run your fingers over this sheet of paper

- lya ja joku hään hahmoista tänne, niin meikä on tyytyväinen :] -

Oli lämmin aamupäivä Aston High’n lukiossa, aurinko paistoi taivaalta lämmittäen mukavasti, vaikka syksy teki jo tulojaan. No, ei Kalifornian lämmössä usein ennen talvea lämpötila mennyt muutenkaan alle viidentoista asteen, mutta tänään oli ehdottomasti lämpimin päivä pitkään aikaan.

Sen takia moni oppilas viihtyi nyt ulkona ja aula, johon Victor arkaillen asteli, ammotti tyhjyyttään. Usein nojatuolit olivat vallinneet kauniit tytöt purukumipalloineen ja jalkapalloilijapoikineen, mutta nyt tuoleilla ei ollut ketään. Epäröivästi nuhjuiseen t-paitaan ja ikivanhoihin farkkuihin pukeutunut Victor katsoi kerran jos toisenkin olkansa yli, varmistaakseen, etteivät suositut olleet vain käväisseet jossain, mutta hän pian vakuuttui siitä, että tuolit olivat tosiaan autioina.

Helpotuksesta hieman huokaisten Victor asettui lähimpään nojatuoliin ja kaivoi ikivanhasta Jansportin repusta keskenjääneen romaanin. Aina välillä poika vilkuili kirjansa takaa huolestuneesti, ettei kukaan katsonut hänen valikoimaansa paikkaa pahalla - suositut varmasti suolistaisivat hänet ja asettaisivat riippumaan pyykkinarulle nahanpalat jos näkisivät hänet siinä. Poika irvisti ajatukselleen, ja huomasi pian, ettei osannut tällä paikalla sitten millään vain keskittyä lukemiseen. Pitikö hänen pelätä niin paljon muiden mielipiteitä? Eikö hän voinut vain tehdä mitä halusi, olla mitä halusi?

Ei, hän tiesi sen liian hyvin itsekin.

Victor vilkaisi kelloon, todetakseen sen olevan vasta viittä yli kaksitoista. Hyppytunnit kuluivat aivan liian hitaasti.

- täältä tullaan peipposeni kanssa <: -

Oi miten ihanaa oli valehdella päänsärkyä saadakseen tunnin vapaaksi. Becky naureskeli kävellessään kohti koulun aulaa. Aulassa tuo tyttö käveli ilmoitustaulun luokse ja luki erilaisia ilmoituksia. Harmikseen - tai pitäisikö sanoa onnekseen - mikään niistä ei liittynyt häneen. Becky huokaisi ja katsoi pikaisesti ympärilleen, ei ketään. Kukaan ei näyttänyt olevan aulassa.

Tiirailtuaan ilmoitustaulua tarpeeksi, Becky päätti irrottautua siitä ja siirsi laukkuaan paremmin olkapäälleen. Tyttö käveli ajatuksissaan ja eräs pieni kirja kädessään kohti penkille, minkä Be oli todennut vapaaksi. Ei hän ollut siinä ketään nähnyt istuvan. Tultuaan tarpeeksi lähelle penkkiä ja nostettuaan katseensa penkkiin, tuo kirkaisi pienesti huomattuaan vasta nyt siinä istuvan jonkun pojan.
"Mistä sä siihen ilmestyit?" Becky kysyi ja yritti rauhoitella itseään. Samalla tyttö vilkuili pienesti ympärilleen. Oliko hän oikeasti ollut niin ajatuksissaan ettei ollut nähnyt toista? Kai se täytyy myöntää.

Becky katsoi poikaa kummaksuen. Ilmiselvä nörtti, kuka muukaan? Emo virnisti salakalavasti ja istahti pojan viereen penkille, tosin pienen hajuraon päähän. Tyttö aukaisi kirjansa. Jokin romaani, joka oli pakko lukea. Päästyään muutaman sanan päähän alusta Becky kyllästyi koko kirjaan ja viskaisi sen laukkuunsa, ja vähitellen tuo kääntyi kohti poikaa.
"Oon Becky. Kuka sä oot?" Be katsoi toista uteliaana ja kallisti hieman päätään. Oli aina kiva tutustua uusiin tuttavuuksiin, eikä sillä klikilläkään nyt loppupeleissä niin väliä ollut.

Victor oli juuri päässyt takaisin kirjan maailmaan, ja luki pieni hymynkare huulillaan edessään soljuvia sanoja. Ajantaju katosi aika pian, samoin tajunta siitä, missä hän ylipäänsä oli; hän istui vain, kirja kädessään jossain, merkityksetöntä missä, ja luki.

Victor ei siispä kuullut aulassa kumeita askeleita, eikä tajunnut, että häntä oli lähestynyt muuan tyttö, ennen kuin tämä äkisti kirkaisi aivan hänen vierellään. Jos Victorilla olisi ollut taipumusta sydämen tahtihäiriöihin, hän makaisi juuri nyt ruumishuoneella. Pahasti hätkähtäen ja ynähtäen, kirja lensi hänen kädestään ties minne ja tuoli keinahti uhkaavasti taaksepäin, mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä.

Tämä oli kuitenkin merkityksetöntä, sillä hän ei voinut muuta kuin tuijottaa silmät suurina hänen edessään seisovaa tyttöä. Tämä ei näyttänyt enää itse säikähtäneeltä, joten edelleen varuillaan, Victor antoi myös oman pulssinsa laskea takaisin normaaliin. Hän ei tiennyt, miksi tyttö oli kirkaissut, mutta luuli liittyvän asiaan jotenkin tämän katsoessa häntä kummastuneesti. Hän ihmetteli hetken ääneen, miten Victor oli “siihen tupsahtanut” - Victor itse ei ymmärtänyt tätä, sillä hän oli tiedostaakseen istunut tässä reilun vartin -, ennen kuin asettui istumaan hyvän matkan päähän Victorista. Victor katsoi tätä pullonpohjalasiensa kanssa edelleen valmiina ampaisemaan pakoon, edelleen sanomatta sanaakaan. Tilanne hämmensi häntä suuresti, ja hän jopa säikähti omaa ajatustaan: Kyllä ihmiset ovat kummallisia. Oli hän ainakin tietääkseen itsekin vielä ihminen, joten tavallaan ajatuksessa ei ollut mitään järkeä.

Nyt tyttö avasi jonkin kirjan, Victor ei ollut tarpeeksi kiinnostunut katsoakseen kirjan nimeä, lukien lyhyen hetken ajan ja yhtä nopeasti kuin oli sen laukustaan kaivanut, tunki sen myös takaisin. Victor käänsi nopeasti katseensa pois tytön kääntyessä katsomaan häntä, ja hän tuumi mihin oli paniikissaan viskaissut oman kirjansa. Hän kumarsi päätään nojatuolin takaa, mutta ei tuntunut löytävän sitä katseellaan.

Tyttö esittäytyi ääneen, ties kelle, ja esitti vastakysymyksen. Vasta, kun Victor hetken kuluttua tajusi, ettei kukaan vastannut, hän käänsi ujon katseensa takaisin tyttöön, ja näki tämän katsovan häntä edelleen. Kysymyskin oli tarkoitettu häntä varten. Victor muisteli, miksi tyttö oli itsensä esittäytynyt. Bertha? Becca? Becky.

“Ummm, Victor…” hän vastasi värisevällä äänellä. Ihme kyllä, Victorista tuntui, että hän jopa pelkäsi tuota arvaamatonta tyttöä lähellään. Huh, siinäpä meilläkin mies.

Muodostaen samaa lausetta mielessään yhä uudelleen ja uudelleen, hän lopulta päätyi kaikkein tavanomaisimmalta kuulostavaan. “Saanko udella… Miksi kiljaisit äsken? En oikein-” Victor nipisti huulensa tiukasti yhteen. Parasta olla jatkamatta, tai lause sotkeentuisi välittömästi epämääräiseksi muminaksi.