Eteen, alas.

”Ollaanko me jo kohta perillä? Ollaanko? Mikhail kuulitko, ollaanko me jo perillä?” Kimeä ja selvästi innostunut ääni kuului takapenkiltä.
”Kohta, malta vielä vähän”, kuskinpaikalta naurahti syvä ja tumma ääni. Jos kuskin kasvot olisivat näkyneet jo kättelyssä, olisit varmasti ihmetellyt miten tuo hiljainen poika pystyi edes kuulostamaan niin iloiselta. Koulussa poika tuskin pukahti sanaakaan kenellekään, mutta nyt hän naurahteli hyväntahtoisesti suloiselle pikkutytölle, joka tuskin pysyi nahoissaan istuessaan takapenkillä.

Nikolai ja Charlotte olivat jo kauan aikaa sitten luvanneet viedä Mishan ratsastamaan, mutta koska he kumpikin olivat varsin kiireisiä ihmisiä, oli kunnia sysätty Mikhailille. Pojalla itsellään ei sinänsä ollut mitään sitä vastaan, joskin häntä häiritsi äärettömän paljon se, ettei hän itse osannut ratsastaa. Jos totta puhutaan, niin Mica ei ollut koskaan koskenutkaan hevoseen. Ainut kontakti noihin suuriin eläimiin oli se haju, jonka Charlotte kantoi mukanaan aina tallilta tultuaan. Ja sehän nyt ei aivan riittänyt siihen, että hänen oli pideltävä hevosta aisoissa, kun Mishan oli määrä ratsastaa tällä. Sen Mikhail sentään tiesi, että satula ja suitset täytyi pukea ennen kuin eläimen selkään pystyi nousemaan. Valitettavasti se tieto ei oikein riittänyt, sillä sen avulla vermeitä ei hevosen selkään laitettu. Ajatus kalvoi Mikhailin sisällä, eikä se kadonnut hetkeksikään edes pitkän ajomatkan aikana.

”Mica tuolla se on, tuolla se on!” Misha huusi käsiään yhteen taputtaen ja iloisesti kikattaen. Mikhail ei voinut olla hymyilemättä ajaessaan suurehkon tallirakennuksen pihaan, sillä vaikka pikkutyttö oli yleensä aina hyvällä päällä, näin innoissaan tuo ei ollut aikoihin ollut. Pojasta oli mukavaa, että hänen näennäinen pikkusiskonsa oli niin iloinen. Useimmiten se olikin niin, että Mishan iloisuus oli hyvin tarttuvaa, eikä Mikhail voinut välttyä siltä nytkään.

Kun parivaljakko pääsi ulos autosta, tarttui pienempi isompaansa kädestä kiinni. He olivat erittäin suloinen näky ja monien, erityisesti keski-ikäisten, katseet kääntyivät heihin päin. Näiden silmäilijöiden suusta kuului hyväksyvää muminaa ja aina kun Mikhail sattui katsahtamaan johonkin näistä, ne hymyilivät ystävällisesti pojalle. Siinä missä muut osoittivat ystävällisyyttä Micaa kohtaan, hän vain käänsi päänsä välittömästi pois. Pienempäänsä hän kuitenkin loi sympaattisia ja helliä katseita, mikä ilmensikin heidän kahden välistä suhdetta käsittämättömän hyvin. He olivat olleet heti Mishan syntymästä asti kuin paita ja peppu, eikä heitä erottanut mikään. Hyvinä ja huonoina hetkinä he olivat toistensa tukena – tai ainakin Mikhail oli Mishan tukena. Pikkutyttö kun ei tiennyt mitään isoveljensä ja isänsä välisistä taistoista.

”Katso miten ihana tuo on! Minä haluan ratsastaa tuolla!” Misha huusi lyöden käsiään yhteen kikatuksensa lomassa ja osoitti suurehkoa uljaan ruskeaa hevosta. Mikhail naurahti pienemmälleen ja talutti tämän karsinan eteen, jossa hörähteli hyväksyvästi pyöreähkö poni. Pienehkön eläimen nimi oli osuvasti Buddy ja sen oli antanut heidän käyttöönsä eräs Charlotten hyvistä ystävistä. Misha innostui entisestään, sillä poni oli tytön mielestä paljon suloisempi näky hieman pörröisine karvoineen, kuin suuri ja uljas hevonen. Kaiken lisäksi hieman lehmää muistuttava kuviointi sai pikkutytön innostuksen aina vain kasvamaan yhä suuremmaksi. Vaikka Mikhail yleensä sai imettyä tiedostamatta itseensä Mishan iloiset tunnelmat, ei hän nyt voinut muuta kuin tuijottaa eläintä, joka katseli häntä säyseänä. Ei se poikaa pelottanut, hän ei vain tiennyt yhtään mitä tehdä.

”Mikhail kiltti, minä haluan jo ratsastaa sillä! Saanko minä silittää sitä, saanhan?” Misha hyppi tasajalkaa ja loi isoveljeensä anovia katseita. Mikhail kuitenkin seisoi neuvottomana karsinan edessä osaamatta tehdä yhtään mitään. Tallin muu väki katseli heitä nenän varsiaan pitkin, eikä kukaan tullut kysymään mahtaisivatko he tarvita mahdollisesti apua. Mikhail ei tietystikään ollut itse valmis pyytämään apua varautuneisuutensa takia, joten hän vain tyytyi seisomaan paikoillaan. Poika ei ymmärtänyt miksi Charlotte oli pistänyt hänet tallille tytön kanssa kahdestaan, eihän hän tiennyt hevosista mitään. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin ajatellut, että joku suostuisi heitä auttamaan asiassa, eikä Mikhailin tarvitsisi muuta kuin taluttaa pientä ponia Misha selässään ympäri tallin tiluksia. Se suunnitelma ei kuitenkaan näyttänyt oikein toimivan.

”Micaaaa!” Misha suorastaan parkaisi. Tyttöparka näytti ikään kuin vääntelehtivän tuskissaan. Se kaikki oli kuitenkin vain puhdasta intoa, joka pursusi ylitsevuotavana pienen tytön sisältä. Hän paloi halusta päästä koskettamaan pientä ja pörröistä ponia, joka seisoskeli yhä säyseänä karsinassaan. Misha yritti kaikin keinoin repiä isoveljeään kädestä, mutta Mikhail ei reagoinut siihen mitenkään ja se sai tytön tuskastumaan vain entisestään. Poika vain katsoi ponia hämillään ja seisoi paikoillaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun tallin täytti soinnikas kavionkopse, oli Mican herättävä mietteistään ja käännettävä katseensa äänen tulosuuntaan. Tietysti he molemmat, Misha ja Mikhail, tajusivat mistä oli kyse. Siinä missä pikkutytön ilme muuttui hämmästyksen ja riipivän innon sekamelskaksi, Mikhail muodosti kasvoilleen yhä vain hämmentyneemmän ilmeen.

Jos Misha oli äsken kokenut elämänsä onnellisimmat hetket, nyt hän koki jotain paljon suurempaa. Hevonen oli todella uljas ja kaunis, eikä pikkutyttö voinut vastustaa suuren ja arvokkaan eläimen olemusta. Se ei kuitenkaan näkynyt tytössä niin kuin aiemmin, nyt hän oli pysähtynyt paikoilleen ja katsoi silmät lähes lautasenkokoisina hevosta, joka seisoi suoraan hänen edessään. Kokoero oli valtava ja Mikhail koki näin ollen parhaaksi vetää pikkusiskoaan lähemmäs itseään suojaan. Misha ei voinut pistää hanttiin, vaikka olisi halunnutkin, sillä isoveljen voimat olivat rutkasti suuremmat kuin hänen. Tyttö vaikutti kuitenkin olevan ikään kuin lumouksen vallassa, joten ei hän osannut edes pistää pahakseen, vaikka tavallisesti hän olisi varmasti antanut pojan kuulla asiasta.

Ensin tervehdittyään ystävällisen näköistä ja sirokasvoista tyttöä, Misha päästi pienen ja hyvin innostuneen oloisen naurunpyrähdyksen.
”Tultiin me! Mikhail taitaa vaan vähän pelätä sitä!” Tyttö kiherteli isoveljensä suojissa ja hykerteli tyytyväisenä. Heti pikkusiskon sanojen jälkeen isomman kasvoille hyökkäsi hämmästynyt ilme. Eihän Mikhail mokomaa pikkuponia pelännyt, hän ei vain osannut käsitellä sitä.
”Enkä pelkää”, poika vastasi samealla äänellään ja katsahti siskoonsa hieman pettyneesti.
”No ei se pelkää, mutta se ei tee Buddylle mitään! Ja minä haluan äkkiä ratsastamaan.” Misha nyökytteli päätään ja osoitteli karsinassa suurta hevosta hieman pälyillen katselevaa ponia tasajalkaa hyppien.

Ennen kuin Mikhail kerkesi reagoimaan mitenkään punatukkaisen tytön kysymykseen, oli hänen pikkusiskonsa jo äänessä: ”Tarvitaan me! Ei tuo tonttu osaa mitään!” Mican kasvot muuttuivat entistä hämmentyneimmiksi, mutta hän ei vieläkään sanonut mitään. Tutkaillen hän nosti katseensa pellavapäisestä pikkutytöstä vanhempaan tyttöön, joka piteli uljasta ratsuaan vierellään. Poika antoi katseensa kiertää pitkin tytön jokaista kehonosaa, eikä häpeillyt tunkeilevia silmiään lainkaan. Mikhail oli aina ollut hyvin tarkka uusia ihmisiä tutkiskellessaan ja ensisilmäykset olivat aina kaikista tärkeimpiä. Niiden avulla muodostui ennakkoluulot, jotka oli useimmiten tehty vain rikottaviksi.

”Jos vain viitsisit”, poika avasi vihdoin suunsa ja katseli se tavallinen vakava ilme huulillaan tyttöä, joka hymyili hänelle itselleen hyvin lämpimästi.

Misha katseli yhä lumoutuneena suurta hevosta, joka seisoi uskomattoman rauhallisesti paikoillaan. Se oli pikkutyttöön verrattuna hyvin kookas ja kontrasti heidän välillään oli järjetön. Eläin olisi voinut talloa Mishan minä hetkenä hyvänsä ja tytön henki olisi näin ollen ollut mennyttä. Sitä isoveli tuntui itse asiassa vähän pelkäävänkin, sillä hän piti lujasti pienempänsä kädestä kiinni ja esti tämän pääsyn tuon arvovaltaisen ja tummaa kauneutta pursuavan eläimen luo.

Punapäisen tytön lupautuessa auttamaan pientä ratsastajaa alkuun, Mikhail nyökkäsi tälle kiitokseksi. Kasvoilla saattoi käydä pieni hymynpoikanen, joskaan ei lainkaan näkyvä – jos sitä hymynkareeksi edes pystyi sanomaan. Se oli outoa ja hämmentävää, eikä sille ollut mitään järkevää selitystä. Ehkä se johtui siitä, että tyttö aikoi auttaa Mishaa, sillä pienokaisen ansiostahan poika oli aina kokenut ne iloisimmat hetkensä. Samaan aikaan tytöistä pienempi katseli hymyillen isompaansa kädet selän taakse jännitettyinä. Into oli piiloutunut nyt Mishan sisään, sillä hevosen olemassa olo sai hänet hieman epävarmaksi. Eipä sillä, olihan se suurin mitä tyttö oli eläissään nähnyt.

Nineksi tytön kutsuman nuoren saapuessa paikalle, Mikhail katseli tätä hyvin varautuneesti. Tuo pulskemman puoleinen tyttö kun tuntui silmäilevän poikaa hyvin pitkään ja hartaasti, eikä se saanut nuorukaisen oloa yhtään paremmaksi. Onneksi tilanne oli hyvin nopeasti ohi ja Nine lähti paikalta Celloksi kutsutun hevosen kavionkopse perää pitäen.

Innostus pääsi taas valloilleen, joskaan Misha ei näyttänyt sitä vieläkään niin ylitsevuotavasti kuin aiemmin. Hymy tuntui nousevan tuon korviin asti, kun tyttö talutti pyöreähkön ponin ulos karsinastaan. Varoen hän kosketti ponin kylkeä, mutta veti sen hyvin nopeasti pois ja päästi suustaan pienen kikatuksenpoikasen. Sitten Misha loi katseensa veljeensä, jonka ilme oli hyväntahtoinen. Jos jokin oli varmaa niin se, että tuona hetkenä Mikhail ainakin hymyili.

”En!” Misha pudisti päätään punatukkaiselle tytölle vastaukseksi ja katsahti vuoroin ponia, vuoroin tyttöä. Ei hänellä ollut aavistustakaan mitä pitäisi tehdä. Ei Mishalla ollut itse asiassa ollut siitäkään mitään hajua, että poni tuli harjata ennen ratsaille nousemista.
”Miksi se pitää harjata?” Tyttö kysyi kummissaan. Ilme oli kysyvä ja hyvin tiedonjanoinen, eikä Mikhail voinut olla naurahtamatta hieman pikkusisarukselleen. Nopeasti hän kuitenkin veti sen vakavan ja tyypillisen katseensa takaisin, sillä hän ei halunnut häiritä kaksikon puuhia. Misha katsahti veljeään vähän närkästyneesti tämän naurahduksen takia, mutta tarttui sen jälkeen iloisesti harjaan, jonka tyttö hänelle ojensi. Juuri kuin punapäinen naisenalku Mishalle neuvoikin, alkoi hän harjata kuvioinniltaan lehmää muistuttavaa ponia pyörivin vedoin, ei vastakarvaan, eikä varsinkaan liian kovaa. Aluksi eläin tuskin tunsi pienen tytön varovaa harjaustekniikkaa, joka kuitenkin muuttui pienen hetken jälkeen hiukan voimakkaammaksi. Se sai ponin hörähtämään tyytyväisesti ja höristämään korviaan. Nämä eleet saivat pienen kikatuksen hyppäämään Mishan suusta.
”Se taitaa tykätä tästä!” Tyttö lausahti onnesta soikeana ja jatkoi harjausta keskittynyt ilme harjan vetoja myötäillen.

Mikhail oli tuntenut olonsa täysin joukkoon kuulumattomaksi, joskin tytön vihreät silmät olivat tarkkailleet häntä aika-ajoin. Näin ollen samaisen hameväkeen kuuluvan henkilön kysymys sai hänet hätkähtämään – mutta vain sisällään. Ei se näkynyt ulkopuolisen silmissä mitenkään.
”Astonissa. Minä en ikävä kyllä muista sinua.” Mikhail vastasi kohteliaasti ja ojensi kätensä kättelyn merkeissä tyttöä kohti.
”Mikhail. Mikhail Solovyov.” Hän esitteli itsensä ja nyökkäsi pienesti tervehdykseksi uudelle tuttavuudelleen.
”Ja tässä on Misha”, Mikhail osoitti kädellään pientä vehnäpäistä tyttöä, joka harjasi innokkaana, mutta rauhallisena yhtä kaikki, pientä ja pyöreää ponia heidän lähettyvillään.

”No jos totta puhutaan, niin luultavasti sinut muistetaan piireissä paremmin kuin minut”, Mikhail puhui täyttä asiaa. Vain harva tunnisti pojan nimeltä ja ehkä muutamat olivat painaneet mieleensä tämän vähäsanaisen tapauksen ulkonäön. Se ei kuitenkaan häirinnyt häntä itseään lainkaan – pikemminkin oli hyvä, ettei Micalla ollut suurta ystäväjoukkoa ja ihailijakaartia kuten monilla muilla urheilijapojilla. Mikhail ei ensinnäkään pitänyt toisten seurasta ja toiseksi hän piti vain harvoista ihmisistä. Suurissa ryhmissä hän tunsi aina itsensä auttamattoman ulkopuoliseksi ja se oli niitä harvoja asioita, jotka saivat pojan tuntemaan lievää ahdistusta. Yleensä Mica pystyi olemaan täysin vähäsanainen itsensä ilman sen kummempia tunnontuskia. Jokin isoissa ihmisrykelmissä kuitenkin sai hänet tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi.

Mikhail yllättyi silminnähden, kun Amelieksi itsensä esitellyt tyttö tunnisti hänet jalkapalloilijaksi. Hän ei ollut koskaan ollut leveillyt sen kummemmin asialla, hän vain pelasi. Pojan isähän oli tietysti kuuluttanut asiaa joka ikiselle tutulle, mutta itse pelaaja ei välittänyt muiden huomiosta. Sitä paitsi ei Mica ollut keskivertoa yhtään parempi pelaaja, joten miksi turhaan levitellä asiaa? Näiden tuntemusten myötä Mikhail vain tyytyi nyökkäämään tytölle vastaukseksi.

Sillä välin kun punapäinen tyttö ja Mikhail olivat käyneet pientä keskusteluntynkää keskenään, oli Misha saanut harjattua pienen ystävänsä lähes kokonaan. Hän veti vielä muutaman vedon kaiken varalta ja katsoi tyytyväisenä lopputulosta. Amelieksi esittäytyneen tytön kehujen myötä hymy kiri yhä vain korkeammalle pienen tytön kasvoilla ja hän alkoi kihertää onnellisesti. Misha otti muutaman askeleen varustelaatikkoa päin ja asetti harjan huolella takaisin pakkiin. Sen jälkeen hän palasi takaisin isoveljensä luo ja tarttui tätä varoen jalasta kiinni. Ote oli hellä ja tytön kasvoilta paistoi silkka tyytyväisyys. Mica katsahti siskoonsa ja hymähti tarttuen tämän käteen kiinni ja taluttaen pienokaisen takaisin ponin viereen, jotta punapäinen tyttö saisi esiteltyä hänelle hevostaitojaan vielä lisää. Pianhan Misha osaisi itse hoitaa hevosen, eikä pojan tarvitsisi muuta kuin vain tuoda tämä tallille.

Siniset silmät lautasenkokoa myötäillen Misha katseli jännittyneenä kuinka Amelie puhdisti säyseän ponin kaviot yksi kerrallaan. Tyttö ei ollut koskaan kuullut moisesta ja se sai hänen kasvonsa hämmästyksen ja onnellisuuden sekaisiksi. Koko toimenpide näytti hyvin mielenkiintoiselta ja se sai kiinnitettyä pienen ja vilkkaan tytön huomion kokonaan, mikä oli varsin epätavallista. Misha oli nimittäin aina ollut hyvin rauhaton sielu, eikä keskittyminen ollut hänen vahvinta alaansa.

Kun tytöistä vanhempi lähti hakemaan varusteita ponille, muistivat molemmat sisarukset erään tärkeän asian: kypärä. Mishan ei tarvinnut kuin kiskaista isoveljeään lahkeesta, jolloin tämä ojensi autonavaimet hänelle. Innokkaasti hypellen ja mahdollisimman nopeasti pellavapää kipaisi autolle hakemaan unohtunutta kypäräänsä. Ratsastussaappaat hänellä tietysti oli ja oikeaoppiset vermeet muutenkin, olihan tytön äiti käynyt tallilla jo monia vuosia.

”Kyllä se osaa olla innoissaan”, Mikhail avasi suunsa, kun ponin kooltaan varsin miniatyyrisia varusteita kantava punapää saapui takaisin ponin viereen.

”Onko sillä jotain väliä?” Mikhailille ei ollut koskaan ollut mitään merkitystä klikillä. Hän ei nyt vain yleensäkään sattunut pitämään ihmisistä – tai ainakaan useimmista. Kaksijalkaisten laji oli ihan liian typerää ja itsekeskeistä pidettäväksi, joskin lapset olivat asia erikseen. Tarkemmin sanottuna Misha oli asia erikseen, sillä Mikhail ei ollut kovin monia muita lapsia tavannut. Epävirallisen pikkusiskonsa kanssa hän tuli toimeen kaikista parhaiten. Ystäviä Mikhaililla ei oikeastaan koskaan ole ollut, eikä hän muun perheensä kanssakaan kovin hyvin toimeen tule.

”Enkä minä aivan yhdy sinun mielipiteeseesi”, nuorukainen vastasi kohteliaasti nuoren naisen kommenttiin hänen ulkonäöstään. Kerta Mikhailille ei klikillä ollut mitään merkitystä, ei ollut ulkonäölläkään. Ainoastaan jalkapallolla oli väliä. Sen varaan poika oli laskenut koko elämänsä, joka ei ilman jalkapalloa olisi ollut mitään, niin kliseiseltä ja typerältä kuin se kuulostikin. Vaikka Mikhail ei ollutkaan siinä yhtä hyvä kuin hänen isänsä oli aikoinaan ollut, yritti hän parhaansa. Valitettavasti Mikhailin isä ei tuntenut käsitettä ”yrittää parhaansa”, vaan hänellä oli aina ollut tapana läksyttää poikaansa, jos peli ei kulkenut mallikkaasti nuorukaisen osalta.

Hetki sitten he olivat jääneet Mishan kanssa kahdestaan tytön kadotessa satulajahtiin, seisoi kaksikko vain paikallaan. Misha oli niin innoissaan, ettei hän meinannut housuissaan pysyä. Jännitys ja innostus olivat saaneet tytön jo siihen kuntoon, että hän vain seisoi paikoillaan liikkumattomana silmät lumoutuneina pienen ponin suloisuudesta. Äkkiä Misha kuitenkin havahtui kun punapäinen tyttö palasi takaisin asettaen satulan paikoilleen. Hyvän oppilaan roolia ylläpitäen lapsi nyökkäsi Amelielle vastaukseksi ja tarkkaili silmä kovana ponin liikkeitä.

”Haluan!” Misha suorastaan parkaisi. Totta kai hän halusi taluttaa ponia ja kovasti hän sitä halusikin. Tyttö suorastaan janosi tietoa ja tietysti hän halusi oppia kaiken oman kokemuksen kautta. Näppärästi Misha kiersi ponin etupuolelta suloisen ponin vasemmalle puolelle ja tarttui riimuun kiinni.
”Ja nytkö minä vain kävelen? Tuleekohan se varmasti perässä?” Pellavapäinen lapsi epäröi ja nosti katseensa takaisin avuliaaseen tyttöön. Mikhail ei voinut olla naurahtamatta pehmeästi.