café latte ja sitruunatorttu, kiitos

// john ja jerome tänne! :)) sry, aloitus on vähän kökkö, mutta.. //


Didi oli päättänyt koulun jälkeen jäädä Dusty'siin kahvittelemaan, ja kuuntelemaan toisten puheita, sillä kotiin ei ollut kiira, kun nyrkkeilyharkat oli peruttu opettajan penikkataudin vuoksi, eikä tämä suostunut antamaan ryhmäänsä vieraiden käsiin. Didi kurvasi Vespallaan Dusty'sin eteen, jätti kypäränsä siihen, lukitsi skootterinsa ja astui kahvilaan.

Kahvila oli lähes täynnä lattiasta kattoon, mutta yksi kulmapöytä oli vapaana, se joka oli säästetty Astonin suosituimmille tytöille ja heidän seuralaisilleen. Didi asteli reippaasti läpi kahvilan tarkkaillen muita paikalla olioita, eli nörttejä, taviksia, rokkareita, vaikka ketä, mutta tuttuja ei tullut vastaan, Didin harmiksi, sillä yksinäisyys oli välillä hyvin masentavaa. Didi istahti pöytään ja laski laukkunsa ikkunan viereen, tarjoilija oli näemmä tupakalla, mutta se antoi Didille enemmän miettimisaikaa. "Menussa" oli muutamia jälkiruoka-/välipalavaihtoehtoja, mutta Didi päätyi rakastamaansa sitruunatorttuun, sekä café latteen. Didi ei koskaan ollut seurannut syömistää hullun lailla, kieltäen samalla herkut, Didi oli tyytyväinen ulkonäköönsä ja sillä sipuli. Tarjoilija tuli, otti Didin tilauksen ja lähti. Didi jäi pöytään selaillen päivän aikana tulleita tekstiviestejään ja yrittäen kuunnella mitä muissa pöydissä puhuttiin.

Didin café latte tuli hieman sitruunatortun jälkeen, mutta Didiä se ei kummemmin haitannut. Latte vain oli sen verran kuumaa, ettei sitä voinut juoda heti, eikä Didi siksi aloittanut torttunsakaan syömistä. Didi otti laukustaan meikkipussinsa, kaivoi sieltä puuterinsa ja korjaili hieman päivän aikana kulunutta "meikkinaamaansa" kuten Marie sitä kutsui.

Yksi koulupäivä oli taas onnellisesti ohi, mutta Jeromella ei ollut kotiin asiaa. Kun molemmat vanhemmat olivat työmatkalla kauempana, oli tietysti aivan luonnollista, että kaksoset tekivät kotonaan mitä halusivat. Ja se taas tarkoitti sitä, että Jayden oli pyhittänyt talon kokonaan itselleen ja tyttöystävälleen Catherinelle. Ja kun nämä kaksi olivat yhdessä, ei Jeromea paljon kaivattu. Ei sillä, ei hän kyllä olisi halunnut seurailla vierestä kaksikon ällönimeliä, yltiösiirappisia lirkutuksia ja pieniä pusuja. Eri asia olisi tietysti ollut, jos Jeromella itselläkin olisi ollut tyttö kainalossa. Mutta kun ei ollut. Sen verran kyynikko poika oli, ettei uskonutkaan, että kukaan entistä urheilijaa poikakaverikseen huolisi.

No, kotiin ei siis päästy, joten seuraava kohde oli luonnollisesti Dusty's. Jeromen suosikkikahvila. Ainainen huomionkerääjä, Bugatti Veyron, rullasi kahvilan pihaan. Saatuaan auton parkkiin ja ovet lukkoon, Jerome antoi katseensa kiertää pihassa. Ei tuttuja, ellei muutamaa häntä hakannutta pahista otettu lukuun. Niinpä askeleet suuntautuivat suoraan sisälle kahvilaan ja siitä tiskille. Poika oli huomannut, että tilauksen saisi huomattavasti nopeampaa suoraan tiskiltä kuin pöydästä tilaamalla.
"Tuplaespresso ja.. ei muuta."
Normaalisti kahvin kanssa olisi mukaan tullut suklaakakku tai jokin vastaava, mutta oli kai pakko ajatella linjojakin. Jerome virnisti neitimäiselle ajatukselleen ja katseli sitten ympärilleen kahvilassa odotellessaan kahviaan. Tutussa kulmapöydässä onneksi istui joku tyttö korjailemassa meikkejään. Ei siis tarvinut olla ihan yksin. Kun tyttö laski käsiään, Jerome tunnisti tämän Didiksi, yhdeksi koulun suosituista.

Saatuaan kahvin, poika hivenen epäröi pöytään menemistä. Yleensä näillä tytöillä oli urheilijapojut mukana pöydässään. Mutta kun näytti, ettei Didillä seuraa ollut, suuntasi Jerome askeleensa lopulta pöytää kohden.
"Moi, Didi."
Poika tervehti hymyillen istahtaessaan tyttöä vastapäätä. Jerome laski kahvinsa pöydälle ja kohotti sitten katseensa takaisin Didiin.
"Oletko sä ihan yksin?"
Pitihän se vielä varmistaa, ehkä tytön seuralainen oli vessassa tai jossain, jolloin Jeromen olisi häivyttävä pikaisesti paikalta ennen tämän saapumista.

Didi korjaili meikkiään vielä hetken, mutta sujautti sitten puuterinsa pois napaten kännykän laukustaan. Didi katsoi kännykkäänsä hetken, toivoen sen soivan, mutta työnsi puhelimen sitten takaisin laukkuun. 'Turha mun on odotella sen soimista, kun muut ovat varmaan kaupungilla tai kuhertelemassa jossain', Didi ajatteli hieman pettyneenä. Ei tyttö ollut kateellinen niille, joilla oli poikaystävä, ainut vain että tyttöjen keskeistä aikaa ei kunnolla ollut. Olihan Didikin muutaman kerran seurustellut vakavammin, mutta ne olivat aina päättyneet siihen, kun poika oli paljastunut kusipääksi tai löytänyt uuden naisen.

Didi nappasi pienen palan tortustaa syöden sen nauttien, se oli aina yhtä hyvää. Pieni kulaus lattea, voiko parempaa olla. Didi kaipasi kuitenkin seuraa, ihmistä jolle puhua. Ketä tahansa tuttua, joka tiesi koulun tapahtumista, ja jonka kanssa pystyi liikkumaan ja esiintymään ilman noloja tilanteita. Didi vilkuili hieman ympärilleen ja äkkäsi kassalla Jeromen, joka oli varmaan myös älynnyt tytön, mutta oli juuri silloin poispäin kääntyneenä. Didin kasvoille nousi pieni puna, sillä tytöstä Jerome oli syötävän suloinen, muttei ollut kertonut tuosta tunteesta kenellekään.

Didi vilkuili syrjäsilmällä Jeromea, joka lähestyi hivenen epävarmana kulmapöytää. "Hei, Jerome!" Didi vastasi iloisesti, ja iloinen tämä olikin, kun oli sittenkin saanut seuraa. Didi nosti jalkansa sirosti ristiin, jotta toisen jalat mahtuisivat pöydän alle. "Juu, kyllä mä yksin istun", Didi vastasi vielä. Jeromen saapuminen oli ollut ihana yhteensattuma. Didi nappasi palan tortustaan ja huomasi, ettei Jeromella ollut mitään "lisuketta". Didi kysyi: "Etkö sä yleensä aina ota jonkun suklaakakun espressosi kanssa?" Didi oli kuunnellut muiden tietoja Jeromesta hyvin mielellään, ja oli saanut tietää muutamia yksityiskohtia tämän kahvilakäynneistään, mm. tuo äskeinen tieto oli kantautunut juoruna tytön korviin.

Jerome oli helpottunut kuullessaan, että tyttö oli aivan yksin. Muut vaihtoehdot poikaseuralaisen lisäksi olisivat sitten olleet loput suositut tytöt tai hännystelijät, jotka vain kaipasivat näiden suosittujen hyväksyntää. Mikäli Didin seurassa olisi olleet nämä ensimmäisenä mainitut, Jerome olisi varmasti kuollut tylsyyteen kuunnellessaan näiden uusimpia shoppailukertomuksia ja juoruja. Herrasmiehenä poika olisi silti tietysti jäänyt. Mikäli paikalla olisi sitten ollut näitä hännystelijöitä, Jerome olisi luultavasti häipynyt hyvin pian. Hän ei ollut kovinkaan suuri mielistelijöiden ystävä. Poika suorastaan halveksi niitä, jotka vain halusivat rahaa ja epävarmuuttaan anoivat toisten hyväksyntää.

Didin kysyessä pojan kakunpalan puuttumista, Jeromen toinen kulmakarva kohosi hivenen yllätyksestä. Ei poika ollut ajatellutkaan, että hänen kahvilaistuntoja oltiin niinkin tarkasti seurailtu. Ja että tieto oli kantautunut Didinkin korviin. Ruskettuneille kasvoille kohosi hymy, joka näytti siltä, kuin Jerome olisi tehnyt jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt.
"Mulla pitää vähän alkaa ajattelemaan, mitä suuhuni pistän. Nyt kun mä en enää pysty liikkumaan niin paljon, täytyy kai oppia syömäänkin vähemmän."
Poika selitti kohauttaen olkiaan sanojensa perään. Miten se tuntuikaan siltä, että mitä tahansa hän nykyään tekikin, vioittunut selkä teki kaikki päätökset? Yöllä ei nukuttu, jos selkä niin päätti. Aamulenkki jäi väliin, jos selkä niin päätti. Edes sängystä ei noustu ylös, mikäli selällä sattui olemaan erittäin huono päivä. Tosin tämä herkkujen syönnin vähentäminen ei välttämättä ehkä olisi ollut tarpeellista. Ei Jerome nyt niin paljon herkutellut, etteikö olisi saanut ylimääräisiä kaloreita kulumaan.

Jerome kohotti kupin huulilleen ja nielaisi kulauksen kuumaa juomaa.
"Mutta mites sulla menee? Ja kuinka Marie voi?"
Tuskin koulusta löytyi oppilasta tai opettajaa, joka ei tiennyt Didin äitiä. Tai adoptioäitiä. Tai isoäitiä. Mikä tämä nyt tytölle olikaan. Marie Chapplestakin liikkui monenlaisia huhuja. Mutta jokatapauksessa, Jerome oli aina kunnioittanut tätä eläköitynytta muotisuunnittelijaa. Sen lisäksi, että hän oli kasvattanut kauniin ja hyvätapaisen tytön, nainen oli myös erittäin loistava vaatesuunnittelija.

Didi nosti kupin huulilleen ja siemaisi café latteaan, joka oli jäähtynyt aivan riittämiin. Sitruunatorttua Didi oli aloitellut, mutta tytön kahvi oli vienyt voiton. Vaikka Didi ei hirvittävästi murehtinutkaan syömisiään, hän ei halunnut sillä hetkellä syödä. Joko syynä oli se, että torttu ei ollut onnistunut eli oli pahaa, tai sitten Didiä nolotti mässätä torttuaan kun Jeromella ei ollut mitään. Mutta toisaalta, Didi halusi syödä torttuaan sillä tiesi sen olevan hyvää. Didi sortui ja otti sitten palasen torttua ja söi sen hyvillä mielin.

Didi huomasi Jeromen kulmakarvan kohoamisen, sekä hymyn pojan kasvoilla. 'Jeromen hymy on tosi suloinen', Didi ajatteli huomaamattaan, ja oli samassa jo karistanut ajatukset pois vastapäisestä pojasta. Kun poika selitti miksi ei ollut ottanut kakkua, Didi hämmästyi niin että oli vähällä kaataa café lattensa pöydälle. "Sä oot ihan outo! Siis musta sun ei tarttis ajatella syömisiäs noin kauheesti, mvaikka et enää pystykään liikkumaan kuten ennen", Didi sanoi ja olisi varmasti sanonut jotakin Jeromen hyvännäköisestä kropastakin, mutta kieli tuntui juuttuneen kurkkuun. Didi, kuten lähes puoli koulua, tiesivät Jeromen "vammasta", syystä miksi poika oli joutunut lopettamaan amerikkalaisen jalkapallon. Didi toisaalta sääli poikjaa, mutta tiesi ettei Jerome missään nimessä halunnut sääliä osakseen, joten Didi piti suunsa kiinni ja siemaili latteaan. "Mä en varmaan ikinä voisi tarkkailla linjojani niin paljoa, että joutuisin lopettamaan kakkujen ja jäätelön syönnin", Didi paljasti pojalle. Ei hän jokaiselle vastaantulijalle kuuluttanut, ettei pystyisi elämään ilman paheitaan, mutta Jeromeen Didi luotti senkin verran.

"Mites tässä, ihan hyvin, paitsi ettei munkaan liikuntaharrastuksillani hyvin mene. Nyrkkeilytunnit peruttiin, kun opettaja sairastui, eli varmaan pari viikkoa menee ilman nyrkkeilyä", Didi vastasi toiselle. Vaikka Didi harrasti myös uintia, ja kilpailikin lajissa, piti tyttö hitusen enemmän nyrkkeilystä, toisaalta nyrkkeilystä saadut vammat näkyivät paremmin, eikä Didi siksi kilpaillut. "Marie, no, se ei ole vieläkään jäämässä pois muotimaailmasta. Lähetti viime viikolla muutamia suunnitelmiaan Guccille, ja kuulemma ne toteutetaan tässä lähiaikoina, eli julkisuus palaa taas vaiheittain", Didi huokasi. Didistä Marie olisi jo voinut lopettaa suunnittelunsa, mutta eihän tyttöä tietenkään kuunneltu, ja kun kyseessä oli Marien elämäntyö, ei vastaväitteitä suvaittu. "Mutta miten sulla menee?" Didi älysi sitten kysyä toiselta.

Jerome virnisti ja kohautti olkiaan tytölle. Sillä oikeassahan Didi oli, tämä linjojen tarkkailu nyt oli taas ollut yksi Jeromen ihmeellisistä päähänpistoista.
"Okei, oot oikeessa. Kiitti, kun palautit mut takas todellisuuteen", poika vastasi ja naurahti sanojensa perään. Totuushan oli, ettei Jerome olisi ihan helpolla osannut luopua tämän kahvilan suklaakakuista, sillä sen verran suussasulavan hyviä ne olivat. Mikäli tulisi päivä, jona kakkuja ei Dusty'sissä olisi saatavilla, Jerome luultavasti sekoaisi.

Poika oli tyytyväinen kuullessaan, ettei Didi ollut hysteerinen linjojenseuraaja. Jerome ei jotenkin osannut arvostaa niitä kerman tyttöjä, jotka sairaalloisesti seurasivat mitä suuhunsa pistivät ja elivät suunnilleen pelkillä salaateilla. Varsinkin cheerleaderit saivat joskus pojan suun loksahtamaan auki, kun nämä keroivat miten vähällä ruualla he pärjäsivät.
"Sä urheiletkin niin paljon, että saisit syödä vaikka kolme kokonaista sitruunatorttua joka päivä, eikä susta huomais mitäään", Jerome huomautti pieni hymy kasvoillaan. Didi todellakin oli piristävä poikkeus monien joukossa.

Jeromen kasvoille kohosi myötätuntoinen irvistys tytön kertoessa nyrkkeilyopettajansa sairastuneen. Poika ymmärsi hyvin Didin tunteen, sillä jalkapalloaikoina, mikäli yhdetkin treenit jäi välistä jostain syystä, olo ei ollut mitenkään mainio.
"Mikäli noissa parissa viikossa sun nyrkkeilyintos kohoaa niin paljon, ettet voi olla mäiskimättä, niin tarjoudun vapaaehtoiseksi nyrkkeilysäkikses. Mä en usko, että sun kaveris arvostais kovin paljon, jos yllättäen pamauttaisit heitä päin näköä", Jerome tarjosi auliisti apuaan.

Kuullessaan Marien uusimman siirron, Jerome nyökkäsi. Hän kyllä ymmärsi, miten hankalaa naisen oli luopua elämäntyöstään. Jerome itse oli vasten tahtoaan joutunut lopettamaan lupaavan jalkapallouransa, eikä pojan totisesti ollut vieläkään helppoa hyväksyä asiaa.
"Mites mulla? Ihan hyvin, koulua ja.. no, koulua", Jerome naurahti. Hänen elämänsä todellakin oli viime aikoina pyörinyt vähän turhan paljon koulun ympärillä, eikä hän ollut nähnyt kavereitaan kovin tiheään.
"Ja Jaydenin sotkujen selvittelyä", poika vielä lisäsi ohimennen. Kaksoisveli oli mestari sotkemaan sekä omansa, että muidenkin asiat. Ja viime aikoina velipoika oli sössinyt rakkauselämänsä kanssa melko lailla.

Jaydenista Jeromen ajatukset siirtyivät koulun tuleviin tanssiaisiin. Hänellä itsellään ei ollut vielä paria. Tokihan muutama tyttö oli poikaa ehtinyt jo kysyä, mutta kohteliaasti Jerome oli kieltäytynyt. Eihän hän koskaan edes ollut aikaisemmin jutellut kyseisten tyttöjen kanssa. Vastapäätä istuvaa tyttö katsellessaan Jerome mietti, oliko Didi jo löytänyt parinsa vai viitsisikö tätä kysyä. Pienten pohdintojen jälkeen poika päätti antaa asian toistaiseksi olla.

"Todellisuuteen on aina hyvä palata, vaikka välillä haaveissa oliskin kivempi elää", Didi sanoi. Tyttö hörppäsi kahviaan, joka oli sopivasti jäähtymään päin. Palanpainikkeeksi sitruunatorttua, ja kaloripommi oli valmis. Didi hymyili ajatuksilleen, sillä hän ei koskaan ollut pahemmin välittänyt eri ruokien kalorimääristä saati pistänyt itseään herkkulakkoon tai vastaavaan.

Jeromen kohteliaisuus nosti Didin kasvoille pienen punan, sillä pojilta sai hyvin harvoin tarkoituksellisia kohteliaisuuksia, sillä yleensä kohteliaisuuksia sai vain, jos poika sattui olemaan kiinnostunut seurustelumielessä. "Äh, en mä nyt ihan kaikkea voi aina syödä", Didi sanoi, vaikka olikin toisen kanssa samaa mieltä siitä, ettei hänestä näkynyt lihoamisen merkkejä kuin vasta buffetpöydän ahmittua. "Mut kai mussakin lihoamisen merkkejä alkais tänkin jälkeen näkyä, jos en liikkuis yhtään", Didi pohti.

Didi huomasi toisen, hmm, irvistyksen ja hymyili hieman. Kaikki koulussa tietävät, että jerome oli aina hyvin intohimoinen urheilija, eikä lopettaminen ollut silloin tullut kysymykseenkään, kunnes lääkärin määräyksen jälkeen. "Niin, vois olla vähän omistuista kesken päivän lyödä joltain silmän mustaksi", Didi vastasi. Toisen ehdotus oli kyllä aika omalaatuinen, mutta houkutteleva. "No, jos sä joku päivä suostut tulemaan salille mun nyrkkeilysäkikseni, niin mikä ettei!" Didi sanoi sitten, ehkä hitusen liian innokkaasti, sillä tyttö lisäsi äkkiä: "Siis sähän saat sitten pistehanskat, ettet sä ihan mustelmille joudu."

Koulu, niin. Se oli ruvennut ottamaan todella pahasti pannuun, sillä jotenkin opettajat olivat ihmeen kärttyisiä, pienimmästäkin outoudesta otettiin yhteyttä kotiin ja läksyjä kasaantui tajuttomasti. "Koulu tuntuu tällä hetkellä ihan hemmetin haastavalta! Mutta johtuu ehkä niistä tanssiaisista", Didi vastasi ymmärtäväisesti. Tanssiaiset olivat yksi Astonin kohokohdista lukuvuonna, eikä kukaan silmäätekevä halunnut jäädä niistä pois. Didi oli löytänyt upean puvun, mutta pari vain puuttui. Kun puheenaihe kääntyi Jaydeniin, Didi skarppasi ajatuksensa mukaan nykyhetkeen. "Okei, mä oonkin kuullut juttuja Jaydenin sekoiluista koulussa. Astonissahan mikään ei jää salaisuudeksi", Didi sanoi, ja hörppäsi kahviaan. Torttuun Didi ei ollut vähään aikaan koskenut, mutta sillä hetkellä se ei tuntunut kovinkaan tärkeältä huomiolta.

"Ne tanssiaiset", Didi sanoi vielä aiheeseen palaten. "Ootko ajatellut tulevasi sinne jonkun tytön kanssa, vai ootko menossa yksiksesi?" Didi oli utelias, sillä jos Jerome sanoisi ettei ole varma, tai ettei hänellä ole paria, Didi voisi aivan hyvin ehdottaa, että he menisivät sinne yhdessä.

Huomatessaan pienen punan tytön poskilla Jerome oli yllättynyt. Oliko hänen sanoillaan noinkin suuri vaikutus? No, positiivinen yllätyshän se oli. Didin alkaessa vähätellä, ettei nyt aivan kaikkea voisi syödä, poika pudisti päätään naurahtaen kevyesti. Hän kyllä epäili tätä. Harrastuksiensa perusteella Didi todellakin liikkui paljon ja varmasti kulutti jokaisen syömänsä ylimääräisen kalorin.
"Mä oon ehkä salaa hiukan kateellinen niille, jotka ei liiku, mutta ei myöskään liho syötyään", Jerome tunnusti hymy huulillaan. Tosin kun pidemmälle asiaa ajatteli, pojalle oli oikeastaan yksi hailee, miten muut pysyivät laihoina, hän itse tykkäsi liikkua, eikä se ollut mitään pakkopullaa.

Ajatus Didistä mäsäyttämässä koulun kuningatarta, Cherie Hayesia, päin näköä, sai Jeromen virnuilemaan entisestään. Tuskin Didi olisi tämän tehtyään kovin kauaa sen jälkeen pysynyt neljän suositun koplassa. Jerome yllättyi toistamiseen, tällä kertaa kuullessaan tytön suostuvan hänen ehdotukseensa.
"Pistehanskat kuulostaa hyviltä, vaikka ehdinki jo henkisesti valmistautua olemaan ihmisnyrkkeilysäkki", poika totesi tyytyväisenä. Hän oli iloinen, ettei Didi ollut heti torjunut ehdotusta.

Jerome nyökkäsi myöntävästi Didin todetessa koulun olevan haastavaa. Pojallakin oli parhaillaan tekeillä muutama aineenkirjoitus ja olipa hän joutunut pariin pyytämään apua muutamalta nörtiltäkin, sillä tehtävää oli todellakin niin paljon. Reiluna kaverina Jerome tietysti oli luvannut näille nörteille rahaa vastineeksi aineista. Kahvikuppi kohosi pojan huulille ja tämä kumosi kurkkuunsa kerralla koko kupin sisällön ja tuhahti sitten Didin kertoessa olevansa tietoinen Jaydenin sotkuista.
"Tässä koulussa tosiaankaan ei voi pitää mitään salaisuutena, porukka on kaikesta tietoinen", poika totesi. Toisaalta se oli hyvä, toisaalta huono. Huono niille, jotka alituiseen joutuivat juorupalstojen kärkeen, hyvä niille, jotka rakastivat juoruja. Omasta puolestaan Jeromelle oli yksi hailee, oliko juoruja vai ei, mutta juorupalsta oli saanut hänet muutaman kerran vaikeuksiin Jaydenin takia. Ja joka kerta Jerome oli vannonut kaksoisveljelleen, ettei enää sotkeutuisi tämän asioihin. Mutta kai se veriside sitten velvoitti.

Didin ottaessa tanssiaiset puheeksi, Jerome tajusi tilaisuutensa tulleen.
"Ajattelin kysyy, että ootko sä menossa yksin? Oli nimittäin vähän tarkoitus pyytää sua pariksi", Jerome totesi hivenen ujonoloisesti. Ei hän ollut mitään mestari naisten suhteen, aivan niin kokenut hän ei ollut kuin veljensä.

Didi mutusti hieman torttuaan, mutta huomasi samassa ettei pöydässä ollut servetin servettiä. Didi koetti pyyhkiä suun ympärystään mahdollisimman siistiksi, mutta ei kuitenkaan ollut varma lopputuloksesta. "Eikö täällä osata laittaa pöytiin tarpeeksi servettejä!" Didi älähti: "Eihän mun suun ympärillä ole tortun jämiä, kun ei voi paperiinkaan pyyhkiä." Didi osoitti sanansa Jeromelle, joka kyllä varmasti sanoisi ilman Didin pyyntöäkin, jos tytön naamassa olisi jotakin.

Kun Jerome sanoi olevansa kateellinen joillekin ihmisille Didi sanoi: "Onhan se vähän kummallista, niillä on sitten vaan jokin superaineenvaihdunta. Mutta kyllä kunnossa pysyy muutenkin kuin nopealla aineenvaihdunnalla." Didi itse tunsi muutamia tuollaisia ihmisiä, mutta muutamat heistä myös liikkuivat kunnolla, vaikka heidän ei laihduttamissyistä olisi tarvinnut edes yrittää. Toisaalta Didi arvosti heitä juuri siksi, että he kuitenkin liikkuivat vaikka vain kunnon ylläpitämiseksi, eivätkä jättäneet liikkumatta kun "heidän ei tarvitse liikkua pysyäkseen kunnossa".

"Hei!" Didi huudahti: "En mä nyt ketään vapaaehtoisesti suostu lyömään, vaikka joku tarjoutuisikin siihen." Tyttö viittasi sanoillaan Jeromen lupaukseen olla ihmisnyrkkeilysäkki. "Enkä mä tuu mun nyrkkeilytaitoja koskaan käyttämäänkään puollustuskyvyttömiä vastaan, ellei kyse tietty ole itsepuolustuksesta", Didi selitti vielä.

Didi hörppäsi kahviaan, joka alkoi kuitenkin tympimään, mutta Didi joi kahvinsa silti kunniallisesti loppuun, vaikka oikeasti kyseinen kahvilaji tulisi juoda nautiskellen, mutta asia ei sillä hetkellä kiinnostanut Didiä. "Kaikki koulussa, tai korkealla olevat ainakin", Didi sanoi viitaten suosittuihin, cheerleadereihin ja pentuihin: "ovat tietoisia kaikesta ja kaikista. Varmaan tää meidän juttutuokiommekin on jossain vaiheessa kaikkien korvissa." Itse asiassa Didi olisi siitä täysin varma, sillä hän oli vilaukselta nähnyt kahvilassa muutaman koulun cheerleaderin, ja he jos ketkä levittelivät jouruja.

Didi hämmästyi valtavasti, kun Jerome pyysi häntä parikseen. Muutama poika oli tyttöä jo kysynyt, mutta Didi oli kuullut heidän kysyneen häntä vain koska "ylemmät" suositut olivat kuulemma jo parin saaneet. "Ainakin ennen tätä olin jo aikeissa mennä yksin, mutta tietysti mä tuun sun kanssa!" Didi sanoi innoissaan, sillä olihan se nyt sata kertaa parempi tulla parin kanssa tyylikkäästi kuin tyylikkäästi yksikseen.

Jeromesta oli jotenkin söpöä, että Didi tympääntyi servettien puuttumisesta. Poika itse ei ollut koskaan osannut edes kaivata kyseisiä paperilappusia, mies kun oli. Tytön kysyessä mahdollisista tortunjämistä Jerome kurottautui hivenen eteenpäin samalla kun ojensi toista kättään. Kevyesti poika pyyhkäisi peukalollaan Didin suupielestä siihen jääneen torttumurusen ja tämän jälkeen Jerome nuolaisi tämän samaisen murusen pois peukaloltaan.
"Mä huomautan tiskin takana olevalle porukalle serveteistä, kunhan lähdetään", poika lupasi sitten hymyillen. Miksipä hän ei auttaisi Didiä kun kerran mahdollisuus oli?

Jeromen oli hankala kuvitella Didiä käyttämässä nyrkkeilyä itsepuolustukseen. Itseasiassa hänen oli hankala kuvitella tyttö edes koko harrastuksen parissa. Poika oli kuitenkin tyytyväinen, että pääsisi ehkä pian todistamaan omilla silmillään sen, että Didissä todellakin oli potkua enemmän kuin tämän ulkokuori antoi ymmärtää.
"On hyvä tietää, että sä kykenet puolustautumaan. Jos mua joskus uhkaillaan, tiedän kenet soitan paikalle", Jerome totesi pieni virne naamallaan. Todellisuudessahan noin ei tulisi koskan käymään. Ensinnäkin Jerome oli täysin kykenevä puolustamaan itseään ja toisekseen, viimeisenä hän asettaisi tytön omasta puolestaan vaaraan. Ei ikinä.

Didin todetessa heidänkin yhteisen kahvituokion päätyvän kaikkien kuultavaksi, Jerome nyrpisti nenäänsä ja mulkaisi paria cheerleaderia, jotka hymyilivät hänelle oikein nätisti läheisestä pöydästä. Mokomatkin haukat. Poika ei voinut sietää sitä, että joillakin ei tuntunut olevan omaa elämää, vaan heidän piti kyylätä muita.
"Mä en pidä noista cheerleadereista", Jerome mutisi matalalla äänellä tarkoittaen cheerleadereita noin yleensäkin. Oli joukossa tietysti muutama poikkeus, kuten esimerkiksi cheerleadereiden johtaja ja neljäs suosittu, Catherine, mutta tämä olikin yksi harvoista. Jerome arvosti tyttöä, koska tämä yhä jaksoi olla Jaydenin kanssa, vaikka veli osasikin olla hankala suurimman osan ajasta.

Didin suostuessa pariksi, Jeromen kasvoille levisi helpottunut hymy. Hän oli jo ehtinyt pelätä torjutuksi tulemista, sillä varmasti tytölle olisi parempiakin pariehdokkaita ollut, mutta tällä kertaa onni potkaisi. Ja Didi vaikutti vielä olevan innoissaankin, ei hassummin.
"Hienoa, haen sut sitten tanssiaisiltana kotoas valkeassa ratsullani, jos vaan sopii", Jerome sanoi viitaten valkealla ratsulla hulppeaan autoonsa.

Didi ei ollut varautunut pojan kosketukseen, mutta se tuntui hyvältä. Didistä tuntui, ettei kahvilassa ollut sillä hetkellä muita kuin he. Tuo kosketus oli saanut Didin kaipaamaan läheisyyttä, sellaista jota sai vain pojalta josta piti. Ja sillä hetkellä Didi piti Jeromesta yllättävän paljon. "Kiitti", Didi vastasi, palaten samalla maanpinnalle. Samalla tyttö karisti romanttiset ajatuksensakin päänsä syövereistä.

"Mä vaan toivon, ettei mulle tule sellaista tilannetta vastaan, mutta kyllä mä voin tulla puolustamaan sua jos tilanne sitä vaatii", Didi sanoi naurahtaen. Ei hän uskonut pojan pyytävän hänen apuaan, mutta ajatus tuntui mukavalta. Todellisuudessa pojat halusivat itse ratkoa ongelmansa, siihen ei tarvittu tyttöystäviä eikä äitejä, piti pärjätä yksin. Didi oli jo juomassa kahviaan, mutta huomasi sen loppuneen, mutta sillä ei nyt ollut suurempaa merkitystä.

Didi kääntyi varovasti katsomaan kelle Jerome mulkoili, ja kappas vaan; eräässä pöydässä istui Astonin cheerleadereita, jotka varmasti kertoisivat tietonsa eteenpäin, varmasti suoraan tai sitten Gemmalle tai M.A'lle. Didi nyökkäsi Jeromen puheille cheerleadereista. "Niin, noi on niin rasittavia. Ne on aina etsimässä jutun juurta, eivätkä välitä muista yhtään", Didi totesi, yrittäen puhua hiljaa, koska jos nuo kuulisivat, koko koulu "tietäisi" Didin olevan cheerleadervihaaja, vaikka muutama poikkeus oli, sillä Didi piti Catista, ja muutamista muista järkevistä cheerleadereista.

Didi huomasi pojan kasvoille nousseen hymyn, poika oli varmasti luullut saavansa pakit, mutta Didi ei tosiaan halunnut lähteä tanssiaisiin aivan kenen tahansa. Ja sitä paitsi, Jerome oli paitsi mukava, myös parempi tanssija kuin ne urheilijatpojut, jotka tyttöä olivat pariksi pyytäneet. "En mä hevosta tartte, sun autosi käy ihan yhtä hyvin", Didi vastasi, vaikka olikin ymmärtänyt pojan viimeisimmän lauseen vitsin.

Kännykkä soi, tai oikeammin vilkutti saapuneesta viestistä. Didi nappasi iPhonensa, ja huomasi viestin tulleen Marielta. "Missä oot? Tuletko kotiin syömään?" oli viestin sisältö. "Sori", Didi pahoitteli Jeromelle: "mun pitää vastata tähän." Didi näpytteli vastaukseksi: "Dusty'ssä, Jeromen kanssa. En tiiä tuunko syömään, mut jätä mullekin. :)" Viesti lähti, ja Didi laittoi puhelimensa pöydälle. Ja hetken kuluttua Marielta tuli viesti: "Ei kiirettä." Tyttö laittoi nyt kännykkänsä takaisin, pistäen sen tietysti äänettömälle!, ja laukkuun, jottei kukaan soittelisi kesken hänen ja Jeromen juttutuokion.