Keltaisenpunertavan taivaan alla

> Jukkis ~ <

Voi, eipä näkynyt taivas tällä kertaa, sillä harmaat pilvimassat olivat koko kauneuden piilottaneet. Vaikka kuinka yritti siristellä silmiään ja puhaltaa pilvimassoja pois, eivät ne paikaltaan liikkuneet, ilkkuivat vain. Tummia helmojaan löyhyttelivät ja aloilleen asettuivat ihan ihmisiä kiusatakseen ja lämmittävän auringon itsetuntoa laskiakseen. Urheilukentällä hikoilevat varmasti olivat tyytyväisiä tästä viileämmästä päivästä, jos ukkosta enteilevää, hikistä ja nihkeää säätä saattoi sanoa yhtään mukavammaksi kuin porottavaa aurinkoa. Voi noita parkoja, jotka rataa pitkin juoksivat verryttelyasuissaan, liikunnaopettajan karjuessa ohjeita keskellä. Nopeuta, hidasta, muista hengittää. Vaimea, kyyhkysen ääntä muistuttava kujerrus kantautui muuan tytön suunnalta, joka ei tosiaankaan ollut yksi kentällä hikoilevista urheilijoista. Ehei, tämä kujerruksen lähde istui katsomossa tarkkailemassa hyväkroppaisten, voimakkaiden ja (enemmän tai vähemmän) energisten ihmisten tekemisiä. Hänellä oli hyppytunti, eikä mikään voinut olla hauskempaa kuin ihmisten tarkkaileminen. Ja koska koulussa sai niin kovin helposti ainoastaan teräviä katseita, oli tarkkailijan kiivettävä kuusikerroksisen katsomon kolmannelle tasolle, jotta hän voisi harmaan massan alla istua aloillaan ja vain katsoa keskittyneesti.

Onneksi Lupitan tuijotus ei satuttanut ketään. Tämä tyttö, joka omisti suuret silmät ja mustaksi värjätyt, silkkisensileät hiukset, tarkkaili pieni hymynkaare kasvoillaan kiltisti ja ääntä pitämättä. Hänen suloiset säärensä olivat asetettu vierekkäin. Tyttö oli tänään hyvin merimieshenkinen. Hän oli pukenut tummansinisen merimiespaidan, mustan, lyhyen hameen sekä mustat, pitkät polvisukat. Jaloissa olivat tummat avokkaat, joita kotisti punaiset rusetit. Ikää vaatteille oli hieman kertynyt, käytetyt ne olivat, mutta ehkä nukkaisuus ja pieni kuluma hameen reunassa toivat kevyttä arvokkuutta.
Lupita hykersi uudestaan, kun liikunnanopettajan ääni kaikui ilmassa. Hän kumartui varovasti oikealle puolelleen, nostaen kätensä suun eteen suojaamaan kuiskausta, joka lausuttiin näkymättömyydelle tytön vieressä:
"Tuo on se opettaja, josta sinulle kerroin, James. Hän on hyvin tiukka, näethän nyt?"
Tyttö nousi istumaan uudestaan ryhdikkäämmin ja tarkkaili kentälle. Liikuntatuntilaiset olivat asettuneet keskemmälle venyttelemään ennen tositoimia.

Ilma oli yhtä painostava kuin äskeinen liikuntatuntikin oli ollut. Sierra puuskahti ja joi hieman vettä pullostaan, vilkaisten sitten kentällä olevia oppilaita, joille natsimainen opettaja karjui ohjeitaan. Hän hymyili ymmärtäväisesti eräälle tutulleen, joka juoksi tummasilmäisen Rileyn ohi silmiään pyöritellen. Sierra nappasi kassinsa suunnatakseen kentän laidalle. Hän ei vielä vaihtaisi asuaan mihinkään, sillä tyttö tahtoi harjoitella muutamia voimisteluliikkeitä ennen kuin lähtisi vaihtamaan vaatteensa ja suuntaisi taas tunkkaisiin luokkiin opiskelemaan.

Hän käveli reippaasti pois kentältä, seisahtuen erään katsomon kupeessa olevalle puupenkille. Se oli varmaankin jäänyt tänne jostakin ottelusta eikä sitä oltu vielä keritty viemään pois. Moinen sai Sierran hymyilemään, sillä penkki oli täydellinen pikaiselle harjoittelulle nyt kun lihaksetkin olivat valmiiksi lämpimät. Tyttö heitti mustan kassinsa maahan ja teki pikaisen venytysliikkeiden sarjan ennen kuin tuo siirtyi penkin päälle käsiensä varaan. Hänestä oli hauskaa kokeilla uusia juttuja ja niinpä tuo taivuttikin selkäänsä hitaasti kaarelle, jalkojen noustessa hitaasti takakautta kohti hartioita, niiden asettuessa nopeasti paikoilleen hartioiden tienoille. Sierra oli nähnyt liikkeen pari viikkoa sitten sirkuksessa ja oli harjoitellut sitä siitä lähtien. Oli yllättävän hankalaa hallita kehonsa niin hyvin, että pystyi tekemään liikkeen ilman sen kummempia ponniskeluja.

Iloinen hymy nousi tuon huulille, jalkojen alkaen hitaasti palata takaisin. Päästessään istumaan jalkojensa päälle puiselle penkille Sierra oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli viimein onnistunut suoriutumaan liikkeestä lähes virheettä! Vielä pitäisi treenata tasapainonhallintaa ja kaikki olisi täydellistä!

Vaikka Lupita piti kentällä hikoilevia ihmisiä erittäin mielenkiintoisina, oli tytön tunnustettava, että hänen lähelleen saapui henkilö, joka oli monen kerroin kiinnostavampi, kuin yksikään noista kentällä säntäilevistä oppilaista. Tytön tummat silmät hakeutuivat sievään, nuoreen naiseen, joka kulkeutui urheilukentältä vielä treenivaatteissaan lähemmäs muuan penkin ääreen, joka tyhjänä suorastaan kiljui toista luokseen. Uteliaana Lupita kurotti kasvojaan, tarkasteli, mitä vieras tyttö tekisi. Hänen kasvonsa eivät värähtäneet, lasittunut ilme ei liikahtanutkaan, kun tyttö asettautui penkille käsiensä varaan, muodostaen itsestään kuvion. Kuvion, niin. Lupita katseli toista, painuen kuitenkin oikealle, suojaten kuiskauksen taas kädellään:
"Katso, James. Onpa hän taipuisa."
Ja jälleen kerran kuiskailunsa jälkeen Lupita suoristautui. Hän ei noussut paikaltaan, vaan muistutti lähinnä nuorta kissaa, jonka piinaava tuijotus luikerteli kallon läpi. Lasittuneet, mustana hämärässä päivässä hohkaavat silmät vain katselivat, ketään satuttamatta. Oikein uteliaina, sillä mikä olisikaan mielenkiintoisempaa, kuin vieraiden tarkkaileminen.

"Oletpa sinä venyväinen."
Lupita oli avannut suunsa puhutallakseen lähellä olevaa, venyttelevää tyttöä. Hän katseli toiseen tiukasti, ja hänen puheensa oli unenomaista, sammaleista höpötystä. Pieni, hauras hymy kipusi friikkitytön kasvoille, ja tummat silmäripset räpsähtivät kevyesti.
"Kuin rautalanka. Sellainen ohut, jota voi väännellä. Tunnethan sinä ne", Lupita jatkoi, ja kevyt, lämmin kujerrus kumpusi hänen huuliltaan, silmien sulkeutuessa hetkeksi hymyn levitessä tovin ajaksi leveämmäksi.
"Niitä, joita voi käyttää vaikkapa koruissa. Niitä on mukava väännellä. Ne taipuvat hyvin. Vähän kuin sinäkin. Rautalankatyttö", Lupita jutusteli avattuaan silmänsä, joilla hän tutki vieraan tytön olemusta uteliaana ja lämpimänä.

Sierra tiedosti jonkun tuijottavan häntä ennen kuin vieras puhutteli tyttöä. Se oli kaiketi jäänne jostain kaukaa menneisyydestä, aisti, jonka oli ollut tarkoitus varoittaa ihmisiä hyökkääjästä tai jostakin muusta, joka saattaisi olla vaaraksi. Kuitenkin tummasilmäinen, hento tyttö ei välittänyt siitä tunteesta, jonka vieraan tuijotus sai aikaan vaan tuon nousi ja istahti penkille niin, että pystyi vetämään jalkansa lähelle siroa kehoaan.

Tummien silmien sitten kääntyessä tuon oudon sammaleisen, ohuenkin äänen suuntaan ja tytön tuijottaen toista tyttöä ilmeettömänä, ennen kuin Sierra loihti huulilleen pienen, mutta oikein soman hymyn.
”Eh? Kiitos. Olen yrittänyt vähän harjoitella, että saisin tuon liikkeen tasapainotettua virheettömäksi..”
Tyttö totesi ja siirsi sirolla, tyttömäisellä liikkeellä tummia hiuksia korvansa taakse. Tummat, hivenen kaurismaiset silmät mittailivat vierasta tyttöä uteliaina, tytön hymyillessä vähän ujostikin toiselle.
”Rautalankatyttö? Siinäpä nimi, jota en ole ennen kuullut. kiitos. Se on ehkä jopa hivenen osuvankin, vaikka en koostu rautalangasta.”