Im Sing In Grief

Julianna kävelee käytävää pitkin itkien hiljaa, hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä kitaransa. Sitten Julia menee portaille kitara sylissään ja laulaa: "Hooh..hooh.. I'm everything what i have,and you are my destiny... i don't like frends anymore. But i gotta go my own way you're be goooooooooooneeeeeeeeeeee! I don't want see you anymoree! But angels go my way in my head, the cocos on you'r. But, Idon't want see you anymoree!! Silloin hänen kitaransa tippuu lattialle ja kuuluu kova kolahdus ja hän kaatuu lattialle ja jää siihen itkemään.

//Saahan tähän liittyä? 8-) Jos ei saanut, niin poistan kyllä viestini :,D

Koulupäivät toistivat aina samaa kaavaansa. Aamulla oppilaat saapuivat kouluun ja tervehtivät tuttujaan. Koulupäivä alkoi ja nuorten pitäisi keskittyä opiskeluun, mutta suurimmalta osalta oppitunnit menivät yleensä ohi korvien, sillä monet nuoret olivat liian kiinnostuneita toistensa elämistä. Ruokatunnilla oppilaat kerääntyivät omiin porukkoihinsa ja juoruaminen jatkui yhä. Ruokatunnin jälkeen sama juoruaminen jatkui luokissa, joissa jotkut yrittivät keskittyä. Kuten tämä brunette, joka otti opiskelun melko vakavasti.

Henritte Fournier asteli koulun käytävää pitkin ja antoi jäänsinisten silmiensä tarkkailla ympäristöään. Hän oli ollut aivan oikeassa päätelmiensä suhteen, oppilaat olivat jälleen kerääntyneet kaveripiireihinsä ja juttelivat railokkaasti keskenään. Eivätkö he koskaan kyllästyneet, puhumiseen siis? Pitikö heidän aina puhua, oppitunneillakin, joissa yritettiin opiskella?
Hen ei vain tahtonut ymmärtää. Hänen mielestään koulu oli opiskelua varten ja vapaa-aika oli kavereita varten. Nörttityttö oli kuitenkin jo pitemmän ajan seurannut Aston Highin oppilaiden, ja totta kai entisen koulunsa oppilaiden käyttäytymistä. Nuoret käyttäytyivät samalla tavalla koulusta riippumatta.

Jokin kolahdus keskeytti ranskalaistytön ajatukset ja jäänsiniset silmät hakeutuivat äänen suuntaan. Oppilaat olivat jo liuenneet luokkiin odottamaan tunnin alkamista, joten käytävät alkoivat tyhjentyä. Nopeasti Henrietten katse osui lopulta lattialla olevaan tyttöön, jonka vieressä makasi kitara. Mitä ihmettä oli tapahtunut, oliko toinen satuttanut itsensä?
"Anteeksi..?" brunette aloitti hiljaa, epävarmasti ja lähentyi parilla askeleella maassa olevaa tyttöä, joka kuulosti itkevän.
"Oletko kunnossa?" Henriette kysyi hiljaa ja kyykistyi toisen vierelle. Hänen silmänsä tutkailivat tyttöä varuillaan, mutta muuten Henrietten kasvot näyttivät melko ilmeettömiltä. Niin kuin aina, Henriette ei näyttänyt tunteitaan kasvoillaan, vaan koki ne sisällään. Hän oli oppinut pitämään tunteensa ominaan, jotta hän ei koskaan näyttäisi heikolta tai sorrettavalta.

Yhtäkkiä hän kuulee tytön kävelevän hänen luokse ja nousee. "Ei tässä muuta kuin..." Hän nosti päänsä joka oli veressä samoin kuten käsi. "Niin.. olin vain uimaaltaalla ja niin sitten pääsin tänne viimeisillä voimillani ja pyörryin myös ystäväni jättivät minut, mutta kuka sinä olet? Minä olen Julianna mutta olen cheerleadereistä." Hän kääntyi ja huomasi veressä olevan kitaran.

Toinen kuulosti ja näytti tosiaan melko huonovointiselta, mikä sai Henrietten auttamisvelvollisuuden nousemaan pintaan.
"Ehkä sinut pitäisi viedä terveydenhoitajalle? Hän saisi ainakin hoitaa haavasi", brunette puhui rauhalliseen sävyyn ja katseli toista yhä tutkaillen jäänsinisillä silmillään. Mitä ihmettä toiselle oli käynyt, kun noin pahaan kuntoon oli mennyt? Ja ystävät jättäneet noin vain heitteille? Eihän heitä voisi ystäviksi enää edes kutsua, ehkä he olivat käyttäneet tätä Juliannaksi esittäytynyttä tyttöä vain hyväkseen.

"Olen Henriette Fournier ja nyt minä toimin apunasi", ranskalaistyttö esittäytyi ja tarjosi toiselle kättä, jotta Julianna voisi tarttua siihen, jolloin Henriette auttaisi toisen ylös. Hän ei halunnut paljastaa toiselle kuuluvansa nörtteihin, sillä ajatteli toisen ehkä jotenkin kammoksuvan alempi klikkiläisiä. Nyt Henriette tahtoi vain auttaa, klikistä viis. Ei hän voisi Juliannaa jättää tuohon tuossa kunnossa.

"Miten sinä oikein jouduit tuohon kuntoon? Ymmärrän, jos et tahdo kertoa, mutta... Olen vain utelias ja hieman myös huolissani", nörttityttö puhui varovaiseen ja tyyneen sävyyn, sillä hän ei tahtonut toisen ahdistuvan kysymyksistään kaiken sen jälkeen, mitä toinen oli nyt joutunut kokemaan.

Julia tarttuu tytön käteen, ja muistaa omat ranskalais vuotensa. "Kerron myöhemmin nyt sinne lääkäriin, jos se on mahdollista en oikein voi hyvin mutta onneksi et kuulu nörtteihin. //Ei tuu kauheen pitkä ny ku pitää mennä ei kerkee.//

Julianna tarttui Henrietten ojentamaan käteen, jolloin nörttityttö auttoi toisen ylös lattialta. Cheerleaderin sanat toivat pienen syyllisyyden piston rintaan, mutta tässä tapauksessa valehteleminen kuulosti paremmalta vaihtoehdolta kuin kertominen, että tyttö valitettavasti klikitettiin nörtteihin. Kyllä brunette kertoisi, sitten, kun olisi sopiva aika. Nyt hän vain ei halunnut ahdistaa toista mitenkään sillä, että kuului alempaan klikkiin, sillä mitä Henriette oli joistain kermalaisista kuullut, jotkut eivät suhtautuneet alempi klikkiläisiin kovin hyvin.

Henriette asetti toisen kätensä varmuuden vuoksi Juliannan selälle, jotta toisella olisi tukea paremmin ympärillään. Ainakin nyt heidän etenemisensä kohti terveydenhoitajan huonetta sujui hyvin, joskin hitusen laahustaen ja hitaasti, mutta silti. He liikkuvaivat eteenpäin ja se oli pääasia.
Brunette, joka oli tavallisesti hiljainen ja ajatuksiinsa katoava, kohotti hitusen päätään ja katsahti Juliannaan. Hän halusi puhua, jotta toinen tuntisi olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi.
"Muutin San Diegoon puoli vuotta sitten Ranskasta, kuten varmaan aksentistani voinet huomata", nörttityttö alkoi puhua rauhoittavalla äänensävyllään.
"Oletko sinä aina asunut täällä? Tarkoitan San Diegossa?" Henriette uteli ystävällisesti ja odotti toisen vastausta kärsivällisesti.

Julianna käveli juuri sillä kohdalla missä näytti olevan verta. Hän muisti kuinka tuo Ranskalais tyttö oli auttanut hänet ylös ja vienyt terveydenhoitajalle. Hän oli vastaillut tämän antamiin kysymyksiin. Oletko asunut täällä aina? Ja Sitä kysymystä hän mietti ja muisti että oli vastannut hänelle: "Synnyin Ranskassa ja asuin siellä 5 vuotta. Sitten muutin Lontooseen, ja vasta sitten tänne San Diegoon." Hän olisi halunnut löytää tämän ja kiittää mutta häntä ei sillä hetkellä näkynyt, hän luuli olevansa nörtti kunnes tajusi että kuului cheerleadereihin.


Hän käveli eteenpäin ja mietti mihin Diivamaisuus katosi, ja löysi sen uudestaan. Eikä hän edes ajatellut tuota tyttöä enää lainkaan vaikka ei kyllä tietäsi miten tämän vielä tulisi kohtaamaan. Hän luuli ettei tyttö olisi nörtti, mutta ajatteli sitten että ei hän Diivat muita auta joten se hänen on pakko olla, patsi tietenkin jos hän oli niin kaunis että hänen oli pakko auttaa, mutta eihän varmaan sillä hetkellä kaunis ollutkaan.

Mutta nyt hän jätti tytön taakseen ja alkoi katsella vaatteitaan. Mutta hänet keskeytti äkisti jonkunlainen tunne joka käski silti kiittämään, ja hän päätti kiittää nopsasti seuraavan kerran kun hänet näkee. Sitten hän näki ystävänsä ja riensi läksyttämään heitä.