New meat coming through

/ aimee+Lucas tähän peliin!

Nataniela istuskeli aulan yksinäisellä nojatuolilla sivuittain, oikea jalka roikkui yli toisen käsituen ja pää vihreä pipo jatkonaan retkotti toisen yli. Tyttö katseli kattoa päätään kallistaen – kyllä, niin pystyi tekemään vaikka pää olikin vaakatasossa. Hän puhalsi vaaleanpunaisen purkkapallon peittämään maisemaan ja antoi sen poksahtaa hallitusti takaisin suuhun, ei kasvoille kuten monella muulla (Natan mielestä) kokemattomalla purkanpoksauttelijalla. Vasemmalla jalallaan hän rullaili maassa lepävää Misfits –skeittilautaa. Sivusilmällä Nata näki parin elitistin, luultavimmin cheerleaderin, katsovan häntä selvästi kyömyn nenänsä vartta pitkin tuhahtaen. Nata vain hymyili itsekseen ja jatkoi katon katselua.

Ensimmäiset päivät koulussa olivat olleet suhteellisen helppoja. Tosin hänen vuosikurssinsa, jolla hän oli muuten vuotta liian aikaisin, olivat myöskin katselleet nenänvarttaan pitkin vuotta nuorempaa kakkosluokkalaista, samoin suurin osa kolmasluokkalaisista. Ilmeisesti juorut liikkuvat ja paljon. Toisaalta suhteellisen moni halusi kaveerata tyttösen kanssa – tähän Nata veikkasi syyksi sitä, että oli harvinaisen avoin tehtäviensä suhteen ja teki ne nopeasti ja oikein.

Eräs tyttö oli matematiikan tunnilla katsonut asiakseen selittää klikeistä ja porukoista, säännöistä ja normeista.. ”Ja sä.. Taidat olla skeittareiden ja räppäreiden kavereita”, tyttö lopuksi totesi ja ilmoitti itse olevansa yksi cheerleadereista, jotka tulivat arvojärjestyksessä toisina. Nataniela oli pyöräyttänyt tytölle silmiään, virnistänyt ja puhaltanut purkkapallon meikatuille kasvoille. Parempihan se oli kerätä hyvä maine heti alkuunsa.

Nyt tyttö ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä olisi hyppytunti ennen liikunnan tunteja. Aula oli oiva paikka pelkkään oleskeluun.

// älä tapa mua huonon vuoron johdosta :--(

Mustaan t-paitaan, jonka rintaa koristi erilaiset sinisen ja turkoosin väriset epämääräiset kuviot, vaaleisiin farkkuihin ja skeittikenkiin sonnustautunut nuorukainen viiletti pitkin Astonin käytäviä väistellen välillä niitä vähäisiä ihmisiä, jotka joko lintsasivat tai viettivät hyppytuntia tai olivat muuten vain potkittuina ulos luokista. Päässä vinossa olevan lippiksen alta kurkki tummanruskeat hiukset, joista näki kyllä kilometrin päähän, ettei aamulla oltu niille minkään näköistä kampaa näytettykään.

Lucas Romero kuului noista niihin, jotka viettivät hyppytuntia. Niihin, jotka viettivät tylsistyttävää hyppytuntia, tarkemmin sanottuna. Luonnollisestihan se oli selvää, ettei koulun käytävillä saanut skeitata, mutta nuorukainen ei jaksanut nyt vaivautua raahaamaan kamppeitaan pihalle, siellä ei edes ollut niin hyvä ilma, kuin voisi olla.

Hitaasti poika lipui skeittilautansa kera aulaan, portaat hypättiin kepeästi yli ja suunnattiin lähimpänä olevan automaatin luokse. Taskusta ongittiin pari kolikkoa, jotka tiputeltiin automaattiin, joka rahojen vastineeksi sylki – ihme kyllä ilman temppuja – suklaapatukan. Lucas virnisti hyväntuulisesti kääräistessään rapisevan paperin pois suklaan päältä, haukaten siitä ensimmäisen palasen. Ruskeat silmät tutkiskelivat tyhjän näköistä aulaa, osuen sitten tyttöön, joka makasi nojatuolissa, puhallellen... hm, purkkakupla se taisi olla.

Jalka potkaisi vauhtia lautaan, Lucasin rullatessa lähemmäs tyttöä, jota hän ei ollutkaan tainnut aiemmin nähdä. Iloiseksi yllätyksekseen tuo huomasi myös skeittilaudan neitokaisen jalan alla – hauskaa, toinenkin skeittasi.
"Moi", tervehdettiin kevyen virnistyksen kera, pojan pysähtyessä toisen viereen.

// mitään huonoa vuoroa nähnytkään :---O tämä sitten! :---D

Natan korva aisti hieman kauempaa kuuluvan äänen, kuin joku liukuisi, rullaisi pitkin käytävän pintaa. Ruskeaverikkö vilkaisi horisonttia - hänen näkövinkkelistään vinoa sellaista - ja huomasi ihmisten lomassa rullalaudan päällä matkaavan pojan. Ja Natanielalle kun oli painotettu, että skeittaaminen käytävillä oli nimenomaan kielletty. Kuultuaan ohimennen puhetta kaveruksilta, jotka puhuivat hyppytunneista, Nata mietti, viettikö hän hyppytuntia vai lintsasiko, uudesta lukujärjestyksestä kun ei ottanut selvää. Joku luokkatoveri oli iloinnut hyppytunnista ennen liikuntaa..

Jos Nataniela lintsasi, niin sittenpähän lintsasi. Sitä paitsi, jos seuraavat kaksi tuntia pelattaisiin lacrossea koulun nurmikentällä, niin tyttö saisi vielä kaksi vapaata tuntia. Hänhän ei märällä kelillä lacrossea pelaisi - aulan ikkunasta näki, että taivas alkoi kerätä pilviä. Luultavasti alkaisi sataa. Nata huokaisi jo valmiiksi pihalla odottavan Vespansa puolesta. Mikäänhän ei ollut niin nautinnollista kuin istua märkään satulaan ja ajaa kotiin.

Räikällä pinkillä maalatut kynnet olivat kieltämättä kiinnostavat, niitähän Nata tutkaili kunnes kuuli viereltään tervehdyksen. Tyttö katsoi ylöspäin ja virnisti takaisin hampaat irvessä. "Howdy itselles, cowboy", Nata vastasi pirteästi. Vau, ensimmäinen ei-mielistelevän kuuloinen ja kohtelias tervehdys. Tai niin hän sen otti. Tyttö yritti arvioida poikaa, pituudensa puolesta tämä oli joko kolmasluokkalainen tai pitkäksi venähtänyt kakkonen.

// yhyy lyhyt

Tummanruskeat silmät napittivat nojatuolissa rennosti makaavaa tyttöä hiuksien alta, kasvot olivat sulaneet hyväntuuliseen hymyyn, ja huulien välistä kirposi rento naurahdus tytön tervehdyksen johdosta.
"Oye", naurahdettiin vielä käden koskettaessa lippaa. Silmät tutkivat huomaamattoman arvioivasti toista, toinen oli auttamattoman lyhyen näköinen. Ja jostakin syystä hän ei muistanut nähneensä toista, vaikka hänellä yhtään itseään kehumatta melkoisen hyvä kasvomuisti olikin.

Hajamielisesti Lucas puraisi palasen suklaapatukastaan, toinen käsi laskeutui farkkujen taskuihin, suun jauhaessa suklaan palasta tasaiseen tahtiin.
"Ootko sä uusi?" kysyttiin sitten pojan keinuttaessa skeittilautaansa pari senttiä eteen ja saman verran taakse, pyörien liikkuessa edes takaisin.

Nata katseli toista yhä vinosti virne kasvoillaan, kunnes kohottautui ja vaihtoi sujuvasti asennon aluksi normaaliin istuma-asentoon ja siitä ylös. Toinen oli pitkä. Hurrrrrjan pitkä. "Oot helvetin pitkä", Nata totesi aivan ensimmäiseksi katsellessaan ylöspäin, ulkopuolisen silmin tilanne näytti varmasti kuin pikkusisko/isoveli-tilanteelta. Pienikokoinen Nata oli lopettanut pituuskasvunsa jo viime vuonna, surkein tuloksin: ei edes sataakuuttakymmentä, vaivaiset 157. Tuo tummatukka sen sijaan taisi olla ainakin 180-senttinen köriläs. "Hui", tyttö totesi vielä ääneen.

"Viikon tuore", Nata virnisti ja ojensi saman tien kätensä pari tuumaa ylöspäin. "Nataniela", tyttö totesi muuttaen virneensä sieväksi hymyksi. Katsoi mitä jättiläi.. poika nimestä vääntäisi.

Lucas ei voinut olla nauramatta toisen "olet helvetin pitkä" kommentille. Poika virnuili pudistellen päätään, jalkojen alla olevan skeittilaudan päältä astuttiin pois ja lauta polkaistiin ylös niin, että sitä pidettiin toisessa kädessä, kun taas toinen käsi piti suklaapatukkaa.
"Itse olet pätkä", tokaistiin hetken kuluttua pojan silmäillessä toista. Totta, nyt kun tyttö istui niin kuin normaalit ihmiset yleensä, tuo näytti varsin lyhyeltä. Nopeasti arvioituna hän olisi heittänyt 160cm, ehkä vähän päälle, ehkä vähän alle… Toisen ollessa istualleen oli vaikea arvioida.

Nuorukainen nyökäytti päätään hymyillen tyytyväisenä – hän ei siis ollut missannut mitään, vaan toinen oli vielä melko uusi. Käsi tarttui Natanielaksi esittäytyneen tytön käteen ja puristi sitä reippaasti.
"Lucas", esittäydyttiin rennon hymyn kera.
"Hei kuule, onko sulla lempinimiä... tai jotain? Nataniela on aika pitkä", heitettiin hetken hiljaisuuden jälkeen pojan hieraistessa niskaansa, ennen kuin kasvoille ilmestyi lyhytkestoinen virne.

Nataniela nousi ylös ja samalla potkaisi lautansakin maahan nousten sen päälle. "En oo pätkä. Iha normaalimittainen ikäisekseni!" tyttö tuhahti.. suunnilleen Lucaksen rinnan kohdalta. Vanha kunnon skeitti antoi Natalle edes vähän pituutta, kokonaismitta oli ehkä juuri ja juuri 160 senttiä, miinus kolme senttiä tytön pituudesta.

Ruskeaverikkö virnisti leveästi. "Lucas. Oot ensimmäinen Lucas, jonka tapaan", tyttö totesi. Nataniela Jonestone oli yksi niitä harvoja, jotka päättelivät ihmisestä paljon kädenpuristuksen perusteella - tällä hetkellä aivot raksuttivat kovaa tahtia ynnäten asioita toiseen. Ensimmäinen ajatus oli se, että toinen oli reilu ja rehellinen. Ensivaikutelma antoi ymmärtää, että Lucas oli vähintään kakkosluokkalainen, joka oli hiukan venähtänyt, tai kolmasluokkalainen.

Viimeisen kysymyksen kuultuaan Nata kohotti kulmaansa. "Pikku-Nataks ne sanoo.." tyttö aloitti naurahtaen, mutta kuin veitsen sivalluksesta ääni muuttui tylyksi ja vakavasti. "..mutta Nataniela se on." Nata lopetti lauseen ja sen jälkeen heitti vielä tekohymyn Lucakselle. Tuo muuttui kuitenkin nopeasti aidoksi. "Joten Lucas, taidat kuului samaan klikkiin, right?" hän virnisti ja vilkaisi pojan skeittiä.

Lucas silmäili toista huvittuneena, tyttö oli auttamattoman lyhyt, vaikka sitten olisikin 'normaalin pituinen ikäisekseen'. Tai sitten Astonissa kaikki tytöt vain tuntuivat olevan pitkiä, kun kävelivät sellaisilla kymmenen sentin korkuisilla nilkantappokengillä, joiksi Lucas niitä nimitti. Tällä tyypillä ei sellaisia näyttänyt olevan, mutta antoihan tuo skeittilauta pari senttiä lisäpituutta.
"Pätkä mikä pätkä", toistettiin vielä hiipumattoman virnistyksen yhä keikkuessa tuon kasvoilla.
"Siisti lauta", sanottiin sitten vähän niin kuin ohimennen, toki hän oli toisen laudan jo aiemmin merkille laittanut.

Oletettavasti hän oli ensimmäinen Lucas, jonka toinen oli Astonissa tavannut, kun oli täällä viikon ollut. Ei tosin sillä, että hänkään täällä olisi ehtinyt turhan kauaa homehtua, ehei suinkaan. Mutta eipä sen puoleen, että hän itsekään olisi yhteenkään Lucakseen vielä ehtinyt törmätä...

Poika kohautti olkapäitään, tummanruskeiden silmien katsoessa toista neutraaliin sävyyn.
"Miten vaan", vastattiin sitten lyhyen olankohautuksen kera pojan haukatessa kädessään sulavaa suklaapatukkaa.
"Sí", nyökäytettiin ajatuksissaan päätä tytön sanoille, ennen kuin Lucas kiinnitti katseensa kaukaisuudesta edessään keikkuvaan Nataan.
"Tai siis luulen niin. En mäkään täällä turhan kauaa oo ollu, että emmä ihan tajua tätä hommaa", selitettiin sitten tuon pudistellessa aavistuksen omaisesti päätään.
Ja suklaapatukka lyheni jälleen haukkauksen verran, kadoten loppujen lopuksi kokonaan jätkän suuhun. Tyhjä käärepaperi rytistettiin palloksi, ilmoille päästessä hiljainen rapina, ennen kuin se tungettiin housujen taskuun.