This may be the end

Jälleen kerran kello näytti sitä, että viimeisimmätkin oppitunnit tältä päivältä olivat pian loppumassa. Pian kellot soivat ja oppilaita alkoi virrata ulos koulurakennuksella kuin muurahaisia. Kullakin oli kiire omiin touhuihinsa, kuka nyt halusi koululle jäädä pidemmäksi aikaa kuin tarvitsisi.
Mukaan lukeutui myös eräs texaslainen nuorukainen, joka oli heti kellon soitua napannut reppunsa selkäänsä ja lähtenyt ripein askelin marssimaan pois luokasta kohti ulkomaailmaa.

Robert Hamilton astui kuumaan, mutta yllättävän raikkaaseen ulkoilmaan. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin kaivoi taskustaan rutiininomaisesti tupakka-askin. Parasta tupakkaa, mitä kaupoista sai. Poika asetti yhden huulilleen ja sytytti sen mustalla sytkärillään, joka nopeasti piilotettiin takaisin taskuun. Rob lähti astelemaan rauhallisin askelin kohti parkkipaikkaa, kohti hänen armasta menopeliään, joka kauniisti loisti auringonvalon siihen osuessa. Se oli varmasti kaikista moottoripyöristä kaunein koulun parkkipaikalla, siitä Robert oli aivan varma. Hänen rakas Harley Davidson olla nökötti samalla paikalla kuin aamulla pojan sen siihen jättäessä. Kukaan ei uskaltaisi varmastikaan siihen edes hipaista, sillä sen pinta kiilsi niin upeasti, että kukaan ei halunnut liata sitä sormenpäillään. Rob piti huolta moottoripyörästään ja se todellakin näkyi.

Poika nappasi ohjaustangosta roikkuvan mustan kypäränsä käsiinsä, mutta ei pistänyt sitä vielä päähänsä. Hän asetti kypärän istuimelle, sillä hänellä oli vielä tupakka polttelematta. Hän huomasi muiden ihmisten ihailevat katseet, kun ne huomasivat Harley Davidsonin ja Robert ei voinut olla hymyilemättä ylpeästi. Oli hienoa omistaa sellainen menopeli, mikä herätti muissa kateutta.
Vaikka yleensä Robert toimi hyvin vaatimattomasti, mutta harrikka oli vain tärkeä osa Robin elämää, jota ei voinut niin vain jättää varjoon. Robert oli jo pari pitkää vuotta sillä ajellut, sen selässä sai ajatukset pakenemaan ja poika tunsi olonsa huolettomaksi.

Viimein tupakka saatiin poltettua loppuun, jolloin Robert pudotti tupakanjämät asfaltille. Hän tumppasi sen kengällään samalla, kun asetti mustaa kypärää päähänsä. Hän napsautti sen kiinni ja veti nahkatakkinsa vetoketjun kokonaan kiinni. Poika asettui istumaan istuimelle, otti tuen pois ja potkaisi pyörän käyntiin. Harrikka jyrähti pehmeästi käyntiin ja alkoi hiljalleen lämmetä. Poika pisti kiinni kypärän muoviläpän ja alkoi peruuttaa pyörällää. Ja nopeasti hän olikin jo kadonnut koulun parkkipaikalta.

//aimee ja brandsu~

Brandon oli jo hyvissä ajoin pakannut kaikki tavarat mustaan, nuhjaantuneeseen reppuunsa, noussut seisomaan, ottanut mustan, tupakan ja bensan katkuisen mustan nahkatakkinsa kainaloonsa ja poltteli tupakkaa kaikessa rauhassa luokassa oven pieleen nojaillen, välittämättä siitä, että opettajan pöydän takana istuva iäkäs naisihminen näytti olevan räjähtämispisteen partaalla ja kaikkea muuta kuin iloinen siitä, että palohälyttimet pirahtivat soimaan lähes tulkoon samaan kuin koulun kello ilmoitti oppitunnin päättyneeksi.

Oven pielessä roikkunut jätkä oli ensimmäisenä kadonnut ovesta ja asteli nyt rennoin, huolettomin askelin ulos koulurakennuksesta. Tupakka roikkui toisessa suupielessä kun Brandon asteli koulun portaat alas ja suuntasi kulkunsa kohti parkkipaikkaa.
Kelsey oli jäänyt jälki-istuntoon, joten hänen ei tarvinnut jäädä odottelemaan siskoaan. Nuorukaisen otsa kurtistui aavistuksen, kun hän ajatteli siskoaan. Tuo tuntui viime aikoina käyttäytyneen kovin kummallisesti, hankkinut enemmän hankaluuksia kuin hän itse. Ja Kelsey oli heistä aina ollut se, joka piti julkisivun puhtaana ja oli kunnollisin. Ei näköjään enää… Se kaiveli Brandonin mieltä, mutta suurempia ajatuksia sille ei uhrattu, kun parkkipaikalta bongattiin musta, koruttomalta hienojen ja kalliiden urheiluautojen seassa näyttävä volvo. Mutta Brandon ei välittänyt siitä, ettei se ehkä ollut yhtä kallis kuin niiden rikkaiden kermaperseiden kulkuneuvot, se kulki eteenpäin, oli tarpeeksi hieno hänelle, ja ennen kaikkea, se oli oma.

Tupakka roikkui edelleen suupielessä, nyt tosin savuja puhalleltiin ulos. Auton ovien lukot avautuivat napsahduksen jälkeen ja Brandon jäi nojailemaan avonaiseen auton oveen, siniharmaiden silmien katsellessa välillä ohitse kulkevia neitokaisia arvioivaan sävyyn. Toiset näyttivät happamilta, toiset iloisilta, toiset surullisilta, toiset haamuilta… Brandon pudisteli päätään nakaten tupakkansa parkkipaikan asfaltille, jättäen sen sinne savuamaan. Tuo istui autoonsa kuskin paikalle, työnsi avaimen virtalukkoon ja käynnisti volvonsa. Autoradio avattiin, pienen tilan täytti joku Brandonille tuntematon kappale.



Nuorukainen peruutti koulun parkkipaikalta ja kurvasi maantielle.

Robert ohitteli tuttuun tyyliinsä edessä ajelevia autoja. Oli niin paljon mukavempaa ajella moottoripyörällä, sillä sai ajella nopeampaa kuin autolla. Eikä koskaan jäänyt kiinni kameroihin, se oli kanssa yksi mukavempi puoli harrikan kanssa ajelemisessa.
Poika päätti tehdä pienen ajelukierroksen ennen kotiin menemistä. Häntä kyllä odottaisi kotona kannettava, jonka avulla pojan pitäisi etsiä tietoa vapaista asunnoista. Robert nimittäin etsi itselleen omaa asuntoa San Diegosta, hän ei tahtonut vaivata vanhempiaan asumalla vielä kotona. Olihan nuorukaisella työ, josta ansaitsi ihan tarpeeksi, joten poika ajatteli pärjäävänsä ihan loistavasti itsekseen.

Moottoripyörä kurvasi risteyksestä oikealle ja poika painoi lisää kaasua. Jälleen hän ohitteli autoja, kun niitä eteen tuli. Tosin poliisiauton nähdessään oli pakko hiljentää vauhtia, mutta heti poliisit ohitettuaan poika painoi lisää kaasua. Hän voisi kiertää Balboa Parkin, johon oli tutustunut parisen viikkoa sitten. Se olisi sopivan mittainen ajokierros tälle päivälle. Tankkaamaan pitäisi luultavasti matkan aikana mennä, onneksi se hoituisi melko nopeasti.

Ja Robert kääntyi taas risteyksestä oikealle, kun tuttu ja hyvin peittävä pensasaita oli tullut silmiin. Vauhtimittari näytti 80km/h.

Brandonin ajatukset olivat kiinnittyneet miettimään Kelseytä, tuon äkillisiä mielialanmuutoksia ja sähähdyksiä, joilla tuo oli viimeiset päivät vastaillut sekä hänelle että Kevinille, kun he jotain olivat kysyneet. Kuin tyttö olisi syvästi loukkaantunut jostakin…. Mutta mistä? Eiväthän he olleet tehneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Nuorukainen pyöritti auton rattia vasemmalle, hän oli aikonut alun perin mennä kaupungille, ostamaan stereoihinsa uudet kaiuttimet, edelliset kun olivat alkaneet olla niin vanhat, että ne vain rätisivät minkä kerkesivät. Mutta nyt jätkä päättikin ajaa suoraan kotiin, jäädä odottamaan, että Kelsey saapuisi. Häntä todella häiritsi se, mikä pikkusiskolla oli, kun toinen käyttäytyi niin kummallisesti. Se ei ollut Kelseyn tapaista, eikä ominaista tytölle, ja se sai Brandonin huolestumaan. Kaikista erimielisyyksistä huolimatta hän rakasti siskoaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena nuorukainen käänsi auton vasemmalle, ja hätkähti takaisin todellisuuteen vasta silloin, kun auton keulan eteen ilmestyi pensasaidan takaa moottoripyörä kuskeineen. Vaistomaisesti Brandon painoi jarrupolkimen pohjaan, ja yritti kääntää auton pois moottoripyörän ja sen suojattoman kuskin tieltä.

Liian myöhään.

Kaikki tapahtui nopeasti, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Elokuvissa kaikki tapahtui aina hidastettuna, joten kaipa sitä kuka tahansa kuvittelisi, että tällaiset tilanteet tapahtuisivat myös hidastettuina mielessä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut hidastettuna, ei alkuunkaan, vaan hyvin äkillisesti, että Robert ei ehtinyt edes henkeään vetää.

Pojan Harley Davidson törmäsi pensasaidan takaa kuin tyhjästä ilmestyneeseen mustaan Volvoon. Robert ehti reagoimaan ääneen, joka selvästi kertoi jotain musertuneen allaan. Hän lensi pyöränsä selästä, räsähti mustan Volvon tuulilasiin päällään ja kyljellään, lennähti vielä auton katolle, kunnes tömähti kovalle asfaltille pahan näköisesti vielä kierien maassa melkein autojen alle, jotka tajusivat viimein painaa jarrun pohjaan.

Robert Hamilton makasi maassa nyt liikkumattomana hahmona, kypärä pahasti haljenneena, pahasti haavoittuneena ja verta vuotavana. Hänen rakas Harley Davidson oli hajonnut moniin osiin asfaltille ja jokaiselle, joka sen näki oli varmaa, että sitä ei saataisi mitenkään kuntoon.
Ihmiset nousivat ulos autoistaan hengitystään pidellen. Aluksi kukaan ei tajunnut mitään, mutta sittenpä vasta oikea paniikki alkoi. Ihmiset alkoivat huutaa toisilleen, soittivat hätänumeroon ja rohkeimmat yrittivät auttaa tätä moottoripyöräilijää, jonka epäiltiin välittömästi kuolleen moisessa yhteenotossa. Vauhti oli ollut hurja, molemmilla!

Moottoripyörän kuski iskeytyi tuulilasia päin, Brandon kuuli ryminää kun jätkä kieri katon päältä ja lensi mitä luultavimmin maahan. Jätkä ei ehtinyt tehdä mitään, kun kuin tyhjästä eteen oli ilmestynyt katulamppu. Auton keula törmäsi päin tolppaa, volvon keula rutistui kasaan ja Brandon iskeytyi rajusti päin tuulilasia, nuorukainen kun oli kaikkien ajatuksiensa keskellä unohtanut laittaa turvavyön lähtiessään koululta.

Tuulilasia pitkin valui verijanoja, sekä ulko- että sisäpuolella. Brandon ehti kohottaa sen verran päätään, että näki ruttaantuneen moottoripyörän, tummalla asfaltilla makaavan kuskin, jonka kypärä oli haljennut, kasvot veressä. Ympärillä pyöriviä ihmisiä, sekavia huutoja "soittakaa ambulanssi", "tulkaa auttamaan", "pahasti haavoittunut", "kuollut"...
Oliko moottoripyörällä ajanut jätkä kuollut?

Brandon menetti tajuntansa.

Onnettomuus pysäytti välittömästi liikenteen ja ihmiset olivat jääneet tuijottamaan onnettomuutta kauemmaksi. Ihmiset olivat uteliaita ja samalla kauhuissaan.
Kirkkaansiniset silmät tutkivat tilannetta ihmisjoukon seasta, kunnes vaaleaverikkö oli melko varma, että Brandon Moore oli toinen loukkaantuneista.
Viisi vanhempaa miestä olivat juosseet auttamaan loukkaantuneita nuorukaisia ja naiset sopersivat hädissään puhelimiinsa. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä.

Evangelina Dolly kiiruhti kolmen miehen luo, jotka olivat rientäneet tuulilasin läpi lentäneen pojan avuksi. Vaaleaverikkö joutui kauhukseen toteamaan, että toinen oikeasti oli Brandon, Kelseyn veli. Miehet laskivat Brandonin alas asfaltille, kun he olivat kantaneet toisen turvaan romuista. Angel laskeutui nuorukaisen vierelle ja katseli ilmeettömänä toisen verestä tahriintuneita kasvoja. Angel oli silloin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, hänen sydämensä takoi hullusti rinnassa ja silmät kääntyivät hetkeksi aikaa pois pojan kasvoilta.
Pahiksen katse osui sitten kahteen mieheen, jotka saivat neuvoa hätäkeskukselta erään naisen kaiuttimen avulla. Miehet irrottivat mustan kypärän nuorukaisen päästä, ja näky oli aivan kauhea. Pojan päässä törrötti kypärän osia ja kasvoille norui punaista nestettä.

Angel kuuli pian ambulanssien sireenit ja pää kääntyi takaisin katsomaan Brandonia. Ambulanssi kurvasi paikoille ja käski ihmiset kauemmas. Angel totteli ja jätti Brandonin yksin. Hoitajat nostivat Brandonin ja tuon tuntemattoman pojan paareille ja veivät autoon. Angelilta kysyttiin, halusiko hän lähteä mukaan sairaalaan, kun hänet oli nähnyt Brandonin vierellä. Pahis ei sen kummemmin miettinyt, vaan astui sisälle ambulanssiin, joka lähti sireenit ulvoen paikalta. Neito kaivoi taskustaan kännykkänsä ja alkoi näpytellä tärisevin sormin viestejä eräälle ihmiselle, joka oli viime päivien saatossa tullut yhdeksi lähimmäksi.

"Brandon joutui onnettomuuteen. Häntä viedään sairaalaan. Odotan siellä.
~Angel"

Neito lähetti viestin Kelseylle ja sulki silmänsä rauhoittaakseen itseään.

Kännykkä piippasi uuden viestin merkiksi.

Kelsey Moore istuskeli vielä eräässä Aston High Schoolin luokassa, jalat ristittyinä pulpetin päälle. Hän odotti jälki-istuntonsa päättymistä, sitä olisi jäljellä vielä sellainen nelisenkymmentä minuuttia. Luokkahuoneessa oli myös kolme muuta tyyppiä, näyttivät ihan seinähulluilta.

Tummaverikkö kaivoi puhelimen harmaiden pillifarkkujensa taskusta ja napsautti läpän auki. Viesti oli Angelilta.
Tytön otsa kurtistui hetkeksi, ei ollut ehkä täysin Angelin tapaista tekstailla kesken päivän. Sormi painoi nappia ja viesti aukeni ruudulle.

Ruskeat silmät lukivat tekstin kertaalleen läpi, pysähtyivät tuijottamaan kännykän ruutua, kelasivat viestin sana sanalta yhä uudelleen ja uudelleen läpi, kykenemättä sisäistämään sitä.
Brandon joutui onnettomuuteen. Häntä viedään sairaalaan.
Hän palasi vasta uudemman kerran todelliseen maailmaan, kun opettajan pöydän takana istuva mies naputti kynäänsä pöydän pintaa vasten.
"Puhelin pois neitiseni", kuului käsky tuon suusta, mutta sen sijaan, että Kelsey olisi laittanut kännykkänsä pois, tuo ponkaisi ylös pulpetista, kahmaisi yksinkertaisen, ruskeaa nahkaa olevan olkalaukun mukaansa ja marssi ovelle sanaakaan sanomatta.
"Pysähdy! Et lähde minnekään! Saat kaksi tun-"
Lauseen loppu jäi Kelseyltä kuulematta, sillä kun tuo oli luokkahuoneesta ulos päässyt, tuo pisti juoksuksi.

Koulu oli kauempana takanapäin, kun tyttö oli juossut bussipysäkille. Tuo hyppelehti kärsimättömänä paikallaan, vuoroin hakkasi jalallaan maata, vuoroin pureskeli kynsiään, vuoroin haroi hiuksiaan. Odottaen vain, että bussi ilmestyisi kulman takaa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se saapuikin, pysähtyi koulun kohdalla. Kelsey syöksyi sisään, maksoi ja kävi istumaan ensimmäiselle vapaalle istumapaikalle, jatkaen hermostunutta liikehdintäänsä koko ajan, taukoamatta, saaden paheksuvia katseita bussissa istuvilta ihmisiltä.
Kelseytä ei kiinnostanut, hän tuijotti lasittunein silmin eteensä, ja päässä soivat vain sanat "Brandon onnettomuudessa, joutui sairaalaan".

Robert Hamilton kiidätettiin kovaa vauhtia paareissa sairaalan käytäviä pitkin kohti leikkaussalia. Hänet oli juuri tutkittu; monia kylkiluita oli murtunut, oikea käsi oli murtunut, aivoissa oli ilmennyt verenvuotoa ja jotain paljon muuta, jotka vaativat pikaista toimintaa. Nuorukainen oli tajuton, hänet oli jouduttu kerran elvyttämään ambulanssissa. Ensihoitajat epäilivät nuoren miehen vaipuvan koomaan päähän kohdistuneen kovan iskun takia.

---

Angel istui toimeettomana ja orpona sairaalan käytävällä. Brandon ja se toinen tuntematon poika olivat molemmat viety nopeaa vauhtia hoitoon ja Angel oli joutunut jäämään jälkeen.
Se tuntui jotenkin oudolta, se koko tilanne. Vaaleaverikkö joutui ankarasti pohtimaan omia tunteitaan sillä hetkellä, jotka ilmenivät vain käsittämättömänä vihana. Hänen teki mieli huutaa, hänen teki mieli lyödä, hänen teki mieli potkia, hänen teki mieli tehdä jotain sellaista, mikä saisi tämän olotilan katoamaan!
Tosiasiahan oli se, että Angel ei välittänyt Brandonista. Niin, kuulitteko? Brandon oli mies ja Angel vihasi miehiä. Joten miksi Angel tunsi suurta vihaa tapahtumaa kohti? Hän halusi selittää tunnetilaansa sen kautta, että koska Brandon oli Kelseyn veli, joten Kelseystähän tässä oltiin huolissaa, eikö niin? Ei missään nimessä molemmista !

Missä Kelsey viipyi?

"Anteeksi, neiti?" kuului varovainen naisääni aivan läheltä ja kirkkaansiniset silmät kääntyivät ilmestyneeseen naishoitajaan nopeasti. Angel ponnahti pystyyn ja odotti, mitä hoitajalla oli sanottavaa.
"Oletteko Brandon Mooren läheisiä?" hoitaja kysyi. Angel kurtisti kulmiaan ja näytti hetken aikaa kituvalta. Läheisiä, hyi mikä sana.
Kysymykseen vastattiin pään pudistuksella.
"Tiedättekö, onko hänellä ketään läheistä tulossa?" nainen kysyi uuden kysymyksen. Tähän Angel vastasi nopeasti nyökäten. Milloin Kelsey tulisi?
---

Robertin leikkaus kesti tuntikausia ja päättyi viimein, kun lääkärit olivat tehneet parhaansa auttaakseen tätä nuorta herraa. Robert ei kuitenkaan herännyt, vaan oli vaipunut syvään tajuttomuuteen. Kooma.
Hänen kasvonsa olivat ruhjoontuneet pahasti, kasvoilla oli tikkejä, siteitä ja letkuja. Hänen oikea käsivartensa oli paketissa ja käsivarressa kulki letku ja kyljissä oli tukia. Laitteet piippasivat aina tiettyyn tahtiin viestittäen sitä, että nuorukainen oli yhä elossa. Välillä hänen sydämensä teki hyppäyksiä, mikä sai aikaan laitteiden hetkittäisen sekoamisen ja hoitajien ryntäämisen paikalle. Onneksi niistä kohtauksista selvittiin vain säikähdyksellä.

Pojan vanhemmille oli ilmoitettu onnettomuudesta. Robertin vanhemmat ja sisko seisoivat hänen vuoteensa vierellä. Äiti itki vuolaasti, isä näytti hyvin murheelliselta ja Jelena, tuo pikkuinen Jelena, katsoi veljeään silmät suurina. Hän asetti kätensä veljensä kädelle ja ravisti sitä hiukan kuin yrittäen saada veljeään hereille. Äiti nosti tyttärensä syliin ja sanoi, että Robert ei heräisi. Jelena ei ymmärtänyt, vaan käänsi päänsä takaisin rakkaan ja huolehtivaisen veljensä suuntaan. Jelena kysyi, miksi veli ei heräisi, kuka hänet sitten herättäisi aamulla koulua varten. Äiti purskahti yhä hillittömämpään itkuun ja nyt Jelena laskettiin turvallisesti maahan isän kietoessa kätensä vaimonsa ympärille huolehtivasti.

Ei tiedetty, milloin Robert heräisi. Ei osattu sanoa ollenkaan, monta päivää se veisi. Monta viikkoa kuluisi. Monta kuukautta vierisi. Ehkä Robert heräisi jo huomenna tai viikon päästä, kukaan ei tiennyt sitä varmuudella. Pojan ennuste oli kuitenkin melko hyvä, mutta komplikaatioita saattaisi tapahtua. Jos jotain esimerkiksi olisi jäänyt huomioimatta, jotain päänsisäistä vammaa, se saattaisi olla hyvinkin kohtalokasta.
Loppujen lopuksi Rob näytti vain siltä kuin hän olisi syvässä unessa. Hänen kasvoiltaan, jotka olivat pahasti runnoutuneet, ei näkynyt pelon tai kivun häivää. Se tässä olikin surullisinta äidin mielestä, Robert olisi varmasti tuskissaan, mutta kukaan ei sitä huomaisi!

Brandon makasi leikkaussalissa. Kolme kylkiluuta oli murtunut, yksi niistä oli tullut kyljestä ulos, samoin kuin jalka – kahdesta eri kohdasta, ja näin ollen se oli pakko leikata. Nuori mies oli saanut aivotärähdyksen, jonka vakavuutta ei osattu vielä sanoa, kun jätkä ei ollut aukaissutkaan silmiään sen jälkeen, kun oli lentänyt auton tuulilasin läpi törmättyään puuhun.

Leikkauksen päätyttyä nuorukainen oli siirretty osastohuoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään muita. Poika oli paikattu vähän sieltä sun täältä ja sairaanhoitaja kävi tasaisin väliajoin tarkistamassa monitorit.



Bussi pysähtyi lähellä sairaalaa olevalle pysäkille, ja kun Kelsey oli ensin tunkenut vitosen dollarin kuskin käteen, huutanut hätäisesti olkansa yli "saat pitää loput" ja kadonnut samoin tein bussin ovien avauduttua. Tennarien pohjat tamppasivat tasaiseen tahtiin sairaalan pihan asfalttia tytön törmätessä hätäisesti ensiapu-polin ovista sisään.

Tummaverikkö suuntasi suoraan lähellä olevan hoitajan luokse, ruskeiden silmien kuvastaessa pelkkää huolta ja surua.
"Anteeksi, mutta missä Brandon Moore mahtaa olla?" kysyttiin kiihtyneellä äänensävyllä tytön yrittäessä rauhoittaa itseään ja kiivastunutta hengitystään sekä sydämen lyöntejä.
"Oletko omaisia?" kuului kysymys nuorehkon mustahiuksisen sairaanhoitajan selatessa samalla kädessään olevan kansion papereita.
"Sisko", vastattiin ykskantaan tytön alkaessa naputtaa hermostuneena lattiaa.
Sairaanhoitaja, jonka nimilapussa luki Macey Wilson, loi epäilevän katseen Kelseyhyn, mutta avasi sitten suunsa.
"Herra Moore on leikkauksessa, mutta voit mennä odottamaan kerrokseen neljä", nainen sanoi viitaten kädellään hissien suuntaan.
Kelsey nyökkäsi pikaisesti ja olin samoin tein syöksynyt hisseille.

Hissin ovet avautuivat ja tummaverikkö säntäsi ulos törmäten melkein kahta kahvimukia kantavaan keski-ikäiseen naiseen. Kelsey heitti pahoittelevan katseen tuolle, hidastaen vauhtinsa kiireiseksi kävelyksi. Ruskeat silmät kuitenkin rekisteröivät samaisella hetkellä yksinäiseltä näyttävän vaaleahiuksisen tytön, jonka vieressä Kelsey oli salamana, tuijottaen tuota odottavasti.
"Mitä tapahtu? Missä Brandon on? Mitä sille kävi? Ei kai... Ei kai vaan..." Kysymykset esitettiin yhdessä pötkössä, ääni särkyi vasta viimeisten sanojen jälkeen. Ei kai Brandon vain ollut kuollut?

Angel kuuli tiheitä askeleita ja ehti parahikseen kääntyä, kun Kelseyn kasvot olivatkin jo parin sentin päässä hänen kasvoistaan. Pahis henkäisi keuhkoissa olevat ilmat pihalle ja antoi katseensa kiertää ahdistuneena sivulta sivulle.
"Mä en tiedä. Mulle ei kerrottu mitään, koska en oo sukua", vaaleaverikkö puhui ja katsahti Kelseyhin nyt hyvin vakavasti.
"Mä olin mukana ambulanssissa, jossa Brandon oli. Kyllä se hengitti ja näin... Mut Brandon on ainakin paremmassa kunnossa kuin se toinen jätkä, johon Brandon tais törmätä", tyttö puhui hiljaisella ja vakaalla äänellä. Hän muisti liiankin hyvin, miltä onnettomuuspaikalla oli näyttänyt.
"Kuulin, että sitä jouduttiin elvyttämäänkin.. Enempää mä en siitä tiedä kuin sen, että se oli ihan vitun pahassa kunnossa", Angel puhui ja katsahti nyt taaksepäin käytävää, kun oli kuullut samaisen hoitajan, joka oli jo aiemmin käynyt Angelin luona.

"Oletteko te Brandon Mooren sisko?" hoitaja esitti rauhallisen kysymyksen. Hän oli kuullut alakerran hoitajalta, että Brandon Mooren sisko olisi tulossa.
"Vien teidät hänen luokseen", nainen puhui ja viittoi Kelseytä luokseen, kun hän lähti kävelemään. Angel jäi paikoilleen seisomaan, sillä ei oikein tiennyt, saiko hänkin lähteä mukaan vai ei.

Kelsey tuijotti Angelia kiihkeästi, ilmeen muuttuessa sitä mukaa kun toinen puhui. Ei mitään tietoa.... Hengitti kyllä. Okei, hieno homma. Paremmassa kunnossa kuin se toinen jätkä?
Kelsey ei oikeastaan ollut enää ollenkaan varma, halusiko hän tietää, mitä oli tapahtunut.

Tyttö käännähti hoitajan puoleen niin äkkinäisesti, että oli hetken ajan vähällä kaatua. Ruskeat silmät tuijottivat sairaanhoitajaa, ennen kuin Kelsey tajusi nyökätä vastaukseksi. Tyttö lähti kävelemään hoitajan perässä, kääntyen katsomaan Angelin, ja hetken epäröinnin jälkeen viittoili blondia mukaansa. Kelsey oli melko varma, ettei kestäisi yksin, vaan tarvitsisi jonkun mukaansa. Ja mieluusti sellaisen, joka ei heti ensimmäisenä musertuisi, ja tummaveriköllä oli nyt sellainen olo, että Angel jaksaisi olla vahva. Tai ainakin hän todella toivoi niin...

Sen kummempia ajattelematta Kelsey käveli sairaanhoitajan perässä, purren huultaan. Nainen avasi erään huoneen oven ja viittoili sisään. Brunette astui kynnyksen yli ja asteli hitaasti, varovaisin askelin sängyn viereen, jossa Brandon makasi.

Tyttö istui varovasti sängyn laidalle, tuijottaen silmät lasittuneina veljensä ruhjoutuneita kasvoja. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia, mitä helvettiä hän tekisi, jos Brandon kuolisi?
"...Voitk... Voitko sä soittaa... tai tekstata Kevinille?" takelleltiin itkun seasta Angelille, katse ei liikahtanut hetkeksikään Brandonin kasvoista.

Kelseyn viitotessa Angelia mukaansa lähti tyttö sen enempää miettimättä bruneten perään. Hän käveli aivan toisen takana ja puri hampaitaan yhteen. Hän edelleen kävi mielessään suurta ajatusriitaa. Hän uskotteli kivenkovaa itselleen, että ei välittänyt Brandonista paskaakaan, ainoastaan Kelseyn hyvinvointi oli sillä hetkellä kaikista tärkeintä.
Mutta Angelia samalla mietitytti, miten hän reagoisi näkiessään ruhjoontuneen Brandonin sideharsoihin sidottuina ja piipittävien koneiden ympäröivänä.

Kirkkaansiniset silmät eivät kuitenkaan nousseet katsomaa Brandonia, kun he molemmat olivat päässeet pojan huoneeseen. Angel ei ymmärtänyt itseään, miksi hän ei muka vain voinut vilkaista poikaan? Miksi tuntui niin pirun vaikealta nostaa katsetta valkeasta lattiasta?
Kelseyn pyyntö sai Angelin hetkeksi ajattelemattomaksi ja tyttö vahingossa vilkaisi sängyssä makaavaan Brandoniin. Kurkkua tuntui kivistävän ikävästi ja kirkkaansiniset silmät kääntyivän nopeasti brutenen puoleen.
"J-joo.. Saanks mä sun puhelimen?" Angel puhui vaimeasti, varovaisesti. Kuin peläten rikkovan jotain, jos puhuisi vähänkin kovempaa.

Kyyneleistä vesittyneet silmät tuijottivat ilmeettöminä Brandonia, jonka silmät olivat ja pysyivät suljettuina. Tyttö ei voinut käsittää, miten tämä saattoi käydä hänelle. Ensin vanhemmat – jotka kaiken lisäksi vielä heittivät henkensäkin – ja nyt veli. Oliko hän oikeasti hän näin paha ihminen, kun häntä näin rankaistiin? Ihme ja kumma, jos Kevin ei jäisi jonkun auton alle, kun tulisi paikalle… Jos tulisi.

Käsi kaiveli farkkujen taskusta simpukka mallisen puhelimen, se ojennettiin Angelin suuntaan, katseen lopulta kiskoutuessa irti Brandonista.
"... L-löydät kyllä numeron.. " takelleltiin tytön äänen särkyessä ja tuon alkaessa nyyhkyttää hiljaisesti, pään hautautuessa käsiin.

Miksi? Miksi? Miksi?
Ainut asia, joka vain pyöri Kelseyn ajatuksista, yritti hän kääntää niitä sitten mihin suuntaan tahansa. Tämä vain ei voinut kaikessa yksinkertaisuudessaan olla mahdollista. Pian hän heräisi omasta sängystään… Tai jonkun muun sängystä ja huokaisisi helpotuksesta, kun kaikki olikin ollut vain karmeaa painajaista.
Ajatusten läpi tunkeutuva koneiden piipitys kuitenkin herätti neitokaisen. Ei tämä mitään muuta ollut, vaan ihan totisinta totta, pahinta painajaista kuitenkin.

Ajatus herätti uuden itkukohtauksen Kelseyssä.

Angel vältteli katsomasta Brandoniin enää, hän nappasi Kelseyn antaman puhelimen itselleen ja meni käytävälle sen kanssa. Nopeasti löydettiin Kelseyn toisen veljen, Kevinin numero ja Angel asetti luurin korvalleen. Sieltä vastattiin ja Angel puhui puhelimeen lyhyesti ja tyynesti.
Sitten läppä pistettiin kiinni ja kännykkä jätettiin roikkumaan käden varaan.

Tällaiset eivät koskaan olleet mukavia, onnettomuudet. Verta ja kyyneleitä, ne saivat aikaan vain hyvin epämiellyttäviä tuntemuksia. Angel tunsi itsensä hitusen ahdistuneeksi, kun kuuli Kelseyn itkun huoneesta korviinsa. Vaaleaverikkö sulki silmänsä, huokaisi raskaasti ja avasi silmänsä. Hän lähti kävelemään kohti kahviota. Hän ja Kelsey ansaitsisivat nyt pullakahvit.

Pian pahis palasi huoneeseen, jossa Brandon lepäsi ja Kelsey istui musertuneena veljensä vieressä. Tyttö laski tarjottimen vapaalle pöydälle ja ojensi Kelseylle kahvin.
"Mä.. Ostin sulle kahvin ja pullan.." Angel kuiskasi hiljaa.

Kyynelvirrat valuivat vuolaina pitkin poskia niin kauan, kunnes Kelsey havahtui siihen, että Angel tarjosi hänelle kahvikuppia. Hän ei ollut tullut edes rekisteröineeksi sitä, että toinen oli poistunut huoneesta, niin tiukasti hän oli käpertynyt omaan suruunsa ja murheisiinsa...

Itkun johdosta punertavat silmät kohotettiin blondiin ja tummaverikkö pyyhkäisi toisella kädellään itkuisia kasvojaan.
"Sori... Ja kiitti", mutistiin hiljaa Kelseyn ottaessa kahvikupin vastaan. Huulilta karkasi syvä huokaus kun neitokainen tasasi hengitystään, ennen kuin otti ensimmäisen huikan lämpimästä kahvista. Sormet kierrettiin tiivisti kupin ympärille, silmien jäädessä tuijottamaan eteensä.

"Tää on vaan.... on niin vaikeeta uskoa", aloitettiin hiljaa, kuin tyttö pelkäisi äänensä katoavan minkä tahansa sanan kohdalla – ja hyvin mahdollista se olikin.
"Kun... vanhemmat kuoli autokolarissa..." mutistiin edelliseen lauseen jatkoksi, Kelseyn nieleskellessä itkuaan. Hän ei alkaisi vollottaa, ei nyt.
"...Niin mitä... miten...mitä jos Brandonkin..." takelleltiin epäselvästi, tummaverikön ravistellessa päätään hitaasti. Huulet asetettiin kahvikupin reunalle ja tärisevin käsin neitokainen joi juomaa.

"Ei se kuole", todettiin sitten viimein karkeasti, kun Kelsey oli saanut puhuttua häntä vaivaamat asiat pois alta.
"Usko mua, se tulee riivaamaan sua vielä monia vuosia. Niin ku muakin..." Angel mutisi hitusen happamasti ja naurahti melkeinpä äänettömästi perään. Aivan, Brandon tuskin kuolisi, hengittihän toinen edelleen.

Kirkkaansiniset silmät kohottautuivat nyt rohkeampana katsomaan sängyssä makaavaa Brandonia. Aivan kuin Brandon vain nukkuisi sikeästi, ei toinen näyttänyt lainkaan siltä, että hänellä olisi kipuja. Vaikka kipuja toisella mitä luultavammin oli, turrutettuina särkylääkkeiden alle.

"Älä itke enää, okei? Kaikki kääntyy vielä hyväks", pahis sanoi laskiessaan kätensä Kelseyn olalle, mutta kauaa käsi ei siinä pysynyt. Angel ei osannut lohduttaa, eihän kukaan ollut koskaan lohduttanut häntäkään. Hänen vain tuntui olevan pakottava tarve olla jotenkin hyödyksi.
"Ei se kuole", toistettiin vielä rauhoittavasti.

Lyhyt, tukahtunut naurahdus karkasi Kelseyltä, kun Angel totesi, että Brandon tulisi riivaamaan häntä vielä monia vuosia. Toivon mukaan näin...
Tummaverikkö siisti hermostuneesti hiuksiaan, naputteli sormillaan sängyn kaidetta, siirteli levottomana katsettaan huoneen toisesta päästä toiseen päähän ja toivoi, että Brandon vain avaisi silmänsä, virnistäisi tuolle ominaiseen tapaan, ja sanoisi, ettei olisi hätää, että kaikki oli ollut vain vitsiä.
... Tosin siinä vaiheessa Brandon olisi todella kuollut, kun Kelsey hirttäisi hänet läheisimpään lippusalkoon.

Kelsey huokaisi raskaasti ja kohotti sitten kasvonsa blondin puoleen.
".. Mun on pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa..." mutistiin tytön noustessa sängyn laidalta ja kävellessä sairaalan huoneen toiselle puolelle, ovelle.
"Uskallakki kuolla, mä vittu hirtän sut", mutistiin osoittaen sanat osaksi tajuttomana olevalle Brandonille. Brunette ei edes ajatellut sanomisiaan, ne tulivat ikään kuin eräänlaisena refleksinä.
"... Odota täällä", sanottiin kysyvään sävyyn, vaikkei Kelsey sen kummemmin toisen sanoja jäänytkään odottamaan. Hän tarvitsi omaa aikaa, rauhaa ja tilaa ajatella. Mieluusti täysin yksin.

Sairaalan käytävillä kävi vilinä, ilmeisesti hoitajat jakoivat ruokaa potilaille tai jotakin vastaavaa. Kelsey suuntasi kulkunsa kohti hissejä, laski niillä alimpaan kerrokseen ja suuntasi sairaalan pihalle.



22 minuuttia Kelseyn lähdön jälkeen

Monitoreiden hiljainen piippaus tunkeutui sairaalan sängyllä makaavan nuorukaisen tajuntaan samaan aikaan, kuin hillitön tuska iski kylkeen sekä jalkaan. Missä helvetissä hän oli?

Desinfiointiaine lemahti voimakkaasti nenään, kirkas kattovalo paistoi suoraan silmiin, kun raskailta tuntuvat silmäluomet pakotettiin auki. Paikasta ei ainakaan enää voinut erehtyä…

Sairaala.

Missä välissä hän tänne oli joutunut?
Brandon painoi silmänsä takaisin kiinni, yrittäen pitää kivun poissa ja selkeyttää ajatuksensa. Miksi hän oli sairaalassa? Kauemmas lipuvia muistokuvia yritettiin napata kiinni, otsa rypistyi hienoisesti nuorukaisen miettiessä ankarasti. Viimeisin muistikuva oli…
Muuten hyvä, mutta viimeisintä muistikuvaa ei ollut.

Luomet siirtyivät siniharmaiden silmien tieltä, kun poika tuijotti kattoa, kääntäen sitten päätään sen verran, että kykeni katsomaan ympärilleen. Ketään muita huoneessa ei ollut… Ei kun hetkinen, tuossa tuolilla nukkui joku blondi.
"Kuka sä oot?" kuuluivat hämmästyneet sanat Brandonin suusta, toinen ei näyttänyt siltä, että olisi sairaanhoitaja.

Aikaa kului hyvin vaitonaisissa merkeissä. Tosin hiljaisuutta rikkoi Kelseyn tekemiset, mutta se nyt oli niin pientä, että Angel meinasi jo nukahtaa. Hän oli niin väsynyt ja hätkähti hitusen kuullessaan bruneten mutisevan jotain ilmasta. Pahis vain hymähti hiljaa ja antoi silmiensä sulkeutua rauhassa. Kun Kelsey oli poistunut huoneesta, Angel simahti melkeinpä hetimmilleen.

Angelin nukkuminen oli kuitenkin niin kevyttä, että hän heräili melkein koko ajan. Milloin siihen, että Brandonin huoneen ohi kulki joku hoitaja kärryjen kanssa tai siihen, kun monitorit alkoivat piipittää välillä hitusen tiheämmin. Vaaleaverikkö piti silmiään kiinni ja yritti saada unenpäästä kiinni, kunnes kuuli kysymyksen. Kirkkaansiniset silmät avautuivat ja Angel katsoi herännytttä Brandonia pöyristyneenä. Tytön ilme oli oikeasti melko järkyttynyt, mitä hänen muka pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Ei hän nyt Brandonin vuoksi ollut tänne jäänyt, vaan Kelseyn? ... Joka oli kylläkin kadonnut jonnekin.
Hetkinen, mitä Brandon olikaan sanonut?
"Haista paska vitun kusipää saatana", pahis kirosi kuin viimeistä päivää ja nousi ylös tuoliltaan. Angel oli niin varma, että Brandon vain kusetti häntä.
"Luuleks sä, että tää on hauskaa? Hä?" Angel ärähti astuessaan lähemmäs toisen sairaalapetiä, mutta jätti kuitenkin turvaraon heidän välilleen. Ei pahis nyt tahtonut hakata toista vielä pahempaan kuntoon.

Pedillä makaavan nuorukaisen otsa kurtistui ja tuo muuttui yhdeksi suureksi kysymysmerkiksi, silmistäkin paistoi huomattava ihmetys, jonka tilalle kuitenkin tuli hetken kuluttua kiukkua ja suuttumusta. Monitorit alkoivat piiputtaa astetta kovemmin, kun sydämen syke tihentyi Brandonin tunteiden kiehahtaessa laidasta laitaan.

"Mitä vittua sä mulle valitat? Kuka helvetti sä oikein luulet olevas?" kysyttiin ärtyneellä äänellä. Jätkä yritti kohottautua istumaan, mutta joutui kaatumaan takaisin petiin kylkeä pistävän tuskallisen kivun vuoksi.
"Mitä vittua sä teet täällä? Mitä mä teen täällä?" kysyttiin sitten jätkän hieroessa otsaansa hermostuneena. Hän makasi sairaalassa, tiedottomana siitä, miksi oli tänne joutunut, viimeisimmästä muistikuvasta ei ollut tietoakaan, ja joku tuntematon blondi tuli rähjäämään hänelle, vaikkei hän ollut toiselle mitään tehnyt!

... Ainakaan oletettavasti, eihän hän voinut muistaa.
"Voi vittu", murahdettiin jätkän sulkiessa silmänsä, kyljessä tuntuva kipu yltyi hetki hetkeltä. Peittoa vetäistiin syrjään sen verran, että poika kykeni kohottamaan paitaa. Silmät tuijottivat alaspäin, kylkeä aavistuksen järkyttyneenä, koko yläkroppa oli teipattu kiinni, mutta alta saattoi nähdä järkyttävän suuret tikit.

"Mitä helvettiä?" toistettiin jätkän laskiessa paidan takaisin paikalleen, suunnaten siniharmaat silmänsä odottavasti blondiin. Tuolta olisi parasta tulla jotain selitystä, tai hän hermostuisi…
Minnehän jätkä sängystä meinasi edes liikkua, kun istumaankaan ei kärsinyt nousta, mutta se ei käynyt juuri sillä hetkellä Brandonin mielessä.

Näköjään Brandonin muisti kuulosti paranevan koko ajan enemmän ja enemmän, kun tuttu äänensävy lyötyi toisen äänestä. Angel mulkoili toista edelleen uhmakkaasti ja kohotti kätensä nostaakseen keskisormen pojan näkyville.
"Mä valitan, jos tahon", vaaleaverikkö tiukkasi kärkkäästi ja asetti kätensä puuskaan seisoessaan yhä toisen pedin vierellä turvallisen matkan päässä.

Eikö poika todellakaan muistanut mitään? Mitään onnettomuudesta? Aika kummallista ja... Friikkiä.
Pahiksen kulma kohosi hitusen, kun Brandon tutkaili ylävartaloaan. Olipas kiva paketti, kertakaikkiaan. Yh. Angel värähti hitusen paikoillaan ja otti pari nopeaa askelta oven suuntaan. Hän vilkaisi ovelta, olisiko käytävällä kenties sairaanhoitajia paikalla. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, jolloin Angel huokaisi raskaasti. Miksi hitossa pahis oli joutunut tällaiseen tilanteeseen?

"Sä jouduit onnettomuuteen", Angel puhui viimein jo hitusen rauhallisemmalla äänensävyllä, kun oli sulkenut huoneen oven kiinni.
"Kelsey on ulkona haukkaamassa happea", tyttö puhui välinpitämättömällä äänensävyllä ja istuutui takaisin tuolille, josta oli hetki sitten noussut. Käsi nousi hieraisemaan ohimoa väsyneesti.
Toisen olisi parasta nyt muistaa kaikki olennainenn tai Angel ei vastaisi teoistaan.

Brandon pyöritteli silmiään blondin uhmakkaalle käytökselle, ja naurahti käheästi tuon lapselliselle teolle (keskisormen näyttämiselle nimittäin.) Hän olisi mitä luultavimmin nauranut itsensä hengiltä tytön käytöksen takia, mutta lyhyt naurahduskin oli tuntunut kyljessä ah-niin-mukavalta, että Brandon tyytyi vain mulkoilemaan neitokaista kulmiensa alta, suun kääntyessä irvistyksen ja virnistyksen välimuotoon.
"Älä kitise, mä saan päänsärkyä", jota hänellä tosin oli jo ennestään, mutta se tuskin oli tarpeellista mainita.

Tyttö oli lähtemässä ja Brandon huokaisi hiljaa, mutta toinen palasikin takaisin kaikkia jätkän odotuksia vastaan. Ja kertoi, että hän oli joutunut onnettomuuteen.
Siniharmaita silmiä räpyteltiin hämmentyneinä, miksei hän muistanut mitään? Blondi asettui istumaan penkille, näytti jokseenkin väsyneeltä.
Nuorukainen kurtisti otsaansa ja takertui tutun kuuloiseen nimeen, joka ei kuitenkaan soittanut mitään kelloja päässä.
"... Kuka Kelsey? Kuka sä oikein oot?" puhahdettiin hetken hiljaisuuden jälkeen jätkän ähkäistessä, kun jalka kääntyi kipeään asentoon.

"Hei jos sä oot joku sairaanhoitaja – jolta sä tosin et näytä – niin voitko antaa jotain nappia, etten mä kuole pois?" murahdettiin sitten silmien porautuessa katsomaan blondia. Kaikkea muuta kuin sairaanhoitajan näköinen kyllä, mutta oli nyt pakko tukeutua siihen mitä oli lähellä, ja tässä nyt ei muuta tai muita sattunut olemaan kuin tuo blondi.

Brandonin käytös oli kerrassaan hyvin ärsyttävää. Angel ei kestänyt Brandonia edes silloin, kun toinen oli täysissä voimissaan, joten miksi hän kestäisi toista nyt, kun toinen ei edes tuntunut muistavan häntä! Pahiksen teki mieli vain lähteä huoneesta ja etsiä Kelsey, jotta Angel pääsisi lähtemään kotiin. Mutta jotenkin vaaleaverikkö alitajunnassaan tunsi, että Kelsey tarvitsisi hetken aikaa vielä omaa aikaansa, jotta voisi palata takaisin ääliöveljensä luo.

Kun toinen kutsui häntä sairaanhoitajaksi, revähtivät kirkkaansiniset silmät suuriksi järkytyksestä. Mikä helvetin sairaanhoitaja Angel muka oli?
"Näytänkö mä sun mielestä joltain sairaanhoitajalta?" ärähdettiin loukkaantuneena. Angelillä oli päällään asu, mikä ei todellakaan muisuttanut lähellekään sairaanhoitajien valkoista pukua. Varsin lyhyt harmahtavan sävyinen minihame ja harmaa paita. Ja korkokengät, joita sairaanhoitajat eivät yleensä tainneet pitää.
"Mä en anna sulle yhtikäs mitään", vaaleaverikkö sähähti ja katseli toista kuin kiukutteleva lapsi konsanaan.
"Et kerta ees tiedä, kuka Kelsey on tai kuka mä oon", Angel kirosi hiljaa itsekseen.

Ärähdetty loukkaus sai Brandonin pyörittelemään silmiään. Kädet asetettiin varovasti ristiin rintakehän päälle siniharmaiden silmien tuijottaessa happamana blondia.
"Justhan mä sanoin, että jolta sä et tosin näytä. Vittu kuuntelisit edes", murahdettiin pojan toimesta tuon huokaistessa raskaasti. Toinen oli totaalisesti täysin toivoton tapaus, ainakin näin Brandon neitokaisen analysoi näin alkuvaikutelman perusteella.

Toisen kiroaminen sai Brandonin potemaan jonkin asteista syyllisyyttä, mutta äkkiäkös tuo oli korvaantunut vihalla. Minkä hän sille mahtoi, ettei yksinkertaisesti muistanut mitään?
"No sori, en minä tätä vittu tahallani tehny", murahdettiin vastaukseksi pojan kääntäessä päänsä sairaalan ikkunaan, josta tuo tuijotteli ulos.



Kelsey oli ehtinyt polttaa joka ikisen laukustaan tai taskuistaan löytämänsä tupakan, toistellut itselleen mitä luultavimmin useita satoja kertoja, että Brandonilla oli kaikki hyvin, ei ollut mitään hätää tai pelättävää, ja että pian hän taas saisi karjua veljelleen pää punaisena, kun tuo oli tehnyt jotakin typerää.

Nyt tummaverikkö veti rauhassa syvään henkeä, ennen kuin astui sairaalaan sisään. Paikka oli liian valkoinen ja muutenkin erittäin ahdistavan näköinen Kelseyn makuun. Ajan kulku oli unohtunut ulkona ollessa, ja nyt vilkaistessaan kelloon brunette jähmettyi – hän oli ollut melkein puoli tuntia poissa!
Kuin sähköiskun saaneena neitokaisen askeleet tihenivät ja tuo odotteli hermostuneena hissiä, joka liian pitkän hetken jälkeen suvaitsi tulla kerrokseen, jossa Kelsey oli. Tuo astui hissiin sisään ja odotteli, että ovet avautuivat kilahduksen säestämänä, ennen kuin tuo liikkui puolijuoksua huoneeseen, jossa Brandon oli.

Tyttö pöllähti ovesta sisään, jääden tuijottamaan hämmentyneenä Angelia, joka istui edelleen samalla tuolilla, ja tuijotti vihaisena ulos katselevaa Brandonia.
"Brandon... Ootko sä hereillä?" Kelsey hengähti oven suusta.

"Älä sitten edes kuvittele musta sellasta", Angel ärähti vihaisena ja käänsi katseensa pois sängyssä makaavasta pojasta, joka todellakin sai hänen sappensa kiehumaan pienemmästäkin asiasta. Sairaanhoitaja, ja vitut! Brandon ei saisi tätä ikinä anteeksi. Siis sairaanhoitaja, Angel muka sairaanhoitaja? Hahahaa, todella hyvä vitsi, kertakaikkiaan.
Tyttö istui kädet puuskaan asetettuna hiljaa tuolillaan ja puri hampaitaan yhteen. Hän yrittäisi rauhoittua vain senkin takia, että nyt hän istui sairaalassa. Jos hän alkaisi täällä riehua, niin ties minne hoitajat hänet passittaisivat.

Ovi aukesi yllättäen ja vaaleaverikkö hätkähti hitusen säikähdyksestä jäykistyen, mutta nopeasti pahis rentoutui, kun huomasi tulijan.
"Siinähän se, pirteänä kuin peipponen", Angel totesi Kelseylle, mulkaisi Brandonia happamasti ja kiristeli hampaitaan. Onneksi Kelsey saapui, niin ehkä Brandonin alkaisi hahmottamaan yksinkertaisia asioita.