Waking up to a new day

Harley nappasi Robertin mainitseman läpinäkyvän pullon, penkoi laatikosta sidettä ja haavateippiä, niillä pärjäisi ainakin näin alkuun. Sitten tuli taas sellainen hetki, ettei tyttökään keksinyt mitään puhuttavaa vaikka hiljaisuus tuntui liian vaivaannuttavalta. Miehenalku vaikutti jotenkin poissaolevalta, mutta hän oletti sen johtuvan ehkä väsymyksestä tai jostain muusta. "Ootsä kohta valmis?", Harley kysyi viitaten kahviin, hän kyllä lähtisi heti kun olisi saanut toisen haavat peitettyä, viimeisenä hän haluaisi olla Robertille vaivaksi.

--- laatu, heräsin meinaan just :-----D

Hiljainen, vaivaanuttava hetki tosiaan alkoi vaarallisesti merkitä sitä, että tästä tulisi kehittymään jotain hyvin epämiellyttävää. Robert joi kahviaan ja siirteli katsettaan sivulta sivulle, ylös alas. Hän koetti kaikin voimin olla katsomatta Harleyta.
Kahvi olikin jo juotu, kun blondi esitti kysymyksensä. Rob laski hajamielisesti tyhjän kahvimukinsa pöydälle ja vilkaisi nopeasti tytön puoleen.
"Joo", nuori herra vastasi vähäsanaisesti ja puristi huulensa yhteen jäykistyessään. Hän siirsi hitusen kipsissä olevaa kättään sivummalle, jotta Harley pystyisi laittamaan kylkeen siteen paremmin.

Miten Rob saisi sen kuulostamaan kohteliaalta, jos hän pyytäisi Harleytä tämän toimenpiteen jälkeen lähtemään? Voisiko hän hieman valehdella, kertoa olevansa väsynyt? Ehkä Harley sitten lähtisi sopuisin mielin ja sitten Robert voisi yrittää pitää toiseen etäisyyttä. Niin, hyvä suunnitelma. Toivottavasti. Robert toivoi, ettei Harley koskaan pystyisi lukemaan hänen mieltään, sillä sieltä paljastuisi asioita, joista Harley ei luultavasti tulisi pitämään. Ainakaan siitä, että hän valehteli päästäkseen eroon tytöstä.

Harley vilkaisi kummastelevasti Robertiin päin kulmiensa alta ja pudisteli päätään, "Jos musta on jotain vaivaa niin mä voin kyllä lähteä", hän mumisi suupielestään ja avasi sideharsopakkauksen siirtäen sitten tuoliaan lähemmäs miehenalkua jotta haavan sitominen olisi edes vähän helpompaa. Harley arveli toisen vähäsanaisuuden johtuvan väsymyksestä, ja uskoi olevansa oikeassa arveluidensa suhteen, ei hänkään jaksanut väsyneenä puhua pälpättää. Vaaleaverikkö otti sideharson paketista ja asetteli sen Robertin kylkeen, haavan päälle ja piti sitä toisella kädellä paikallaan sillä aikaa kun toinen käsi haki haavateippiä keittiön pöydältä. "Mihin mä sen laitoin...", hän puuskahti ja löysi viimein etsimänsä. Harley katkoi teipistä sopivia pätkiä ja painoi ne yksi kerrallaan pojan kylkeen ja sideharsoon kiinni. Tuntui oudolta olla siinä tilanteessa, ja se sai tytönkin vaivaantuneeksi.

Saatuaan hommansa valmiiksi Harley suoristautui ja katseli aikaansaannostaan hetken aikaa, "Kai se kelpaa", hän totesi värittömästi ja nappasi roskat keittiön pöydältä käteensä. "Tarvitko sä vielä apua jossain?" tyttö jatkoi ja nousi seisomaan katsoen Robertiin hiustensa takaa, antaen silmänsä levätä toisessä tällä kertaa pidempään.

Robert ei vastannut toisen lähtökysymykseen, hän sivuutti sen taitavasti. Robertin silmät olivat jääneet tuijottamaan eksyneenä kaapin reunamaan, kun tunsikin jo toisen puuhailevan haavan kanssa. Robertin tummansiniset silmät laskeutuivat alemmas ja jäivät tuijottamaan Harleyn vaaleita hiuksia jokseekin poissaolevasti. Vaaleista hiuksista nuorukaiselle oli tullut mieleen Christina, rakas sisko. Robert ei tiennyt, mikä häneen oli mennyt, sillä hän vain tuijotti Harleyn vaaleita hiuksia ja muisteli mennyttä, vaikka se ei ollut kovin hyvä asia.

Harleyn suoristautuessa Robert nousi toisen perässä myös ylös. Heillä oli jonkin verran pituuseroa ja Robin silmät olivat hyvä kiinnittyneet toisen hiuksiin. Hänen kätensä nousi, tahtomattaan, ylemmäs ja siirsi varovaisesti vaaleaverikön etuhiuksia syjään. Laskiessaan katsettaan tytön silmiin poika toivoi pienen sekunnin ajan, että hän näkisi siskonsa silmät. Hän näki silmät, erittäin kauniit silmät, mutta ne eivät kuuluneet hänen siskolleen.
Nuorukainen värähti, astahti jäykästi askeleen taaemmas Harleystä ja siirsi katseensa seinään.
".. Sori", poika pahoitteli tahmeasti ja pyrki pitämään katseensa tiukasti seinässä.
"Joo, eiköhän se kelpaa", Robert kiirehti vastailemaan eikä edes vilkaissut Harleyn paikkaamaa kylkeä. Pojan sydän pamppaili kiivaasti rinnassa ja tuntui, että hän ei pystyisi hillitsemään itseään enää kovin kauaa. Mitä oli juuri tapahtunut, Robert yleensä vältti kaikenlaista kontaktia naisväen kanssa. Siinä se nähtiin, Robert oli juuri sipaissut Harleyn vaaleita hiuksia.

Harleyn alitajunnassa heräsi epäilys arveluitaan kohtaan, oliko Robert poissa tolaltaan ja vaivaantunut onnettomuuden takia, vai oliko syy jossain ihan muussa asiassa? Hän lähestulkoon unohti hengittää tuntiessaan toisen käden hiustensa seassa, se tuntui samaan aikaan hämmentävältä, mutta jollain tavalla tyttö piti siitä. Jos hän ei olisi pitänyt siitä, vaaleaverikkö olisi tehnyt sen selväksi. Mutta ei, siinä hän vain seisoi paikallaan, tuijottaen lattiaa, vielä senkin jälkeen kun Robert oli perääntynyt askeleen verran kauemmas. Vasta sitten Harley kohotti katseensa toisen kasvoihin, tytön ilme oli kysyvä ja sitä hän olikin, yhtenä kysymysmerkkinä jos asian niin voisi kuvailla.

Sitten se tilanne olikin ohi, Harley otti muutaman askeleen keittiöön ja laittoi sideharsojen pakkauspaperit roskiin kääntyen takaisin miehenalun puoleen. Hetkeen hän ei saanut sanaakaan suustaan ulos, hän vain seisoi paikallaan koittaen jälleen keksiä jotakin. Ja tyttö oli varma, että sillä hetkellä hän näytti oikeasti tyhmältä. "Mä.. Haluatko sä että mä lähden... Vai voinko mä tehdä vielä jotain?".

Robert huokaisi nopeasti, turhautuneen sävyn Harley saattoi kuulla. Poika oli valmiina pyytämään Harleytä lähtemään, niin olisi parasta. Mutta suu ei tuntunut toimivan sillä hetkellä, puhuminen tuntui olevan yllättävän vaikeaa. Mitä tästä nyt pitäisi muka tulkita, eikö Rob muka sitten tahtonut Harleyn poistuvan? No ei helvetissä tahtonut, mutta jokin sanoi, että tytön olisi lähdettävä. Itsesuojelumekanismi oli luultavasti mennyt itsestään päälle ja poika pelkäsi menettävänsä toisen. Niin, menettävänsä tytön jossain onnettomuudessa tai vastaavassa. Ihminen, joka ei olisi Robertin lailla kokenut tiettyjä asioita, ei luultavasti ajattelisi läheisten ihmisten menettämistä. Tavallinen ihminen luultavasti yrittäisi vain viettää enemmän aikaa kiinnostavien ja mukavilta tuntuvien ihmisten parissa. Mutta ei Rob. Robert yritti välttää läheisten suhteiden luomista, jotta hänen ei tarvitsisi menettää enää ketään. Christinan tapaus oli ollut kerrassaan liikaa. Maailma oli epäreilu ja sitä se tulisi vielä jatkossakin olemaan.

"... Niin..." puhuttiin viimein käheästi.
"Ehkä sun ois parasta... Lähteä..." Robert päätyi sanomaan ja seisoi yhä liikkumatta paikoillaan. Hän ei saanut enää sanottua mitään puolusteluja sanoilleen, vaikka hänen olisi tehnyt mieli hieman valehdella, sanoa olevansa väsynyt. Jotenkin valehteleminen ei tuntunut onnistuvan.

"Joo..." Harley henkäisi ja hieraisi niskaansa vältellen hetken aikaa katsekontaktia pojan kanssa. Oli turhauttavaa, ettei hän loppujen lopuksi tiennyt ollenkaan, mikä Robertia vaivasi. Vaaleaverikkö ei ollut ottanut askeltakaan ulko-oven suuntaan, kyllä hän lähdössä oli, han oli niin hämmentynyt tilanteesta että keräili ajatuksiaan hetken ajan. "Niin... Mä varmaan lähden?" Harley mumisi ja antoi katseensa valua miehenalkuun, joka näytti siltä että hän olisi vielä sanomassa jotain.

Tyttö huokaisi syvään ja haroi hajamielisenä ja ilmeettömänä hiuksiaan, "Tällä kertaa mä pyydän että sä ilmottelet itsestäs", hän mumisi ja lähti ottamaan askeleita eteistä kohti.

Poika antoi katseensa vaellella lattialla ja hän haroi kädellään kosteita hiuksiaan. Harleyn kysyessä lähtemisestä Rob vilkaisi toista nopeasti ja nyökkäsi hajamielisenä mitään sanomatta. Tuntuihan se ikävältä ja jotenkin epäkohteliaalta antaa toisen noin vain lähteä, kun tyttö oli varta vasten tullut katsomaan, oliko hänellä hätää. Niin, Robert oli ajatellut vain itseään ja omia tunteitaan. Olisi hänen nyt pitänyt ottaa huomioon toisenkin tunteet, mutta... Itsepuolustusmekanismi tuntui olevan voimakkaimmillaan eikä pojalla tuntunut olevan siihen juuri minkäänlaista vastutuskykyä.

Harleyn alkaessa ottaa askeleita eteistä kohti teki Robert samoin. Tosin hän otti vielä hitaampia askeleita kuin Harley ja saapui eteiseen vasta hetken kuluttua, kun tyttönen oli siellä jo jonkin aikaa ollut.
"Joo, kattellaan", nuorukainen totesi kuivasti ja nosti tummansiniset silmänsä Harleyn kasvoihin kuin haluten tarkastella, mitä toinen sillä hetkellä hänestä oikein ajatteli.
"Pidä säkin nyt huoli ittestäs", poika totesi vielä, vilpittömästi ja laski katseensa lattialle. Hän toivoi Harleyn tosiaankin pitävän huolen itsestään, sillä Robert ei halunnut saada kuulla toisen joutuvan minkäänlaisiin ongelmiin.

Harley hymähti, "Enemmän mua sun pärjäämises huolettaa kun omani", tyttö sipaisi hiussuortuvia korvan taakse ja ryhtyi laittamaan kenkiä jalkaansa. Ei hän olisi halunnut lähteä, hän ei ymmärtänyt millään, miten Robert jaksoi päivästä toiseen olla neljän seinän sisällä ja vielä yksin? Vaaleaverikkö tunsi itsensä välillä hyvinkin yksinäiseksi, se oli niitä itsekseenasumisen huonoja puolia. Toki hänellä oli aina mahdollisuus lähteä ihmisten ilmoille, mutta tällä hetkellä Robertilla ei tainut olla sitä mahdollisuutta. Ja vaikka olisi ollutkin, toinen tuskin olisi siinä kunnossa lähtenyt yhtään mihinkään.

"Joo..." Harley mumisi itsekseen, ja vilkuili vuoronperään lattiaa ja sinisilmäistä nuortamiestä. Hän oli täysin valmis lähtemään, muttei oikein osannut tehdä elettäkään oven avaamikseksi. Tuntui ettei tämä johtunut vain väsymyksestä, onnettomuudesta tai mistään muustakaan tytön arvailemasta syystä. Mutta hän ei arvannut enään yhtään mitään, oli syy mikä tahansa, hän tuskin koskaan saisi sitä selville.

Robert vain irvisti, kun Harley kertoi olevansa huolissaan pojan pärjäämisestä.
"Kyllä mä pärjään. Mä pärjään aina", urheilija sanoi, pientä murheellisuutta äänessään kuuluen. Niin, olihan nuorukainen tähänkin asti selvinnyt melko mainiosti, lukuunottamatta tätä onnettomuutta. Hän oli selvinnyt hyvin isosiskonsa kuolemasta, hän oli selvinnyt vankilassa, hän oli selvinnyt uudessa kaupungissa... Näitähän riitti. Mutta riittikö nautinto elämää kohtaan, sitä voitaisiin hieman pohtia.

Texaslainen seisoi liikkumatta paikoillaan ja antoi katseensa liikkua lattialla. Heidän välilleen oli laskeutunut hiljaisuus tytön muminan jälkeen. Aika tuntui pysähtyneen, kun kumpikaan ei liikkunut suuntaan tai toiseen. Rob henkäisi hiljaa itsekseen ja nosti varovaisesti katseensa vaaleaverikön kasvoille. Tummansinisissä silmissä välähti tuskaisuus, pahoittelevaisuus sekä vilpittömyys. Niin, mistä nuo johtuivat, voi kunpa poika tietäisi itsekin.
"No.." nuori herra mutisi ja puristi hetkeksi aikaa huulensa tiukaksi viivaksi.
"Kiva kun.. Pääsit käymään", Robert totesi sitten hiljaa, kiitollisena. Tätä hän oikeasti tarkoitti, vaikka hänen järkensä väitti aivan muuta.

Harley käänsi Robille selkänsä ja otti lyhyen askeleen ovea kohti, jotta ylettyi tarttumaan ovenkahvaan. Sitten hän katsahti nuoreen mieheen olkansa yli ja yritti loihtia kasvoilleen jotakin hymyn tapaista, "Ei mitään... Oli kiva nähdä", tyttö vastasi ja painoi ovenkahvan alas. "Pärjäile", vaaleaverikkö sanoi melkein käskevästi ja avasi oven astuen sitten rappukäytävän puolelle. Hän painoi oven hiljaa kiinni ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen tuijottaen lattiaa. Mikä Robertia ryhtyi vaivaamaan ihan yllättäen? Ehkä toista hävetti olla sellaisessa kunnossa, mutta luuliko tuo tosiaan että Harleyta olisi moinen kiinnostanut? Tai tottakai tyttöä kiinnosti miten Rob pärjäsi mutta... ei hän olisi ikimaailmassa kuvitellut pitävänsä poikaa heikkona hänen kuntonsa vuoksi.

Tyttö olisi halunnut jäädä mielummin oven toiselle puolelle, oikeasti. Hän olisi halunnut auttaa toista ja puhua vaikka säästä jos ei muuta puhuttavaa olisi keksitty. Lyhyet askeleet veivät tiensä rappusia kohti, vaaleaverikön olisi jokatapauksessa käytävä kaupassa.

// kiitos pelistä <3

//Kiitos sulle ja pian uudestaan ;-) Mut eka meijän täytyy kehitellä jotain !

Robertin sydäntä pisti, kun Harley käänsi hänelle selkänsä. Tuntui, että poika olisi jotenkin loukannut tyttöä, loukannut toista hyvinkin pahasti. Silti tuon syyllisyydentunto ei auttanut häntä avaamaan suutansa. Rob katseli Harleyn takaraivoa ymmärtämättömänä ja hämmentyneenä, mutta katse muuttui välittömästi valppaaksi, kun tyttö käänsikin vielä katseensa häneen. Robert yritti itsekin hymyillä, mutta siitä tuli hyvin väkinäisen näköinen. Kuin hän olisi ollut suurissa tuskissa (tosin hänen kylkeään sattui, mutta se ei ollut pääasia). Poika nyökkäsi Harleylle ja suu aukesi, kun tyttö avasi oven.
"Joo..." nuorukainen mumisi ja huulet jäivät yhä auki, vaikka tyttö olikin sulkenut oven ja kadonnut hänen asunnostaan.
"Anteeksi", Robert puhui ovelle, johon hänen katseensa tuntui olevan nauliintunut. Rob veti syvään henkeä, mutta kylkeen kirpaistessa ikävästi hän päästi ilmat ulos keuhkoistaan ja löi avokämmenensä seinään.
Hän oli vihainen itselleen. Hän oli hyvin pettynyt itseensä. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen siihen olotilaan, jota hän sillä hetkellä tunsi. Hänellä tuntui olevan vain kaksi ajatusta, joista toinen käski soittaa Harleylle ja pyytää anteeksi. Toinen ajatus sen sijaan oli vahvempi, vaikka se ei tuntunut oikealta. Se käski pysyä erossa tuosta tytöstä. Se varoitti lähentymästä toisen kanssa enää tämän enempää tai muuten poika joutuisi kärsimään ja kokemaan kovaa muutosta.

Nuori herra päätyi lopulta istuutumaan petaamattomalle sängylleen. Poika katsoi lattialle tuskaisen näköisenä, kulmat olivat kurtistuneet ja huulet olivat vääntyneet mutrulle. Poika sulki silmänsä ja antoi sormensa hieraista silmäluomia. Hän oli aivan liian sekaisin eikä häntä huvittanut alkaa nyt tutkia tunteitaan. Robert ei ollut näitä miehiä, jotka pohtivat tunteitaan, vaan niitä miehiä, jotka mielellään jättäytyivät ulkopuolelle tällaisista tilanteista.
Robert nielaisi ja kävi makaamaan sängylleen. Silmät yhä suljettuina hän jatkoi ajattelemista ja ajatteli pian päätyvänsä johonkin ratkaisuun. Tosin... Siihen saattaisi kulua jonkinmoinen tovi.
Tämä oli niin... Vaikeaa.

//The end ;-)