don't think too much, maybe three seconds is enough

Sugita hahmotteli kevyesti lyijykynällään piirustusta. Hän oli toisenluokan kuvaamataidon tunnilla. Poika piti piirtämisestä, mutta koulussa se oli niin erilaista. Annettiin aihe ja siitä oli pakko piirtää jotakin. Nyt aiheena oli pahin pelkoni. Scene hahmotteli paperille jotain kuvaa, mistä ei itsekään ottanut mitään selvää. Ei hän tiennyt mikä hänen suurin pelkonsa oli. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hänellä enää ollut sellaisia. Poika irvisti hieman. Vasenta jalkaa oli hieman heilautettu vaistomaisesti. Sugitaa nolotti kamalasti linkata, mutta jalka oli jotenkin rikki ja lääkäri kuka häntä hoisi ja kunnosti, oli juuri nyt lomalla. Ja muualle Sugitalla ei ollut varaa mennä.

Poika istui pari pulpetissa, mutta hänen vierellään ei istunut ketään. Eihän hänelle niitä ystäviä pahemmin ollut. Ehkä vain siksi, ettei hän kehdannut mennä juttelemaan kenellekään. Ei hän uskonut olevansa niin iljettävä mitä muutamat väittivät. Eihän hän ollut kenellekään mitään koskaan tehnytkään.

Kuului kevyt naksahdus ja scene sai huomata kynän teränsä katkenneen. Hän oli painanut sitä liikaa ja paperiin oli jäänyt paljon muita viivoja tummempi jälki.

Tyhjällä kuvaamataidon käytävällä hiljaisuutta leikkasi yksinäisten rullien pyörintä kiiltävää lattiapintaa vasten. Mustahiuksinen nuorukainen, päällään valkoinen starworld huppari ja päässään samettinen seilorin kapteeninhattu, nautti rauhallisuudesta normaalisti ihmisistä pursuavilla käytävillä. Hyväntuulisena merensinisilmäinen rullaili lautansa kyydissä ja vihelteli jotain kappaletta edellispäivänä näkemästään elokuvasta. Lan oli saanut kapteeninlakin ystävältään vitsillä hiljattain olleilla synttäreillään. Kaveri oli sanonut, että hattu oli halpa ja hän ostaisi kunnon lahjan. Lance oli kuitenkin kieltäytynyt, skeittari oli jo ensi näkemältä ehtinyt kiintyä seilorin hattuun.

Käytävillä oli hiljaista, koska kaikki olivat jo kaiketi painuneet tunneilleen. Lancett oli kuitenkin piipahtanut lääkärissä ja näin ollen saanut luvan myöhästyä. Hieman häntä tosin harmitti kuvaamataidon tunneilta myöhästyminen. Poika oli aina pitänyt kyseisestä aineesta, joten hän olisi ollut mukana mielellään ihan alusta asti. Harmaasävyisen oven huomattuaan Lancett lopetti viheltämisen ja loikkasi lautansa päältä, nostaen sitten kyseisen esineen kantoonsa. Empimättä Lancett koputti ja kuuli vaimean äännähdyksen oven tuolta puolen.

Aurinkoisesti hymyillen kaunissilmäinen nuorukainen kipitti sisälle ja ojensi poissaololapun opettajalle. Lance virnisti ja heilautti kevyestä kättä huoneen muille opiskelijoille. Rehtinä ja mukavana kaunispoikana tunnettu Lancett sai ystävällisiä hymyjä ja nyökkäyksiä vastatervehdykseksi. Katseellaan poika etsi paikkaa minne istua, kunnes bongasi tyhjän pulpetin hieman erikoisen näköisen pojan vierestä. Enempiä miettimättä hän asteli kyseisen pulpetin luokse ja kallisti päätään.
”Saanko istua?” skeittari kysyi ja hymyili jokseenkin velmusti.

Sugita hätkähti hieman, kun äskettäin luokkaan tullut poika kysyi saisiko istuutua hänen viereensä. Kyllähän Sugi tiesi tuon pojan ennestään. Tuo oli mukava ja useat pitivät pojasta. Ei hän vain koskaan ollut uskaltanut mennä juttelemaan toiselle. Lancett kun oli söpö. Sellaisille ihmisille Sugita ei ikinä kehdannut mennä vapaaehtoisesti puhumaan. Lopulta poika nyökkäsi hieman nolona toiselle vastaukseksi. Hän oli jäänyt vain tuijottamaan toista.

Poika kaivoi sitten terottimen farkkujensa taskusta. Kyllä häntä harmitti paljon, että kaatumisen seurauksena housujen polvet olivat auenneet. Onneksi hänellä oli ollut repussaan kiinni muutamia hakaneuloja ja niillä oli housujen polvet nyt sidottu kiinni. Kotona olisi sitten lankaa ja neuloja. Näistä ei niin vain luovuttaisi.

Sugi terotti varovasti kynäänsä. Kämmenet olivat kipeät pyöräonnettomuuden jäljiltä. Olivathan asfalttihaavat tuoreita. Vaikka housut olivat menneet rikki, jalka haavoittunut ja samoin kämmenet, hänen pacman paitansaei ollut edes likaantunut. Ei siis tarvinnut tuhlata pesuaineita. Poika kun joutui itse maksamaan omat aineensa. Täti ei ollut mikään maailman reiluin rouva.

Varovasti poika katsoi sitten otsahiustensa alta viereen istuutunutta poikaa. Uskaltaisiko hän avata suunsa? Sugita nielaisi hieman.
"Tiedätkö sinä tunnin aiheen?" Hän kysyi sitten kohteliaana ja valmiina neuvomaan, mikäli Lancett ei sitä tiennyt.

Lan odotti sinihiuksisen vastaavan, mutta poika tuntui vain hetkeksi jäävän tuijottamaan häntä. Lancett kohotti kysyvästi kulmiaan. Oliko hän pelästyttänyt toisen tai jotain? Tuskin, eihän hän ollut tehnyt mitään erikoista. Kun lupa lopulta myönnettiin, istui merensinisilmäinen alas mielestään hauskasti pukeutuneen pojan viereen ja kurottautui viereisen pulpetin puoleen ottamaan vastaan paperia kapean kulkuväylän toisella puolella istuvalta työparilta. Reippaana Lance asetti A4-kokoisen paperin pöydälle ja kaivoi yksinkertaisesta olkalaukustaan mustan penaalinsa esille.

0.5:sen kynä asettui mustahiuksisen sormiin ja mietteliäänä poika tuijotti paperia. Sivusilmällä hän vilkaisi vieressään istuvan- ilmeisesti häntä lyhyemmän -pojan käsiä. Jos hän nyt oikein näki, olivat ne ruhjeilla ja näyttivät siltä kuin joku olisi tallonut niitä asfalttia vasten. Lance käänsi pohtivan katseensa takaisin valkoiseen paperiin. Mitähän pojalle oli mahtanut sattua? Lan pyöritteli kynää sormissaan ja juuri kun kynän pää lähestyi uhkaavasti Lancettin huulia, havahtui hän kohteliaansävyiseen kysymykseen.

Lan käänsi kirkkaat silmänsä sinihiuksiseen ja pojan punetaville huulille kiri pehmeäsävyinen hymy.
”En tiedä”, Lancett sanoi hiljaa ja katseellaan vilkaisi jonnekin eturiviin. Onneksi luokka ei kuitenkaan ollut täysin hiljainen, vaan jotkut ihmiset keskustelivat keskenään opettajan mulkaisuista välittämättä.
”Jos saan udella, niin oletko kunnossa? Kätesi…”, Lan sanoi ja kynällään osoitti pojan käsiä.

Sugita hymyili ensin hieman pojalle ja katsoi sitten itsekin kämmeniään. Ne kyllä näyttivät aika pahalta. Sitä ei voinut kieltää ja kipeät ne olivat. Sugi oli yrittänyt huuhtoa haavoja vedellä, mutta tuskinpa se paljoa oli auttanut. Poika nyökkäsi hieman.
"Olen kunnossa. Lensin pyörän selästä asvaltille ja satutin jalkani ja käteni." Hän selitti sitten toiselle ja toivoi, ettei toinen ollut huolehtiva persoona ja pyytäisi nähdä jalkaa. Sugitalla oli ollut kamala työ salata polvi jo aiemmin. Eräs tyttö oli sen nähnyt jo ja tuon ilme... Poika oli hävennyt tilannetta kamalasti, mutta toisaalta siitä oli ollut hyötyä. Aina niin ilkeästi käyttäytyvä tyttö oli ollut hänelle mukava tapahtuman jälkeen.

Poika vilkaisi sitten hieman opettajaa. Tuo ei ollut koskaan pahemmin huomioinut Sugia tunneilla. Ei tuo vieläkään hänen nimeä muistanut, vaikka opiskelua tässä koulussa oli jo kertynyt yli vuosi. Ehkä pitäisi ruveta puheliaammaksi.
"Aiheena on pahin pelkoni. Sen saa tehdä millä tahansa. Hahmotelma pitää vain ensin näyttää opettajalle." Scene kertoi Lancettille ja nyökkäsi hieman.

Lancettin silmissä sinihiuksisen pojan kädet näyttivät todella kipeiltä. Hänen matematiikan tunneilla oma paperista tullut viiltohaavansa vasemmankäden sormenpäässä vaikutti nyt mitättömältä, vaikka oli kipeä ollutkin. Kun Lan kuuli toisen selostuksen tapahtuneesta, Lancett huokaisi raskaasti ja tunsi pientä myötätuntoa. Kylä vain, hänelle oli sattunut aivan samalla tavalla joskus aikoinaan peruskoulussa.
”Minulle on käynyt samoin, oikea jalkani murtui ja käsi venähti. Pintahaavaa oli vaikka muille jakaa”, Lan sanoi ja hymyili pirteästi, hieman vahingoniloisena.
”Älä anna haavojen tulehtua”, Lance kehotti ja pörrötti vaivattomasti mustia hiuksiaan.

Pahin pelko? Lan joutui räpsyttämään silmiään useaan kertaan. Ei hän erityisemmin mitään pelännyt. Mitä nyt joskus suuret rampit hirvittivät ja ennen kuin uskalsi temppua lähteä suorittamaan, oli puskettava pelko sivuun ja yritettävä parhaansa.
”Vaikea aihe”, Lancett mumisi ja kallisti päätään taululle urkkien. Nuorukainen äännähti kuin olisi juuri muistanut jotain ja käänsi kirkkaat, merensiniset silmänsä sinihiuksista kohti.
”Ainiin, olen muuten Lancett---jos et siis tiennyt. Sano vain Lan:iksi. Niin ihmisillä on tapana sanoa. Mutta mikäs sinun nimesi on?” Lancett kysyi virnistäen.

Sugita hymyili hieman pojalle ja nyökkäsi.
"Minulla on jalka mennyt poikki nuorempana. Aika pahastikin itse asiassa. Se oli silloin kipeä." Hän vastasi Lancetille, kun tuo kertoi murtaneensa pyörällä nuorempana jalkansa. Sitten Sugi katso jälleen omaa paperiaan. Mitä hän pelkäsi? Hän pelkäsi autoja. Autoja hän pelkäsi kuollakseen. Jo pelkkä bussilla liikkuminen oli kammottavaa ja sai miltei paniikin päälle. Mutta eihän hän voisi autoja piirtää piirustukseen. Kaikki pitäisivät häntä omituisena.

Pojan ajatukset kuitenkin katkesivat, kun poika vieressä äännähti ja kääntyi häneen päin Sugi nosti katsettaan. Toinen esittäytyi, vaikka tiesihän poika jo toisen nimen. Oli se silti kohteliasta ja sai scenen hymyilemään uudelleen.
"Minun nimeni on Sugita, mutta voit sanoa Sugiksi. Aika moni sanoo." Hän vastasi ja kertoi jopa lempinimensäkin. Oikeastaan useat kutsuivat häntä Sugariksi, mutta kun hän ei itse siitä pitänyt, niin eihän sitä nimeä mainostettu. Sitten katse käännettiin taas paperiin. Mitä muuta hän pelkäsi? Hän pelkäsi hautausmaata. Tai ei oikeastaan pelkäsi. Hän ei pitänyt siitä suruntunteesta, mitä ne paikat hohkivat.
"Mitä sinä meinaat piirtää, jos vain saan kysyä?" Sugita sanoi sitten Lanille. Ehkäpä toiselta saisi edes jotain idean suuntaa.

Kun sinihiuksinen esittäytyi, toisti Lan tapansa mukaan pojan nimen heti perässä.
Lancella oli aikoinaan ollut pari ulkomaismaalaista kaveria, joiden nimien lausuminen oli tuottanut hankaluuksia ja päänvaivaa. Mustahiuksiselle oli jäänyt päälle se tapa, että lähes aina uuden nimen kuultuaan hän toisti sen ja varmisti näin lausuvansa sen oikein. Lan nyökähti ja käänsi pian katseensa takaisin paperiin. Kun paperia tarpeeksi kauan tuijotti, se näytti valtavalta ja samalla aikaa niin pieneltä. Se näytti täydeltä ja samalla tyhjältä. Lance piirsi yhden suoran viivan paperin reunaan ja jo sen avulla se näytti täydemmältä. Samalla yksinäinen, mitään tarkoittava viiva näytti ylimääräiseltä ja turhalta.

Oli todella vaikea keksiä mitä paperille piirtäisi. Sugitan kysymyksen kuultuaan, kääntyi mustahiuksisen katse lyhyempään poikaan.
”Jaa-a.. En oikeastaan pelkää mitään ja samalla pelkään paljonkin. Pelkään arjesta tuttuja pieniä asioita, niitä hetkiä jolloin pitäisi ylittää itsensä tai tehdä jotain minkä koen itselleni mahdottomaksi”, Lan sanoi ja huomasi keskustelun kautta saavansa myös itsestään enemmän irti.
”Jollain tasolla pelkään olevani taakka läheisilleni. Mutta vaikka minulla olisi tuskia, minun ei tarvitse olla tuska muille… Maailma ei jää odottamaan jos minä suren”, Lan sanoi ja kaksikon takana istuvat kuuntelivat korvat tarkkoina Lancen sanoja pieni ihailun tapainen pilke silmissään.
Lopulta sinisilmäinen kohautti olkiaan.
”Kaipa minä pelkään hankalia tilanteita ja vastoinkäymisiä. Mutta no jaa, kummastakin oppii, joten en sulkisi niitä elämästäni pois vaikka kykenisin”, Lan lopetti ja virnisti nolona.
”Sori, aloin jaarittelemaan. Mitä sinä pelkäät?”

Sugita kuunteli kiinnostuneena toisen puhetta peloistaan. Lancell puhui jotenkin hyvin viisaasti scenen mielestä. Tuolla ei selvästikään ollut mitään perus pelkoa. Muutamat oppilaat olivat hieman salaa kuunnelleet pojan selityksiä ja tuntuivat olevan vaikuttuneita.
"Ei se haittaa että puhut. Tykkään kuunnella." Poika vastasi samantien, kun toinen pahoitteli jaaritteluaan.Lancett heitti myös kysymyksen takaisin hänelle ja hieman vaivautuneena Sugita käänsi katseensa takaisin paperiin.
"Minä en tavallaan tiedä. Minulle on oikeastaan sattunut jo kaikki asiat mitä pelkäsin joskus. En oikein osaa sanoa mitä pelkään nykyään." Scene vastasi ja pystyi miltei tuntemaan takana istuvien uteliaisuuden polttavan itseään. Sugitalla ei ollut tapana puhua itsestään pahemmin heti alkuun. Hän tahtoi tutustua itse ensin toisiin kunnollla, ennen kun alkoi kertomaan omia asioitaan.

Luokan oveen koputettiin ja käytännössä miltei jokaisen katse nousi papereistaan. Ovesta asteli punkkaripoika, jotka useimmat tunsivat kolmosluokan Mattiksi. Sugitan kasvot kalpenivat. Vasta äsken tuo oli isotellut häntä ja nyt tuo oli jo luokassakin perässä! Seurasiko tuo häntä? Scene yritti esittää näkymätöntä. Punkkari oli astellut opettajan eteen ja mättäsi tuolle kasan piirustuksia.
"Tossa on kaikki viime vuoden aiheet. Tarkastele ihan rauhassa. Ei kiirettä." Tuo tuhahti ja talsi takaisin ovea kohti, mutta huomasi valitettavasti Sugitan.
"Hei!! Sehän on itse Full Metal Alchemist! Mite jalkavoi? Vai menikö mutterit?" Tuo nälväisi ja Sugitan kasvot pamahtivat täysin tulipunaisiksi. Tuo oli siis kuullut...Se tyttö oli varmasti juorunnut. Opettaja onneksi ärähti jotain punkkarille ja tuo poistui ivallisesti naureksien luokasta.

Lan hymyili pirteästi ja kuunteli sinihiuksisen puheita uteliaan näköisenä.
”Kokemusten kautta oppii, niin myönteisistä kuin kielteisistä”, Lance sanoi ja laski kyynärpäänsä pöydälle. Sugitan kanssa jutteleminen vaikutti sillä hetkellä paljon mielenkiintoisemmalta kuin paperille viivojen veteleminen. Lancett havahtui hieman ja käänsi katseensa kohti ovea, jolta sisään oli häntä pidempi punkkari marssinut. Voi kyllä hän tuon pojan tunsi. Hän kuuli Mattista aina joskus juoruja, mutta paremmin hän oli tuosta pojasta kuullut ystävältään. Lancen ilme hölmistyi hieman, kun hän huomasi vieressään istuvan pojan valahtavan astetta valkoisemmaksi: lähes jauhon tasolle. Silmät kuitenkin kääntyivät Mattia kohti ja pojan huudettua, kulmat silmien yllä laskeutuivat vihaisesti kurttuun. Kun punkkari oli tiessään, kääntyi Lan Sugia kohti ja hetkeksi unohti asiansa, kun pojan katse jämähti sinihiuksisen punehtuneisiin kasvoihin. Poika näytti erittäin suloiselta, eikä Lan voinut kuin ihmetellä ettei ollut heti sitä huomannut.

Lancett vaihtoi mielessään asian toiseen ja huokaisi raskaasti.
”Kiusaajat ovat yleensä sisimmässään lopulta aika onnettomia ja purkavat sen muihin pönkittääkseen omaa egoaan. Ne ei vaan näytä haavojaan kuoressaan, vaan tunkevat ne jonnekin syvälle sisimpäänsä. Kiusaajien kohdalla on kuitenkin aika yleistä se, että myös kiusaajia kiusataan. Mattiakin jossain määrin”, Lance sanoi ’Reven nimen kautta voin väittää olevani oikeassa’, hän lisäsi mielessään ja siirsi katseensa Sugitan jalkoihin. Hän varmaan vihjaisisi albiinoa tässä joku päivä. Matt ei onneksi Lancea itseään tuntenut, joten hän säilyi ehjänä enempiä asioihin puuttumatta.
”Ja jos sinun jalat ovat pahassa kunnossa, niin lähdetään käymään terveydenhoitajalla tai edes puhdistamassa haavat wc:ssä. Osaan ensiapua ja vessas on ensiapulaukku”, Lan sanoi ja tiesi hyvin, miltä tuntui jos aukinaiset haavat kuivuisivat housun kangasta vasten.

Sugitan kasvojen puna syveni, kun Lancett alkoi puhumaan hänelle kiusauksesta. Toisen sanoissa oli järkeä, mutta ei Scene silti pystynyt uskomaan, että tuollaisella koviksella oli itsellään jokin hätänä. Ei Sugi itse purkaisi omia ongelmiaan noin keneenkään. Ei missään vaiheessa, vaikka tilanne olisi kuinka kamala tahansa. Sitten vieressä oleva poika ehdotti jalkojen puhdistamista. Varovasti Sugi katsoi toista. Hän ei sanonut hetkeen mitään. Poika arvoi toista. Huolehtiko toinen oikeasti noin paljon?
"En minä voi käydä terveydenhoitajalla. Hän vain nauraisi." Sugita sanoi sitten rehellisesti. Ei tuo oikeastaan ollut nauranut. Tuo oli miltei halveksinut häntä, terveystarkastuksen aikana viime vuonna. Se ei ollut tultunut kivalta ja oli vain varmistanut scenen uskoa siitä, ettei omista ongelmista kannattanut puhua.
"Mutta... Ehkä minun kannattaisi käydä vähän huuhtomassa haavaa. En tajunnut edes puhdistaa sitä kaatumisen jälkeen..." Sugita myönsi sitten ja katsoi opettajaan. Tuo neuvoi jotain oppilasta.

Puna kasvoilla alkoi hieman jo laskea. Hän katsoi paperia ja sitten Lancettia. Kysyisikö hän toista mukaan?
"Jos sinua ei huvita piirtää, niin voit tulla mukaani jos tahdot? Ei sinun tietenkään ole pakko." Scene selitti ja vilkaisi hieman takana istuvia samalla kun nousi seisomaan. Jalkaan koski vietävästi ja vasemman polvenkohdalla lahkeessa näkyi kuivunutta verta reilusti. Hakaneulat oli kuitenkin vedetty niin tiukalle, ettei paljasta polvea näkynyt yhtään. Varovasti Sugita nojasi vasemman jalan varaan ja irvisti pienesti.

Lan tiesi olevansa niitä huolehtivampia ihmisiä, jotka halveksivat kaikkia kiusaajia. Ravelinkaan ”harrastuksia” hän ei katsonut hyvällä, muttei puuttunut asiaan, koska albiino oli sisimmässään todella mukava ja suloinen poika. Kun Sugi mainitsi syyn miksei voisi käydä terveydenhuoltajalla, Lancen ilme vakavoitui.
”No sitten terkkari on tosi epäammattimainen”, Lan sanoi ja pojan äänestä erottui varmasti tyytymättömyyttä ja pientä inhoakin. Ei terveydenhuoltaja saisi missään nimessä nauraa, tai edes vähänkään esittää huvittuneisuuttaan. Jos nauraa oli pakko, se hoidettaisiin omalla ajalla.
”Ja tosiaan kannattaa puhdistaa, se ei tunnu kivalta kun kangas liimautuu haavaan”, Lance sanoi ja hymyili hyväntahtoisena. Pienesti hänestä tuntui siltä, että huolehtisi sinihiuksisesta aavistuksen liikaakin. No kaipa Ravel oli sitten ollut oikeassa, kun oli väittänyt Lancettin ansainneen rehdin ja mukavan pojan tittelin.

Kun Sugita nousi ylös, viittasi Lance ja ilmoitti opettajalle lähtevänsä terveydenhuoltajalle. Mitään hän ei kuitenkaan Sugista sanonut, eikä opettaja mitään kysynytkään.
”Totta kai tulen mukaan, johan jo mainostin hyviä ensiaputaitojani”, Lan sanoi lempeästi ja virnisti.
Poika keräsi nopeasti tavaransa kasaan ja asteli Sugitan edellä ovelle.

Sugita hymyili hieman Lanille. Tuo ilmoitti opettajallekin poistumisesta ja poika nappasi reppunsa selkäänsä ja linkutti ovelle toisen pojan perässä. Kävely tuntui hankalalta, kun polvea ei saatu koukistettua kuin pari hassua senttiä. Ovesta käveltiin ulos. Onneksi miltei heti kuvaamataidon luokan vastapäätä oli vessat. Scene linkutti sitten ja lysähti sisälle päästyään istumaan viileälle kaakelilattialle. Huoneessa ei ollut muita. Se oli kai hyvä.
"Tahtoisitko antaa paperia?" Hän kysyi sitten hiljaa Lanilta ja katsoi tuota. Sugita kuitenkaan ei alkanut avata hakaneuloja farkuistaan.

Scene katsoi jalkaansa. Hyvät farkut olivat kyllä nyt piloilla. Reijän voisi aina paikata, niin kuin hän oli aiemmin miettinyt, mutta aiemmin ei kyllä veri ollut tahrannut farkkuja näin paljoa. Polvi oli miltei kokonaan ruskeanpunaisen kankaan peitossa. Sugitaa hävetti. Hän ei olisi millään tahtonut näyttää polveaan toiselle pojalle. Mitä jos toinen todella nauraisi? Alkaisi pitää häntä kummajaisena? Poika vilkaisi hieman Lancettia, muttei sanonut mitään.