No ring on these fingers

Valerie & Marina~

Myöhästyminen ei ollut kuulunut suunnitelmaan. Eihän se ikinä kuulunut – ei varsinkaan silloin, kun olisi ollut melko tärkeää olla läsnä. Anton ei kuitenkaan viitsinyt vaivata päätään silläkään asialla, vaan asteli kohtuu rennoin askelin aulaa pitkin. Ja huolimatta siitä, ettei kello vielä mitenkään ruhtinaallisen paljon ollut, porukkaa oli silti. Oli seurueissaan rupattelevia, eri kasteihin kuuluvia ihmisiä, joista osa jopa Antonin omia ystäviä – tai se pieni osa, joiden koulu alkoi vasta nyt. Välituntien alkuun oli vähäinen viisiminuuttinen, joten hän päätti ostaa automaatista kahvin ja istua vakionurkkaansa sitä juomaan. Ei ollut mitenkään erikoista Antonilta pyyhältää ns. tavallisten ihmisten seuraan, sillä hän ei pahemmin kastijakoja katsellut. Erityistilanteissa kyllä, mutta ei muuten. Häntä etuoikeutetuksi kakaraksi haukkuneet tyypit oli muutenkin jo vaiennettu, jos ei nokkelalla vastalauseella niin sitten tappelun merkeissä. Eikä se nyt mitään uutta ollut. Kovin moni ei joka tapauksessa jaksanut häntä nokkia ja sille vähälle osalle Anton pärjäsi oikein hyvin, joten mitään varsinaista kiusaamista ei ollut. Kukaan ei jaksanut yrittää kiusata sellaista, jolta löytyi vastalause joka ikiseen herjaan, joten Anton sai olla sanavalmiudestaan ylpeä. Aina se ei ollut hyvä asia, mutta useimmissa tapauksissa kyllä.

Ja mitä tuli taas kiusaamiseen, yleensä Anton toimi vapaaehtoisesti ritarina ja kävi pelastamassa muita. Vaatimattomana ja nöyränä tietysti. Nyt hänen katseensa osui tummatukkaiseen tyttöön, jonka kirjat (ja mitä ilmeisimmin myös muistiinpanot) levisivät käytävälle tönäisyn saattelemina. Vahinkohan se oli ollut, mutta Anton ei voinut olla huomaamatta. Puolitäysi pahvimuki viskattiin läheiseen roskikseen ja vailla epäilystä hän asteli lähemmäs, kiertäen tytön etupuolelle ja kumartuen poimimaan tämän kirjoja. Aivan normaalia, vain kohteliasta. Tyttöä Anton ei ainakaan vielä tunnistanut, mutta tiesi kyllä, että olisi muistanut tämän jos he olivat tunteneet. Aivan varmasti.
”Vahinkoa ei tainnut sattua muille kuin kirjoille, eihän?” Anton vielä kysyi, hymyillen samalla toisella suupielellään. Tottakai häntä kiinnosti oliko toinen satuttanut itsensä, mutta vielä enemmän kiinnosti tytön nimen. Ehkä se selviäisi vielä jos tällä ei olisi kiire tunneille, ottaen huomioon, että suurimmalta osalta ne olivat loppuneet tai vasta myöhemmin alkamassa. Antonin aamutunti oli ehtinyt mennä jo ohitse, joten hänellä ei ainakaan ollut kiire - vaikka ainahan asian olisi voinut järjestää muutenkin.

Antonin ulkka.

Marina istuskeli hieman tylsiintyneenä kemiantunnilla katselemassa professori Harwoodin paasausta kaavoista ja alkuaineista – näitähän oli käyty jo ennenkin, mutta joidenkin oppilaiden takia oli tarvittu pieni kertaustunti. Toisin sanottuna Harwood oli ensin pitänyt pistokokeet alkuaineista ja yleisimmistä yhdistelmistä. Sen jälkeen oli käsitelty vastaukset läpi ja sitten oli menty itse opetukseen, jossa professori toisti itseään moneen kertaan. Valitettavasti Marinalla ei ollut samaa onnea olla katselematta taululle kuten muilla. Suurin osa näytti tekevän jotain aivan muuta kuin kirjoittavan vihkoihinsa muistiinpanoja tai seuraten kirjastaan sitä kohtaa, jota Harwood selitti. Luojan kiitos kello soi. Sen huomasi heti, kun oppilaat alkoivat keräillä tavaroitaan ja poistuivat suurena virtana luokasta mahdollisimman ripeästi. Marina otti kirjansa, vihkonsa ja kynänsä pöydältä rauhallisesti ja poistui pienen turvavälin avulla luokasta – siinähän olisi voinut syntyä vaikka massapaniikki ja joku olisi voinut jäädä jalkoihin.

Matka jatkui kohti omaa lokeroa parin käytävän päässä. Medeiasta ja Lysandrasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta epäilemättä nämä olivat omien porukoidensa kanssa jossakin. Marina ei siitä juurikaan välittänyt, hengasihan hän molempien kanssa viimeistään kotona. Tietenkin jotkut kermalaiset katsoivat hieman kieroon, kun Medeia ja Marina hengasivat koulussakin Lysandran kanssa, olihan tämä kuitenkin pahis. Helpointahan olisi ollut, jos Lysandra olisi klikitetty pentuihin, mutta sisko oli itse valinnut tiensä. Marina ei sitä vähätellyt, toivoi ainoastaan Lysandran pysyvän poissa suurista vaikeuksista.

Päästyään lokeronsa luo Marina pyöritteli koodin oveen ja avasi sen päästäkseen kirjansa painosta kädessään. Kemiankirja löysi paikkansa rivistöstä fysiikan ja biologian välistä. Marina joutui miettimään hetken mitä hänellä oli seuraavaksi. Lopulta hän otti käteensä uskonnonkirjat – ei sitä kai auttanut kuin lampsia Carter Eatonin tunnille, vaikka tiesihän sen millaista siitä taas tulisi. Ei sillä, Marina piti kyllä neiti Lorista, mutta tuntien sisältö oli – eh – toisinaan hieman eläinpainotteista. Marina katsahti käytävän toisella puolella olevaa kelloa – aikaa oli vielä runsaasti, sillä senhetkinen välitunti olikin pitkä välitunti. Yllättäen joku kuitenkin tönäisi häntä niin, että tyttö lensi päin lokerikkoa. Marina ei ehtinyt edes tajuta mitään. Tuskinpa kukaan tahallaan oli tönäissyt ja olihan tämä voinut pyytää anteeksikin, mutta Marina ei valitettavasti kuullut.

Kirjat olivat lentäneet pitkin lattiaa – niin käsistä kuin kaapistakin. Ei sentään kaikki, mutta muutama. Marina alkoi keräillä tavaroitaan takaisin. Hän huomasi pian myös toistaiseksi tuntemattoman pojan kumartuvan auttamaan häntä.
”Kiitti”, Marina totesi hymyn kera auttajalle huomaten tämän samalla puhuvan hänelle. ”Joo, ei onneksi.”
Marina nousi sitten ylös ja lajitteli käsissään olevat ylimääräiset kirjat takaisin kaappiin. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin poikaa kohti.
”Auttavat tuntemattomat on aika harvassa tässä koulussa”, Marina totesi. ”Joten kiitti sulle vielä kerran... um..?”
Okei, ei ehkä ollut ihan järkevintä yrittää kiittää nimen kanssa kun sitä ei tiennyt...

Tottahan se oli, että hyvin harvat nykyään vaivautuivat noudattamaan kohteliaisuusnormeja. Eikä Anton ehkä ollut paras ihminen niistä puhumaan - hänen käytöksensä ei ollut täydellistä, mutta sitä saattoi kutsua sujuvaksi. Kukaan ei kehdannut valittaakaan. Lisäksi Anton osasi käyttäytyä edukseen erilaisissa tilanteissa, ymmärtäen kyllä milloin oli hyvä pitää kielensä kurissa tai piilottaa nokkeluudet kohteliaisuuksiin. Niin. Hän oli oppinut tuon taidon jo pikkupoikana, eikä se ollut mihinkään hävinnyt. Yleensä moisesta lahjakkuudesta oli hyötyäkin, se pelasti pahimmista tilanteista varsin tehokkaasti ja säästi noloimmilta sattumuksilta.

Tytön kiittäessä nuorukainen tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään, seuraten sitten katseellaan miten tämä pisti kirjansa takaisin kaappiin. Ja vieläpä siistiin järjetykseen. Olihan hänen omakin kaappinsa kohtuullisen siisti, mutta ei mitään lähellekään tuota – sieltä silti löysi etsimänsä, eikös se ollut tärkeintä? Jälleen kerran Anton oli onnistunut harhautumaan ohi alkuperäisestä aiheestaan, joten hän puisteli vaisusti päätään ja yritti palauttaa itsensä taas nykyhetkeen. Niin, näin kävi melko useinkin. Varsinkin koulussa missä ihmisiä vilisi joka puolella, jokaisella oli omat juttunsa. Ei kait siinä ollut mitään mahdollisuuksia pitää kiinni ajatuksistaan. Varsinkaan jos sattui olemaan muutenkin taipuvainen omaan mielikuvitukseensa uppoamiseen.

”Anton. Tai Antonio oikeastaan, mutta Anton on tarttuvampi. Ja niinhän me olemme”, hän hymähti ja ojensi vielä kätensäkin esittäytyessään. Sekin kohtelias tapa, joka hänelle oli opetettu – tällä kertaa vain vähän tavallisempi ja sellainen, jota nuorukainen jopa suostui käyttämään. Useimpia vanhempiensa suosimia kohteliaisuusmetodeja Anton piti turhina tai liian hienoina, mutta käytti niitäkin oikeanlaisessa seurassa. Kuten aikaisemmin mainittu, hän osasi arvioida tilanteita varsin hyvin. Anton uskoi, ettei hän olisi saanut apua jos olisi kirjansa pudottanut - tai ehkä siinä tapauksessa jos paikalle sattunut olisi huomionhakuinen. Ehkä se saattaisi auttaa häntä sen vuoksi, että saisi huomiota. Kenties jotain tunnustusta? Antonille oli miltei sama ketä hän auttoi tai kuka auttoi häntä, niin suuresti nuorikko ei kuitenkaan jaottelusta välittänyt. Hänen puolestaan alempien kastien tallominen saataisiin lopettaa kokonaan, kyllä moisesta selvittiin ilman nöyryyttämistäkin - ei Antonilla ainakaan ollut tarvetta ketään kiusata, ellei kiusattu itse aloittanut. Tai tietenkin jos kyseessä oli rehellinen tappelu, niitähän Anton harjoitti enemmän kuin laki salli. Vähintäänkin kerran päivässä nuorukainen sai aikaiseksi jos jonkinmoisen tappelun tai otti haasteen vastaan. Eikä siitä sen suurempaa kohua syntynyt, jälki-istuntoakin Anton oli saanut äärimmäisen harvoin. hän oli hyvä oppilas, jonka nokkeluutta ja ärsyttävyyttä korvasivat hyvät arvosanat. Yhä katseellaan tyttöä seuratessaan Anton nyökkäsi vielä, ystävällisyyden osoituksena. Hän oli mielellään avuksi.

Marina oli laittanut kaappinsa järjestykseen jo alusta alkaen – oikeastaan kirjat olivat jotakuinkin siinä järjestyksessä, missä tunnit pidettiin. Ei tyttöä voinut neuroottiseksi kutsua, mutta oli melko käytännöllistä vain ottaa ensimmäisenä olevat kirjat tietäen niitä tarvittavan seuraavalla tunnilla. Paitsi, että uskonnonkirjat olivat löytäneet paikkansa takaisin kaappiin, vaikka niiden oli pitänyt lähteä mukaan seuraavalle tunnille. No jaa, siitäpä nuo nostettiin suhteellisen kepeästi takaisin syliin. Ne sekä muutama kynä pienessä metallikotelossa olivat ainoat, joita Marina sillä hetkellä kantoi. Tyttö oli aina ollut sitä mieltä, että kaikkia kirjoja kantoi aivan turhaan mukana, kun niistä tarvittiin vain yhtä tai kahta ja toisinan ei mitään. Kotiin tosin oli enemmän kantamuksia, kun läksytkin piti tehdä – toisinaan taas ne saattoi ehtiä tehdä aamullakin. Marina saattoi tulla hyvinkin tuntia tai kahta ennen omien tuntiensa alkua sillä hän kulki Medeian kyydillä, jos pyöräilyyn ei riittänyt keliä. Ei valittamista – ne pari tuntiakin kului yleensä lukemalla joko koulukirjoja tai jotain muuta mielenkiintoista romaania.

Marina tarttui Antonin käteen tämän tarjotessa sitä esittelyn virallistamiseksi.
”Marina”, tyttö vastasi hymyillen. ”Saanksmä tarjota sulle vaikka kahvin kiitokseks avusta?”
Okei, Marina voisi hyvin skipata yhden uskonnontunnin. Sitä paitsi, tunnilla tuskin käsiteltäisiin mitään mitä ei voisi lukea kirjasta. Oli tosin epätavallista, että Marina harkitsi skippaamista, mutta suoraan sanottuna uskonnontunti ei houkutellut häntä juuri ollenkaan. Tosin se annettakoon anteeksi, olihan tyttö muutoin aktiivisesti mukana kaikilal tunneilla – tosin no, enemmän ja vähemmän äänessä. Johtuni varmaankin siitä, että toisten opettajien jutut menivät ohi jos keskittyminen herpaantui hetkeksikään. Tosin vanhemmat olivat yrittäneet tehdä selväksi koululle rehtorin kautta, että Marinalle saattoi tuottaa vaikeuksia, mutta tämä ei ollut koskaan halunnut erityiskouluun tai kotiopetukseen. Eikä siitä ollut kiistelty sen enempää.

"Ajattelin suunnata kahvioon joka tapauksessa", Marina totesi vielä jälkeenpäin.

Anton hymyili ja seurasi siinä samalla kuinka toinen järjesti kirjojaan. Hänen omansa olivat yleensä, no, jonkinlaisessa järjestyksessä – niin, että tarvittavat löytyivät kummoisessa ajassa. Kotona nuorukainen arvosti siisteyttä ja järjestystä, vaikka aristokraattisuus ei ollut häneen päässyt pahemmin puremaan. Siellä jossain käytöstavat ja etiketit asustivat, mutta ne eivät tulleet aina esille. Koulussa olisi joka tapauksessa hankalaa käyttäytyä erikoisesti, kun useimmat eivät juuri välittäneet siitä miten käyttäytyivät – monen mielestä olisi ollut turhaa edes yrittää olla kohtelias moisille. Anton kuitenkin yritti. Hänen täytyi. Hän hymyili taas toisen esitellessä itsensä ja nyökkäsi sitten.”
”Kahvi käy hyvin”, nuorukainen vastasi. Ei tuntunut mitenkään kummalliselta suostua kahveihin, vaikka joku muu olisi voinut olla asiasta eri mieltä. Ne olivat kiitoskahvit ja tyttö oli aivan suloinen. Mitä pahaa siinäkin muka oli?

”Samaan suuntaan olin mäkin menossa.”
Anton katsoi sopivaksi kääntyä jo kävelemään kahvilan suuntaan ja luottaa siihen, että Marina seuraisi. Ihmishulina alkoi pikkuhiljaa vaieta, kun suurin osa valui luokkahuoneisiin – olihan joukossa niitäkin, jotka järjestelmällisesti jättivät tietyt tunnit käymättä, mutta vain pieni osa. Anton itse ei katsonut muutamaa väliinjätettyä tuntia pahana asiana. Ongelmia hänelle niistä tuskin koituisi, kuten ei monista muistakaan asioista. Hän saattoi olla hyvä puhumaan itsensä ongelmista, mutta vanhemmat olivat siinä sitäkin parempi – ja useimmiten ongelmat eivät edes kantautuneet näiden korviin, vaan peräti jonkinlaiselle välikädelle. Jonkin satunnaisen toimiston sihteerille, joka tiesi mitä sanoa. Anton ei tiennyt tarkalleen kenelle. Hänen vanhempiaan kyllä kiinnostivat poikansa tekemiset ja he myös puhuivat niistä, mutta oli helpompaa palkata joku puhumaan.