Take a chance on me

// Kuka vain on tervetullut mukaan //

Juuri aurinkoinen ja erittäin lämmin sää teki päivästä loistavan ja antoi vielä hyvän syyn ulkona oleskeluun. Amanda High, tuo 1. luokkalainen ruskeahiuksinen tyttö, oli päättänyt viettää hyppytuntinsa koulun pihalla ja hän olikin valinnut paikakseen yhden penkkisetistä, johon kuului pöytä. Hän oli levittänyt matikankirjansa ja -vihkonsa pöydälle hujan hajan, eikä hän tosiaan pystynyt uskomaan, että teki hyppytunnilla läksyjä. Hän kun olisi mielummin ollut vaikka polttelemassa jossain koulun nurkalla, mutta viime tunnilla opettaja oli sanonut Amandalle, että hän saa hylätyn, jos ei ole tehnyt läksyjään seuraavaksi tunniksi. Ne sanat olivat siis syy siihen, että Amanda vietti vapaa-aikaansa tehden läksyjä. No, oli hän sentään aika hyvän paikan valinnut. Siihen kun paistoi aurinko suoraan ja vaikka Amanda istui vain paikallaan, hänelle oli ehtinyt tulla vähän hiki.

Amanda oli tapansa mukaan reunustanut vihreät silmänsä kevyesti mustalla kajalilla. Yllään hänellä oli sinä päivänä harmaa, lyhyt, selästä avonainen ja edestä v-aukkoinen tunika, jossa oli lyhyet t-paita hihat ja tunikan alla hänellä oli mustat legginssit. Molemmissa ranteissa hänellä oli pari kulunutta korua, joiden olemassa oloa ei juurikaan huomannut.
Hän oli nostanut jalkansa penkille ja ottanut tennarit pois jaloistaan, jättäen ne lojumaan nurmikolle. Koululaukkunsa hän oli nostanut syliinsä, sieltä kun piti vähän väliä kaivella joitain monisteita tai muita muistilappuja. Että hän osasikin inhota matikkaa, varsinkin, kun ei osannut sitä kunnolla, eikä tajunnut välillä yhtään mitään monisteiden sisällöstä.

Hän kurkisti jälleen koululaukkuunsa ja veti esiin nipun monisteita, joiden seasta alkoi etsiä oikeaa. Monisteet, jotka hän oli todennut vääriksi, hän laski pöydälle eteensä. Pienet juovat ilmestyivät hänen otsaansa, kun hän kurtisti kulmiaan löydettyään oikean monisteen. Jälleen hepreaa hänelle. Samassa syntyi kuitenkin pieni tuulenpuuska, joka heitti nipun irtonaisia monisteita pöydältä maahan ja lähti leikkimään niillä pyöritellen niitä pitkin nurmikkoa.
Amanda katsoi epäuskoisena karkaavia monisteita ja parkaisi äänekkäästi.
”Mahtavaa! Ihan he*vetin mahtavaa..”

Hän pinkaisi pystyyn, jaksamatta laittaa edes kenkiä jalkaansa ja lähti jahtaamaan monisteita paljain varpain. Onneksi pihalla ei ollut juurikaan väkeä nyt. Amandaa nolotti pinkoa monisteiden perässä. Hän kiroilikin melko äänekkäästi saadessaan aina yhden monisteen kiinni ja vielä äänekkäämmin, aina kun moniste karkasi hänen ulottumattomiinsa, juuri kun hän olisi saanut sen kiinni.

//Noh, mä tulen vaikka Michikon kanssa.C: //

Päivä oli kirkkaan aurinkoinen, ja pilven hattaroita ei näkynyt juuri laisinkaan. Iso tuulenvire puhalsi koulupihan läpi puhaltaen lehdet maasta ilmaan.
Michikolla oli yllään ohut hieman suurikokoinen ruskea villapaita, ja ruskeahko minihame. Michikolla ei ollut piilolinssejään joten hän näki heikohkosti ympärilleen.
Michiko oli jättänyt pienikorkoiset kenkänsä omaan kaappiinsa jonka oli koristellut julistein ja tarroin heti tultuaan kouluun.
Michikon hiukset oli vapaasti kiharalla yksi pieni yksinäinen keltainen pinni otsatukkaansa pitelemässä ruodussa. Michikolla oli sininen leopardi kuviollinen kannettavantietokoneen laukku. Sisällä oli iso läjä monisteita ja kirjoja, ja tietenkin Michikon timantein koristeltu kannettava. Hän katseli ympärilleen tuulenvire hunajaisissa hiuksissaan. Michiko oli iloinen että kaikki oli mennyt tähän asti suht koht hyvin. Michiko kiinnitti erityisesti huomiota tyhjään pöytään jossa oli luultavasti laukku ja kirjoja. Missä noiden kamojen omistajakin on? Michiko koitti metsästää katseellaan tavaroiden omistajaa. Sitten hän näki kuinka joku hahmo juoksi hullunkurisesti pihalla valkoisten lappusten perässä. Tarvitseeko hän apua? Pitäisikö mennä apuun? Michiko hengitti syvään ja käveli pöydän luo jossa oli hylätyt tavarat. Hän jätti toiselle penkille omat tavaransa, ja lähti nopeasti juoksuaskelin kentälle auttamaan tätä hahmoa, joka oli luultavasti tyttö.
Tuulenpuuskia tuli vähänväliä nostaen michikon hiuksia ja hametta ylemmäs. Michiko sitoi hiuksensa silkkinauhalla, ja esti hameensa nousemista ylemmäs. Michiko nappasi yhden monistenipun joka oli niitattu siististi yhteen.
Matikkaa? Noh, minulla ei sentään tässä jaksossa ole matskaa. Hän nappasi toisenkin nipun, mutta sitten hän kadotti edellisen nipun. Hän hahmotti toisen nipun sijainnin, ja laittoi pitelemänsä nipun vatsansa ja kätensä väliin. Hän juoksi valkoisen lappukasan luokse ja nappasi sen nopeasti käteensä. Hän sanomatta sanaakaan juoksi pöydän luo laittaen paperipinon kiven murikan alle. Papereilla ei ollut enään mahdollisuutta karata pois. Michiko vilkutti tytölle, ja huusi:''Tartteetko apuu enään!?'' Michiko otti laukkunsa olalle, ja juoksi tytön luo vähän ärsyttävänkin iloisesti hymyillen. Hän avasi hiuksensa, ja heilutti pitkää tukkaansa tuulessa. Michiko pysähtyi tytön luokse odottaen vastausta.

//Vähän kökkö kun väsyttää. U_____U//

//Jees, tervetuloo :P//

Amanda ei edes ollut huomannut toisen paikalle ilmaantumista, niin keskittynyt hän oli saamaan ne kirotut monisteet takaisin käsiinsä. Sitten hän kuuli toisen huudon pöytänsä luota ja nosti vaistomaisesti katseensa huutajaan, vaikkakin se maksoi Amandalle yhden monisteen, joka pääsi pakenemaan aivan hänen edestänsä. Hän kirosi taas pienesti ja astui karanneen monisteen päälle, vangiten sen jalkansa alle. Sitten hän vilkaisi jälleen Michikoa, joka oli nyt nostanut oman laukkunsa olalleen ja oli juoksemassa Amandaa kohti ärsyttävän pirteä hymy huulillaan. Amanda ei ollut oikein juttu-tuulella, mutta ei hän kuitenkaan halunnut olla epäkohteliaskaan.

Hän nyökkäsi pienesti, pieni hymy huulillaan, kun Michiko saavutti hänet.
”Joo.. tota. Kiitti”, hän sanoi yrittäen kuulostaa tarpeeksi kiitolliselta. Olihan se hyvä, että monisteet oli nyt saatu kiinni, mutta tosi asiassa Amanda ei vain osannut olla tarpeeksi kiitollinen.
Hän kumartui nostamaan käteensä sen viimeisen monisteen, jonka oli vanginnut jalkansa alle hetki sitten. Se oli se moniste, jota hän oli tarvinnut matikantehtävässään ja se oli siis syypää siihen, että kaikki monisteet olivat levinneet nurmikolle.
Amanda kurtisti monisteelle kulmiaan ja laittoi sen vasempaan käteensä, muiden monisteiden joukkoon. Sitten hän nosti katseensa jälleen Michikoon. Toinen oli kysynyt, tarvitsiko hän vielä apua.
”Et sattuis osaamaan matikkaa?” Amanda kysyi ja mietti sitten hetken omaa kysymystään. Oliko Michikosta sopivaa, että sellainen tavallinen tyttö, kuin Amanda, pyysi apua toiselta matikanläksyissä. Luulisi, että Amanda voisi kysyä joltain nörtiltä apua. No mutta kysymys oli heitetty jo ilmaan, eikä häntä oikeastaan edes kiinnostanut, mitä Michiko ajatteli. Amanda halusi vain, että ne matikanläksyt tulisi tehtyä, hän ei kuitenkaan halunnut reputtaa koko matikan kurssia.

//Oh my god, so sorryy----. Koneella on ollu troijalaisia eikä porukat päästääneet koneelle. Apuaa! anteeksi kun sinun täytyi odottaa niin hitsin kauan. :CCCCCCCCCCC///



Amandan sanottua:”Joo.. tota. Kiitti”. Michiko katsoi Amandaa silmiin hymyillen, ja nyökkäsi.
''Ei se mitään. Sinähän tarvitsit apua.'' Michiko sanoi, ja otti kimaltelevan ponnarin taskustaan jossa oli suuri champanian värinen rusetti, joka kimmelsi. Hän sitoi hiuksensa korkealle, mutta löysälle poninhännälle, että rusetti meni poninhännän eteen.
Michikon omistamat tavarat. . . Varmaan puolet niistä kimmelsi jotenkin. Oli siinä sitten timantteja, glitteriä, tai paljetteja, kunhan oli jotain.
Michiko rakasti kaikkea ultrasöpöä.
Jos hän näki kaupungilla jotain suloista, tai muuten vaan muodikasta, ja kivaa hän osti sen.
Michiko oli uusi koulussa eikä siis tuntenut paljoa ihmisiä Astonissa, joten hän koitti olla kaikkille super kiltti, ja ystävällinen.

Amanda sanoi:”Et sattuis osaamaan matikkaa?”
Michiko säpsähti hieman koska oli omissa maailmoissaan, ajatellen kaikkea.
Esimerkiksi:Missä hän kävisi solariumissa täällä, tai spray on tan paikassa, ja miten HYVÄN ruan tekeminen täällä sujuisi. Kyllähän Michiko ajatteli kaikkea muuta, joka voisi aiheuttaa hänessä paniikkia.
Michiko oli hieman vaisumpi kuin äsken. Kuvitella että muutama ajatus voisi saada tytön pään pyörälle.
Michikolle alkoi tulla pieni koti-ikävä.
''Ai, hä? Ai, siis joo tota, kaikkihan matskaa osaa. Eikö vaan?''
Michiko sanoi koittaen vääntää jonkinlaista hymyä, joka ei olisi pelottava, ja hysteerinen.
''Näytäpä sitä montskuu.'' Michiko sanoi, ja otti monisteen Amandan kädestä. ''Ootas..'' Michiko pysähtyi puheessaan, ja tonki laukkuaan. ''Onko tämä tuo sama moniste?'' Michiko sanoi samalla kun oli löytänyt pitsisen kansionsa. Michikon moniste oli jo täydellisesti, ja siististi täytelty. ''Hei! Mä tiedän!'' Michiko sanoi idea päänsä sisällä.
''Sähän voit kopsata multa. Mä en tarttee koko monistetta enää, sähän voit oikeastaan vaihtaa nimen, ja luokan siitä.'' Michiko lysähti maahan, ja etsi leopardi kuvioisen penaalinsa. ''Haa-ha!'' Michiko oli hieman oudon oloinen, varsinkin kun hänellä oli tuo hullun kiilto silmissään.
Michiko otti vaaleansinisen kumin penaalistaan, ja kumitti hänen nimensä, ja luokkansa paperi lapustansa.
''Nonni. Siinä on.'' Michiko sulki penaalinsa, ja laittoi laukkuunsa. ''Ole hyvä, oli ilo auttaa.'' Michiko sanoi, ja kumarsi sievästi. ''No niin. Mulla on vapaata enkä tiedä mitä tehdä. Milloin sulla alkaa tunti?'' Michiko sanoi, ja katseli ympärilleen oliko siellä muita.
''Eihän täällä muitakaan ole. Missä kaikki on?'' Michiko kysyi, ja katseli Amandaa silmiin.
''Mut jos haluut voidaan hengata, ei kyl ole yhtään pakko. Voin mennä solkkuuki. Mut ajattelin vain..'' Michiko sanoi, ja räpläsi koristeellisia tekokynsiään. Olihan Amanda tarpeeksi mukava, että hänen luonaan haluaisi olla.
Michiko käänsi katseensa maahan, ja sitten taas amandaan. Pieni hymy tuli Michikon huulille, ja silmiin. Sitten hän katsoi kynsiään samalla kun niitä näpräili. Hän odotti jo kieltävää vastausta, koska Michiko oli kamala luuseri eikä tiennyt mistään mitään.
Hän alkoi yleensä kun oli hermostunut näpräämään kynsiään, tai hiuksiaan.
Mutta nythän hiukset oli takana siivosti ponnarilla eikä niitä voinut kosketella helposti.