Just a little bit

10.57
Haaveilevat, tyhjät, ruskeat silmät katsahtivat kelloa hitaasti, kuin unessa, eikä kellonaika pysynytkään tässä haaveilijamielessä muutamaa sekuntia kauempaa. Tyttöjen vessan loisteputkivalossa pähkinäisen ruskean sävyn saavat silmät lasittuivat ja siirsivät mitään näkemättömän katseensa tuijottamaan edessä olevan kopin valkeaa ovea. Nuo silmät eivät kuitenkaan nähneet ovea: ne näkivät toisen maailman. Tuo ovi olisi voinut olla ovi toiseen maailmaan, toiseen paikkaan ja aikaan, mutta hän ei tarvinnut ovia. Hän ei tarvinnut kuin mielensä avatakseen nuo ovet ajan, tilan ja tapahtumien välillä, tie toiseen maailmaan kulki hänen kauttaan. Ja tuo toinen maailma oli milloin minkäkinlainen, mutta aina se oli juuri se, jollaisen Miu siitä tahtoi. Joskus siellä kävi ikäviäkin asioita, mutta enimmäkseen hyviä. Ja tänään, juuri nyt, tuo himmeiden loisteputkivalojen valaisema tylsän valkea tyttöjenvessa oli muuttunut taistelutantereeksi. Tänään, juuri nyt, Miu oli lohikäärmeellä ratsastava Witzt-ihminen, noitia ja velhoja voimakkaampi taikaolento, joka taisteli syvintä mahdollista pahuutta vastaan taialla ja lohikäärmeen tulella, eikä hänen nimensä enää ollut Miu. Hän oli Razel, Witztien perillinen, vahvin kaikista. Eilen Miu oli ollut oma itsensä, joskaan ei tässä elämässä, vaan jossain toisessa. Siinä toisessa Miulla oli onnellinen perhe, jolla ei ollut rahahuolia. Siinä toisessa Miulla oli myös ihana tyttöystävä, joka rakasti ja piti huolta hänestä. Lasittuneiden silmien ja ilmeettömien kasvojen takana oli toinen elämä, josta vain Miu oli tietoinen, elämä, joka oli paljon parempi kuin hänen todellinen elämänsä.

Siitä mikään ei kuitenkaan ollut todellista. Todellista oli vain se, että Miu Yarrow, 17-vuotias emotyttö Aston Highin koulusta seisoi ilmeettömänä yksin typötyhjässä tyttöjen vessassa kellon lähetessä yhtätoista. Miulla ei ollut onnellista perhettä, eikä varallisuutta liiemmin, eikä tyttöystävää, ei ystäviä ylipäänsä. Hänellä ei ollut mitään, mikä olisi pitänyt hänet tässä maailmassa, niinpä hän vietti aikaansa siinä paremmassa. Ongelmaksi kuitenkin kehkeytyi se, että tietyt asiat, esimerkiksi koulu, pakottivat tämän haaveilijan joskus hiukan irrottautumaan haavemaailmastaan. Suurimman osan aikaa tämä nuori, sievä pienikokoinen tyttö kuitenkin haahuili läpi elämän, kuulematta, näkemättä, kokematta mitään ympärillä tapahtuvaa, eikä hän toistaiseksi ollut jäänyt paitsi mistään. Kaikki mitä hän oli saanut tässä maailmassa kokea, oli yhtä tyhjän kanssa, pahaa unta. Salaa Miu kuitenkin odotti, että joku tai jokin tekisi hänen elämästään samanlaista kuin haavemaailmassa. Lamppu välähteli, loisteputken surkea elämä läheni loppuaan, samaan aikaan Miu iski kuoliaaksi niljakkaan kuoleman demonin, saaden vihdoin ansaitsemansa voiton. Askeleet kaikuivat käytävältä vessan kaakeileita myöden ponnahdellen, mutta tyhjät tummat silmät eivät värähtäneetkään.

"Vitun paska!"
Jalat meinasivat pettää. Pään voimakas, alistava humina tuntui herhiläisten hyökkäykseltä, kuin ne olisivat linnottautuneet aivoihin korvien kautta. Kaiken kivunkin ne aiheuttivat, jumputtavan tunteen otsassa, piikeillään kuitenkin sisäpuolella pistivät ja yrittivät koko ryhmän voimin löytää ulosreittiä satimesta, jonne itse olivat hakeutuneet.
Sormet painouivat kalpeudesta valkoisina seinään, ja tuen myötä saattoi kroppakin nojautua hetkeksi tukea vasten, jotta saattoi hengähtää. Kimeä, terävä hengähdys, ja kasvot vääntyivät irvistykseen, vapaan käden noustessa painamaan kylkeä. Sitä jomotti, vahvemmin kuin päätä, eivätkä kuvitellut herhiläiset pystyneet tuollaista kipua aiheuttamaan. Sellaiseen kipuun kykeni vain rautakärkinen kenkä, joka hyvin tähdättynä ja voimalla iskettynä saattoi saada pahaakin jälkeä aikaan. Vaan onneksi ei nyt, olihan heillä ollut vastustajana ketterät jalat, nopeasti toimiva pää ja tulinen luonne. Mutta jo yksi isku oli sattunut tarpeeksi, niin kovin paljon, että jokaisen askeleen ottaminen tuntui hauraalta. Kuin astuisi millimetrin paksuiselle jäälle, ja vain odottaisi, että se kohta pettäisi alta ja putoaisi tuhansien piikkien vaanimaan rotkoon.
Kun hetken lepotauko oli pidetty, oli aika jatkaa matkaa kohti vessojen ovia, joiden takana odotti kauan odotettu pelastus ja turvapaikka. Verenmaku suussa kehotti jatkamaan, vaikka ikävä vihlonta yrittikin matkantekoa estää. Pään terävä liike sai pään herhiläiset kiivastumaan, ja yksi pisti oikein kovaa silmien väliin. Se aiheutti irvistyksen ja silmien yhteen puristautumisen, samalla, kun jalat alkoivat hapuilla eteenpäin.
"Saatanan huora!"
Kiivaat sanat eivät vieneet kulkemisen tuskaa, vaikka niihin yritettiin kivun aiheuttamat tunteet ladata terävästi äyskähtäen. Oli pakko jatkaa, raahautua viimeiset askeleet oville - sitä ennen hengähtäminen helpotuksesta olisi mahdotonta.

Eran päivä oli ollut erityisen surkea. Muuan friikkiherran inhoavat, uhmakkaat katseet olivat jo enteilleet pahaa, mutta koska Era oli tulinen ja kiivasluonteinen, ei hän ollut ottanut vinkistä vaaria itselleen. Kyseinen, mulkoillut friikkipoika tunnettiin myös homofobiaisuudestaan, tai siitä Era hänet ainakin tunsi. Miksi ihmeessä yksi koulun tunnetuimmista homoista sitten hankkiutui huonoimpaan mahdolliseen seuraan? Era ei tiennyt, tunnusti kyllä typerä olevansa. Tappeluksihan kiivas sanojen vääntö oli muuttunut, ja vaikka tyttö olikin onnistuneesti lyönyt pojalta nenän lyttyyn, oli nuoren miehen raivo ja kenkien rautainen kärki aiheuttaneet pahempaa jälkeä kuin nuoren naisen kovat yritykset. Silti Era toivoi, ettei hän ollut ainoa, joka sai kolauksen egoonsa, sillä ei poikakaan järin tyytyväiseltä näyttänyt poistuessaan verta valuvaa nenäänsä pidellen.

Vihdoin. Tyttöjen vessan ovet olivat kuin kultaiset portit taivaan edessä, piinallisen elämän jälkeen. Värisevän huokauksen saattelemana Era painoi ovea. Hänen teki mieli kirkua, huutaa kipu pahojen sanojen muodossa, mutta sen sijaan hän puri hampaansa verta valmiiksi vuotavaan huuleensa ja työntyi sisään. Nuori nainen oli kaatua heti ensimmäisillä askelilla. Hän tukeutui yhteen kopeista, antoi selkänsä painua nojautumaan siihen, ja kohotti katseensa tuijottamaan ylös katonrajaan. Laiha rintakehä kohoili kiivaan, katkeilevan hengityksen myötä, ja silmäluomet rutistuivat yhteen. Era hengähti, voihkaisikin, ja avasi sitten vasta silmänsä, tajuten vasta nyt, ettei ollutkaan yksin.
Nuori nainen antoi katseensa käydä nopeasti tytössä, joka oli hänen mielessään tuntematon. Ehkä joskus hän oli toisen ohitse kulkenut, muttei nyt kyennyt ajattelemaan selkeästi. Hän tarvitsi vettä, jotain, jolla putsata vuotavan huulensa, ja lian, jota maassa kieriskely oli aiheuttanut. Yksinäisyyttä, jotta voisi tutkia kipua sykkivän kylkensä.
Era inahti kiukkuisesti huuliensa raosta, romahtaen puoliksi makaamaan tasolle, jolla vesikraanat olivat.

Valo nuoren tytön yläpuolella jatkoi vilkkumista. Värähtämättömät, ilmeetömät silmät tuijottivat tyhjyyteen, jonnekin, minne kukaan muu ei saattanut nähdä, ja valon välke muuttui mielikuvituksessa salamaniskuiksi, joita Miu ja hänen uskollinen lohikäärmeystävänsä väistelivät taidokkaasti, muutamien muiden saadessa niistä osuman, lähtien sydänpohjia raastavaan syöksykierteeseen kohti kaukana siintävää maata. Miu katsahti olkansa yli. He lensivät taistelutantereen yläpuolella, vastassaan pahan puolen lohikäärmeratsukot, keskellä tummaa myrskyä. Lentäminen itsessään jo oli vaikeaa, entistä haastavammaksi ohjauksen teki jatkuva salamoiden ja vihollisten väistely. Jostain kaukaa kaikui Miun korviin huuto: "Vitun paska!", mutta tyttö ei tiennyt kumpaan maailmaan ääni kuului. Kova räsähdys oli halkaista tärykalvot, kun salama iski aivan heidän vierestään, mennen vain muutamalla hassulla metrillä ohitse. Tähänkö päättyisi kaikki? Tähän surkeaan myrskyyn ja kylmään sateeseenko päättyisi Witztien perillisen kallisarvoinen elämä?
"Saatanan huora!" kaikui jostain kaukaa, ja Miun katse etsi huutajaa, joka kuulosti etäisesti tutulta, myrskyn keskeltä, mutta ketään raivopäistä huutajaa ei löytynyt. Sen sijaan Miu näki, kuinka vihollislentueen johtaja, Zorian Xandro, käänsi mustanvihreän lohikäärmeuroksensa kohti häntä ja hänen valkeaa lohikäärmettään. Ote ohjaksista tiukkeni kun Miu antoi telepaattisen käskyn kumppanilleen kääntyä kohden vastustajaa. Zorian oli yksi kolmesta pahasta pyrkyristä, jotka olivat sortaneet maata jo aikakausien ajan, nyt oli aika päästää tämä murhaava paskiainen hengestään. Niin Miu ja hänen uskollinen taistelukumppaninsa lensivät kohti mustaa ratsukkoa, taiat valmiina, jokainen lihas jännittyneenä. 50 metriä. 20 metriä. Käsi ojentui tekemään taikaansa, samaan aikaan kun mustan ratsastajan hansikoitu käsi kurottautui tekemään omaansa. Suu aukesi kajauttaakseen ilmoille taian, joka palauttaisi maan valoon...

Vessan ovi rysähti auki kovalla rytinällä, saaden Miun säpsähtämään ja pakotetuksi heräämään tähän surkeaan todellisuuteen, että salamoiden välähtely olikin vain rikkinäisen loisteputkivalon välkyntää, ja että hänen elämänsä oli todellisuudessa onnettomampaa kuin tuon kuolemaa tekevän loisteputkivalon. Pähkinänruskeat silmät singahtivat katsomaan ovesta rymistävää, hoippuvaa naishahmoa, joka rymysi päin vessakoppia, tukeutuen siihen. Hämillään, täysin ilmeettömänä tarkasteli Miu tätä tuskaisen oloista naishenkilöä, eikä aikaakaan kun Miu tunnisti tytön. Platinanvaalea lyhyttukkainen naisen alku oli nimeltään Era Servacad, ja tämä oli koulun tunnetuin homoseksuaali, tunnettu räväkkyydestään, sekä tietysti lukuisista irtosuhteistaan. Miun ilme ei värähtänytkään. Kaunishan tuo oli, ei käynyt kieltäminen. Toinen ei kuitenkaan edes vaikuttanut huomaavan häntä, joten niinpä emotyttö valmistautuikin jo häviämään jälleen tästä maailmasta keskelle taistelukenttää, kun hänen suuret, ilmeettömät haaveilijan silmänsä kiinnittyivät johonkin kraanojen luo rymähtäneen nuoren naisen olemuksessa: Era Servacad vuosi verta. Miu liikahti ensimmäisen kerran varmaan tuntiin, noustessaan hiukan parempaan ryhtiin nähdäkseen paremmin. Eran huuli ainakin oli auki, ja tyttö oli aiemmin pidellyt kovinkin kylkeään. Miu epäröi hetken, miettien, oliko tämä tapaus elämisen arvoinen vai pitäisikö hänen palata äkkiä haavemaailmaansa, ja olla kuin ei olisi huomannutkaan. Ilmeettömyys pysyi sievillä kasvoilla vaihtoehtojen vilahdellessa ruskeiden silmien ohitse, kuin valintaruudukko, jota kuului klikata. Ensimmäisen kerran viikkoihin, otti Miu kontaktia johonkuhun tässä maailmassa.
"Näytät aika pahalta, tarvitsetko apua?" kysyi mustatukkainen sävyttömästi. Mutua hän ei osannut sanoa. Hän ei enää osannut kommunikoida tämän maailman ihmisten kanssa, joskus aikanaan hän oli ollut hyvinkin sosiaalinen ja elämäniloinen. Katse kävi läpi Eran vammoja, ja samalla tarkasteli toisen kehoa. Ei ollut ihme, että Era oli niin kovin suosittu kokeilunhaluisienkin naisten keskuudessa. Miu, jota kukaan ei tuntenut, ei kokenut tarpeeksi huutaa omaa seksuaalisuuttaan julki, mutta ei hän sitä salaillutkaan. Ongelma vain oli siinä, ettei kukaan virallisesti tiennyt hänen olevan olemassa. Lievä myötätunnon häivähdys käväisi suurissa, tummasti rajatuissa pähkinänruskeissa silmissä katseen löytäessä jälleen Eran harmaat silmät.

Hengitystä. Kiivasta hengitystä. Älä unohda hengittää. Era painoi silmänsä kiinni, huokaisi katkerana, ja vasta sitten uskalsi avata silmänsä uudestaan. Hän näki peilistä tuijottavan rähjääntyneet, kiukun viettelemät silmät, jotka lepäsivät likaisissa, nuhruisissa kasvoissa. Voi, jos Sitruuna nyt näkisi hänet.. sisko luultavasti saisi dynäkohtauksen, tai sitten itkisi vain maineensa menettämistä. Kuinka hänen siskonsa kehtasikaan omistaa niin kurjan maineen, että ne kaikuivat kermalaisten korviin, jolloin Sitruuna joutuisi ongelmiin identtisyytensä vuoksi. Era puisti päätään, hätyyttäen noin ilkeät ajatukset, vaikka pään terävä liikahdus saikin kivun lävähtämään kuin salaman ukkosenilmalla. Scarlett oli maailman ihanin, huolehtivaisin ja kultaisin sisko, ja Era tiesi, että jos peilikuva löytäisi hänet.. no, sisko ajaisi hänet sairaalaan väkisin, ja sitähän Era ei tahtonut.
Hento, varovainen ääni sai Eran palaamaan takaisin tyttöjen vessaan, jossa lamppu välkähteli, ja jonka peilistä tuijotti murjotut naisen kasvot. Era käänsi hitaasti päätään, varoen tällä kertaa suututtamasta herhiläisiä päänsä sisässä, ja antoi harmaiden silmien nauliutua vessassa olevaan, mustanpuhuvaan emotyttöön, joka katseli häneen rajatuilla silmillään. Platinanvaalea hetken vain tuijotti tätä sievää, suloista, kaunista tyttöä, joka huokui jonkinlaista varautuneisuutta kehollaan. Ilmeettömät, verta vuotavat kasvot vain lepäsivät aloillaan tyttöä kohti kääntyneinä, ennenkuin Era tajusi, että hänen kuuluisi vastata toisen avunantoon. Era hymähti kuivasti, suorastaan ivallisena, ja kohotti kättään sen verran, että sai pyyhkäistyä huultaan.
"Eiköhän tämä täst--", oli Era lausumassa mahdollisimman itsevarmalla ja rohkealla sävyllä, kunnes kyljen liikahdus sai kivun välähtämään koko nuoren naisen ruumiissa. Sen sijaan, että nuorikko oli lausunut viimeistä kirjainta, muuttui lauseen loppu kivun täyttämäksi, teräväksi sävähdykseksi, jonka siivittelemänä myös nuorikon käsi kohosi suojelemaan kivusta sykkivää vasenta kylkeä.

Kuinka asiat saattoivatkin mennä yhden välitunnin aikana näin pieleen? Ja sitten Eralle toitotettiin, kuinka tärkeää koulunkäynti on. Kuinka hän pilaisi elämänsä olemalla niin paljon pois. Tätäkö hän tarvitsi pärjätäkseen maailmassa? Vaikerointia muistuttava ääni kumpusi Eran huulilta, jalkojen viimein väsyessä taakkaan, jota kroppa joutui kantamaan. Lattialle vaipui kasaan istumaan kylkeään pitelevä Era Servacad, jonka harmaissa silmissä leimusi kiukku, sekä valtava kostonhimo. Autappas armias, kun nuorikko tästä kintuilleen illalla pääsisi.. saisi se saatanan friikki varoa katujen pimeissä osissa, ettei saa terävää esinettä kylkeensä.
Era kohotti kasvonsa, jotta kykeni katsomaan emotyttöä, joka uskollisesti pysyi aloillaan. Anteeksipyytävä, siro hymy kapusi platinanvaalean kasvoille, ja hän naurahtikin hieman teennäisesti.
"Anna anteeksi, että joudut katsomaan tätä", Era lausui toiselle. Hän ei pitänyt siitä, että joku näki hänet tässä kunnossa, mutta ei tälle mitään voinut. Nyt Era ojensi toisen kätensä, pitkät sormensa kohti tyttöä, lausuen samalla ystävällisesti:
"Voisitko kastella käsipaperin ja antaa sen minulle? Näytän varmaan auton alle jääneeltä."

Miu katseli toista pää hiukan kallellaan, pitäen katseen ennen kaikkea toisen kasvoissa ja harmaissa leimuavissa silmissä. Yleensä emotyttönen ei vaivaantunut kiinnostumaan mistään, mitä ympärillä tapahtui, häntä eivät tämän maailman tapahtumat kiinnostaneet missään määrin, mutta jokin Era Servacadin surkeassa, haavoittuneessa, mutta silti niin raivoisassa olemuksessa sai Miun pysymään tämän maailman puolella. Hänen olonsa oli kuitenkin luonnoton, kuin hän ei olisi kuulunut tänne laisinkaan. Hän oli kuin öljy vedessä, esine, jota tämä maailma hylki koko voimallaan, mutta tällä kertaa Miu ei antanut periksi halulle palata tuohon toiseen maailmaan, tuohon niin ihanaan epätodelliseen maailmaan, joka oli hänelle nykyään yhtä kuin hänen elämänsä, hänen todellisuutensa. Hän saattoi tuntea, kuinka maailma huusi raivoisana, pauhasi syvältä syövereistään, ettei hän kuulunut tänne, hänen kuului pysyä omalla puolellaan viivaa, tai muuten kävisi heikosti, mutta nyt ei Miulla ollut aikaa keskittyä maailman raivoon. Hänellä oli jotain mielenkiintoista, elämisen arvoista, katsottavaa, sillä jokin alitajuinen aistimus kertoi hänelle, että jos hän nyt vajoaisi toiseen maailmaan, katuisi hän sitä syvästi myöhemmin. Niinpä hän katseli Eraa pää kallellaan, kasvot ilmeettöminä, kykenemättä muodostamaan ilmeitä jäätyneille haaveilijan kasvoilleen. Koskahan hän oli viimeksi todella elänyt? Oli siitä varmaan useampi viikko vierähtänyt. Hetkeksi silmät tummuivat ja kääntyivät katsomaan kuvajaistaan peilistä. Hänellä oli päällään yli polvien ulottuvat conversen varrelliset tennarit, lyhyt musta hame ja valkoinen kauluspaita, hänen kasvonsa olivat kuulaat ja hehkeät, silmät oli rajattu vahvasti mustalla kynällä. Hiukset olivat jjärjestelmällisesti pörrössä, mutta päällishiukset oli harjattu suoriksi ja siisteiksi. Koska hän oli tuonkin kaiken tehnyt, hän hyvä jos kykeni muistamaan.

Silmien ilmeetön katse löysi jälleen Eran ja tämän harmaiden silmien katseen. Hetken he vain katsoivat toisiaan, ennen kuin Era vastasi hänelle, yrittäen vaikuttaa rohkealta ja itsevarmalta, joutuen kuitenkin jättämään lauseensa kesken ja nostamaan kätensä kyljelleen. Miun silmät kapenivat tuskin huomattavasti. Kylki näytti olevan todella arka, toivottavasti ei tulisi tytölle sairaalakeikka. Miu oli aikeissa sanoa jotain, hetken tässä maailmassa oltuaan oli varovaisuus poissa, hän oli jo avannut suunsa, kun vaalea päästi vaikertavan äänen ja romahti lattialle istumaan, edelleen kylkeään pidellen. Miu astahti eteenpäin ajattelematta, kasvot edelleen ilmeetöminä, mutta silmissä käväisi hetkellisesti huolen häivähdys, joka kuitenkin katosi lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Toisen anteeksipyyntöön tyttö ei vastannut mitään, ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Robottimaisen ilmeettömänä, haaveilijan silmää räpäyttämättäkään asteli tyttö lavuaarille. Pienet sirot kädet tarttuivat isoon tukkoon paperia, vääntäen sitten hanan kylmälle. Kasteltuaan käsipyyhkeet, kyykistyi Miu Eran viereen.
"Näytähän nyt sitä kylkeä", sanoi tyyni ääni, pähkinänruskeiden silmien katsoessa Eran silmiin vaativasti, samalla kun tyttö nosti vaaleamman tytön paidan helmaa sen verran että näki tämän kyljen, välittämättä mahdollisista vastaväitteistä. Iso tukollinen märkiä paperipyyhkeitä tiputteli pisaroita valkealle kaakelille. Tip. Tip. Tip. Miu katsahti kylkeä ja hymähti. Ei näyttänyt hyvältä, mutta hänen tiedoillaan oli mahdotonta sanoa oliko kylkiluita murtunut vaiko ei. Odottamatta mustanpuhuva tyttö painoi märän ja kylmän pyyhenipun kevyesti Eran kylkeä vasten, toivoen, ettei satuttaisi toista niin tehdessään. Loisteputkivalo välkähteli yhä harvemmin.
"En usko että sinulta on murtunut mitään", sanoi Miu sävyttömästi. "Voin tosin olla väärässä."

Era odotteli käsipaperia hetken, kätensä ojentaneena, mutta joutui toteamaan, ettei tuota lahjusta sormiinsa tulisi saamaan. Siksi nuoren naisen kasvot muuttuivatkin hieman ilmeettömiksi, hämmentyneiksi. Hän antoi kätensä laskeutua kyljen viereen, ja silmiensä jäädä katselemaan nuorta tyttöä, joka kasteli tupon paperia viileän veden alle. Eran musta kauluspaita oli pölyn ja muun maassa lojuneen lian sotkema, ja tytön farkuissa oli reikä polven kohdalla. Jos tyttö oli siskonsa (joka ei muuten näin arkisiin vaatteisiin olisi ikipäivänä pukeutunut), olisi hän saanut sydänkohtauksen pikku kankaidensa takia. Ja vaikka Erankin farkut olivat olleet erittäin kalliit, hän loi niihin vain tyhjän silmäyksen ja pahantuulisen huokauksen. Hän antoi harmaiden silmiensä tutkinnan palata vieraaseen emotyttöön, joka nyt kumartui hänen puoleensa. Era kohotti kasvojaan ryhdikkäämmin, tarkkaili toista veren maun jyllätessä ikenien välissä. Ja kun toinen lopulta pyysi (tai ehkäpä käski) häntä näyttämään kylkeään, naurahti nuorikko ensin vakuuttavana.
"Kyllä mä hei pärjään", hän vakuutteli, muttei tarpeeksi vakuuttavasti. Lupia kyselemättä oli emo pian hänen paitansa kimpussa, nostamassa helmaa, jotta voisi tutkia kylkeen muodostunutta ruhjetta. Vaikka näin alistuneessa, heikossa tilassa oleminen oli Eralle kuin helvettiin putoaminen, hän nieli kerrankin tunteensa, ja käänsi päätään, jotta pääsisi itsekin havainnoimaan kylkensä kohtaloa.

Kylki, joka paidan alta paljastui, näytti aika surulliselta. Kylkiluiden kirjoma, laiha osa alkoi saada väriä osakseen, ja Era osasi jo nyt harmistella, kuinka valtava mustelma siinä odottaisi aamulla. Pieni rive kipusi nuoren naisen kasvoille, mutta se suureni ja sai seurakseen jopa kiivaan sähähdyksen, kun vieras tyttö painoi kostean ja kylmän paperin vasten kipua. Era puristi sormensa tiukasti nyrkkiin, antoi katseensa painautua emotyttöön, ja vain tuijotti tätä hetken hiljaa. Toisen puhe oli niin tavattoman kaunista ja unenomaista, ettei Era aluksi tiennyt, mitä ajatella.
"..Niin. Tuskin. Se on vaan niin saatanan arkana", platinanvaalea totesi ja yritti tottua kylmään, vihlovaan kipuun, joka säteili kyljestä varpaisiin saakka.
"Varmasti olen huomenna jo tolpillani", tyttö vakuutti toiselle, antaen katseensa samalla salakavalasti tutkia sieviä, miellyttäviä kasvoja. Mustien, pörröisten hiusten takana piilossa asui kauneus.
"Kuka oikein olet?", Era nyt kysyi toiselta, kun sormet eivät puristaneet ilmaa yhtä kovaa kuin hetki sitten, ja auki oleva huulikin alkoi tuntua lähinnä turtuneelta.

Valo kaksikon yläpuolella välkähteli enää aniharvoin, valmistautuen hitaaseen kuolemaansa. Miun käsi vetäytyi hiukan painamasta vaaleaverikön kylkeä tämän sähähtäessä tuskaisesti, painautuen kuitenkin pian entistäkin hellemmin ja varovaisemmin pitelemään kylmää käärettä ruhjoutunutta kylkeä vasten. Hiukset varjostivat emon ruskeita silmiä, saaden ne näyttämään lähes mustilta, katseen kohdatessa harmaat silmät, tuijottaen yhtälailla hiljaisena takaisin. Miu oli melkoisen varma, että tämä ei ollut todellista todellisuutta, vaan tämä oli hyvin todentuntuinen haavekuva, jollaisia hänen päällään oli tapana hänelle tapana tehdä nykyisin. Kauan haavemaailmassaan eläneen oli vaikea, välistä lähes mahdoton, enää hallita mielikuvitusmaailmansa tuotteita. Niinpä nuori emotyttö oli kokenut useita tämänkaltaisisia valetodellisuuksia, jotka osoittautuivat pian haaveiluksi. Ja tämä ei vain voinut olla todellista, Miulle ei käynyt tällaisia asioita, sillä kukaan ei tiennyt että Miu oli olemassa. Häntä ei tunnettu, koska hän ei elänyt tässä maailmassa, ja hän ei elänyt tässä maailmassa koska tässä maailmassa ei ollut mitään elettävää ja tässä maailmassa ei ollut mitään elettävää koska kukaan ei tuntenut häntä. Se oli noidankehä, josta Miulla ei ollut mahdollisuutta päästä irti. Entistäkin epätodellisemmaksi tilanteen teki se, että tyttö jota hän nyt pakkohoivasi sattui olemaan Era Servacad, koulun suosituin, kaunein ja ihannoiduin lesboikoni, kaikkien rakastama ja vihaama Era. Tämä ei siis ollut todellista, vaan unelmointia, haaveilua, epätodellista. Pian nuori naisenalku huomaisi seisovansa edelleen selkä vessan seinää vasten nojaten prikulleen samassa asennossa kuin silloinkin kun oli katsahtanut kelloa sivusilmällään. Asia ei haitannut Miuta, joskin asian toteaminen teki hänet hiukan surulliseksi. Hän olisi kovasti halunnut, että tämä olisi ollut totta. Nyt hän vain odotti, että jokin sävähdyttäisi hänet oikeaan todellisuuteen.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Todellistakin todellisempi maailma avautui Miun silmien edessä, ja tämä tilanne oli kuin olikin todellinen. Hämmennys häivähti tummissa ruskeissa haaveilijan silmissä, kadoten kuitenkin nopeasti, jättäen tilalle vain utuisen, mutta kiinteän katseen, joka edelleen kohdistui Eran harmaisiin silmiin. Hämmennys kuitenkin pysyi ehyenä tummahipiäisen mielessä. Eran sanat kuullessaan terävöityi utuinen katse hiukan, kuin kameran linssi. Vaaleaverikön vakuuttelut huomisen tolpillaan olosta saivat Miun vain hymähtämään pehmeästi, vastaamatta muuten mitään, katseen lipuessa pitkin ruhjuista ja haavoittunutta kehoa. Hän ei henkilökohtaisesti uskonut, että Era nousisi sängystä seuraavana päivänä lainkaan, sillä yhteenlaskettuna kyljen aiheuttama tuska ja tulevat lihaskivut... Noh, saattoi olla ettei Era ihan pian sängyn pohjalta nousisi. Tätä emo ei kuitenkaan sanonut ääneen. Seuraavaksi seurasi kysymys, jota Miu oli hiukan uumoillutkin. Tietysti vaalea kysyi sen, eihän tällä ollut minkäänlaista käsitystä, että Miu oli olemassa, kuten ei kellään muullakaan.
"Miu Yarrow, 2. vuosikurssilta", vastasi nuorikko hiljaisella, pehmeällä ja matalalla äänellä, josta kuulsi nyt tietynlainen varmuus, joka johti juurensa siihen, että Miu tiesi tämän olevan todellista. Tummaverinen kallisti kevyesti päätään, varoen tarkasti liikauttamasta samalla kylmää käärettä pitelevää kättään, suoden sitten kevyen, vinon hymyn toiselle.
"Sinun lienee turha esittäytyä", sanoi tyttö lyhyesti, hiljeten sitten jälleen, kääntäen katseensa tarkkailemaan pitelemäänsä käärettä.

"Miu."
Eran pitäisi sanoa lyhyitä, suloisia sanoja useamminkin. Hänen matala, mutta pehmeä ja soinnukas äänensävynsä sai noin lyhyen, hellän sanan suorastaan sulamaan kielellä. Tätä sulamista vauhditti nuoren naisen kasvoille kiirivä hymy, joka ei ollut lainkaan ivallinen, eikä siitä kuvastunut nyt minkäänlaista kipuakaan. Kaikki särky unohtui hetkeksi, kun kielellään, huulillaan ja mielessään platinanvaalea maisteli sanaa, hymähtäen sille pehmeästi.
"Voiko suloisempaa nimeä olla?"
Era väläytti nopeasti virnistyksen, joka kuitenkin pyyhkiytyi pois, kun kroppa liikahti ja kipu kyljessä vihlaisi. Hän tukahdutti ärähdyksen nielaisemalla sen, laskemalla hitaasti numeroita kymmenestä alaspäin. Kun hän löysi uuden, mukavan asennon, avasi hän kiinni rutistuneet silmänsä ja antoi katseensa kääntyä takaisin salaperäiseen Miuhun, joka hyvin lempeänä ja utuisena hoiti Eraa. Nuorta naista, jota toinen tuskin edes tunsi. Niin Era ajatteli, ja siksi hän hämmentyi hieman, kun Miu ilmoittikin, että esittäytyminen oli turhaa.
"...Ai", tyttö lopulta tajusi. Pehmeä, kevyen itseensä kohdistuvan ivan sisältämä naurahdus karkasi tytön verisiltä huulilta, ja hetkeksi nuorikko käänsi harmaat silmänsä katsomaan katossa äänettömästi huutavaa lamppua, jonka tuskaa Eran kaltainen, mielikuvitusta käyttämätön nuori nainen ei ymmärtänyt. Kuinka hän voisi, kun jo ihmisten kanssa empaattisuus tuntui vaikealta.
"Olet kuullut minusta", hän totesi ennemminkin itselleen, ennenkuin antoi katseensa laskeutua takaisin seuralaiseensa. Hän kohotti kevyen hymyn kapeille kasvoilleen, ja antoi harmaiden silmiensä tutkia emotyttöä.

Miksei Era muistanut toista? Kai hän oli tämän jossain nähnyt? Pahistyttö siristi silmiään, selasi mieleensä uppoutuneita muistoja, mutta joutui toteamaan tehtävänsä mahdottomaksi. Jos hän oli toisen tavannut, hän oli ollut joko armottomassa humalassa tai muuten epätietoisessa tilassa, koska kyllä Era tuon kaltaisen, eksyneen oloisen, kauniin ihmisen pitäisi mielessään. Hän huokaisi hieman, hymähtikin kuitenkin, ja antoi päänsä notkahtaa eteenpäin. Silmät tuijottivat alas likaisiin reisiin, ja vaivihkaa hän vilkaisi tummuvaa kylkeä, jota Miu lempeästi hoiti. Katse kuitenkin kulkeutui vastapäiseen seinään.
Mitä hän osaisi nyt sanoa? Hän oli vieraan tytön hoidettavana, uhrina lattialla. Hän ei kyennyt näyttämään olevansa vahva ja peloton, vaan toisen mieleen jäisi auttamatta kuva vammautuneesta, hävinneestä homosta, joka kyhjötti vessan lattialla piilossa vihaisia katseita. Harmaat silmät nousivat hitaasti takaisin emoon, jonka tumma katse tuntui sulattavan. Aivan kuin Miu olisi pudonnut toisesta maailmasta.
"Missä sä olet piileksinyt?" Era lopulta kysyi, lievä huvittuneisuus puheessaan. Miksei hän tuntenut toista?

Miu katseli ihmeissään toisen kivun, säryn ja tuskan sekaisen olemuksen muuttumista, kun Eran kasvoille kiiri hymy tämän toistaessa hänen nimensä. Tapa, jolla Era sanoi nimen, oli pehmeä, matala, soinnukas, kaunis, seksikäs, ja sai lämpimät väristykset kulkemaan Miun kauluspaidan peittämää selkää myöden. Emoneitokaisen silmät suurenivat ihmetyksestä Eran kehuessa hänen nimeään suloiseksi. Mitä ihmeellistä hänen nimessään muka oli? Vuosien kuluessa oli Miu ehtinyt tottua nimeensä ja kulutus oli tehnyt siitä arkisen, mitättömän sanan muiden joukossa. Yleensä hän sai kuulla nimensä mainittavan vain, mikäli tilanne edelsi huutoa, raivoamista, hakkaamista tai nalkutusta, yleensä hänen äitinsä tai ex-isäpuolensa sanomana. Ei, nimellä ei ollut Miulle yleensä mitään miellyttävää annettavaa. Mutta nyt Eran sanomana se tuntui jälleen kauniilta ja suloiselta, kuten vaalea oli itse sanonutkin. Miu ei tiennyt kuinka olisi vastannut toisen virneeseen, mutta eipä hän olisi siihen ehtinyt vastatakaan, kun toisen kasvot jo olivat kivusta hymyttömät. Miu katseli Eran rauhoittumista ilmeettömänä, tyynen tasaisena, lähes uneliaasti. Eran hämmennys huvitti Miuta, vaikkei hän hymyillytkään. Tokihan vaaleaverikön luulisi tietävän, että koko koulu, mukaan lukien Miun joka vietti 99 prosenttia ajastaan toisessa ulottuvuudessa, tunsivat tämän kuuman, räväkän ja ihaillun lesbokuningattaren. Toisen itsekseen Miun kuulleen hänestä, olisi emotyttö voinut sanoa jotain itsestään selvää kuten: ”Kaikkihan tuntevat sinut, Era”; ja kuulostaa samalta kuin ekaluokkalaiset kokeilunhaluiset pikkubisset, jotka nuolivat maan puhtaaksi Eran tieltä pyytämättäkin. Mutta Miu ei sanonut mitään, antoi itsestäänselvyyksien pysyä itsestäänselvyyksinä. Hän puhuisi, jos hänellä olisi asiaa. Juuri nyt sitä ei ollut.

Miu katseli hiljaisena Eraa, antaen katseensa viipyä hetken toisen kauniissa kehossa, katseen pysähtyessä sekunninmurto-osan ajaksi vaalean hengityksen tahdissa kohoilevalle povelle, ennen kuin katse kiinnittyi taas tiukasti peiliharmaisiin silmiin. Äsken vielä viileä paperipyyhekääre alkoi jo lämmetä Eran sinertävää kylkeä vasten, jota tummuva mustelma valloitti. Miu oli juuri aikeissa nousta ylös ja käydä kastelemassa kääreen uudelleen, kun Era hymähti hiljaa, antaen samalla päänsä notkahtaa eteenpäin. Miu istui hämillään paikoillaan, tietämättä mitä tekisi. Katse viipyi jälleen Eran surkeassa, haavoittuneessa ja epäsiistissä olemuksessa, jossa ei ollut havaittavissa jälkeäkään yleensä niin loisteliaasta ja räväkästä persoonasta. Myötätunto käväisi jälleen vierailulla tummissa suklaasilmissä. Miu nosti kätensä, sipaisten sitten kevyesti Eran posliininvalkeaa silkkistä poskea, vetäen sitten kätensä hitaasti takaisin syliinsä. Eran kysymys sai Miun hymyilemään vienosti ja hiukan vinosti. Niin, piilossapa hyvinkin. Mitähän Era olisikaan mahtanut sanoa, mitä kuka vaan olisi mahtanut sanoa, jos Miu olis kertonut totuuden? Kertonut, että hän eli toisessa maailmassa suurimman osan ajastaan, että hän ei todella ollut paikalla? Että häntä ei ollut olemassa täällä?
”Minua voi olla vaikea nähdä, taidan olla näkymätön”, sanoi tyttö hiljaisella, matalan pehmeällä äänellä, katsoen tiiviisti harmaisiin peilisilmiin, kasvoillaan edelleen vieno hymynkare.

Eran silmien saattoi nähdä värähtävän, kun pieni, hento kosketus sipaisi hänen nuhruista, kalpeaa poskeaan.
Era, seksuaalisesti vinoon kasvanut, joka oli kaatanut naisia useamman kuin monikaan nuorukainen koulussa, suorastaan säpsähti kosketusta, jonka sai osakseen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Sitä ei oltu kerjänny flirttaillen, seksikkäästi asioita kuiskien, eikä sitä annettu kiihkeän yön toivossa. Tuo pieni kosketus, joka vain hetken muodosti lämpöä valkealle iholle, sykki empatiaa kärsivää kohtaan. Nuorikko ei ollut tottunut tällaiseen - jo senkään takia, ettei hän kärsiessään näyttäytynyt muille ihmisille - ja siksi tuo pieni, lähestulkoon mitätön ele, sai pahiksen hetkeksi painumaan täysin ilmeettömäksi. Melkein hämmentyneeksi, muttei kuitenkaan. Hän vaan tuijotti sanaakaan sanomatta emotyttöä, jonka ruskeat silmät olivat kohdistettu Eran omiin harmaisiin.
Platinanvaalea raotti huuliaan, mutta ennenkuin sai vastausta niille muodostettua, oli hänen pakko pyyhkiä idioottimainen hämmennyksensä ja palauttaa pieni, vinona kasvoilla leikittelevä hymy takaisin. Harmaisiin silmiin piti palauttaa peloton, itsevarma paiste, ettei tyttö purskahtaisi itkuun itsetuntonsa valtavan kolauksen vuoksi.
"Ei, näkymätön et kuitenkaan ole", Era vastasi toiselle pehmeään sävyyn. Hän hymähti sanojensa lisukkeeksi, antoi katseensa hetkeksi painua lattiaan, mutta vain hengähdyksen vievän ajan jälkeen oli mielenkiinto palannut takaisin kaunispiirteiseen Miuun.
"Näkymättömiä ovat nörtit - he haluavat haihtua, ja siksi hakeutuvat paikkoihin, jotta edes kissa ei heitä havaitsisi. Sinä taas.. olet siinä, muttet ole kuitenkaan."

Nuori nainen väläytti kissamaisen kujeilevan, salaperäisyyttä huokuvan virnistyksensä toiselle, ja antoi kätensä kohota ilmaan. Hän kurotti pitkät, elegantit sormensa kohti Miuta, ja päästyään tarpeeksi lähelle nuo sormet pyyhkäisivät tytön lämmintä kaulaa. Virne oli laantunut vinoksi hymyksi jo sormien lähtiessä lyhyelle matkalle, mutta nyt nuorikon ilme muuttui hetkeksi pohtivaksi. Ei uskoisi tätä, lattialla lysyssä istuvaa tyttöä siksi samaksi, joka vasta oli ulvonut kuin aggressiivinen saksanpaimenkoira viholliselleen. Platinanvaalea veti kätensä takaisin, ja samalla päätti, että asentoa oli vaihdettava. Liikkeeseen päässeet sormet laskeutuivat kipeälle kyljelle, jolla Miun sirot kädet pitelivät märkää paperia. Sormet painuivat kädelle lempeinä, painaen näitä tiukemmin vasten mustelmaa. Nuorikon oli inahdettava kivun takia, mutta pahimmat kirosanat hän nieli sisukkaasti alas kurkustaan. Viiden sormen painaessa kylkeä, ja toisten viiden pidellessä aiemmin mainittuja, sai nuorikko vaihdettua asentoaan ilman suurempaa kivunviiltoa. Kun istuma-asento näytti jo lähes normaalilta, toisen jalan ollessa koukussa ja toisen suorana, kohotti Era kätensä ja antoi sen laskeutua rentona kylkeä myötäilemään.
Vaaleaverikkö hymähti.
"Sinulla ei taida olla tunnit menossa."

Toisen silmien värähdys sai Miun aiemmin kovin ilmeettömät kasvot synkkenemään pieneksi hetkeksi. Tyttö vetäytyi hiukan toisen tuijottaessa häntä silmiin, irrottamatta kuitenkaan otettaan kääreestä tai lakkaamatta hellää painallustaan. Katse ja toisen eleet saivat tytön melkeinpä katumaan tekoaan, tuntemaan itsensä typeräksi ja vaivaantuneeksi. Miksi hänen piti mennä tuollaista tekemään? Eihän hän välittänyt paskan vertaakaan mitä tässä aika-avaruus-ulottuvuudessa tapahtui, sillä millään täällä tehdyllä ei ollut merkitystä hänen elämän kaarensa suhteen. Täällä surkeassa surun, vihan ja mielikuvituksettomuuden joutomaalla, ikuisen yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden leikkikentällä, ei ollut hänelle koskaan ollut mitään, eikä tulisi varmaan koskaan olemaankaan, joten miksi edes yrittää esittää uskovansa kaiken käyvän vielä paremmaksi? Miksi edes yrittää. Suklaanruskeiksi valon vähennyttyä tummuneet suuret silmät loivat surumielisen katseen vaaleaverikköön, vastaten näin tuijotukseen.
Vinon leikittelevän hymyn palatessa Eran kasvoille, ei Miu vastannut siihen mitenkään. Harmaiden silmien itsevarmempi loiste ei jäänyt emotytöltä huomaamatta, niin tiukasti hän pitäytyi katsomassa vaaleaverikön harmaita, peilipintaisia silmiä. Toisen sanat, niin pehmeästi lausutut, saivat vihdoin haikeille, poissaoleville kasvoille ajoittain jo huulilla karehtineen pienen vinohkon hymyn.
"No ehken ehkä näkymätön, mutta eipä minua kukaan huomaa vaikka periaatteessa olen aina paikalla", tyttö sanoi lievä sarkasmi äänestään kuultaen, silmissä vilkkuessa haalea ilkikurisuuden pilke. Toisen puheet nörteistä saivat oikeanpuoleisen kulman hiukan nousemaan, mutta muuta reaktiota se ei tytössä aiheuttanut. Hän ei tuntenut nörttejä, sillä ei keskustellut heidän kanssaan. Kuten ei kenenkään muunkaan. Viimeiset sanat kuitenkin kiinnittivät tytön huomion. Oli siinä, muttei kuitenkaan. Olisiko sitä paremmin voinut sanoa?
"Niinhän minä vähän olen."

Eran ilmeen muuttuessa kujeilevaksi virneeksi, katsahti Miu hetkeksi muualle. Tuona ratkaisevana muutamana sekuntina kun Miu katseli hajamielisesti katse harhaillen muualle, tunsi nuorikko kevyen, pehmeän pyyhkäisyn kaulallaan. Pyyhkäisyn oli aiheuttanut Eran käsi. Hetkeksi tummaverisen neitokaisen kasvot jäätyivät ja keho jäykistyi hetkeksi. Tämän ulottuvuuden fyysinen kosketus oli jotain aivan muuta, sillä noinkin pieni kosketus sai pienet lämmön väreet kulkemaan tytön - ei, nuoren naisen - kehoa myöden. Samassa toisen ulottuvuuden, ovi hänen mielensä perukoilla, aukeni hiukan, ja haavemaailman ihastuttava, huumaava tuoksun omainen tunne syöksähti suklaasilmän alitajunnasta endorfiinin lailla. Hetkeksi silmät lasittuivat, tuijottaen jotain, jonka vain Miu Yarrow saattoi nähdä: hän seisoi haavemaailmansa ovella, katsoen vuoroin tuohon värikkääseen, tunteiden ja tuoksujen maailmaan, käännähtäen sitten jälleen katsomaan tuota väritöntä, tunteetonta ja kuivaa maailmaa, jossa kuitenkin oli nyt enemmän sisältöä kuin vuosiin. Päätöksen tekemisen epätoivo muuttui ahdistavaksi tunteeksi hänen päänsä sisällä elävän Miun keuhkoissa. Ilma ei kulkenut. Silmät liikkuivat villisti. Lopulta nuorikko paiskasi oven parahtaen kiinni, jääden näin värittömään, kylmään maailmaan ensimmäistä kertaa vapaahetoisesti vuosikausiin.
Todellinen, vessan lattialla istuva Miu ei ollut liikahtanutkaan. Hän oli ollut poissa ruumiistaan, silmien tuijottaessa tyhjinä, sieluttomina, ja korvat kuuroutuneina. Nyt hoikka pieniluinen tyttö kuitenkin säpsähti, räpytellen silmiään, kääntyen sitten katsomaan jälleen Eran harmaisiin silmiin, katse utuisena ja unenomaisena. Reaktiokyky tuntui jälleen tuskaisen hitaalta, eikä Miu kyennytkään reagoimaan mitenkään vaaleaverisen tuskaisaan inahdukseen. Vasta seuraaviin sanoihin Miu vastasi, hitaasti ja värittömästi.
"Olisi minulla tunti, kuvista."
Tyttö jätti lauseensa kesken, katsahtaen sitä kättään, joka oli painettu Eran kylkeä vasten. Äsken Era oli koskettanut hänen kättään omallaan. Silmät hitaasti räpsyen nosti pörrötukka katseensa Eraan. Miten hän saattoikin olla näin jäässä?

Pysähtyikö aika hetkeksi?
Era istui aloillaan, vasenta jalkaansa suorana maata vasten pitäen, oikea jalka koukistettuna laihan yläkropan eteen. Vasen käsi roikkui kuin elottomalla nukealle, oikean levätessä koukistuneella jalalla. Vaikka ihminen olisi lyöty, hakattu, kampattu ja maahan piesty, voisi hän silti yrittää näyttää mahdollisimman hyvinvoivalta. Ja siihen Era pyrki. Vaikka hänen kylkensä mustui, vaikka hänen huulensa oli veren tahraama ja kuulaat kasvot valkoisuuden sijasta lähinnä likaisen harmaat, hän yritti unohtaa sykkivän kivun ja päänsisäiset lentävät hyönteiset piikkeineen. Palauttaa itseluottamuksensa, rohkeutensa, pelottomuutensa: kaikki ne piirteet, jotka tekivät hänestä sellaisen, kuin hän oikeasti olikin. Ne piirteet saivat hänet hohtamaan eri valossa, kun hän mustaan nahkatakkiinsa verhoutuneena nojasi koulun ulkoseinää vasten, katsellen valkeiden hiustensa takaa maailmaa harmaalla katseellaan. Hän vangitsi, sitoi ja löi tyhjään huoneeseen helposti kevyellä katsahduksella - ja hän halusi omistaa tuon kyvyn vessan lattiallakin.
Mutta kun Miu jähmettyi aloilleen, silmien jäätyessä kuin marmorista veistetyllä patsaalla, huuhtoutui itseluottamus pois nuorikon ympäriltä. Hänen ilmeensä pehmeni, kasvot hämmentyivät, ja sanaakaan sanomatta hän tuijotti sinertävän, kasvoihin syntyvän mustelman takaa emotyttöä. Odotti jonkinlaista reaktiota, saamatta sellaista. Hän kallisti hieman kasvojaan hämmentyneen kissan lailla, raotti huuliaan muodostaakseen sanoja, turhaan.
Aika oli pysähtynyt.

Kun viisarit loksahtivat toimintaan, taika särkyi, ja silmiään räpäyttäen nuori nainen painoi katseensa hetkeksi koukistettuun jalkaansa. Hän vilkaisi sivusilmällään Miuhun, joka nyt käänsi hitaasti silmänsä harmaaseen tuijotukseen. Platinanvaalean tumma kulma kohosi hieman, kasvojen noustessa ryhdikkäämmiksi ylemmäs, selän suoristuessa. Vähän se sattui, inahdus halusi karata ilmaan, mutta nuorikko puri sen kiinni ennen pakomatkaa.
Era halusi kysyä, mitä äsken tapahtui. Hän istui aloillaan, kysyvänä, hiukan epäluuloisena. Huulet raollaan, ilman sanoja. Miu vastasi tuntikysymykseen, ja äskeinen ajattomuus hälveni hitaasti Miun eleiden nopeutumisen mukaan. Vaikka Era ei tuntenut sanaa empatia, ei hän tyhmä ollut.
Sen sijaan, että platinablondi olisi tiedustellut äskeistä, kysynyt onko Miu kunnossa, siirsi hän katseensa vastapäiseen seinään. Hän hymähti kuivasti, antoi kasvojensa laskea perustasolle.
"Mikset sitten ole siellä?"
Kevyt vilkaisu sivusilmällä, mutta muuten kontaktin ottaminen vähentyi puolella. Miu sai nuorikon olon erittäin.. kummalliseksi. Hän tunsi kehittyvää halua tätä nuorta naista kohtaan, mutta hän tunsi, ettei toinen ollut samanlainen kuin muut. Hän saattoi yrittää sitoa emon katseellaan, hurmata tämän kosketuksellaan, mutta silti tyttö olisi jossain muualla.
Jossain niin kaukana, että tilaisuuden kokeilu (varsinkin tässä kunnossa) tuntui liian vaativalta.

Era vilkaisi kattoon. Hän kurtisti hieman kulmiaan, kuolevan lampun vetäessä viimeisiä hengenvetojaan. Lihakset kelmeän ihon alla värähtelivät, ja pian hymähdyksen saattelemana nuori nainen totesi yksinkertaisesti:
"Pitäisi kai kohta nousta ylös täältä lattialta."
Jos joku erehtyisi tulemaan vessaan, saisivat kermalaiset uuden syyn kiihkoilla Eran seksuaalisuudesta. Sitrus parka, hänen pitäisi pyytää isiä maksamaan kasvoleikkaus, jotta häntä ei tunnistettaisi, sekoitettaisi tai muuten halveksittaisi, kun jo toisen kerran kuriton, saastainen identtinen veljeili tyttöjen vessassa viattoman neidon kanssa.

Utuinen epätodellisuuden tunne oli nyt täyttänyt mustien pörröhiusten peittämän pään, kuin joku olisi puhaltanut vanhojen huonekalujen yllä kauan maanneen pölykerroksen kerralla ilmaan sakeaksi pilveksi. Miu yritti karistaa tunnetta räpyttelemällä välistä silmiään ja keinuttaen kertaalleen päätään edestakaisin. Tunne kuitenkin oli ja pysyi tiukassa, niinpä Miu tyytyi kääntämään katseensa takaisin platinanvaaleaan, nyt pahasti vaurioituneeseen ja runneltuun, kaunottareen vierellään. Epätoivoinen tunne musersi Miun mieltä. Mikäli tämä oli totta, hän saattoi jo arvata kuinka tässä kävisi, joten miksi yrittää muuttaa sitä? Hän oli nyt harvinaisen tietoinen siitä, että tämä oli kamala, epäreilu ja onneton todellisuus, ei se ihana, valoisa maailma johon hän kuului. Tummien suklaasilmien katseeseen hiipi suru, jota ei voinut pyyhkiä pois tämän maailman antimilla. Todellisuus oli se, että Miulla ei ollut ystäviä, ei yhden ainoaa ihmistä jolle puhua, ei ketään joka olisi ollut hänen asioistaan kiinnostunut tai edes kiinnostunut mitä hänen elämässään tapahtui. Hänellä ei ollut onnellista perhettä. Hänellä ei ollut tässä elämässä yhtäkään luotettua ihmistä, ainoa henkilö jonka kanssa hän koskaan puhui, oli hänen kissansa. Miksi nytkään kävisi toisin, vaikka joku olikin hetkellisesti huomannut hänen olemassa olonsa?

Eran ilme oli muuttunut epäluuloisemmaksi, ja nyt harvinaisen hereillä oleva Miu tiesi kyllä, mihin tuo katse veisi: se veisi johtopäätökseen, ettei Miulla ollut kaikki kotona. Toisen kuiva hymähdys sai pelon ja inhon väreet kulkemaan herkän nuorikon selkäpiitä pitkin. Miksi hän olikaan koskaan toivonut, että kukaan kiinnostuisi hänen olemassa olostaan, eihän hän ollut mitään. Miksi hän oli koskaan herännytkään tänne surkeaan maailmaan, miksei hän vain voinut lakata olemasta? Toisen kysymys jäi hetkeksi leijumaan kylmänä ilmaan, saaden Miun värisemään hiukan. Näinä hetkinä, kun hän oli täysin hereillä, täysin tämän surkean, masentavan ja ahdistavan maailman arvoilla, hän pelkäsi oman mielenterveytensä puolesta. Kaikesta tästä huolimatta, oli nuoren emotytön ääni hänen puhuessaan rauhallisen tyyni ja itsevarman oloinen.
”Sillä, olenko minä siellä vai en, ei ole mitään merkitystä.”
Tumma katse katsahti hitaasti vaaleaverikköön, kääntyen sitten katsomaan jälleen vessan valkeaa ovea. Ahdistus jäyti nuorikon sisintä. Hän halusi pois täältä. Hän halusi sinne, missä kaikki oli hyvin.

Miu sulki silmänsä, oli jo aikeissa avata oven mielensä perukoilla, kun hän kuuli vaimeana Eran sanat. Hitaasti katsoivat tummat silmät toista, samalla kun nuori mieli palasi ruumiiseen. Silmät räpsähtivät hitaasti pariin otteeseen, ennen kuin viesti pääsi konttoriin saakka. Siltikään tyttö ei vastannut mitään, ei hänellä ollut mitään sanottavaa, nyökkäsi vain vaisusti. Miu irrotti painavan otteensa Eran kyljestä, nousten sitten seisomaan. Hän tiputti märän käsipyyhkeen roskikseen kääntyen sitten jälleen Eran puoleen. Pieni, siroluinen käsi ojentui kohti vaaleaa, tarjoten apuaan, tummien silmien vaihdellessa suklaisista pähkinäisiksi valon viimeisten välkähdysten tahdissa, ennen kuin välke lakkasi kokonaan, lampun viimein päättäessä surkean elämänsä.

Miun suru oli käsinkosketeltavaa, mutta valitettavasti Era ei ollut ihminen, jonka empatiakyky pursuaisi ulos astian reunojen ylitse. Hän oli keskivertotuntijan alapuolella, eikä kyennyt tunnustelemaan tätä kipua, joka kouristeli Miun sisimmässä. Koska se ei näkynyt ulospäin, ei Era voinut tietää tuon olemassaolosta. Siksi tyttö tyytyi hymyilemään ihmiselle, joka suloudellaan suorastaan hämmensi platinanvaaleaa. Hän tunsi vetoa toiseen, mutta ei samanlaista, kuin muita. Tytön läsnäolo herätti kummallisia ajatuksia, outoja tunteita, eikä samanlaista eläimellisyyttä kuin moni muu tässä koulussa. Ehkä se johtui särystä, ehkä jostain muusta. Harmaasilmä käänsi katseensa pois mustatukkaisen mystisistä silmiltä, säilyttäen kissamaista, ovelaa hymyä huulillaan. Hän ei vastannut tytön toteamukseen, jossa toinen totesi, ettei hänen läsnäolollaan ollut väliä. Era kuitenkin tiesi, että se oli vale. Tottakai sillä oli merkitystä, sillä jokaisella teolla, jonka ihminen teki, on jokin merkitys.
Tyttö antoi katseensa valua jalkoihinsa, jotka oli asetettu olotilan mukavuutta ajatellen. Nyt kuitenkin suoraksikin laskettu jalka vetäytyi koukkuun, ja vaikka kipu eleen myötä kirpaisi ruumista, nielaisi vaaleaverikkö tuntemuksen tehokkaasti. Raskas hengitys keinutti naisen povea, ja sai huulet aukeamaan raolleen. Hän ei halunnut olla enää heikko, ei voihkia tunteitaan ääneen.
Ja sillä hetkellä, kun ylösnousu kävi ajankohtaiseksi, oli Miu kivunnut jaloilleen. Hän oli heittänyt märän, litistyneen paperitukon roskikseen, ja ojentanut nyt siron, kauniin kätensä kohti rampautunutta Eraa. Nuorikko kohotti kasvojaan, tavoitti katseellaan Miun oman, ja hymyili tälle lempeästi. Kuinka ihana tyttö olikaan, kuinka ystävällisesti hän auttoi, vaikka Era oli toiselle tuntematon, mitätön ihminen massan keskellä.

Era vastasi avunantoon. Hän ojensi kätensä, tarttui pitkillä sormillaan pehmeästi, mutta tiiviisti kiinni Miun omiin. Hän tunsi hennon lempeyden, joka sykki tytön ihossa. Hymy kutitteli nuoren naisen huulilla, ja hetkeksi kaikki mahdollinen kipu unohtui. Sen sijaan lämmin kipinä sykki sormista ympäri kehoa. Kuin emotyttö olisi aurinko, joka valollaan sai kasvin kasvamaan. Era pudisti hieman päätään hupsuille, pehmoille ajatuksilleen ja valmistautui nousemaan Miun apu seuranaan. Hän jännitti jalkansa lihakset, ja nopealla ponkaisulla potkaisi itsensä ylös. Liike kuitenkin sai kyljen kirpaisemaan ikävästi, niin paljon, että hetken Era oli varma, että hänen jalkansa halvaantuivat sillä hetkellä. Tuo kipeä tunne, joka salpautui kurkkuun, eikä koskaan huutona päässyt olo, sai kuitenkin vakaan seisonnan hupenemaan. Sen sijaan, että tyttö olisi asettunut ryhdikkäästi Miun eteen, hän kaatui toista vasten. Hänen kevyt, siro kroppansa painautui Miun lämpöä vasten,. ja kädet hakeutuivat toisen ympärille estämään kipeän kaatumisen. Hengähdys pakeni nuorikon huulilta, ja kun jalkojen tunto palasi, ei Era pieneen hetkeen kyennyt nousemaan. Hän pysyi aloillaan Miuta vasten, hengittäen katkonaisesti, tunnustellen olotilaansa.

Valo oli kuollut. Missä vaiheessa, siitä Era ei ollut varma. Nyt kuitenkin sitä kolkkaa vessassa, jossa Era ja Miu seisoivat, vallitsi hämäryys. Ja kaksikko seisoi toisiaan vasten sen lyhyen hetken, ennenkuin Era nousi seisomaan omille jaloilleen. Kipu sykki kipeässä kyljessä, ja sormet nousivat suojelemaan kehittyvää mustelmaa. Era antoi harmaiden silmiensä tavoitella Miun katsetta, mielenkiintonta tutkia toisen kehoa, ja värisevän hengityksen kaikua hiljaisuudessa. Kaikki oli niin.. erikoista. Jomotus kyljessä tuntui kaukaiselta. Se sattui, mutta Miun tuijottaminen sai kivun unohtumaan. Ja kun Eran vapaana oleva käsi kohosi tytön kaulalle, kun sormet tunnustelivat toisen pehmeää, lämmintä ihoa, tuntui hakkaava kipu hälvenevän entisestään. Ja koska Eran ruumis kaipasi rauhaa, se halusi päästä eroon kivusta kokonaan, astui nuori nainen uudestaan aivan lähelle toista. Painautui hieman tyttöä vasten, kuljetti kätensä toisen kyljelle ja laskeutui niin, että hänen huulensa koskettivat Miun omia, varastaen tytön suudelmaan.

Eran lannistunut olemus oli saanut ryhtiä ja arvokkuutta, jota nuori vaaleaverikkö yleensä kantoi yllään kuin kuningattaren viittaa, mutta edelleen saattoi Miu nähdä kivun ja ruumiillisen heikkouden jota harmaasilmä yritti niin kovasti peitellä. Ilmeettömät kasvot katsoivat ylhäältä päin vaaleaa, sammuneen valon jäljiltä lähes mustat silmät apuaan tarjoten. Toinen mustilla pitkävarstisilla converseilla suurimmaksi osaksi vuoratuista hoikista jaloista lepuutti itseään hiukan tytön seistessä hiukan vinossa, nojaten enemmän toiselle jalalle. Käsi ojennettuna kohden valkeaa, suosittua, todellisen maailman ihmistä, Miu odotti, suoden toiselle nopean, pehmeän hymyn, vakavoituen sitten jälleen. Valkeat, kuulaat kasvot olivat tyynet, mutta nuoren emotytön mielessä paniikki teki jälleen tuloaan. Hän halusi eroon tästä kuvottavasta epätodellisuudesta, eikä hän enää välittänyt pätkän vertaa mikä oli todellinen ulottuvuus ja mikä ei, niillä ei ollut mitään muuta eroa enää nykyisin kuin että toisessa oli asiat hyvin ja toisessa huonosti. Hän ei kuitenkaan voisi syöksyä mielensä perukoilla odottavalle, kammottavasti kutsuvalle, mustalle ovelle, ei nyt kun Era oli tässä.

Pitkäsorminen siro käsi tarttui Miun pieneen käteen. Kosketus sai aikaan lievän värähdyksen tummahiuksisen kehossa, mutta Miu ei kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, sen verran palavasti hän tunsi poltteen, joka kiskoi häntä pois tästä maailmasta. Suklaasilmä jännitti oikean kätensä lihakset Eran ponkaistessa ylös, yrittäen parhaansa mukaan tukea tyttöä tämän nousussa. Toisin kuin Era, ei Miu saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta toisen jalkojen pettämisestä. Niinpä vaalean pitkän kaunottaren kaatuessa pienempää laihaa tyttöä vasten, oli Miun tasapaino vähällä horjahtaa ja heittää molemmat tytöt mukkelis makkelis vessan kaakeloidulle lattialle. Unisista, hitaista reflekseistään huolimatta onnistui nuorikon jotenkin pysyä tasapainossa Eran paino mukaanluettunakin. Eran käsien kietoutuessa Miun ympärille, ei nuori haaveilija kyennyt muuhun kuin seisomaan hämmentyneenä, jäätyneenä paikallaan, hämärässä lähes mustat silmät teelautasen kokoisina Eran takana häämöttävää seinää tuijottaen. Tuntui kuin hänen mielensä olisi pysähtynyt paikoilleen, jumiutunut offline tilaan. Kun Miu lopulta sai mielensä liikkeelle, totesi tyttö mielessään vain yhden asian: ainakin hän nyt tiesi, ettei tämä ollut todellista, vaan haavetta, unta, jotain, mutta ei todellista. Eran katkonainen hengitys korvaansa vasten yritti Miu hivuttaa kätensä hitaasti kaksikon väliin, työntääkseen toista hieman kauemmas, varovaisesti ja hellästi.

Kun Era pääsi omille jaloilleen, katsoi Miu ylös tämän harmaisiin silmiin, ilman hämmennyksen tai muun häivääkään, aivan yhtä utuisesti ja hitaasti kuin aina ennenkin. Miu valmistautui tässä vaiheessa jo hyvästelyyn, ja siihen, että hän olisi jälleen vain olematon osa koulun ympäristöä, kuin palohälytin tai roskakori: jotain, joka aina oli siellä, mutta jota kukaan ei koskaan huomannut. Tähän Miu oli valmistautunut, kuten myös siihen, että ihka ensimmäiseksi hän syöksähtäisi sisään mielensä mustasta ovesta, kun Eran käsi nousi hänen valkealle kaulalleen, sivelleen sitä hellästi. Kylmän ja kuuman väreet vuorottelivat ja sekoittuivat nuoren emon keholla, ja huulilta pääsi kevyt, lähes äänetön huoahdus. Eran painautuessa lähemmäs, ei Miu voinut estää itseään tekemästä samoin. Kutitellen siirtyi vaalean käsi pikkuhiljaa kaulalta kyljelle. Tummasilmäinen nosti kätensä, sipaisten toisen niskaa sormiensa päällä, antautuen sitten lämpimään, pehmeän pumpuliseen suudelmaan, upoten siihen kuin pumpulimereen. Ei, tämä ei todellakaan ollut todellista.

Ei Eran luontoa saatu hillittyä edes silloin, kun hän omisti suhjeentuneen kyljen ja mustana olevan mielen. Hän rakasti naisia, rakasti kauniita naisia. Niitä, jotka saivat sydämen varastettua jo pelkällä ulkonäöllään. Joissa oli karismaa, tai luonnetta, suloisuutta tai jotain muuta, joka vei ihmissielun mukanaan. Miussa oli jotain sellaista, joka varasti Eran uteliaisuuden. Se ei ollut uhkuvaa kauneutta, vaan suloisuutta. Mutta ennenkaikkea toisessa oli jotain mystistä ja salaperäisyyttä, joka kiehtoi aivan eri tavalla. Se oli kuin tehtävä, joka langetettiin - yrittää löytää tämän tytön sisin olemus. Ja koska Era rakasti haasteita, tuntui suorastaan typerältä lähteä toisen luota pois ilman minkäänlaista kontaktia.
Suudelma oli pehmeä, mutta kiihkeä. Era ei koskaan halunnut, että häntä unohdettaisiin: hänen suudelmansa kuului olla mieleenpainuva, koskettava ja tuntuva, jotta toinen ensi kerralla tavatessa muistaisi tämän, ja jotta tyytyväinen, lämmin hymy kipuaisi sillä hetkellä toisen huulille. Se hymy, joka kertoo kiihkosta, jota toinen oli tuntenut suudelman hetkellä. Hymy, joka kertoi Eralle, että hän oli tehnyt oikein.

Platinanvaalean huulet erkanivat toisesta, kun suudelma saapui loppuunsa. Hän jätti kasvonsa kuitenkin lähelle emotytön siroja, kuulaita omia, ja antoi lämpimän hengityksensä tunnustella tuon ihoa varovasti. Huulet melkein koskettivat toisen huulia, mutta eivät ihan.
Kasvot kaikkosivat kuitenkin Miun läheltä, mutta kissamainen hymy levisi huulille pujotellen. Harmaat silmät katselivat toista, ja pieni, ilkikurinen nauru loisti niissä. Platinanvaalea virnisti.
"Kiitos hoivastasi", tyttö lausahti, ja äänessä liiteli kevyt pehmeys. Matala sävy toi ääneen kutkuttavan sävyn, ja silmien katse ahmi sievää, ihanaa Miuta edestä.
"Kylkikin tuntuu paljon paremmalta", Era hyvähti kevyesti, vaikka särky palailikin kevyinä aaltoina. Nuori nainen ei antanut sen kuitenkaan haitata seisoessaan aloillaan Miun edessä, käden edelleen levätessä toisen kyljellä, joka oli suojassa paidan kankaan alla.

Toisin kuin Era, ei Miu ollut päässyt nauttimaan suudelman lämmöstä ja kiihkeydestä vuosiin, tai oli, muttei tässä maailmassa. Normaalisti mustan oven takana elävä nuorikko ei edelleenkään uskonut tämän olevan totta, epäusko ei ollut tarpeeksi vahva sana kuvaamaan tunnetta. Hän tiesi, että tämä oli epätodellisuus, ulottuvuus jolla ei ollut todellisen elämän kanssa mitään tekemistä. Sitä tyttö ei kuitenkaan vaivaantunut ajattelemaan suudelman aikana. Hänelle ei ollut väliä olivatko asiat todellisia vai eivät, ei ainakaan nyt. Suudelman lämmön kadotessa Eran vetäytyessä, viileni myös Miun äsken täydellä roihulla leimunnut tunne. Hetken aikaa saattoi tummissa ruskeissa silmissä näkyä terävä tarkkaavaisuus, tietoisuus tästä hetkestä, paikasta, ajasta ja tapahtumista. Hetken neidon katse kuvasti nykyisin niin harvinaista läsnäoloa. Tunteen hiipuessa tunsi Miu kuitenkin jälleen mielensä vetäytyvän lähemmäs tuota mustanpuhuvaa, omituista väreilyä ja painetta huokuvaa ovea mielensä perukoilla. Tummien silmien katse ei liikahtanutkaan, mutta katse muuttui hitaasti utuiseksi, unisemmaksi. Jälleen kerran Miu oli puoliksi jossain muualla. Katseen pitäminen Eran silmissä kävi vaikeammaksi, kuten myös asioiden tiedostaminen heikkeni. Niinpä Eraa katsoivat nyt uneliaat, mystiset silmät joista ei voinut lukea minkäänlaista tunnetta.

Miu näki kyllä kaiken edessään, mutta kaikki tuntui nyt kaukaiselta, kuin hän olisi toiminut autopilotilla. Eran kissamainen hymy ja veikeä katse kuitenkin porautuivat läpi kaihimaisen verhon joka hänen peitti nuorikon mieltä, saaden silmiin hetkeksi syttymään terävän liekin, joka kuitenkin lähti jälleen hiipumaan nopeasti. Oli kuin Miusta olisivat olleet patterit lopussa ja hänen mielensä alkoi muuttua pateettiseksi ja tylsäksi. Eran sanat kaikuivat Miun päässä pitkään ennen kuin mustatukkainen lopulta ymmärsi sanojen merkityksen.
"Eipä mitään", vastasi Miu hiljaisella, vakaalla äänellä, samalla kun kauniille kasvoille levisi hitaasti hymy, joka kuitenkin vakavoitui sitäkin nopeammin mitä hitaammin se oli kasvoille levinnyt. "Oli ilo olla avuksi."
Viimeiset tavut tulivat suusta ulos ilman kontrollia. Nyt Miun ei edes tarvinnut kääntää päätään mielensä sisässä nähdäkseen oven, nyt se tuli häntä kohden. Kuinka kauan hän kykenisi estämään itseään kaatumasta tuon oven läpi toiseen ulottuvuuteen? Ristiriitaiset tunteet repivät nuorta mieltä hajalle: hän halusi Eran jäävän, koskevan häntä, kuiskaavan hänen korvaansa kauniita sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä; mutta toisaalta hän halusi palavasti, että platinanvaalea lähtisi, antaisi hänen antautua heikkoudelleen ja joutua mustan oven nielaisemaksi.

Era virnisti uudelleen pehmeästi. Hän otti huteran askeleen sivulle, ja kipu kyljessä muistutti olemassaolostaan terävällä vihlaisulla. Nuori nainen ei kuitenkaan kestänyt enempää heikkoutta, ja nieli siksi kaiken ikävältä tuntuvan syvälle sisimpäänsä. Hän vain hymyili, pakotti itsensä siihen. Silmien katse lujittui kuin teräs, mutta mitenkään muuten hän ei halunnut näyttää kipua sisimmässään.
Platinanvaalea kumartui vielä kerran lähemmäs. Hän asetti huulensa lähelle tytön korvaa, kuiskaten hyvästinsä:
"Näemme vielä.."
Kevyt hengähdys sanojen perään, ja matalasti, sointuvasti ja mahdollisimman haluavasti hän lisäsi vielä yhden suloisimmista, pehmeimmistä sanoista, mitä oli koskaan kuullut:
"..Miu."

Näine hyvineen oli Eran aika poistua. Hän painoi kätensä tiukasti kylkeään vasti, ja ontuvin, jäykin liikkein lähti kulkemaan vessan ovelle. Yleensä niin siroaskelinen ja itsevarma nainen oli nyt kuin maahan liiskattu, kengän kannalla litistetty hyönteinen. Hän könkkyi eteenpäin, avasi oven vapaalla kädellään, ja työnsi sen auki. Katse, jonka hän vielä vaihtoi Miun kanssa, oli ilkikurinen ja varma. Hän hymyili, nyökkäsi, ja sitten poistui vessasta. Kaivoi aurinkolasit vessan ulkopuolella taskustaan, sujautti ne päähänsä, ja lähti ontuen kulkemaan parkkipaikalle. Scarlett saisi viedä hänet kotiin.

Miu värähti toisen kuiskatessa sanat hänen korvaansa, ilmavirran lähetellessä lämpimiä aaltoja hänen kehoaan pitkin. Ahdistus kuitenkin esti tytön mieltä huomaamasta tätä kaikkea, hän vain halusi päästä eroon tästä repeävästä tunteesta. Toisen sanat kaikuivat Miun päässä, mutta tyttö ei ollut saada niistä lainkaan otetta. Silmät katsoivat tyhjinä, hämmentyneinä toista tämän astellessa kauemmas ja väläyttäessä itsevarman virneensä. Väsyneesti Miu käänsi katseensa pois, kykenemättä enää katsomaan noihin harmaisiin peilisilmiin.

Eran astuttua ulos, vajosi Miun keho kyykkyyn seinää vasten, samalla kun hänen mielensä syöksähti läpi mustasta ovesta. Miu oli jälleen poissa. Seuraavan kerran tähän todellisuuteen herätessään olisi tyttö kutakuinkin varma, että kaikki mitä vessassa tapahtui oli ollut haaveunta, pelkkää fantasiaa. Vessan hämärään nurkkaan jäi emotyttö kyykkimään, mieli poissa tästä maailmasta.