Waking up to a new day

//Guinn ja Harley~

Miten tähän päädyttiin? Miksi näin piti käydä? Aivan kuin poika ei olisi jo saanut elämänsä aikana kärsiä paljon, ja sitten vielä tämä? Typerä onnettomuus, joka oli hajottanut hänen rakkaan Harley Davidsonin ja onnistunut ruhjomaan pojan hyvin huonoon kuntoon. Koomassakin oltiin pari viikkoa oltu eikä se lainkaan edesauttanut tätä tilannetta, pikemminkin vain pahensi. Muisti ei toiminut edelleenkään kunnolla, vaan pojalla oli pieniä niin sanottuja mustia aukkoja mielessään. Häneltä saattoi olla ihmisten nimet kadoksissa. Hän oli unohdellut parin viime päivän aikana jopa isosiskonsa nimen!

Robert Hamilton ei voinut sängyllä maatessa oikein muuta tehdä kuin ajatella, vaikka sitä hän olisi tahtonut viimeiseksi tehdä. Edes lukeminen oli jokseenkin mahdotonta, kun oli vasen käsi sievässä paketissa koukistetussa asennossa rintakehää vasten. Ei sillä, että käsi oli ainoa paketissa oleva raaja, myös nuorukaisen vasen jalka oli kipsissä. Jalka oli murtunut säärestä. Robin kasvoilla oli mustelmia ja tikkejä, ylävartalossa oli myös tikkejä ja mustelmia. Kylkiluukin oli murtunut onnettomuudessa, tosin se oli jo onneksi paranemaan päin. Okei, sanotaan suoraan. Robert oli yltä päältä mustelmilla ja tikeillä. Hän oli päässyt eilen kotiin, jonka jälkeen hän oli vain maannut sängyllään repo rankana. Mitäs siinä yrittäisit edes tehdä, kun joka paikkaan sattui niin helvetin paljon? Sattui niinkin paljon, että keskellä yötä Rob heräsi siihen, kun luuli olevansa tulessa. Hän oli saanut vahvan lääkityksen, jonka jälkeen hän yleensä simahti kuin tukki. Ja heräsi sitten kuin koomasta, eikä se tuntunut kivalta, kun oli oikeasti herännytkin koomasta.

Poika oli onnistunut saamaan asunnon monien yritysten jälkeen. Tässä sitä nyt oltiin, kerrostalossa, joka oli kooltaan kaksio. Sopiva tällaiselle nuorelle opiskelijalle. Ainakin Robertilla ei ollut valittamista. Hän sai jazzklubilta ihan mukavasti palkkaa ja rahaa jäi jopa käteen vuokrankin jälkeen. Vuokra oli pieni, sen takia, koska tämä kerrostalo sijaitsi alueella, joka oli tunnettu pahamaineisuudestaan. Kukaan ei tahtonut asua täällä, joten vuokraisäntien oli tehtävä todella halpoja tarjouksia, jotta saisivat vuokrailaisia. Robilla ei ollut tähänkään valittamista, ei hänelle tulisi kukaan urputtamaan. Ja jos tulisi, ei Robert turhaan olisi nyrkkeilytunneilla ollut.

Nuori herra makasi sängyllään paidattomana. Jaloissaan hänellä oli harmaat collegehousut, joista toisen jalan lahje (murtuneen jalan) oli kääritty yli polven. Vaikka poika oli saanut nukkua runsaasti, oli hänellä silti tummat silmänaluset ja kalpeahko iho. Hän saattoi näyttää ehkä hivenen sairaalta, mutta kalpeus johtui vain ja ainoastaan vahvasta lääkityksestä.
Hän oli ajatellut onnettomuuttaan hyvin paljon. Mutta onnettomuus ei ollut toki ainoa asia, joka oli ollut hänen mielessään. Aivan, menneisyys vainosi edelleen häntä, eikä ollut jättämässä häntä varmaan koskaan rauhaan. Rob oli miettinyt, olivatko vanhemmat säikähtäneet pahemman kerran, kun olivat kuulleet poikansa onnettomuudesta. Robert ei tahtonut aiheuttaa vanhemmilleen enää surua Christinan kuoleman jälkeen, mutta näin oli valitettavasti päässyt käymään.
Äiti oli tarjoutunut auttamaan poikaansa, mutta Robert kieltäytyi äitinsä avusta. Hän aikoisi pärjätä yksin, niin hän oli tähänkin asti tehnyt parin vuoden ajan. Hän ei tahtonut äitinsä rasittavan itseän enää ollenkaan, Robert tahtoi äitinsä vain lepäävän rauhassa. Rob ei tarvinnut ketään auttamaan itseään, hän selviäisi. Niin hän ainakin uskotteli itselleen. Jos hän ei kerran itse selvinnyt, niin mitä järkeä olisi edes elää?
Okei, nyt saattoi mennä liiallisuuksiin, mutta tästä Robert syytti vain lääkitystään.

Rob oli herännyt tunti sitten ja olo tuntui siltä kuin hänen ylitseen olisi ajanut tukkirekka. Poika liikutti kättään, joka ei ollut murtunut ja huomasi helpotuksekseen, että käsi liikkui. Poika könysi itsensä istumaan sänkynsä laidalle, mutta joutui puristamaan silmänsä tiukasti yhteen ja ähkäisemään kivusta, joka vihlaisi kyljessä. Rob hengitteli hetken aikaa rauhassa, kunnes uskaltautui taas avaamaan silmänsä. Hän jäi kuitenkin istumaan sänkynsä laidalle, asento tuntui mukavasti virkistävän, kun oli maannut viimeiset 12 tuntia sikeässä unessa.

Käsikipsi otettaisiin pois vasta kuukauden päästä, samoin päti myös jalkaan. Robert joutuisi koko sen ajan kotiopiskelemaan, mikä oli ihan sopiva vaihtoehto hänelle. Hän ei jaksaisi ihmisten sääliviä katseita, jos hän joutuisi näyttäytymään näin muiden silmien edessä. Hän pysyttelisi mielellään piilossa, kunnes olisi edes jonkin verran paremmassa kunnossa.
Voi miten mukavalta viileä suihku tuntuisikaan. Nuorukainen pyyhkäisi otsaansa ja tajusi, miten nihkeä olo hänellä olikaan. Kolmiolääkkeet olivat siitä inhottavia, kun ne saivat aikaan liiallista kuumotusta.

Lähes kaikki Harleyn elämässä oli muuttunut, tai ei nyt kaikki, mutta melkein. Ja siitä hän aikoisi kiittää myös Robertia, toinen kun oli potkinut häntä hakemaan apua, mitä tyttö ei omasta tahdostaan olisi tehnyt ennen kuin olisi ollut ihan pakko. Oma koti kuulosti mukavalta sanalta suuhun, ja sitä oli mukavempi myös ajatella tarkemmin. Oma koti, oma kylpyhuone ja oma elämä. Siinä ei ollut lueteltuna ihan kaikki tarpeellinen, mutta jostakin oli aloitettava. Harley oli pitkästä aikaa oikeasti innoissaan tulevaisuudestansa, kun ei tarvinnut sekaantua enään huumebisnekseen, riitti aikaa koulunkäynnille ja harrastuksille. Koulumenestys oli parantunut, ei paljoa mutta sen verran että Harley oli kerrankin kiinnittänyt opettajiensa huomion positiivisesti. Äidin puuttuminen elämästä oli tuonut jonkinlaisen helpotuksen ja vapauden tunteen, jota hän ei osannut kuvailla sanoin, hän vain tunsi sen tunteen ja se ei tuntunut alkuunkaan pahalta.

Yllään blondilla oli mustat pillifarkut, ja harmaansävyinen college-paita(sellanen missä ei oo huppua, u know), jota koristi MTV'n logo ja violetti ökkimönkijäiseksi nimetty otus. Hiukset oli jätetty auki ja kenkinä toimi aivan tuikitavalliset violetit tennarit, tosin niissä oli terävä kärki ja hiukan vartta. Meikkiä Harley ei vaivautunut käyttämään, häntä oli laiskottanut koko päivän ja huomena olisi muutenkin niin kiireistä kaikkien virallisten papereiden ja muiden juoksevien asioiden suhteen että tänään oli otettava rennosti. Tai kuinka rennosti pystyi ottamaan, kun tiesi olevansa menossa yllätysvisiitille ihmisen luokse joka tuskin edes muistaisi olemassa oloasi? Harley oli vaivaantunut, ja epävarma päätöksestään mennä tervehtimään Robertia pitkästä aikaa. Miehenalku oli joutunut onnettomuuten, siitä luki lehdessäkin ja koko koulu pulisi ja puhisi asiasta aikansa ennen kuin koko juttu jäi sivuun.

Harley tunsi itsensä kieltämättä tungettelevaksi, kun sillälailla oli ottanut Robin osoitteen selville, kuka tahansa saattaisi pitää häntä hiukan pimahtaneena. Hän kuitenkin halusi kuulla toisen kuulumisia ja kertoa siinä sivussa ehkä omiaankin. Kaikki keskittyminen herpaantui, Harley osasi vain miettiä sitä, minkälaisessa kunnossa toinen olisi. Ja se tuntui pelottavalta edes ajatella moista, kukaan ei tuntunut tietävän mitä onnettomuuden osapuolille oli tapahtunut. Vaikka joku olisi tiennytkin, sitä tietoa pihdattiin itsellä.

Osoitteen mukainen talo tuli näkyviin, ja blondi veti syvään henkeä ennenkuin käveli oven eteen ja tutkaili paikkaa hetken aikaa. Kädet tarttuivat ovenkahvaan ja kiskoivat sen auki, hänellä ei ollut mitään käryä missä kerroksessa Rob asuisi joten tyttö ryhtyi tutkailemaan ovessa lukevia osoitteita toivoen että löytäisi oikean oven. Pienen tutkailun jälkeen se löytyi, Harley veti jälleen syvään henkeä ja siirsi nopeasti kasvoille valuneet hiussuortuvat korvansa taakse. Häntä pelotti oma reaktionsa, kun näkisi millaisessa kunnossa poika olisi.

Robert havahtui syvistä ajatuksistaan tunkkaisen ovikellon soittoon ja epäröi hetken aikaa, sillä ei ollut varma, oliko pimpotus tehty hänen asuntoon vai naapuriasuntoon. Eikä Rob kovin innokas ollut edes vastaanottaa vieraita, joten sekin sai pojan pysymään aloillaan.
Jokin kuitenkin käski nuorukaista nousemaan, jolloin Rob sitten totteli. Hän nousi vaikeasti seisoon ja eteni nilkuttaen ovelleen. Hemmetti, kun jaksoi sattua niin helvetisti! Ja miksi näissä hemmetin asunnoissa ei ollut edes kurkistusaukkoa, jotta olisi osannut varautua tulevaan vieraaseen!
Pimpottaja olisi kuitenkin vain äiti, joka olisi tuonut ruokaa. Aivan kuin Robertin jääkaappi ei olisikaan jo täynnä äidin tuomia pöperöitä, joihin poika oli tuskin koskenutkaan.

Ovi avautui viimein ja tummansinisiin silmiin syttyi välittömästi turhautuneisuutta ja häpeää, kun pimpottaja oli selvinnyt.
"... Harley.." se oli kuin tervehdys, vaikka se ei sitä oikeasti ollut. Pojan äänestä oli kuulunut selvää katkeruutta ja ehkä hitusen ärtyneisyyttäkin, mutta näitä tunteita ei ollut tarkoitettu tytölle. Jos sinun rakas Harley Davidsonisi olisi juuri tuhoutunut onnettomuudessa ja Harley niminen neitokainen ilmestyi sitten oven suulle, niin kaipa sitä kuka tahansa kokisi jonkin asteista turhautuneisuutta, eikö niin? Blondi nimeä ei niin helposti tosiaan unohdettu.
Robert nojautui ovenpieleen ja antoi tummansinisten silmien laskeutua maahan.
"Mitä sä täällä teet..?" poika kysyi karheasti ja rykäisi, jotta saisi äänensä paremmin kuuluviin, kun seuraavan kerran puhuisi.

Viimeiseksi Robert nyt olisi odottanut näkevän Harleyta. Hän oli nähnyt toisen viimeksi silloin, kun oli yrittänyt passittaa tätä sosiaaliviranomaisten puheille. Mahtoi Robert olla melkoinen näky tytölle, joka oli viimeksi nähnyt paljon paremmassa kunnossa.

Sydän tuntui hyppäävän kurkkuun asti oven avauduttua, Robert näytti suoraan sanoen pahemmalta, mitä Harley oli osannut edes odottaa. Pieni säpsähdys ravisteli hetken koko kehoa, ja tyttö ei oikein tiennyt miten pitäisi käyttäytyä. Täytyisikö voivotella ja päivitellä toisen huonon näköistä kuntoa, vai uskotella että pian miehenalku olisi ennallaan ja täysin kunnossa? "... Moi?" Harley vastasi toiselle epäröiden ja varovaisella äänensävyllä tutkaillen vuoroin lattiaa ja Robin kasvoja.
"Mä... tota, anteeks kun tälläin tupsahdan ihan yllättäin", blondi pahoitteli yllättävää vierailuaan ja siirteli vaivaantuneena painoa jalalta toiselle. "Vau... sä et taida olla kauheen hyvässä kuosissa?", hän yritti kuulostaa huolettomalta ja rennolta, vaikka ihmetteli suuresti miten Robin kaltaiselle ihmiselle oli voinut tapahtua sellaista. Eihän tuo ollut tehnyt mitään ansaitaksekseen moista.

"Ja tää voi kuulostaa vähän sairaalta mutta... mä niinkun pengoin sun uuden osoitteen selville", blondi selvensi ja sipaisi jälleen hiuksia korvansa taakse katsahtaen miehenalun silmiin, kasvoille levisi pahoitteleva hymy ja tyttö tunki kädet housujensa taskuun vetäen jälleen henkeä. "Mä voin kyllä tästä lähtee, sä näytät väsyneeltä... olisi ollut kiva kuulla ja ehkä kertoo kuulumisia, mut kerkeehän sitä toistekkin?" Harley jatkoi ja tutkaili rappukäytävän seiniä katseellaan. Robert ei näyttänyt niin hyväkuntoiselta että hän olisi viitsinyt tunkeutua väkisin kylään, eikä hän sitä varmaan muutenkaan olisi tehnyt. Tyttö vain halusi kuulla toisen kuulumisia, ja tietenkin kiittää siitä patistelusta mitä sosiaaliviranomaisiin tuli. Kaikkihan oli alkanut siitä.

Robert naurahti väkinäisesti, mutta se tuntui olevan virheteko, sillä kylkeen alkoi taas pistää. Tuskalias virne kohosi hetkeksi aikaa kasvoille, mutta pyyhkiytyi nopeasti poiskin.
"On tässä oltu paremmassakin kunnossa", nuori herra yritti itsekin keventää hitusen ahdistavaa tunnelmaa, mutta jotenkin yritys tuntui epäonnistuneen jo heti kättelyssä.

Kulmat kohosivat hivenen huvittuneena ylemmäs, kun Harley kertoi ottaneensa selville pojan osoitteen. Blondin sanoille vain hymyiltii pienesti, ei Rob ajatellut toista mitenkään sairaana. Eikös tässä olisi pitänyt olla otettu, kun jotakuta oikeasti kiinnosti Robertin tila? (Äitiä lukuunottamatta).
Ajatus sai Robin hetkeksi aikaa häkeltyneeksi, mutta päätä pudistamalla palattiin takaisin maanpinnalle nykyhetkeen.
"Ei tässä... Mitään...", mutistiin ensiksi ja katsahdettiin nopeasti asuntoon. Taas Harley näkisi kasan pahvilaatikoita, joita ei oltu purettu loppuun asti. Mutta poika oli vasta ehtinyt muuttaa tänne, juuri pari päivää ennen onnettomuuttaan. Robert pohti, uskaltaisiko päästää Harleyta sisälle. Tuntui tosin epäkohteliaalta kieltää toista tulemasta, olihan Harley tännekin asti jo ehtinyt tulla.
Pahuksen lempeys.
"Tuu vaan sisään, jos uskallat", texaslainen sanoi sitten ja siirtyi oven reunaan, jotta blondi mahtuisi paremmin sisälle. Niin, jos toinen vain uskaltaisi.
"Aika sekasta, mutta toivottavasti ei haittaa", Robert pahoitteli ja hymyili anteeksipyytävästi tyttöselle.

Ystävällinen hymy kohosi Harleyn kasvoille, "Mä en viivy kauaa", hän vakuutteli ja siirtyi varovasti rappukäytävästä Robertin ohi ja asunnon puolelle. Katse kiersi sisätiloissa hetken aikaa, "No siistimmässä kunnossa tämä on kun mun kämppä", naurahdettiin kevyesti ja etsittiin paikkaa jonne olisi sopiva istua. "Niin... mäkin sain kämpän, tosin ei sielä pahvilaatikoita ole, mutta kaikkea muuta kyllä löytyy", Harley jatkoi pulisemistaan ja katsoi Robertiin hymyillen. Tyttö oli paremassa kunnossa kuin viime kerralla miehenalun nähtyään, sitä ei käynyt kieltäminen, ja toinen huomasi muutoksen varmasti. Ja jos ei huomaisi, sitten olisi tuon näössä vikaa. "Ja mulla on työpaikkakin", Harley jatkoi melkein ylpeänä kasvot edelleen hymystä hehkuen.

"Mä voin keittää kahvit jos sulla on kahvinkeitin?" tyttö tarjoutui hetken asuntoa katseltuaan ja tunsi itsensä melkein ärsyttäväksi kun sillä tavalla hössötti vaikka Robert olisi varmasti mielummin viettänyt aikaa itsekseen eikä ylienergisen ex-diilerin kanssa.

Poika sulki oven, kun Harley oli päässyt asunnon puolelle. Rob ontui kävellessään hitaasti tyttösen perään sinne, minne toinen meni. Kävellessään nuorukainen hapuili katseellaan itselleen jotain vaatekappaletta peittämään paljasta ylävartaloaan. Kuitenkin totuus iski nopeasti päähän - eihän Robert voisi itselleen mitään pukea, sillä hänen kätensähän oli paketissa. Tai no, onnistuisihan se pukeutuminen jotenkin, mutta sitä poika ei aivan mielellään toivonut tekevänsä. Joten toivottavasti Harley ei tuntenut oloaan jotenkin kiusaantuneeksi sen takia, koska Robert luultavasti olisi koko tytön vierailun ajan paidattomana.
Robert ei osannut nähdä itseään vieraan silmin, eikä varsinkaan naispuolisten silmin. Hänen oli aivan käsittämätöntä ymmärtää, miksi naisväki yleensä alkoi hihittää hulluna, kun he näkivät edes paljaan hauiksen.

Robert istuutui takaisin sängylleen, josta oli hetki sitten noussut. Poika kuunteli kärsivällisesti Harleyn puhumista ja pieni hymynkare komisti poikasen huulilla koko ajan. Oli todella mukava kuulla, että Harley oli saanut elämänsä kuntoon. Mikään ilo ei ollut parempi ilo kuin se, että sai olla auttamassa toista toisen elämässä, kun oli vaikeaa.
"Kieltämättä tämä uusi elämäntyyli sopii sulle. Näytät hyvältä", Robert puhui hiljaiseen väliin.
"Siis näytät hyvältä siihen nähden, kun me viimeksi nähtiin", poika korjaili sanojaan ja kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. Hmm, tämä alkoi mennä oudoksi.

Harley kysyi jotain kahvinkeittimestä ja Rob nyökkäsi.
"Tuolla keittiössä se olla nököttää", poika sanoi ja katsahti Harleyta tummansinisillä silmillään suoraan tyttösen silmiin.

"Okei", Harley huikkasi ja suunnisti keittiöön pirteästi hyräillen. Hän ei tiennyt, oliko sellainen iloisuus ja pirteys asiallista tälläiseen tilanteeseen ja tälläisenä aikana, mutta kai Rob siitä huomauttaisi jos moinen käytös rupeaisi ärsyttämään. Tyttö kaivoi suodatinpussin ja muut kahvintekotarpeet esiin ja mittasi pannuun vettä ennenkuin kaatoi sen säiliöön, hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta, paljonko miehenalku meinaisi kahvia lipittää. Suodatinpussiin mitattiin asiaankuuluva määrä kahvinporoja ja laite napsautettiin päälle. Vaaleaverikkö palasi samaan huoneeseen toisen kanssa ja istahti mukisematta lattialle kun ei parempaakaan keksinyt.

Hetken aikaa tyttö tutkaili Robertin ruhjoutunutta olemusta tarkemmin, kolari oli ollut siis yhtä vakava kuin kuulopuheet olivat antaneet ymmärtää. "Koska sä pääset noista eroon?" hän kysyi kokeilevasti koittaen vaikuttaa vähemmän tungettelevalta. "Noista kipseistä...", lisättiin vielä kysymystä tarkentaen ja katse käännettiin muualle. "Säkin sait sitten oman kodin", Harley koitti vaihtaa puheenaihetta hieman mukavampaan, ehkä Robert ei halunnut puhua tuoreessa muistissa olevasta onnettomuudesta joten oli tarpeen viedä keskustelu vähän muille raiteille.

"Mä en oikeen keksi mitään puhuttavaa", blondi naurahti huomattavasti rennommin ja piti katseensa pojan silmissä hetken aikaa.

Ja Harley katosi sen pitemmittä sanoitta keittiöön. Robert henkäisi syvään ja kosketti varovaisesti ei murtuneella kädellään kylkeään. Siihen tosiaan pisti ilkeästi, jos siihen koski, joten poika laski kätensä rennoksi ja yritti muistaa, ettei nojaisi vasemman kylkensä puoleen.

Vaaleverikkö palasi taas, jolloin Rob ryhdistäytyi ja näytti vahvemmalta. Hän ei tahtonut Harleyn tietävän, että hän oli edelleen aikamoisissa kivuissa. Tajutessaan, että toinen istahti maahan, pudisti poika päätään.
"Älä nyt sinne istu", nuorukainen torui lempeästi ja taputti oikealla kädellä hennosti sänkyään merkiksi, että Harley voisi istahtaa aivan hyvin hänen viereensä. Robilla nimittäin ei ollut tässä huoneessa muita tuoleja, ainoat tuolit olivat keittiössä.
Tummansiniset silmät laskeutuivat automaattisesti kipseihin Harleyn kysymyksestä.
"Lääkärit sano, että aikasintaan kuukauden päästä saan ottaa ne pois", Rob vastasi ja yritti kokeeksi liikuttaa vasenta, murtunutta kättään. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin kivalta ja sen huomasi kasvoilta, jotka hetkeksi aikaa kiristyivät.
"Enkä mä halua olla noudattamatta niiden ohjeita, jos tahdon saada raajani kuntoon", nuori herra lisäsi vielä ja nosti katseensa kipseistään vaaleaverikköön. Robin silmissä välähti pieni heikkous, mutta se katosi nopeasti valppaan katseen alle. Robert ei yleensä näyttänyt tunteitaan, eikä hän ollut niitä nytkään sen kummemmin näyttämässä. Se ei vain ollut hänen tapaistaan.
Harleyn yritys vaihtaa aiheitta onnettomuudesta kotiin sai pienen hymähdyksen karkaamaan huulien välistä.
"Joo", poika vastasi lyhyesti ja laski katseensa tytön silmistä viimein alas. Hän oli katsonut toista jo liian kauan, ihmeellisen kauan omastakin puolestaan. Yleensä hän vältteli katsekontakteja, jotenkin nyt hän oli vain... Uppoutunut ajatuksiinsa ja toisen silmiin.

"Ei koko ajan tarttekaan puhua", Robert totesi kevyemmin, kun Harley oli tunnustanut, ettei keksinyt puhuttavaa.
"Hiljaisuudellekin täytyy antaa paikkansa", nuorukainen lisäsi pehmeästi ja hymyili hieman.

Robertin tavallaan antamasta käskystä Harley nousi ylös ja käveli hitaasti sängyn luokse, ja asettautui istumaan mahdollisimman mukavasti. Kahvinkeitin piti hassua ääntä käydessään ja hän itse päätti olla hiljaa kun mitään järkevää sanottavaa ei tuntunut löytyvän. Hiljaisuus ei sillä hetkellä vaivaannuttanut, oli helpompaa pitää suu kiinni kuin pälistä aivan päättömiä asioita. Tyttöä harmitti suunnattoman paljon toisen onnettomuus, se vaikutti niin epäreilulta ja kohtuuttomalta. Mielummin moinen olisi voinut tapahtua jollekkin ihmiselle joka oli oikeasti läpeensä paha ja aiheuttanut muille ihmisille surua ja mielipahaa. Mutta Robert ei ollut tehnyt mitään sellaista ansaitakseen tälläistä.

"No toivotaan että se kuukausi menee sitten nopeasti", Harley totesi hymyillen ja katseli pojan silmiä hetken aikaa. Niin, toisella kävisi aika varmasti todella pitkäksi, se oli tyhmällekkin ilmiselvää. Robert ei pääsisi edes nyrkkeilemään... nyrkkeilystähän toinen taisi Harleyn muistaman mukaan pitää? "Tuonko mä kahvit tänne vai mennäänkö keittiöön?" blondi vaihtoi jälleen puheenaihetta arkisemmaksi ja vähemmän vaivaannuttavaksi, kysyvä ilme kohosi kasvoille ja tyttö jäi odottamaan miehenalun vastausta. Ei hän viitsisi turhaan toista juoksuttaa ympäri asuntoa, varsinkaan tuossa kunnossa. Oli hassua, että lääkärit olivat päästäneet hänet näinkin varhaisessa vaiheessa kotiin, vaikka vaikutti hyvinkin paljon siltä että tavalliset arkiaskareet olivat vaikeita toteuttaa.

//Mä oon tässä siis tosiaan väsännyt jo tunnin ajan äidinkielen esseetä jostain helvetin ilmastonmuutoksesta, että pahoittelen, jos tekstissäni ilmenee jotain esseemäisiä piirteitä.. XDD

Nuoret olivat hiljaa, istumassa samassa sängyssä vierekkäin ja kumpikin omissa mietteissään. Robin ajatuksissa tosin ei paljoa ajatukset kulkeneet, kaikki tuntui jotenkin ihmeellisesti pysähtyneen ja aika tuntui kuluvan nopeasti. Eikä aikaakaan, kun Harley jo puhui. Kuinka kauan he olivat olleet hiljaa?
"Toivotaan niin, vaikka sitä mä vähän epäilenkin", nuorukainen vastasi, yrittäen löytää kevyttä äänensävyä. Niin yksin ollessaan aika kuluisi hitaammin kuin seurassa, se oli aivan varmaa jo nyt. Senhän todisti Harleyn läsnäolo tässäkin tapauksessa. Aika kului nopeasti, kun oli seuraa. Ja äsken Roberthan oli yksin ollut valveilla kokonaisen tunnin, jonka aikana hän oli vain maannut sängyllään ja toivonut pian olevan taas ilta.

Vaaleaverikön kysymys sai pojan taas havahtumaan hereille ja tummansiniset silmät siirtyivät katsomaan Harleyta.
"Mennään vaan keittiöön", poika ehdotti ja nousi varovaisesti ylös sängyltään. Tällä kertaa nouseminen tuntui paljon vaivattomalta kuin äsken. Ja kivuttomalta. Rob lähti varovaisesti nilkuttamaan keittiötä kohti. Robert ei huomannut kyljessä olevan laastarirykelmän hiljalleen värjäytyvän punaisesta nesteestä, sillä vuotokohta sijaitsi Robertin huonoksi onneksi juuri murtuneen käden alapuolella, jota poika ei voinut liikuttaa eikä sen takia tajunnutkaan kyljessä olevan haavansa avautuneen.
"Otatko sä sokeria?" poika kysyi päästyään keittiöön.

Harley tarkkaili Robertia koko matkan keittiöön asti ja havahtui toisen kysymykseen, "Mitä... Joo, sokeria", hän vastasi pieni hymynpoikanen huulillaan ja tutkaili poikaa jälleen. Okei, hän toivoi ettei ollut nähnyt verta, veri oli pelottavaa ja se sai aina aikaan pienen paniikin vaikka se ei päälle päin saattanut näkyäkkään. "Rob... voi luoja", Harley älähti pelästyneenä ja peitti suunsa kämmenellään. Nyt ei kuitenkaan auttanut panikoida, mutta näky sai silti tytön hätääntyneeksi, mitä tässä pitäisi tehdä? "Apua... pysy paikoillas... eikun... mee istumaan tai jotain!" tyttö neuvoi ja pyöri melkein ympyrää paikallaan, hän ei todellakaan ollut mikään ensihoitaja saatika tiennyt pahemmin, miten auennutta haavaa pitäisi hoitaa.

"Onko sulla jotain sidetarpeita?" Harley katsoi Robertiin ja veti syvään henkeä kootakseen omat ajatuksensa, nyt olisi parempi pysyä rauhallisena ja välttää turhaa sähellystä. Hetken aikaa itseään psyykattuaan ja rauhoteltuaan ajatukset tuntuivat selkeämmiltä, "Sun kannattaa nyt pysyä paikoillaan...", blondi totesi pikemminkin käskyttävästi kuin kehottavasti.

// argh kauhee nälkä, teksti saattaa myöskin heittelehtiä kun ajatukset herpaantuu;<

//Haha XD Ihan hyvä toi on :,D
Harley parka, meni ihan paniikkiin XDD

Nuorukainen ehti ottaa sokerin käsiinsä ja laskea sen pöydälle, kun kuuli Harley pelästyneen älähdyksen, mikä totta kai sai Robertin valppaaksi.
"Mikä nyt?" poika kysyi huolissaan ja katseli Harleyta epävarmasti. Tytön antamat neuvot saivat pojan vain kurtistamaan kulmiaan kummissaan, mitä ihmettä tyttö nyt oikein puhui ja mitä oli tekeillä? Ei Rob ollut kuoleman vaarassa?
"Hei, ota ihan rauhassa", Robert yritti tyynnytellä hätääntynyttä Harleyta ja laski ajattelemattomasti toimivan kätensä toisen olalle. Hetkeksi vain, sillä poika tajusi melko nopeasti, mitä oli mennyt tekemään ja pian käsi jo lepäisikin rentona vierellään.
Mitä ihmettä Rob oli juuri mennyt tekemään? Hän pyrkin välttämään kosketusta vastakkaisen sukupuolen kanssa, sillä se sai hänet entistä enemmän hämmentyneeksi ja ahdistuneeksi! Tosin nyt hänen tarkoituksenaan oli ollut vain rauhoitella hätääntynyttä Harleyta, eikä pojalla ollut tietoakaan, mistä toisen käytös johtui.

Vasta Harleyn kysyessä jotain sidetarpeista tajusi Rob hieman tilannetta ja liikutti kipsissä olevaa kättää sivummalle nähdäkseen kylkensä.
"Ai perhana", poika totesi yllättävän huolettomasti. Näköjään kyljessä ollut haava oli onnistunut aukeamaan. Se varmaan aukesi silloin, kun poika oli noussut sängystä.
"Harley, ei mulla oikeesti oo mitään hätää", Rob päätyi taas rauhoittelemaan ja istuutui, jos toinen vaikka rauhoittuisi.
"Kylppärissä, pesukoneen päällä. Siellä on oikea aarrearkullinen kaikennäkösiä sidetarpeita ja mitä kaikkia puhdistusaineita ja välineitä. Sain ne sairaalalta."

// jep XDD ressukkaa sitä suututtaa ku rob on nii huoleton


"Okei... pysy nyt paikallas oikeesti!" Harley jatkoi hysteeristä käskyttämistään ja säntäsi kylpyhuonetta kohti. Mitä helvettiä hän tarvitisisi? Sideharsoja, puhdistusainetta, haavateippiä? Sillä hetkellä ei tullut yhtäkään tavaraa mieleen joten tyttö nappasi koko laatikollisen mukaansa ja pyrähti takaisin keittiöön, "Sulle voi tulla verenhukka... tai jotain muuta, toi voi tulehtua...", oli harvinaisen typerää edes ajatella moisia. Robert ei vaikuttanut olevan tilanteesta moksiskaan ja Harley näytti panikoivan toisenkin puolesta, vaikka yrittikin uskotella itselleen ettei tässä olisi kenelläkään hengenlähtö lähellä. "Noi vanhat siteet pitää ottaa pois...", blondi mumisi itsekseen ja katsoi sitten miehenalkuun, "Sä et taida saada niitä itse", todettiin toiselle kasvot vakavina.

"Mä koitan olla satuttamatta", Harley vakuutteli epävarmuus äänestä kuultaen ja tarttui irti repsahtaneeseen reunaan, "Otanko nopeesti vai hitaasti?", hän vielä kysyi kun ei vastaavanlaisia tilanteita ollut aiemmin tullut eteen. "Ehkä meidän ois kumminkin parempi lähtee vaikka sairaalaan? Tohon voi iskee joku infektio ja se ei oo hyvä juttu", no tuskin Robertin asunnossa mitään lihansyöjäbakteereita vilisi, mutta tulehdusriski oli kuitenkin olemassa ja Harley tiesi sen hyvin. Laatikosta pengottiin desinfiointiainepullo ja ainetta hinkattiin käsiin moisten riskien pienentämiseksi. "Mä repäsen kerralla irti niin se on nopeesti ohi" blondi totesi ja nappasi jälleen reunasta kiinni kiskaisten sideharsojen ja laastareiden muodostaman rykelmän irti niin nopeasti kuin kykeni. "Sano sit suoraan jos sua sattuu", Harley mumisi ja kaivoi laatikosta muita puhdistustarpeita esiin.

// omg nyt Rob kuolee johki verenhukkaan ku Harley rupes leikkii lääkäriä...

Enemmän Robert pelkäsi Harleyn käyttätymistä kuin lävitsevuotavaa haavaansa. Poika istui paikoillaan yhdellä keittiön tuolilla ja kuunteli asunnostaan tulevia ääniä (Harleyn kävelemistä yms.) Pian tyttö palasi koko laatikollisen kanssa keittiöön, jolloin pojan oli vaikea pidätellä pientä huvittunutta hymyä ilmestymästä huulille.
"Hei, Harley. Ihan oikeesti. Näytänkö mä siltä, että mä kuolisin?" nuorukainen kysyi, huvittunut sävy äänessään. No okei, oli Rob hitusen kalpeahko, mutta ei sen suurempaa huolta.
Kyllä Robert saisi laastarirykelmän pois, mutta tällä hetkellä hän ei jostain kummasta syystä tahtonut liikuttaa itseään. Ehkä Harleyn pieni paniikki oli yltynyt häneet? Ei, ei todellakaan. Robert oli päästetty sairaalasta, kun siellä oltiin varmoja, että poika selviäisi itse. Mutta siteiden vaihtaminen olisi ehkä vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Robert oli taas ajautunut ajatuksiensa maailmaan, mutta havahtui ikävään kipuun kyljessään. Poika ähkäisi hiljaa, Harley oli juuri repinyt siteen irti kyljestä. Haava tuntui sykkivän ikävästi, mutta tuntui hyvältä antaa sille vähän happea.
"Ei tässä mitään hätää ole, edelleenkään", nuorukainen vakuutteli ja katsahti Harleyhin huvittuneen ja lempeän katseen sekoituksella. Jotenkin se, että Harley auttoi häntä hoitamaan haavaansa, sai pojan tuntemaan olonsa hyvin paljaaksi. Mutta se tuntui hyvältä, jossakin määrin ainakin.
"Ei kai sulla oo mitään hätää?" poika päätti leikillään kysyä.

"Mä oon ihan kunnossa, kunhan vaaan säikähdin pahemman kerran", Harley mumisi ja tutki sitten haavaa paremmin, tosiaan se oli auennut, joten heräsi ajatus siitä että miten helvetissä vuoto saataisiin loppumaan? "Se kannattais varmaan putsata ja sitten... jos annetaan sen ottaa happee vähän aikaan ennenkun laitetaan uudet siteet", hän jatkoi pähkäilyään enemmänkin itsekseen puhuen, ja kaivoi laatikosta paketin jonkinlaista sideharsoa joka saisi nyt kelvata puhdistusvälineeksi. Käsi tarttui desinfiointiainepulloon ja Harley kaatoi ainetta sideharson päälle ja ryhtyi sitten putsailemaan haavaa. "Tota verta on tullu mukavasti", tuo mumisi itsekseen ja putsasi haavan reunoja varovasti ja keskittyneen näköisenä. Hänestä tuntui ettei haava kuolemaksi olisi, se näytti kyllä pahalta ja blondi joutui tosissaan keskittymään ettei pyörtyisi tai oksentaisi siihen paikkaan. Haavan hoitaminen ei ollut vaikeaa, vaan se että tyttö mietti lähes kokoajan, mahtoiko hän satuttaa miehenalkua siinä kaikessa tohinassa.

"Vau... tää on vuotanu vähän kaikkialle, ja sä tuskin pääset suihkuun?" Harley mumisi pitäen katseensa tiukasti haavassa ja kätensä mahdollisimman vakaana sen enempää keskittymistään herpaannuttamatta.

// tönkköä tekstiä kun silmät vieläkin vähän killissä, kyl se täst lähtee

Harley kertoi vain säikähtäneensä ja Rob katseli toista hetken aikaa tutkailevasti, kunnes laski katseensa auenneeseen haavaansa.
"Ihan hyvä idea", poika myönsi, kun blondi oli ehdottanut haavan tuulettamista hetken aikaa. Rob kurtisti hitusen kulmiaan, kun Harley ryhtyi pyhdistamaan haavaan. Totta kai se tuntui, mutta kovana poikana hän puri hampaitaan yhteen eikä päästänyt pihahdustakaan putsausoperaation aikana. Tähän saisi vielä tottua, sillä haava piti puhdistaa joka päivä.

"Kyllä mä pääsen suihkuun", Robert vastasi Harleyn kysymykselle ja kohautti olkiaan.
"Tosin se ei tule olemaan kiva operaatio, koska kipsit pitää suojata ja joka paikkaan tulee sattumaan", nuorukainen kertoi syyn, miksi suihkuun meno ei oikein houkuttanut. Mutta kaipa se olisi pakko käydä peseytymässä, sillä Harley rukka näytti hyvin huonovointiselta hänen vierellään.
"Ehkä mun ei ois kannattanu päästää sua sisään..." Robert sanoi hiljaa ja katseli toista pahoittelevasti. Eihän poika tahtonut, että vaaleaverikkö joutuisi ahdistumaan hänen lähellään.

"No äläs nyt, ihan hyvä vaan että päästit... Et ois välttämättä ihan heti huomannut tota haavaakaan jos mä en ois maininnut siitä", Harley totesi Robertille toruvasti, toisen ei todellakaan tarvinnut olla niin vaatimaton. Sillä hetkellä hän halusi olla toiselle avuksi niin paljon kuin mahdollista, jos ei muuten, niin sitten vastapalveluksena miehenalun aikoinaan tarjoamasta avusta. "No jos teipataan jotkut jätesäkit noitten kipsien ympäri?" Tyttö ehdotti naurahtaen, se tulisi varmasti olemaan tuskallista ja naurettavaa puuhaa. Hetken aikaa haavaa putsattuaan Harley ajatteli sen olevan jotakuinkin siistin näköinen, tai ainakin niin siisti kuin mitä auenneet haavat kykenivät olemaan. "Noniin nyt alkaa tuuletus", hän valisti Robertille hymyillen ja istahti viereiselle penkille siksi aikaa että haavan voisi taas peittää.

"Miten sä oot pärjännyt yksin noiden haavojen sun muiden kanssa?" ihmeteltiin ääneen ja tyttö katseli ruskeahiuksista miehenalkua ihmettelevä ilme kasvoillaan. Robilla ei varmasti ollut helppoa, käsi paketoituna siteiden sun muiden vaihto ja haavojen putsaus mahtoi olla yhtä helvettiä; vaikeaa, hidasta ja kömpelöä. "Sulla pitäs käydä täällä joku auttamassa noiden kanssa", Harley huomautti ohimennen ja tutkaili sidetarpeita laatikosta. "Mitä tohon on yleensä laitettu?" hän kysäisi ohimennen lukien toinen toistaan erilaisempien sideharsojen ominaisuuksia pakkauksista.

Harley ei ollut samaa mieltä tuosta sisäänpäästämisjutusta ja poika antoi katseensa vain katsella toista. Rob vain ei tahtonut olla mitenkään vaivaksi eikä hän tahtonut näyttää heikolta. Tosin heikolta hän nyt valitettavasti näyttäisi kaikkien kipsien ja siteiden kanssa.
"No vaikka jätesäkit, kunhan kipsit ei kastu", poika sanoi ja naurahti hiljaa hiljentyen sitten.

Blondin ihmettelyihin vastattiin ensiksi lyhyellä hymähdyksellä. Poika suoristautui paremmin istuessaan ja nosti lattialle valuneen katseensa takaisin Harleyhin.
"Se on pakko pärjätä", poika vastasi ja siirsi katsettaan vaipuen hetkeksi aikaa ajatuksiinsa. Ensimmäisellä kerralla, kun poika oli joutunut itse vaihtamaan siteensä, se oli ollut täyttä tuskaa, kun ei oikein tiennyt oikeaa taktiikkaa siihen hommaan. Mutta siitä oli suoriuduttu ihan kohtaloisesti.
Totta, Robertilla pitäisi olla joku avustamassa, mutta tähän vaihtoehtoon poika ei vain ollut tyytyväinen. Hän ei tahtonut rasittaa muita omilla ongelmillaan.
"Mä oon pistänyt vaa palan tota sidettä ja sitte teipannu sen kiinni", Robert kertoi ja eksynyt katse palautettiin takaisin katsomaan Harleyta.
"Mutta jos mä.. Meen nyt käymään suihkussa, niin side kannattais varmaan sen jälkee pistää.." poika mutisi ja irvisti hienoisesti. Suihkuoperaatiosta tulisi jälleen kerran hyvin mielenkiintoista, mutta oli pakko edes yrittää, jos poika ei tahtonut ajaa Harleyta pois luotaan.

Robert nousi tuoliltaan ja nappasi keittiötasolta mustan jätesäkkirullan. Aivan, Rob oli tosiaan jätesäkeillä suojannut kipsinsä, jalkakipsinsä. Käteen hän pistäisi pienemmän muovipussin. Vielä käteen napattiin sakset ja teippirulla, kunnes poika istuutui taas aloilleen. Hän ryhtyi väsäämään jalalleen hienoa pakettia, mutta kyljessä oleva haava esti kumartumista jonkin verran. Helvetin helvetti.

Harley katseli Robertin toimia hetken aikaa, eikä voinut estää suupieliin kohonnutta hymyä. "Sä oot kanssa yks hölmö, anna mä laitan ne", hän naurahti ja nappasi jätesäkin toisen kädestä. "Laita se koipes kokonaan tonne pussiin, ei kannata ruveta leikkeleen sitä", tyttö ohjasi samalla kun räpelsi varsin säälittävän näköistä vesisuojaa miehenalun kättä varten, ainakin se toimisi. Luultavasti. Eihän mistään voinut olla varma ennen kuin asiat olisi testattu käytännössä. Harley teippasi muovipussin Robertin käteen kiinni ja katseli aikaansaannostaan kulmat kurtussa, "Mä en oo hyvä tässä", hän mumisi ja hieraisi nolostuneena niskaansa. Noloa oli vain se, että se teipin ja muovin viritelmä muistutti jonkun ala-asteelaisen tekemää mutta pääasia olisi edelleen se vedenpitävyys.

"Tota... koita nyt pärjää sit... siel suihkussa", Harley kannusti mumisten ja käsi kävi jälleen niskassa, viimeisenä hän halusi soittaa palokuntaa tai ambulanssia paikalle, tai eihän se häntä haittaisi... Mutta Robert parkaa kyllä.

Robert nyrpisti nenäänsä, kun Harley puuttui peliin. Kyllä poika olisi ne ihan hyvin itsekin saanut, oli hän saanut ne viimeksikin. Mutta turha sitä oli kai oli tässä enää murehtia, Harley oli jo vauhdissa.
Nuori herra totteli ja asetti jalkansa jätesäkkiin. Kuinka säälittävältä jalka näyttikään jätesäkissä, mutta sille ei voinut mitään. Poika teippasi pussin teipillä kiinni, jotta vesi ei pääsisi turmelemaan hänen kipsiään. Harley näytti saavan käsikipsin muoviin, ja toisen muminalle oli pakko naurahtaa.
"Voiko tässä hommassa sitten olla hyväkin?" Robert kysyi huvittuneena ja nousi taas seisomaan. Hän katsahti kuitenkin ensiksi Harleyhin ja sitten kahvinkeittimeen.
"Niin... Ota tosta nyt vaikka sitä kahvia ja kattele kaapeista jotain syötävää.." poika ohjasti ja lähti sitten varovaisesti laahustamaan kohti kylpyhuonettaan. Jalka jätesäkissä ja käsi muovipussissa.

Minuuttien ähellysten jälkeen poika sai suihkun viimein päälle. Housut oli saatu melko hyvin riisuttua, mutta aikaa oli vienyt siteiden poisti vartalolta. Hän oli joutunut poistamaan poskeltaan yhden laastarin, olkapäältä yhden siderykelmän ja vielä toisen jalkansa reidestä yhden siteen. Tätä sidettä Harley ei ollut nähnyt, sillä housut olivat peittäneet tämän.
Viileä vesi toki piristi, mutta haavoihin vesi tuntui vain polttavan. Kauaa poika ei kestänyt olla suihkussa, kun hän oli saanut hiuksensa pestyä ja ylimääräiset veret pois vartaloltaan, suihku sammutettiin ja poika nappasi pyyhkeen käsiinsä. Hän kuivasi siihen hiuksiaan ja sitten varovaisesti vartaloaan. Poika vetäisi samat housut jalkaansa ja kietoi taas kipsissä olevan jalan lahkeen kipsin yläpuolelle. Hiukset olivat menneet pörrölle ja poika näytti paljon virkeämmältä kuin ennen suihkuun menoa.

"Olen elossa", Robert ei voinut olla toteamatta huvittuneena, kun oli päässyt pois kylpyhuoneesta ja laahusti takaisin keittiöön, missä oletti Harleyn olevan.

Harley katseli hetken aikaa Robertin suihkuunlaahustamista ja kääntyi sitten kahvinkeittimen puoleen, aivan, kahvitkin oli kaikessa tohinassa jäänyt juotua. Nälkä hänellä ei oikeastaan ollut, mutta kahvi kyllä kelpasi. Muki täytettiin melkein ääriä myöten ja sekaan laitettiin pari lusikallista sokeria, blondi kantoi kahvinsa pöydän ääreen ja istui tuolille yhtyen sitten hörppimään juomaansa. Kyllä Robert varmaan jotakin huutelisi, jos ilmenisi jotain ongelmia suihkussa käymisen suhteen, mutta ilmeisesti toinen pärjäsi ihan hyvin. Harley nappasi pöydältä käsiinsä pari päivää vanhan sanomalehden ja koitti kiinnittää huomionsa siihen lukemalla muutaman silmäänpistävän artikkelin, joissa media oli jälleen päässyt vauhtiin.

Kahvimuki oli noin puolessa välissä kun Robert tupsahti takaisin suihkusta ja ilmoitti olevansa elossa, ilmeisesti mitään ylitse pääsemättömiä ongelmia ei ollut ollut. "Hyvä... onko parempi olo?" Harley kysyi kahviaan hörppien ja sulki sanomalehden taitellen sen ja asettaen takaisin paikalleen. "Haluatko sä kahvia ennen kuin mä rupeen leikkiin lääkäriä noiden sun haavojes suhteen?" hän jatkoi kysymystään, vaikka miehenalulla ei tannut pahemmin olla vaihtoehtoja. Tällä kertaa Harley olisi se auttaja, vaikka väkisin, hän ei kyselisi Robertilta tehtäisiinkö näin vai haluatko tehdä itse. Toinen oli melkeimpä samanlainen avunpyytämisen suhteen kuin tyttö itse, vaikutti välttelevän sitä viimeiseen asti.

Blondi hörppäsi kahvinsa loppuun ja nousi tuolilta vieden mukinsa keittiöön tiskipöydälle, "Mä laitan sulle sitä kahvia", hän selosti ja nappasi mukin täyttäen sen sitten hiukan vajaaksi, jos Robert sattuisi haluamaan maitoa kahvinsa sekaan. "Sokeria, maitoa, molempia vai ei mitään?" kysymys kuulosti tyhmältä ja sai Harleyn hymyilemään nolostuneesti, selkeät ja ymmärrettävät lauseet eivät myöskään kuuluneet hänen vahvuuksiinsa.

"No.. Ainakin on vähän virkistyneempi olo", Robert myönsi sekoittaessaan kosteitaan hiuksiaan samalla, kun nilkutti hitaasti keittiönpöydän äärelle. Poika naurahti hiljaa, kun Harley puhui alkavansa pian leikkiä lääkäriä. Robert ei ikimaailmassa kertoisi toiselle, millainen mielikuva hänelle oli tullut sillä hetkellä päähänsä. Nuorukainen asettui aloilleen ja nyökytteli hajamielisesti Harleyn kysymyksille.
"Tai siis ei sokeria ja vähän maitoa", Robert päätyi viimein hämmentyneenä vastaamaan. Tummansiniset silmät katselivat Harleyn perään ja pojan oli myönnettävä, että pian tämä tilanne alkaisi saamaan aivan erilaista näkökulmaa. Rob oli kokenut tämän tunteen ennenkin, juuri vain päiviä ennen kuin hän oli joutunut myöntämään itselleen olevansa ihastunut erääseen tyttöön vanhasta koulustaan parisen vuotta sitten. Ah, se oli ollut täyttä tunnehelvettiä koko ajan. Robert kuitenkin kivikovaa itseään käski, että tämä hänen ja Harleyn välinen suhde jäisi vain kaveruudeksi. Niin, kaveruudeksi. Tosin... Voisivatko tyttö ja poika olla keskenään vain kavereita?
Pieni raskas huokaus karkasi pojan huulien välistä. Hän ei pitänyt tästä lainkaan, tästä omien tunteidensa ajattelusta. Hän ei halunnut ajatella tunteitaan, joista ei ottaisi varmasti kukaan selvää, kun hän ei itsekään tajunnut niitä.

Harley kaatoi tilkan maitoa pojan kahvin sekaan, ja laski mukin keittiön pöydälle, "En mene takuuseen siitä, että onko se hyvää", hän pahoitteli kahvinkeitto-taitojaan ja hymyili pienesti. Robert vaikutti poissaolevalta, mutta tyttö ei ihmetellyt sitä yhtään, onnettomuus olisi saanut kenet tahansa täysin pois tolaltaan. Blondi istui taisin tuolilleen ja katseli poikaa hetken aikaa, ennen kuin rykäisi ja käänsi silmänsä nopeasti sidetarvikelaatikon puoleen. "Niin mitä mä laitan tohon... haavaan?" hän kysyi ohimennen ja penkoi tarvikepaljoutta vilkaisten haavan suuntaan, se näytti niin ilkeältä, että pieni irvistys kohosi tytön kasvoille. Tuntui tyhmältä istua siinä toimettomana, kun mieli olisi tehnyt auttaa miehenalkua jotenkin, muutenkin kuin kiduttamalla tuota haavan putsaamisen merkeissä. Okei, olihan hän keittänyt kahvia, mutta se ei ollut nyt alkuunkaan iso homma.

"Ootko sä okei?" Harley tenttasi kulmat kurtussa, Robertin huokaus oli särähtänyt korvaan, ja jos poikaa vaivasi joku tai hänellä oli jokin hätä, niin blondi olisi kyllä valmis auttamaan.

Robert vain hymähti hiljaa Harleylle vastauksena siihen, että voisi mahdollisesti olla huonoa. Kahvia hörpättiin eikä se juurikaan maistunut sen oudommalta kuin pojan itse keittämä. Makuun hän ei kyllä paljoa kiinnittänyt huomiotaan, kun hän oli taas ajautunut ajatuksiensa mukaan. Jos Rob oli nyt aivan oikeasti menossa samaan tilanteeseen kuin parisen vuotta sitten, nyt olisi aika sanoa hyvästit Harleylle, pitää eroa tähän ainakin pari viikkoa. Ehkä sitten Robert olisi oma itsensä?
"Hmm?" poika siirsi katseensa Harleyhin, joka oli esittänyt kysymyksen. Kulmia hieman kurtistettiin pojan siirtäessä katseensa tarvikelaatikkoon. Hetken aikaa hän joutui kasaamaan ajatuksiaan.
"Eka mä oon pistänyt tosta läpinäkyvästä pullosta sitä ainetta tähän, sitten vaan päälle sidettä ja teippiä", nuori herra vastasi selkeämmin ja hörppäsi suuren kulauksen kahviaan.

"Joo, ei tässä mitään", Robert vastasi hiukan jähmeästi ja yritti vältellä katsekontaktia tytön kanssa. Noniin nyt se oli jo alkamassa, tytön välttelyä. Niin, Rob ei tahtonut ajautua tunnemyrskyyn ja tämä oli kuin puolustautumiskeino, mikä nousi aina yllättäen.