Kahvia, tupakkaa ja tylsyyttä

Kahvia, tupakkaa ja tylsyyttä

Oli keskipäivä. Tunnit olivat käynnissä, mutta silti kahvilan täytti lukuisien oppilaiden ja muiden asiakkaiden puheensorina. Kahvilan edustalla seinään nojaili vaaleahiuksinen nuori nainen. Hänen oikeassa kädessään, sormien välissä, oli tupakka. Sätkä. Eihän opiskelijalla ollut varaa ostaa "ihmistupakkaa". Tasaisin välein tyttö nosti tupakan huulilleen ja veti savua keuhkoihinsa. Mikä nautinto. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun vaaleaverikkö veti viimeiset savut, pudotti röökin maahan ja talloi sen tennarillaan. Sen jälkeen tyttö avasi kahvilan oven ja astui sisään.

Kukaan ei kiinnittänyt Abbyyn mitään huomiota kun tämä saapui kahvilaan. Niin, Abby oli tämän suhteellisen tyylikkään näköisen nuoren naisen nimi. Hän käveli tiskille, osti kahvin ja harppoi ikkunapöytään. Sinne hän istahti ja veti heti uusimman aikakausilehden kangaslaukustaan, alkaen selailemaan sitä. Oli kuolettavan tylsä keskipäivä. Seuraavan tunnin alkuun oli vielä yli tunti. Abby kohotti kahvikupin huulilleen ja maistoi kahvia. Sekin oli nautinto. Tämän tytön elämästä ei olisi tullut mitään ilman kahvia ja tupakkaa! Ainakin hän itse uskoi syvästi niin. Ja kolmas asia oli aikakausilehti. Sen seurassa oli ihan okei viettää aikaa, kun hänellä ei oikein ystäviäkään ollut. Netti oli tietysti toinen toveri, mutta kannettava ei tällä kertaa ollut mukana.

// Saa vapaasti tulla mukaan. Hiukka lyhyt pätkä tuli, mutta juu...

//Jos mä sit tulisin ? :)//

Sjúrður käveli rauhallisesti kadulla lähinnä tuskaillen mielessään jatkuvaa auringonpaistetta ja kuumuutta. Poika oli juuri päässyt puuduttavaakin puuduttavammalta tanskan tunnilta. Yliaikaahan siellä oli mennyt, muttei se häntä voisi vähempää häiritä. Samassa hän kuuli puhelimensa soivan. Hän katsoi hetken ihmeissään soittajan nimeä. Gestur ! Sjúrður hymyili suuresti vastatessaan puhelimeen. Gestur oli ollut hänen parhain ystävänsä kotona aina. Pian pojankloppi avasi kahvilan oven jatkaen naurun sekaista fäärin puhumista Gesturille. Hän herätti varsin paljon huomiota oudon kielensä takia, muttei hän itse edes huomannut asiaa. Hän oli liian innoissaan puhumassa Gesturille. Lopetti kuitenkin puhelun päästessään tiskille asti tajutessaan, kuinka kallis puhelusta tulisi joka tapauksessa. Hän soittaisi illalla Skypellä takaisin. Hän tilasi kaakaon hymyillen kohteliaasti. Otettuaan suuren kaakaokupin käteensä, katseli Sjúrður ympärilleen. Ei yhtäkään täysin vapaata pöytää. Hänen katseensa pysähtyi Abbyn pöytään. Siinä olisi tilaa. Saisi kelvata.

"Halló !" sanoi ystävällisesti, hymyillen parasta hymyään. "Haittaisiko teitä, jos istuisin tuohon ?" kysyi odottaen vastausta ehkä sekunnin. Poika istuutui pöydän ääreen laskien kupin pöydälle. Samalla hän kaivoi maahan lasketusta laukustaan esille fäärin kielisen musiikkilehden, jonka hän oli ottanut luvatta isolta veljeltään aamulla. Siemaisi pienesti lämmintä kaakaotansa varoen sotkemasta itseään kokonaan kermavaahtoon. Hänellä olisi tunti aikaa saada lehti avatuksi, juoda kaakao ja kadota takaisin kouluun. Kouluun, jossa monet kyllä tiesivät hänet, muttei hänellä ollut siellä oikeastaan edes tuttuja. Katseli hetken ympärilleen. Outo tunne valtasi hänet. Hän oikeastaan tienyt, missä hän oli tai miten päin hänen pitäisi olla. Siltikään hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan. Hengitti kerran syvään ennenkuin avasi lehden.

//Sorry, ei kovin kummone täl kertaa '^^/

Abby ei aluksi tajunnut lainkaan, että hänen pöytäänsä istahti tuntematon poika. Pian tyttö kuitenkin tajusi nostaa sinertävien silmiensä uteliaan katseen tulokkaaseen. Pää kallistui aavistuksen oikealle ja katse muuttui entistäkin uteliaammaksi.
"Eeeei... Ei haittaa", Abby tajusi vastata pojalle ääni vähän karheana, vaikka toinen oli jo istuutunut. Tytön katse laskeutui pojasta tämän esille ottamaan lehteen. Heti Abby erotti, että ihan paikallinen lehti tuo ei ollut.
"Mitä kieltä tuo on?" vaaleaverikkö kysäisi muitta mutkitta. Tyypillistä Abbyä - aina niin kovin utelias, vaikka ei päällepäin tuosta ujon ja hiljaisen näköisestä naisenalusta uskoisi. Tytön silmät siirtyivät takaisin pojan kasvoihin. Katse oli tutkiskeleva ja uteliaisuus paistoi siitä helposti läpi. Olipas Abby avoimella tuulella. Ehkä seura tässä tylsyydessä teki todellakin terää. Tyttö kohotti kahvikupin huulilleen ja odotti tulokkaan vastaavan. Tottahan toki tuon lehden arvoitus oli selvitettävä.

// Juu, mukaan vaain. : ) Ja typerän lyhyt pätkä taas. Ehkä huomenna inspaa! : D

Sjúrður kummastui hieman toisen myöhässä tulevaa vastausta. Hän oli jo ehtinyt olettaa, ettei toinen edes aikoisi vastata. Hymyili kuitenkin hurmaavasti nostaessaan katseensa lehdestä. Ei sitä koskaan tietäisi, mihin yksi keskustelu johtaisi. Toisaalta, vihdoinkin joku puhui hänelle omasta tahdostaan. Aika yleisiä olivat keski-ikäisten miesten ihmettelyt, mitä Sjúrður puhunut puhelimeen tai puhui veljensä kanssa tai mitä hän sattui lukemaan. Hänestä se oli lähinnä hauskaa.
"Njaa ! Se on fäärjä," sanoi katsoen toista silmiin. Samassa hän tajusi, ettei toinen varmasti edes ollut koskaan kuullutkaan tuosta epämääräisestä saarirykäelmästä. "Sitä puhuttaan Färsaarilla, joit ej meinnaa edhes löyttää kartalta" jatkoi naurahtaen lopussa.
Siemaisi uudelleen kaakaotansa vilkaisten samalla ikkunasta ulos. Samassa hän tajusi tuon pistävän hajun, tupakan. Se se oli, mikä häntä oli häirinnyt jo ulkona. Naurahti pienesti itsekseen. Ei häntä itseasiassa koko haju voisi vähempää kiinnostaa.
"Olen Sjúrður Tollakson, hauska tavata teidhät..?" kysyi toiselta varsin luonnollisesti katsoen tätä syvälle silmiin, tietenkin hymyillen kohteliaasti.
Hän sulki lehden, muttei vielä laittanut sitä pois. Hän piti oikeata kättään kevyesti lehden kannen päällä. Todennäköisesti toinen juoksisi varsin nopeasti pois tai keskittyisi tämän jälkeen heti omaan lehteensä varsin intensiivisesti. Sjúrður lähinnä vain yrittäisi saada itsensä menemään kouluun asti lintsaamisen sijaan. Toisaalta ei hänellä olisi edes muutakaan tekemistä tänään kuin olla koulussa. Illalla hän voisi vihdoinkin muistaa palauttaa lehden Aleksandurille, jos tämä edes kaipaisi lehteänsä.

Abby vastasi ystävällisesti toisen hymyyn. Hymy kuitenkin suli pikaisesti neidon siroilta kasvoilta. Abby ei nimittäin ollut kovin hymyilevää sorttia. Ainhan toisen kasvot olivat peruslukemilla.
"Fääriä. Hmm, olen varmaan joskus kuullut... tai sitten en", Abby sanoi pientä naurua äänessä vivahtaen. Sen jälkeen tyttö kohotti kahvikupin huulilleen. Laskettuaan kupin taas pöydälle Abby laski katseensa uuteen tuttavaansa.
"Niin, minä olen Abby Wasser", tyttö esittäytyi.
"Hauska tavata vaan Sju...Sjúr... Joo, ihan liian mahdotonta minulle. Jotain fääriä taas kuitenkin", Abby heitti naurahtaen. Olipas vaalea ystäväisemme hyvällä ja niin huolettomalla tuudella. Ehkä tosiaankin seura oli nyt sitä mitä Abby tarvitsi. Ei pelkästä aikakausilehdestä ollut loppuiäksi seuraa. Niimpä Abby sulloikin sen jo reppuunsa ja kohotti jälleen edelleen pienesti höyryävän kahvikupin huulilleen.

"Mjaa-a, ej niist saarista tarvitse edhes olla kuullut mitään," vastasi tapansa mukaan naurahtaen lopussa.
Sjúrður tiesi varsin hyvin, ettei edes tanskalaiset aina muistaneet niitä pieniä saaria, jotka kuuluivat Tanskalle. Ei häntä edes loppujen lopuksi kiinnostanut muiden tietämiset. Färsaaret olivat jotain niin omaa, ettei niitä vain voisi ymmärtää käymättä siellä. San Diegossa monilla oli jo vaikeuksia käsittää, ettei siellä olisi yhtäkään McDonald'sia.
"Älä tee nimestäni liian vaikeata, Abby, ..njajaa.. Shjuurdhur kelpaa yhtä hyvin ..mjaa.. tai vain Shjuu", sanoi hymyillen leveästi ja naurahdellen pienesti muutaman kerran kesken puheensa. "Ej edhes fääriläiset sano sitä mitenkään samalla tavalla", jatkoi naurahtaen.
Huomasi, että neito oli jo laittanut lehtensä pois jossain välissä. Ehkä Sjúrðurkin laittaisi lehtensä pois ennen kuin olisi onnistunut kaatamaan kaakaonsa sille, jos innostuisi selittämään jotain. Laitettua lehtensä mustaan olkalaukkuunsa, hän otti pienen hörpyn kaakaostaan ja laski kupin takaisin pöydälle kuitenkin pitäen vasenta kättään löyhästi siinä kiinni.
"Oletko viettämässä hypärjä täällä?" kysyi lämpimästi hymyillen lähinnä välttääkseen keskustelun pyörimisen itsessään. Kuuluihan se hyviin tapoihinkin puhua myös muustakin kuin itsestään. Hänestä Abby ei ainakaan vaikuttanut sellaiselta, joka lintsaisi kovinkaan usein. Tai sitten Abby olisi juuri valmistunut. Noo, neidistä varmasti olisi kohteliasta, jos häntä luultaisiin vuoden pari nuoremmaksi.

"Okei, eli siis Shjuu. Paljon helpompaa", Abby sanoi samalla päätään kevyesti nyökähtäen. Hetkeksi tytön katse harhaili kahvilassa. Niin paljon erilaisia ihmisiä. Tiskin luona muutama urheilija ja cheerleaderi loi paheksuvia katseita etäämmällä olevaan nörttipoppooseen. Helvetin klikit. Abby ei voinut sietää niitä. Eikö kaikkien kuuluisi olla saman arvoisia? Eipä näköjään. Vaikka tytön olisi tehnyt mieli huutaa koko koululle oma mielipiteensä - hän pysyi vaiti. Hän halusi olla huomaamaton. Niin ei tulisi ylimääräisiä ongelmia tälläiselle tavalliselle naisenalulle.
"Juu, sitäpä hyvinkin. Noin tunnin päästä alkaa valinnainen", Abby vastasi pojan kysymykseen lähes heti kun toinen oli esittänyt sen.
"Entäs sinä? Samalla asialla?" Tyttö kysäisi puolestaan. Mielummin Abby puhui toisesta osapuolesta kuin itsestään. Tietysti hän vastasi kysymyksiin mitkä hänelle osoitettiin, mutta nopeasti neitonen vaihtoi puheenaiheen keskustelukumppaniin.
"Vai lintsaatko?" Abbyn huulille kaartui virne. Lintsaaminen. Sitä tämä tyttönen oli harrastanut turhankin usein parin ensimmäisen vuoden aikana. Sen takia hänen opiskelunsa saattoivat venyä neljännelle vuodelle. Nyt kolmantena vuonna Abby kuitenkin oli ottanut itseään niskasta kiinni. Pakkohan sitä oli opiskella, että pääsisi jatkamaan eteenpäin ja uusia ulottuvuuksia kohti.

"Jaa! Valinnainen ? mjam.. Mistä aineesta ?" kysyi hymyillen ja katsoen toista silmiin hetken. Pian sen jälkeen hänen katseensa alkoi harhailemaan myös kahvilassa. Tunnelma oli jotenkin tylsä. Muutaman ihmisen porukoita pöydissä, joista ei yhdestäkään kuulunut naurua. Hymyilykin näytti olevan vaikeata. Hän ei vain voinut ymmärtää, miksi ei saisi hymyillä tai nauraa. Ei hän kuitenkaan jaksanut sen syvemmin asiasta välittää.
"Jajaa, toinen tanskan tunti alkais kans tunnin kuluttuu. En voi käsittää, miksi kahdhen tanskan tunnin väliin jätettiin hypäri. Mjaa, ei kukaan kestäisi sitä kielt kahta tuntii putkeen", sanoi nauraen pehmeästi loppulauseessa muutamankin kerran siirtäen katseensa takaisin Abbyyn. "Ei viitsi lintsata, kun olen kerta tänne asti joutunut keskeltä ei mitään", vastasi varsin nopeasti toiselle.
Oikeasti hän ei vain viitsinyt lintsata, koska hänellä ei olisi mitään tekemistä keskellä päivää. Vanhemmat vain suuttuisivat siitä ja vaikeuttaisivat hänen elämäänsä lisää. Aivan kuin täysin vieraassa paikassa oleminen ja opiskelu vieraalla kielellä eivät olisi jo tarpeeksi pojan sietokyvylle. Sietokyvylle, jota hän oli itse päättänyt venyttää ja kestää täällä hyvin nauttien sen pari vuotta.
"Anteeksi", sanoi sitten kaivaen puhelimensa mustan farkkutakkinsa sivutaskusta. Tekstiviesti, ei mitään olennaista. Hän voisi vastata vaikka sillä tanskan tunnilla. Laitto puhelimensa nopeasti pois.

"Journalismi", Abby tokaisi. Se, jos mikä kiinnosti häntä valtavasti. Toimittajan urasta kun nainen sattui suuresti haaveilemaan. Olisi se ihanaa jonain päivänä olla töissä jossain joukkoviestintään liittyvässä. Sanomalehdet, uutistalot... Mitä vain, kunhan saisi olla median lähellä. Niin Abby ajatteli.
"Tanska... En osaa sanaakaan sitä kieltä", Abby naurahti. Yleensä nainen osasi yhdestä jos toisestakin kielestä muutaman sanasen. Englanti ja saksa sujuivat tietysti mutkattomasti, mutta myös muita kieliä tämä hallitsi jonkun verran. Eniten Abby oli perehtyny japanin ja espanjan kieliin.
"Sano jotain tanskaksi", tyttö kehotti ja sekoitteli kahviaan lusikalla. Toisella kädellään hän sipaisi vaalean, pitkän hiussuortuvan pois sinertävien, kirkkaiden silmiensä edestä. Mokomatkin hiukset! Aina ne olivat tiellä.

"Oletko kiinnostunut journalismista vai onko se vain otettu, mjaa koska jotain täytyi ottaa ?" kysyi jatkuvan hymynsä takaa. Journalismi oli jotain, mitä Sjúrður ei vain voinnut käsittää. Hän hyvä jos jaksoi edes lukea lehtiä, ainakaan englanniksi. Ehkä se oli kielimuuria, ehkä se vain oli hänen päänsä sisällä. Hän ei vain koskaan ollut saanut kiinni englannista samalla tavalla kuin tanskasta, jota hän ei koskaan ollut oikeasti käyttänyt.
"Ung pige stopper nu at spørge spørger om danske sprog, tak", vastasi toiselle varsin nopeasti naurahtaen. Ehkä ensimmäinen kerta, kun hän oli koskaan tarvinnut tanskaa luokkahuoneen ulkopuolella. "Ej tanska ole mikään hieno kieli. En edhes puhu sitä muuten kuin fäärjin murteella. Lähinnä osaan sitä, kun on pakko. En muuten olisi koskaan edhes voinnut kuvitella opiskelevani sitä", jatkoi varsin sujuvasti heti nauraen lopussa.
"Oletko kiinnostunut eri kielistä ?" sanoi varsin uteliaan kuulloisena.
Poikaa jotenkin häiritsi, kun huomio siirtyi jatkuvasti häneen. Toisaalta, ehkä vain parempi näin. Niin kauan kuin juttu sujuisi ongelmitta. Neito vaikutti hiljaisemmalta tyypiltä, muttei selkeästikään ujolta. Ujona hän ei olisi koskaan edes uskaltanut puhua Sjúrðurille.

"Kiinnostunut tottakai. Muut valinnaiset eivät niin kovasti edes kiinnostaneet", Abby vastasi pojan ensimmäiseen kysymykseen hymähtäen. Tottakai valinnaisaineen tuli kiinnostaa edes vähäsen. Eihän tunneilla muuten jaksaisi.

Shjuun annettua taidennäytettä tanskan osaamisestaan Abby puhkesi hymyyn, jossa valkea hammasrivistö paljastui.
"Vautsi, mitä sanoit?", vaaleaverikkö kysäisi vetäen hitaasti ilmeensä peruslukemille, vaikka hymy jäikin vielä leikittelemään tytön sinertäviin kissamaisiin silmiin. Silmissä ei ollut meikkiä oikeastaan ollenkaan. Ehkä ripaus ripsiväriä ja kulmia oli korostettu. Varsin meikitön Abby oli, mutta ei suinkaan ruma.

"Kielet, oi... Rakastan kieliä", Abby voihkaisi kun poika oli udellut tämän kiinnostusta kielistä.
"Entä sinä? Osaatko monia kieliä?" tyttö vaihtoi jälleen puheenaiheen seuralaiseensa tajuamatta ollenkaan, että toista saattoi tämä häiritä. Mutta sellainen Abby oli. Arka kertomaan itsestään... Mutta odottakaapa vain kun keskusteltiin aiheesta, joka todella herätti mielipiteitä ja kiinnostusta tässä neidissä!

Sjúrður oli pienesti imarteltu Abbyn vihdoinkin hymyillessä edes hetken. Todella kaunis hymy. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan sitä ääneen.
"Orsakið meg, eg veit ikki..." sanoi huomaamattaan. Pian kuitenkin purskahti nauruun hieman hämillään.
"Anteeksui, en oikeastaan osaa kääntää tanskaa enää", sanoi naurun seasta, kun oli hetken hakenut oikeata kieltä. Piti kuitenkin pienen tauon ennen kuin jatkoi: "Mma-aa, ehkä jotenkin näin: "Neito lopettaa nyt kysymysten kysymisen tanskan kielestä"", sanoi mahdollisimman ystävällisen kuulloisena hymyillen avoimesti.
Poika mietti hetken vastausta seuraavaan kysymykseen. Kyllä hän yhtä jos toista kieltä osaisi, periaatteessa ainakin.
"Siis en oikein tiedhä.. Fääri ja tanska molemmat lähes yhtä hyvin, engklanti ehkä jotenkin sinnepäin", sanoi nauraen. "Mutta jos osaa fäärjä ymmärtää myös islantia. Ja patkotanskan takja osaan myös norjaa ja ruotsia. Mjaa ruotsia en kyllä varsinaisesti pysty edes lukemaan. Jaa, se on outo kieli", sanoi purskahten nauruun lopuksi.
"Osaatko suinä montaa kieltä?", kysyi hörpätän huikan kaakaostaan.
Hän oli jo ennen pöydän ääreen istuumistaan huomannut neidon varsin kauniiksi. Poika oli varsin tietoinen siitä, että hän todennäköisesti olisi toisen mielestä vain pikku pojankloppi. Tuon ajatuksen turvin Sjúrður onnistui pitämään ajatuksensa oikeilla teillä.

"Saksaa osaan hyvin, vaikka muutinkin jo 6-vuotiaana tänne", Abby kertoi ennen kuin hörppäsi hiukan kahvistaan. Tupakan maku kummitteli suussa edelleen, mutta kahvi oli lähes kokonaan peitonnut sen. Raikkaasta hajuvedestään huolimatta Abby kuitenkin haiskahti vähän tupakalle. Tai jos Abbyltä itseltään olisi kysytty, niin hän tuoksahtaisi. Tyttö oli polttanut kolmetoistavuotiaasta ja seurannut koko elämänsä vierestä isänsä tupakanpolttoa. Se haju oli jotenkin kotoisa, aina ollut lähellä. Hassua ajatella sellaisesta keuhkontervaajasta kuin tupakasta näin. Mutta Abby vain tunsi olonsa niin kotoisaksi, vaikka yhä katuukin polttamistaan. 5-vuoden jälkeen polttaminen on kuitenkin vaikea lopettaa. Liian vaikea Abbylle.
"Englanti sujuu hyvin. Espanjakin on kiva kieli... Ja japani", vaaleaverikkö kertoi itsestään. Yllätys, että toisesta sai noinkin paljon irti.
"Ruotsi kuulostaa kyllä kivalle, ainakin minun mielestä. Sitä voisin vähän tavata seuraavana", Abby rupesi pohtimaan, mutta naurahti sen jälkeen. Ehkä olisi paras keskittyä ihan vain omiin koulutehtäviin, eikä ostella huvikseen ruotsinkielen kirjoja.

Abby vilkaisi kelloaan. Puolen tunnin kuluttua alkaisi journalismin tunti. Miten ihanaa.
"Kohtahan sinä pääsetkin jo tanskan pariin", tyttö hymähti uudelle tuttavalleen.

Sjúrður antoi katseensa kiertää hetken kadulla kulkevissa ihmisissä. Ei yhtäkään tuttua, ei yksikään kasvoja, jotka hän olisi jo nähnyt. Niin outoa. Hän oli tottunut tietämään kaikki Färsaarten asukkaat edes kasvoilta. Kotikaupungissa hän ei päässyt minnekään, jossa ei tulisi tuttuja vastaan. Jotenkin surullista. Hän oli vain yksi harmaa kasvo tuhansien joukossa. Samalla hän oli hyvin tyytyväinen. Vihdoinkin hän oli vapaa siitä, että kaikki tietäisivät hänet. Jos hän päättäisi tehdä jotakin, niin ensimmäisenä asiana kotona hän ei kuulisi siitä.
"Mjaa, olet siis syntynyt Saksassa?" kysyi palauttaen katseensa toisen silmiin, omiensa loistaessa hymyn kanssa. Piti katseensa selkeästi toisen silmissä. Hänellä ei olisi varaa antaa ajatusten herpaantua.
"Nnj-aa, miten oikein jaksat opiskehla noin montaa errilaista kieltä?" kysyi pienoisesti kummaksuen, silti hymyillen ystävällisesti.
Sjúrðurin mielestä tanska ja fääri olivat jo tarpeeksi erilaisia. Englannista ja fääristä puhumattakaan. Varmasti hänen kielipäänsä riittäisi yhden jos toisenkin kielen opiskeluun, mutta hän pärjäisi nyt jo viidellä tai kuudella kielellä. Laiskuus oli iskenyt poikaan jo kauan sitten.
"Ruotsi kuuhlostaa lähinnä känniseltä laululta", sanoi nauraen. "Ej ruotsia oikesti pysty lukemaan. Se on jotain niin outoa ja käsittämätöntä", jatkoi nauraen. "Muuten se on kyllä ihan palitka kieli", sanoi lopetettua nauramisen silmät yhä loistaen. Nuori poika ei vain koskaan ollut tajunnut, että hän ei ymmärtänyt ruotsin ääkkösiä. Ainoata ongelmaa hänne ruotsin taidoissaan. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut tajuta.

Sjúrður meinasi saada kylmiä väreitä jo pelkästä toisen tanskan tunnin ajatuksesta. Taas kerran hän ei ollut tehnyt läksyä eikä aikoisi tehdäkään. Opettaja ja hän nyt eivät ihan tulleet toimeen niin hyvin kuin voisi.
"Ja suinä pääset journalismisi pariin. Varmasti paljon kivempaa ja fiksumpaa kuin joku tanska, jota täytyy päntätä vain koska on fäärjiläinen", sanoi normaaliin rentoon tapaansa peittäen turhautumisensa tanskaan hurmaavalla hymyllä.

Abby hymähti pienesti samalla kun hän taas siirsi vaalean hiussuortuva pois kasvojensa edestä. Pitkät hiukset olivat joskus turhankin hankalat. Välillä Abby harkitsi hiusten lyhentämistä tietämättä lainkaan sopisivatko lyhyet hiukset hänelle. Tosin ei sillä niin väliä olisi ollutkaan. Viimeaikoina neitokaista ei pahemmin ollut hänen ulkonäkönsä kiinnostanut. Hän ajatteli lähinnä vain koulua. Opettajien pelottelut kolmannesta vuodesta olivat todella tainneet herättäneet Abbyn.
"Juu, Saksassapa hyvinkin", tyttö vastasi pojan ensimmäiseen kysymykseen. Sen jälkeen hän nojautui hieman tuoliinsa ja silmäili ulos.

"Ai miten jaksan?", helähti tyttö vähän nauramaan kun Shjuu esitti toisen kysymyksensä.
"Ehkä sen takia, että teen sitä vapaaehtoisesti, en koulussa", Abby hymähti ja pudisteli pienesti naureskellen päätään. Tyttö taisi naurahdella hölmölle itselleen.

Journalismin ja tanskan fiksuus eroista Abby ei sanonut mitään. Hän vain kohautti olkiaan ja joi sen jälkeen kahvinsa loppuun.
"Missä sinä asut?" Abby sitten kysäisi ystävälliseen äänensävyyn. Tyttö ei selvästikään jaksanut keskustella enää kielistä. Niitä hän tavasi aivan tarpeeksi kotonaankin. Niimpä Abby vaihtoikin puheenaiheen Shjuuhun asuinpaikkaan.

Hymähteli toisen naurahduksille kannustavasti sanoen aina väliin jaa tai jajaa. Hän oli oppinut, että pitää keskustella aktiivisesti tai on töykeä. Monista tuo jaa- sanan kaikkien mahdollisten versioiden ylikuluttaminen oli varmasti ärsyttävää. Sjúrður vain tarvitsi niitä jopa omassa puheessa kootakseen ajatuksiansa samalla. Hän sekoitteli lusikallansa jo jäähtynytty kaakaonsa jämää. Lähinnä se oli sulanuttu kermavaahtoa. Tuskin hän tuota edes joisi, kunhan leikkisi sen kanssa.
"Sinulla on todella kaunis hymy ja nauru", sanoi toiselle tämän lopetettua suurimmat naurahtelut. Pieni, hentoinen puna nousi myös pojan poskille lähelle hiusrajaa haihtuen saman tien.
"Jaa, asun tuossa jokusen kilometrin päässä täältä ..mm-aa.. keskustaan päin. Perheeni omistaa Slættaratindur-nimisen ravintolan ja asumme kaikki sen yläkerrassa", sanoi hymyillen.
Ravintola oli vain kipeä muistutus kodista. Samalla se oli hänen turvapaikkansa. Jotain, jonne hän voisi paeta ja hän olisi se Sjúrður, joka hän oli ennenkin.
"Entä, missä suinä asut ?" kysyi varsin nopeasti lopetettuaan.

Abbyä ei pahemmin Shjuun jaajaattelu ärsyttänyt. Hyvä, että toinen oli mukana keskustelussa. Tai ainakin oli olevinaan.

Shjuun heitettyä pieni kehu Abbyn naurusta ja hymystä, tyttö pudisteli päätään suu pienessä hymyn kaareessa.
"Älä viitsi", toinen vain tyytyi sanomaan vaatimattomana. Abby ei yleensä ikäänkuin pitänyt kehuista. Ne jotenkin ahdistivat toista ja tämän takia nainen yrittikin ohittaa ne mahdollisimman mutkattomasti keskustelussa.
"Vautsi, oikein ravintola", vaaleahiuksinen innostui.
"Taidankin joskus tulla syömään sinne. Kunhan on aikaa", Abby nyökähti lupailevasti. Sen jälkeen tyttö kohotti katseensa kahvilan seinällä olevaan kelloon. Vielä 20 minuuttia. Jonkun ajan kuluttua voisikin lähteä lampsimaan koululle päin, Abby ajatteli.

Tytön ajatus katkesi, kun Shjuu esitti kysymyksen Abbyn asuinpaikasta.
"Asun kaupungin laitamilla. Noloa sanoa, mutta vielä perheen kanssa", 18-vuotias tokaisi. Tosiaan, Abby piti nolona sitä, että asui vielä vanhempiensa kanssa.
"Muutan varmaan jossain vaiheessa jonkun kaverini kanssa lähemmäs keskustaa", blondi jatkoi vielä.

Poika meinasi sanoa takaisin toiselle, että toiselle oli oikeastikin kaunis hymy, mutta tyytyi jättämään sen väliin. Hänelle vain tuli tunne, ettei Abby välttämättä pitäisi siitä, ainakaan juuri nyt. Ehkä toinen olikin vain vähän ujo. Samalla hänen ajatuksensa katkesivat.
"Ei se varsinainen ravintola ole. Lähinnä vain jotain, missä voi syödhä tai njauttia muutaman oluen ja rentoutua. Mjaa, ei siellä muuta tarjoilla kuin kalaa kaikissa mahdhohlisissa muodhoissa ja njajaa lammasta kanssa", sanoi hymyillen naurahdellen välistä. "Ej fääriläinen ruoka ole mitään hienoa", jatkoi nauraen.
Slættaratindur oli kuitenkin varsin näyttävä ja perinteikäs. Jotain, missä aika tuntui pysähtyvän. Jotain, missä stressi katosi. Asiakkaita oli ollut paljon enemmän kuin oletettiin. Nähtävästi hyvä ruoka kelpasi täälläkin päin maailmaa.
"Ej siinä ole mitään noloa asua vielä vanhempiensa kanssa. Jajaa, monet asuvat vielä opiskelujensa loputtua kotonsa", sanoi hetken kummasteltuaan hymynsä takana asiaa.
Sjúrður tiesi joutuvansa taistelemaan itsensä takaisin tanskan tunnille. Aika kului liiankin nopeasti, kun oli seuraa.

Abby kuunteli kiinnostuneena Shjuun selittelyä tämän perheen ravintolasta.
"Näytänkö minä siltä, että kaipaisin jotain hienoa?" naisenalku naurahti kun poika puhui hienoista ruuista. Abby oli vain tavallinen tyttö, jolle kelpasi aivan tavallinen hyvä ruoka. Kana ja kala olivat ehdottomasti neitokaisen suosikkeja. Ja kyseinen ravintolahan tarjosi runsaasti kalaa, joten ihan hyvin siellä voisi pistäysyä. Näin Abby ajatteli.

"Totta", tyttö vastasi ykskantaan Shjuun mielipiteeseen kotona asumisesta.
"...Mutta haluaisin silti jo vähän itsenäistyä. Veljetkin muuttivat vähän aikaa sitten pois", Abby jatkoi vielä, koska mutten hiljaisuus olisi alkanut kummittelemaan kaksikon välillä. Ihme, että Abby oli näinkin paljon tämän tunnin mittaisen kahvittelutuokion aikana kertonut itsestään. Edistys. Tai ehkä se oli vain tylsyys ja seuranpuute, joka sai tytön puhumaan itsestäänkin.

Sjúrður ei oikein tiennyt, miten reagoida toisen vastaukseen. Ehkä kummastelu ja oudoksuminen olisivat lähinnä pojan ajatustenkulkua. Hetkeksi tuo outo kummastelu, ihmettely ja oudoksuminen tulivat pojan silmiin. Eikö Abby oikeasti pitänyt Färsaaria keskiajalle jumittuneena viikinkivaltakuntana, jossa ei ollut yksinkertaisesti mitään nykyaikaista tai sivistykseen kuuluvaa? Välittömästi kuitenkin hymy valloitti taas pojan kauniit silmät. Hän tiesi, ettei se ollut noin. Hän tiesi kotinsa olevan täysin nykyaikainen alue, jossa kuitenkin hyväksyttiin ihmisyys ja aitous.
"Jaa, yleensä kaikki vain tuntuvat yhdhistävän Färsaaret paikaksi, jossa viikingkit vielä jahtaavat nja-aa lohikäärmeitä miekkojensa kanssa njjaa ruokana on lähinnä raakaa, kylmää kalaa ja kalanruotoja mmaa-aa ja ehkä se yksi raaka peruna, joka on rahdhattu jostain Norrjast", sanoi sitten naurahdellen. "Oikeashti ne saarret ovat täysin nykyaikaisia ..mm-aa.. harva uskoo sitä paikasta, jossa kalastaminen on yliopistotutkinto", jatkoi pienen tauon jälkeen nauraen.

Nyökytteli toisen puhuessa. Ei poika jaksanut sanoa, että aika useat tekivät niin, että alkoivat maksamaan vanhemmilleen vuokraa ja ostamaan omat ruokansa, vaikka asuivat kotonaan. Ehkä se ei vain kuulunut tänne. Ehkä täällä oli enemmän tilaa ja rakennuksia. Färsaarilla kaikki oli niin lähelle, ettei ollut tarvetta muuttaa opiskelujen perässä. Sjúrður olisi kuitenkin joutunut monien muiden lailla muuttamaan Tanskaan opiskelemaan. Hän halusi opiskella musiikkia, johon ei olisi ollut mahdollisuutta kotisaarilla eikä täälläkään.
"Onko sinulla paljon sisaria?" kysyi rentoon hymyilevään tapaansa koottuansa hetken ajatuksiansa, jotka alkoivat pahasti harhailemaan suuntaan jos toiseenkin.

"Kalastaminen yliopistotutkinto?" Abby hieman hämmentyi, mutta hämmennys sekoittui pian pieneen naurahdukseen. Sen jälkeen siroille kasvoille jäi haahuilemaan vaitonainen hymynkaarre.
"Aika hauskan kuuloista", tyttö tokaisi mietiskellen. Olihan Abby varmaan tuosta ennenkin kuullut, mutta nyt kun rupesi ajattelemaan asiaa. Elämä siellä voisi olla melko erilaista kuin täällä. Vaikka Shjuu kertoikin paikan olevan nykyaikaistunut, niin kalastajan ylioppilastutkinto hämäsi vähän. Mutta tottakai Abby silti uskoi saarten olevan nykyaikaisia.

Sen enempää miettimättä blondi keskittyi vastaamaan Shjuun kysymykseen.
"Kaksi veljeä. He ovat minua hiukan vanhempia", tyttö vastasi hymähtäen. Oh, hänen veljensä. Ehkä maailman ihanimpia ja upeimpia ihmisiä Abbyn silmissä. He olivat tälle tytölle kuin sankareita, aina olleet. Vanhempien ollessa aina töissä, veljekset olivat huolehtineet pikkusisarestaan.
"Onko sinulla sisaruksia?" Abby kysäisi puolestaan.

"Jaa, se on outo sekoitus vanhaa ja nykyistä. Mja-aa kaitki nykyaikainen löytyy, mutta njaa vanha elää rinnahla yhtä hyvin", sanoi hymyillen ja naurahten välistä.
Niinhän se vain meni. Nykyaikaiset asiat ja välttämättömyydet löytyivät, mutta perinteet olivat vahvoilla. Ikään kuin aika ei kuitenkaan kulkisi eteenpäin. Töitä saisi ilman koulutusta, jos vain olisi halukas oppimaan. Rikollisuutta ei oikeastaan ollut yhtään. Perinteisiä satoja vuosia vanhoja lauluja laulettiin ja jopa nuoriso tanssi niihin kuuluvaa rinkitanssia. Siellä pystyi olemaan aidosti oma itsensä ja sanomaan, milloin väsytti. Täällä ei. Koko ajan piti pystyä enempään, koko ajan piti kouluttautua uudelleen. Ei taukoa, ei lepoa, ei inhimillisyyttä.
"Olet hyvissä väleissä heidhän kanssaan?", kysyi havahtuen takaisin muistoistansa.
"On minulla isoveli Aleksandur ja pikkusisko Sólfríð. Jajaa, lisäksi äitini vanhemmat asuvat meidhän kanssa", sanoi varsin tyytyväisenä.
Sjúrður ei yksinkertaisesti tietäisi, mitä tekisi ilman heitä täällä. He ymmärsivät, miksi hän kaipasi kotiinsa.

Abby kuunteli keskittyneenä Shjuun selittelyä kotimaastaan. Mielenkiinto tytöllä ainakin heräsi. Ehkä jonain päivänä Abby saattaisi eksyäkkin kyseiseen paikkaan.

"Olen, olen", Abby vastasi pojan esittämään kysymykseen, joka koski tytön välejä veljiinsä.
"He ovat oikeastaan kasvattaneet minua enemmän kuin vanhempani", vaaleaverikkö naurahti huolettoman oloisesti.
"Entä sinä sitten? Oletko hyvissä vai huonoissa väleissä, kun tuollaista kyselit?" Abby alkoi sitten utelemaan. Samassa tyttö tajusikin vilkaista kelloa. Se oli kymmentä vaille! Kohta alkaisi tulemaan jo hiukan kiire.

( Sori lyhyttä tulee. Jotenkin tälläinen kahvilakeskustelu ei saa kirjoitussuoniani sykkimään. mutta sellaista ilmoittelen, että oon poissa torstaihin asti. Lähden laivalle. )

//Juu ei mitään, oishan tähän toki voinnu jotain jaksaaki kehitellä, ku aika harvalle nää mitään mukavii on, mut joo :D//

"Totta kai olen. Ihan vain uteliaisuuttani kysyin", vastasi toiselle varsin nopeasti hymyillen kummastuksensa takaa.
Sjúrður ei kait koskaan ollut edes oikeasti riidellyt kenenkään kanssa. Pientä sanaharkkaa ehkä joskus harvoin oli ollut lähinnä vanhempien kanssa, mutta siinä se. Hän ei välittänyt riidelle turhista. Ehkä asiaan vain vaikutti, että hänen kotikaupungissaan asui alle 5000 ihmistä, joten hänen olisi paha vältellä ketään siellä.
"Kohta pitäisi jaksaa palata kouluunkin", sanoi naurahtaen.
Tuskin hän olisi koskaan ollut ajoissa tanskan tunnilla ensimmäisen tunnin jälkeen. Sjúrður ei oppisi siellä mitään uutta kieliopista eikä häntä kiinnostanut yrittää muuttaa murrettaan yhtään mihinkään suuntaan.

Abby vain hymähti lyhyesti toisen uteluille. Mikä siinä.
"Oho, totta puhut", tyttö sanoi huomaten ajan kuluneen valtavan nopeasti. Oli ollut ihana pitkästä aikaa ihan vain keskustella. Keskustella ihan tavallisia asioita tavallisten ihmisten (tai no ihmisen) kanssa. Tosin Shjuu oli tietyllä tavalla hyvin erikoinen. Abby ajatteli tässä kohdassa varmaan Fääriä.
"Ehkä tästä pitäisi jo lähteä... Mennäänkö samaa matkaa?" blondi kysyi ja kohotti aavistuksen verran vasenta kulmakarvaansa.