Et ehkä muista, mutta en minäkään

~ Eli siis minä ja Ceci, ja Gazebloem ja Titus, hihi ~


Nuori punapää käveli käytävää pitkin pieni korkoiset, mustat korkokengät jalassaan, saaden marmorisen lattian kopisemaan hieman askelten tahdissa. Tumman vihreä takki oli avattu kokonaan auki, ja sen alta paljastuva punainen poolopaita myötäili naisen vartaloa, ja tummat pillifarkut kiristivät hieman jalkoja. Tulen punaiset hiukset leikittelivät vapaina kävely vauhdissa, ja valkea merkkilaukku koristeineen pidettiin olkapäällä rennosti. Ruskeat silmät silmäilivät vaaleata käytävää, ja haalean rosan väriset huulet olivat pienesti mutrussa.

Cecilia kääntyy toisen käytävän puoleen jatkaen matkaansa nopeasti kävellen. Hän ei ollenkaan tiennyt minne mennä, eikä oikein tiennyt missä oli. Muutto Kaliforniasta hyvän ystävänsä luota oli edelleenkin hyvin muistossa, ja ensimmäinen koulupäivä tuntui aamummalla paremmalta, kuin nyt. Hän oli suomennettuna eksyksissä suuressa koulussa ilman tietoa, joka ei ollenkaan ollut hänen mielestä kivaa. Ei laisinkaan.

Mutta hän ei ollenkaan tietänyt edes miksi tulla tänne, Astoniin, kun olisi myös Tukholmassa opiskelu paikka, ja tietenkin Mio ja Jamie, ja tietenkin Marinka. Ja myös perhe tietenkin. Mutta juuri Astoniinhan hän tuli. Olihan Ashton hyvä ja laadukas koulu, jossa opetus oli erinomaista, ellei loistavaa. Niin, siksi kai hän tuli Astoniin.

Tai sitten siksi, koska hän halusi jännitystä. Niin, jännitystä. Tukholmassa hän tunsi kaikki. Astonissa ei. Hyvin helposti hän voisi kumminkin vain soittaa vanhemmilleen, ja nämä olisi valmiita ottamaan tämän vastaan kotiin. Mutta hän ei sitä tekisi, ainakaan vielä. Hän halusi kokeilla tätä ennemmin, kuin mennä tuttuun ja turvalliseen kotiin.

Koti. Milloinkahan hän oli ollut siellä? Ainakaan pariin vuoteen laisinkaan opiskeluiden ja kiireiden takia. Ystäviinsä hän oli ainakin pitänyt yhteyttä onneksi, etteivät he olisi luulleet hänen unohtaneen heidät kokonaan. Mio ja Jamie olivat kuulema kihloissa, ja Marinkakin oli uuden miehen kainalossa. Tyypillistä Marinkaa.

Mutta hänellä ei ollut ketään. Ei hän halunnutkaan, ainakaan mielessään, eikä hän tarvinnutkaan. Sinkkuelämä on joskus hyvinkin kiintoisaa, joskus taas tylsää, mutta siihen tottuu ajallaan. Onneksi.

Titus käveleskeli käytävillä uneksivan näköisenä. Hänellä oli hyppytunti, eikä häntä huvittanut mennä tyhjään kotiin sitä viettämään. Koulu oli tuntien aikana oikeastaan täysin tyhjä. Käytävistä puhutaan, siis. Hän oli kävellyt käytävillä jo kymmenisen minuuttia, astumatta laattojen rajoille. Sitä hän ei aina tehnyt, mutta yksin tiellä, tai käytävällä, kävellessään kyllä. Yksin kävellessään hän näet kiinnitti enemmän huomiota pikkuseikkoihin, kuin esimerkiksi väenpaljoudessa. Paitsi tietysti, jos väenpaljoutta seurasi sen ulkopuolelta, näki montakin korjaamista vaativaa pikkuseikkaa.

Titus ei ollut menossa oikeastaan mihinkään. Vain päämäärätöntä kävelyä. Se oli rentouttavaa. Ei ollut kiire eikä pakko mihinkään, vain aikaa, ja ikuisuus. Ääretön ja avaruus. Ne olivat suuria sanoja. Kauniita, ja kiehtovia, ainakin Tituksen mielestä.

Yhtäkkiä Titus kuuli tasaisen kopseen kantautuvan kulman takaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tuo tulija oli varmaankin tyttö, joka käveli melko kapeilla koroilla. Se oli vain oletus, tietysti. Voisihan poikakin kävellä kapeilla koroilla. Tyttöjen nilkat olivat vain soveltuvampia sellaiseen. Titus vain seisoi keskellä käytävää, tuijottaen kulmausta, jonka takaa tuo tulija ehkä kohta ilmestyisi.

Tituksella oli tänään päällään musta lyhythihainen, ne samat ainaiset mustat, suorat farkkunsa ja plattarit. Joita poika piti kädessään, koska oli kevyempää kävellä sukkasillaan. Sekin lisäsi hänen kummallisuuttaan. Sukkasillaan, kengät käsissään, oudosti tuijottava, hyvin lyhyt poika oli melko kummallinen ilmestys.

Cecilia nosti hieman toista kättään ylemmäs, hiuksiinsa, ujuttaen sormensa laineikkaiden hiuksien väliin tuuhentaen toista puolta hiljaa omissa ajatuksissaan. Sormet kiertivät hiuskiehkuran ympärille näpeltäen sitä, ja huulia mutrustettiin koko ajan eri asentoon. Tyttö saattoi näyttää nyt hyvinkin lapselliselta, mutta käytävällä ei ollut oikeastaan ketään.

Tai niin hän luuli. Cecin tullessa toiselle käytävälle matka päättyikin lyhyeen, toiseen, ehkä hieman lyhyeen ihmiseen, joka tuijotti tätä ehkä hieman odottavasti. Tyttö laittoi nopeasti puoliksi auki olevan suunsa kiinni, ja käsikin vedetään pois hiuksista. Tilanne ei niinkään ollut nolonpuoleinen, mutta ehkä hieman jännittynyt. Cecilia ei tiedä mitä tekisi; jatkaakko matkaa, vai kysyä ehkäpä neuvoa tuolta ihmiseltä, sillä hän saattoi olla ainoa joka tulee tässä seuraavan tunnin aikana vastaan.

Cecilia tutkiskeli poikaa hieman tarkemmin, katsoen tuon vaatetusta hyvin tarkkaa. Vaatteet sopivat tuntemattomalle, mutta että se, että kengät ovat kädessä eikä jalassa on hieman outoa. Cecin suu pielet kaartuvat pieneen hymyyn, mutta tutkiminen jatkuu, pojan kasvoissa. Ne olivat jotenkin tutut, mutta kukaan ei tule niin selvästi mieleen tässä tilanteessa. Saattoihan poika olla jollekkin hänen ystävälleen sukua, mutta varmistusta hän ei saisi tähän tilanteeseen ollenkaan, ellei hän sitä itse kysyisi.

Hiljaa kumminkin ollaan, eikä askeltakaan oteta, vaan tutkiskellaan ehkä vielä tuntematonta ihmistä pää hieman kallellaan.

Tuo joku käveli kulman ympäri, Tituksen näkyville. Se oli kuin olikin tyttö, kapeakorkoisten kenkien kera. Hän huomasi tuon olevan lyhyt. Vain muutaman sentin poikaa pidempi, kun tällä ei ollut kenkiä jaloissaan. Se oli hyvä asia. Ja tuo tyttö.

Punaiset hiukset, ruskeat silmät, pohjoismainen ulkonäkö, ja lyhyys. Ne olivat tuttuja asioita. Titus oli aivan varmasti nähnyt tuon tytön joskus. Mutta missä? Kuka tuo oli? Orpokodissa, tuskin, tuo tyttö ei näyttäynyt siltä että olisi viettänyt aikaa orpokodissa.
"Mä olen nähnyt sut joskus", Titus ilmoitti, katsoen punatukkaista tyttöä silmiin.

Entä jos tuo tyttö oli isosiskon ystäviä? Se oli hyvinkin mahdollista, kyllä, niin sen täytyi olla. Koska omia ystäviä Tituksella ei ollut, ei ollut koskaan ollut. Hän oli jakanut kaiken Winonan kanssa. Kodin, ystävät, elämän, lapsuuden, ruoat, kaiken. Nyt Tituksen elämä oli kokonaan hänen omansa, mutta se olikin sitten hyvin yksinäinen elämä.

Titus tuijotti yhä tuota, eikä, tietenkään, saanut tytön ehkä joskus tietämäänsä nimeä päähänsä. Hän päätti laittaa kengät jalkoihinsa, jotta näyttäisi pidemmältä. Poika tipautti kengät kolahtaen lattialle, ja astui niihin. Hän sipaisi poskeaan ja katsoi punahiuksista tutkivasti.

Cecilia pysyi paikallaan, katsoen hiljaa edessään olevaa hyvin tutun näköistä miestä. Hän ei ollenkaan tiedä, tai ei saa päähänsä kuka tuo on, mutta silti, perhanan tutulta hän näytti. Miettiessään, tytön kädet olivat löytäneet takkinsa taskut, ja pyöritteli jotain pientä roskan ja nukan välistä asiaa, jota taskun pohjilla yleensä oli, sormiensa välissä.

Nyt tuo mies sanoi jotain. Ja katsoi silmiin. Hm. Cecilia puri huultaan hellästi ja kallistaa hieman enemmän päätään. Äänikin kuulosti niin tutulta. Ärg.
"Aijaa, missä?", Cecilia kuuli itsensä sanovan, ja lopetti huulensa puremisen. Siihen sattui hieman, ja pääkin meni suoraksi, samalla kun tyttö suoristi ryhtinsä.

Pieni vaimea kolahdus lattiaa vasten sai Cecin katseen siirtymään pojan kasvoista tämän nyt tyhjiin käsiin, ja kumartuvaan selkään, kun tuntematon rupesi laittamaan kenkiään jalkaansa. Cecilia kumartuu itsekkin pienesti eteen päin, punaiset hiukset hieman valahtaen eteen päin.

~ anteeksi lyhyys ~

Titus ei ollut aivan varma, missä tuon tytön oli nähnyt. Se liittyi kuitenkin Winonaan, kyllä. Poika katsoi tuota tyttöä vielä tarkasti, ennen kuin avasi suunsa. Mitään ääntä ei kuitenkaan tullut, joten suu jäi vain auki. Hetken suu auki toista tuijotettuaan Titus tajusi laittaa suunsa kiinni. Kädet eksyivät pöyhimään hiuksia, ja Titus tuijotti toista yhä, miettien ankarasti.

Ja, niin tietysti, sen äänikin oli tuttu. Tietenkin, koska koko ihminen oli tuttu.
"Mä en ole aivan varma. Mutta, mutta, Winona?" hän kysyi. Kysymys oli ehkä hieman kummallinen, mutta toinen luultavasti reagoisi pojan isosiskon nimeen, jos hän sen tuntisi. Nimi kun ei ollut niitä aivan tavallisimpia.

Tituksesta tuntui tyhmältä vain seistä paikoillaan tuijottamassa, mutta ei halunnut liikkuakaan. Siitä saattaisi saada vaikutelman, että hän olisi lähdössä. Eikä hän ollut. Siltä se ei siis saisi näyttää. Hänen täytyi selvittää, kuka tämä punatukkainen tyttö oli. Oli aivan pakko.

//Kuten myös ;< //