Kuppi kahvia, kiitos!

// Eli siis peli jatkuu täällä tuolta vanhan foorumin puolelta :') Aiemmat vuorot täällä. //

Tyttö oli hämmentynyt Blaken yhtäkkisestä ilmestymisestä hänen pöytäänsä. Toinen joi kahviaan eikä näyttänyt olevan aikaisessa sanoa mitään. Eihän poika mitään ollut kysynyt tai sanonut, joka olisi edellyttänyt vastausta, mutta silti. Hän ei ollut varma mitä tyttö ajatteli - toivoiko Blaken lähtevän pois? Vaikka niin olisi, ei hän todennäköisesti lähtisi. Ellei toisella ollut kamalaa jengiä, joka hakkaisi tämän jos tyttö ei saanut juoda kahviaan rauhassa. Äh, miten typerää. Mielikuvitus alkoi selvästi laukata ihan omilla laitumillaan. Toivottavasti tyttö oli huomannut ettei kahvilassa ollut kamalasti vapaata tilaa eikä luullut, että Blakella oli ollut suuria tarkoituksia tähän pöytään istuessaan.

Blake naputteli sormillaan kahvikuppia ja kuunteli ääntä, jonka se synnytti. Hän tuijotti vuoroin kahvin mustaa syvyyttä ja vuoroin katseli sivusilmällä tyttöä. Hitto, kai hän nyt tytölle uskaltaisi puhua? Niin, kyllä hän olisi uskaltanut. Jos olisi tiennyt mitä puhua...
"Mmmm...", poika mutisi hetken typerästi ja kohotti katseensa pöydän toisella puolella istuvaan. "Olet varmaan Astonista?". Se vaikutti turvalliselta kysymykseltä. Hän ei ollut toista koskaan koulussa nähnyt, mutta mitä sitten, vaikka tyttö ei sieltä olisi. Ainakin saisi sitten pidemmän vastauksen, että mistä toinen oli. Tai sitten ei, jos toinen ei sitä halunnut kertoa. 'Huoh. Onpas vaikeaa'. Yleensä tyttöjen seurassa Blake oli - krhm - hyvin toisenlainen, mutta koska oli hakeutunut toisen seuraan vain lähinnä kahvinsa nauttimiseen, oli tilanne melko erilainen.

"Ja niin siis...Minä olen. Astonista siis", Blake sanoi hieman sopertaen. Poika hymyili hymyä, joka oli hieman venähtänyt epämukavan tunteen takia. Ja se epämukavuus syntyi siitä, ettei tämä tuntenut tyttöä jonka kanssa kahvinsa aikoi nauttia. Kahvista puheenollen, ei tämä ollut vielä edes maistanut omaansa. Niinpä Blake asetti kupin huulilleen ja antoi lämpimän, jopa kuuman, juoman valua huulten välistä suuhun. Jospa kofeiiniannoksen myötä kaikki olisi selvempää.

// joo että täällä sitä nyt ollaan : D hassua muuten, munkin piti kysyä Amylla just noin : D

Amy puri alahuultaan ja mietti aikoisiko sanoa pojalle mitään. Olisi varmaankin liian tuttavallista tervehtiä. Ja esittäytyminen olisi turhaa, eihän häntä kiinnostanut kuka istui häntä vastapäätä. Jos totta puhutaan, Amya kiinnosti aivan mielettömästi kuka poika oli. Jännittynyt ilmapiiri sai Amyn tuntemaan hengenahdistusta, ja hän kaivoi koululaukustaan astmapiipun. Hän ei aikonut puhaltaa siihen pojan edessä, mutta hän otti sen esille varmuuden vuoksi. Toivottavasti poika ei nähnyt astmapiippua, Amy toivoi mielessään ja puristi tätä nihkeiden sormiensa välissä. Poika näytti yhtä hermostuneelta ja vaivautuneelta kuin hänkin. Amy vilkuili poikaa ja manasi mielessään. Tämä oli naurettavaa. Hän laski katseensa kahvikuppiinsa ja sipaisi pinnistä karanneen hiussuortuvan korvan taakse. Voi hitto. Kahvikuppi oli vielä melkein täynnä. Amy ei kehdannut vain kulauttaa kaikkea kerrallaan. Sitä paitsi hän olisi vain polttanut kielensä siinä. Hän joutuisi istumaan siinä kunnes olisi juonut kiltisti kahvinsa ventovieraan edessä. Amy tunsi punastuvansa huomatessaan pojan tuijottavan häntä. Amy käänsi katseensa nopeasti poispäin ja etsi epätoivoisesti katseellaan vapaata paikkaa. Kahvila oli kuitenkin täynnä.

Amy vilkaisi poikaa ja huomasi tämän naputtelevan sormillaan kahvikuppia. Poika taisi olla yhtä hermostunut kuin hänkin. Se sentään lohdutti hieman. Poika mumisi jotain itsekseen ja kysyi sitten oliko hän Astonista. Amyn silmät laajentuivat hämmästyksestä ja hän kohotti katseensa poikaan. Hän tunsi lehahtavansa tulipunaiseksi. Voi luoja, näytän varmaan ihan ääliöltä, Amy tuskaili ja kurtisti kulmiaan. "Joo. Olen minä. Tai siis... minulla oli tänään ensimmäinen koulupäivä", Amy sönkötti pojalle ja vilkaisi tätä kulmiensa alta. Amy rupesi nykimään korvakoruaan. Näin hän teki aina ollessaan hermostunut. "Olen ensimmäisellä luokalla. Entä sinä?" hän jatkoi ja uskaltautui katsomaan poikia silmiin. "Olen muuten Amy", hän esittäytyi nopeasti. Amy siemaisi nopeasti kahvia ja laski kahvikupin sitten pöydälle. "Anteeksi..." hän mutisi tälle ja puhalsi nopeasti astmapiippuun. Sitten hän sujautti sen laukkuunsa ja puraisi alahuultaan niin kovaa, että oikein sattui. Amy keskittyi kahvinsa juontiin ja kulautti kahvia taas alas kurkustaan. En ole ikinä ollut näin nolo, hän ajatteli mielessään ja huokaisi.

// Haha, telepatiaa? :'D //

Blake kuunteli mahdollisimman keskittyneenä toisen vastauksia, sillä se sai huomion pois tämän omasta hermostuneisuudesta. Poika nyökkäili pari kertaa ja joi taas kahvistaan. Tyttö kertoi olevansa uusi oppilas ja aloittaneensa Astonissa tänään. 'No nyt meni ainakin se jengiteoria', Blake ajatteli aikaisempia mietintöjään. Toinen oli punastunut ja se hymyilytti poikaa hieman. Hymy ei ollut ivallinen vaan helpottunut. Ainakin toinen jakoi hänen hermostuneisuutensa. Tyttö esitti myös vastakysymyksenä millä luokalla Blake oli.
"Kolmannella. Vanhus siis." Vähitellen vitsailukin alkoi luonnistua ja Blake ihmetteli omaa käytöstään. Hän ei olisi luullut alkavansa jutella sellaisen henkilön kanssa kuin tämä tyttö yhtäkkiä täpötäydessä kahvilassa. Toisaalta, kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen heihin ihmeemmin huomiota, jos ollenkaan. Puheliaat huutosakkilaisetkaan eivät omalta itsensä ihailulta saanet silmiään irti upeudestaan. Omissa ajatuksissaan poika uskalsi välillä arvostella heitä, mutta yleensä välitti aika vähän. Samaa sakkia hänen kanssaan, ylempää luokkaa.

Tyttö esitteli itsensä ja kertoi nimekseen Amyn. "Kiva tutustua, mä olen Blake", poika sanoi. Hän oli sanonut 'kiva', koska ei tiennyt oliko hyvä sanoa 'mukava'. Toki toisen tapaaminen oli ilahduttavaa, mutta omaa mainettaan piti jollain tapaa pitää yllä. Tuskin toinen menisi kuuluttamaan heidän kahvikeskustelustaan kaikille, siihen Blake ei uskonut. Mutta koskaan ei tietäisi niistä cheerleadereista tai koulun joukkueen pelaajista. Blakea nauratti ja hän ilmaisi sen ulkoisesti vain hymyilemällä tyhmästi tujottaen samalla pöydän pintaa kahvikuppinsa vieressä. Olikohan hänen huolehtimisensa omasta maineestaan vähän turhan vainoharhaista? Ehkei.

Pojan itsensä kanssa juttelun keskeytti kun Amy pyysi anteeksi. Blake käänsi katseneensa takaisin tyttöön ja huomasi tällä esillä olevan astmapiipun. Hän ei olisi varmaan edes tunnistanut sitä ellei Taylorilla olisi ollut nuorempana samanlaista. Nykyään sisko ei joutunut sellaista enää käyttämään, mutta asia oli painunut pojan mieleen. Blake ei sanonut mitään, seurasi vain katseellaan kun toinen kulautti astmalääkkeen perään kahvia. Olisiko kohteliaampaa olla kommentoimatta ollenkaan vai sanoa jotain? Blake siemaisi kahviaan. "Joten tuota...sinulla on astma." 'No shit Sherlock! Sokeampikin tajuaisi.' Hän oli varmaan kuulostanut siltä kuin astma olisi kamala tauti. Poika tiesi, että voisi ehkä korjata sen mainitsemalla Taylorillakin olleen joskus astma, mutta se olisi ollut liian tuttavallista. Niinpä hän tyytyi seuraamaan kahvilan tapahtumia ja naputtamaan sormenpäillään kahvikuppia.

// ehkäpä... : D

Amy katsoi kahvikuppiaan nolona. Hän ei uskaltanut edes katsoa poikaa. Hän oli juuri paljastanut pikku salaisuutensa ventovieraalle. Mikä saavutus, hän ajatteli ja pyöritti kahvikuppia käsiensä välissä. Hän jyysti alahuultaan hermostuneena ja vilkuili poikaa. Amy huomasi tämän hymyilevän. Hän punastui yhä enemmän. Voi luoja, hän tuskaili mielessään. Onpa tämä hankalaa. Tässä vaiheessa hän olisi iskenyt poikaa, mutta hän ei nyt ollut sillä tuulella. Poika oli jotenkin erilainen. Amy ei halunnut iskeä tätä. Hän naurahti itsekseen. Olipa hänestä tullut voimaton. Hemmetti, Amy kirosi mielessään. Miksi hänen piti istua juuri minun pöytääni? Ei sillä, että hän olisi halunnut pojan istuvan jonnekin muualle. Yleensä hän vain olisi ollut iloinen siitä että hyvännäköinen kundi istui hänen pöytänsä ääreen, mutta hänellä oli nyt todella epämukava olo. Amy ei ollut koskaan näin hermostunut ja hankala poikien kanssa.

Amy naurahti pojan murjaisulle. Hän nyökkäsi ja hymyili hermostuneesti tälle. Pojan nimi oli siis Blake, ja hän oli kolmannella, aivan kuten Amy oli arvellutkin. Kädet tuntuivat nihkeiltä ja ilmapiiri oli hyvin tiivis. Hän havahtui ajatuksistaan pojan esittäydyttyä. "Samoin", hän sanoi tälle ja siemaisi kupin kahvia. Tuntui siltä että vaikka hän joi ja joi, kahvi ei loppunut millään. Kuppi oli edelleen melkein täynnä kuumaa kahvia. En enää ikinä tule tänne, hän päätti mielessään mutta tiesi rikkovan lupauksen jo parin päivän päästä. Kahvi oli hänelle kaikki kaikessa. Ilman sitä hän ei yksinkertaisesti selviäisi kamalista koulupäivistä. Hän tarvitsisi tämän kohtauksen jälkeen varmaan vielä pari kuppia setvimään päänsä.

Hän hätkähti kuullessaan pojan mainitsevan astman. Amy mulkaisi poikaa ja kätki vihan vääristämät kasvonsa hiustensa suojiin. Pojan äänensävy sai Amyn tulkitsemaan Blaken sanat väärin. Hän siis pitää minua vammaisena tai jotain, hän ajatteli katkerana. "Ikävä kyllä", hän mutisi ja muistot tulvahtivat hänen ajatuksiinsa. Kuinka häntä kiusattiin ala- ja yläasteella hänen astmastaan... Kaikki ne kiusaajat, jotka pilasivat hänen lapsuutensa. Amy tunsi kuinka hänen tunteensa tulvivat hänen ylitseen. "Onko se sinulle joku ongelma?" hän kivahti pojalle ja katsoi tätä närkästyneenä. Hän ällistyi käyttäytymistään. Amy ei suuttunut melkein ikinä kenellekkään. "Anteeksi", hän mumisi pojalle taas ja yritti välttää pojan katsetta. "E-en yleensä äyski toisille noin", hän selitti ja vilkaisi poikaa anteeksipyytävästi. Hän tarttui kahvikuppiinsa vapisevin sormin ja joi aimo annoksen kuumaa kahvia selvittämään ajatuksensa.

Blake säikähti Amyn yhtäkkistä agressiivisuutta, muttei näyttänyt sitä ulospäin. Mukavanoloisesta ja hermostuneesta tytöstä oli tullut pahansuinen silmänräpäyksessä.
"Sori, ymmärsit varmaan väärin..", poika sanoi varoen, mutta suoristi selkäänsä ja paransi ryhtiään. Vaikka äänensävy oli tunnustelevan varovainen, näytti poika sellaiselta kuin hänen statukselleen oli sopivaa - ylpeältä ja arvonsatuntevalta. "Taylorilla--- siis tarkoitan, että mun siskollani oli nuorempana astma. Ei se ole mulle ongelma, eihän sille mitään voi."

Seuraavassa hetkessä tyttö oli taas rauhallinen. Blake ihmetteli ja kurtisti jopa hieman kulmiaan nopeille mielialanvaihteluille. 'Huoh, kuka näitäkin ymmärtää', Blake ajatteli tympääntyneenä. Toisen anteeksipyyntö sekä katse saivat hänet kuitenkin hieman laantumaan. "Ei se mitään". Poika joi kahviaan ja laskiessaan kupin takaisin pöydälle se oli tyhjentynyt ihan mukavasti. Blake kuuli kuinka kuului kolinaa, jalkojen askelia ja toverillista naureskelua, jonka jälkeen kahvilan ovi avautui ja sulkeutui. Hän loi katseensa pöytään, joka oli juuri tyhjentynyt joukosta skeittareita. Hän tuijotti pöytää neutraalilla ilmeellä jonkin aikaa, kunnes käänsi katseensa Amyyn kuin ei olisi pöydän tyhjentymistä huomannutkaan. Blake ei jäänyt toisen seuraan kohteliaisuudesta, toisen ajatukset hänestä olivat melko vähäpätöiset vaikkei hän turhaan ketään halunnutkaan loukata. Mutta kun hän kerta jo tässä oli ja alkanut keskustellakin tytön kanssa, olisi siirtyminen ollut turhaa. 'Sehän kuluttaisi kenkiäni', Blake ajatteli itseironisesti. Muutamin metrin kävely tuskin kuluttaisi pohjia hänen uusista Diorin tossuistaan.

// Tuli lyhyt, sori //

// eips mitää : D kirjottelen täällä jotaan randomii, Amyn toilailut on niin mahti :' D voivoi, harkitsin aika kauan aionko tuota Amyn vihamielistä kohtausta mukaan sujauttaa, mutta lopulta sen sitten laitoin tuodakseni vähän särmää mukaan : s

Amy huomasi Blaken näyttävän hieman säikyltä. Pitäisiköhän ruveta parantamaan itsehillintää, hän tuumi ja tarkkaili pojan käyttäytymistä. Toivottavasti en pelästyttänyt häntä, Amy ajatteli ja mietti mitä sanoisi. Blake kumminkin ehti ensin. Hän punastui taas, tällä kertaa häpeästä. Hän ei saisi enää muistella menneisyyttä, vaan siirtyä eteenpän. Blake ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän ei ollut kiusaaja. Amy oli kohdistanut vihansa väärään henkilöön. "Ai", hän sanoi kuullessan pojan sanat. "Sinulla siis on sisko?" hän kysyi uteliaana. "Ja hänellä on siis ollut astma", Amy mutisi itsekseen. Hän suli lempeään mutta vaivautuneeseen hymyyn. Olen niin nolo, Amy ajatteli syyttävästi ja hänen teki mieli potkaista itseään.

Amy tunsi olonsa kurjemmaksi huomatessaan pojan ilmeen. Toivottavasti tämä ei ottanut nokkiinsa hänen vihanpurkauksestaan. Amy todellakin halusi osoittaa olevansa pahoillaan, mutta ei oikein tiennyt miten. Hän sulki suunsa ja vilkuili epätoivoisesti poikaa. Amy suorastaan rukoili anteeksiantoa tältä. Hän saisi varmaankin huomenna kuulla kaikenlaiset ivailut tästä päivät pitkät. Jos siis Blake menisi juoruamaan. Amy tarkkaili pojan liikkeitä ja ilmeitä, etsien pientäkin johtolankaa jolla saisi tietää mitä tämä ajatteli hänestä. Hän halusi vain lähteä ja mennä angstaamaan kotiin. Mutta kahvia oli vieläkin kupissa, ja hän ei halunnut olla epäkohtelias ja vain häipyä. Eikä ollut Amyn tapaista vain paeta paikalta. Amy vilkaisi sivusilmällä kahvilan toiselle puolelle. Poikajoukko lähti juuri eräästä pöydästä ja suuntasi kahvilasta ulos. Hän siirsi katseensa Blakeen. Tämä varmaankin siirtyisi sinne ja hän saisi luvan juoda loput kahvinsa yksin. Mutta Blake ei hievahtanutkaan. Amy silmäili tätä odottavasti. Eikö tämä menisikään? Amy huoahti ja katsoi sitten kahvikuppiaan. Hän kulautti tästä taas ja huomasi kahvin loppuvan hyvää vauhtia. Vielä pari kulausta ja hän pääsisi piinastaan. Amy pystyi kuvittelemaan tilanteen, jolloin hän näkisi Blaken taas. Hän varmaankin muuttuisi yhtä punaiseksi kuin tomaatti. Amy tiesi ettei pystyisi koskaan unohtamaan painajaismaista kahvilakeskustelua hänen ja Blaken välillä. Ikinä. Hän toivoi ettei enää näkisi tätä milloinkaan. Ja vain suunnattoman häpeän takia. Normaalisti Amy tarrautuisi poikiin kuin takiainen, mutta nyt hän ei tohtinut edes katsoa tätä.

// Mun mielestä on hyvä, että Amylla on tuollaisia purkauksia jos sellaiset neidin luonteeseen sopivat. Ja voihan hahmot tehdä välillä jotain, mitä ei tavallisesti tekisi. Niinhän normaalit ihmisetkin joskus tekevät : ) //

Blake nyökkäsi kun Amy uteli tämän siskosta. "Taylor on pari vuotta nuorempi. Ja joo, hänellä on ollut astma. Mutta sisko oli niin innokas paranemaan varsinkin kun lääkäri kertoi melko täydellisen paranemisen olevan mahdollista." Poika katseli toista ja huomasi tämän hymyilevän vaivautuneena. "Hän oli melko nuori silloin", Blake lisäsi. Hänen pahastuneet tunteensa tytön sanallisesta hyökkäyksestä laantuivat hyvää vauhtia, mutta tämä jäisi kyllä mieleen. Poikaa huvitti kuinka kahvin nauttimisesta sai aikaan tälläistä tunteilua ja kaatoi taas hieman mustaa juomaa kurkustaan alas.

Vapautunut pöytä pysyi vapaana ja Blake jatkoi juttelemista Amyn kanssa leikkien, ettei huomannut tyhjää pöytää. Tuskin toinen tohtisi siitä huomauttaa, Amy ei olisi niin epäkohtelias ja viittaisi niinkin suoraan toivovansa pojan lähtevän. Tai mistä sitä koskaan tietäisi? Ehkä toinen oli kuorensa alla suuri kapinallinen, palvoi Saatanaa ja haistatteli mummoille kadulla kävellessään. Mielikuva sai Blaken hymähtämään leveän hymyn kera. Amy ei vaikuttanut hänelle kuvitelmien kaltaiselta tytöltä, tosin Blake ei harrastanut profilointia laajassa mittakaavassa. Hänelle riitti yleensä vain tieto toisten statuksesta ja hän valitsi sen perusteella kuka oli kiinnostava ja kuka ei. Mutta kahvi, siis kahvi, oli noussut hänen tielleen ja poika oli päätynyt juttelemaan scene-emo-friikin kanssa. Hän ei uskonut, että tyttö oli ehtinyt ensimmäisenä päivänään vielä kunnolla klikittäytyä, mutta johonkin noista kolmesta klikistä toinen kuitenkin päätyisi. Ellei pinkkimustien hiuksen takana ollut rikkaita vanhempia tai tyttö ollut vain peruukissa ja irrotettavissa lävistyksissä kulkeva vaaleahiuksinen cheerleader. Epätodennäköistä, eh?

"Miten muuten päädyit Astoniin?" Blake kysyi ja katsoi Amyä koittaen tavoittaa katsekontaktia. "Muutitko tälle alueelle, tulit erotetuksi edellisestä koulusta vai..?" Ei poika tosissaan uskonut, että Amya olisi erotettu ja tämä oli siksi tullut Astoniin. Blake toivoi myös, että Amy ottaisi sen vitsinä - ellei syy sitten oikeasti ollut erotetuksi tuleminen. Mutta sitä vartenhan kysymykset olivat; että saataisiin tietää lisää. Ja uusista oppilaista oli aina mukava tietää ehkä toisia hieman enemmän...

// joo, ne tuo ainakin persoonallisuutta :' D ainiin ja en voi vastata tähän peliin ainakaan kuuteen päivään, koska lähden lappiin : ((

Amy kuunteli kiinnostuneena Blakea. Oli mukavaa, että tämä kertoi perheestään jotain. Amy nyökytteli tälle ja pyöritti kahvikupissa olevaa lusikkaa samalla. "Ahaa", hän mumisi ja piti katseensa pojassa. Poika virnuili suloisesti, ja tämä tarttui myös Amyyn. Blake vaikutti todella kivalta kundilta. Hän kumartui eteenpäin ja painoi päänsä käsiensä varaan. Hän siemaisi nopeasti kahvia taas kerran ja keskittyi sitten tähän.

Amy vilkaisi tyhjää pöytää ja sitten Blakea. Tämä ei noussut tai tehnyt mitään elettä siirtyäkseen sinne. Ei hän tietenkään halunnut pojan lähtevän, mutta häntä nolotti niin paljon että ei kehdannut edes katsoa poikaa suoraan silmiin. Blake näytti mietteliäältä ja olevan jossain todella kaukana, vaikka hän istuikin Amya vastapäätä. Tämä tuijotti häntä ja Amy käänsi äkkiä katseensa toisaalle. Toivottavasti tämä ei ajatellut häntä ja hänen tokaisuaan. Jos Amy osaisi palata ajassa taaksepäin, hän tekisi sen heti ja peruisi sanansa. Hän ei silti viitsinyt pyydellä enää anteeksi, koska hän ei halunnut vaikuttaa epätoivoiselta ja heikolta. Hän halusi vain unohtaa asian nopeasti. Mitä nyt sitä enää unohtaisi... Hän muistaisi varmasti tämän koko loppuikänsä. Hän nojasi taaksepäin ja painoi päänsä kiinni loosiin. Amya väsytti. Koko koulupäivä oli ollut rankka ja eritoten vittumainen. Yksikin väärä sana Blakelta ja hän räjähtäisi. Amy kuitenkin yritti hillitä itseään ja tukahduttaa turhautumisensa kahviin, joka ei nyt maistunut yhtä hyvältä kuin ennen. Aina kun hän vain katsoi kahvikuppiaan hän punastui häpeästä. Onneksi kahvia ei enää ollut paljonkaan jäljellä.

Amy kohotti katseensa Blakeen kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen hymynsä hyytyi. "No tuota", hän mutisi ja mietti miten esittäisi asian. Amy naurahti pojan sanoille. Voi kunpa kyseessä olisikin ollut vain pelkkä koulusta erottaminen, hän ajatteli surullisesti. "Vanhempani... ovat eronneet", hän sanoi hiljaa ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitä pitkin. Hän hieroi vaivautuneena toista olkapäätään, yrittäen samalla saada lämmön palaamaan. Hän kulautti suuren määrän kuumaa kahvia, joka lämmitti mukavasti. "Äiti halusi muuttaa heti eron jälkeen." Amy vilkaisi poikaa ja tekaisi hymyn tälle. "Ja tässä sitä nyt sitten ollaan", hän naurahti ontosti ja jyysti alahuultaan.

// Oukkidoukki, pidähän hauskaa Lapissa! :] //

Blake huomasi Amyn vilkuilevan tyhjään pöytään ja mietti hetken, halusiko tyttö hänen siirtyvän sinne. Toisellakaan ei näyttänyt olevan enää paljon kahvia jäljellä ja heillä oli hyvä keskustelu meneillään. Eikä Blake todellakaan aikonut siirtyä, mutta odotti silti sanoisiko Amy jotain vapaasta pöydästä. Toinen ei kuitenkaan sanonut pöydästä sanaakaan.

Pöydässä oli vallinnut jonkin aikaa täysi hiljaisuus, jonka Blake oli rikkonut kysymyksellään. Ja tämä kysymys aiheuttikin toisen käytöksessä taas epävarmuutta, jonka poika oli hetkeksi tulkinnut poistuneen. Tämä ei ollut olettanut koulua koskevan kysymyksen aiheuttavan sellaista reaktiota ja mietti jo, oliko osunut arkaan paikkaan. Amyn kuitenkin naurahtaessa Blakeakin alkoi hymyilyttää ja tämä kuuntelikin toisen vastauksen vino hymy kasvoillaan. Jossain määrin poikaa harmitti tämän esittämä kysymys ensimmäisen osan vastauksesta kuultuaan. Hän oli varmaan palauttanut ikäviä ajatuksia tytön mieleen toisen vanhempien erosta. Hänen omat vanhempansa olivat yhä onnellisesti aviossa, minkä vuoksi hän ei osannut mukautua eronneiden vanhempien lasten tunteisiin. Eikä hän pahemmin osannut sanoa, miltä omien vanhempien ilmoitus erosta tuntuisi. "Ikävä kuulla", Blake harmitteli kun muuta ei osannut sanoa. Toinen kyllä hymyili, mutta se tuntui niin teennäiseltä kun toinen puri huultaankin surua pidätellen. Mutta poika oli tottunut esittämiseen, taitavaa näytelmää sai todistaa monissa kerman keskusteluissa ja tapaamisissa. Oli näytettävä iloiselta ja kuulostettava kohteliaalta, vaikka läheskään joka kerta moinen ei vastannut todellisuutta. Amyn teeskentely oli kuitenkin erilaista. Tyttö ei halunnut ehkä ajatella asiaa ja esitti itselleenkin iloisempaa kuin mitä oli. Tai niin Blake tulkitsi.

Poika ei osannut sanoa mitään, joten pakoili hiljaisuutta juomalla kahviaan. 'Ei enää monta kulausta jäljellä', Blake ajatteli samalla kun kuunteli toisella korvalla urheilujoukkueen räkätystä, joka kantautui noiden pöydästä. Hän vilkaisi kulmiensa alta, mikä nyt oli niin hauskaa, mutta ei tajunnut mistä nauru johtui. Cheerleadereiden pöydästä kuitenkin kuului hiljaisia huokailuja, kun tytöt katselivat pelaajia ihailua katseessaan. 'Mitä ihailtavaa tuossakin oli?'

// ei siellä nyt niin hauskaa ollut : D mökissä kyyhötin, jeeee.

Amy huokaisi mielessään. Hänellä oli inhottava olo. Blake näytti yhtä vaivautuneelta kuin hänkin. Amy ei edes tiennyt, mitä tekisi. Mitä ajattelisi, mitä haluaisi. Haluaisiko hän että Blake siirtyisi vapaantuneeseen pöytään, jäisi hänen seuraansa vai lähtisi? Tai olisiko hänen pitänyt tehdä näin. Amy oli kuin lamaantunut, hänestä tuntui ettei pystyisi liikkumaan. Amy ei vain pystynyt nousta loosista, ja se turhautti häntä aivan mielettömästi. Hän ei myöskään halunnut pyytää poikaa lähtemään pois.

Amy laski katseensa käsiinsä, jotka näyttivät vähän vapisevan. Hän puristi kädet nyrkkiin ja yritti estää näiden vapinan. Hän vilkaisi kulmiensa alta Blakea, joka näytti yhä enemmän hermostuneemmalta. Amy pakotti hymyn kasvoilleen, mutta hänen silmänsä viestivät surua. Hän nyökkäsi pienesti pojan sanoille ja kohotti vapisevin sormin kahvikupin taas huuliensa eteen. Amy kulautti oikein kunnolla, ja ilokseen, sekä harmikseen, huomasi kahvikupin olevan tyhjä. Hän vilkuili tämän väliä kahvikuppia ja Blakea. Mitä sitten? Amy puristi kahvikuppia sormiensa välissä ja mietti mitä seuraavaksi tekisi tai sanoisi.

Amy aikoi juuri aukaista suunsa, mutta äkillinen äänekäs naurunremakka keskeytti hänet. Hän katsoi sivusilmällä äänen suuntaan ja huomasi joukon urheilijoita ja cheerleadereita. Hän mulkaisi näitä närkästyneenä ja taisi arvata Blaken ajatukset. Helppohan se oikeastaan oli tietää, kaikkihan ajattelivat juuri samoin näistä. Amy kaivoi farkkujensa taskusta kukkaronsa ja laski kahvikupin viereen tietyn määrän. Sitten hän katsoi anteeksipyytävästi Blakea. "Kiitos", hän kuiskasi hiljaa ja nousi. Amy lähti astelemaan hitaasti ovea kohti. Puolimatkassa hän pysähtyi ja kurkisti olkansa taakse. "Ja anteeksi. Ehkä näemme vielä", hän lisäsi ja hymyili kiitollisena Blakelle. Ja sitä Amy todellakin toivoi, että he näkisivät vielä. Ensimmäistä kertaa hän oli onnellinen, että hän oli Aston High Schoolissa. Amy jatkoi ovelle ja astui ulos. Vaikka hän olisi satuttanut minua kuinka paljon vain, repinyt kuinka paljon vanhoja haavoja auki sydämestäni, en voi olla hänelle kuin kiitollinen.

// kiitos paljon hyvästä peliseurasta, ja siitä että kestit mun tökstöks tekstiä ja typoo : D Tähänkö tämä nyt sitten loppui, vai postaatko vielä jotain ? : ))

Blake katseli cheerleadereiden pöytään päin, kun Amy kiitti. Poika käänsi katseensa toiseen hieman hämmentyneenä, eikä ensin edes tajunnut tytön kiittäneen häntä. Vaikka kelle muulle tämä olisi puhunut? Tarjoilijalle ehkä, mutta missä vaiheessa tarjoilija olisi tämän luo tullut. Blake huomasi tytön kahvikupin vieressä olevat rahat ja nopea ynnäys selitti, että Amy oli kahvinsa juonut ja nyt lähdössä.

Amyn kävellessä ovelle päin Blake katseli tämän perään ja oli hiljaa. Hänellä oli vielä kahvinsa pohjat jäljellä ja nyt oma pöytä ilman seuraa. Ilman scene-emo-friikkiä. Ilman koulun uutta tyttöä. Ilman Amya. Poika odotti, että tyttö vain kävelisi ulos ja katoaisi ihmisten sekaan. Toinen kuitenkin pysähtyi ja kääntyi sanomaan jotain kiitollisesti hymyillen. Tämä kiitti uudemman kerran ja toivoi, että he näkisivät vielä. Blake nyökkäsi hieman hymyillen, mutta ei ollut varma ehtikö tyttö sitä huomata, sillä pian tuo oli jo kadonnut ulos.

Blakesta tuntui kuin hän nyt vasta kuulisi kunnolla kahvilan äänet. Lusikoiden kilinän kahvikuppeja vasten, huutosakkilaisten kikatuksen ja pahisten mörinän. Kuinka vanhempi mies kävi tilaamassa itselleen jotain ja käveli sitten siihen pöytään, joka oli aiemmin tyhjentynyt skeittareista. Oliko hän tosiaan syventynyt Amyn kanssa keskusteluun niin? Ajatus tuntui hassulta eikä kovin hänen tapaiseltaan. Poikaa hymyilytti ja hän tyhjensi kahvikuppinsa, nousten ylös ja luoden vielä katseen ympärilleen. Kahvinsa hän oli maksanut jo sen tilatessaan, joten tuo käveli vain ovelle ja astui ulos.
Pian Dusty'sin tarjoilijatar kävi hakemassa kyseisestä loossista kaksi tyhjää kahvikuppia ja pöytä jäi odottamaan uusia asiakkaitaan.

// Kiitos pelistä myös mun puolestani, tätä oli mukava pelata! :--) //