaan kokonaisia lauseita ilman, että mumisi jotain epämääräistä väliin. Hänen puheensa oli tajunnanvirtaa, jota poika ei osannut aidoittaa, koska oli niin jännittynyt. Siksi se tuli ulos omituisena mongerruksena, jolle joku vähänkään kylmäsydäminen olisi joko ivallisesti nauranut tai halveksuvasti kohottanut kulmiaan. “Anteeks, mut en oikeen älynny. Haluisitko toistaa?”

Mariela tahtoi tavata heti ensi viikolla. Pyyntö oli helpottava, sillä mitä enemmän aikaa kuluisi edellisestä tapaamisesta, sitä hermostuneemmaksi nörtti tulisi. Ensi viikko oli vielä siedettävissä ja alkuviikko olisi loistava. Maanantai ei käynyt hänelle itselleenkään töiden takia, mutta tiistai. Latino ei ollut maininnut mitään tiistaista. Hän olikin juuri ehdottamassa kyseistä päivämäärää, kun nainen äkisti päättikin asian hoitamisesta puhelimitse. Paniikki valtasi Victorin katseen - ei hän voisi soittaa Marielalle! Ei ikinä! Silti tämä ojensi numeronsa sisältävää lappua häntä kohti, kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt nuoren pojan hätäännystä.
Victor kavahti automaattisesti lapusta poispäin. Hän painautui tuolinsa selkänojaan, räpytteli silmiään lasiensa takana kuin niissä olisi äkisti ollut roskia, ja pudisti sen verran päätään, kuin se jännitykseltä onnistui. “E-e-entä tiistai? Mitä turhia puhelimessa…” Victor päästi huuliltaan hermostuneen naurahduksen. “Sovitaan… nyt? Tiistai? Tiistai?”

Tilanne ei edistyisi mihinkään, jos Mariela hermostuisi. Keskustelu eteni nyt jo erittäin hitaasti - hieman liian hitaasti kuin mihin Mariela oli tottunut. Eikä hän ollutkaan tottunut siihen jarrutteluun - hän useimmiten viihtyi puheliaammassa seurassa. Kun sattui itsekin olin hieman suurisuinen ihminen. Hän osaisi kyllä höpöttää ihan Victorinkin puolesta. Ja tuskin Victor sille edes mahtaisi mitään, se ei vain ollut puhelias. Se ei vain tottunut uusiin ihmisiin helposti. Sellainen se vain oli, se oli luonteessa ja sieltä sitä oli hankala kitkeä pois. Eivät kaikki olleet puheliaita papupatoja, mikä oikeasti oli vain hyvä asia.
Mariela ei kuitenkaan alkuunkaan uskonut, että poika esitti. Tai että se olisi ollut niin pidättyväinen, koska se ei pitänyt Marielasta. Ei kai sillä voisi olla mitään häntä vastaan. Tai, totta kai sillä voisi olla, mutta ei kai sillä ollut. Vaikka ehkä Victor ei ollutkaan tottunut sellaiseen käytökseen - ylempiklikkiläisiltä tai muutenkaan. Olisihan se voinut pyytää häntä häipymään, jos tilanteen epämukavuus siitä johtui - tai sitten olisi häipynyt itse. Mariela olisi kyllä pettynyt ja saanut huonon kuvan siitä. Koska Victorin pidättyväisyydestä huolimatta Mariela ei kuitenkaan saanut alkuunkaan huonoa ensivaikutelmaa siitä. Se vaikutti hyvin mukavalta ja kohteliaalta. Se oli nyt vain niin syvällä kuoressaan.

Kieltämättä Mariela joutui keskittymään hieman enemmän pysyäkseen perässä Victorin mongerruksessa - osa muminasta menikin hieman ohi, mutta pääpointti tuli selvästi. Victor voisi opettaa häntä, mutta katsoisi sen omaksi syykseen jos tyttö ei kuitenkaan onnistuisi kokeessa tukiopetuksen jälkeen. Kulmat rypistyivät hieman - jos Mariela olisi ollut tahdittomampi, hän olisi varmaan ruvennut nauramaan. Ajatus kuulosti suorastaan älyttömältä. Mutta Victor tuntui olevan tosissaan - se ei välttämättä ottaisi nauruun purskahtamista niin hyvin. Se ei olisi yhtään kohteliasta, eikä edistäisi yhtään sitä että Victorin saisi ulos kuorestaan. Nauramisesta se menisi varmaan vain pahemmin lukkoon - vaikka Mariela ei oikeasti nauraisi Victorille. Ei sitä olisi Victoriin kohdistettu.
"Miten se muka olisi sun syytäsi?" Mariela kysyi, kysymys oli kuitenkin retorinen joten vastausta ei odotettu. Vastaus muutenkin oli tytön mielestä päivänselvä - ei mitenkään. "Se olisi mun omaa tyhmyyttäni, jos sä vaivaudut opettamaan ja mä en opi mitään. Mä en ikinä syyttäisi siitä sua", latino sanoi, hänen teki mieli koskea Victoria, mutta hän ei ollut vieläkään varma voisiko niin tehdä. Ihan vain ranteeseen, mutta poika vaikutti olevan jo tarpeeksi lukossa. Se edelleenkin piti saada ulos kuorestaan, eikä toisinpäin. Käteen koskeminen ei kuulostanut yhtään pahalta, mutta tytön läheisyys oli jo vaikuttanut olevan liikaa. Siihen poika oli sentään tainnut tottua.
Se ei oikeasti olisi Victorin syytä. Se kuitenkin osasi asian ja Mariela oli hyvin varma että se myös osaisi opettaa. Saattaisi se olla hieman jäässä aluksi, mutta ehkä se sulaisi. Se vaivautuisi opettamaan häntä - varmaan sillä olisi parempaakin tekemistä. Jos Mariela epäonnistuisi tukiopetuksesta huolimatta, se ei johtuisi Victorin opetuksesta. Itse tyttö ei vaivautuisi opettelemaan. Ne asiat eivät kuitenkaan vain taianomaisesti pysyisi hänen päässään. Hänen piti myös opetella - se ei riittänyt, että Victor vain yrittäisi opettaa.
"Sen kun yrität parhaasi mukaan opettaa mua, mä olen jo hyvin kiitollinen siitä", Mariela sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Tyttö oli jo vakuuttunut, että Victorin paras oli jo paljon parempi kuin mihin Mariela pystyi nyt.

Puhelinnumeron tarjoaminen taisi olla iso virhe - ainakin sen suhteen, että Victor avautuisi hieman lisää. Se meni suorastaan paniikkiin - tytölle soittaminen ilmeisesti ei tullut kysymykseenkään. Poika hermostui, mutta sai se sentään ehdotuksen ulos itsestään.
Tiistai. Numeron sisältävä paperi laskettiin pöydälle - Mariela oli edelleen sitä mieltä, että pojan pitäisi ottaa se. Ei siitä olisi mitään haittaa, että he voisivat tarvittaessa saada toisensa kiinni. Mariela ei aikonut mitenkään kiinnittää huomiota pojan panikoimiseen - tyttö vain hymyili säteilevästi.
"Tiistai käy todella hyvin", latino sanoi. "Missä sä haluat tavata silloin? Koulussa? Millainen päivä sulla edes on silloin, monelta sulle sopisi?" mustatukka tiesi syytäneensä taas melkoisen määrän kysymyksiä Victoria kohtaan. Päätöksenteko ei kuitenkaan tainnut kuulua sen vahvuuksiin. Tällä kertaa tyttö oli kuitenkin ehtinyt avata suunsa ennen asian ajattelemista, ja kysymykset olivat täysin olennaisia. Ehkä poika saisi vastauksenkin aikaiseksi. Ainakaan sen ei tarvitsisi soittaa hänelle.
Vaikka tämä olisi noloa, jos Marielan pitäisi tietää millainen päivä pojalle oli - hän ei ollut vieläkään onnistunut tunnistamaan, oliko se samalla luokalla hänen kanssaan vai ei.