Ready or Not

// Heitin tän nyt luokkiin, kun hahmot kuitenkin (luultavasti) siirtyvät sinne parin viestin jälkeen. Niallin vaatteet, btw.

Oppitunnit olivat alkamassa. Ihmismassat valuivat käytävältä tasaisina virtoina luokkiin, hidastellen ja tukkien käytävän paikoittain lähes kokonaan. Oppilaiden seassa oli lähestulkoon mahdotonta liikkua verkkaisesti, mutta Niall ei antanut periksi: hän puikkelehti nuorten ohitse, tehden nopeita väistöliikkeitä aina tilanteen niitä vaatiessa. Pariin kertaan hän meinasi lentää turvalleen lattialle kompastuttuaan ensin harvinaisen isokokoisiin skeittikenkiin, ja toisen kerran lattialle hylättyyn laukkuun: poika sai vaivoin pidettyä tasapainonsa kasassa, ottaen pari ylimääräistä juoksuaskelta. Vastoinkäymisistä huolimatta hymy ei kuollut Niallin kasvoilta hetkeksikään, poika vain viiletti eteenpäin energisesti. Tanssija sai kiittää harrastuksensa tuomaa keveyttä ja nopeita refleksejä, sillä ihmiset eivät tuntuneet katsomaan eteensä ollenkaan – moni käveli suoraan päin, jättäen pojalle sekunnin aikaa reagoida ja väistää pois tieltä.
Moinen käytös tosin saattoi myös johtua siitä, että Niall sattui epäonnisena kuulumaan koulun roskasakkiin: hän oli tylsä tavis, jonka lävitse kaikki katsoivat aivan kuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa. Hän oli tosin jo tottunut moiseen, se oli arkipäivää.

Olkalaukku alaselkää vasten hakaten Niall eteni käytävällä puolijuoksua muistuttavin askelin, kurkkien välillä ihmisten päiden ylitse. Ranskanluokkaan oli vielä jonkin verran matkaa, eikä aikaa ollut hukattavana ylettömin määrin: täytyisi lisätä hieman vauhtia, mikäli hän halusi ehtiä ajoissa. Juuri kun poika luuli väistäneensä kaikki mahdolliset esteet ja sai jo suoran näköyhteyden väljempään osaan käytävästä, kohtalo puuttui peliin. Niall nopeutti askeliaan entisestään ja vilkaisi nopeasti olkansa yli, ikään kuin luodakseen vielä viimeisen silmäyksen väkijoukkoon: se oli virhearvio. Seuraavassa hetkessä hän jo tunsi törmäävänsä johonkin, tai tarkemmin sanottuna johonkuhun – lievästi säikähtänyt poika oli vähällä kaatua kyseisen henkilön päälle, saaden tasapainonsa kasaan vain juuri ja juuri ajoissa. Mutta vahinko oli jo ehtinyt sattua: käytävä oli hetkessä täynnä ympäriinsä leijailevia papereita, eikä Niall kyennyt erottamaan mitkä olivat hänen ja mitkä eivät.
Nopeiden refleksiensä ansiosta poika sai juuri ajoissa napattua eteensä kävelleen oppilaan käsivarresta kiinni, estääkseen tätä kaatumasta lattialle papereiden joukkoon. Törmäys oli ollut kohtalaisen kova, sillä Niall oli lähestulkoon juossut eteenpäin.

”Anteeksi, anteeksi, olen pahoillani, en katsonut eteeni! Sattuiko sinuun?”
Toivuttuaan ensijärkytyksestä, Niall sai kuin saikin puhekykynsä takaisin ja kiinnitti nyt parempaa huomiota siihen, keneen oli tullut törmänneeksi. Yksi silmäys kertoi, että kyseessä oli tyttö ja vieläpä koulun sisäisessä hierarkiassa häntä roimasti korkeammalla oleva sellainen. Niallin silmät suurenivat hieman ja hän astui puolikkaan askeleen taakse, päästäen otteensa tytön käsivarresta irtoamaan. Hän ei muistanut tytön nimeä, mutta tunnisti kyllä kasvot.
Ajatukset tunnilta myöhästymisestä olivat ehtineet valua pois Niallin mielestä jo aikapäiviä sitten.

// Minimaalinen autohitti, toivottavasti et pahastu.

# Ja Tiffanyn asu sekä kengät. #


Tiffany ei ymmärtänyt, miten aika oli mennyt niin nopeasti. Hän oli uppoutunut muotilehteensä vain pieneksi hetkeksi cappuccinonsa kanssa. Neitokainen oli saanut sen ystävältään, joka oli ystävällisesti tuonut sen käydessään itsekin ostamassa itselleen kahvia. Tyttöjen tiet olivat kuitenkin erkaantuneet, kun Tiffanylla oli seuraavalla tunnilla ranskaa. Kuitenkin, kello oli vain itsepäisesti ilmaissut ajan menneen eteenpäin ja lopulta ruskeatukka oli huomannut kauhukseen, että olisi hetkenä minä hyvänsä myöhässä. Nopeasti tyttö oli kerännyt ranskan monisteet, vihon ja kirjat rintaansa vasten, kuin myös lehtensä. Kyynärtaipeessa roikkui laukku ja sormissaan Tiffany rutisti kuppiaan kuin henkensä olisi riippunut siitä. Älä läiky, älä läiky, älä läiky... neitokainen aneli mielessään tummanturkoosien kynsien raapiessa hiljaa pahvista mukia. Onneksi toistaiseksi Tiffany oli säästynyt tahtoilta.
Korkokenkien kopina hidastui kuitenkin hetken kuluttua ruskeasilmäisen huomatessa, että kännykkä värisi taskunnpohjalla jossain laukun uumenissa. Ja olihan se nyt pakko myöntää, että ensin piti vilkaista tekstiviesti ja sitten vasta huolehtia siitä, myöhästyisikö vai ei. Voisihan se viesti olla vaikka kuinka elintärkeä! Mitä pikkuinen myöhästyminen tunnilta olisi sitä vastaan? Ei Tiffany siitä voisi kumminkaan saada mitään jälki-istuntoa taikka mitään.

Oli silti varomatonta jäädä keskelle käytävää ahertamaan laukun kanssa. Kännykkää ei ollut vielä löytynyt, kun joku sitten tömähtikin suoraan tummatukkaisen selkään. Tiffanyn huulilta pääsi yllättynyt ja samalla pelästynyt älähdys. Kirjat sun muut levähtivät pitkin lattiaa, tytön onnistui pelastamaan se kaikkein tärkein, nimittäin cappuccinonsa, kun tönäisijä sai hänestä otteen pitäen hänet pystyssä.
Varovasti Tiffany käänsi katseensa toiseen. Tuo ei näyttänyt ainakaan kovin tutulta, vaikka tyttö olikin varma, että oli silti nähnyt pojan jossain. Luultavasti koulussa. No, kermaan tämä tuskin kuului, sillä kermaan kuuluvien naamat neitokainen nyt totta kai tunsi. Ulkonäöstä päätellen taisi siis kuulua taviksiin, sillä kovinkaan kovalta tyypiltä toinen ei vaikuttanut.

Nuorukaisen kysymykseen hän pudisteli päätään rauhoittelevasti, sillä oli ihan kunnossa. Hän oli päässyt siitä vain säikähdyksellä. Mitäpä siitä, vaikka Olikin saanut pienen ruskean tahran neuleen helmaan? Ei se maailmaa kumminkaan kaataisi, ehkä.
"Olen aivan kunnossa, kiitos." Tiffany vastasi ja väläytti toiselle hymyillen.
Katse laskeutui toisesta alas lattiaan, jossa heidän tavaransa kuljeskelemassa pian ties minne. Ne pitäisi varmaan pelastaa, koska tuskin kumpikaan heistä halusi toisten kengänjälkiä papereihinsa ja niin edelleen.
"Tavaroistamme en sitten ole lainkaan niin varma." tyttö mutristi huuliaan huokaisten ja vilkaisi toiseen hieman anteeksipyytävään sävyyn.

Niinpä neitokainen kyykistyi alas ryhtyen pelastamaan lattialle joutuneita tavaroita samalla, kun koetti erottaa omat paperinsa toisen papereista. Onneksi oman käsialan tunnistaminen helpotti asioita aikalailla. Yhtäkkiä Tiffany kumminkin huomasi erään pikkujutun työntäessään avuliaasti toisen monisteita tälle.
"Säkin näytät lukevan ranskaa, vai mitä?" hän kysäisi hymyillen.
Myöhästyminen seurassa ei vaikuttanut lainkaan pahalta idealta, joten tyttö ei jaksanut sählätä turhaan tavaroiden kanssa tunkiessaan omiaan nopeasti laukkuunsa turvaan.
"Olikohan tässä kaikki...?"


# tulipas kökkö...

Jos totta puhuttiin, Niall oli valmistautunut henkisesti saamaan kirosanaryöpyn ja haukkuja niskaansa, sekä mahdollisesti myös tytön kädessä olevat kahvit naamalleen: kun näin ei käynytkään, pojan leuka oli vähällä loksahtaa auki. Hänen huulensa raottuivat hieman, ja hetken aikaa hän näytti siltä kuin ei olisi täysin tiennyt miten tilanteeseen olisi pitänyt reagoida. Niall jopa avasi suutaan pariin kertaan, mutta mitään verbaalisesti edistyksellistä ei tullut ulos.
Mikäli poika oli nähnyt oikein, tyttö oli hymyillyt hänelle. Ja vieläpä ihan aitoa hymyä, ei mitään ärtynyttä tekohymyä, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli toivottaa hänet sinne missä pippuri kasvoi – tai pidemmälle.
”Äh”, Niall puhahti, saatuaan lopulta puhekykynsä takaisin. ”Ne ovat vain papereita, eivätköhän ne selviä.”
Tytön huoli papereiden kunnosta oli yllättävää ja oikeastaan aika ihailtavaa.

Ollakseen kohtelias, Niall sukelsi lattialle tytön perässä ja alkoi kaapia papereita kasaan, kuten parhaiten taisi, joskaan hänen pinostaan ei tullut yhtään niin siisti kuin toisen omasta. Osa monisteista oli varmasti sekoittunut, mutta nyt kun niitä katsoi tarkemmin, se tuskin olisi mikään suuri ongelma, sillä…
”Ranskaapa hyvinkin. Näyttää siltä, että olemme samalla kurssilla”, Niall vastasi. Hän ei ollut aivan varma oliko yhteisen kurssin toitottaminen ääneen kovin hyvä idea, mutta hän ymmärsi mahdollisen virheensä vasta päästettyään sen huuliltaan. Poika hymyili hieman punastuen ja vastaanotti paperinsa, joita tyttö työnsä hänen käsiinsä. Niall kumartui himpun verran eteenpäin vanhasta kulttuurillisesta tottumuksesta, kiittäen eleillään: kohteliaisuus oli aina ollut hänen valttikorttinsa, eikä hän unohtanut sitä edes tällaisissa tilanteissa.
”Siinä taisi olla kaikki”, hän nyökkäsi ja vilkaisi vielä ympärilleen, varmistaakseen ettei lattialle jäänyt yhtään paperia. Poika kohotti katseensa omia papereitaan järjestelevään tyttöön ja katseli tätä hetken verran, epävarmana siitä, pitäisikö hänen jatkaa matkaansa yksin vai kenties odottaa. Kermalaiset harvoin halusivat näyttäytyä tavisten seurassa…
Tosin, tällä kertaa Niallista saattaisi olla hyötyäkin, sillä tyttö voisi mainiosti syyttää häntä myöhästymisestään. Toisaalta, ottaen huomioon sen, että neiti oli hymyillyt hänelle jo moneen otteeseen heidän lyhyttäkin lyhyemmän tapaamisensa aikana, tämä ei vaikuttanut niin kaksinaamaiselta ja itsekeskeiseltä kuin useimmat kermaan kuuluvat.

Lopulta Niall päätti tarttua härkää sarvista. Poika suoristi ryhtiään ja ojensi kätensä tyttöä kohden.
”Olen Niall, hauska tutustua. Haluaisitko kenties jatkaa matkaa ranskanluokkaan yhdessä?”
Se oli kuulostanut niin paljon paremmalta pään sisällä. Hän oli vähällä potkaista itseään, mutta tyytyi tekemään sen vain ajatuksissaan: sen sijaan poika soi tytölle hieman kysyvän, mutta silti ystävällisen hymyn, kallistaen hieman päätään. Tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen tapa luoda uusia ystäviä, mutta yrittänyttä ei laskettu.
Meni sitten syteen tai saveen, ainakin hän oli tehnyt parhaansa ja ollut kohtelias.

Niin…. Ehkä ne tosiaan selviäisi, mutta ikävä kyllä Tiffanya ei liiemmin innostanut sotkea papereitaan mihinkään epämääräiseen, mitä lattialta saattaisi löytyä, tai vaikka ohimenevien kengänpohjista. Se olisi itse asiassa aika ällöttävää, joten papereiden pelastaminen lattialta oli päällimmäisenä neitokaisen ajatuksissa hänen kaapiessaan papereitaan kokoon. Onneksi näytti siltä, etteivät paperit olleet lennelleet turhan kauas, joten niiden noukkiminen lattialta onnistui ihan tarpeeksi joutuisasti. Se ei tietenkään poistanut sitä tosiasiaa, että Tiffany ja tuo toinenkin olisivat auttamattomasti myöhässä tunniltaan.
”Totta.” ruskeaverikkö vastasi ja hymyili toiselle tuon vastattua, että he näyttivät olevan samalla kurssilla. Ehkäpä juuri sen takia pojan kasvot olivatkin näyttäneet jokseenkin tutuilta, vaikkei Tiffany edelleenkään keksinyt pojan nimeä.
Noustuaan ja saatuaan toiselle tämän paperit neitokainen keskittyi saamaan tavaransa siististi laukkunsa turviin. Pahvimuki oli aivan tytön kengän vieressä, kun hänellä ei ollut muutakaan paikkaa, minne sen olisi pistänyt hetkeksi odottamaan. Pojan vahvistaessa, että siinä taisi olla kaikki, Tiffany hymyili tälle nopeasti, mutta ei ehtinyt sen enempää tuota katsella koettaessaan saada paperit tarpeelliseen järjestykseen. Ruttaantuneet ja muutenkin huonokuntoiset monisteet eivät kuuluneet tytön laukun pohjalle.

Viimein tyttö kumartui sieppaamaan vielä cappuccinonsa lattialta ja oli juuri ojentautunut pystyyn, kun toinen suoristi ryhtiään ja ojensi kättään häntä kohden. Ilahtunut hymy levisi Tiffanyn huulille tämän tarttuessa kädellään toisen käteen ystävällisesti.
”Tiffany. Ja mielelläni, kaksin aina kauniimpi ja niin edelleen, tiedäthän?” neitokainen sanoi naurahtaen vielä sanojensa perään.
”Mennäänkö?” brunette ehdotti sitten päästettyään irti Niallin kädestä ja kääntyi vilkaisemaan taakseen, koska sinnepäinhän heidän kuuluisi lähteä.
Neitokainen oli enemmän kuin iloinen siitä, että toinen oli pyytänyt häntä kävelemään kanssaan. Ei sen takia tietenkään, että Tiffany voisi vierittää syyn toisen niskoille, vaan ihan vain siksi, että myöhästyminen ei koskaan tuntunut niin pahalta, jos myöhästyi yhdessä kuin yksin.

Turkoosit korot kopisivat vaimeasti lattiaa vasten Tiffanyn kääntyessä ja lähtiessä askeltamaan kohti luokkaa. Eivät he nyt ihan niin myöhässä varmaan olleet, eiväthän? Toivottavasti ainakaan… Neitokainen ei edes halunnut vilkaista kellon suuntaan, askelsi vain luokkahuoneen oven luokse ja kohotti kätensä koputukseen. Kohteliaisuuden toteutettuaan Tiffany työnsi oven auki ja viittasi poikaa käymään edellään sisälle hymyillen.
”Anteeksi, että olemme myöhässä.” Tiffany pyysi anteeksipyytävää hymyää hymyillen opettajalle ja kääntyi sitten katselemaan ympärilleen etsiessään itselleen vapaata paikkaa.
Hymyiltyään vielä pikaisesti Niallille tuo askelsi luokan takaosaan vapaaseen pöytään istahtaen ikkunan puoleiseen tuoliin. Cappuccino laskettiin siististi pöydän reunalle, kun tyttö alkoi kaivella tavaroitaan laukustaan esille.

Niallin kasvoille levisi hymy, kun tyttö tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi hennosti, tarjoten vastakaupaksi oman nimensä. Tiffany, sen hän muistaisi.
”Mennään vain”, poika myöntyi, antaen kätensä tipahtaa rennosti kehon sivulle tytön päästettyä irti. Luokkaan ei ollut matkaa kovin paljon, luojalle kiitos siitä: Niall seurasi rauhallisesti Tiffanyn perässä, voimatta olla kiinnittämättä huomiota neitokaisen kenkiin, jotka kieltämättä pitivät aikamoista meteliä koulun vahattua käytävää vasten. Kauniit kengät, ei siinä mitään…
Hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun kenkien omistaja seisahtui luokan oven eteen ja kopina lakkasi. Niall kohotti katseensa ja sai jälleen kerran yllättyä, kun Tiffanyksi esittäytynyt tyttö ei rynnännyt ensimmäisenä sisälle kuten korkea-arvoiset ihmiset usein tuppasivat tekemään, vaan tyytyikin avaamaan oven ja päästämään vaatimattoman tanssijapojan ohitseen.

”Naiset ensin, niinhän se meni…” poika virnisti kävellessään tytön ohitse luokkaan. Hänen ei tarvinnut edes hoitaa muodollista osaa anteeksipyytelystä, sillä Tiffany teki senkin hänen puolestaan. Niall kumarsi opettajalle kohteliaasti ja jopa hieman nolona, kääntyen sitten vilkaisemaan täyttä luokkaa. Juorunnälkäiset silmäparit tuijottivat samaa aikaa paikalle saapunutta kaksikkoa samalla, kun monet näppärät sormet tuntuivat valmistautuvan tekstaamaan jännittävän uutisen taviksesta ja rikkaan perheen lapsesta eteenpäin. Niall mutristi huuliaan ja rypisti kulmiaan, vilkaisten jo luokan takaosaan ehtinyttä tyttöä. Häntä itseään eivät moiset juorut haitanneet, miksi olisivatkaan, ei hänestä kuitenkaan voitaisi koskaan keksiä mitään, mikä huonontaisi hänen jo niin olematonta arvoasemaansa koulussa. Se olikin parhaita puolia taviksena olemisessa: kun ei ollut mitään hävittävää, ei ollut huoliakaan.

Koska ilmeisin vahinko oli jo päässyt käymään, tuskin enää olisi mitään syytä yrittää paikata tapahtunutta. Niinpä Niall suuntasi kulkunsa ronskein askelin Tiffanyn perään ja istuutui samaan pöytään jonka ääreen tämä oli hetkeä aikaisemmin laskenut tavaransa.
”Toivottavasti en aiheuttanut ongelmia tai mitään sellaista”, Niall puhahti, kääntyen tytön puoleen. ”Juorut tuppaavat olemaan aika ilkeitä täällä…”
Vaikka poika ei itse juoruillut, eihän hänellä ollut mitään mistä juoruta, se ei estänyt häntä kuuntelemasta niitä. Käytävällä nappasi aina jopa tahtomattaan pari mehevää juorua, jos vain piti korvansa auki – olihan sekin omanlaista viihdettään.

”Ei tällä kertaa.” Tiffany hymähti toisen sanoille tuon kävellessä hänen ohitseen luokkaan.
Tyttö ei jaksanut liiemmin vilkuilla ympärilleen luokassa katseiden tähden, vilkutti vain muutamalla ystävälleen ja tuttavalleen pienesti ennen kuin suuntasi kohti valitsemaansa pulpettia. Ikävä kyllä kaverit olivat onnistuneet lyöttäytymään niin, ettei hänelle enää ollut oikein tilaa, joten oli parempi tyytyä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.
Tai no, ei sitä oikein ylhäiseksi yksinäisyydeksi voinut sanoa, kun Niall ilmestyikin saman pöydän ääreen. Ei se neitokaista tokikaan haitannut, päinvastoin, yksin istuminen oli aina kamalan tylsää. Okei, ehkä kaikkein ilkeimmät eivät olisi siitä kovin iloisia Tiffanyn puolesta, mutta ihan sama. Ei se kumminkaan kovinkaan hirveetä voinut olla, eihän? Hehän vain tulivat samaan aikaan luokkaan. Ja… istuivat nyt samassa pöydässä. Ei sen mitään tarvinnut merkitä. Kai.

Katse suuntautui poikaan, joka puhahti hänelle. Iloinen, ehkä jopa rauhoittelevakin, koska rikas neitokainen ei jaksanut liiemmin ottaa paineita siitä äskeisestä. Jos joku jotain hauskaa keksisi, keksikööt. Ainahan Tiffany voisi sanoa vastaan, kieltää kaiken ja niin poispäin.
”Äh, älä huoli. Tiedän kyllä juoruista, ehkä jopa hieman enemmän kuin sä, joten osaan pitää puoleni. Sitä paitsi, ainahan sitä voi kehitellä jotain kivaa, jotta edellinen juoru unohtuu. Eivät ne juorut kauaa pysy, ellei sitten ruoki niitä jollain. Ja voinhan mä aina heittää nää cappuccinot sun päälle, jos alkaa tukalalta näyttämään.” Tiffany sanoi naurahtaen ja hymyili toiselle ennen kuin joi hieman pahvimukistaan.

Opettaja vaati jälleen huomiota luokalta ja aavistuksen huokaisten tummatukkainen käänsi katseensa taulun edessä häärivään opettajaan, joka kertoi heidän aloittavan sillä kertaa parityöllä. Hetken aikaa tyttö jopa iloitsi, parityöt olivat kivoja, mutta kuullessaan heidän saavan vain lauseita, joita pitäisi kääntää ensin ranskasta englanniksi ja sitten toisinpäin. Tylsää. Käännöslauseita tylsempää ei varmaan voinut ollakaan.
”Ooks sä mun pari?” hän kysäisi hymyillen vilkaisten poikaa vieressään.

# Keksin näille nyt ainakin jotain alustavaa yhdessätekemistä. #