You're Tarzan, Captain Kirk maybe? John Wayne, whatever. That don't impress me much!

//Noelian asukokonaisuus~ Niin ja pientä hittiä tuli heti alkuun, mutta tuskin haittaa? :-))) ♥

Bachin säveltämä Cello Suite No. 1 i-Prelude kaikui ympäri suurta, lumen peittämää taloa. Vanhempi naishenkilö käskytti sen minkä kerkesi mukanaan tulleita orjiaan, jonka jälkeen vetäytyi tarkistamaan huolitellun asukokonaisuutensa vielä kerran peilistä. Voi kyllä, täydellistä, niin kuin aina. Nutturasta karannut hiussortuva meinasi kuitenkin tärvellä hänen täydellisyytensä, joten se siirrettiin takaisin omalle paikalleen. Päätä käännettiin pöydällä lepäävän herätyskellon puoleen ja pujahdettiin ovesta ulos, kohti huonetta, josta paraikaa kuului sellonsoittoa.
”Noelia! Hyung-Kim ja Dennis ovat aivan kohta täällä, joten lopeta tuo kamala meteli, ennen kuin se säikyttää heidät pois!” Rose Dixon katsoi nyrpeästi tytärtään, joka ei näyttänyt ottavan hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan. Lopulta nainen vain huokaisi luovuttaneena, sitä nimittäin tiedettiin, ettei ollut mitään järkeä lähteä huutamaan kilpaa sellon kanssa.
”Miten niin meteliä?” esitti tummahiuksinen mieshenkilö, Tate Dixon, kysymyksensä. ”Ei Noelia mitään meteliä soita.”
”Aivan sama minulle… Ja eikö sinun pitänyt lähteä sinne ystäväsi juhliin?” Koska Tate oli vielä paikalla ja Hyung-Kim oli matkalla, oli poika saatava nopeasti potkaistua ulos talosta, ettei tämä vain pääsisi pilaamaan kaikkea.
”Kappas, kello onkin jo noin paljon. Nähdään parin päivän päästä, Noelia.” ja selloa soittavan tytön otsaan painettiin pieni suukko, jolle tuhahdettiin paheksuvasti. Ja kukas muukaan se oli, kuin Rose Dixon, joka oli laittanut kätensä puuskaan ja katsoi painostavasti esikoistaan. Tate onneksi tajusi poistua mahdollisimman nopeasti paikalta – äidin tiellä ei kannattanut olla sellaisissa asioissa, kuten esimerkiksi pakkonaimakaupassa.

Noelia jatkoi soittamistaan, hän koki itsensä tällä hetkellä niin hermostuneeksi, ettei voinut tehdä muuta, kuin antaa itsensä imeytyä musiikin maailmaan. Ja se toden totta auttoi. Hän jos kuka tiedosti, ettei osannut olla vähänkään vieraiden miespuolisten henkilöiden kanssa hyvää pataa – ei sillä, että hän edes olisi halunnut, mutta siitä huolimatta tänne oli tulossa äidin seurapiiriystävätär poikansa kanssa. Joka sattui kuulumaan samaan ikähaarukkaan hänen kanssaan. Sattumaako? Tuskinpa. Äiti oli jo jonkin aikaa jaksanut puhua Hyung-Kim – nimisestä naisesta ja tämän hyvin kasvatetusta, rakastettavasta pojastaan, joka hänen tulisi ehdottomasti tavata. Ja he kuulemma tulisivat hyvin toimeen. Kyllä, ehdottomasti. Noelia halusi yhtä paljon tulla tuon Denniksen kanssa toimeen, kuin polttaa sellonsa. Ei hän toki sokea ollut. Hän oli alusta alkaen nähnyt, että äidillä oli – jälleen kerran, suunnitelmia hänen tulevaisuutensa varalle. Ja selvästikin Dennis tuntui olevan suuri osa sitä.
Sello päästi epävireisen äänen samaan aikaan, kun Noelia värähti. Soitto loppui kuin seinään.
Hyrrr… Häntä jo kylmäsi koko asian ajattelu.. No, hänen ei tarvinnut onneksi muuta tehdä, kuin olla nuiva, kylmä ja mahdollisimman saavuttamaton. Niin ja kun äiti siitä kysyisi, hän vastaisi tapansa mukaisesti, ettei ollut itse huomannut muutosta käyttäytymisessään. Niin… Niin se hoituisi.
Pieni hymy kohosi bruneten huulille ja kihartavaa hiussortuvaa siirrettiin korvan taa. Ja koko kappale aloitettiin alusta.

”Noelia! …. NOELIA!!” muttei vastausta. Edelleen se masentava sellonrämpytys kuului yläkerrasta. Hyung-Kim oli juuri saapunut pihaan ja aivan ajallaan. Kiitokset siitä hänen autokuskilleen. Ulko-ovi avattiin ja huulille loihdittiin mitä ystävällisin, lämpimin hymy.
”Hyung-Kim”, lausuttiin hunajaisella äänellä autokuskin kumartaessa rouvalleen, jonka vieras oli juuri noussut autosta. ”On niin mukavaa, että pääsitte tulemaan.” Nopealla katsauksella tarkistettiin myös nuori mies, jossa ei kyllä kieltämättä ollut yhtään mitään valittamista.
Voih, Noelia ja Dennis olivat kuin nakutetut toisilleen!

Dennis Lynn oli suoraan sanottuna puulla päähän lyöty, kun hänen äitinsä tuli pyytämään häntä mukaansa Utahiin, jonkun ystävättären mökille. Denn muisti äitinsä puhuneen tästä pariskunnasta (ja varsinkin heidän täydellisestä tyttärestään) muutaman kerran aikaisemminkin. Nuorukainen kuitenkin tunsi äitinsä kuten omat taskunsa ja uskoi tämän punovan jotain. Äitikulta kun tiesi vallan hyvin, ettei Dennis viihtynyt tämän jet set-ystävien luona. Varsinkaan niiden joita nuorukainen ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin, joten tällä oli takuulla taka-ajatuksia. Vain parin päivän varoitusaika oli myös epäilyttävää.

Tummatukka harkitsi pitkän aikaa ja melkein kieltäytyikin, mutta lopulta ajatus lumesta ja pakkasesta voittivat hänen ennakkoluulonsa.

Lentomatka ei kestänyt montaakaan tuntia, mutta se kävi hänen kilometrikoipiensa päälle ja ulos päästyään Dennis oli valmis suurinpiirtein suutelemaan maata, jolle he olivat laskeutuneet. Lentäminen ei ollut hänen juttunsa, ei todellakaan. Kuski odotti heitä aivan terminaalin tuntumassa, mahdollisimman lähellä ovea. Automatka mökille sujui suurimmaksi osaksi hiljaisuuden vallassa, Hyung-Kimin lukiessa juorulehteä ja Denniksen kuunnellessa musiikkia Ipodistaan. Se oli hänen keinonsa välttyä mahdollisilta ''Sinun pitäisi etsiä itsellesi tyttöystävä ja pitäisi varmasti ystävättäreni tyttärestä''-tyyppisiä keskusteluita, joita hänen äitinsä oli jo muutamaan otteeseen pitänyt.

Kuskin kaartaessa mökin.. Ei, se oli liian lievä ilmaisu, kartano kuvaili rakennusta paljon paremmin. Kartanon pihalle, Denniksen ei voinut olla ajattelematta, 'prameaa'.

Kilttinä poikana Dennis kantoi molempien laukut ovelle, jonne talon emäntä oli tuli heitä vastaan ja äidin vaihdettua pikaiset tervehdykset, perässä astunut Dennis tervehti Roseksi esittäytynyttä naista kohteliaasti, ja väläytti tälle vielä lämpimän hymynsä. Aikuiset ryhtyivät vaihtamaan kuulumisia, jolloin hän astui sisälle taloon ja silloin jalkapalloilijan leuka loksahti sentin, ellei kaksikin, alas. Kartanon ulkopuoli ei ollut mitään verrattuna sisätiloihin. Vaikkei poika tajunnutkaan yhtään mitään sisustamisesta, jopa hän tajusi paikan olevan tyylikäs ja maulla sisustettu. (Liekö asialla ollut Rose itse, vai ihan ammattilainen..)

Dennis keräsi itsensä nopeasti kokoon ja sulki suunsa, ennen kuin kukaan ehtisi huomamaan ja jätti ulkovaatteensa naulakkoon.

Rose sai huutaa tyttärensä nimeä muutaman kerran, ennen kuin vastahakoisen oloinen Noelia ilmestyi rappusten päähän ja ryhtyi astelemaan niitä alas tavalla, jota kuvaili parhaiten sana elegantti
Tyttö ei ollut varsinaisesti mikään kaunotar, ennemminkin nätti (ei niin että sillä olisi jotain väliä). Dennistä häiritsi enemmän tämän silmistä paistava nuivuus, eli neitokainen ei ollut yhtään sen innostuneempi kuin hänkään. Mikä onnenpotku. Sitten Denin tummanruskeisiin silmiin pisti Noelian vaatteet, jotka olivat värejä lukuunottamatta samanlaiset kuin hänellä. Voih, tästä äitikulta tykkäsi.

Nähdessään Noelian asukokonaisuuden vastaavan Denniksen omaa, Hyung-Kim toi ihastuksissaan sormenpäänsä yhteen. Tämä oli kuin merkki taivaasta, nuorukaisista tulisi aivan täydellinen pariskunta!

Rose Dixon nosti hyväksyvästi kulmaansa, sillä huomasi sisäisen ylistämisen jälkeen Denniksen pukeutuneen samantapaiseen asukokonaisuuteen Noelian kanssa. Joka kieltämättä oli hänen jos kenen mielestä merkki siitä, että nuoret olivat kuin luodut toisilleen. Edes näin ei ollut käynyt vielä kenellekään hänen tutulleen.
Voi, tästä hän voisikin kehuskella ystävättärilleen, kunhan pääsee takaisin kotiinsa!
”Noelia!” huudahti Rose tyytyväisen näköisenä portaikkoon ja odotti tovin, mutta sellonsoitto jatkui edelleen. Nainen hymyili hieman vaivaantuneesti vieressä seisoville vieraille ja huusi hieman kovempaa tyttärensä nimeä. Se ei kuitenkaan auttanut. Kulmat vääntyivät, sieraimet laajenivat hitusen verran ja henkeä vedettiin syvään.
”NOELIA TIFFANY DIXON!” soitto loppui kuin seinään. Rose tunsi pientä voitonriemua, mutta samalla ärtyneisyyttä, jotka kuitenkin molemmat peitti hymyilemällä hunajaisesti vierailleen. ”Noelia on hyvin taitava ja intohimoinen sellonsoittaja, joten hän toisinaan uppoutuu siihen hieman liikaakin.” Kasvoille loihdittiin hetkeksi pieni anteeksi pyytävä ilme, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

”Niin?” brunette kysyi portaiden yläpäästä ja lähti laskeutumaan niitä alas, jauhaen samalla itselleen, että selviäisi tästä päivästä, aivan niin kuin niistä edellisistäkin joita olivat värittäneet äidin värväämät miehet. Tällä kertaa oli vain vastassa samaa koulua käyvä miehenalku, josta hänen ei tarvitsisi pitää yhtään sen enempää kuin aikaisemmistakaan puolisoehdokkaista.
”Siinähän sinä olet. Hyung-Kim ja Dennis saapuivat juuri, ja sinun jos kenen tulisi liittyä seuraamme.” leperreltiin rakkaalle tyttärelle, joka saapui lopulta äitinsä viereen seisomaan ja tervehti kohteliaasti vieraita. Myös Dennistä. Tosin vain vajaavaisesti; kaikki muu kasvoista näytti moitteettoman ystävälliseltä, paitsi pakkasen kovat silmät, joissa ei näyttänyt olevan hitustakaan ystävällisyyttä, saati muita lämpimiä tunteita.
”Oh! Teillä on varmasti nälkä noinkin pitkän matkan jälkeen”, rouva Dixon oivalsi laittaen kätensä yhteen, ”Menenkin heti ilmoittamaan kokillemme, että ruokailuaikataulua täytyy aikaistaa.”
Hienoa. Sillä välin kun äiti ja vieraat menisivät kokin paikkeille, saisi hän aikaa itselleen ja mietteilleen, miten tämä päivä kannattaisi hoitaa. Joko sitä oltaisiin mahdollisimman tekopyhiä tai sitten yksinkertaisesti vain niin välinpitämättömiä. Tuskinpa Dennis hänestä muutenkaan kiinnostuisi. Ja ennen kaikkea, tuskin hän tuosta kiinnostuisi.
”Sillä välin kun minä ja Hyung-Kim käymme keittiössä, niin Noelia, voisit pitää Dennikselle pienen turistikierroksen.” ja niine hyvineen Rose katosi ystävättärensä kanssa.

Noelia antoi katseensa levätä äitinsä loittonevalla selällä, kunnes se katosi näkyvistä. Silloin ruskeat silmät kääntyivät herraan, joka seisoi turhankin lähellä häntä – vähintään kolmen metrin hajurako oli se, mikä tekisi tehtävänsä; pitäisi hänen ajatuksensa kasassa.
Jääkuningatar katsoi syyttävästi vierastaan, aivan kuin tämä kaikki olisi vain ja yksinomaan tämän vikaa. Huulia mutristettiin hermostuneen oloisesti ja hiuksia siirrettiin korvan taa, kasvoille syttyi pieni epätoivonilme. Mitä ihmettä hän voisi tehdä tällaisessa tilanteessa? Äiti oli jättänyt hänet kuin nalli kalliolle, ilman minkäänlaista taustatukea, jota hän totisesti tarvitsi!
Hänellä oli niin paljon asioita, joita olisi sillä hetkellä halunnut sanoa Dennikselle – niin ystävällisiä, kuin myös loukkaavia. Mutta niitä ei yksinkertaisesti uskallettaisi sanoa. Ehei, hän oli sillä hetkellä niin ahdistunut ja kuoreensa vetäytynyt, ettei kunnollisten lauseiden lausuminen tuntunut mahdolliselta asialta.

//Shaizzea, mutta minkäs teet...

Anteeks kestä, taas kerran♥ Ja olen laiska, enkä jaksa oikolukea, niin virheitä saattaa löytyä. (ja ihanaa kun Openoffice vetää ton jaotuksen ihan perselleen, ni joudun runkkaa tän kanssa varmaan sata kertaa ennen ku se näyttää hyvältä)


'Alkukankeuden jälkeen nuoripari löytää varmasti yhteisen sävelen, ja huomaa miten hyvin he sopivat yhteen', Hyung-Kim vakuutteli itselleen ja nyökytteli kevyesti päätään, vastaten Noelian tervehdykseen. Syvänruskeat silmät siirtyivät nuoresta naisesta oman jälkikasvun puolelle ja yrittivät lukea tämän mielenliikkeitä. Hyung-Kim joutui harmikseen toteamaan, ettei Dennis ollut hänelle enää niin avoin kirja mitä joskus nuorempana.

Denniksellä oli kaksi tapaa menetellä tästä eteenpäin; käyttäytyä etäisesti ja luotaantyöntävästi, tai olla oma, kujeileva itsensä. Hän päätti valita sen jälkimmäisen vaihtoehdon. Näin ensialkuun hän tyytyi nyökkäämään päätään, joka toimisi alkutervehdyksenä. Dennis ei kuitenkaan voinut olla pohtimatta, miten yksinäinen 'loma' tästä tulisikaan. Noelia vaikutti pakkasen kylmältä, eikä varmasti halunnut viettää hänen kanssaan aikaa yhtään sen enempää, kuin oli pakko. Mikä oli sinällään hieman sääli.

''Ihanaa, kun tulit ajatelleeksi sitä, kyllä on.'' Hyung-Kim myötäili ystävättärensä huomiota ja aavisti oitis, mitä tällä oli mielessä.

'Olette niin läpinäkyviä.. Yrittäisitte edes peitellä aikeitanne..' nuorimies halusi pudistaa päätään ja urahtaa turhautuneisuuttaan, mutta päätti näyttää passiivista naamaa. Ihan kohteliaisuus syistä. Hän vilkaisi Noelian suuntaan ja tarkasteli tätä hiukan tarkemmin, toivoen ettei kumpikaan naisista, tai neito itse, sattuneet sitä huomaamaan.

''Mikä loistava ajatus, saatte samalla rauhassa tutustua toisiinne.'' Hyung-Kim pystteli myötäilevällä linjalla ja elehti kämmeniensä eleellä nuorukaisia lähtemään kierrokselle, ennen kuin lähti Rosen mukaan.

Dennis ei voinut olla vääntelemättä suutaan ja hieromatta turhautuneena ohimoitaan. Niin rasittavaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, äiti yritti parittaa häntä ystävättäriensä tyttärille, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun häntä patistettiin näin selvästi. Äiti oli selvästi päättänyt Noelian olevan Se Oikea hänelle. Naurettavaa, ja vielä kerran naurettavaa.
Jalkapalloilijalta ei jäänyt huomaamatta Noelian syyttävä katse, eikä hän voinut olla mutristamatta huuliaan ja kurtistamatta paksuja kulmiaan. 'älä viitsi katsoa minua noin, olemme tismalleen samassa veneessä. Haluan tätä yhtä vähän kuin sinä.' Denniksen tuomitseva katse kuitenkin lempeni, nähdessään jääkuningattaren vaivaantuneisuuden. Ehkä toinen oli vain ujo. Dennis päätti olla aloitteen tekevä osapuoli ja ojensi kätensä Noelialle, hymyillen kannustavasti. ''Hei Noelia, mukava tutustua.''

Kyllä tämä varmaan tästä. Dennis toivoi ainoastaan toimeentuloa. Heistä ei tarvitsisi tulla parhaita ystäviä, ei sen suurempia kavereitakaan ja kaikkein vähiten pariskuntaa, mutta kunhan he voisivat tulla tämän lyhyen ajan toimeen, niin kaikki olisi hyvin.
''Teillä on muuten todella hieno loma-asunto, suurempi kuin meidän koti.'' Denn naurahti hieman.

Noelia katsoi varsin happamasti Denniksen ojentamaa kättä, eikä tehnyt elettäkään tarttuakseen siihen. Hän seistä nökötti paikoillaan, melkein hengittämättä. Hänellä ei tosiaankaan ollut minkäänlaisia aikomuksia edes sipaista ilmaa Denniksen läheltä, saati sitten ottaa lähempää kontaktia. Sillä hetkellä oltiin liian hermostuneita ja räjähdysalttiita, ettei edes yritetty olla kohtelias. Kuin jokin olisi sillä hetkellä nakertanut hänen päätään, siltä se tuntui.
Huulta puraistiin, aikeena saada hapan ilme pois kasvoilta. Vaikka miehenalku sattuikin kuulumaan toisen sukupuolen edustajiin, yritti tuo nyt kuitenkin tulla edes juttuun hänen kanssaan. Eikä Dennis nyt niin kamalalta vaikuttanut. Ehkä hänen olisi syytä höllätä hieman? Sillä mitä nyt Noelia osasi vaistota, ei edessä seisova herrakaan vaikuttanut kovin innostuneelta jäätyään hänen kanssaan kaksin. Siinä mielessä he olivat samassa veneessä. Tunne oli molemminpuolinen, hämmentävää kyllä. Yleensä se nimittäin meni niin, että se toinen osapuoli oli koko ajan tyrkyttämässä seuraansa hänelle, eikä osannut jättää rauhaan edes viideksi sekunniksi.
"Onhan se ihan..." jääkuningatar sai vihdoinkin sanottua hiljaa. Äiti oli ilmeisesti todella epätoivoinen; alkoi nyt naittaa häntä keskituloisen perheen pojalle - ainakin sellaisen käsityksen Noelia sai Denniksen lausahduksesta. Ei sillä, että se häntä haittaisi, mutta se oli vastoin kaikkia äidin periaatteita. Eli pitkän urheilijan TÄYTYI olla hänelle Se Oikea.
"Tämä on kuitenkin pieni, vaatimaton talo varsinaiseen asuntoomme verrattuna", tummatukka lisäsi siirtäessään karanneita hiuksia korvansa taa, "Mutta tämä on viihtyisämpi." Ja Dennikselle lähdettiin näyttämään taloa.

Sen suurempia kiertelemättä ja kaartelematta keittiössä orjiaan käskyttävä Rose Dixon käännähti ystävättärensä puoleen, "Eikös sinulla ollut kolme tytärtä?" Ja kaikki tiesivät, mitä rouva Dixon ajoi takaa; jos Noelia ja Dennis eivät astelisi alttarille ja yhdistäisi perheitä, oli tehtävä siirrettävä Tatelle.
"Esikoiseni, Tate, jota et olekaan päässyt näkemään, on hyvin miellyttävä ja aurinkoinen persoona. Toisin kuin siskonsa." Palopuhetta pitäessään rouva Dixon onnistui kuin ihmeen kaupalla loihtimaan kameran käteensä, josta näytti ystävättärelleen ylpeänä pari päivää sitten napattuja kuvia Tatesta. Joka kuolisi häpeään, jos olisi sillä hetkellä niitä näkemässä.
"Hän osaa kohdella naisia hyvin kunnioittavasti, vaikken ole edes häneen kauheasti käyttänyt aikaani." oli pakko vielä talon omistajan ylpeillä, muttei saanut sitä kuitenkaan kuulostamaan siltä, vaan pikemminkin hämmästelyltä. Innostukseensa uppoutuneena nainen ei ollut sattunut huomaamaan, että Noelia ja Dennis olivat saapuneet paikalle, niin ja kuulleet kaiken.
Kuopus laittoi protestoivasti kätensä puuskaan ja mutristi huuliaan joskin ärtyneen näköisesti. Sen hän vielä kesti, että äiti paritti häntä, mutta Taten vetäminen tähän touhuun mukaan oli anteeksiantamatonta.
"Ja Tate on aivan varmasti innoissaan, kun työnnät nenäsi hänen yksityiselämäänsä", napautti jääkuningatar pakkasäänellä äitiään sormille, joka siirtyi sangen ällistyneen näköisenä katsomaan tytärtään.
"Noelia!" pienen paniikin sirottelemalla äänellä ärähdettiin brunetelle, joka rykäisi hiljaa. Tämä peli ei vedellyt! Hänen oli osoitettava, että tyttö oli edelleen hänen hallinnassaan ja hyvin kasvatettu ( = opetettu kunnioittamaan eritoten äitiään). Rose Dixon naurahti mahdollisimman vakuuttavasti hymyn kohotessa kasvoille.
"Noelia on hyvin kiintynyt veljeensä, joten on täysin luonnollista, että hän on turhankin suojelevainen tätä kohtaan", hunajainen äänensävy teki taas tehtävänsä.

"Rouva, pöytä on katettu." tuli vanhemmanpuoleinen hovimestari ilmoittamaan ryhmärämälle.
"Hienoa, hienoa", ja Rose johdatteli kaikki ruokailusaliin. Oman päätöksensä mukaisesti rouva Dixon istahti pöydän päähän, kun taas Hyung-Kim istutettiin tämän oikealle puolelle. Yksi tuoli jätettiin tyhjäksi; hän halusi, että aikuisilla oli sen verran omaa tilaa edes. Noelia puolestaan istui tyhjän tuolin viereen ja Dennis ohjattiin istumaan äitinsä viereen. Toinen syy tyhjän paikan jättämiseen, jota nainen ei halunnut myöntää, oli se, että hän aina istui kaukana Noeliasta. Normaalisti se vain oli niin, että tytär istui pöydän toisessa päässä, mutta nyt ei niin voitu tehdä.

//Mulla on nyt paha tapa hittailla... Toivottavasti et nirhaa minua :-DDD ♥