A day when nothing goes as you wish

//Vapaa peli//

Pitkästä aikaa harmaat pilvet olivat peittäneet auringon taakseen ja saaneet ilman viilenemään. Yöllä oli satanut vettä, sen ropina oli valvottanut rokkarityttöä, joka parhaillaan pysäköi autoaan koulun parkkipaikalle. Jos sinä päivänä ei olisi ollut tiedossa äidinkielen koetta, hän olisi varmasti harkinnut kotiin jäämistä. Koska koe kuitenkin oli jo toisella tunnilla, hän oli pakottanut itsensä ylös sängystä ja suunnannut kohti koulua. Jos sinne kerran oli mentävä, niin hän meni ajoissa. Ei hän mielellään lintsannut, vaikkei mikään mallioppilas ollutkaan. Mikäli hän oli oikein onnekas, hän saattaisi jopa piristyä tunnilla tai lukea sen aikana kokeeseen. Kotona hän olisi vain nukkunut, eikä siitä olisi ollut mitään iloa. Ihan yhtä väsynyt hän olisi ollut tunninkin kuluttua.

Trinique Dodson lukitsi autonsa ja lähti astelemaan kohti koulurakennusta. Oli oikeastaan vain mukavaa, kun oli hiukan tavallista viileämpää. Kuumuus olisi vain väsyttänyt entisestään. Jotain iloa siis oli harmaudestakin. No, oli pilvisessä säässä muutakin hienoa kuin viileys. Silloin ei aurinkokaan häikäissyt silmiin autolla ajaessa. Siihen ne hyvät puolet sitten kai jäivätkin? Ainakaan tytön mieleen ei sillä hetkellä juolahtanut mitään muuta.
Trisha tervehti paria luokkalaistaan, jotka tulivat vastaan. Hän ei kuitenkaan viitsinyt jäädä rupattelemaan näiden kanssa, sillä tytöillä näytti olevan niin tylsää tekemistä, kuin lirkutella joillekin urheilijoille. Eivätkä tytöt sitäpaitsi edes välittäneet hänestä pätkän vertaa. Nämä olivatkin kerman neitokaisia, niin ei se mikään ihme ollutkaan. Ei se kuitenkaan estänyt häntä moikkaamasta. Tietenkin se tuntui vähän inhottavalta, kun toiset eivät moikanneet takaisin, mutta sellaista elämä siinä koulussa oli.

Trisha asteli lähimmän vapaan pöydän luokse. Hän ei viitsinyt vielä mennä sisälle, kun kerran oli aikaa ulkoilla. Hän oli tullut paikalle ihan liian aikaisin, sen hän huomasi nyt kun jaksoi vilkaista kelloa. Jos hän olisi ollut aamulla hitaampi, niin kuin yleensä oli, hänen ei olisi tarvinnut odottaa puolta tuntia. Nyt piti ja se tuntui niin typerältä. Se nyt piti kuitenkin kestää, sillä ei hän enää takaisinkaan voinut lähteä.
Tyttö rojahti penkille ja huomasi, että se oli edelleen hiukan kostea sateen jäljiltä. Sekin vielä! Päivä ei tosiaan ollut alkanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. No, ei se penkki nyt niin märkä ollut, että olisi kastellut hänen housunsa. Onneksi, sillä se olisi ollut ehkä turhan noloa. Trisha kaivoi laukustaan esiin muistiinpanonsa ja ryhtyi lukemaan kokeeseen. Ei hän kuitenkaan osaisi puoliakaan siitä mitä luki, mutta aina kannatti yrittää.

// Londonin saat. Jos hän siis kelpaa. Töksähtihän tämä mutta yritän vain
katsoa sormien välistä.

Liian aikaisin herääminen ei ollut nuorukaiselle tyypillinen tapa. Varsinkaan päivinä joina digitaalinen herätyskello päätti vihdoinkin seota. Ja sen London sai tajuta pettymyksenään vasta käytyään koulun aulassa luullen että paikka oli tyhjänä koska ihmiset olisivat tunneilla. Aulan kello oli todistanut toista mutta huomauttanut myös että kotiin olisi enään turha ajaa tuhlaten luonnonvoimia sillä vanhalla autonkotterolla. Hyvässä kunnossahan se auto oli. Mutta kotteroksi sitä useat sanoivat. Londonille se oli kuitenkin uusi ja rakas kappale.
Niin nuorukainen sai turhautuneen ja hieman väsyneen ilmeen kera harppoa ulos koulun komeista ovista. Niillä erikoisilla 70-luvun alkuperäisesti leveälahkeisilla farkuilla peitetyillä jaloilla ei pahemmin kävelty. Liian pitkät siihen. Sen takia Londonin tavallista kävelyä sanottiin harppomiseksi, joskus jopa hyppelehtimiseksi vaikka siitä se oli tosiaan kaukana. Mutta antaa ihmisten sanoa mitä halusivat.

Mutta mikä oli ärsyttävintä, juuri tämän herätyskellon takia Londonin vasen silmä punoitti niin pahasti. Ja näytti niin kostealta. Oikeastaan London oli koko matkan koululle niiskutellut luonnollisesta reagtiosta joka seurasi sitä että mies oli tökännyt kiireissään mustalla rajauskynällään silmäänsä. Niinpä silmän kirkas sinisenvihreä sävy hehkui tavallistakin räikeämpänä. Mutta enään oireet eivät olleet niin pahoja. Ainoastaan punoitus oli näkyvillä. Ja sen takia hän oli niin huolettomasti vetänyt päälleen ensimmäisen harmaan paitapuseron päälleen. Juuri sen, jonka tuo oli tuupannut kaapin nurkkaan säilytykseen koska se oli liian suuri. Sillä ajatuksella että joku ompelutaitoinen pystyisi sen joskus pienentämään. London vain kovasti piti väristä vaikka yleensä harmaa vain häiritsi häntä.

Ja kaikesta tästä huolimattomuudesta huolehtimatta London käveli itselleen tyypillisen rauhallisesti jokseenkin isoin askelein koulun sisäänkäyntirappuset alas humisten samalla jotain satunnaista yrittäen kätkeä ärtymyksensä niiden iloisten kasvonpiirteiden taakse. Kysymys oli että mitä nyt sitten tehdä. Punoittavasilmäinen nuorukainen hidasti rappusten päässä ja katseli rauhallisesti hieman ympärilleen. Piha vaikutti yhä hyvin tyhjältä lukuunottamatta jokusta liian aikaista lintua. London ei kuitenkaan ollut sillä yksinäisellä tuulella. Kuitenkaan olo ei ollut sellainen että nuorukaisen olisi tehnyt mieli suorastaan sännätä toistensa kanssa lirkuttelevien pariskuntien väliin puheskelemaan. Sen takia katse jäi erään pöydän luokse pysähtyneeseen tyttöön. Tuon lukema kirja paljastui hetken tuijotuksen jälkeen koulukirjaksi. Koe tulossa? Toisen luokan tyttö tuo ainakin oli. Mutta sillä hetkellä sellaisilla asioilla ei pahemmin ollut minkäänlaista väliä. Kunhan nyt saisi sentään jotain tekemistä.

Askelten tempo muuttui jälleen, ja niin mies oli ottanut suunnakseen samaisen pödyän. Käsi heilautti vanhan ja raihnaisen laukun pois roikkumasta nuorukaisen edestä kyljelle samalla kun tuo hidasti penkin edellä ja turhaan kiertelemättä ja kaartelematta heilautti jalkansa ylös päin nostaen sen penkin toiselle puolelle. Toinen seurasi perässä ja mies istahti vastapäätä toista.

“Jos vain en häiritse?“, kysyi tämä kummallisen näköinen miehenalku hymyillen. Saattoipa hyvinkin häiritä, jos toinen kerran jotain tärkeää luki. Ja olihan se kummallista kun joku satunnaisesti vain eteen tupsahti. Mutta tätä saattoi ainoastaan sanoa yhdeksi niistä Londonin kummallisista tavoista. Mutta miten muuten ihmisiin saattoi tutustua kuin puhumalla? Tämänkin elämän opin oli yksi hänen vanhemmista veljistään sattunut paljastamaan yhtenä humalaisista illoistaan. Totta puhuen heitä kuuntelemalla London oppi kaiken, oli se huono tai hyvä asia.