How can I get rid of you?

//Vlip med ihana Justin <3

Ruokatunti.
Koulun oli sisältä melko tyhjä, sillä totta kai ihmiset halusivat viettää ruokataukonsa ulkona, kun kerran aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla kirkkaasti ja lämpimästi. Ne, jotka nyhväsivät sisällä, olivat yleensä nörtit kannettaviensa kanssa tai pahikset, jotka hajottivat koulun omaisuutta minkä kerkesivät.
Mutta yksi, joka ei kuulunut nörtteihin tai pahiksiin, istui sisällä ja näpräsi rannekelloaan.

Robert Hamilton ei oikeastaan näprännyt kelloaan, vaan yritti tutkia, mikä siinä oli vikana. Kello nimittäin oli pysähtynyt kesken maantiedon tunnin ja vaikka poika oli äsken siihen patterit vaihtanut, ei se lähtenyt toimimaan. Robert yritti muistella, oliko vahingossa löynyt kätensä niin, että rannekello olisi saanut siihen iskun. Kello ei tosin näyttänyt vaurioituneelta, vaan aivan sellaiselta kuin se yleensäkin oli. Ehkä jokin ratas oli jotenkin mennyt jumiin. Pianhan se selviäisi.

Urheilija kaivoi laukustaan pienen laatikon, joka piti sisällään ruuvimeisseleitä sun muita välineitä, joita tarvittiin asioiden korjaamiseen. Niin, eihän sitä koskaan voinut tietää, jos vaikka Robertin rakkaan menopelin Harley Davidsonin peili olisi yllättäen löystynyt. Hän huolehti moottoripyörästään ja piti sen takia tällaisia työvälineitä mukanaan. Ja kyllähän ne kellonkin korjaamiseen hyvin kävivät, ruuvimeisseleitä oli paljon erilaisia.
Robert otti pienimmän ruuvimeisselin käsiinsä, joka avulla alkoi ruuvata kellon takakantta irti. Poika todellakin toivoi, että vika löytyisi nopeasti, sillä hän piti kellostaan hyvin paljon. Olihan sekin perintökalu, kuten pojan sormuskin. Tämä oli saatu äidin isältä.

// Justin saapuu, mutta tälläkertaa Kasper (masentunutpersoona) on valloillaan. Tittirii. ja Lalalalalaa ~

Nuori, ylisuureen ruutukauluspaitaan ja sen alle valkoiseen t-paitaan pukeutunut poika käveli aulaan, joka oli täynnä nörttejä ja pahiksia. Tämä nuorukainen käveli laahustaen, ryhti huonona ja katse maassa. Pojalla oli jalassaan mustat pillifarkut ja mustat kengät. Silmiään poika peitteli tummilla, suurilla aurinkolaseilla. kuva Nuorukaisen käsissä näkyi vanhoja viiltelyarpia ja tuoreampi yksilö, josta vuosi vieläkin verta vähän. Itseasiassa se oli tehty muutama välitunti sitten wc:ssä. Justin, tai siis tällähetkellä hän piti itseään Kasperina, käveli ainoalle tyhjälle penkille, jonka toisessa päässä istui joku toinen. Kasper ei pitänyt erityisemmin ihmisistä, melkein pelkäsi niitä, joten poika piti katseensa maassa ja yritti olla huomioimatta ihmistä vieressään.

Kuitenkin hetken istuttuaan hiljaa, pojan valtasi kauhea halu kertoa kaikista suunnitelmistaan toiselle. Kasper nosti katseensa vieressä istuvaan nuorukaiseen, poika ei oikeastaan tunnistanut tätä. Näyttihän toinen tutulta, mutta tuskin Kasper oli poikaa tavannut. Oikeasti nuorukainen ei vain tietänyt, että Eric oli tavannut pojan.
"Arvaa mitä... ajattelin tappaa itteni tänään. Koulun jälkeen." Kasper totesi kuiskaten ja varmisti katseellaan, ettei kukaan muu kuulisi tämän suunnitelmia. Poika pyyhki haavaansa kädellään ja pyyhki veret sitten valkoiseen paitaansa. Kasper katseli hetken hätääntyneenä ympärilleen, toivottavasti kukaan muu ei tulisi hänen lähelleen nyt.

Robert sai rannekellonsa takakannen irti ja tutkaili kellon rattaita hetken aikaa tarkasti. Siellä se oli. Vika, joka oli pysäyttänyt hänen kellonsa.
Kellon yksi ratas oli hajonnut. Ihan pieni osa vain, mutta se jo teki sen, että kello ei toiminut. Tänään pitäisi siis koulun jälkeen käydä jossakin kelloihin erikoistuneessa kaupassa ostamassa kelloon uusi lisäosa.

Urheilija huomasi sivusilmällään jonkun istuutuvan eteensä. Rob vilkaisi toista nopeasti, eikä hänen aivonsa ehtineet prosessoida tunnistusta ihan heti. Mutta sekunnin kuluttua poika nosti tyrmistyneen katseen edessä istuvaan nuorukaiseen. Voihan helvetti.
Ennen kuin Rob ehti mitään sanoa, toinen ehti jo puhua. 'Ericin' puheiden jälkeen Robert huomasi viillot toisen käsissä. Siis mitä helvettiä tämä nyt oli? Eikö toinen aikonutkaan käydä päälle? Ja mitä ihmettä toinen puhui, jotain itsemurhasta?

Robert ei osannut muuta tehdä kuin tuijottaa poikaa tyrmistyneenä.
"Siis.. Mitähän helvettiä sä nyt aiot, Eric? Onko tää joku sun uusi temppus tai jotain?" nuoriherra kysyi hivenen närkästyneellä äänensävyllä tunkiessaan kellonsa laukkunsa pienempään taskuun.

Kasper käänsi katseensa takaisin poikaa tämän puhuessa. Oikeastaan nuorukainen säikähti toisen pojan aloittaessa puhumaan ja siksi refleksinomaisesti käänsi katseensa äänentulosuuntaan. Kasper katsoi toista erittäin kummastuneesti, kenestä Ericistä toinen puhui? Poika katsoi, ettei ympärillä ollut ketään, ei. Puhuiko oikeasti toinen nuorukainen hänelle?
"En tunne ketään Ericiä. Mutta oon miettiny mun tempausta jo kokonaisen aamun. En vaan osaa päättää tapanko itteni lääkkeillä, hirttämällä vai ampumalla. Olisko sulla muita ideoita?" Kasper vastasi toiselle taas kuiskaten ja hivuttautui muutaman sentin lähemmäksi poikaa.

Sitten nuorukainen kaivoi laukustaan pienen partaveitsenterän ja hivelöi sitä silmät kiiluen. Haavoja. Lisää verta. Lisää tuskaa. Verenhukka kenties? Siinähän olisi ideaa, tuskallinen, mutta komea kuolema! Aivan. Mutta toisaalta.. muutkin kuullostaisivat erittäin kivoilta. Tätähän pitää harkita. Kenties vieressä oleva nuorukainen auttaisi häntä päättämään, miten päättäisi elämänsä.
"Oikeesti. Sun pitää auttaa mua päättämään, tai keksimään lisää itsemurhantoteuttamistapoja!" Kasper kuiskasi taas hiljaa ja pälyili hetken ympärilleen. Onneksi lähellä ei ollut opettajia, he olisivat varmasti kiinnittäneet huomiota pojan vertavuotavaan haavaan.

Robert katsoi 'Ericia' hetken aikaa ilmeettömästi, kunnes purskahti nauruun. Mitä toinen oikein yritti, ei muka tuntenut ketään Ericiä? Tässä oli varmasti jokin haudattuna, sillä tämä keskustelu alkoi saada aivan uusia käänteitä kuin heidän kahden edellinen keskustelu.
"No kuka sä sitten olet, jos et ole 'Eric'?" Robert esitti kysymyksensä kohteliaasti ja teki sormillaan hakasulkumerkit mainitessaan nimen puheessaan.

Urheilija katsahti taas toisen viiltoihin. Ne näyttivät aika pahoilta ja saivat Robertin katseessa välähtämään epävarmuutta. Miksi joku edes teki noin? Miksi joku halusi satuttaa itseään tuolla tavoin? Ja miksi ihmeessä toinen halusi Robertin auttavan itsemurhasuunnitelman teossa?
Poika oli taas hiljaa, kunnes päästi ilmat ulos keuhkoistaan ja nojautui kyynärpäillä nojaamaan polviaan vasten.
"Kuule... Mä en auta ketään tappamaan itsensä", Rob vastasi hiljaa ja varmisti itsekin, että heitä ei kuultu. Tai no, oikeastaan Robert olisi toivonut, että joku opettaja olisi heidät kuullut. Silloin 'Eric' sysättäisiin jonkun muun harteille eikä Robertin tarvinnut toisesta sen enempää huolehtia.

Kasper katsoi taas hetken pelokkaana ja ujona poikaa. Miksi toinen oli noin ilkeä. Ehkä sittenkin pitäisi vain olla hiljaa, yksin, jossakin vaikka vessassa. Mitä jos toinen poika kävisi päälle? Toisaalta, siinähän taas olisi tapa kuolla. Tulla hakatuksi, koulussa! Sitten kaikki puhuisivat hänestä. Hmm..
"Kasper", poika päätyi vastaamaan samalla kun käänsi pelosta vääntyneet kasvonsa kohti ikkunaa ja silmät harhailivat ulkona olevissa ihmisissä. Kukaan ei välittänyt hänestä. Ei Kasperin poistuminen tästä maailmasta ketään kiinnostaisi. Ei ketään. Yksin julmassa maailmassa.

".. Mut et sä auttais, kertoisit vaan mielipitees asiasta. Ei se auta...", Kasper kuiskasi taas pojalle ja käänsi katseensä tähän. Kuitenkaan nuorukainen ei viitsinyt kauaa tuijottaa vaan alkoi tuijotella kenkiään. Sitten nuorukainen painoi likaisella sormellaan haavaansa ja älähti pienesti kivusta. Kuinka se tuotti tuskaa, mutta nautinnollista tuskaa. Verta. Kaunista itseasiassa.
".. mut ihan oikeesti ajattelin lähteä tästä maailmasta, koska kukaan ei välitä musta..", Kasper avautui taas hiljaa pojalle ja käänsi katseensa muutamaksi sekunniksi tähän.

Robert tuijotti toista tyrmistyneenä. Kasper? Mitä helvettiä oli tekeillä, eikäs tuo poika vielä pari päivää sitten ollut Eric? Vai voisiko olla mahdollista, että tämä oli Ericin kaksoisveli? Mutta 'Kasperhan' oli sanonut, ettei tuntenut ketään Ericia. Okei, voisiko toinen siis olla Ericin kadonnut kaksoisveli, jotka eivät tienneet toistensa olemassaolosta?
Nyt meni kyllä niin kaukaa haetuksi.

Texaslainen poika haroi kiusaantuneena hiuksiaan ja vilkuili ympärilleen. Hän suorastaan toivoi, että nurkan takaa tulisi joku opettaja, jolle voisi tämän sairaan pojan luovuttaa. Eihän toisen puheissa ollut mitään järkeä.
Rob käänsi katseensa juuri parahikseen, kun näki 'Kasperin' painavan haavaansa. Robert älähti hiljaa ja katsoi poikaa neuvottomana. Tämän oli oltava vitsi, eikö niin?
"Hei, et viittis", Robert aloitti painavalla äänellä ja hänen kasvonsa kertoivat selvästi, että poika oli saamassa tarpeekseen toisen sanomisista.
"Sä mitään lähet tästä maailmasta. Sä puhut ihan typeriä", nuorukainen murahti ja ajatteli, että hän lähtisi aivan pian toisen luota.

Kasper käänsi katseensa taas kenkiinsä ja huokasi syvään. Miksi toinen ei voinut ymmärtää tämän tuskaa. Miksi toinen oli niin välinpitämätön. Ainiin, siksihän nuorukainen haluaisi kuolla, koska ketään oikeasti kiinnostanut. Kasper siveli vielä hetken partateräänsä ja laittoi sen sitten takaisin laukkuunsa. Ei, verenhukka oli jotenkin ei niin hienon kuuloinen. Joku muu tapa pitäisi keksiä.
"LÄHENPÄS!", Kasper huudahti pojalle mutta laittoi sitten kätensä suun eteensä, tajutessaan että korotti ääntään. Ei, ei saa herättää huomiota. Ei todellakaan. Huono juttu Kasper. Sitten poika löi itseään kovasti kasvoihinsa, aivan kuin kurittaakseen itseään.

"...Sori. Mut kaikki on varmasti joskus miettinyt, et miten tekis itsemurhan. Niin miten sä tekisit?", Kasper kysyi taask kuiskaten ja käänsi laihat kasvonsa toiseen poikaan päin. Hetken tuijotettuaan poikaa Kasper kuitenkin katsoi taas vainoharhaisesti ympärilleen. Aivan kuin kaikki olisivat tuijottaneet poikaa, vaikkei oikeasti kukaan edes katsonut heihin päinkään.
"... miks noi kaikki tuijottaa mua...", nuorukainen puhui ääneen itsekseen ja yritti tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Poika laittoi kätensä päänsä päälle, joten verta haavasta joutui nyt myös hiuksiin. Mutta poika ei itse sitä tajunnut.

Robertin silmät laajenivat hieman, kun 'Kasper' huudahti kovempaan ääneen. Kun poika löi itseään kasvoihin, sätkähti texaslainen siitä. Mikä ihme toista vaivasi? Halusiko toinen oikeasti satuttaa itseään, kuolla oikeasti?

Rob ei todellakaan ollut antamassa toiselle vastausta siitä, miten hän oli ajatellut tekevänsä itsemurhan. Hän ei ratkeaisi moiseen enään, hän oli tarpeeksi kuolemaa miettinyt Christinan kuoleman jälkeen.
"Ei kuulu sulle", poika vastasi ehkä hievan jäätävästi, mutta hänen tarkoituksena oli vain ilmaista, että hän ei mielellään tästä asiasta puhunut.
"Ketkä muka?" nuorukainen kysyi jo ärtyneeseen sävyyn ja katsahti ympärilleen. Heidän lähellään ei ollut kuin yksi nörtti ja kaksi pahista, jotka eivät edes katsoneet heihin päin. 'Kasper' oli selvästikin aivan järjiltään. Ehkä Robert vain raahaisi toisen terveydenhoitajalle ja se olisi siinä? Ei, ei terveydenhoitajalle, vaan koulupsykologille.

Poika irroitti kätensä päänsä päältä ja laski ne rentoina vierelleen. Verenvuoto alkoi hiljalleen haavasta tyrehtyä, mikä tietenkin hieman ärsytti poikaa. Ja tuo toinenkin poika oli niin tunteeton. Taas yksi hyvä syy tappaa itsensä. Ei tarvitsisi katsella ihmisten tunteettomuutta. Mitä tuo toinenkin oikein luuli olevansa? Ei se nyt niin komea ollut, vaikka varmasti tytöt tykkäsikin. Ei todellakaan. Ärsyttävä.
"... en kerro kellekään. Mä oon miettiny niin monia tapoja. Hirttäminen on aika... tavallista. Sit lääkkeet on kans aika yleisiä... joten mikähän olis sellanen hieno. Ampuminen on liian nopea tapa, ei satu yhtään, jos oikein osuu", Kasper totesi pojalle, tai oikeastaan itselleenhän enemmänkin puhui. Sitten poika keksikin, että hänhän voisi hypätä kerrostalon katolta! Ja jossakin keskustassa, kaikki huomasivat. Sitten nuorukainen huomattaisiin. Hmm..

"... eks sä nää. Noi kaikki tuijottaa mua.. pitääks ne mua ihan hulluna?", Kasper sanoi ja katseli tyhjästi ikkunaan taas. Poika haroi hiuksiaan pienesti ja huomasi, että niissä oli verta. Sehän oli kamalaa! Pojan sydän alkoi lyödä tihemmin. Hiukset oli saatava puhtaiksi. Sitten nuorukainen äkkiä kaivoi laukustaan paperin ja alkoi pyyhkiä hiuksiaan.
"... taas yks syy tappaa ittensä, mun hiukset menee ihan pilalle", Kasper totesi taas hiljaa ja yritti saada kuivunutta verta pois hiuksistaan.

Toisen puheiden jälkeen Robert oli tehnyt päätöksensä. Aivan, hän ei voinut jättää tuota outoa poikaa yksin, sillä ties mitä toinen keksisi tehdä. Hän oli oppinut edesmenneeltä siskoltaan, että ihmisiä piti auttaa, jos he tarvitsivat apua. Vaikka Robert yhä ajatteli toisen vain naruttavan, ei hän voinut luottaa siihen.

Nuorukainen nousi ylös penkiltään ja asteli 'Kasperin' eteen. Mitään varoittamatta hän tarttui poikaa kädest (kohdasta, jossa ei ollut haavoja tai verta) ja nosti toisen kevyesti seisomaan.
"Mennäänpäs pienelle kävelylle", poika ehdotti ystävälliseen sävyyn. Ei hän nyt toista minnekään kävelylle oikeasti ollut viemässä, vaan sinne koulupsykologin luokse. 'Kasper' tarvitsi ammattiauttajaa, ei Robertin kaltaista poikaa, jonka olisi tehnyt mieli pamauttaa toisen nenä tuusan nuuskaksi.

Kasper säpsähti säikähtäen kun toinen nousi ylös ja tarttui tätä kädestä kiinni. Nuorukainen nousi seisomaan, mutta riuhtaisi kätensä toisen otteesta.
"Mitä sä teet?", Kasper kysyi hieman ärtyneesti ja mulkaisi toista poikaa vihaisesti. Ei hän halunnut minnekkään lähteä. Aulassa oli sopivan tilavaa, jotta sai olla kaukana muista ihmisistä.
"En mä halua kävelylle", hän jatkoi ja astui askeleen kauemmaksi toisesta nuorukaisesta. Kasper laittoi verisen paperinsa laukkuun ja hetken mietittyään otti partaveitsen sieltä ja veti ammattimaisesti uuden haavan ranteeseensa. Poika hymyili onnellisesti hetken ja pyyhki terän verestä laittaen sen takaisin laukkuun. Veri alkoi mukavasti vuotaa haavasta ja poika katsoi punaista nestettä hymyillen mielipuolisesti.
"Mun pitäis varmaan mennä pesemään tää haava nyt vessaan", Kasper sanoi sitten hiljaa pojalle ja nyökkäsi päätään kohti koulunvessoja. Näin poika pääsisi tuosta hullusta eroon, joka yritti viedä tätä kävelylle. Esitti muka kaveria, vaikka tuskin sítä oikeasti oli. Tuokin poika varmasti ajatteli tästä, että mikä hullu. Vaikkei Kasper ollut oikeasti hullu! Eihän?

Robert hämmästyi, kun 'Kasper' sai riuhtaistua kätensä irti. Texaslainen ainakin luuli pitäneensä toista melko tiukasti otteessaan, mutta eipä näköjään ollutkaan. Ehkä hänen pitäisi hieman opiskella voimiensa käyttöä, jotta osaisi käyttää niitä oikein.
"Hyi helvetti", kuului kiroaminen Robin suusta, kun toinen veti uuden viillon tuosta noin vain käteensä. Toinen sanoi menevänsä vessaan pesemään haavansa, mutta tähän nuorukainen vain pudisteli päätään.
"Sä et oo kyllä menossa minnekään", Rob mutisi ja taas ilman varoituksia tarttui 'Kasperista' kiinni. Tosin nyt hän yritti nostaa toisen niin, että toinen oli ilmassa vasten hänen toista olkaansa. (ÄÄÄÄ mitenhän ton nyt selittäis DDX Siis sillee, että sen vatsa ois sillee Robin olkapäätä vasten............. Joo sano jos et tajunnu XD)

Kasper hämmentyi hetkeksi jouduttuaan toisen olkapäille. Hetken asiasta toivuttuaan nuorukainen sai valtavan ärsytyksen puuskan ja potki jaloillaan toista ja hakkasi käsillään, kunnes pääsi hivuttautumaan pois tämän otteesta. Kasper näytti kieltä toiselle ja lähti juoksemaan sitten aulassa tätä hullua karkuun, vaikka itseasiassa hulluhan taisi olla Kasper. Nuorukainen juoksi karkuun ja kiipesi rivakoin ottein itsensä yhden ison naulakon päälle.
"EN VITUSSA LÄHDE MIHINKÄÄN!", poika huudahti ja istahti naulakon päälle ottaen. Veri valui tämän uusimmasta haavasta ja poika otti sormellaan verta ja pisti sitten suuhunsa.
"Ja jos yrität jotain, niin oikeesti tapan itteni tässä ja nyt", Kasper sanoi sitten hiljemmin ja tuijotti nyt silmät kiiluen tämän toisen nuorukaisen silmiä.

Robertilla oli todellakin täysi työ pidätellä potkivaa ja hakkaavaa poikaa otteessaan, ja lopulta poika ei enää kyennyt pitämään toista aisoissa. 'Eric' säntäsi karkuun häntä, jolloin Rob pudisteli epäuskoisena päätään. Miksi helvetissä juuri hän joutui kokemaan jotain tällaista?
"Voi vittu.." nuoriherra kirosi lähtiessään painavin askelin toista poikaa kohti, joka istuskeli naulakon päällä.
"Miten vitussa sä muka ittes siellä tapatat?" Rob ärähti turhautuneesti ja mulkoili naulakon päällä istuvaa melko pahasti. Niin, miten toinen muka ajatteli tappavansa itsensä? Ei naulakolta alas hyppäämiseltä voinut mitenkään kuolla eikä lähettyvillä tainnut olla mitään vaarallisia esineitäkään.

"Mulla on edelleenkin se terävä partaveitsi täällä, kyllä sillä kaulan auki saa..", Kasper sanoi hiljaa ja tuijotteli ympärilleen. Valitettavasti kaikki nyt kiinnittivät huomion tähän poikaan, joka oli naulakon päällä. Se taas ei ollut hyvä idea ollut, koska nyt eräs opettajakin käänsi katseensa nuorukaiseen.
"Herra Scott, alas sieltä!", vanha historian opettaja kimitti ja lähestyi tätä. Kasper katsoi hätääntyneenä ensin Robertiin, sitten opettajaan ja lopuksi muihin. Poika antautui kohtaloonsa ja hyppäsi alas naulakon päältä. Sitten nuorukainen käveli Robertin viereen ja virnisti.
"Voin mä tappaa itteni muuallakin..", Kasper kuiskasi tämän korvaan ja alkoi kävellä kohti ulko-ovia opettajan mulkoillessa tätä paria. Kasper katsahti opettajaan, mutta käänsi hätääntyneesti katseensa pois.

Oikeastihan opettajat, kuraattorit ja terveydenhoitajat tiesivät pojan sairaudesta. Ainoa ongelma heillä oli, ettei sairautta voinut muille kertoa ja Justinille itselleenkin olisi haitallista, jos muut persoonat sekotettaisiin ajatuksella, etteivät he ole oikeita. Etenkin Kasper. Joten opettajien oli puhuteltava usein poikaa pelkällä sukunimellä.

Ai niin, se hemmetin partaveitsi.
"No et kai sä nyt muka oikeesti sitä ajatellu käyttää?" kuului taas närkästyneellä äänensävyllä lauottu kommentti Robertin suusta, joka mulkoili naulakoiden päällä istuvaa 'Ericiä' edelleen pahasti.
Mutta sitten opettajan käsky sai pojan hieman hätkähtämään ja kääntämään katseen tuon suuntaan. Jes, opettaja! Nyt Rob voisi jättää tuon mielipuolen opettajan vastuulle. Hän ei halunnut enää tulla syytetyksi taposta, yksi kerta riitti vallan mainiosti, kiitos vain.

Pian naulakoiden päällä istunut poika olikin ilmestynyt Robertin viereen ja mumissut jotain pojan korvaan. Robertin kulmat kurtistuivan ja kasvoilla oli 'Mitä ihmettä ton kanssa pitäisi tehdä' -ilme, kun texaslainen poika kääntyi katsomaan opettajaa.
"Se tarvii apua", poika totesi päätään pudistellen ja pohti, mitä hänen pitäisi muka tässä tilanteessa tehdä. Hän voisi ihan hyvin kehottaa opettajaa lähtemään 'Ericin' perään ja voisi itse kadota paikalta.
Voihan helvetti tosiaan.

Kasper asteli ulos koulun ulko-ovista ja vilkaisi vielä kerran olkansa yli Roberttiin. Opettaja sen sijaan katsahti Robertiin ja sen jälkeen Kasperiin.
"Mmm. Minä hoidan tämän, kiitos vain", opettaja sanoi ja lähti koulun terveydenhoitajan ja psykologin luokse. Kasper pitäisi kyllä ottaa hetkeksi rauhoittumaan, toivottavasti poika ei ehtisi kadota sitä ennen. Kuitenkaan peräänkään tämä opettaja ei voinut juosta.
Kasper sen sijaan käveli koulun nurkille ja sytytti tupakkansa ja jäi polttelemaan sitä. Nuorukainen ei aikonut vielä lähteä koulusta, vasta kohta. Ehkä. Ellei hän keksisi jotakin mukavaa paikkaa missä kaikki näkisivät tämän pojan, tekemässä itselleen jotain. Vaikka loppujen lopuksi hän joutuisi vain terveydenhoitajan huoneeseen.

//The end. Kiiitoos. <3

Robertin huulien välistä karkasi helpottunut huokaisi, kun opettaja sanoi hoitavansa tämän 'Ericin' tapauksen. Oikeasti, mihin maailma oli menossa? Eric? Kasper? Olikohan kumpikaan pojan oikea nimi. Niin, nykyäänhän maailmassa oli vaikka minkälaisia ihmisiä, joilla oli jotain vikaa mielenterveydessään. Olikohan tämä poika yksi niistä? Oli vain outoa kuvitella, että vielä pari päivää sitten toinen oli käyttäytynyt niin ahdistelevasti Robertia kohtaan ja nyt toinen oli kuin mikäkin maaorava, joka pelkäsi tulla syödyksi.

Se siitä, Rob ajatteli ja käveli takaisin sohvalle, missä oli alunperin istunutkin ennen 'Kasperin' tuloa. Ehkä häntä ei enää tänään häirittäisi, eiköhän tässä ollut tapahtumaa kerrakseen. Nyt Robert vain toivoi rauhaa, jotta voisi korjata kellonsa. Mutta eihän hän voinut korjata sitä loppuun, häneltä puuttui se yksi osa kellon korjaamiseen. Tänään täytyisi käydä sekin osa ostamassa.
Olipa nuorukainen mennyt sekaisin omien ajatuksiensa kanssa. Loppupäivä saisi tosiaankin mennä helposti, jotta Robert pysyisi mukana menossa.

Poika jäi istumaan sohville odottamaan ruokatauon päättymistä. Ulos hän ei edelleenkään halunnut mennä, vaikka se olisikin ollut terveellistä. Hän ei vain halunnut kohdata lisää ongelmia.

//The end ! Kiitos pelistä <3