Just like me # Lumene!

# Otsikko tuskin kuvastaa peliä, mutta ihan sama. Tässä olis, mut jooh... Ja neidin asu ja kenkulit. Niin ja Lumene tänne kera Tylerin, kiitoos! (: #



Tiffany oli päätynyt karkaamaan ulkosalle ruokatunnin lopuksi, sekä seuraavaksi hyppytunniksi, joka neitokaisella onneksi sattui olemaan. Penkit tai nurmikko eivät kuitenkaan houkutelleet aasialaissyntyistä liiemmin, joten hän oli valinnut hieman epätavallisemman ratkaisun, nousemaan katolle. Okei, se oli kiellettyä, mutta Tiffany luotti siihen, ettei kumminkaan tulisi jäämään kiinni. Ensinnäkin, kukaan ei nähnyt häntä, siitä tuo piti huolen äärimmäisellä varovaisuudellaan. Toiseksi, hänellä oli yleensä aika hyvä onni sellaisissa asioissa, joten mitäpä suotta sitä murehtimaan? Ja no, ei kai se paljoa haittaisi, jos hän jäisikin kiinni. Eivät asiat niin huonolla tolalla olleet, etteikö Tiffany olisi jonkin pienen rikkeen voinut tehdä. Hänhän oli pääasiassa kumminkin aika kunnollinen koululainen. Eihän se aina jaksanut kiinnostaa, mutta kyllä tyttö nyt ihan normaalisti yritti käyttäytyä, ilman mitään sen kummempia kommervenkkeja, joista ei loppujen lopuksi ikinä ollut mitään hyötyä. Ainakaan Tiffanylle.
Tyttönen hymyili itsekseen. Hänen mustat korkokenkänsä oli laskettu hänen viereensä vasemmalle puolelle samanvärisen laukun kera. Katse oli suunnattuna sinistä taivasta kohden. Tiffany rakasti Kalifornian säitä. Siellä satoi niin vähän. Ja hyvä niin, hänhän ei pitänyt ollenkaan sateesta. Oli paljon mukavampaa astella Pradan kanssa ulkona, kun aurinko porotti siniseltä taivaalta. Tuskin kukaan olisi kieltäytynyt sellaisesta? Prada ei edes suostunut astumaan tassullakaan ulos, jos satoi kaatamalla, silloin sitä sai maanitella ikuisuuden. Yleensä tyttö sitten antoi koiransa pitää päänsä, olisihan se nyt surkeaa olla niin julma, että pakottaisi sen ulos sateiseen keliin.

Koska brunetella olisi rutkasti aikaa, hänellä ei näyttänyt olevan kiire minnekään. Eikä tällä oikeasti edes ollutkaan. Tuntui hyvältä vain loikoilla, tai no, Tiffany kylläkin istui nojaten taaksepäin käsivarsiensa varassa, mutta silti, ja nauttia rauhasta, sekä musiikista. Niin, aina toisinaan hän näpräsi kännykkäänsä valikoidessaan kappaletta, jota kuuntelisi. Tietenkin hetkestä tekisi täydellisen se, että Prada olisi mukana. Tai oikeastaan, mikä tahansa seura kelpaisi hänelle kyllä. Tiffany ei liiemmin viihtynyt kovin hyvin yksinään, mutta ei ollut tullut kysyneeksi ketään mukaansa katolle. Ehkä se oli alitajunnan vikaa, koska tarkemmin ajateltuna, hän ei ollenkaan halunnut asettaa ketään ystävistään sellaiseen epävarmaan tilanteeseen. Loppujen lopuksi, katolla oleiluhan oli edelleen kiellettyä.
Oli siis huomattavasti parempi olla yksinään, jottei vahingossa tulisi vetäneeksi ketään pulaan. Kyllä musiikkikin ihan tarpeeksi hyvä seura olisi, ja ainahan neitokainen voisi myös kännykällään päivittää bloginsa, jos aivan liian tylsää tulisi.

//Tylerin vaatetus tänään rannekellon kera~ :-))

”Mee nyt, Tyler!” kehotti eräs blondi urheilija ja työnsi itseään pidempää nuorukaista edemmäs, joka puolestaan vain katseli epäileväisenä palotikkaita.
”Me varmistetaan, ettei kukaan äkkää sua”, vakuutteli toinen urheilija.
”Jos se on kerta sun puhelimes, niin miksi mun pitää kiivetä sitä hakemaan? Sähän sen sinne jätit”, Tyler Sanders, se jota muut urheilijat yrittivät kovalla innolla saada kapuamaan puolestaan koulun katolle, ei näyttänyt lainkaan ilahtuneelta. Ja sen lisäksi hän haistoi palaneen käryä koko hommassa. Kuitenkin kaverit yrittivät taas huvittaa itseään hänen ylitsevuotavalla ystävällisyydellään.
”Niin mutta kun sä olet meistä paras kiipeämään ja….” kolmas herra vilkaisi muita apua pyytävästi, ja peliin puuttui vielä neljäskin osapuoli: ”Ja nopein. Sulla on pienempi mahdollisuus jäädä kiinni, kuin meillä.”
Huokaus karkasi Tylerin huulten välistä. Vaikka sitä oltiinkin - kieltämättä kyllä, nopeampia kiipeilijöitä kuin muut poppoon jäsenet, oli hänellä silti rajansa. Tyypit kuitenkin häipyisivät tai huutelisivat mukamas lähestyvästä opettajasta. Kyllä, tämä oli jo kerran aiemmin koettu juttu, tosin hieman eri tilanteessa. Siitä oltiin onneksi selvitty pelkällä opettajan ympäripuhumisella.
”No okei, mä haen sen, jos teillä ei ole edes sen vertaa lihaksia, että jaksaisitte itse kiivetä tonne.” Epäilevä Eetu tokaisi, nosti hupparinsa hihoja ylemmäs ja tarttui palotikkaisiin.

Joskus sitä tuli mietittyä, oliko hän oikeasti ystävystynyt lukiolaisten, vaiko ala-astelaisten rasavillien kanssa. Tässä taas yksi niistä hetkistä, jolloin asiaa oli sopiva miettiä. Hän tunsi samalla itsensäkin lapseksi, joka oli taas kerran pahanteossa. Muistuttaen erehdyttävästi nuorempia sisaruksiaan.
Noh, hän hakisi sen kännykän ja palaisi takaisin maanpinnalle.
Ja ei aikaakaan, kun Tyler olikin jo päässyt katolle. Ruskeat silmät etsivät kallista kosketusnäyttöpuhelinta, joka huomattiin melko läheltä erästä aasialaista tyttöä. Siinä samalla tuli huomattua, etteivät he olleet ainoat katolla olijat. Oikeastaan, katolla oli yllättävän paljon oppilaita. Ottaen huomioon sen, että se oli kuitenkin kielletty paikka. Vaikka eiväthän mitkään säännöt esimerkiksi pahiksia koskeneet..
Miehenalku asteli puhelimen luokse ja tuli vilkaisseeksi uudemman kerran tyttöä. Aivan pakostakin hänen oli pakko loihtia hymy huulilleen, huomasi tyttö hänet tai ei.
Hän oli varmasti nähnyt tämän ennenkin, ei vain tällä hetkellä juolahtanut mieleen, missä. Ehkäpä koulun käytävällä, siellä kun törmäsi moniin oppilaisiin. Pukeutumisesta päätellen nappisilmäinen tyttö kuului rikkaisiin, tai ehkäpä jopa cheerleadereihin? Ei, niihin Tyler ei tyttöä luokittelisi, olisihan hän silloin pistänyt tämän merkille... Kai...
"Anteeks, mun on ihan pakko kysyä, mutta kuulutko sä rikkaisiin pentuihin?" hänen oli aivan pakko lopulta kysyä aasialaispiirteiseltä tytöltä selkiyttääkseen ajatuksensa.

Olisi luullut, että niinkin seurankipeällä persoonalla kuin mitä Tiffany oli, olisi ollut taipumus lyöttäytyä jonkun tuntemattomankin seuraan, sillä olihan katolla porukkaakin. Aika paljon kaikenlisäksi, joten valinnanvaraa olisi myös ollut, mutta… mikä sitten sai neitokaisen pysymään yksin? Äkillinen halu olla itsekseen? Ehkä… Tai sitten, loppujen lopuksi, siellä ei ollut ketään neitokaiselle tuttua, eikä myöskään ketään yksinäistä, jonka luokse hän olisi voinut rauhassa lyöttäytyä. Suurin osa porukasta oli jo valmiiksi kavereidensa seurassa, joten yksinäisiä ei ollut muita kuin tämä tummatukkainen kaunokainen. Totta kai se oli epänormaalia, suorastaan ihmeellistä, mutta Tiffanylla ei suuremmin ollut vaihtoehtojakaan.
Vilkaistuaan hiljaa kännykkänsä näyttöä nähdäkseen kellon, tuo huokaisi hieman ja kääntyi sitten laukkunsa puoleen mietteliäänä. Ainahan hänellä oli jonkinmoinen lehti mukanaan koululaukussaan, se oli välttämätöntä sellaiselle neitokaiselle kuin mitä Tiffany oli. Hän hermostui herkästi joutuessaan olemaan yksin. Ja sinä päivänä mukaan oli tarttunut Glamour-lehti, uusin numero tietenkin, joten hänhän voisi aivan hyvin keskittyä siihen joksikin aikaa, eikö totta? Etenkään kun ketään muuta ei näyttänyt kiinnostavan hänen seuransa tai mitään muutakaan. Näin ollen tyttö kurkotti kätensä ja avasi laukkunsa kiskoakseen lehden ulos. Se ei tokikaan ollut taittunut tai rypistynyt, siitä Tiffany oli pitänyt huolen laskiessaan lehtensä laukkuun aamulla, joten hänen ei turhaan tarvinnut ruveta oikomaan sivujen reunoja tai muuta.
Hän vaihtoi jalkojensa asentoa, nosti toisen kevyesti toisen päälle samalla, kun syventyi lehteensä hiljaa mietteliäänä.

Ei kestänyt kuitenkaan kovin kauaa, kun neitokainen kuitenkin herätti ilmeisesti jonkun huomion. Lehden aukeamalle langennut varjo taasen sai hänet huomaamaan kyseisen asian ja tummatukkainen kohotti katseensa luokseen saapuneeseen nuorukaiseen. Se, että Tiffany istui maassa, toisin kuin poika itse, ei ollut omiaan helpottamaan heidän pituuseronsa huomaamista eikä tyttö voinut olla toteamatta toisen olevan tosi pitkä, toisin kuin hän, joka ylitti juuri ja juuri 160 senttimetrin puolivälin.
Kulmat kohosivat kevyesti hänen kuullessaan toisen kysymyksen.
”Ikävä kyllä, täytyy vastata myöntyvästi, vaikka en liiemmin pidäkään ”pentu”-nimityksestä.” Tiffany vastasi kevyesti naurahtaen sanojensa perään.
Katse liukui nuorukaisen kasvoista alemmaksi mietteliäänä, kun koetti muistella, missä oli toisen nähnyt. Jotenkin hänestä tuntui, että oli nähnyt toisen jossain urheilemassa tai jotain.
”Arvaanko oikein, jos väitän, että olet urheilija?” tyttönen kysäisi hymyillen omaa aurinkoista hymyään.

Tytön vastaukselle vastattiin hyväntahtoisella naurahduksella. Oikeastaan Tyler ei olisi halunnut sanoa sanaa 'pentu', mutta ei ollut sillä hetkellä keksinyt kohteliaamman kuuloista nimitystä kyseisen klikin lapsosille. Mikä tietysti oli ollut pienoinen sääli. Ylipäätään urheilija ei pitänyt koko klikin nimityksestä. Miksi sen täytyi olla juuri pennut, eikä vaikka..... jotain...?
Neiti näytti varsin tyylitietoiselta vaatetuksen perusteella, joka näytti jopa miehenalun silmissä mukavalta. Hän kun ei ollut koskaan ymmärtänyt naisten vaatetustyyliä. Amyllekin sitä yritettiin sinnikkäästi tyrkyttää vielä söpöjä kesämekkoja, mutta nykyään tyttö halusi jotain 'muodikkaampaa', kuten esimerkiksi kireämmän puoleiset farkut. No, niitä tämä ei tulisi vielä vähään aikaan saamaan, jos se hänestä olisi kiinni.
"Ping pong!" brunette päästi kilautuksen äänen suustaan, "Olet aivan oikeassa."
Näkikö sen päällepäin, että hän kuului urheilijoihin? Vai haiskahtiko hänestä samalla tavalla raha, kuin suurimmasta osasta cheerleadereita? Jaa-a, sitä oli vaikea sanoa, hän kun olisi mielellään luokitellut itensä Tylerin klikkiin.

"Hei Tyler!" kuului karjaisu, ja tummatukka käveli katonreunan luokse, josta kurkisti alas. "Löysitkö sen?"
"Joo löysin. Haluatko sen nyt?" myöntävän vastauksen saadessaan Tyler kylmästi tiputti ystävänsä puhelimen alas katolta, jota vastassa olivat kuitenkin monet ojennetut kädet, joten tuskinpa se tippuisi maahan ja hajoaisi. Ja jos niin kävisi, hän voisi ostaa uuden.
"Hulluko sä olet?"
"Ainhan minä", Tyler naurahti katsellessaan ystäväporukkaansa, joka näytti niin naurettavan pieneltä katolta katsottuna. Puhelimen omistaja oli selvästikin saanut puhelimensa takaisin, sillä tämä näytti kovaan tahtiin tutkivan, josko siitä löytyisi vammoja. Joka hymyilytti miehenalkua vain entisestään. Ei kai puhelin nyt niin tärkeä kapine voinut olla? Ainahan voi ostaa uuden, HALVEMMAN sellaisen.
"Mä jään vielä vähäks aikaa tänne. Se tuskin haittaa teitä?" ja vastaukseksi saatiin jotain örinän tapaista, jonka jälkeen porukka lähti lipumaan pois. Oli hän ollut kuulevinaan kun yksi urheilijoista oli sanonut, ettei ollut heidän vikansa, jos hän jäisi kiinni.
Syy, miksi Tyler oli katolle jäänyt oli se, että hän halusi tietää hieman enemmän tuosta aasialaispiirteisestä, sievästä tytöstä. Niinpä herra istahti hieman kauemmas tytöstä ja suuntasi ruskeat silmänsä tähän. "Jos saan häiritä vielä, niin millä luokalla oot?"

Hän hymyili iloisesti toisen myöntäessä hänen olevansa aivan oikeassa. Tietysti oli kivaa olla oikeassa. Ei tarvinnut hävetä silmiä päästään väärän arvauksen takia, olkoonkin että se oli ollut vain arvaus, mutta onneksi Tiffany olisi voinut lohduttautua myös sillä, ettei ainakaan ollut ”aliarvioinut” toista. Olisihan se yleensä varmaan aika loukkaavaa, jos olisi luullut toista esimerkiksi tavikseksi ja tuo olisikin ollut kermaa. Se tosin riippuisi täysin toisesta, miten tämä olisi suhtautunut asiaan, mutta kuitenkin. Olisi se silti ollut vähintään noloa. Luultavasti kumpaisellekin. Joten neitokainen saattoi olla aivan tyytyväinen siitä, että oli osunut oikein eikä näin ollen tuollaisilla mietteillä olisi ollut mitään väliä.
”Vau, en ole niin tyhmä kuin luulin.” tyttö vitsaili hymyn kareillessa edelleen huulillaan.
Mutta kai siitä nyt sai olla tyytyväinen, ettei ollut joutunut nolaamaan itseään turhaan?

Poika asteli katonreunalle ja brunette seurasi tuota pää pikkaisen kallellaan. Neitokaisella oli aika lupaava tunne siitä, että toinen vaikutti olevan ihan kiva tyyppi, Tylerko se oli, joksi toista oli alhaalta kutsuttu, ainakin poika katseli alas, joten kaiketi se sieltä oli kuulunut se huuto. Jotenkin Tiffanysta tuntui sitä kuin hän olisi vakoillut jotain tilannetta, joten päätyi sitten kääntämään katseen syliinsä, vaikkei voinutkaan olla näkemättä sitä, kuinka puhelin oli tipahtanut pojan kädestä. Toivon mukaan se ei menisi rikki… Vaikka ei hän uskonut, ettei toisella, tai tämän tuttavapiirillä, olisi ollut varaa ostaa uutta, mutta kuitenkin. Ei sitä nyt niin vain kuitenkaan kännyköitä alas katolta heitelty. Niin juuri, katolta!
Ilokseen tyttönen sai kuitenkin huomata, että oli ilmeisesti saanut seuraa, sillä Tyler istahti hänen suuntaansa, joskin hieman kauemmaksi, mutta se näytti silti jokseenkin siltä, että tämä halusi vielä puhua hänelle. Pitkätukka käänsi katseensa toiseen tämän avatessa suunsa ja vaikkei kysymys ollutkaan mikään erityisen ilahduttava tai kiehtova, syntyi huulille silti iloinen hymy.
”Toki saat, ihan niin kauan kuin huvittaa, sillä mulla on aika paljon luppoaikaa tässä. Mutta olen toisella.” Tiffany vastasi silmät hieman sädehtien siitä onnesta, että hän oli tainnut onnekseen saada seuraa ja sitähän tuo oli tavallaan pikkaisen kaivannut. Mikäli neiti olisi ollut vähääkään uskonnollinen, mitä tämä ei tietenkään ollut, hän olisi saattanut nimittää uutta urheilijatuttavuutta taivaan lahjaksi, mutta nyt hän saattoi nimittää tätä vain hyväonniseksi sattumaksi.
”Entä itse?” neitokainen uteli ja hivuttautui pikkaisen lähemmäksi toista.

Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, että tilanne jäisi hiljaiseksi, sillä tytöllä oli sellainen taipumus, ettei hän halunnut antaa hiljaisuuden pitkittyä turhaan. Jotain olisi puhuttava, vaikkapa sitten väkisin, mutta mieluummin luontevasti. Eikä ainakaan toistaiseksi häneltä tuntunut vielä kysymykset loppuvan, vastahan tuo oli ensimmäisen esittänyt, eikä se edes ollut ollut hänen keksimänsä. Tavallaan.
”Mitä sä sitten pelaat, jos kerran olet urheilija?” hän kysäisi.

Tyler nyökytteli hyväksyvästi toisen vastaukselle. Vai että toisella luokalla. Hän ei kauhean usein päässyt kakkosluokkalaisten tyttöjen kanssa vaihtamaan paria sanaa enempää, sillä välitunnit tuntuivat kestävän turhankin vähän aikaa. Tai sitten näiden kanssa oli paljon mukavampaa rupatella, jonka vuoksi aika tuntui lipuvan niin epäreilun nopeasti. Ken tietää!
Jotenka kolmosluokkalaiset tytöt olivat paljon tutumpia, istuttiinhan sitä useammin samoilla tunneilla.
"Kolmannella", urheilija vastasi ja hymyili ystävällisesti katsellessaan tytön ruskeita nappisilmiä. Hänellä oli jokseenkin paha tapa aina katsella etenkin naispuolisten henkilöiden silmiä keskustelun ohella, joka saattoi toisia häiritä ja toisia taas ei. Miehenalku siirsi sitten katseensa pilvettömälle taivaalle. Tänään tosiaankin oli kaunis päivä. Ei pienintäkään pilvenhattaraa mailla eikä halmeilla - ja jos joku pieni näkyikin, ei siitä voinut olla vaaraksi auringolle. Tällaiset päivät San Diegossa olivat ihan mukavia. Mutta siitä huolimatta hän kaipasi New Yorkia, sen lunta ja silmin nähtävää neljää vuodenaikaa. Erityisesti talvea. Laskettelumahdollisuudet eivät nimittäin olleet San Diegossa parhaat mahdolliset; eihän ympäri vuoden helottavassa auringonpaahteessa voi tulla lunta ja sen mukana laskettelurinteitä.

Mutta ei auringossa ja San Diegon ilmastossa mitään pahaa ole. Auringosta saa D-vitamiinia, ja San Diegossa paistaa aurinko ympäri vuoden.
"Koripalloa. Mun isä pelasi sitä ja sen kautta mäkin olen koukuttunut siihen." vastattiin toisen esittämään kysymykseen. Tyler heilautti päätään saadakseen etuhiuksensa takaisin kuosiin, jossa ne hetki sitten vielä olivat, kunnes alkoivat valua hänen silmilleen.
"Ai, sori. Olenpas mä idiootti", Tyler pahoitteli pörröttäen takahiuksiaan nolona. Hänhän oli unohtanut esitellä itsensä, joka kuului niihin perussääntöihiin, kuinka tutustua toisiin ihmisiin. Ja itsensä esitteleminen oli vielä numero yksi.
"Olen Tyler Sanders", ja kättä ojennettiin tyttöä kohden.

Kolmannella siis. Ilmankos neitokainen ei ainakaan ollut muistanut toista sen kummemmin. Kyllä tuo omat ystävänsä aina muisti, sekä paljon puolituttuja, mutta ilmeisestikään hänellä ei ollut koskaan ollut mahdollisuutta saada puhua toisen kanssa, sillä nimeä ei muistettu, eikä liioin kasvojakaan. Kieltämättä se pikkuriikkisen kuitenkin häiritsi Tiffanya, etenkin kun toinen oli kermalaisia, mutta ei kaikkea voinut muistaa. Eihän tyttö muistanut edes Kiinan pääkaupunkia. Yhden nimen puuttuminen päästä siis tuskin kovin paljoa haittasi.

Koripalloa? Tiffany nyökkäsi katsellen hieman toista pää kallellaan. Koripalloa... Kuulosti jotenkin suloiselta, kun toinen kertoi tavallaan seuraavansa isänsä jalanjälkiä. Totta kai se oli suloista, jos jokin pysyi suvussa isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle ja sitä rataa. Tiffanylla tosin ei ollut mitään sellaista omien vanhempiensa kanssa. Äidin epäsäännöllinen työskentely ei aivan neitiä kiinnostanut ja vaikka tuo pitikin ulkonäöstä huolehtimisesta, ei hän aikonut kuitenkaan kosmetologiksi päätyä. Luultavasti. Ja isä taasen oli varsinainen työnarkomaani, joten häneltä neitokainen ei oikein voinut peritä yhtikäs mitään harrastusta tai muuta.
Brunette oli jo sanomassa, että poika oli kaukana idiootista, mutta sitten tämä ojensikin kättään häntä kohti esitellen itsensä Tyleriksi. Tyler Sanders... ehkä hän oli joskus sen kuullut.
”Olen Tiffany Wright”, neitokainen vastasi hymyillen ja tarttui toisen käteen.
”Vaikka et sä kumminkaan idiootti ole”, Tiffany lisäsi vielä naurahtaen ystävällisen iloisesti perään.

Hetken aikaa hän pysytteli vaiti, kääntyi katsomaan itsekin hieman sinistä taivasta kohti, mutta sitten katse kääntyi takaisin poikaan.
”No... harrastat siis koripalloa. Harrastatko mitään muuta?” Tiffany kysyi hymyillen.
Harrastukset ja mielenkiinnonkohteethan aina kertoivat aika paljonkin ihmisistä. Siksi niistä oli aina hyvä aloittaa, jos vaikka löytyisi yhteisiä innostuksenkohteita.

Tyler päästi kulmiensa kurtistumaan pariksi sekunniksi, kunnes antoi niiden asettua takaisin paikoilleen. Häntä edelleen häiritsi, ettei tytön ulkonäkö, saati äsken kuultu nimi onnistunut sanomaan hänelle yhtään mitään. Luulisi nyt, että tämä tiedettäisiin paremmin kuin muut - ainakin näin hänen ystävänsä uskoivat, kun molemmat sattuivat olevaan vinosilmiä, eikä niitä turhan paljon tässä koulussa sattunut olemaan. Mutta tässä voidaankin todeta, ettei maailma olekaan niin pieni paikka kuin monet uskaltavat uskoa.
"Tosta voidaan olla eri mieltä", vastattiin ystävällisesti tytölle ja hymyiltiin. Tänään hänestä toden totta tuntui, että hän oli idiootti, eikä voinut asialle mitään. Noo, huomenna on varmasti se saralla parempi päivä. Eihän tätä idioottitunnetta ollut kuin parisen kertaa kuussa hänen kohdallaan. Onneksi näin.

Katse siirrettiin Tiffanyyn tämän kysyessä, harrastaako hän kenties jotain muutakin kuin pelkkää koripalloa.
"No, en nyt sanoisi, että harrastan, mutta mun äiti on ammattitanssija ja käy aikataulun salliessa pitämässä tunteja yhdellä salilla, joten käyn sen siivellä siellä hikoilemassa." urheilija antoi pienen mietintähetken jälkeen vastauksen rikkaalle tytölle. Hän ei kauhean mielellään mainostanut kyseistä asiaa, mutta tuskinpa Tiffany oli sen tyylinen ihminen, joka oli heti jokaiselle vastaantulijalle kertomassa hänen harrastuksistaan. Oli se tietysti mukavaa, että koulussa tiedettiin hänen harrastavan vain ja ainoastaan koripalloa, ja voisi asia toki niinkin jäädä. Mutta mikäpä hän olisi asiaa estämään?
"Entäs sä? Me ollaan vaan nyt puhuttu musta, joten sun vuoro", sanottiin tummatukalle ja otettiin parempi istuma-asento, jonka jälkeen ruskeat silmät siirtyivät jälleen keskustelukumppaniin.
"Itsestä puhuminen tuntuu nimittäin töykeältä."

Hän vain hymyili toisen vastatessa, että siitä voisi olla eri mieltä. Ei se mitään, Tiffany oli kyllä tottunut olemaan eri mieltä asioista, mutta mieluummin hän kyllä oli samaa mieltä. Sopusointu ja ystävyys oli totta kai kaikkein tärkeintä hänelle, ehdottomasti, joten oli vain luonnollista olla mieluummin samaa mieltä muiden kanssa.
Neitokainen nyökkäsi toisen kertoessa käyvänsä tanssimassa. Mielenkiintoista kylläkin, sillä harvemmin pojat tanssivat, mutta se teki oikeastaan Tylerista paljon kiinnostavamman. Epätavalliset harrastukset olivat aina kiehtovia, etenkin kun Tiffany ei tehnyt mitään kovin kummoista, vaan enemmänkin kaikenlaisia tyttömäisiä juttuja. Tanssi, shoppaili, ja niin edelleen. Ei siinä tullut kovin erikoinen olo todellakaan.

Sitten Tyler kyselikin häneltä samaa kysymystä selitellen vielä itsestään puhumisen tuntuvan töykeälle. Se oli kyllä totta, tummatukka arveli hymyillessään toiselle hieman pää kallellaan.
”Niin… mä… No, käyn nykytanssissa viikoittain pari kertaa ja lenkkeilen koirani kanssa ja… sitten kaikkea sitä normaalia, hengaamista kavereiden kanssa ja niin edelleen, kyl sä varmaan tiiät”, Tiffany ei voinut olla naurahtamatta.
”Mitä muuta sä haluut tietää, jos mä kerta nyt oon kyseltävänä?” tummatukkainen tiedusteli sitten katsellen toista ystävällisen iloisesti ja risti jalkansa nostaen oikean jalan vasemman päälle.