Elämä on joskus hassua

//Vapaa kaikille//

Oli ilta. Kello oli melkein kahdeksan, aurinko kuitenkaan ei ollut vielä laskenut, muttei se enää paahtanutkaan kuumasti. Matsuri istui yksin pizzerian ikkunan vieressä olevan pöydän ääressä. Tyttö odotteli pizzaansa, jonka oli hetki sitten tilannut. Hän olisi kyllä voinut jo lähteä pois, sillä oli juuri saanut viestin, ettei hänen kaverinsa tulisikaan syömään. Hän oli sopinut erään ystävänsä kanssa jo ajat sitten, että he menisivät yhdessä syömään juuri tänään, mutta nyt tuolle tytölle olikin tullut yllättäen muuta menoa. Tämä oli joutunut jäämään vahtimaan pikkusisaruksiaan, eikä siksi voinutkaan tulla.
Suri kuitenkin oli jo tuolloin tilannut pizzansa, eikä hän sitä aikonut jättää syömättä. Nyt täytyi vain odottaa, että se tulisi ja hän pääsisi sitten kotiin. Siellä hänellä ei kyllä olisi tekemisen puutetta. Chattäily olisi illan ohjelmanumero, taas kerran. Läksyt oli jo tehty, joten hänellä olisi koko ilta aikaa tehdä mitä halusi.

Matsuri leikki odotellessaan punaisen hupparinsa vetoketjulla. Muuten tyttö oli pukeutunut siniseen minihameeseen ja valkoiseen toppiin. Jalassaan hänellä oli sirot sandaalit. Tytöllä oli silmälasit päässään. Hän ei ollut yrittänyt laittautua mitenkään erikoisemmin, tarkoituksenahan oli ollut vain viettää yhteistä aikaa pizzaa syöden, ei poikia tiiraillen tai ketään muutakaan hurmaten. Tyttö lopetti vetoketjulla leikkimisen ja tuijotteli odotellessaan ikkunasta ulos.

//päätin olla niinq kiltti sulle, ja kun tykkäät jetsamista niin kovasti niin... >:DDD//

Kotona oli kyllästytty Jetsamiin ilmeisesti perinpohjaisesti, sillä hänet oli lähetetty hakemaan pitsaa illalliseksi. Jetsam oli ansiokkaasti sen päätellyt siitä, että hänelle oli oikeastaan karjaistu, ja lisäksi heillä ei oikein syöty pitsaa. Hah. Friikki mateli kohti ovea, jonka hän sulki perässään, avasi, sulki, avasi, sulki, avasi, sulki. Eihän hän itse sille mitään voinut, pakko-oireinen mikä pakko-oireinen. Tiskin takana oleva tyyppi kyllä ärähti hänelle:
"Nyt jätkä lopetat tai lennät ulos!"

Jetsam virnisti, ja marssi tiskille. Kauppalista tosin oli hukassa, joten poika joutui luettelemaan ulkomuistista tonnikalat, kasvikset ja muut. Hän itse kuitenkin vain närkkisi palan tai kaksi muiden pitsoista, ei hän enempää jaksaisi syödä. Oli vain taloudellisempaa, ettei mustatukalle hankittu omaa. Hän sai tehtyä tilauksensa ja mateli hieman kauemmas tiskistä odottelemaan pitsojen saapumista.

Hän oli jälleen kerran pukeutunut aika jännittävään tapaan, mutta oikeastaan asussa ei ollut mitään uuttakaan, yhtä kummallista kuin aina ennenkin. Mustat pillit olivat hyvinkin kärsineen näköiset (ne olivat kerran olleet Jetsamin päällä hänen kaaduttuaan polkupyörällä asfaltilla ja poika oli vielä liukunut siinä vähän matkaa) ja valkoiseen t-paitaan oli tusseilla piirretty kaikkea enemmän ja vähemmän epämääräistä. Punainen rajaus silmissä teki Jetsamista oikeastaan hieman sairaan näköisen, mutta kuka nyt olisi luullutkaan pojan siitä välittävän. Kun itseä miellytti niin siinäpä oltiin, sanoivat muut mitä tahansa.

Ikkunan vieressä olevan pöydän ääressä istui tyttö. Jetsam oli käynyt seisomaan ikkunan viereen ja vaikutti hyvinkin touhukkaalta koputellessaan ikkunankarmia ja heijatessaan pienellä radalla itseään puolelta toiselle.

Matsuri huokaisi. Pitsaa ei näkynyt vielä missään, vaikka hän oli odottanut sitä jo ainaki puoli tuntia. Tai no, todellisuudessa ei edes viittä minuuttia, mutta aika kuitenkin tuntui pitkältä. Oli niin turhaa vain istua ja odottaa tekemättä mitään. Hetke kuluttua tyttö kyllästyi ikkunan läpi tuijotteluun ja käänsi sitten katseensa ovelle päin. Siellä joku leikki ovella ja sai tiskin takana olevan työntekijän suuttumaan. Matsuri naurahti äänettömästi ja huokaisi sitten jälleen. Missä ihmeessä se pitsa nyt viipyi? Hänellä oli jo nälkä!

Tyttö käänsi katseensa taas ikkunaan, eikä kulunut pitkään, kun lähistöltä alkoi kuulua jotain outoa naputtamista. Tyttö katsoi äänen suuntaan ja näki ikkunan luona saman pojan, joka oli äsken leikkinyt ovella. Nyt tuo naputteli ikkunan karmeja. Olipa hauskaa. Matsuri huokaisi. Kaikkea sitä pitikin kuunnella samalla kun odotti ruokaa.
Ja sitten se pitsa viimein saapuikin. Matsuri kiitti taroilijaa ja ryhtyi heti syömään. Oli niin ihanaa saada ruokaa, kun oli oikein nälkäinen. Nyt piti vain hillitä itsensä ja olla ahmimatta silmittömästi. Matsuri ei halunnut häiritä muiden ruokailua sikailemalla ja änkemällä pitsaa suuhun enemmän kuin sinne mahtui. Siksi hän söi sivistyneesti veitsellä ja haarukalla pienen palan kerrallaan.

Jetsam lopetti ikkunankarmin koputtamisen ja jysähti istumaan pitserian lattialle, väliäkös sillä olisiko se likainen vai ei. Nyt huvitti istua, siispä poika istui. Tuoli ei tulisi kysymykseenkään, nehän olivat harvinaisen inhottavia. Sitä paitsi, varmasti suunnittelivat vielä jotakin, tuolit siis, kaikki istuivat aina tuoleilla paitsi Jetsam. Toisaalta, miten ihmeessä tuolit olisivat voineet suunnitella jotain, nehän olivat elottomia. Äh, ihan sama, ajatteli friikki mentyään hieman pitkälle ajatuksenjuoksussaan, mikä oikeastaan oli jopa tavanomaista hänelle. Hän hypisteli housuissaan roikkuvia, melko lailla epämääräisiltäkin näyttäviä huiveja puolittain ajatuksissaan, mutta jaksoi silti yrittää pysytellä kärryillä siitä, mitä tapahtui ja mitä ei. Esimerkiksi, viereisessä pöydässä istuvalle tytölle tuotiin pitsa.

Tuolla taisi olla nälkä, sillä hän alkoi syödä hetimmiten. Jetsam hymähti, ja alkoi miettiä, olikohan tämä kärsinyt nälästä pitkäänkin. Hänpä siis päätti kysyä.
"Olitko sä pitkäänkin nälässä?" hän pamautti kysymyksensä kohdistettuaan katseensa pöydän ääressä istujaan, "jos olit niin oli varmaan aika mursua että sä sait ruokaa."

Sitten mustatukka hiljeni ja alkoi hiljaa keinuttaa itseään edestakaisin iskettyään ensin kätensä kolme kertaa seinään. Hän hymyili seesteisesti, kuten yleensäkin, ja mönni oikein mielellään siellä lattialla. Muut asiakkaat vilkuilivat välillä huvittuneesti friikkipoikaa, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan sitä. Ehkä tuijottamisen olisi tullut kiinnostaa Jetsamia, mutta eipä kiinnostanut, etenkin kun hän tiesi olevansa ihan normaali. Muut vain eivät tienneet sitä. Jetsam tajusi hokevansa tätä teoriaa usein itselleen, ja monille muillekin, mutta se joka olisi luullut hänen loppupeleissä oikeasti välittävän, olisi ollut aika typerä.

Matsuri rakasti tuoreen, lämpimän pitsan tuoksua. Se sai hänet kyllä vain entistä nälkäisemmäksi, mutta mitä väliä? Ruokahan oli nyt hänen edessään ja hän sai jo syödä sitä.
Samalla kun söi, tyttö havahtui ääneen, joka oli kuulunut äskeisen ikkunanpielen koputtelijan suunnalta. Nyt kukaan ei kuitenkaan seisonut paikalla, mutta pöydän yli hän kyllä erotti, että nyt tuo poika oli päätynyt lattialle ja näytti viihtyvän siellä kummallisen hyvin. Näky oli niin huvittava, että tytön oli vaikea pidätellä nauruaan. Kuka ihme keksi mennä lattialle istuskelemaan tällaisessa paikassa? Pojalla ei selvästi ollut hajuakaan siitä mitä teki. Tai sitten oli, mutta tämä ei vain välittänyt siitä mitä muut saattoivat ajatella.
Matsurin mielestä poika oli kuitenkin sekopää, eihän kukaan järkevä nyt tuollaista tekisi.

"No ihan tarpeeks kauan että on mursua," Matsuri vastasi toisen esittämään kysymykseen miettien samalla, miten joku asia saattoi olla mursua. Kai toinen oli sillä tarkoittanut että ruuan saapuminen oli hyvä juttu, mutta ei tyttö kyllä täysin varma ollut. Ei ainakaan, kun poika taisi ajatellakin yhtä sekavasti kuin käyttäytyi.
Matsuri päätti, ettei enää kiinnittäisi poikaan sen kummempaa huomiota, ellei tämä sitten alkaisi jutella hänelle enemmänkin. Mutta niin tuskin kävisi, koska tuskin poika jaksoi kauan lattialla istuskella. Ja tämä todennäköisesti saisi kanssa ruokansa pian ja menisi sitten omiin oloihinsa. Ellei tämä sitten ollut niin seonnut, että aikoi syödä tuossa lattialla. Se olisi ehkä jo liikaa Matsurin keskittymiskyvylle.

"Kiva että on mursua, kun hirveän monilla ei ikinä ole mursua eikä muutenkaan kivaa ja sit ei oo kyl kivaa kenelläkään. Ja jos nälkä estää sen et ois mursua tai muuten kivaa, ni sit ois nälänhätä eikä nälänhätä oo mursu asia. Nälänhätä on oikeestaan aika tylsää", höpötti mustatukka hilpeänä. Hän arveli, että tytöstä hän olisi hyvin ärsyttävä, mutta Jetsam ärsytti ihmisiä oikeastaan jopa aika usein. Eihän se häntä itseään kuitenkaan haitannut. Ympäri pitseriaa sateli edelleen huvittuneita katseita nuoriherra Doyleen, mutta eihän tämä ollut huomaavinaankaan.

Eikä Jetsam ollut päättänyt antaa toiselle ruokarauhaa, ja hänen omasta mielestään yksin syöminen oli ikävää, joten eikö siis kenestä tahansa? Saattoihan toinen olla hieman vaivaantunut, etenkin kun mustatukka lojui lattialla tytön puolestaan istuessa pöydän ääressä. Siispä, Jetsam seisahtui polvillaan tämän pöydän viereen ja hänen levoton kätensä leikki edelleen housuissa roikkuvalla huivirykelmällä.

Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja katseli silmälasipäistä edelleen se sama seesteisluontoinen hymy pyöriskellen kasvoilla, mutta katse oli hieman erilainen; paljon vähemmän poissaoleva.
"Mä päätin, että sua ehkä häiritsee vähemmän, jos puhun sulle niin että säkin näet mut paremmin enkä mä loju tuolla alhaalla", hän perusteli paikanvaihdostaan pirteästi, "yksin syöminen on niin kurjaa että mä päätin nyt pitää seuraa sulle, ellet sä oo erakko, mut musta tuntuu että sä et oo erakko, koska sä kuitenki oot täällä ja ylipäätänsä San Diegossa etkä jossain puskametsäpaikassa möllimässä jossaki hirsimökissä yksinäs."

Niin, olihan friikkipoika höpöttänyt jokseenkin pitkään, joten sitten hän hiljeni. Äkkiä tämä tyttö alkoi näyttää hänestä kummallisenkin tutulta, joten Jetsam päätteli, ettei kyse voinut olla mistään muusta kuin koulusta.
"Ootko sä muuten Astonissa? Mä olen ihan varma että oon ollu samalla tunnilla sun kanssa, tai ainaki nähny sut käytävällä", sanoi poika äkkiä kohottaen kulmiaan. Samassa koulussa olevia kuhisi aika monessa paikkaa, mutta ei siinä mitään vikaakaan ollut, maailma kun oli tunnetusti pieni paikka.

//siis ei venähtäny yhtään :'D//

Matsuri joutui kuitenkin kiinnittämään huomionsa takaisin poikaan, joka jatkoi selittämistään mursuista. Vaikka neiti kuulikin jokaisen sanan, hänestä tuntui, ettei hän tajunnut puoliakaan toisen selityksestä. Yhden asian hän ainakin tajusi ja se oli se, ettei nälänhätä ollut hyvä asia.
"Joo, nälänhätä ei kyllä oo yhtään mursu juttu," Matsuri sanoi, sillä arveli pojan ehkä tajuavan asian niin sanottuna jotenkin paremmin. Tai kai toinen nyt puhetta ymmärsi, ei tämä ihan niin sekopäiseltä vaikuttanut. Poika kyllä oli ehkä ärsyttävä, mutta toisaalta tämä oli erittäin huvittava. Oli suorastaan hassua, että joku istui lattialla puhelemassa asioiden mursuudesta.

Matsuri ajatteli pojan jo lopettaneen, mutta sitten tämä tulikin lähemmäs ja nousi polvilleen pöydän viereen. Nyt tyttö sentään näki tämän selvemmin, mutta tuo nyt oli ehkä vieläkin oudompaa. Ainakin se oli erittäin omituisen näköistä.
Tyttö jätti kommentoimatta toisen erakkohöpinät. Mitä hän siihen olisi edes osannut sanoa, kun toinen selitti niin innoissaan? Mutta kun toinen kysyi kävikö hän Astonia, tytön mielenkiinto heräsi.
"Joo, siellä mä oon," Matsuri vastasi ja katsoi nyt poikaa tarkemmin. Tämä kyllä näytti kieltämättä tutulta. "Säkin kai olet siellä?"

"Joo, siellä mä oon", sanoi Jetsam hilpeästi. Tyttökin kävi samaa koulua, kuten Jetsam olikin uumoillut. Kerrankin hänkin oli ollut oikeassa jossain, hah, monesti tuntui käyvän niin että friikkipojan teoriat feilasivat välillä pahemmankin kerran - vaikkei tämä tietenkään sitä suostunut myöntämään ennen kuin vasta sitten jossain vaiheessa kun sattui huvittamaan oman ajoittaisen hölmöyden myöntäminen. Siis todellakin silloin kun sattui huvittamaan. Omista periaatteistaan ei Jetsam mielellään lähtenyt tinkimään, mutta joskus hänenkin oli vain sanottava itselleen "nyt olit ihan hapero".

"Kolmosella. Millä luokalla sä oot? Mä oon nimittäin ihan varma että me ollaan joskus oltu samalla jollain tunnilla. En mä nyt tiedä millä tunnilla mutta ei kai sillä nyt niin kamalan paljon väliäkään oo", hän pulputti tapansa mukaisesti hilpeästi ja sitten piti taidepaussin, jonka aikana antoi taas ilmeensä valahtaa siihen samaan seesteisyyteen, mitä hänen kasvoillaan aina näki. Tai, aina ja aina, useimmiten, yleisesti ottaen.

Friikki keikutti itseään puolelta toiselle seisoessaan polvillaan, se oli hänestä hyvin hauskaa. Keikuttaminen siis, ja muutenkin Jetsam ei mielellään ollut paikallaan vaan teki jotakin ainakin sen mukaan miltä sattui tuntumaan eikä uhrannut sille sen enempää ajatuksia vastedes. Ei ollut tarvis, ja miksi olisikaan ollut? Ei, ei niin sitten miksikään ja kyllähän sekin nyt tiedettiin. Jotkin asiat vain olivat tarpeettomia ja turhia ja Jetsamin mielestä ehkä hieman useammilla ei ollut väliä, ja sitten ne joilla oli väliä, olivat sellaisia mitkä eivät kiinnostaneet muita.

Poika siis oli samassa koulussa kuin hän. Ja vielä samalla luokallakin. Olihan hän tämän siis nähnyt ennenkin, varmasti ties kuinka monta kertaa. Mutta hän ei ollut koskaan ollut tämän kanssa missään tekemisissä, eikä tunneillakaan jaksanut välittää kuin opetuksesta. Ei siis ollut mikään ihme, ettei hän heti ollut tajunnut kuka poika oli. Nyt hän selvästi muisti, että kyseessä oli sama tyyppi, jota hän oli aina pitänyt outona.

"Kolmannella mäkin olen," Matsuri vastasi sitten toisen kysymään kysymykseen. "Ja ollaan me oltu samoilla tunneilla, varmaan matikan tunneilla, tai jollain. Ihan sama."
Matsuri haukkasi lisää pitsastaan. Poika näytti keskittyneen itsensä keinuttamiseen, joten tyttö arveli, että saisi ainakin hetken syödä rauhassa. Paitsi että syömiseen oli vaikea keskittyä, kun toinen heilui pöydän vieressä.

"Miks sä muuten et istu penkillä?" Matsuri kysyi syötyään suunsa tyhjäksi. Hän tuijotti poikaa kiinnostuneena. Tällä varmasti olisi jokin mielenkiintoinen selitys asialle. Tai sitten ei. Tuo kuitenkin vaikutti aika erikoiselta tapaukselta.
"Mä en nimittäin ainakaan istuisi likaisella lattialla. Siellähän menee ties mitä hämähäkkejä ja pölypalleroita."

"Voi olla, mutta ei kai sillä kauheasti väliäkään ole, millä tunnilla, koska kyllä siellä kelluu käytävälläkin porukkaa vastaan ja se on aika jännää, koska sitten niitä siltäkin tuntumalta tunnistaa ympäri kaupunkia ja sitten taas tajuaa miten pieni maailma on tai sitten meidän koulun ihmiset vain levittäytyy laajalle alalle. Ootko säkin muuten sitä mieltä, että se yksi kemian opettaja, se kalju ukko, näyttää ihan etanalta?" mustatukka puheli tytölle, joka ilmeisesti oli keskittynyt syömiseen.

"Mä en istu penkillä, koska aina väitetään että pitää istua penkillä mutta mä en halua, ja lattiat on musta paljon mukavampia kuin penkit. Jos tuolit ja penkit eläis, ne suunnittelis jotain ja tekis vallankumouksen", hän vastasi kysymykseen siitä, miksei hän istunut tuolilla. Ja Jetsamin vastaus oli täysin totta. Ehkä häntä nyt pidettäisiin täyskajahtaneena mänttinä, mutta Jetsam pitäytyi sellaisen yläpuolella kuvitellessaan tietävänsä paremmin.

"No, ehkä vähän," Matsuri vastasti lyhyesti toisen kysymykseen. Hän ei kyllä ollut ikinä ajatellut opettajan olevan vähääkään etanamainen, tai ei ainakaan ennen kuin nyt. Ja nyt kun siis mietti, niin olihan tuo kyseinen opettaja jotenkin omituinen, niljakkaan oloinen. Ja etanathan olivat niljakkaita.

Matsuri ei oikein tiennyt mitä sanoa, kun poika kertoi syynsä lattialla istumiseen. Se jos mikä kuulosti oudolta, mutta olihan hän ehkä osannut jotain outoa odottaakin. Tai ei ehkä sittenkään. Hän oli kai jotenkin toivonut, että poika istuisi lattialla vaikka siksi, että pelkäsi tuolin hajoavan allaan. Mutta tuo ilmeisesti istuikin siellä vain siksi, koska halusi niin tehdä.

"No, ei ne onneks osaa ajatella mitään. Enkä ole nähny elävää tuolia, eikä sellaisia tule ikinä olemaan," Matsuri totesi sitten toivoen, että saisi toisen rohkaistumaan nousemaan penkille.
"Mä muuten olen Matsuri," tyttö päätti sitten esitellä itsensä. Olihan tässä jo ihan mukavasti juteltu ja hän halusi saada selville, kuka toinen oli, hän kun ei kuollakseenkaan muistanut tämän nimeä.

"Se näyttää etanalta, sellaselta isolta ja limaiselta ukkoetanalta", sanoi Jetsam nyökytellen innoissaan, hän oli täsmällisesti juuri sitä mieltä. Etenkin, koska ei pitänyt kyseisestä opettajasta, joka vain seisoi paikallaan joristen turhia eikä varmaan käyttänyt yhden yhtä lihasta kasvoissaan, silloin, kun oli lopettanut puhumisen. Se oli friikkipojasta melko lailla ärsyttävää, hän ei pitänyt ilmeettömistä ilmeistä etanamaisten ihmisten kasvoilla. Hän itse osasi kyllä ottaa ilmeettömän naaman, mutta silloin se ei häirinnytkään, kun ei itse nähnyt sitä. Etanaukon kasvoilla se häiritsi. Paljon.

"Lisäksi, mä olen joku sen ihme silmätikku, se on aina mun kimpussa ja kyselemässä multa ja viime viikolla se irvisti mulle", hän jatkoi vakavissaan. Hyi kamala, kuva siitä irvistyksestä oli piirtynyt Jetsamin verkkokalvoille, ja sen takia hänen oli vain tuhottomasti tehnyt mieli kirkua. Hän siis oli kirkunut, mutta opettaja ei ollut pitänyt siitä, eikä etenkään siitä, että hän oli vain vastannut 'koska huvitti', kun oli kysytty, miksi. Pakkoliikkeiden piikkiin ei sitä voinut pistää. Hän nojasi edelleen kyynärpäillään tytön pöydänreunaan. Hän mietti, että niillä pitsoilla kesti jonkin aikaa. Mutta ei se haitannut. Hänellä oli seuraa.

"Elävät tuolit ei varmasti ois mukavia, ja tuolit on muutenkin jo niin kavalia, niin mitäs siitä nyt muka tulis jos ne eläis", hän myönteli hymyillen yhtä seesteisesti kuin yleensäkin. Sitten tyttö esittäytyi. Eikä. Taas pitäisi muistaa nimiä. Mutta, ehkä hän ei ystävystyisi tuon kanssa, hän ei halunnut muistaa liikaa nimiä. Ei hän muistanut muutenkaan enää mitään randomilla kuulemiaan nimiä. Sellaiset, jotka hän tunsi, olivat luonnollisestikin eri asia.

"Mä olen Jetsam", hän päätyi kuitenkin esittäytymään ja kallisti vähän päätään tarkastellen Matsuria. Matsuri, Matsuri, hän maisteli nimeä hiljaa päänsä sisällä, kuulostipa jännältä.

"Ihanko oikeasti?" Matsurin oli pakko kysyä. Hän ei kyllä ollut samaa mieltä pojan kanssa. Toinen selitti opettajan etanamaisuudesta sellaisella innolla, että tyttö ei tiennyt mitä tehdä. Siksi hän vain haukkasi palan pitsaa ja yritti koota ajatuksiaan. Mitä ihmettä hän edes teki juttelemassa jonkun erittäin vinksahtaneen pojan kanssa? Se jo riitti päivän erikoisuudeksi. Mutta että hän puhui etanoista ja mursuista ja ties mistä muusta tulisi vielä puhumaan! Häntä jo melkein pelotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ehkä oli vain parasta pysyä hiljaa ja toivoa, että toinen keinuttelisi itsensä kauemmas.

No, yritys oli turha. Poika jatkoi puhumista ja herätti Matsurissa jonkinlaisen höpötysefektin. Tyttö totesi, että saattaisi olla kohta pojan kanssa lattialla ihmettelemässä tuolien kavaluutta.
Matsurin oli pakko komentaa itseään. Niin ei tulisi käymään, ei ainakaan tänään, kun hän vielä oli täysissä järjissään, ainakin niin hän uskoi. Ei kai poika olisi muuten ollut hänen mielestään outo?

"Selvä. Kiva nimi." Matsuri sanoi. Hänen oli nyt pakko keksiä jotain, millä saisi ihmisten katseet pois itsestään. Hän ei halunnut, että kaikki näkisivät Jetsamin, joka istui lattialla ja tuijotti kun hän söi.
"Etkö sä voisi tän kerran yrittää tulla penkkien kanssa toimeen?" Matsuri päätti sitten kysyä. Häntä alkoi häiritä erään pojan huvittunut ilme. "Tai siis, ei nää tuolit ole mun kimppuun vielä hyökänneet, eikä ne ole tehnyt nyt mitään. Olisi mukavampi jutella jos istuttaisiin suunnilleen samalla korkeudella."
Matsuri toivoi sanojensa tekevän edes jonkinlaisen vaikutuksen poikaan. Mieluiten sellaisen, että tämä nousisi penkille.

Matsuri alkoi selittää, että hän ei ollut nähnyt tuolien koskaan tekevän mitään. No ei tietenkään, eiväthän tuolit eläneet. Jetsam tiesi, että oli mahdollisuus, että hänet oli ymmärretty totaalisen väärin, mutta se oli korjattavissa, mistä poika luonnollisestikin oli iloinen.

"Niin, ei ne tee mitään kun ne ei elä. Mut tekis jos eläis. Kyllä mä voin sinne ylös tulla, mun suostutteluun ei tarvi oveluutta", hän sanoi hymyillen edelleen ja jysäytti itsensä tuolille Matsuria vastapäätä. Nyt hän silmäsi tytön silmälasipäisiä kasvoja tarkemmin, ja tässä vaiheessa jopa jaksoi kiinnittää huomiota tuon aasialaispiirteisiin kasvoihin. Niistä ei kuitenkaan huomautettu, häntä kun ei mitenkään suuremmasti kiinnostanut tietää nippelitietoa Matsurin alkuperämaasta, jos noin voisi ihmisotuksesta puhuttaessa sanoa.

"Voiko ihmisistä puhuttaessa sanoa että alkuperämaa? Kun kaikissa hedelmissä, niinku viinirypäleissä, aina lukee jotain tyyliin alkuperämaa Meksiko, niin voiko ihmisestä sanoa että alkuperämaa Liechtenstein?" hän kysyi nojaten kyynärpäillään pöytää vasten. Hän tiesi, ettei kyynärpäitä saanut pitää pöydällä, muttei välittänyt, koska näin hän teki aina. Friikkipoika kallisti vähän päätään ja nyhräsi sormiaan vedettyään kädet pois pöydältä. Hän ei osannut olla paikoillaan ja tiesi tytön pistävän sen merkille, mutta aika moni varmaan teki niin, outoja kun olivat. Oudot ihmettelevät normaalia, ja se oli Jetsamista hyvin huvittava, suorastaan mainio ajatus.

"Kaikki aina sanoo olevansa kotoisin jostain, mutta kukaan ei sano että 'alkuperämaani on Liechtenstein' ja se on aika jännää", hän perusteli vielä pikaisesti äskeistä kysymystään, ja hetken verran hänen päässään käväisi ajatus, että hän varmaan hämmensi Matsuria melko lailla. Nääh, ei sen väliä. Jetsam ei kuitenkaan pitseriasta poistuttua enää muistaisi tytön nimeä saatika sitten mitä oli tämän kanssa puhunut. Se, muistaisiko tyttö hänet, oli sitten täysin eri juttu, mutta siihen Jetsam ei voinut vaikuttaa - ei sillä että olisi halunnutkaan.

"No, se on kiva," Matsuri sanoi, kun poika nousi maasta ylös ja istahti sitten penkille. Nyt oli paljon mukavampaa, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, miten kummallista oli jutella kun toinen istuskeli lattialla.
Matsuri haukkasi sitten taas pitsaansa. Sitä oli vielä paljon jäljellä, mutta eihän hänellä ollut kyllä kiire mihinkään. Kotona olisi paljon tylsempää, ei ollut tuollaisia mielenkiintoisia ihmisiä, joilta saattoi odottaa ties mitä kummaa ja piristävää.

"Tota en oo kyllä tullu ajatelleeks," Matsuri sanoi, kun Jetsam kysyi voisiko ihmisillä olla alkuperämaa. Se kuulosti jotenkin oudolta tytön korvissa. Ei se kai sitten ollut oikein sanottu, kun kerta kuulostikin niin kummalta. Mutta alkuperämaa, sieltähän ihmiset loppujenlopuksi alunperin olivat kotoisin. Mutta kyllä kotimaa kuulosti paremmalta tytön korvissa, sille ei voinut mitään.
"Mä kyllä mieluummin sanoisin kotimaa. Taikka sitten synnyinmaa. Tuo kuulostaa jotenkin siltä, että kyseessä on joku esine. Mut eikö joillain eläimilläkin ole alkuperämaa? Eihän ainakaan kotimaa. Mieti nyt, jos joku sanoisi vaikka kissani kotimaa on Espanja. Eli periaatteessa kai ihmisestäkin niin voi sanoa."
Matsuri lopetti viimein selittämisen. Hän oli selostanut omasta mielestään ehkä vähän turhan sekavasti, mutta uskoi kuitenkin toisen tajuavan sanansa.

"Mut mä ainakin sanon mieluummin Japania mun kotimaaksi kuin alkuperämaaksi. Se on liian hassusti sanottu." Matsuri kertoi sitten, paljastaen samalla sen, mistä oli kotoisin. Vaikka oli kai poika osannut jo päätellä, että siltä suunnalta hän oli, jos tätä nyt moinen asia edes sattui kiinnostamaan, tuskin kuitenkaan. Eihän häntäkään loppujen lopuksi juurikaan kiinnostanut tietää Jetsamin menneisyydestä, eihän hän olisi sillä tiedolla mitään edes tehnytkään.

"Kotimaasta varmaan puhutaan mieluummin, mut entäs jos ei muista mitään alkuperämaastaan? Onko se sillon kotimaa vai alkuperämaa?" friikki mietti ääneen ja nojasi kyynärpäitään pöytään. Saattoi olla, että hän vaikutti yrittävänsä kaikin tavoin ärsyttää Matsuria, mutta ei se niin ollut. Hän vain selitti, puheli ja kyseli, kuten tavallista. Ja Matsuri oli vastannut hänen kysymykseensä - siitä oli syntynyt keskustelunpätkä.

"Mun alkuperämaa on Kanada", sanoi Jetsam, "mutta mä olen asunut pidempään täällä kuin siellä. Siksi se ei silleen voi olla mun kotimaakaa, vai mitä?" hän sanoi. Eikä ollut edes miettinyt tätä asiaa aikaisemmin. Matsuri oli Japanista, jännää. Toiselta puolelta maapalloa. Vielä jännempää. Tai sitten ei, mutta väliäkös tuolla... Eipä sen suuremmin. Hah. Friikkipoika haroi hiuksiaan mietteissään. Pitsoilla kesti. Tosin, ei hän ollut puhunut tämän Matsurin kanssa kuin korkeintaankin kymmenisen minuuttia. Pitsat olivat hitaita valmistaa, sen Jetsam tiesi. Hän ei enää edes muistanut, millaisia pitsoja oli tilannut.

Hän veti jalat koukkuun syliinsä, ja istui tuolillaan pienellä kerällä. Hänen olisi tehnyt mieli keikuttaa tuolia, mutta ongelman nimi oli, että hän olisi vain kaatunut eikä se olisi ollut mukavaa. Hän muisti, kuinka jousiampujat olivat keikkuneet tuolilla ja ampuneet nuolia siitä suoraan napakymppiin. Se oli ollut jokseenkin brutaalin näköistä. Mutta hassua. Jetsam oli itse ampunut nuolet vain seiniin. Eikä ollut sen koommin jaksanut juuri käydä ammuskelemassa, nytkin hän oli pitänyt vuoden taukoa. Koko homma oli ilmaistakin. Mutta tuolilla keikkuminen, mietti Jetsam, se on aika mursua.

"No jos ei siitä muista mitään, niin eikö se sit voisi olla ihan vaan synnyinmaa. Paitsi ettei sittenkään voi!" Matsuri tajusi. "Koska jos vaikka onkin syntynyt ulkomaanreissulla ja sitten asunut siellä vanhempien kotimaassa?"
Matsuri syventyi hetkeksi miettimään asiaa. Oliko ihmisestä mahdollista sanoa alkuperämaa? Se kuulosti niin kauppatavaramaiselta, että Matsuri epäili asiaa vahvasti. Mutta jos ei voinut olla kotimaakaan, eikä synnyinmaa, niin mikä sitten?
"Mä en kyllä keksi," Matsuri sanoi turhautuneena. "Se on kyllä pakosti se kotimaa, koska sieltähän sitä on kuitenkin alkujaan kotoisin. Ei mun mielestä se alkuperämaa kuitenkaan oikein sovi. Vaikka ihan kiva sana se on kyllä muuten."

Kanada? Sieltäkö toinen olikin? Matsuri kun oli ollut varma, että poika oli ihan alkujaan amerikkalainen, eikä mitään muuta. No, Kanadahan oli ihan Amerikan vieressä, joten ei kai se mikään ihme ollut, ettei hän voinut asiaa huomata. Ja tuskin sillä nyt edes mitään väliä oli mistä poika oli kotoisin. Ei tuota tainnut hänenkään kotimaansa kiinnostaa, vaikka Japani oli niin mielenkiintoinen paikka monen mielestä.
"No, Kanada voi olla kai sun synnyinmaa, jos oot siellä syntynyt," Matsuri sanoi ja hörppäsi sitten lasistaan juotavaa. "Mut ihan sama mulle, voit sä sitä alkuperämaakskin sanoa jos haluat, vaikka hassulta se kyllä mun korvissa kuulostaa."
Tyttö laittoi taas uuden pitsahaarukallisen suuhun. Miksei hän käynyt useammin pitsalla, vaikka nautti siitä niin kovasti? No, tiesihän sen syyn, ei hän halunnut lihoa vahingossakaan. Piti näyttää hyvältä, että jaksoi itse katsoa itseään peilistä. Ja että joskus saisi ehkä hurmattua jonkun kunnollisen miehen, ei aina pelkkiä naistenkaatajia, kuten hänelle oli tähän asti aina käynyt.
"On muuten hyvää pitsaa," Matsuri totesi sitten saadakseen ajatuksensa pois satunnaisista seikkailuistaan.

"Onko?" kysyi Jetsam hyvin kiinnostuneesti toisen todetessa pitsan olevan hyvää, "jännää. Mä en oo syöny pitsaa.. pitkään aikaan, mutta kai mä sitä kohta saan. Enkä varmaan kyllä syö kauheesti, mä en jaksa syyä, mä syön silleen desin tai kahden verran ja sit oon täysi." Friikki ei ollut varma, liioitteliko, hänellä ei ollut tapana mitata ruoka-annoksia, jotka söi, mutta eipä hän yleensä kauheasti ruokaa sisuksiinsa tunkenut. Riippuen tietysti vähän ruuasta. Jos se oli jotain tosi löysää tai nestemäistä sitä mahtui enemmänkin. Ja raejuustoa.

"Pitsoihin vois laittaa raejuustoa", pörröpää sanoi äkkiä, "se on hyvää koska se ei maistu millekään. Siis sillee hyvällä tavalla, ja se on niin tyhmän näköstäki, että sitä on kiva syyä. Miks se on juustoa? Tehäänkö se sitten juustoamalla? Sen rakenne ei oo hirveen juustomaista. Ku se on semmosta purua. Ehkä se on siks raejuusto, niin, niinku rae-juusto eikä raejuu-sto. Mä oon aina ajatellu et se on raejuu-sto eikä rae-juusto vaik oon aina tajunnu että siinä on se juusto", hän selitti seesteisesti hymyillen. Eikä tuntenut itseään lainkaan tyhmäksi.

Muutama utelias ja huvittunut katse suotiin taas häneen. Nopea vilkaisu seinäkelloon kertoi, että kulunut oli vain seitsemän minuuttia, eli pitsoilla voisi kestää vielä vähän aikaa. Ehkä se oli kivaa. Jetsam ei oikein jaksanut ajatella oliko vai ei.

Matsurin pitsapala melkein meni väärään kurkkuun, kun poika osoitti niin suurta kiinnostusta sen makua kohtaan. Tyttö alkoi olla entistä vakuuttuneempi siitä, ettei toisella ollut ihan kaikki kohdallaan. Se ei kyllä haitannut, joskin oli hyvin huvittavaa.
"Niin vähän?" Matsuri sanoi yllättyneenä. Hänkään ei kyllä helpolla jaksaisi syödä koko pitsaa, mutta tiesi kuitenkin selviytyvänsä siitä kokonaan. Hänellä oli ollut nälkä ja hän ei ollut ottanut kovin paljon täytteitä, joten tottakai pitsa tulisi syötyä kokonaan.
"Miten kukaan voi selvitä niin vähällä ruualla?" Matsuri kysäisi ja katui sitä saman tien. Ehkä poika saattaisi loukkaantua, jos syöminen sattuikin olemaan tälle jotenkin arka paikka.

"Mä en kyllä laittais sitä mun pitsan päälle." Matsuri tokaisi. Eihän siitä olisi mitään iloa, kun ei tullut mitään makuakaan. Hän tuijotti poikaa, joka vaikutti niin sekopäiseltä selittäessään juustosta, ettei hän enää voinut vain tyynesti hymyillä ja olla kuin kaikki olisi täysin normaalia.
"No, mä en tiedä miten raejuusto tehdään, mutta juustoo se kai on. Mut se ei kyllä ole mitään mun suosikkisyötävää, eli en tosiaan söisi sitä pitsassa."
Matsuri pyöräytti silmiään. Hänelle oli nyt kyllä sattunut niin omituinen seuralainen, ettei mitään rajaa. Todellinen friikkipoika, sitä ei voinut edes epäillä. Toiselle taisi olla turha yrittää puhua järkeä, joten ehkä olisi parasta olla vain hiljaa.

"Ihan hyvin voi selvitä vähällä ruualla", vastasi Jetsam yllättävän rauhallisesti, "mä en vaan jaksa syyä kauhean paljon, siitä se johtuu. Nyt sä varmaan luulit että mulla on joku syömishäiriö", hän jatkoi ja hymyili. Yllättävä rauhallisuuskohtaus äskeisen adhd-maisen vaikutelman sekaan saattoi vaikuttaa hyvinkin hämmentävältä ja jopa kummalliselta, mutta friikkipoikaa se ei oikeastaan kiinnostanut. Ajattelisi Matsuri sitten mitä ajattelisi...

Hän huomasi tytön silmien muljautuksen ja lievän vaivaantuneisuuden, mutta ei oikein tiennyt, mitä siihen olisi kuulunut vastata. Ihmeen hiljaa Jetsam kyllä siinä vaiheessa oli. Hetken. Kellon viisari ei ollut liikkunut paljon. Ehkä Jetsam hämmentyi itsekin, eikä enää tiennyt halusiko Matsuri hänen seuraansa. Toisaalta, eipä hän yleensäkään sitä keneltäkään käynyt kyselemään, juttelivat takaisin tai sitten juoksivat huutaen karkuun.
"Sä pyörittelit silmiä", totesi friikkipoika lopulta Matsurille kasvot seesteisessä hymyssä, ja tavallaan toteamus oli hieman kysyväkin, mutta eipä Jetsam siihen aivan välttämättä mitään vastauksia toivonut. Sai vastata jos huvitti. Hän oli sanonut noin, koska huvitti.

"No, kai sitä voi selvitä, ainakin jos ei liiku paljoa tai kuluta energiaa kuin vain vähän," Matsuri sanoi. Kyllä hän nyt tuollaiset asiat tiesi. Ja tiesihän hän yhtä jos toistakin syömisestä ja siitä, mitä liian vähäisestä tai liiasta ravinnosta voisi seurata. Matsuri tiesi energiasta ja sen kulutuksetakin ties mitä, olihan hän sen verran fiksu koululainen että tajusi kyseiset asiat.
"No, ehkä mä vähän pelästyin että sulla olisi jotain," Matsuri sanoi sitten. Miksiköhän poika oli yllättäen rauhoittunut noin kovasti? Äskenhän tuo oli ollut vallan energinen, nyt taas rauhallisempi kuin Matsuri itse. No, hän nyt olikin aina melko pirteällä tuulella, joten oli aika helppoa olla häntä rauhallisempi.
Matsurin silmien liike oli selvästi huomattu. Poika ei kyllä näyttänyt pitävän sitä ollenkaan pahana asiana. Oikeastaan oli aika outoa, ettei toinen loukkaantunut siitä. Tai mistä hän sitä niin varmaksi tiesi? Poika kun oli outo muutenkin, nytkin hymyili niin omituisesti.

"Jep. Ja anteeksi jos se oli sun mielestä törkeää, en tarkoittanut sitä sillä tavalla," Matsuri pahoitteli tekoaan. Jetsam ei kyllä näyttänyt ollenkaan siltä että oli pahoittanut mielensä, mutta Matsurille tuli silti inhottava olo, kun toinen oli huomannut että hän kummeksui tämän seuraa ja juttuja niin kovasti.
"Mun mielestä olis vaan tosi outoo jos pitsassa olis raejuustoa. Mieluummin mä otan pitsaan tonnikalaa ja kaikkea muuta sellaista tavallista."
Matsuri laittoi taas lisää pitsaa suuhunsa ja hörppäsi sitten vettä päälle. Pitäisi ehkä alkaa käydä pitsalla useammin, kun se oli niin mukavaa. Paitsi sitten hän ehkä lihoisi, eikä hän halunnut niin tapahtuvan.

"Ei se ollut yhtään törkeää", sanoi Jetsam hilpeästi, ja hän nyökytteli tytön jatkaessa puheitaan siitä, mitä pitsan päällä kuuluu olla. Jetsamkin piti tonnikalasta, ja ehkä se olisi kuitenkin pitsan päällä parempaa kuin raejuusto, mutta toisaalta raejuustohan ei maistunut miltään joten ehkä pitsakaan ei sitten maistuisi miltään. Tai pitsan täyte ei maistuisi miltään, niinhän se oli. Aika kauan niillä paistajilla meinasi pitsojen kanssa kestää, poika mietti vähän omissa maailmoissaan. Hetkellisesti hän oli vaipunut ajatuksiinsa ajattelematta oikeastaan mitään.

Friikki ei katsonut enään Matsuriin päinkään kiinnostuttuaan liikaa katonrajassa olevasta hämähäkinverkosta. Pienihän se tosin oli, mutta ajoi Jetsamin miettimään, että eivätkö nämä ikinä siivonneet täällä, vai eikö joku vain ollut huomannut sitä.

"Kato", hän osoitti ylös verkkoon, "nää on siivonneet huonosti täällä."

Se oli totta, sillä jos hämähäkinverkko oli vain jäänyt sinne joko siksi, että koskaan ei siivottu tai siksi että joku ei ollut huomannut, pitseriassa oli siivottu huonosti ja Jetsam tunsi itsensä kaikkimahtavaksi keksittyään sen. Tuota tunnetta hän ei kuitenkaan ihmeellistä kyllä ilmaissut ääneen, vaan tyytyi hymyilemään samaa seesteistä jetsamdoylehymyä josta kukaan ei voinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Oikeastaan se oli kerrassaan loistavaa, koska kukaan tuskin haluaisi tosissaan tietää, mitä Jetsamin päässä liikkui.

//anteeksi kesto!//

Matsurille tuli heti paljon parempi mieli, kun poika kertoi, ettei ollut loukkaantunut silmien pyörittelystä. Hän itse olisi ainakin loukkaantunut tai ainakin alkanut miettiä oliko toisen mielestä täysi idiootti.
Tyttö haukkasi taas pitsaansa. Hän mietti, pitikö pojalle sanoa jotain, ettei tämä olisi koko ajan niin outo. Tuskin sanoilla kuitenkaan saisi mitään aikaan, joten Matsuri päätti jättää puheet sikseen ja keskittyä omaan ruokailuunsa. Sitäkin piti miettiä mitä tekisi pitsan syönnin jälkeen. Lähtisikö kotiin, vai keksisikö jotain muuta fiksua? Kotiin meno oli paljon houkuttelevampi vaihtoehto, sillä koneelle oli päästävä. Oli pakko päästä katsomaan, oliko facebookin peleissä tapahtunut mitään erikoista. Toivottavasti ainakaan kukaan ei ollut hyökännyt eräässä pelissä hänen kaupunkiinsa.
Matsuri laski juuri nostamansa vesilasin varmuudenvuoksi takaisin pöydälle, kun poika kehotti häntä katsomaan jotakin. Tyttö käänsi katseensa ensiksi poikaan ja sitten kohti kattoa jota tämä osoitti.

"Ei välttämättä," Matsuri totesi fiksuna pojan mainitessa huonon siivoamisen. "Hämähäkit on aika nopeita kutomaan verkkojaan. Se on voinut tulla yhdessä yössä siivoamisen jälkeen."
Matsuri ei jaksanut seittiä tuijotella. Hän ei pitänyt hämähäkeistä, eikä halunnut nähdä sellaista vilaukseltakaan. Paljon parempi oli siis tuijotella omaa ruokaansa, jota taas syötiin hiukan lisää.
"Mutta ei ne täällä varmasti joka päivä kattoja pese. Ehkä kerran vuodessa," tyttö totesi sitten. Niinhän se oli, ei missään pesty laipioita ellei sitten tehty jotain suursiivousta.

"Ai jaa", sanoi Jetsam katsellen hymyillen hämähäkinverkkoa katonrajassa, "voi se olla niinkin. Mutta tuo on vähän epäviihtyisä. Tuo hämähäkinverkko. Tai tämän paikan kannalta. En mä tiedä onko sillä hämähäkillä kiva olla verkossa. Ehkä, kun hämähäkithän asuu verkoissa. Tai en mä tiedä missä ne asuu, ehkei sittenkään kuitenkaan niissä verkoissa vaan jossain muussa paikkaa. Ehkä niillä on iso yhteinen pesä jossain seinän sisällä. Niin se varmaan on, koska niitä hämähäkkejä ei ikinä näy niissä verkoissa niin kai ne ei asu niissä."

Jetsam ei edes tajunnut puhuneensa hiukan pitkään. Mutta no mitäpä tuosta... Hänen mieleensä ei pälkähtänyt hetkeksikään, että hän todellakin saattoi häiritä tytön ruokarauhaa pahemman kerran. Hän keikutteli itseään hetken edestakaisin tuolilla ennen kuin nousi seisomaan kuullessaan tiskin takaa huudon, että nyt siellä olisi hänen tilaamat pitsat valmiina.

"Nyt ne tuli valmiiksi", hän sanoi Matsurille, "mä menen hakemaan ne ja sitten mä menen kotiin koska ne yhdet siellä tahtoo ruokaa", hän selitti ja vilkutti hilpeästi kättään tytölle ennen kuin pääsi tiskiltä hakemaan pitsat ja poistumaan. Saattaa olla, että pitseriassa kävi ruokailevien ihmisten keskuudessa helpottunut huokaus kun Jetsam kipitti ulos, sillä no... ei kukaan kaipaa omituista tyyppiä metelöimään ympäriinsä kun yrittää vielä syödäkin.

//anteeksi kun mulla taas kestää ylikauan :'3 nyt se lähti, kiitos pelistä ♥//

Matsuri kuunteli huvittuneena toisen selitystä hämähäkinseitistä. Eikö toinen tiennyt minkä takia hämähäkit verkkojaan kutoivat? Sehän oli niin yksinkertaista, että tyttöä melkein nauratti. Hän kuitenkin onnistui pitämään itsensä kurissa, vaikka olikin jokseenkin varma siitä, ettei poika olisi loppujen lopuksi edes tajunnut hänen nauravan juuri tämän jutuille.
"Hämähäkit käyttää sitä seittiä saalistamiseen. Ne asuu jossain pimeissä koloissa ja mönkii sieltä sitten syömään verkkoon joutuneet hyönteiset," Matsuri selitti. Olihan se nyt tarpeellista kertoa hämähäkkien elämästä, ettei toinen koko iltaa istuisi siinä hölmön näköisenä tuijotellen kattoa.

Vihdoin! Nyt Matsuri pääsisi kaiketi rauhaan koko loppuillaksi, kun toinen poistui vilkuttaen paikalta. Matsuri vilkutti takaisin, vaikka huokaisi samalla helpotuksesta. Nyt hän saisi syödä rauhassa, ilman että joutuisi koko ajan ihmettelemään omituisia puheita ja käyttäytymistä.
Matsurin oli ihan pakko katsoa, kuinka poika haki pitsansa. Hän halusi tietää tapahtuisiko niin hölmösti, että poika palaisi takaisin ja unohtuisi taas tuijottamaan jotain erikoista, vaikka jotain pistettä pöydän pinnalla.
Poika kuitenkin lähti. Matsuri jatkoi syömistään ja poistui sitten viimein itsekin, kun oli ensin saanut syötyä loppuun.

//Kiitos itsellesi!//