Huomenta Kalifornia

Yleensä Amelie tuli kouluun vasta, kun oli aivan pakko. Hän inhosi turhaa norkoilua käytävillä, odotusta ja läksyjä kiireessä tekeviä ihmisiä. Tänään kuitenkin oli poikkeuspäivä, kun tyttö ei voinut tapansa mukaisesti astua kouluun vasta, kun kello pirahti soimaan oppilaita ei-niin-helkkyvällä soitollaan. Hänen äitinsä oli "juuri sopivasti" ajanut koulun ohi, ja tarjonnut tyttärelleen samalla kyydin. Tottakai Amelie oli ottanut kyydin vastaan, olihan hän ollut joka tapauksessa valmiina lähtemään, vaikka ajatus yksinään norkoilusta ennen tunteja ei pahemmin innostanutkaan. Amelien äiti oli ottanut asian huumorilla, kuten aina ennenkin.
"Ehkäpä löytäisit vihdoin jokun kivan tytön", hän oli kuitannut ja saanut Amelielta vastaukseksi väsyneen mulkaisun. Tytön äiti oli ainoa, joka tiesi tyttärensä homoudesta. Isälleen kakkosluokkalainen ei ollut vielä uskaltanut kertoa, mutta tiesi senkin päivän vielä koittavan. Äiti uskoi isän ottavan asian oikein hyvin, mutta koskaan ei voinut olla aivan varma!
Nyt Amelie tosiaan istui aulan penkillä ja joi hajamielisesti limsapullostaan, jonka oli ottanut piristykseksi juoma-automaatista. Jotain lukevaa olisi voinut kaivaa laukusta, mutta biologia ei juuri nyt innostanut sen enempää kuin espanjakaan.

Koska lukeminen ei innostanut, täytyi Amelien keskittyä katselemaan niitä vähiä ihmisiä, jotka olivat tulleet kouluun tavallista aikaisemmin. Aula oli hämmentävän tyhjä, kaikki olivat jääneet nauttimaan ulos aamuisesta auringosta tai jääneet hyvillä mielin peiton alle nukkumaan. Punahiuksinen irlantilaissyntyinen puuskahti itsekseen ajatukselle ja painui tiukemmin selkänojaa vasten istumaan. Hän antoi päänsä vajota tuolia vasten ja tuijotti ylös kattoon poissaolevana. Mitähän sitä tänään tekisi, kun päivä viimein olisi pulkassa? Tuntui jotenkin surulliselta ajatella tuollaista, vaikka ensimmäinen tuntikaan ei ollut saanut aikaiseksi alkaa.
Lähtisikö Amelie ratsastamaan tänään? Voisi hyvinkin. Cello varmasti ilahtuisi liikutuksesta. Amelie pyyhki punaisia suortuvia pois kasvoiltaan, mutta ei silti laskenut katsettaan takaisin lattiatasoon. Katto oli taatusti kiinnostavampi: sieltä olisi voinut pongata vaikka hämähäkin.

Tummanruskeat hiukset oli sidottu löysälle nutturalle niskaan pois kasvojen edestä, jotka kuvastivat vain suurta turhautumista ja väsymystä. Cassidy oli lopen kyllästynyt siskonsa aivottomiin tempauksiin, tällä kertaa tuo oli ajanut corvetesta bensan loppuun ja Cassidyn oli ollut pakko tulla tavallista aiemmin kouluun isänsä kyydillä, eikä tuo voinut odottaa yhtään kauemmin kuin oli pakko. Niinpä neitokainen oli lähtenyt vähäisillä yöunillaan isänsä kyydissä kouluun aivan liian aikaisin hänen omaan makuunsa. Danielle voisi painua helvettiin.

Tyttö tarkasti pikaisesti vaatteensa, ennen kuin astui sisään, ettei vain olisi unohtanut mitään ratkaisevaa tai paita olisi väärinpäin tai jotain muuta vastaavaa. Päällä oli kuitenkin kaikki mitä pitikin - vaaleansininen toppi, vaaleat farkut, päällä puolipitkähihainen musta huppari, jonka vetoketjua ei ollut viitsitty vetää kiinni, olalla tummansininen koululaukku ja jalassa samaa sävyä edustavat tennarit. Huokaisten Cassidy astahti ovista sisään aulaan, antoi katseensa kiertää ympäri huoneen, ennen kuin käveli lähimmän automaatin luokse, tipautti taskussaan olevan kolikon sisään saaden kerrankin ilman väkivaltaa haluamansa suklaapatukan. Sitä mutustellen tyttö lähti katselemaan istumapaikkaa, bongaten sitten eräällä tuolilla istuvan punapään, joka tuijotteli enempi vähempi kiinnostuneena kattoon. Cassidyn oli pakko itsekin vilkaista katon rajaan, oliko siellä todella jotain katsomisen arvoista... Eipä näyttänyt olevan.

Hitain askelin tyttö käveli toisen luo, istahti eräällä penkille tuon viereen ja kysyi:
"No, näkyykö jotakin kiinnostavaakin?"

Amelie kurtisti hieman kulmiaan, jolloin huomaamatta myös suu mutristui hieman. Tyttö ei itsekään tiennyt, mitä oikein tuijotti, mutta toiminta tuntui tällä hetkellä erittäin mielenkiintoiselta. Vihreillä silmillään kattoon tapiuttava tyttö ei luultavasti näyttänyt järin älykkäältä, mutta kuka tähän aikaan aamusta muka olisi? Amelie punnitsi päässään ajatusta, jos hän vihdoinkin ottaisi puheeksi oman auton hankkimisen. Ajokortin saamisen jälkeen Amelie oli vielä kieltänyt auton ostamisen, turvautuen toteamukseen, että pärjäsi ilmankin. Mutta näin väsyneenä kukonlaulun aikaan ajatus ilmansaasteita aiheuttavasta peltilaatikosta tuntui hyvin, hyvin houkuttelevalta.
Amelien oli kuitenkin palauduttava takaisin koulurakennukseen pilvilinnoistaan kuullessaan ääntä läheltään. Koko tytön kroppa suorastaan hätkähti, sen verran kovasti hän pelästyi ja katse laskeutui ystävällisesti katselevaan, nutturapäiseen tyttöön. Suklaapatukkaa kädessään pitelevä sievä tapaus näytti jotenkin etäisesti hyvin tutulta Amelien silmissä. Punatukkaisen oli pakko kohottaa hieman kulmiaan ja tuijottaa vierasta epäkohteliaana suoraan silmiin, ennenkuin hänen aamun jäädyttämissä aivoissaan napsahti: tyttö taisi käydä samaa espanjankurssia kuin hän. Olisikohan se mahdollisesti? Kasvot vaikuttivat tutuilta, mutta mitään sen syvempää Amelie ei muistanut, yksinhän hän pääasiassa liikkui.

"Öäh", oli ensimmäinen äännähdys, joka sieväkasvoinen irlantilainen sai pukahdettua. Pieni puna kipusi kalpeille kasvoille ja pahoittelevainen ilme kasvoilleen yritti nuorikko pelastaa tilanteen omaksi edukseen. "Ei oikeastaan. Yhtä hiljaista on niin katossa kuin käytävilläkin."
Olipas mukavaa, että paikalla oli edes yksi kohteliaan oloinen, ja vieläpä aidosti ystävällisen näköinen, kaunis tyttö. Amelie tutkaili vieraan siroja kasvonpiirteitä, mutta tajutessaan tuijotuksen olevan lähinnä ahdistavaa, hän keskittyi painamaan katseensa alas ja hörppäämään aimo annoksen colastaan. Nielaistuaan sen saattoi Amelie vielä todeta:
"Tosin, kuka jaksaisi olla järin eläväinen tähän aikaan aamusta."

Cassidy kallisti päätään virnistäen hienoisesti sekä tytön sanoille, tutkivalle katseelle että tuon poskille kohonneelle hienoiselle punalle. Neitokainen risti säärensä, haukaten uuden palasen patukastaan, rapistellen käärepaperia epämääräisesti.
"Selvä", naurahdettiin hänen kohauttaessa sitten olkiaan tytön sanoille siitä, ettei kukaan jaksanut kovin eläväinen tähän aikaan aamusta. So true.
"Totta", vastaa sitten hivenen väsymystä äänessään, tuijotellen aulan toiselle puolelle ilman sen kummempaa kiintopistettä. Hemmetin Danielle, kaikki oli taas sen syytä... Pitäisi varmaan opettaa siskoa vähän.

Cassidy heräsi kuitenkin takaisin ajatuksistaan, kääntäen kasvonsa vieressään istuvaa tyttöä päin, jonka nimeä ei kuolemakseenkaan saanut päähänsä, samalla espanjan kurssilla se kyllä oli. Mutta tuo kuitenkin oli vähän outolintu, ei tuntunut koskaan puhuvan kenellekään mitään, eikä ilmeisesti omistanut kovin paljoa kavereitakaan, niinpä Cassidy ei sitten koskaan ollut päässyt toiseen paremmin tutustumaan.

"No, mitenkäs näin aikaisin täällä?" heittää sitten yksinkertaisen kysymyksen pitääkseen keskustelua edes jotenkuten yllä, puraisten pienen palan vähiin käyvästä patukastaan. Viimeinen haukkaus ja Cassidy rypisti käärepaperin kasaan, tunkien sen housujensa taskuun.

Amelie ei ollut lainkaan hermostunut, vaikka voisi kuvitella. Punastuikin ja kaikkea. Hän käänsi katseensa hajamielisenä kenkiinsä, punaisiin tennareihin, jotka sopivat mukavasti tummien farkkujen ja mustan, hihattoman, mustan topin kanssa. Tänään oli päivä, jolloin turhaan ei ulkonäöllä ja rahalla pröystäilty. Olihan toki hänen farkkunsa hintavat, samoin kengät ja laukku, joka kulki Amelien mukana, mutta ei sitä havainnut kuin vaatteiden hyväkuntoisuudesta ja kestävyydestä. Olipahan Amelie arkinen muutenkin, aamu kun tosiaan oli alkanut aikaisemmin kuin tavallisesti. Punaiset hiukset olivat auki, ja luonnolliset laineet lepäsivät puhtaina ja harjattuina tytön olapäillä. Kasvot olivat lähestulkoon meikittömät, sillä tyttö omisti luonnostaan puhtaan, helmiäisenvalkean ihon, jota ei tarvinnut turhaan laittaa. Ripsiin hän oli hieman väriä pyyhkäissyt, mutta siinä se olikin.
Amelie vilkaisi varovasti vieraaseen tyttöön, mutta tuijottamaan hän ei enää jäänyt. Sen sijaan katsekontaktin tyttö otti vasta, kun tämä puheli Amelielle. Hymy nousi kohteliaana ja ystävällisenä kasvoille ja tarkkaavaisesti nuori nainen kuunteli, mitä vieras oikein sanoi.

"Äitini innostui ajamaan töihin tätä kautta", Amelie vastasi todenmukaisesti ja pyöräytti silmiään. Hymy kuitenkin kertoi, ettei tyttö toki kiukkuinen ollut. Itsehän hän oli kyytiin lupautunut menemään.
"Pelottavaa olla täällä näin aikaisin ennen tuntien alkamista", Amelie vielä tunnisti ja naurahti pehmeästi. Ainakaan hän ei enää takerrellut sanoissaan, kun jäätymisvaihe oli väistynyt.
Amelie vaikeni hetkeksi ja käytti hiljaisuuden hyväksi hörppäämällä limsaansa. Tyttö yritti miettiä, miksi kummassa tuo brunette oli jäänyt hänen seurakseen, säälistä, vai kenties tylsyydestä? Luultavasti jälkimmäisestä.
"Olen Amelie", punahiuksinen tajusi kuitenkin lopulta esittäytyä. Tuskimpa häntä tunnettiin, tai sitten nimi tuli mieleen, kun joku oli kertonut tytön iskän harkitsevan hänelle kalliin maasturin ostoa.

Cassidy naurahti pehmeästi tytön sanoille, ilmeen kuitenkin muuttuessa sitten happamaksi.
"Mun sisko ajo autosta bensan loppuun, niin piti tulla isän kyydillä… Ja tietenkin sillä oli kiire töihin, niin ei auttanut jäädä viivyttelemään", selittää sitten oman syynsä koulussa aikaisin olemiselle, vaikkei tyttö ollut sen kummemmin kysynytkään - ja tuskinpa tuota kiinnostikaan liiemmin, mutta ei sen nyt ollut niin väliä.

"Ah, Amelie!" sanoo hivenen kovempaan ääneen, hymyn asettuessa tuon ohuille huulille.
"Sori, mä en muistanut sun nimeä, vaikka me ollaan samalla espanjan kurssilla... Mulla on surkee nimimuisti", tokaisee sitten hivenen surkuttelua äänessään, naurahtaen kuitenkin sanojen loppuun. Hänellä oli kyllä suhteellisen hyvä kasvomuisti, mutta nimet... Ne eivät oikein tahtoneet jäädä hänen päähänsä.
"Hei, ootko sä ranskalainen tai jotain? Eikö Amelie oo ranskalainen nimi?" kysyy sitten uteliaana,

"Cassidy", esittäytyy lopulta itsekin pienen hymyn kera.

Vaikka Amelie ei kysynyt mitään vieraalta tytöltä, se ei tarkoittanut, etteikö häntä kiinnostaisi. Itseasiassa Amelie piti turhat utelut, jottei karkottaisi mukavanoloista espanjankurssityttöä tiehensä, sillä tällä hetkellä juttukaveri tuntui paremmalta kuin mukavalta asialta. Eilen punahiuksinen oli ottanyt yhteen erään blondin bimbon kanssa, joka jostain syystä oli päättänyt vihata Amelieta ensi silmäyksestä lähtien. Joskaan, ei Ame ollut parempi puhumaan, niinhän hänkin oli päättänyt. Tyttö kylläkin häpesi välikohtausta kahvilassa, mutta yritti olla ajattelematta sitä. Kunhan hän ei vain törmäisi toiseen..
"Äh, ei se mitään", Amelie hymähti, kun Cassidyksi esittäytynyt tyttö valitteli huonoa kasvomuistiaan. "Ei minua muista sellaisetkaan, jotka omistavat loistavan kasvomuistin."
Amelien äänestä kuulsi huvittuneisuus, vaikka eihän tämä aihe ollut mistäänpäin iloista puhuttavaa. No, ehkäpä tyttö oli oppinut ottamaan tämän asian huumorilla parin vuoden aikana.

Kun Cassidy tiedusteli Amelien alkuperää, tyttö ei voinut estää pientä naurua, joka kumpusi huulilta tahattomasti. Ilkeää se ei ollut, ei myöskään pilkallista, vaan aidosti lempeää.
"En ole ranskalainen, äidilläni on vaan outo mieltymys ranskalaisiin nimiin", punahiuksinen paljasti iloisuus silmissään säihkyen. Se alkoi päästä irti varovaisuudesta, ja uskalsi olla oma itsensä näinkin nopeasti. "Mutta Euroopasta kyllä tulen. Synnyin nimittäin Irlannissa., Tunnetko saaren? Siinä Britannian kupeessa."
Amelie selitti varmuuden vuoksi, koska oli paljon amerikkalaisia, joille Eurooppa oli selkkää hepreaa. Kartalta tunnistettiin suurimmat lomakohteet, eikä mitään muuta. Kotiseudun tuokio tuntui Ameliesta erittäin mukavalta, sillä kotipaikkaansa hän rakasti ja kaipasi niitä aikoja kovin.

Cassidy kohotti hivenen kulmaansa toisen sanoille, tuhahtaen sitten pienesti.
"Kyllä mä vaan sun kasvot muistin", toteaa sitten hymyillen pienoisesti, heilauttaen koululaukkunsa lattialle jalkojensa viereen. Cassidy laittoi merkille, että Ameliella oli todella nätti nauruääni, jota hänen mielestään tytön pitäisi käyttää enemmän. Aluksi toinen oli vaikuttanut aivan kylmän kangistamalta, mutta tuo näytti pääsevän juttelun makuun ja nähtävästi rentoutuakin.

"Ai", tokaisee hivenen pettyneenä, mutta ilmeen kirkastuessa toisen ilmoittaessa olevansa irlantilainen.
"Oi", saa sanottua hivenen raottuneiden huuliensa välistä, räpäyttäen pari kertaa silmiään, päästäen sitten heleän naurunsa valloilleen.
"Kyllä minä tiedän. Voi minä haluaisin joskus päästä käymään siellä!" ilmoittaa hymyillen hieman haaveksivasti. Cassidy ei juurikaan käynyt muualla kuin Espanjassa, siellä kun asuivat lähestulkoon kaikki isän puolen sukulaiset.
"Minä oon paljasjalkainen San Diegolainen... Tai no mun isä on espanjalainen, niin siellä käydään aika usein, mutta mä oon aina asunu Amerikassa", kertoo sitten hymyillen. Hän oli ylpeä sukujuuristaan ja tyttö pitikin hyvin paljon isän puolen sukulaisista, he olivat mukavampia ja suurin osa jollain tapaa avoimempia ja ainakin aidompia, mitä jenkit.

Amelie kohotti ystävällisesti kulmaansa ja hymyili lämpimästi, kun Cassidy sanoi kyllä muistaneen tytön kasvot. Huvittunut hymähdys pujahti nuorikon huulilta, ja kevyesti tämä nosti sormiaan, sipaisten punaiset hiuskiehkurat pois silmiltään, ennenkuin vastasi toiselle:
"Se on ihan positiivista. Minä olen vain niin hyvä naamioitumaan."
Amelie antoi koko hammaskalustonsa esittäytyä leveän hymyn muodossa, mutta vakavoitui sitten hieman kujeilevan hymyn tasolle. Typerältähän hän näyttäisi, jos esittäisi Julia Robertsia korvasta korvaan virnuillen.
Positiivisuus tuntui kuitenkin ottavan siivet selkäänsä ja lehahtavan yläilmoihin, pilvien sekaan, kun Cassidy voihkaisi Irlannin kuullessaan ja ilmoitti haluavansa jonakin päivänä sinne. Amelien ryhti suoristui hivenen, ja utelias, sekä innokas, pilke sävähteli hänen vihreissä silmissään.
"Suosittelen heinäkuuta ajankohdaksi, jos menet vierailulle", Amelie opasti, ja naurahti leppoisasti. "Siellä tuppaa satamaan paljon. Mutta Irlannin kesät ovat kauniita. Tammet ovat täydessä lehdessä, nummet vihriöivät ja kukat ovat täydessä loistossaan. Merenrannat ovat myös upeita aaltojen kuluttamine kallioineen. Tapasin ratsastaa siellä, sillä maisemat ja merituuli rentouttivat", Amelia kertoi innokkaasti. Hän olisi mielellään vuodattanut kaiken mahdollisen Irlannista, aina hotelleja myöten, mutta hillitsi itseään. Tyttö rauhoittuikin hörppäämään juomaansa ja vilkaisemaan kelloa, ennenkuin antoi täydellisen kiinnostuksen kohdistua taas ruskeatukkaiseen juttutoveriinsa.

Kun Cassidy kertoi espanjalaisista sukujuurista, oli Amelien aika loksauttaa leukansa auki. Silmätkin laajenivat hämmennyksestä, ja hengitys tuntui hetkeksi salpautuvan.
"Espanjasta?" Amelie pihahti, ja leveä hymy kipusi hänen huulilleen.
"Minä tekisin mitä vain, että voisin jonain päivänä muuttaa sinne. Espanja on niin kaunis! Rakastuin maahan heti, kun kävimme siellä kerran kahden viikon lomalla. Siksi opiskelenkin ahkerasti espanjaa", Amelie selitti, ja ajatuksissaan hän suorastaan kihersi innostuksesta.

Cassidy nyökkäsi toisen sanoille hymyillen, tokaisten sitten hivenen haaveksivaan sävyyn:
"Pitää varmaan ruveta taivuttelemaan vanhempia siihen, että seuraava perheloma vietettäisiin Irlannissa." Onneksi se ei liene kovin vaikeaa, sillä hänen äitinsäkin oli kovin kiinnostunut tuosta vihreästä saaresta ja olikin jo tainnut vihjailla hienovaraisesti perheen isännälle, että sehän voisi olla kiinnostava lomakohde ja sen sellaista.
Tummanruskeat silmät jäivät tuijottamaan Amelieta, Cassidyn huulien raottuessa hivenen, ennen kuin tuo hymyili leveästi, kysyen sitten yllättyneenä että ilahtuneena:
"Ratsastatko sinä?"

Neitokainen naurahti keveästi toisen leveälle hymylle, nyökytellen sitten päätään.
"Joo! Espanja on aivan ihana maa, siihen ei ikinä kyllästy. Kaikki tuntemanikin ihmiset ovat aivan ihania ja paljon avoimempia mitä jenkit…" tyttö sanoi, kaipuun kuultaessa hennosti tytön sanojen läpi. Hän tunsi aina kaipausta toiseen kotimaahansa, minä Cassidy Espanjaa piti, kun alkoi puhua siitä. Sekä tietysti sukulaisiinsa, jotka olivat järjestään kovin hyväsydämisiä ja mukavia, aivan toista luokkaa mitä esimerkiksi oletettavasti suuri osa Aston High Schoolin oppilaista...

"Dublin on kiva kaupunki. Siellä viihtyvät niin shoppaajat kuin kaupunkikohteiden katselijat", Amelie vihjasi, kun Cassidy haaveili seuraavasta perhelomakohteesta. Punahiuksinen oli aidosti iloinen, kun tapasi tämän ruskeahiuksisen, suloisen tytön. Tuntui hauskalta, että jollakin ihmisellä oli näin paljon yhteistä kuin hänellä. Sellaisia ihmisiä kun ei tuntunut jokaisen puun alla asustavan..
Ja sitten puhe kääntyikin aiheeseen, joka oli Amelielle vieläkin tärkeämpi ja rakkaampi kuin Irlannin vihreä saari; ratsastus. Se oli tosin myös aihe, josta jotkut pitivät ja jotkut saivat siitä mainion aiheen kiusaamislistaansa. Amelie ei tiennyt, kumpana Cassidy sen ottaisi, mutta tuon ilme näytti aidosti uteliaalta, eikä lainkaan ivalliselta.
Amelie sipaisi punaisia luonnonkiharoitaan. "...Joo. Minulla on oma englantilainentäysiverinen, ruuna nimeltään Cello. Tai Cello Song xx se on oikeasti. Kisaan sillä kenttää silloin tällöin." Amelie vilkuili Cassidyn kasvoja varovaisesti, pitäen tauon, jolla saattoi taas siemaista vähän limsaa kurkkunsa kostutteeksi. "Aiemmin kisasin enemmänkin, mutta.. se ei enää kiinnosta yhtä paljoa."
Syy siihen oli ilmiselvä, mutta aiheesta puhuminen tuntui hieman hankalalta.

Ameliesta tuntuikin hyvältä siirtää ikävät ajatukset pois ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Hevosista oli mukava puhua, mutta niin oli Espanjastakin! Hymy palautui sieville kasvoille ja uteliaana tyttö kuunteli toisen kertomusta rakastamastaan maasta.
"Huomasin ihan saman!" Amelie hihkaisi. "He olivat niin avoimia! Aina hymyilemässä. Muut maat voisivat ottaa heistä mallia!"
Amelie muisti kyllä, kuinka hän kerran oli ollut aivan eksyksissä lähdettyään yksinään tutkimaan paikkoja. Onneksi hänet oli havainnut muuan englantia erittäin taitavasti puhuva mies, joka kohteliaasti opasti eksyneen teini paikkaan, jonne hän halusi. Amelie oli vieraalle kovin kiitollinen, ja muutenkin hänelle oli jäänyt erittäin mielyttävä muisto espanjalaisesta väestä. Cassidykin vahvisti tätä oloa, vaikkei täysin kyseisen maan asukas ollutkaan.

Cassidy kuunteli hymyillen toisen sanat Dublinista, nyökäten sitten.
"Pistetään korvan taakse", todettiin leppoisasti, tuon kohentaessa sitten hivenen asentoaan tuolilla, ennen kuin tuo jähmettyi jo toistamiseen penkille liikkumattomaksi, tuijottaen vain Amelieta huulet hivenen raollaan, silmiään räpytellen.
"Onko sulla OMA HEVONEN?" kysyy viimeisten sanojen kohdalla äänen kohotessa asteen verran korkeaksi.
"Hitsit miten siistiä!" hihkaisee sitten naurahtaen perään. Toisella oli oma hevonen… Vau. Hän muisti vielä miten oli itsekin haaveillut nuorempana vielä ratsastaessaan hevosesta, tai oikeastaan sekä ponista että hevosesta. Ja Ameliella oli vielä englantilainen täysiverinen, juuri sellainen, millaisen Cassidy olisi ottanut. Cassidy katseli katon rajaan haaveilevasti, palaten sitten maan tasalle yhtä pikaisesti kuin oli sieltä poiskin leijaillut.
"Minäkin ratsastin ennen... Mutta sitten se harrastus muuttui joksikin muuksi, en tosin muista enää miksi, ja nykyään cheerleader-treenit ja koulun käynti vievät niin suuren osan ajasta, etten oikein ehdi enää harrastaa mitään..." paljastaa sitten hymyillen hieman surumielisesti. Hän olisi mielellään jatkanut hevosharrastustaan, mutta kun aika ei riitä, niin se ei sitten riitä.

Neitokainen huokaisi hivenen kaipaavasti. Espanja, hevoset ja meri... Kolme asiaa, mistä Cassidy piti erittäin paljon. Pitäisi ensi kerralla muistaa käydä paikallisessa ratsastuskoulussa ja käydä jonkun turistiryhmän mukana laukkaamassa meren rannassa. Voi miten hän kaipasikaan tällä hetkellä toiseen kotimaahansa!
"Niin he ovat, ainakin suurin osa. Totta kai mukaan mahtuu myös niitä epämiellyttävämpiä, mutta suurimmaksi osaksi he ovat niin positiivisia, ettei heitä voi muuta kuin ihailla."

Amelien henki meinasi salpautua, puoliksi onnesta, puoliksi hämmentyneisyydestä. Hän oli kuvitellut olevansa ainoa Kalifornialainen hevosharrastaja tässä ikäluokassa, mutta nyt.. tämäkin väite onnistui näyttämään, että hän oli väärässä. Amelie ei voinutkaan hetkeen kuin räpytellä silmiään, toljottaa äimistyneenä, ennenkuin sai raolleen avautuneet huulensa sulkeutumaan ja saamaan ajatuksensa selviksi. Hymykin kohosi huulille, innostuneempana kuin kertaakaan aiemmin keskustelun aikana, mikäli se pystyi olemaan mahdollista.
"Ihanko oikeasti?" Amelie kysyikin varmistaakseen, ettei Cassidy laskenut leikkiä ratsastuksesta. Punahiuksinen naurahti. Vau.
"Ja joo, on mulla. On ollut seitsemänvuotiaasta saakka." Amelie hymyili vinosti. "Ensimmäinen ponini oli nimeltään Flippan. Se oli risteytysponitamma, todella mukava, vaikka vähän jukuri toisinaan. Aloitin sillä kilpailemisen", Amelie aloitti kertomuksensa ja muistutteli itseään alituiseen, että se pitäisi tiivistää. Ei ketään varmasti kiinnostanut hänen historiansa ratsastajana. "Kävin sillä valmennuksissa, en osannut ratsastaa yhtään kun sen sain. Kun Flippan alkoi käydä pieneksi, minulle ostettiin ensimmäinen iso hevoseni, Comissarion. Se oli Irlannissa syntynyt puoliveriruuna, erittäin hyvä hyppääjä ja rohkea luonteeltaan. Mutta meille kävi onnettomuus, ja se piti ikävä kyllä lopettaa.." Sanat katosivat kuiskaukseski, kun tyttö hetken muisteli vanhaa, komeaa hevostaan, joka oli niin mahdottoman lempeä ja hyväntahtoinen. Amelie kurtisti kulmiaan, ja yritti haihduttaa pahat ajatukset pois. Ainakaan Comissarioon ei sattunut.
"Kun muutimme, äiti osti minulle Cellon. Se on mahtava hevonen. Todella iloinen, leikkisä ja vauhdikas, muttei silti mikään käsistä ryönäävä kuumakalle. Pitäisit varmasti siitä", Amelie kertoi hevosestaan, ja pyyhkäisi hiussuortuvan nopeasti korvansa taakse nopealla liikkeellä. "Josn haluat, voit joskus tulla katsomaan sitä. Se asuu tallilla vähän keskustan ulkopuolella."

Amelien sisimmässä suorastaan kihelmöi, niin iloinen hän oli kohdattuaan iloisen, sievän Cassidyn. Pitäisi sittenkin kiittää, kun hän oli joutunut kouluun näin aikaisin! Kujeilevasti hymyilevä irlantilainen siemaisi juomaansa, joka alkoi ikävästi olla loppusuoralla. Vihreät silmät kurkistelivat uteliaina vieressä oleskelevaan tyttöön, ja korvat vangitsivat jokaisen sanan, jonka toinen päästi suustaan. Amelie hymyili niille.
"Harmi, että jokaisessa maassa on ne ikävätkin ihmisensä", punahiuksinen tuumaili ja virnisti kevyesti. "Olisi hauska käydä maassa, jossa kaikki olisivat leppoisia ja hyväntahtoisia."

Cassidy kuunteli punapään kertomusta yhtä aikaa kiinnostuneena, innostuneena, uteliaana, ilahtuneena, haikeana että hämmentyneenä. Hän ei olisi aluksi uskonut ollenkaan, että tyttö todella harrastaisi ratsastusta. Ja omisti vieläpä oman hevosen, jolla kilpaili! Voi se olisi kovin hienoa, mutta hänen nykyisillä taidoillaan, jotka olivat eittämättä ruosteen peitossa... No, ehkä ne sitten palautuisivat mieleen, jos hän alkaisi käydä taas tallilla. Ja neitokaisen oli jälleen muistutettava itselleen, että hänellä ei riittänyt aika mihinkään muuhunkaan, joten miten hänellä riittäisi sitä ratsastukseen ja kenties joskus omaan hevoseen? Ei yhtään mitenkään on oikea vastaus.
"Oi, se olisi hienoa!" toteaa sitten aidosti ilahtuneena että yllättyneenä Amelien kutsusta. Hän todella tarkoitti sanojaan.

Tummanruskeahiuksinen pohdiskeli hetken toisen sanoja mietteliäänä, tokaisten sitten:
"Niin ehkä, mutta se varmaan olisi pitemmän päälle tylsää. Eihän sitten mukavia ihmisiä osaisi arvostaa, jos kaikki olisivat sellaisia, vai?" Cassidy hymyili, puraisten vahingossa kieltään, niin innoissaan hän oli. Pitäisi muistaa ehkä kiittää Daniellea, että oli ajanut corvetesta bensan loppuun... Tai ehkei sittenkään, sisko todennäköisesti ajaisi sitten aina vaan, olettaen, että se olisi hänestä hyvä. Mitä se ei todellakaan ollut – paitsi nyt, Amelie oli todella mukava ja Cassidya itse asiassa säälitti, ettei hän ollut aiemmin tutustunut punapäähän.

Amelien kasvot hehkuivat melkein yhtä punaisina kuin hänen hiuksensa, ja vieläpä silkasta innostuksesta! Hyvä ettei hänen kätensäkin tärisseet innostuksen luomasta energiasta! Se olisi ollut noloa, varsinkin, jos se olisi aiheuttanut juoman läikkymisen.
"Okei, pitää katsoa jos joskus onnistuisi", tyttö hymyili tyytyväisenä. Olisi mukavaa, jos hän pystyisi tekemään jotain hevosista pitävän tytön hyväksi. Varsinkin, kun Cello oli ehkä mukavin hevonen maan päällä. Se otti vieraat vastaan aina hörökorvin, haisteli uteliaasti ja tutki, olisiko sille tuotu herkkupaloja taskussa. Ikinä se ei luiminut tai tehnyt ikävyyksiä, vaan oli positiivisin olento maanpäällä. Tallin omistajat, jossa Cello asui, olivat kehuneet ruunan käytöstä. Se osasi kuulemma ilahduttaa synkimpänäkin aamuna olemalla niin päivänsädettä muistuttava. Amelie olikin erittäin ylpeä ruunastaan. Sellaisia ei ollut kuin yksi maailmassa - etenkin, kun hevonen omisti loistavan hyppytyylin ja vieläpä kauniit askeleetkin. Se oli myös ollut kallis, siitä ei ollut epäilystäkään..
"Voin antaa sinulle numeroni, jos haluat ottaa yhteyttä", Amelie ehdotti vaatimattomasti olkapäitään kohauttaen.

Kun siirryttiin ajattelemaan hyvismaan tylsyyttä, Amelie sipaisi hieman poskeaan. Sitä kutitti. Hän katseli Cassidyyn pieni hymy huulillaan, ja nyökäytti lopulta päätään alistuvasti toisen sanoille.
"Nojoo, oikeassa olet. Olisihan se vähän tylsää", punahiuksinen venytti hieman käsivarsiaan ja käänteli päätään, jotta niskat eivät jumahtaisi niille sijoilleen.
"Mutta jos siellä ei tarvitsisi asua. Kävisi vain lomailemassa vähän", Amelie virnisti pehmeästi ehdotuksensa.

Cassidy tutkaili kiinnostuneena Amelieta, naurahtaen sitten ja silmien alkaessa tuikkia iloisesti.
"Se olisi oikein kiva", vastaa sitten punapäälle tuon kysymykseen puhelinnumerosta. Neitokainen alkoikin jo kaivella tummanruskeaa koululaukkuaan, tavoittaen sen pohjalla viruvan hopeanharmaan simpukkamallisen kännykän. Vähän kärsinyt kolauksia, kun tippunut milloin minnekin ja mistäkin, mutta toimi yhä ja se riitti Cassidylle.

"Joo, lähtisin kyllä mielihyvin lomalle sellaiseen maahan", todettiin sitten hymyillen. Ainakin silloin, kun olisi jostakin syystä surullinen tai vihainen tai jotakin, niin voisi lähteä sinne ja ihmiset olisivat kaikki mukavia... Se olisi kovin kätevää, harmi vain, ettei sellaista paikkaa varmaan koskaan todellisesta maailmasta löytyisi.

"Hetki, mä haen juomaa", toteaa sitten huomaten kurkkuansa kuivavan. Nopeasti tyttö nousi penkiltä, harppoen hieman kauempana olevan juoma-automaatin luo. Hetken tuo tutkaili erilaisia vaihtoehtoja, pudotellen sitten kolikot yksi kerrallaan automaattiin ja painaen haluamaansa. Cassidy odotti henkeä pidätellen ja huokaisi helpotuksesta, kun sprite-pullo tippui kolauksen kera automaatin lokeron. Se nyt olisi tästä vielä puuttunutkin, että hän olisi joutunut hieman... käsittelemään tuota hemmetin rakkinetta. Cassidy oli jo taputtamassa automaattia ja kehumassa sitä hyväksi pojaksi, ennen kuin tajusi, miten idioottimaiselta se varmaan kuulostaisi ja näyttäisi ja hän häpeäisi sitä myöhemmin, joten tyttö vain asteli limpparipullon kera takaisin Amelien viereen. Kyllä sitä aamulla saikin kummallisia ideoita.

Amelie oli varautunut, että Cassidy ilmoittaisi, ettei häntä oikeasti kiinnostaisi tavata Celloa; että hän olisi valehdellut niin Amelien mieliksi. Siksi olikin oikein positiivista, että suloinen tyttö kumosi nämä ajatukset vaikuttamalla aidosti kiinnostuneelta. Hän jopa etsi puhelintaan laukustaan, ja Amelie kohotti kulmiaan, jotka hän oli pitänyt hyvässä kunnossa nypityttämällä ne tietyin väliajoin. Rikas tyttö huokaisi helpottuneena, ja salli hymynsä levitä jälleen hieman leveämmäksi, lämmön huokuessa siitä kuin öisestä, lohdullisesta nuotiosta. Hän oli juuri aloittamassa luettelemaan numeroitaan, kun Cassidy totesi hakevansa ensin juotavaa. Ai oikei. Amelie nyökäytti päätään, hörpäten samalla omaa limsaansa, kuin hän olisi muka unohtanut sen jotenkin.

Sillä aikaa kun Cassidy toimi juomanhakureissulla, Amelie kaivoi laukkuaan. Sieltä hän löysi kuulakärkikynän ja paperinpalan pystyi repäisemään helposti sattumanvaraisesti valitun vihon reunasta. Selkeällä, sievällä käsialallaan Amelie kirjoitti siihen nopeasti puhelinnumeronsa. Olihan tämä helpompaa, ja kaiken lisäksi näin saattoi kuluttaa sen lyhyen hetken, ennenkuin Cassidy palasi takaisin. Ja kun ruskeatukkainen palasi istumaan Amelien lähelle, hymyillen punahiuksinen työnsi kapealla ja pitkällä sormellaan paperilapun lähemmäksi häntä pöydänpintaa myöden.
"Siinä numeroni", Amelie totesi. "Voit ilmoittaa itsestäsi heti kun haluat. Minulla ei ole oikein muuta elämää kuin Cello, joten luultavasti aika kuin aika sopii minulle." Amelie virnisti hieman nolosti, pyyhki luonnonkiharoitaan, ennenkuin asettui vähän mukavammin paikallaan.

Tyttö aukaisi sihahtavan limpparipullon, kostuttaen suunsa, ennen kuin poimi punapään nätillä käsialalla raapustaman puhelinumerolapun pöydältä, vilkaisten sen pikaisesti. Kännykkä kaivettiin uudemman kerran esiin, tällä kertaa taskusta jonne Cassidy sen oli sujauttanut, ja näpytteli numeron ylös, ennen kuin tunki paperilapun housujensa taskuun. Nyt numero oli kahdessa paikassa ja hän ei varmaan onnistuisi hukkamaan sitä... Ainakin näin sopi toivoa.

Cassidy vilkaisi hieman hämmästyneenä Amelieta, nyökäten sitten vain hymyn palatessa tuon kasvoille.
"Minä soittelen", todettiin sitten tytön hörpätessä uudemman kerran juomastaan. Hän varmasti soittaisi heti kun löytäisi sopivan raon... Ja hän kyllä löytäisi sen, ja nopeasti.

"Kuinka vaikeissa luokissa te kilpailette?" kysyy sitten kääntäen katseensa takaisin punapään puoleen, rullaten limpparipullon korkin pikaisesti kiinni ja sujauttaen sen koululaukkuunsa, minne myös kännykkä tipahti. Yleisesti ottaen hän ei kanniskellut tavaroita taskuissaan vaan laukussa, tyttö kun ei erityisemmin pitänyt siitä, kun farkkujen taskut venyivät. Saihan hänkin osoittaa sen verran pinallisuutta...

Amelie ilahtui kuullessaan, että Cassidy aikoi soittaa hänelle. Eihän mikään mahti maailmassa voisi toista pakottaa, mutta oli positiivista edes kuulla tuo sanottuna ääneen, vaikkei se sitten olisikaan valhetta kummoisempi tokaisu. Amelie hykerteli sisimmässään, oikein iloisena, että aamu oli saanut näin mukavan alun. Pitäisi tulla aikaisin joskus uudestaankin, ihan vain testatakseen, oliko tässä jotain taikaa..
Punahiuksisen ajatukset kuitenkin katkesivat, kun Cassidy tiedusteli, kuinka vaikeissa luokissa hän ja Cello kisasivat. Amelie palautti hymyn huulilleen - Cellosta oli aina hauska puhua!
"Se osaa kouluratsastuksessa vahvasti Helpon A:n asiat", Amelie kertoi ylpeänä ruunastaan. Sitä olivat kouluttaneet erittäin pätevät ratsuihmiset, jonka kyllä huomasi. Lihaksikas nuori hevonen oli ilo silmälle ja loistava kisakumppani.
"Mutta esteillä se hyppäisi vaikka taivaaseen! Se rakastaa hyppäämistä! Minkäänlainen este ei sitä pelota ja kaikkiin se suhtautuu yhtä iloisesti. Olen käynyt hyppäämässä jopa 150sentin rataesteitä ja maastoesteillä vähän haastavammissakin luokissa. Se pönttö hyppäisi varmaan kaksimetrisen rakennuksenkin ylitse", Amelie nauroi huvittuneena. Hevonen oli tosiaan varsinainen pörhö, jota ei joskus ymmärtäneet muut kuin se itse, ainakin toivottavasti. Eläin on niin omanlaisensa, että tarhakaveritkin katselevat sitä toisinaan erittäin kummastuneina.

Cassidy naurahti heleästi Amelien sanoille, joista kuulsi selvä ylpeys hevostaan kohtaan. Neitokainen hymyili pirteästi, nyökäten sitten toisen vastaukselle, kuunnellen sen tarkasti.
"Jos ihan totta puhutaan, niin minä en ymmärrä höykäsen pöläystäkään noista luokista, mutta 150cm on aika paljon... Sehän hyppäisi minunkin ylitseni", toteaa sitten hivenen hämmästystä äänessään, sillä hän ei jotenkin kyennyt sisäistämään asiaa, että punapään hevonen kykenisi hyppäämään hänen itsensäkin yli.

"Minä en ole hypännyt… Ei kun olenpas, joitakin maastoesteitä Espanjassa!" hihkaisee sitten.
"Voi, minulle tuli kauhea ikävä hevosia... Ja Espanjaa", toteaa sitten hivenen surkeana, naurahtaen sitten kuitenkin perään, sipaisten tummanruskeita hiuksiaan korviensa taakse.
"Tuntuu, että olisi sata vuotta, kun olen viimeksi ollut Espanjassa... Ja ratsastuksesta puhumattakaan! Milloinhan olen edes viimeksi nähnyt hevosen?" pohtii nauraen sitten, kääntäen tummat silmänsä Amelien suuntaan.

"Mitä sinulla on ensimmäisenä?" kysäisee sitten ohimennen, luoden pikaisen vilkaisun kelloon, joka näytti alkaneen tikittää vauhdikkaammin, kun hän tapasi Amelien.

Amelie virnisti kevyesti, kun havaitsi hämmentyneisyyden Cassidyn silmissä. Oli varmasti todella erikoista, kun alkoi tarkemmin "ajattelemaan, minkälaisiin hyppysuoritukseen niinkin suuri eläin kuin hevonen kykeni. Amelie pyyhkäisi hiuksensa pois hartialta, selän taakse, ennen kuin vastasi iloinen sävy äänessään kuultaen:
"Se hevonen hyppäisi varmaan talonkin yli. Se ei aina ihan ymmärrä, ettei vaan pysty kaikkeen.. Se luulee varmaan omistavansa siivet", Amelie naurahti kertoessaan Cellosta. Ruuna oli todellakin erittäin luotettava hyppääjä, joka ei kieltänyt lähes koskaan. Sen ainoa huonompi puoli oli sen täysiverisen suvun tuoma tuolisuus, sillä ruuna kiihtyi hyvin helposti ja oli tällöin hankala hallita. Se pysyi kuitenkin lahjakkaalla ratsastajalla, jolloin siitä sai ketterän sekä nopean kisakumppanin, jollaista on hankala päihittää.
"Se tekeekin yleensä virheensä egoillessaan. Se kuvittelee pääsevänsä yli, ei kuuntele, hätäilee ja sitten osuu puomiin. Ja sitten sitä selvästi hävettää jälkeenpäin", tyttö virnisti. Hän vain piti hevosista niin kovin paljon, ja kykenisi varmasti juttelemaan jokaisen minuutin loppuelämänsä ajan näistä uljaista eläimistä.

Amelieta kuitenkin kiinnosti Cassidyn hevostausta, kun toinen muisteli aikaa, joka oli kulunut viimeisimmästä kosketuksesta hevoseen. Vihreät silmät täynnä uteliaisuutta katseli Amelie tyttöä hymyään säilyttäen, näpyttäen kevyesti sormillaan reittään, kuunnellen toisen sanoja.
"Kuinka paljon sinä sitten olet ratsastanut?" Amelie tiedusteli Cassidyltä suoraan. Hän ei ollut tavannut ketään muuta hevosista pitävää henkilöä koulusta, joten ajatusten vaihtaminen tuntui erittäin hyvältä. Sai välillä uusia ajatuksia, mielipiteitä ja kysymyksiä kuin talliporukan kanssa, joiden kanssa tyttö vietti aikaa aina hevosensa kanssa ollessaan. Ehkä se oli yksi syy tytön suureen innokkuuteen. Oli hauska löytää vihdoin joku, jota yhdisti samanlainen rakkaus Amelien kanssa!
"Kävitkö tunneilla, oliko sinulla hevonen..?" Amelie arvuutteli, ja hän nojasi hieman kasvojaan käteensä, kyynärpään ottaessa tukea pöydän pinnalta.

Hevosmaailmasta takaisin ankeaan koulurakennukseen Amelie palasi vasta, kun Cassidy tiedusteli, mitä irlantilaistytöllä olisi ensimmäiseksi. Kaiken tämän innokkuuden keskellä oli nuorikko miltein unohtanut realistisen olinpaikkansa. Hän ei ollut tallilla, ei lähelläkään sitä, vaan koulussa. Hieman hämmentyneenä tyttö vilkaisi kelloonsa, antaen keskittymisensä palata sen jälkeen Cassidyyn, hymyn palautuessa lämpimänä kasvoille.
"Aa, joo. Maantietoa. Ihan mukavaa, minusta vain tosin tuntuu, ettei opettaja pidä minusta", Amelie totesi ja kohautti hieman olkiaan. Hän ei tietänyt, mistä moinen olotila johtui, mutta hieman viileä oli opettajan sävy hänen lausuessaan Amelien nimeä.

Amelien sanat kirvoittivat pehmeän naurahduksen Cassidyn huulilta, neitokaisen pudistellessa päätään.
"Sehän se vasta olisikin, jos omistaisi Pegasoksen..." toteaa virnistäen punapäälle. Oikeastihan se olisi mielettömän siistiä, liidellä pitkin taivaita siivekkäällä hevosella... Mutta valitettavasti sadut eivät olleet totta.

Hänen uuden tuttavuutensa tiedustellessa kuinka paljon hän sitten oli ratsastanut, Cassidy siristi hivenen silmiään yrittäessään miettiä, saamatta mitään järkevää aloitus tai lopetus hetkeä päähänsä.
"En minä tiedä", sanoo sitten totuuden mukaisesti hymähtäen keveästi.
"Kävin minä nuorempana tunneilla... Omaa hevosta ei ole koskaan ollut, vaikka sellaista kovasti toivoinkin", vastaa toisen kysymyksiin naurahtaen muistolle siitä, miten hän joka ikisellä päivällisellä yritti kärttää vanhemmiltaan hevosta, tai oikeastaan ponia…

"Okei, minulla on matikkaa..." toteaa nyrpistäen hivenen nenäänsä.
"Minä inhoan matikkaa. Ja matikka inhoaa minua. Ja opettajakin inhoaa minua", toteaa virnistäen. Se oli totta, hän todella inhosi matikkaa – ärsyttävämpää kouluainetta ei voinut olla. Ja matikka inhosi häntä – numerot eivät koskaan menneet oikein päin. Ja opettaja motkotti hänelle vähän väliä kaikesta mitä nyt ikinä keksikin, kynän lyhyydestä paperin karheuteen ja sitä rataa.

// heivasin hahmon pois, joten tää oli tässä.