Hey, who are you?

[saa liittyä vapaasti! (:]

Aamulla herättyään Alicia Shepard oli huomannut auringon olevan jo korkealla - ja räväyttänyt silmänsä auki muistaessaan mikä päivä tänään oli kyseessä. Vilkaisu yöpöydällä olevan kännykän kelloon teki epäilyt hyvinkin aiheellisiksi. Kello näytti jo paljon, luvattoman paljon, ja tytön valmistautumisaika ensimmäiseen päivään uudessa koulussa oli järkyttävän lyhyt pommiin nukkumisen takia. Ravattuaan puolisen tuntia suihkun, vaatehuoneen ja vessan välillä hän pysähtyi katsomaan itseään peilistä. Sieltä takaisin tuijottivat siniset silmät sangen pistävästi. Pitkät ja suorat tummanruskeat hiukset laskeutuivat siististi olkapäille ja siitä vielä alemmas aina mahaan saakkaa. Tyttö oli hyvinkin ylpeä pitkistä ja hyväkuntoisista hiuksistaan - ne heijastivat valoa, kuin hän olisi tullut suoraan shampoo-mainoksesta.
Alicia haki päälleen vielä mustan kashmir-villaisen poleron ja heitti olalleen vanhan, mutta hyväkuntoisen Dieselin olkalaukkunsa - se ei ehkä ollut niin viimeisen muodin mukainen, mutta se oli tytön omasta mielestään kaunis ja aivan täydellisen kokoinen koululaukuksi. Ennen kouluun lähtöä vielä katsaus peiliin ja viimeinen silaus hennon helmiäisen väristä huulikiiltoa. Hän maiskautti huuliaan ja hymyili vinosti peilikuvalleen: hän oli nyt valmis, ja täysin ajoissa!

Koulun aulaan selviydyttyään Alician silmään pisti heti juoma- ja herkkuautomaatit. Suuntansa sinne kohdistaen hän kaivoi farkkujensa taskusta kolikon ja tipautti sen automaattiin. Hetkisen kuluttua tyttö katseli aulan ilmoitustaulua ainakin näennäisen kiinnostuneena kupillinen tuoretta lattea käsissään. Kahvia hörppäillen hän liikkui hiljakseltaan samalla kun antoi katseensa vaeltaa muissa oppilaissa. Jokaisella näytti olevan jokin oma porukkansa. Jokaisella - paitsi tietysti hänellä. Pieni huoli nosti päätään tytössä; löytäisikö hän täältä seuraa, vai anoisiko hän jo viikon kuluttua vanhemmiltaan ensimmäistä mahdollista lentoa takaisin Nykiin. Sitä olisi mahdotonta tietää vielä, mutta aikahan sen näyttäsi. Jos kävisi hyvin, Alicia sopeutuisi tänne hyvinkin helposti, ainakin paikka näytti hivenen rennomalta, jos vartasi aulaa nojatuoleineen New Yorkin laitokseen.

//Jos ei haittaa niin voin tunkea sekaan? :D//

Des oli kaikkea muuta kuin iloinen näky keskellä tällaista aurinkoista päivää mutta hän sentään oli käyttänyt valmistautumiseen ainakin sen tunnin.
Se oli ehkä enemmän ominaista tytöillä kuin pojilla mutta Des tapasi perustella kaiken pukeutumistyylillään ja musiikilla jollaista kuunteli ja niin hän olisi tehnyt jälleen jos joku olisi asiasta kysellyt.
Desin läpitunkevat, paksusti kajaalilla rajatut silmät tarkkailivat jokaista ohikulkevaa joista suurin osa tuntui välttelevän poikaa kuin ruttoa.
Hän saattoi syyttää siitä vain itseään, mutta toisaalta jotenkin oudolla tavalla hän piti siitä kun sai ihmisissä aikaan erilaisia tuntemuksia. Niiden seuraaminen näiden kasvoilta vaikutti olevan Desin lempipuuhaa, etenkin näin kun ei ollut seinään nojailun lisäksi juuri muuta tekemistä.
Des nykäisi koululaukkunsa hihnasta sen paremmin syliinsä ja kaivoi sieltä pienen peilin. Laukku palautui roikkumaan noin hänen polvensa korkeudelle samalla kun poika ryhtyi tylsyyttään parantelemaan kajaaleitaan.
Hän kyllä näyttäisi tyttömäiset pukeutumiset kaikille niille jotka vain hoksaisivat huomauttaa jotain hänen vaatteistaan tai meikeistään. Des osasi tehdä kaiken omalla tyylillään...
Harmi vain ettei kaikkia se hänen oma tyylinsä miellyttänyt.

Des ei tuntenut läheskään jokaista tämän koulun oppilasta mutta jos hän näki uuden oppilaan hän kyllä tämän sellaiseksi tunnisti ja niin kävi nytkin kun tuo tyttö käveli - todennäköisesti huomaamattaan - lähemmäs häntä.
Poika veti kasvoilleen ivallisen virneen ja lähes huomaamattomasti liu'utti jalkansa tytön kulkua estämään tämän kampatakseen. Tyttö oli tässä vaiheessa kuitenkin vielä parin metrin päässä ja jottei tämä välttämättä huomaisi hänen temppuaan Des päätti kiinnittää tytön huomion itseensä, mutta johonkin muuhun kuin hänen jalkaansa.
"Yks tollane lisäähän me tänne kaivattiinki", hän kähähti ivallisesti ja porasi läpitunkevan katseensa tyttöön, pidellen yhä jalkaansa tämän kävelyreitillä. Nyt jos tuo vain jatkaisi matkaansa suoraan eteenpäin ja...PAM!
Des ei kuitenkaan siirtänyt katsettaan tytön kasvoista sillä muutoinhan tämä olisi voinut huomata hänen juonensa.

//Ja tämä kuva kertokoon jotain poitsun vaatetuksesta ja ulkonäöstä :D//

[[juu, saat toki (:]]

Alicia käveli edelleen verkaalleen eteenpäin yhä kahvimuki varmasti käsissään - vaikka se oli jo aikoja sitten juotu tyhjäksi. Tytön katse liukui muista koulun oppilaista aina lattiaan saakka ja siitä takaisin - käyden läpi myös muiden vaatetuksen - toisten nuorten kasvoihin. Kaikki näyttivät jotenkin keskittyneen johonkin, toiset kiivaaseen tai vahemmän kiivaaseen keskusteluun muiden kanssa, osa taas tuntui vaipuneen omiin ajatuksiinsa ja toiset näyttivät ankarasti miettiviltä. Ja kaikea siltä väliltä tietty. Pukeutumistyylitkin oppilailla olivat aivan ääripäitä: näkyi vilahduksia Guccin ja Burberryn laukuista ja niiden seasta pilkotti goottien ja hevareiden hurjimpiakin asusteita. Tämä värien ja tyylien sekamelska ei kuitenkaan ihmetyttänyt tai ollut mitenkään uutta asiaa, se oli vain piristävää - useimmiten siis. Nämä poikkeukset olivat tytön kammoamat pojat vahvojen meikkien ja kaajaalien kanssa. Niistä Alicia ei ollut ikinä pitänyt, siis ei ikinä. Se oli vain jotain mitä hän karttoi parhaansa mukaan. Mutta tietysti, niinkuin aina, siinä paha missä mainitaan. Alicia nosti katseensa kengänkärjistään suoraan erään vahvasti meikätun pojan kasvoihin - ja poika vielä tuijotti häntä. Poika seisoi parin metrin päässä, ja tuon tuntemattoman suu näytti liikkuvan niinkuin tuo sanoisi jotakin, mutta aulan äänissä sitä ei kuulunut.
Tyttö ei irrottanut katsettaan pojan silmistä kävellessään tämän ohi - aivan vierestä - kunnes hänen jalkansa osui johonkin. Alician katse oli salamana lattiassa, jossa hänen eteensä oli ojennettuna jalka. Tyttö olisi lentänyt täysin hallitsemattomasti lattialle, ellei hänen vähän turhan laahaava askellus olisi kavaltanut pojan aikeita. Alicia nosti jälleen katseensa pojan silmiin, hänen pistävän sinisten silmiensä leiskuessa hämmennyksestä ja osaksi myös kiukusta. Miksi tuo täysin tuntematon poika olisi halunnut kampata hänet?

Des oli jo niin varma siitä että onnistuisi.
Ei hänellä edes ollut syytä kampata toista mutta se oli vain niin hänen tapaistaan. Hän kuvitteli voivansa elää ilman ystäviä ja toimia vain yksinään koko elämänsä läpi.
Ajanmittaan hän ehkä käsittäisi ettei maailmassa voinut selvitä yksinään, aina joutui tekemisiin muiden ihmisten kanssa mutta nyt se ei liiemmin Desiä kiinnostanut.
Hänellä ei ehkä ollut lihaksia joilla hakata muita mutta koulukiusaaminen onnistui kyllä muutenkin. Tosin osasi hän halutessaan olla mukavakin, jos tilanne ei vain ollut liian ärsyttävä hänen kannaltaan katsottuna.

Des seurasi tyttöä katseellaan, pitäen kuitenkin katseensa suunnattuna jatkuvasti tämän silmiin. Hän oli jo niin varma onnistumisestaan ennen kuin tyttö kolautti jalkansa hänen omaansa ja sai pojan pyöräyttämään turhautuneena silmiään.
Miksei likka osannut kävellä kunnolla, nopein, tihein askelin?
Des veti jalkansa pois toisen edestä ja veti kätensä puuskaan tungettuaan peilin ensin takaisin laukkuunsa. Poika näytti kerrassaan happamalta, tai no, pikemminkin aiempaakin happamammalta.
Des ei sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain eteensä kuin mitään näkemättä.
"Vittu", poika pian ynähti hiljaa ja mulkaisi sitten tyttöä tietämättä mitä olisi tuolle muka voinut sanoa. Turhaa hän varmaankin ryhtyisi selittelemään kun ei hänellä varsinaisesti mitään syytäkään tähän ollut.
Hän teki asioita hetken mielijohteista ja tämä oli ollut yksi sellaisista useista päivän aikana toistuvista mielijohteista.
"No moi", hän vastasi silmät suurina ja käsiään levitellen kun tyttö tuijotti takaisin eikä vaikuttanut järin tyytyväiseltä hänen tekoonsa. Ei tällainen luonne hänen vikansa ollut...Vai oliko?

Tyttö käänsi katseensa pojasta lattiaan ja taas lattiasta poikaan; hän ei tiennyt yhtään mitä olisi sanonut. mitä tuollaiseen kuuluisi? "Ai hei, yritit näköjään kampata minut keskellä koulun aulaa. Voi harmi, kun et onnistunut. No, kokeilempa huomenna uudestaan." Tuskimpa. Tuon ajatuksen Alicia hylkäsi siis heti.
Tytön oli pakko myöntää, että hän yllättyi aivan täysin pojan moikatessa hänelle. No, ehkä se johtui ennakkoluuloista ja pitämättömyydestä silmämeikillisiä poikia kohtaan, mutta tyttö oli kuvitellut pojan vain irvistävän tylysti tai näyttävän jotain kansainvälistä käsimerkkiä ja lampsivan tiehensä. Mutta ei, se niistä ennäkkoluuloista. Tai sitten tämä oli vain erikoistapaus.
"No hei", Alicia sanoi kokeilevasti, mutta samalla myös omaan tapaansa jotenkin jääräpäisen kuuloisesti ja hivenen tuohtuneena. Syitä näiden kaikkiin tunne-juttuihin joka hänen äänensä kavalsi, tyttö ei osannut selittää.
Alicia katsoi hetken poikaa ja pojan vaatetusta tutkivasti, mutta tunsi itsensä pian jotenki typeräksi seitessään siinä vain hiljaa.
"Onko tää joku tapa? Uudet oppilaat kampataan keskellä aulaa? Ai sori, yritetään", nyt hämmennyksen ja kaiken sen muun tilalle oli tullut vain kiihtymystä. Alicia olisi normaalisti vain tapittanut silmät teelautasen kokoisina tuota ilmestystä, mutta nyt hän ei vain osannut selittää käytöstään. San Diego ei selvästikään tehnyt hänelle hyvää. Tai miten sen nyt ottaa.

Des ei suinkaan ollut aikeissa vain moikata toista iloisesti. Sen kertoi kyllä hänen hieman äreä ja turhautunut äänensävynsä moikkauksesta huolimatta.
Hän oli niin tahtonut onnistua ja olisi onnistunutkin mikäli toinen olisi ottanut vielä vain muutaman vaivaisen askeleen! Miksi pilata hänen ilonsa kun olisi voinut vain kaatua kiljahtaen lattialle ja saada hänet tyytyväiseksi!?
Sen jälkeen hän olisi saattanut kiltisti poistua kuin ei olisi tehnyt toiselle mitään mutta nyt hänen täytyi saada ylpeytensä takaisin ja se oli osasyy joka esti häntä poistumasta.
Des ei tehnyt periaatteidensa vastaisesti eikä hän nolauksensa jälkeen siis voinut poistua vaan hänen täytyi jäädä ja hyvittää se edes itselleen jotenkin.
Se miten hän sen itselleen hyvitti olikin sitten asia erikseen. Hän saattoi kiusata toista hieman lisää ja saada sitten itsensä entistäkin tyytyväisemmäksi. Tai sitten hän saattaisi käyttäytyä toista kohtaan mukavasti ja silti tuntea olonsa paremmaksi? Sekin oli aivan mahdollista mutta toisaalta, hänen tuskin kannattaisi olla mukava toiselle sillä silloin tämä häntä vasta friikkinä pitäisikin.
Ensin koettaa kampata ja sen jälkeen kaveerata? Ei Des varsinaisesti edes osannut kaveerata. Hän ei yleensä kiinnostunut muiden asioista niin paljolti kuin omistaan, silkkaa itsekkyyttään...

Tyttö esitti kysymyksensä ja sai Desin vain suuttumaan entisestään huomauttaessaan hänen yrittäneen kampata tämän. Hän ei ollut onnistunut siinä...
"On ja normaalisti se toimii", Des ärähti ja asetti nyt toisen paksupohjaisen kengät peittämistä jaloistaan lähemmäs seinää, kantapää seinää vasten, jalka taitettuna.
Hän keskitti katseensa mieluummin lattiaan kun tuohon vittuilevaan tyttöön ja koetti keksiä jotain ivallista sanottavaa mutta vaikutti pahasti siltä että hän oli nyt alakynnessä...

Alicia heilautti toiselta puolelta pitkät tummänruskeat hiuksensa taakse. Se oli ele, jonka hän huomaamattaan tekii aina, kun tyttö oli vähäänkään hermostunut, mutta se ei tietenkään ollut kenenkään tiedossa. Tyttö harvoin tiedosti sitä itsekään.
Vittuilu ei ollut hänelle normaalia, ehei, vaan se oli jotain hyvin harvinaista, jota vain jotkut saivat joskus kestää. Ehkä syynä oli tällä kertaa ensimmäinen päivä täysin vieraassa paikassa ja ensimmäinen ihminen, joka hänet tiedostaa, on tälläinen. Se sai tytön turhaantumaan, ja hän oli muutenkin herkkä ennakkokäsityksissään iihmisissä. Entä jos kaikki täällä olisivatkin tälläisiä? Kysymys oli tietenkin täysin typerä ja se yleisti hirveästi, mutta se oli kuitenkin se ensimmäinen kysymys tytön ajatuksissa.

Pojan vastatessa hänelle Alicia ei voinut estää pientä ja ivallista vinoa hymyä tulemasta. Vaikka poika käänsikin katseensa lattiaan, tyttö tapitti edelleenkin poikaa silmiin ja niihin hänen makuunsa edelleenkin turhan vahvoihin meikkeihin.
"Ai yleensä vai? Miksei nyt? Olenko jotenkin viallinen?" Alician teki mieli niin lisätä tuohon vielä suivaantunut 'hä?', mutta tyttö esti sen, sehän ei olisi ollut ensinnäkään lainkaan hänen tyylistään.
Alician kädet, joista toinen oli farkkujen taskussa ja toinen piteli edelleenkin sitä tyhjää kahvimukia, menivät kuin itsestään puuskaan. Kahvimukin kohtalo oli lähin roskis, johon tyttö sen nakkasi.
Vihdoin Aliciakin kyllästyi tuijottamaan poikaa, ja hän käänsi katseensa johonkin mikää nyt sattui ensimmäiseksi silmiin osumaan. Ja se oli pojan kengät. Niimpä niin, mieluummin tyttö kuitenkin katsoi poikaa kasvoihin, silmiin, kuin tapittaisi tämän kenkiä. Joten tyttö käänsi katseensa takaisin tuon ilmeisesti nimettömän pojan kasvoihin. Nojaa, ei hän ollut itsekään esittäytynyt, mutta sen hän tekisi vasta sen jälkeen, kun tuo toinen viitsisi oman nimensä ilmoittaa.

Des ei voinut kuin naurahtaa hieman äreänä, hieman turhautuneena tytön heilauttaessa hiuksiaan. Neitimäinen mikä neitimäinen. Tosin Des nyt ei ollut mikään paras puhuja kun yllään tälläkin hetkellä oli korsetti.
Hän ei tahtonut häntä itseään katsottavan kieroon, haukuttavan tai syrjittävän mutta hän mieluusti teki juuri mainittuja asioita muille eikä välttämättä aina edes itse hoksannut niin tekevänsä ja hämmentyi kun sai niskaansa äkäisiä syytöksiä.
Vittuilu ei välttämättä toiselle ollut tuttua tai normaalia mutta Desin elämä suorastaan pyöri sen ympärillä. Hän vittuili, muut vittuilivat takaisin jonka jälkeen kaikki olivat vihaisia paitsi toivon mukaan Des joka joskus jopa voitti aloittamansa sanataistot ja vittuilut. Des ei kuitenkaan voittanut niitä aina ja siitä johtuen hän suuttui useasti.
Hän suuttui vielä hyvin herkästi koska omasi kärsimättömän luonteen. Hän ei pitänyt odottamisesta eikä häviämisestäkään sen paremmin.

"Sä oot tosi vialline", Des totesi näyttäen siltä kuin olisi ollut ihan vakavissaan. Itse asiassa hän olikin muttei se johtunut siitä mitä hän sanoi vaan siitä mitä juuri hetkiä aiemmin oli tapahtunut.
Hän oli epäonnistunut! Se ei vain käynyt päinsä! Hän ei voinut hävitä. Hän ei ollut luuseri ja hän oli vieläpä saanut tytön huomionkin kiinnitettyä itseensä.
Tytön kävelytyylissä se vika oli ja sen takia Des oli vähällä nähdä punaista.
Des kohotti kätensä ja hieroi sormenpäillään ohimoitaan. Näin hänelle kävi turhan useasti päivittäin, päässä alkoi tykyttää ja mielensä teki vain huutaa ja hakata jokaista eteen sattuvaa henkilöä, niin oppilaita, opettajia kuin muitakin koulun henkilökunnasta.
Hitaasti mutta varmasti Des valui seinää pitkin lattialle ja pian hänen takapuolensa tavoitti lattian.
"Ähhmm...Luovutan...", Des sitten lausui hampaitaan kiristellen vaikka se tekikin kipeää hänen ylpeydelleen, "Sulle ei oo ees kiva vittuilla..."

Alicia vaihtoi painoaan jalalta toiselle puolelle kärsimättömästi. Tälläinen tyhjänpäiväinen ja mitään sanomaton vittuilu-keskustelu ei ollut ihan jokapäiväistä hänelle. Normaalimpaa oli vain joko moikata pikaisesti, vaihtaa ehkä vähän kuulumisia, ja jatkaa sitten matkaansa jonkun toisen tutun luokse. Ai, poikaahan ei voinut tutuksi laskea. Tuo oli sanonut hänelle vasta muutamisen lausetta, ja tyttö oli vastannut sen mukaisesti. Se toinen keskustelu mahdollisuus, jota tyttö usein suosi, oli sitten vähän pitempi ja syvällisempi rupattelutuokio, jossa käsiteltiin kaikki viimeisen kuukauden kuulumiset, juorut ja muut mahdolliset tapahtumat. Mutta tämä ei näyttänyt olevan kumpaakaan. Ei lähelläkään. Molemmat virkkoivat muutaman sanan lauseita lyhyiden hiljaisuuksien välillä.

Alician kuultua pojan toteamuksen tyttö ei enää osannut selittää monimutkaisia tuntemuksiaan yhtään, eipä sillä, että ne olisivat häntä juuri tässä tilanteessa kiinnostaneetkaan, mutta hän oli niin tottunut kontrolloimaan kaikkia tekemisiään, ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.
"Jaa.", Alician sanoi jo lähes normaalilla äänensävyllään, vaikkakin siinä kuului edelleenkin tuo tytön pieni kiukun puuskahdus.
Pojan liu'uttuaan lattialle Alicia vaihtoi jälleen painoa toiselle jalalle sen toisen puuduttua jo tarpeeksi. Tuo liike saattoi ulkopuolisen silmin näyttää siltä, kuin tyttö olisi ollut hyvinkin hermostunut, tai jotain sinne päin, mutta ei hän ollut. Ei yhtään. Ei enää.
Pojan tunnustettuaan tappionsa ja ilmoittaessaan mitä mieltä tuo oli tytölle vittuilusta, Alicia hymyili vinoa hymyään pienesti, muttei kylläkään mitenkään ystävällisesti. Se oli vain yksi pieni liike muiden seurassa. Tai sitten se johtui vain siitä, että hän ei ollut tottunut olemaan näin kauaa hymyilemättä. Vaikka tuo ei ollut "sellainen" hymy, se oli kuitenkin jotenkin joku hymynhäiven, ja se sai tällä kertaa riittää. Alicia ei myöskään uskonut pojan reagoivan tuohon mitenkään, mutta tyttö toivoi myöskin, ettei poika luulisii sitä mitenkään ystävälliseksi eleeksi. Eihän se edes toivon mukaan näyttänyt ystävälliseltä..
"Alicia." tyttö nyökkäsi pienesti ja toivoi, että poika tajuasi esittäytyä itsekin.

//Sori ku kesti. Oli niin paljo tekemistä enkä ees muistanu et olin viel sisäänkirjautuneena D: //

Des ei hallinnut juurikaan pitkiä lauseita ellei se sitten liittynyt jotenkin vittuiluun eikä tämä keskustelu enää todennäköisesti siihen liittyisi, ainakaan hänen osaltaan.
Ellei tyttö sitten päättäisi alkaa vuorostaan aukomaan päätään jolloin Des antaisi kyllä samalla mitalla takaisin. Hän olisi itse kaivannut vain pientä piristystä päivään ja tämä tyttö ei ollutkaan mennyt halpaan vaikka se oli liipannut niin läheltä. Hän olisi voinut saada niin makeat naurut...mutta ei kun ei...
Nyt hän joutui kestämään tätä painostavaa hiljaisuutta vaikka heidän ympäristössään meteliä olikin useamman desibelin verran mutta heidän keskustelunsa vaikutti loppuneen.
Hänen sanoihinsa toinen ei kovin suuresti reagoinut eikä Des jotenkin osannut edes suuttua siitä vaikka se olisi ollut hyvin ominainen reaktio hänelle.
Sen sijaan hän vain istui ja tuijotti eteensä vilkaisten välillä tyttöä vaikka olikin ikävää katsella muita tällaisesta näkökulmasta, näin alhaalta...

Des kyllä näki toisen hymyntapaisen muttei ollut turhan toiveikas. Hänelle ei hymyjä luotu elleivät ne sitten olleet todella ivallisia jolloin ne ennemminkin laskettiin virnistyksiksi.
Sellaisia hän sai osakseen todella, todella usein, useasti päivässä.
Tyttö lausui nimen joka kaiketi oli tämän oma ja sai Desin kohottamaan katseensa tyttöön takaisin vaikka oli juuri laskenut katseensa omiin kenkiinsä.
Hetken poika tuijotti tyttöä kunnes laski jälleen katseensa ja jäi tyhjin silmin tuijottamaan eteensä. Vaikutti siltä kuin hän ei olisi aikeissa vastata mutta pian oli kuultavissa lyhyesti ja ytimekkäästi annettu vastaus;
"Des."

Alician katse harhaili jälleen pitkin aulaa keskittymättä tai tarkentamatta katsettaan oikein mihinkään. Hän kyllä kuuli puheensorinan, jota ehkä jopa meluksi olisi voinut kutsua, mutta ei niin selvästi. Se oli vain kaukaista taustakohinaa.
Tyttö keskittyi ajatuksiinsa ja silloin hän yleensä unohti kaiken ulkopuolisen maailman. Ja se ei yleensä ollut hyvä juttu - ainakaan, jos ajatuksiinsa uppoutuminen sattui tapahtumaan juuri näinkin yleisellä paikalla. Ja ainakin, kun hänellä nyt sattui olemaan keskustelutoveri. Lukuun ottamatta tietenkään sitä pientä merkitsevää seikkaa, että he eivät keskustelleet mistään.
Joku - tai oikeastaan useimmat - saattaisivat ihmetellä tuota ajattelemis-piirrettä tytössä, sillä yleensähän cheerleaderit leimattiin lakkaamatta höpöttäviksi ja kikattaviksi tyypeiksi. Näin pikaisesti ajateltuna Alicia oli siis liian hiljainen cheerleadiriksi. Ainakin tässä seurassa.
Lopultakin tyttö päätti avata jonkun moista keskustelua pojan kanssa. Ainakin, kun tuo vihdoin ilmoitti nimensä.
"Mitä sä harrastat? Tai siis, miksi sä näytät tuolta?" kysymystä ei esitetty mitenkään pahalla, vaan se oli vain kysymys. Kysymys, joka oli ollut Alician päässä jo jonkin aikaa. Yleensä Alicia ei ollut se, joka avasi keskustelun, mutta nyt tyttö halusi selvästi tietää tuosta Desistä enemmän. Miksi tuo käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Ja miksi tuo oli aulassa yksin, ilman minkäänlaista kaveripiiriä, kun kerran ei selvästikään ollut uusi oppilas?

[[ärrr, lyhyttä. ja tökstöks -.- ]]

Des vain tuijotti yhä eteensä. Hän ei ollut sosiaalinen ihminen eikä todellakaan hyvä tällaisissä tilanteissa. Poika oli jo hetken aikeissa nousta ylös ja lähteä kävelemään mutta tämä Aliciaksi itsensä esitellyt tyttö perui hänen suunnitelmansa avaamalla suunsa ja esittämällä kysymyksiä joista toinen kyllä loukkasi Desiäkin vaikka hän usein koettikin käyttäytyä hyvin tunteettomasti.
"Miltä muka!?" Hän ärähti suutahtaneena eikä ihmekään. Olihan toinen juuri puhunut hänen mielestään varsin loukkaavasti hänen ulkonäöstään ja tavastaan pukeutua.
Des näytti hetken ajan happamalta ja siltä kuin olisi vähällä kiehahtaa ja sen jälkeen räjähtää taivaan tuuliin mutta hän onnistui kuitenkin nielaisemaan ärtyneisyytensä ennen kuin avasi suunsa vastatakseen.
"Musaa", Des vastasi lyhyesti toisen kysyessä hänen harrastuksistaan. Vastauksen saattoi ymmärtää monin eri tavoin mutta niin Des sen tarkoittikin.
Hän kuunteli musiikkia ja soitti bassoa ja kitaraa. Siinä oli jo muutama tapa harrastaa musiikkia eikä Des vain harrastanut pitkiä, kaikenkertovia lauseita.
"Ja just siks mä näytän tältä", hän vastasi sitten ja ärtyneisyys palasi osittain hänen ääneensä. Musiikkityyli jota hän kuunteli vaikutti siis myös hänen ulkonäköönsä.
"Ja ehk mun kauneusihanteet on erilaisii ku sun", hän jatkoi vielä mumisten nyt hieman hiljaisemmalla äänensävyllä. Kyllä, hän osasi pitää massan mukaan pukeutuviakin kauniina mutta enemmän hänen mielenkiintoaan herättivät ne massasta poikkeavat tytöt - ja pojatkin.
Des ei kuitenkaan ollut niin itserakas että olisi pitänyt itseään hyvännäköisenä vaikkei hän sitä ulospäin tahtonut näyttääkään. Hän tahtoi vaikuttaa itsevarmalta itsensä suhteen vaikka tapasi välistä ollakin kaikkea muuta kuin juuri sitä.
"Sä?" Des sitten kysyi ja vilkaisi nyt ensimmäistä kertaa vähään aikaan Aliciaa kohottaen tälle toista kulmaansa. Hän oli vastannut toisen ääneen esittämiin kysymyksiin ja hän tahtoi nyt vastaukset samoihin kysymyksiin toiselta, ikään kuin vastineeksi hänen vastauksistaan...

Hm, Alicia oli selvästikin ihminen, joka sanoi mitä ajatteli, eikä niinkään ajatellut sanomisiaan. Tai sekin riippui paljolti mielentilasta ja tapauksesta. Mutta jos tässä nyt alkaisi selittämään kaikkea mahdollista tytön vähintäänkin sekavasta ajattelutavasta, siihen menisi vähintäänkin valovuosi.
Se oli niin normaalia Alicialle; hän voi ajatella jotakin pientä asiaa kauan, tovin jos toisenkin, mutta sitten päästää suustaan jotain, mitä ei ole tullut harkittua yhtään. Kyllä tyttö ehkä etäisesti oli tajunnut kysymyksen loukkaavan Desiä, mutta ei miettinyt sitä sen enempää.
Alicia nyökkäsi pienesti Desin vastaukselle hänen kysymykselleen harrastuksista. Tyttö paloi halusta kysellä enemmän tuosta aihealueesta, mutta päätti nyt kuitenki olla kerrankin ihan hiljaa, ja myös mietti hieman mitä sanoi.
Kun poika sitten kysyi samaa Alicialta, tyttö päätti vastata yhtä monisanaisesti, kui Deskin äsken.
"Musaa." hän sitten sanoi hymähtäen hieman. "ja tanssia." tyttö lisäsi sitten. Olisihan niitä paljon enemmänkin ollut, mutta tuossa nyt oleellisimmat. Miksi ruveta selittelemään lukuisista vanhoista harrastuksistaan, joita hän oli aijemmin tai satunnaisesti harrastellut.
Hetken miettimisen jälkeen (Alicia oli siis selvästikin päättänyt vaihtaa tuon 'ajattelen mitä sanon' -vaihteen päälle) tyttö päätti vastata myös siihen, miksi näytti tälläiseltä kuin näytti - toisin sanoen massan mukana kulkevalta.
"Ja jos pukeutuisin niinku ehkä joskus haluisin, mä oisin puoles sekunnis alempan arvoasteikol" jep, niinhän se oli. Piti olla pinnallinen, jos kerran kermaan - ja ainakin cheerleadereihin kuului.
Alicia olisi joskus kovastikin halunnut pukeutua niinkuin rokkarit - se olisi ainakin ollut uskollista musiikille, jota hän kuunteli, mutta se olisi sotinut kovasti vastaan sen asian kanssa, että hän niin kovasti oli halunnut päästä cheerleaderiksi. Ja kaikkeen tottuu, niinkuin Alicia oli jo tottunut ajattelemaan. Tyttö kuitenkin myönsi, että pukeutumisessa sen mukaan, millaista musiikkia kuunteli, oli järkeä.

Des joutui väkisinkin harkitsemaan mitä sanoi ja teki sillä muutoin hän olisi jo hyökännyt tytön kimppuun ja yleisistä olettamuksista huolimatta hakkaisi naispuolista oppilasta tämän sukupuolesta ja mahdollisesta asemasta välittämättä.
Des ei harrastanut järkevää ajattelua mutta nyt hänen oli pakko koettaa ajatella omaa parastaan myös tällä tavoin vaikkeivät hänen ratkaisunsa niin hänen kostonhimoaan ruokkineetkaan.
Des painautui tiiviimmin seinää vasten kuin toivoen että hän voisi painautua seinän läpi toiseen tilaan jossa hän saisi kaikessa rauhassa purkaa kaiken toisen esittämän kysymyksen myötä syntyneen vihansa vaikka sitten luokkien koviin seiniin tai edes lattiaan. Tässä hän ei viitsinyt alkaa riehumaan niin itsekseen kuin muidenkaan kanssa sillä muutoin hänet olisi siirretty oitis olettamuksista syntyneestä hevariudesta friikkiyteen eikä Des katsonut olevansa friikki.
Hän oli 'normaali' ja muut hänen ympärillään olivat friikkejä. Niin sen olisi hänen mielestään kuulunut mennä mutta harvoinpa asiat todella menivät siten kuten hän tahtoi...

Des kohotti kysyvästi kulmaansa kun toinen kertoi harrastavansa musiikkia myös ja vaikka heidän musiikkityylinsä saattoikin olettaa olevan aivan erilaista päätti Des kuitenkin kysyä;
"Miten?"
Musiikkiahan saattoi kyllä harrastaa useilla eri tavoilla ja hän tahtoi tietää millä tavalla musiikki oli osa Alician elämää...
Toisen alkaessa kuitenkin puhua siitä kuinka putoaisi alemmas asteikolla jos pukeutuisi kuten tahtoisi ei Des kyennyt estämään äreyttä äänestään kysyessään seuraavan kysymyksensä;
"Ja kuinkakohan alhaal mä oon sill asteikol?"
Des pukeutui kuten tahtoi ja osasi arvatakin olevansa kaikille niille hemmotelluille kakaroille ja cheerleadereille juuri sitä halveksittua pohjasakkaa...Se oli hyvin todennäköistä mutta Des ei kyllä ymmärtänytkään niiden tapaa jolla ihmiset asteikoille jaoteltiin...Hän oli sentään aidosti oma itsensä eikä kukaan toinen eikä hän koettanut turhaan miellyttää muita olemuksellaan, luonteellaan sen paremmin kuin ulkonäölläänkään...

[[sorisorisori, kesti kauheesti.. :// ]]

Alicia vilkaisi rannekelloaan pikaisesti ja huomasi sen näyttävän kohta yhdeksää. Hänellä tulisi siis tosiaan kiire etsiä ensimmäisen tunnin luokka. Alicia oli useimmissa asioissa perfektionisti ja hän haluaisi nytkin olla ajoissa tunnilla. Ei hän mikään hikaritasoinen ollut, mutta kohtailaista koulumenestystä tytölle oli tullut, ja ylämäkeen oltiin koko ajan menossa.
Des näytti siltä, kuin miettisi tai keskittyisi johonkin ankarasti. Alicia tunnisti ilmeet melko hyvin, sillä hänen oli ainakin itselleen myönnetävä pienoinen kyylä-luonteensa, ja paremman ajan tappamiskeinon puutteessa tyttö saattoi istua kahvilan kulmapöydässä vain serailemassa toisten ilmeitä ja eleitä heidän jutelessa toisten kanssa taikka ajatellessaan vain omiaan.

Pojan kysyessa miten Alicia musiikkia harrasti, tyttö vastasi vähän olkiaan kohauttamalla
"Soitan bassoa ja musiikki soi aina ku mahdollista." Musiikki oli tosiaankin hyvin lähellä tytön sydäntä, ja pokkana olisi voinut sanoa tuon elämänkin pyörivän sen ympärillä - suurimmaksi osaksi ainakin. Tanssi ja cheerleader harjoituksen verottivat aina tietysti osansa vuorokauden tunneista, mutta Alicia oli myös oppinut tehokkaasti yhdistämään näitä kahta harrastusta. Musiikkityylistään tyttö ei mitään sanonut, Des saisi luultavasti vastauksen, jos kysyisi, mutta eipä tuo kauhean monisanaiselta vaikuttanut, joten Aliciankin päätti yrittää jättää valitettavan yleisen puhetulvan pois.
"Melko alhaal ilmeisest." tyttö vastasi Desin kysymykseen arvoasteikoista, ja Alicia vastasi jälleen juuri niin kuin se hänen päähänsä tuli - ja tietysti ajattelematta sitä yhtään ennen.
Alicia vilkaisi jälleen kelloaan ja nielaisi. Viisarit lähenivät yhdeksää uhkaavasti.
"Mun tunti alkaa kohta, pakko mennä" likka sanoi sitten vähän hymähtäen, odottaen pojan vastausta. Alicia kääntyi jo vähän sivuttain, valmiina lähtöön, mutta ei tietenkään kääntynyt vielä. Tyttö odotti mahdolista kommentointia, mutta mikäli sitä ei piakkoin tulisi, hän pinkaisisi etsimään luokkaansa, jossa hänen tulisisi hyvinkin pian olla.

Alicia kertoi millä tavoin harrasti musiikkia ja sai Desin kulmat kohoamaan hämmennyksestä.
"Ai, mä kans", poika vastasi sitten yllättyneenä siitä että toisen kaltainen tyttö omisti vastaavat harrastukset kuin hänkin. Sillä erolla ettei Des harrastanut tanssia, hän ei itse asiassa edes ymmärtänyt sitä mitä iloa tanssimisessa oli muttei nyt ryhtynyt aukomaan päätään aiheesta.
Des osasi arvata Alician vastauksen. Hän tiesi ettei yleisellä asteikolla tässä koulussa ylettynyt järin korkealle jo pelkän käyttäytymisensä, pukeutumisensa ja asenteensa takia.
Syitä oli noidenkin lisäksi vielä useita mutta entä sitten...Hän ei ollut koskaan välittänyt moisesta. Hän pukeutui kuten tahtoi, teki mitä tahtoi ja ajatteli mitä tahtoi...Hän ei tehnyt mitään vain ollakseen muille mieliksi...

Des hämmentyi Alician nopeasta lähtöpäätöksestä ja nousi ylös lattialta.
"Onks se nii vaikeet lintsata yks tunti?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen vaikkei edes tiennyt sitä miksi olisi tahtonut viettää enemmän aikaa toisen seurassa, "Ehk mä sitte vaa saatan sut tunnille?"
Miksi hän edes ehdotteli tuollaiselle tytölle moista? Tarjosi omaa apuaan vaikka olisi ehtinyt käydä vielä pikasavuilla jos ei olisi tarjoutunut saattamaan toista oikean luokan ovelle vain jotta voisi itse sen jälkeen juosta omalle tunnilleen!?
Des ei kuitenkaan perunut tarjoustaan...Suuntasi vain odottavan katseensa Alician puoleen kohottaen tälle kysyvänä kulmaansa. Jos hänen seuransa olisi liian halveksuttavaa ja mikäli toinen ei tahtoisi esiintyä hänen seurassaan hän voisi kyllä huoletta painua tupakille jos ei muuta...

//Eihän tos ny ees kauaa menny : D//

Alicia hämmästyi. Hän todella hämmästyi. Tuntui, kuin tyttö olisi vain tuijottanut Desiä suu auki ja silmät lautasen kokoisina, mutta sitten hän tajusi, että suu oli todellakin auki. Vain vähäsen, mutta silti. Alicia sulki suunsa pikaisesti.
"ai siis.. nii juu. Voithan sä toki saattaakki, tuskin ees löytäisin täältä luokkaa." tyttö palautti hämmennyksestä hieman kimeän äänensä normaalille tasolle ennen kuin jatkoi "mulla on matikkaa ekana."
Alicia oli edelleenkin vähän hämmentynyt, sillä poika oli vaikuttanut lähes koko keskustelun ajan siltä, kuin tuo haluaisi olla missä tahansa muualla, mutta nyt tarjoiutui saattaamaan. No, olihan Alicia hänelle oikein kiitollinen, sillä muuten olisi varmaan ollut aivan sama olisiko tyttö vain lintsannut seuraavan tunnin vaiko haahuillut epätoivoisesti ympäri koulua etsien luokkaansa.
"Enkä litsaa mielelläni. En enää." tuota viimeistä lausetta Alicia katui heti, kun oli sen suustaan päästänyt. Miksei hän voinut yhtään ajatella mitä sanoi? Miksei! Oliko niin vaikeaa miettiä valmiiksi täydelliset vastaukset päässään ja sanoa ne sitten harkitusti? Mutta ei! Juu, hyvä Alicia, sano vain vast'edeskin aina mitä ajattelet.
"Niin siis, en vaan lintsaa. Ja siksi en, kosk olisi ihan kiva nähdä ensin millaseen laitokseen mut on laitettu, ennenku .." ja tyttö huomasi jälleen selittävänsä kaiken maan ja taivaan väliltä. Missä oli se harkittu ja hallittu Alicia Shepard silloin, kun sitä todella tarvittiin? Tyttö piti pienen tauon ennenkuin alkoi paikkailemaan sanojaan. "No, ehkä tää lintsaus aihe on jo käsitelty.. Mut jos nyt vaan näyttäisit sen matikan luokan."

[[juu, ei ;D mut nyt tulee lyhyttä. -.- (: ]]

Des kirosi parhaillaan itseään mielessään muttei kuitenkaan vetänyt tarjoustaan pois. Se oli jo liian myöhäistä kun hän oli sitä ehdottanut ja Alicia oli siihen suostunut...
"Mikset kerta oot joskus kuitenki lintsannu?" Des päätyi kysymään toisen sanat kuullessaan ja suuntasi askeleensa kohti matematiikan luokkaa. Hän itse harrasti lintsaamista yhä silloin tällöin vaikka tiesikin ettei se auttanut hänen opiskelujaan lainkaan...
Joskus vain oli päiviä jolloin opiskelua ei millään jaksanut edes ajatella...Eikä Des mielellään pakottanut itseään kouluun...Helpompi oli vain myöntää ettei nyt jaksanut opiskella ja saattoi sen jälkeen jäädä päiväksi loikoilemaan omalle sängylle ilman huoltakaan koulusta ja sen mahdollisesta käymisestä...
Desin teki mielensä huomauttaa ettei tämä toisen mainitsema 'laitos' mitenkään mukava paikka ollut mutta hän jätti sen tekemättä jotain kumman syystä...Nyt hän ei vain osannut - tai jaksanut - käyttäytyä itselleen ominaisella tavalla eikä Des tiennyt mistä se johtui...

"Joo", hän vastasi laiskasti toisen pyytäessä häntä vain näyttämään sen matematiikan luokan jota kohden he astelivat parhaillaankin. Enää muutama mutka ja sitten...
Des olisi voinut olla ilkeäkin ja käyttäytyä itselleen ominaisemmalla tavalla eli huijata toisen aivan väärään suuntaan mutta jostain syystä hän ei nyt tehnyt sitäkään...