Prince of ice

Matt kurtisti vain kulmiaan, kun Marya vielä nälväisi hänelle ja samoin teki myös Ravel. Punkkari kuitenkin asteli Remuksen perään ja tuhahti.
"Tuota tyttöä minä vielä kestän, mutta tuo vetyperoksidihomo..." Matt tuhisi ja heitti tupakkansa maahan. Tulipesä oli onnistuttu tiputtamaan ja uudestaan sytyttäminen kuulosti liian vaivalloiselta puuhalta. Punkkari yski jälleen pari kertaa ja räkäisi sitten maahan.
"Onko sinulla kiire mihinkään?" Hän kysyi sitten jääprinssiltä ja kohotti hieman kulmaansa.

Maryanna sai tupakkansa sytytettyä ja veti siitä syvät savut. Se tuntui ja maistui aivan liian hyvälle pitkästä aikaa. Häntä oli tosin vasta toissapäivänä kehotettu lopettamaan, mutta ihan kuin sellainen ihme tapahtuisi joskus. Tyttö katsoi Mattin ja Remuksen perään. Siinä oli mielenkiintoinen parivaljakko. Mutta mikäs hän oli arvostelemaan? Olivathan hän ja Ravelkin erikoinen näky kahdestaan. Marya ei pystynyt katsomaan ystäväänsä vierellään, joten kun katse käännettiin pois loittonevasta kaksikosta, se löysi samantien olevinaan jotain muuta kiintoisaa.
"Onko sulla vielä kauankin koulua tänään?" Tyttö kysyi sitten pojalta. Kyllähän hän tiesi ystävänsä lukujärjestyksen, mutta eipä hän sitä ollut vieläkään oppinut muistamaan.
"Minulta loppui jo koulu, mutta meinasin käydä hakemassa parin päivän loma-anomuksen." Maryanna selitteli ja poltteli tupakkaansa.

Mattin asteltua jääprinssin seuraan, vilkaisi Remus albiinopoikaa kohti hieman kummissaan. No kaipa se oli hyvä, että maailmassa oli hänenkin laisia ihmisiä, jotka eivät näyttäneet pahiksia pelkäävän. Remus tosin vakaasti epäili fyysisesti melko heikolta näyttävän albiinopojan kuolevan nuorena. Ketterältä ja vikkeläjalkaiselta tuo näytti, mutta ei ollenkaan siltä että pystyisi nyrkein ketään vastaan nousemaan. Olkapäitään välinpitämättömästi kohottaen Remus käänsi katseensa punkkariin. Pojan ilme ei värähtänytkään kysymyksen kuultuaan ja vain pienen hetken hän näytti miettivän.
”Ei, mutta minulla on nälkä”, hän tokaisi ja äänestä saattoi erottua hieman jopa hieman mukaansa pyytävää sävyä. Mitä järkeä oli syödä yksin, jos seuraakin olisi mahdollisesti tarjolla.

Ravel tuhahti Mattin suuntaan, eikä kikkarapäätä tosiaan kiinnostanut hetkeen sanoa mokomalle sanaakaan. Kokemuksesta hän kuitenkin tiesi, että olisi jo seuraavana päivänä nälvimässä punkkarille. Seuraavana päivänä hän saisi varmaan myös juosta miestä henkensä edestä pakoon… Ei siitä sen enempää. Albiinon punaiset silmät kääntyivät lyhyempää tyttö kohti. Vaaleanoranssihiuksista kaunispoikaa ahdisti, kun Marya tuntui välttelevän ystävänsä katsetta. Jotain oli sattunut. Huoli ja tiedonjano pistelivät albiinon vatsassa ja peikkotyttökin varmasti arvasi albiinon olevan huolissaan.
”On tunti, mutta lintsaan sen”, Reve sanoi matalasti ja painotti sävyllään siihen, ettei hänen päätänsä saisi käännettyä. Ravelin katse lujittautui ja mielessään hän käski itseään pitämään suunsa kiinni, kunnes tyttö itse puhuisi.
”Loma-anomus?”

Marya nyökkäsi hieman ja veti savua tupakastaan ja puhalsi ulos. Hän katsoi Mattin selkää, kun tuo asteli Remuksen kanssa poispäin. Tyttö tiesi että oli kiitollisuuden velassa pojalle, mutta sitä ei myönnettäisi. Ainakaan selvinpäin. Tyttö heitti sitten tupakkansa maahan ja tallasi sen päälle.
"Ravel? Sinähän uskot minua, vaikka mitä sanoisin? Tiedät etten valehtelisi sinulle?" Tyttö sanoi sitten yllättäen ja kääntyi ystävänsä puoleen. Hän ei salaisi tätä asiaa pojalta.

"Niin, siis joudun tutkimuksiin. Siksi loma-anomus." Marya tarkensi, kun toinen oli selvästi sitä kysynyt. Todennäköisesti ystävälle tuli automaattisesti mieleen jonkinsortin päänuppi tai syömisongelma tutkimus. Sellaisissa Marya ei ollut kyllä käynyt puoleen vuoteen. Elämä oli sujunut melkomallikkaasti. Maryan kädet tärisivät edelleen. Hän ei tiennyt johtuiko se kylmästä vai mistä.
"Minä olin sairaalassa lauantain ja sunnuntain." Hän sai sanottua lopulta ja katsoi vain Raveliä syvälle silmiin. Hän otti poikaa kädestä. Toisen käsi tuntui niin lämpimältä, omat kädet kun olivat anemian takia aina jäätävät.

Kun Marya alkoi puhua ja kääntyi albiinoa kohti, Reve kallisti päätän ja nyökähti.
”Tiedät että uskon ja tiedän, ettet valehtele”, kikkarapää sanoi ja hymyili lempeästi.
Albiino ei hymyillyt lempeästi kuin perheelleen ja Maryalle. Kenellekään muulle hän ei koskaan näyttänyt pehmeintä hymyään. Kukaan ei sitä vielä heidän lisäksi ollut ansainnut. Kun lyhyempi mainitsi tutkimukset, kohotti Ravel kulmiaan. Miksi Marya joutuisi tutkimuksiin? Sairautensa vuoksi? Uuden sairauden vuoksi? Sen vuoksi mitä oli tapahtunut ja josta albiino ei tiennyt mitään.
”Tiedät etten tuomitse, kerro rauhassa”, punertavasilmäinen sanoi ja pojan katse muuttui hieman surulliseksi. Miksei Marya ollut kertonut ja miksi Matt tiesi asiasta? Miksi juuri Matt?

Pojan mieli oli täynnä kysymyksiä ja orjantappuraisia kuvitelmia. Poika hätkähti pienesti, kun kylmä käsi tarttui hänen omaansa. Tytön käsi oli kylmä ja huoli, sekä surullinen pilke kasvoivat pojan silmissä.
”Mikä sinun on?” poika kysyi hiljaa, eikä katseellaan pyytänyt mitään muuta, kuin rehellistä vastausta itselleen tärkeältä ja rakkaalta ihmiseltä.

Marya painoi katsensa maahan. Kyllä hän tiesi ettei Ravel tuomitsisi. Mutta kun ei yleensä äitikään niin tehnyt, mutta nyt toinen ei edes yrittänyt uskoa tytärtään. Hän puristi hieman ystävänsä kättä.Tuo kysyi mikä hänellä oli ja tyttö nielaisi. Harvoin hänellä oli pala kurkussa. Mutta nyt se tuntui nousevan.
"Minä olin bileissä ja...Joku kai...Ei vaan kai, vaan laittoi amfetamiinia minun olueeni." Marya sai sanottua, muttei vieläkään pystynyt katsomaan Ravelia silmiin. Hän veti hieman väristen henkeä. Ei häntä vielä itkettänyt, mutta lähellä se oli.
"Se oli aivan kamalaa. Aivan erilaista kuin silloin pentuna se alkoholi myrkytys. Minulle tuli vain kamalan kuuma ja sitten muistan miten en pystynyt hallitsemaan itseäni. Minä vain makasin ja sätkin." Tyttö kertoi hiljaa, sillä pari poikaa oli kulkenut heidän ohitseen.

Tyttö kaivoi laukkuaan ja otti sieltä uuden tupakka-askin ja sieltä tupakan. Se laitettiin huulille ja sytytettiin. Savua vedettiin keuhkojen täydeltä.
"Sitten kai menetin tajuntani. Matt oli soittanut apua. Hän oli tullut mukana sairaalaankin. Sitten...Sitten minä heräsinkin useita tunteja myöhemmin sairaalasta. Olin tajuttoman heikko ja minussa oli kamalasti letkuja." Marya kertoi ja nosti vasta sitten katseensa Raveliin. Peikkotyttö räpytteli silmiään, jottei olisi itkenyt.
"Ravel... Minä sain yliannostuksen ja sydämmeni kävi pysähdyksissä."

Reve kallisti päätään ja raotti huuliaan osittain uteliaan ja osittain hieman synkän näköisenä. Pelkästään huoli Maryaa kohtaan sai pojan surumieliseksi ja masentuneeksi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka helposti ajattelivat: että jos joku oli pielessä, niin silloin kaikki oli niin pahasti, ettei pahemmin voisi olla. Periaatteessa hän siis pelkäsi aina pahinta ja oletti kaiken olevan paskasti. Tämä ”ilmiö” tosin lähti käyntiin vain kun kyseessä oli joku Ravelille tärkeä ihminen. Muista hän viis veisasi. Amfetamiinia? Ravel lujitti katseensa ja veti Maryaa hieman syrjemmälle, jotta ihmiset pääsivät rauhassa kävelemään koululle ja pois.
”Kuulostaa kauhealta”, Ravel sanoi hiljaa, kun Marya kertoi millaista oli ollut aineen vaikutuksen alaisena.

Vaikkei Ravel Mattista erityisesti pitänyt, tai piti hän siinä mielessä että miestä oli hauska ärsyttää, oli hän silti tyytyväinen että punkkari oli ollut paikalla. Kaipa punkkarista oli joskus oikeasti hyötyä. Reve katsoi suoraan ystävänsä silmiin ja näytti hetken järkyttyneeltä.
”Pysähdyksissä?” Reve toisti. ”Mutta missä kunnossa olet nyt? Miten voit?” Ravel kysyi.
Mies hengitti rauhallisesti ja hymyili pehmeästi, kun huomasi peikkotytön näyttävän siltä kuin yrittäisi nieleskellä kyyneleitään.
”Ota rauhassa, tärkeintä on että olet siinä ja seisot selvin päin omilla jaloillasi. Vaikkakin tiedät etten pidä tupakansavusta ja astmaatikkona eivät pidä keuhkonikaan”, Reve sanoi rauhallisesti ja vapaalla käellään osoitti tupakkaa tytön huulien välissä.

Marya huokaisi hieman.
"Olen ihan hyvässä kunnossa. En kuulemma ollut kauan...kuollut." Hän sanoi ystävälleen ja naurahti sitten hieman surullisena. Hän heitti vasta sytytetyn tupakan maahan. Joskus oli vaikea muistaa sitä, että kaikki ympärillä eivät polttaneet. Varsinkaan Ravel. Hän katsoi ystääväänsä ja halasi sitten täysin yllättäen toista. Vaikka he olivat hyvä ystäviä, Maryalle ei ollut tapana halailla toista. Ei hän halaillut ketään. Tyttö nieleksi, muttei antanut kyynelten tulla silmiin. Heitä varmasti tuijotettiin, mutta Marya ei välittänyt siitä. Hänellä oli parasystävä lähellään. Toinen tuoksuikin niin hyvälle.
"Tiedätkö, minun ehkä pitäisi kiittää Mattia tiuskimisen sijaan. Hänen ansiostaan olen kuitenkin hengissä. Ja äidin mukaan hän oli ollut koko ajan sairaalassa odottamassa tietoja minusta." Marya kertoi ja irrottautui sitten halauksesta. Hän tiesi ettei Ravel pitänyt punkkarista. Usein ei Maryakaan, mutta toiselle oltiin kyllä nyt velkaa.

Tyttö puhalsi hieman otsahiuksiaan sivuun ja laittoi kätensä sumppuun. Hänellä oli kylmä.
"Niin, että varmaan arvaat miten vihainen äiti on. Hän ei usko etten itse ottanut aineita. Se vaan väittää, että tahdoin uhmata hänen sääntöjään. Tiedäthän mitä mieltä hän on huumeista." Marya tuhisi. Herkkä ja heikko-olo alkoi onneksi jo hellittämään.

Ravel oli helpottunut siitä, että Marya oli kunnossa. Päällepäin tyttö näytti ihan tavalliselta itseltään, ehkä hieman haikeammalta. No varmasti sellaisen kokemuksen jälkeen ihminen oli hieman maassa. Albiino säpsähti pienesti, kun lyhyempi tyttö äkkiä kiersi kätensä toisen ympärille. Hetken Reve räpsytti silmiään. Kaukanakohan siitä oli kun Marya oli viimeksi häntä halannut? Tuhottoman kauan. Ravel naurahti ja kiersi kätensä ystävänsä ympärille. Kun Marya ehdotti Mattin kiittämistä, jupisi albiino itsekseen kuin murjottava pikkupoika. Peikko irrottautui halauksestaan ja Ravel varmaan näyttikin koomisesti murjottavalta tarhaikäiseltä.

Pitkänään albiino oli hiljaa kunnes hymähti.
”No eiköhän hän kiitoksen ansaitse. Mutta et kyllä lopeta tiuskimista, et olisi silloin enää oma tulipäinen itsesi”, albiino sanoi ja nauraen pörrötti toisen lyhyitä hiuksia. Kun keskustelu kääntyi Maryan äitiin.
”No olkoon hän mitä mieltä tahtoo, sinä et valehtele”, albiino sanoi ja virnistäen vei kätensä niskansa taakse.

Marya katsoi Ravelia ja purskahti nauruun, vaikka se kuulostikin hieman omituiselle, kun olo meinasi olla itkuinen.
"Voi pieni lapsonen. Sinä saat kiusata häntä ihan mielinmäärin." Hän nauroi ja pörrötti pojan hiuksia takaisin, kun tuo oli niin hänelle itselleen tehnyt. Toisen ilmeet osasivat olla joskus niin hurmaavia. Sellaisia, mitä vain Ravel pystyi saamaan aikaan. Toinen onneksi uskoi häntä.
"Joo. Olisikin ihan niin. Minä luulen, että äiti ei oikein usko edes sitä että otin itse, mutta sen on vaikea uskoa myös sitä, etten olisi ottanut. Sen pää leviää varmaan kohta." Tyttö tuhahti ja katsoi sitten vain ystäväänsä.

"Meinaat siis lintsata viimeiset tunnit?" Hän varmisti vielä. Niinhän Ravel oli tainnut aiemmin sanoa, ennen sydämmen purkamista?
"Voitaisiin lähteä käymään jossain. Yhdessä liikkeessä oli ihanat kengät..." Marya aloitti ja virnisti mahdollisimman viattomana. Vasta viikko sitten hän oli laskenut kenkänsä ja niitä komeili kaapissa yli 80 paria. Mikä parasta. Oma kengänkoko kun oli niin pieni, niin kukaan ei voinut edes lainata niitä! Joskus oli hyötyä olla pieni.

Ravel virnisti, kun sai Maryalta ”luvan” kiusata Mattia, vaikka kyllä albiino punkkaria kiusaisi ilman lupaakin. Matt tosiaan oli yksi niistä, jotka olivat ansainneet ”tätä tyyppiä on kiva kiusata”-tittelin. Punkkari oli ehdottomasti yksi Raven suosikeista, eikä pääsisi siitä mihinkään. Pörrötys tuntui mukavalta ja porkkanapää naurahti elämäniloisesti, kuin mikäkin rapsutettu koira.
”Toivotaan ettei leviä vaan uskoo sanas”, albiino hymähti olkapäitään kohauttaen. Kun puheenaihe vaihtui jälleen kouluun ja lintsaamiseen pahankurinen virne nousi kasvoille. Ravel pörrötti hiuksiaan ja nyökähti sitten. Ei häntä juuri sillä hetkellä pahemmin kiinnostanut koulu tai paskat matikantunnit. Nukkuminen oli kivaa, mutta juuri nyt ei väsyttänyt. Matikka ja nukkuminen liitettiin aina yhteen albiinon pään sisällä.

Kun puheenaihe vaihtui kenkiin, Marya saattoi nähdä miten hymy koomisesti katosi kuin kuihtuva kukkanen. Voi ei. Maryan viaton hymy enteile pahaa, samoin kaikki edelliset kokemukset. Ravel näytti hetken siltä mitä oli, eli yritti mahdollisimman äkkiä keksiä itselleen menoa. Lopulta, kun mitään ei noussut pinnalle, albiino huokaisi raskaasti ja hyväksyvästi nyökähti.

Marya purskahti nauruun. Ravelin ilme oli loistava, kun hän oli kertonut kengistä!
"Ei hätää. Tästä ei tule pitkää kenkäreissua. Tiedän katsos jo mitä haluan." Peikkotyttö vakuutti hymyillen. Oli loistavaa, miten albino sai piristettyä häntä vain ilmeillään ja eleillään. Sellaista hän nyt juuri kaipasi. Tyttö nappasi jälleen toista kädestä kiinni ja alkoi vetämään koulun portteja kohti. Kyllä poika nyt hänen seurakseen ostoksille saisi jälleen tulla. Kukaan tuttu kun ei jaksanut Maryaa yhtään siinä asiassa.

Vaatteet olivat ainut "heikko" puoli tytössä. Hän vain rakasti niitä! Varsinkin kenkiä. Kengät olivat aivan liian ihana asia maailmassa. Isoveljet vittuilivatkin usein tytölle asiasta, mutta eipä se pahemmin painanut. Olihan Jonatankin hyvällä vauhtia matkalla vaateaddiktiksi.

//Jos lopetetaa tää ku ne lähtee tonne ostoksille? >< Meil o nii monta pelii meneillää xD //