Tarinointia ~

• PELIT

- Koettu vääryys, OX
- Raastinraudalla esiin revityt tunteet, MILA
- Rakkaus, ahdistus, tunteet, riskit, elämä, SNAKE

Mä olen harkinnut itsemurhaa. Mä en kiellä, mä todellakin olen harkinnut tappavani itseni. Ei, en mä ole teiniangsti, en mielestäni ole koskaan ollutkaan. Mä olen 32 vuotta ja halvaantunut. Mä olen ollut vammanen jo useamman vuoden. Tarkemmin oikeastaan seitsemän. Seitsemän vuotta, kolme kuukautta ja kuusi päivää.
Miksikö? No, siinä on sellanen juttu, että mulla on intohimo. Sitä voidaan kutsua myös moottoripyöräksi. Mulla oli myös sillon kaksvitosena helvetin hieno ja hintava pyörä. Oli, nykyään se on varmaan jotain säilykepurkkeja, jos siitä sen kuolonkolarin jälkeen oli edes siihen.
Toisinaan mä ajattelen, että ei olis ollu mitään väliä, vaikka mä en olisi selvinnyt. Ei mun elämässä enää ole samaa hohtoa kuin ennen. Niin, ei sitä osaa arvostaa pikkujuttuja silloin kun ne tuntuvat itsestään selviltä. Mä esimerkiksi kaipaan sitä, että mä pystyin kiipeämään portaat itse. Mä kaipaan sitä, kun mä pystyin vain nousemaan sohvalta ja kävelemään jääkaapille napatakseni ylähyllyltä kylmän oluen. Mä kaipaan sitä, kun mä kykenin vaan hyppäämään pyörän selkään ja ajamaan sinne minne vain tahdoin. Mä kaipaan mun jalkoja, mä kaipaan mun vapautta.

Niin, mä tiedän. Useimmat tahtoo kuulla mitä tapahtui silloin. Silloin seitsemän vuotta, kolme kuukautta ja kuusi päivää sitten. Lauantaina.
Se oli alkuun samankaltainen päivä kuin useimmat muut. Aamulla, siinä jossain yhden aikaan, mä heräsin. Katsoin vierelleni, ei ketään. Ei olisi pitänytkään olla, mutta varmistaminen oli pinttynyt tapa. Siihen aikaan vielä saattoi olla, vaikka ei enää. Ymmärrettävästä syystä.
No, en mä tarkalleen muista mitä söin. Sen verran ehkä, ettei se mitään yltiö terveellistä tainnut olla. Ainakaan ollakseen aamupalaa.
Se oli vapaa päivä, ei töitä korjaamolla. Viimeisin soitettu puhelu oli kuulemma Ivanille, mä en tarkalleen muista mitä me puhuttiin. Kai se oli jotain suunnitelmaa siitä, että käytäisiin katsomassa Oscaria.
No, koska sää oli hieno mä päätin lähteä ajamaan. Mun lempi ajovaatteissa, risaisissa farkuissa ja Julianin nahkatakissa. Se oli ainut konkreettinen muisto siitä jätkästä, se on mulle vieläkin tärkee. Ja mä sain kuulla sen tappaneen itsensä vasta kuukautta myöhemmin kun se oli vetänyt itsensä kiikkuun. Tukehtunut, kun ei raukka ollut onnistunut katkaisemaan niskaansa. Kivuliaasti ja hitaasti, mä oli itkenyt kuultuani. Julian ei koskaan ollut ollut suuremmin masokistinen persoona. Enkä mä sadistinen, mä en todellakaan nauti siitä, että mulle tärkeät ihmiset kärsii. Mä olisin tahtonut tietää syyn, mutta kai se olisi ollut liikaa vaadittua.
Mulla oli tuunattu kypärä ja uuden karhea pyörä. Se olisi ollut hieno päivä kuolla, mulla oli kaikki ne päällä missä mä olisin voinut kuolla. Mulla ei ollut mun ystäviä vierellä, mutta en mä tahtonutkaan aiheuttaa niille traumoja kuolemalla niiden silmissä. Mulla oli itteni, vaatteet ja pyörä. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, mutta se olisi kelvannut mulle. Onko edes olemassa hohdokkaampaa tapaa lähteä?

Mä ajelin, ihailin merimaisemaa ja kauniita naisia. Kuka sitä kykenisi mieheltä kieltämään? Tilasin rantakahvilasta espressoa, jämähdin sinne muutamaksi tunniksi. Tyyppi kassan takana flirttasi niin selvästi, enhän mä voinut jättää sitä huomiotta.
Se päivä kului iltaan, yöhön hihhuloiden sielä täälä ilman suurempia suunnitelmia. Jos nyt saisin muuttaa jotain olisin jäänyt koomaamaan kotiin. Potemaan vaikka krapulaa, mutta perjantai oli ollut vesiselvä. Ei auta sanoa itselleen joka välissä, ettei jossittelu auta. Ei, ei se auta eikä edes helpota oloa. Sitä vaan ei osaa olla tekemättä, kun siihen kerrankin sattuu olemaan pätevä syy.

Olin saanut päähäni ajaa hieman syrjäisemmältä rantatieltä kotiin, mitä sitäkin nyt kadun. Toisaalta, ei kukaan voi minua siitä syyttää, että känninen kuski oli päättänyt ajaa samaista tietä juuri silloin. 2,3 promillea. Suoraan prätkän kylkeen, eikä autoon tullut kuin muutama vaivainen naarmu. Moottoripyörä ei kuitenkaan antanut mun kropalleni lainkaan suojaa toisin kuin kori autolle ja sen sisällä olleille tyypeille. Poikaystävälle naiskuskin lisäksi, vähintään yhtä kännissä sekin.
Mun onni tai sitten ehkä harmi, ettei vauhti ollut sen kovempi. Riittävä kuitenkin. Molemmat jalat useasta kohtaa poikki, vahingoittumia hermoissa. Mä halvaannuin kokonaan vyötäröstä alaspäin. Taju meni heti, ambulanssin ne tolvanat onneksi tajusivat soittaa eivätkä perin amerikkalaiseen tapaan jättäneet mua siihen tien poskeen litistymään painavan prätkäni alle. Jotain turisteja.
Hengissä siitä selvisin, korvaukset ja eläke ovat ihan tuntuvat, mutta vaihtaisin ne ilomielin riemusta kiljuen jalkoihini ja työpaikkaani. Turha toivo, mä en enää koskaan kävele vaikka kuinka kuntouttaisi. Se sanottiin mulle suoraan ja kiertelemättä, koska mä pyysin. Tai pikemmin jopa käskin. Mä en kävele ja siitäkin saa vain kiittää päissään ajanutta naikkosta.
Mulla on ystäviä, jotka auttaa mua. Mä asun silti yksin, mikä on kuulemma huono ratkaisu. Totta, mä olen suhteellisen avuton, mutta ei musta ole miestä myöntämään sitä. Ehkä mun pitäisi hyväksyä joku niistä muutamista tarjouksista muuttaa ystävän luo. Mä en tosin halua olla muille taakka, mikä mä kieltämättä olisin.
Kämpän mä kuitenkin vaihdoin rivitaloon. Pilvenpiirtäjän kuudestoista kerros kun ei sovi rammalle kuten esimerkiksi mulle.

Kaikki mun entisestä elämästä jäi. Mulla ei oikeastaan ole enää mitään. Koomaamista ja tissuttelua. Mä en harrasta enää seksiä, kun paikat ei toimi. Mä en kävele, enkä ennen kaikkea koskaan enää aja. Multa meni työ, koska mä olen nykyään työkyvytön. Mä olen sairaan katkera kolmenkympin kriisiä poteva mies, jonka kaljamaha senkun kasvaa ja lihakset surkastuu. Kohta mä en enää jaksa edes partaa ajaa ja tukkakin kasvaa.
Musta tulee ennen pitkää rampa Jeesus, jota kukaan ei paranna ja joka ei paranna ketään. Hyödytön keski-ikää lähentelevä pelle. Elämänilo vielä toivottavasti palaa, mutta toivo multa on riistetty kokonaan, koska mä itse tahdoin tietää totuuden. Elämänilon paluuta odotellen mä voin vain toivoa, että olisin kuollut sinä kohtalokkaan lauantaina seitsemän vuotta, kolme kuukautta ja kuusi päivää sitten.

- Ensimmäinen osa oli siinä. Kirjoitan lisää Oxista vielä, ehkä jopa ennen onnettomuutta. Seuraavana vuorossa Snake -

Mä tapoin miehen. Sen ainoan, ketä koskaan oikeasti rakastin. Tai rakastin kuten rakastajaa rakastetaan. Mä tapoin sen. Ja mä kannoin lasta sille samaiselle miehelle. Miehelle, joka ei hävennyt lyödä mua kasvoihin, miehelle joka kantoi saappaassaan puukkoa, jolla oli merkannut mua useammallakin arvella. Miehen, jonka tarkoitus oli tönäistä mut alas parvekkeelta kuultuaan raskaudesta. Se mies, jota rakastin oli jumalaton sika. Saatanan riivaama mielipuoli.
Se mies, jonka itsepuolustukseksi ilman tuomiota ammuin, oli heittää mut alas parvekkeelta, jolta itse tippui. Mä itkin, mutta se ei tuntunut niin pahalta. Se tuntui oikealta, mä en hetkeäkään epäröinyt vetäessäni liipasinta ja ampuessani sen miehen aivot pihalle. Se ansaitsi sen. Se totisesti ansaitsi kuolla.
Ei väliä siitä, että se yritti tappaa mua, ei ollut ensimmäinen mies joka sitä yritti. Se yritti tappaa mun lapseni, oman lapsensa. Ja se, että se yritti tehdä pahaa pienelle miehen alulle, joka mun sisälläni kasvoi, ja jota mä en koskaan uskonut tahtovani, sai mut raivon partaalle. Se mies oli sairas, ansaitsikin kuolla. Se ja sama pidetäänkö mua nyt sen tapon takia murhaajana vai ei. Mä en kärsi siitä, se oli itsepuolustusta. Välttämätöntä, mulla ei ollut pakokeinoa joten mä ammuin, kuolettavasti. Ja se katsottiin läpi sormien. Mä en ole vielä tähänkään päivään mennessä tekoani katunut, vaikka sitä epävirallisesti kauhistellaankin.

Kun Beau ensimmäisen kerran kuuden vanhana kysyi, missä sen isä on mä kerroin. Kaunistelematta, mä en yritä peitellä maailman raadollisuutta pieneltä pojaltani. En, Beaulla on oikeus tietää millainen sika sen isä oli, Beaulla on oikeus tietää totuus. Ja vaikkei typerän rakkauteni hedelmä kykenekään hyväksymään tekoani, hän yrittää ymmärtää.
Beau on isänsä kuvajainen, huomattavasti samannäköinen kuin se mies menneisyydestäni. Kaunis, uskomattoman kaunis poika. Olen varma, että pieneni tulee vanhempana saamaan huomiota osakseen. Ei, minä en kiellä Beaulta mitään, mutta kaikkea en voi hyväksyä.
Niin koomiselta kuin se kuulostaakin, minä en antanut pojalleni lupaa kuudentoista vanhana ottaa lävistystä. Beau vetosi tatuointeihini, pidin kantani. Ja poika otti lävistyksen silti. Minä raivostuin ja räkkysin siitä varmaan viikon, mökötin toisen. Valitin oloani Acidille, joka vain nauroi. Hän sanoi ettei ihmetellyt pojan tekoa lainkaan. Erehdyin kysymään miksei ja mies vastasi minulle, että vaikka pojalla onkin sen miehen ulkonäkö on luonne jonkun muun.
Aloin taas käyttäytyä normaalisti, enkä puhunut Beaun septumista mitään. Poika oli selvästi hämillään, muttei kysynyt. Minun prinssini on aina niin uskomattoman suloisen näköinen ollessaan hämillään, minun pieni Beauni on aina uskomattoman suloinen. Minä rakastan sitä poikaa koko sydämestäni, pojallani on minun jakamaton huomioni osanaan. Beau on tällä hetkellä minun elämäni, hänen elättämisensä takia minä käyn kokopäivä töissä. Huvittavaa sinänsä, että työpaikkani omistaa lukioaikainen luokkatoverini, jonka kanssa ei koskaan tullut mitään syvällisempää juteltua. Vivian on hyvä tyyppi, ystävä ja pomo, josta on tullut minulle läheinen. Välillä voisin silti vain kuristaa sen miehen.

Minusta on väärin, ettei minulle suoraan kerrota asioita jotka tiedän. Minulle on vihjattu kahdestakin suunnasta, että ikä on vain numeroja. Minä tiedän, minä tiedän mitä on tekeillä, enkä hyväksy sitä. Itken sen tähden salaa. En vain pysty vielä sulattamaan sitä, mutta toivon ajan kanssa vielä ymmärtäväni. Tahdon kuulla asiasta suoraan, tahdon että ajan kanssa Beau on tarpeeksi vahva kertoakseen minulle itse. Ja silloin voin kertoa pojalleni, että tiesin kokoajan. Tiesin koko helvetin ajan ja että ymmärsin sen vähintään muutaman viikon sisällä. Ja silloin kerron myös, etten hyväksy suhdetta.
Vaikka ikä Beaulle olisikin vain numeroita on kaksikymmentäkolme vuotta minusta liikaa. Tiedän, kenenkään ei tarvitse kertoa minulle, että itselläni oli Beaun ikäisenä kaksi- ja kolmekin kymmentä vuotta vanhempia miehiä. Pojallani ei silti tarvitsisi olla reilua kahtakymmentä vuotta vanhempaa rakastajaa. Eikä nimen omaan miestä.
Homouden ja biseksuaalisuuden kykenen sulattamaan, mutta en ikäeroa. Minusta on kai tullut hysteerinen äitihahmo, jota kukaan ei jaksa kolmea vuorokautta putkeen millään.

Tiedän, nykyään hössötän aivan liikaa. Kerron Beaulle vähintään kerran päivässä kuinka paljon rakastan häntä. Saatan kertoa sen pojalle vain hymyllä, tai hyökkäämällä halaamaan tuota ja kiljumaan rakkauden tunnustusta. En aina edes tajua katsoa ovatko pojan kaverit paikalla vai eivät. En ihmettele, vaikka poikani häpeääkin minua usein. Ei, olisin itsekin hävennyt, jos isä olisi käyttäytynyt näin. Isä on silti isä, viileä ja hillitty mies.

Kai minä opin sulattamaan poikani suhteen itseni ikäiseen mieheen. Silti minun on niin laittoman vaikea olla itkemättä, kun mietin mitä se mies pojalleni tekee. Tiedän, että suhde perustuu tunteisiin, mutta ei minun ikäisenikään ihminen osaa elää ilman seksiä, jos sellaista on tottunut saamaan. En minä itsekään osaa. En minä alkoholia tai tupakkaakaan ole osannut lopettaa, miksipä sitten seksiäkään. Beau on silti minun pieni poikani, kuinka moni äiti muka kykenisi hyväksymään ilman kyyneleitä sen, että poika on vakavassa suhteessa 39, oikeastaan 38,5, vuotiaaseen mieheen? Ei varmaan yksikään, uskaltaisin mennä väittämään niin. Minä en kykene hyväksymään sitä suhdetta, en kykene valehtelemaan tai väittämään mitään muuta. Ja silti poikani tuntien voin sanoa, että minun mielipiteeni ei ole se ratkaiseva. Olen siitä oikeastaan jopa tyytyväinen, poikani tekee oman päänsä mukaan eikä käskettäessä.

Tärkeintä loppujen lopuksi kuitenkin on se, että Beau Robert Jaq Lee on onnellinen.

- innostuinkin kirjoittamaan tämän ensin loppuun <; Seuraavana nyt sitten se Snake~ -

- viimein. Mun kädet tärisee, kun postaan tätä. En osaa vielä sanoa, kestä kirjoitan seuraavaksi ja kuinka pian -


Kakskytseittemän vitun vuotta. Homoseksuaali, AIDS. Voiko vittu paremmin elämä mennä? No totta vitussa voi, typerä kysymys. Pitäkää mua marttyyrinä, jos se teidän oloa helpottaa. Voisin ironisella sävyllä ilmaista, että siitä saa kuulan kalloon, vittupäät.
No, tokihan mun elämässä on paljon hyvinkin, mulla koti ja kirjailija vaimo. Hah, kyllä oli vitun hyvä juttu, mutta enpä voinut vastustaa kiusausta. Eihän me seurusteltu aikanaan kun kolme vuotta ennen kun mä sain sen sanottua. Sen, että mä rakastan sitä ja se on paras vahinko, mitä mulle on koskaan käynyt. Hempeää ja siirappista, vittu just niin. Ja sen kirjailijan ura… No, en mä sille itselleen mitään ole asiasta sanonut, mutta se tuskin saa koskaan projektiaan julkaistuksi. Sama se, mä rakastan sitä silti. Ja enää mulla ei ole minkään sortin vaikeuksia kuuluttaa sitä, mutta silti. Mitäpä turhaan itsestäänselvyyksiä alati hokemaan.
Ja vaikka mulla on mun perhe, niin sisarukset ja vanhemmat kuin Jetsamkin, ei se muuta sitä tosiasiaa, että mä elän reunalla. AIDS on sairaus, josta ei pääse eroon. Se on sairaus, jonka tähden mä en halua harrastaa seksiä Jetsamin kanssa. Ja mä olen tehnyt sen kyllä ihan harvinaisen selväksi. Ollaanhan me yritetty, mutta se tuntuu musta niin pahalta, vaikka ehkäisy onkin kunnissa. Se riski tuntuu pahalle, mikä on outoa. Mä en ole koskaan ennen pelännyt mitään niin paljon kuin sitä, että mä voisin tartuttaa tärkeimmälle ihmiselle elämässäni varman kuoleman. Mä pelkään, vaikka mä en sano sitä ääneen. Mä pelkään niin paljon, että mä en vain pysty ottamaan riskejä taman asian kanssa, vaikka normaalisti jokainen riski ja vaara vain yllyttäisi mua.

Ja ehkä mä loppujen lopuksi olen tyhmä ja lapsellinen. Vaikka mä väittäisin, ettei mua pelota, mua pelottaa. Mä pelkään koko saatanan ajan, en omasta puolestani, vaan muiden, Jetsamin. Rakkaus on kaksiteräinen miekka. Se on ollut mulle syy jättää huumeet, se on ollut mulle syy kärsiä vuosi elinaikaani vieroitushoidossa. Se on ollut syy jättää viina ja vähentää tupakointia.
Mun virusarvot oli pitkään nollassa. Voin kertoa, että enää ne eivät ole. Enkä mä voi sanoa sitä Jetsamille. Mä en pysty töksäyttämään sille, että kaikki on pian ohi jos mun lääkitystä ei saada kuntoon. Mä en vain kykene. Ollaan onnellisia niin kauan kuin pystytään.
Silti musta tuntuu pahalle pitää mun elämäni mies epätietoisuudessa, hukuttaa se siihen kulissiin, että kaikki on hyvin kun niin ei ole. Vaikka mä suon sille aidon hymyn, joita olen oppinut ajan kanssa luomaan, kestää se vain muutaman sekunnin ja mun on pakko kääntää katseeni. Musta tuntuu, että mä valehtelisin puhuessani totta. Siltä musta tuntuu, vaikka mä en olisi edes sanonut mitään.
Vaikka mä en osaa itkeä, välillä musta tuntuu, että se tekisi hyvää. Kun mä vedän Jetsamin syliini ja suutelen sen kaulaa, pidän vain lähellä, mun tekisi mieli itkeä. Se tuntuisi niin oikealle. Ja silti, mä en vain kykene.

Viimeaikoina mä olen tuntenut itseni entistäkin huonommaksi ihmiseksi, mä olen painunut kasaan. Mä käyn usein testeissä, valehtelen meneväni minne ikinä vain keksin. Ja musta tuntuu, että Jetsam tajuaa, näkee läpi. Musta tuntuu siltä, vaikka Jetsam on aina ollut hyväuskoinen, eikä ole osannut epäillä mitään.
Ja koska AIDS on varma kuolemantuomio mä olen ruvennut riskeeraamaan enemmän. Vaikka mä olen selvinnyt sen kanssa jo yhdeksän vuotta, mä en pysty luulemaan, kuvittelemaan, että selviäisin enää kauan. Ja koska virusarvot ovat koholla, mä tiedän olevani lähempänä loppua. Ja se jos mikä on syy ottaa kaikki irti loppuelämästä. Mä olen ruvennut häviämään ja voittamaan rahaa kasinoilla, mä olen uhkapeluri tätä nykyä. Ja vaikka Jetsam luulee yhä, että olen tipattomalla, mä olen ratkennut. Viina virtaa ja on hauskaa. Pahinta on, että mä olen jälleen nisti. Se oli se yksi ilta, kun olin ympäripäissäni ja tapasin entisen diilerini sattumalta. Sillä sattui olemaan laadukasta hepoa, joten miten olisin kyennyt vastustamaan kiusausta? Aivan, en niin mitenkään.
Olin aiemmin päivällä ilmoittanut Jetsamille jääväni yötöihin. Vitut, minä vedin kuolemaa suoneen ja näin enkeleitä. Mä en ole koskaan edes uskonut minkään jumalan tai enkeleiden olemassa oloon. Se enkeli, joka mulle puhui käski ottamaan kaiken irti, ja kertoi Teddyn säilyttävän harrikkansa avaimia yöpöydän laatikossa.
Mä olin hetkessä mukana leikissä, otin avaimet, vaikka oli vetänyt heroiiniä ja viinaa, mä lähdin ajamaan. Reilusti ylinopeutta. Enkä jäänyt kiinni tai kuollut. Se oli helvetin siisti tunne silloin ja jälkeenpäin. Mä en osannut rajoittaa enää. Kun selvisi jostain niinkin mahdottomasta, uskoi olevansa kuolematon.

Heroiini palasi mun elämääni vakituisesti, mukaan eksyivät mitä typerimmät tempaukset. Menin rappiolle, jälleen. Ja se tuskin jäi edes Jetsamilta huomaamatta. Enkä mä osannut edes katua, kun tuntui pahalle saattoi aina vetää jotain. Vittu mä olin typerä ja tunteeton. Mä olin taas sitä, mitä mä olin kymmenisen vuotta takaperinkin. Säälittävä, väkivaltainen narkkari.

--

Ilmassa on sankka tupakansavu, viinan steriili katku saattaisi jopa pyörryttää, jos sitä ei peittäisi sankka kerros enkelipölyä. Sekakäytön ihme, raskas rumpukomppi taustalla, nauran, en tiedä miksi. Revolveri on nuorella miehellä ennen minua, hän vetää liipaisimesta, eikä mitään tapahdu. Mies naurahtaa ulos helpotuksen kaikesta patoutuneesta jännityksestä. Hymähdän halveksivasti, tyyppi oli tärissyt niin pahasti, että tuosta huomasi kyseessä olevan ensimmäinen kerta tässä leikissä. Otan aseen vastaan varmana, asetan sen ohimolleni, leukani kohoaa hieman. Tunnen adrenaliinin, tunnen uhman.

Vedän liipasimesta, enkä tajua edes säikähtää.