When the hills of San Diego are burning

// Samara ja Belmira :--)



Musiikki pauhasi epätavalliseen tapaan autoradiosta kuulokkeiden sijaan, ja Lucas Romero oli liikenteessä keltaisella Chevrolet Camarollaan, sen sijaan, että olisi liikkunut skeittilaudallaan, kuten tavallista. Ei, Lucas ei ollut päättänyt tuosta noin vain lopettaa skeittausta, hän oli kaatunut liikkumavälineensä ansiosta ja sitä kautta satuttanut jalkansa, joten se siitä skeittauksesta sitten. Kaikeksi onneksi jalalla kykeni painelemaan kaasupoljinta, joten ei tarvinnut kulkea kävellen – tai yleisesti bussilla, Lucas ei oikein viihtynyt niissä, varsinkaan ruuhka aikoina.

Huokaus karkasi jätkän huulilta tuon hidastaessa punaisiksi vaihtuviin liikennevaloihin. Pitkän koulupäivän jälkeen hän olisi mieluusti vain ajanut kotiinsa, nakannut tavarat lattialle ja kaatunut sänkyyn. Herännyt sitten seuraavana päivänä toivon mukaan virkeänä ja reippaana uuteen samanlaiseen rääkkipäivään. Jostakin syystä Aston High School ei oikein ollut vakuuttanut Lucasta – kaikki ihmiset tuntuivat olevan epäkohteliaita, itsekeskeisiä ja ylitsepääsemättömän typeriä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kaikki sellaiset olivat tuntuneet sattuvan hänen kohdalleen. Toissa päivänä joku blondi oli tullut pätemään hänelle, kuinka Lucas oli istunut hänen penkilleen. Siis anteeksi mitä? Eiköhän kaikki koulussa kuitenkin ollut ihan koulun omaisuutta, ja niihin ei ilmeisesti oltu kirjoitettu kenenkään nimiä.

Valo vaihtui punaisesta keltaisen kautta vihreään ja Lucas painoi kaasua. Gilda pitäisi hakea, sisko oli vaihteeksi salilla, tanssitunnilla tai jollakin muulla vastaavalla, ei hän ollut niin paljoa huomiota kiinnittänyt siihen, minkä takia sisko ylipäätään piti noutaa. Lucas pyöritteli silmiään pyörittäessään samalla rattia vasemmalle, ei häntä vaan kukaan ollut kuskannut, kävellen, polkupyörällä tai jollakin muulla hänen oli pitänyt ihan itse kulkea. Aina ei mene vaan ne nallekarkit tasan…

Täysin samalla hetkellä nuorukaisen kännykkä pirahti soimaan. Lucas kaivoi puhelimen housujensa taskusta ja siristi silmiään, kun ruudussa välkkyi "Gilda".
"No", vastattiin puhelimeen pojan tukiessa kännykän korvansa ja olkapään väliin.
"Hei sun ei tarttekaan hakea mua, pääsen Kayleenen kyydissä", kuuluivat sanat linjan toisesta päästä, espanjaksi lausuttuna kuten tavallista oli perheen kesken.
"Ois ollu ihan kiva, jos oisit aiemmin ilmottanu", Lucas murahti puhelimeen espanjaksi ja painoi punaista luuria, huokaisten turhautuneena. Hän oli ajanut täysin turhan reissun vain sen takia, ettei Gilda ollut voinut aiemmin ilmoittaa pääsevänsä kaverinsa kyydissä. Erittäin mukavaa.

Käsi kävi haromassa tummanruskeita hiuksia, hän voisi tällä hetkellä olla kotona nukkumassa...

/coming, sori kun kesti oli vähän kiirettä yms. :---)/

Belmira Dion

Musikaalin kenraaliharjoitukset olivat päättyneet ja Belmira oli juuri vaihtanut roolivaatteet yltään ja pesi nyt maskeerattuja kasvojaan. Meni jonkin aikaa, että tyttö sai ammattilaismaskeeraajan laittamat meikit huuhdottua pois ja laitettua uudet, omansa tilalle. Jutellessaan samalla muiden näyttelijöiden kanssa, tuo harjasi hiuksensa ja pakkasi laukkunsa, ollen pian valmis lähtemään kotiin.

Suunnitelmissa kun oli kipaista kotona syömässä ja sen jälkeen lähteä parin kaverin kanssa elokuviin, mutta mennä kuitenkin ajoissa kotiin sillä huomenna uusi musikaali saisi ensi-iltansa ja Belmiran tulisi olla iskussa ja pirteä.
Niinpä tuo hyvästeli vielä muut ja harppoi sitten ulos teatterista, parkkipaikalle.
Punainen auto erottui muiden joukosta ja Belmira kaivoi avaimet laukustaan. Tuo heitti laukkunsa matkustajan puoleiselle penkille astuen sitten itse sisään autoon ja rattiin. Tyttö vilkaisi silmiään ja etuhiuksiaan vielä nopeasti peilistä, ennen kuin käynnisti auton, peruutti ja lähti parkkipaikalta.

Teillä oli jonkin verran porukkaa liikkeellä, tuttuja tosin ei tullut vastaan. Belmira käänsi auton radiota lujemmalle selattuaan cd:ltä juuri siihen fiilikseen sopivan kipaleen, aika menevää musiikkia siis. Liikennevalojen vaihtuessa punaisiin juuri ennen kuin tyttö niihin ehti, tuo rummutteli rauhassa sormiaan rattiin ja katseli vähän aikaa ympärilleen muita autoilijoita.
Siihen vierelle ajoi pian joku parikymppinen nuori mies ilmeisesti melko uudellakin autolla, kun se noin kiilteli ja tuon hymy oli erittäin leveä miehen hymyillessä Belmiralle. Tyttö kohotti toista kulmaansa ja katsoi miestä ilmeellä joka ei kertonut mitään. Mies pisti autonsa hyrähtelemään aina tasaisen varmasti, kuin se olisi ollut valmiina lähtöön, ja lujaa. Belmira virnisti ja teki samoin.
Jaa että viivalta vai?

Valojen vaihtuessa keltaisista vihreiksi, Belmira antoi jalkansa huoletta painaa kaasua ja jo hetken näyttikin siltä että se nuorimies olisi jäänyt komeasti jälkeen sillä uudella autollaan. Tuo kuitenkin muutaman kymmenen metrin jälkeen tuli vierelle, ja itsevarman hymyn saattelemana painoi ohi ja kato näkyvistä käännyttyään seuraavasta risteyksestä oikealle, josta Belmiran oli puolestaan tarkoitus jatkaa vasemmalle.
Tuo painoi jo löysemmin kaasua ja noudatti taas nopeusrajoituksia, mutta pitkä, tyhjä suora joka oli edessä päin, sai Belmiran taas virnistämään ja saamaan kutkuttavan ja houkuttelevan tunteen sisälleen.
Ja ihmisen mieli on altis houkutuksille.
Kaasupoljin sai taas kokea hiukan enemmän kuin kevyen painamisen ja punainen porsche olisi tehnyt vaikutuksen keneen tahansa, jos joku sen vain olisi nähnyt kiitävän jo kohta laskevaa aurinkoa kohti.

Hyvä ja vapautunut fiilis kaikkosi Belmiran kehosta ja mielestä kuitenkin salaman nopeasti, kun tuo äkkäsi keltaisen auton tulevan eräästä tienristeyksestä, jossa oli painotettu kuljettajien omaa vastuuta ja jätetty liikennevalot pois. Tyttö painoi jarrun lähes pohjaan ja asvalttiin jäi varmasti mustat kumin jäljet, kunnes auto pysähtyi juuri ennen risteystä.
Belmira ei voinut kuin puristaa siinä rattiaan ja jäädä tuijottamaan toisessa autossa olevaa nuorta poikaa, yrittäen tasata hengitystään.

// näää ei mitää :---)

Nuori poika hyräili radiosta kantautuvia tuttuja sävelmiä hiljaa itsekseen manaten yhä mielessään pikkusiskoaan, joka tuntui toisinaan olevan aivan mahdoton – kyllä tuo muuten tuntui naputtelevan puhelintaan päivät pitkät, mutta kun olisi jotakin oikeaakin asiaa ollut ilmoitettava, niin ei tuo tyttö saanut sitä tekniikan ihmettä sievään pieneen käteensä ja ilmoitetuksi, ettei tarvitsisi kyytiä ja ettei myöskään Lucaksen tarvitsisi uhrautua hakemaan sisartaan, joka näin loppujen lopuksi ei edes ollut kyytiin lähtenyt. Poika oli väsynyt ja turhautunut, ja sen takia pikkusiskon käytös ärsytti vielä tavallistakin enemmän – toki se ärsytti tavallisestikin, mutta tänään oikein erityisesti.

Jalka painoi kaasupoljinta ja auto kiihdytti ärhäkästi vauhtiaan, mutta lähestulkoon samalla hetkellä kun auto oli lähtenyt kiihtymään, pamautettiin jarrupoljin pohjaan auton tehdessä nätin mutkan pitkin asfalttia sivuttaissuuntaan, jättäen varmasti jonkin näköistä jälkeä asfaltin pintaan, kuten varmasti tuon toisenkin auton renkaat olivat tehneet. Vauhtia oli ehtinyt tulla sen verran paljon, ettei Lucas parempaan pystynyt kuin tähän, että auto jotakuinkin oli keskellä tietä, keulan osoittaessa juuri päinvastaiseen suuntaan, mihin sen pitäisi osoittaa. Ainakaan hän ei ajanut punaisen porschen ja sen kuljettajan päälle… Jätkä peruutti autoaan hieman syrjempään tieltä, se nyt tästä olisikin puuttunut, että jonkin sortin rekka olisi tullut valtavan lastin kanssa ja ajanut hänen päältään.

Lucas veti syvään henkeä ruskeiden silmien katseen suuntautuessa auton tuulilasin läpi punaiseen urheiluautoon, jonka ratin takana näytti istuvan suurin piirtein samaan ikäluokkaan kuuluva tyttö.
"Akka ratissa, varmasti ojassa.." jätkä mutisi hiljaa itsekseen laskien otteensa ratista irti, ennen kuin avaisi keltaisen camaronsa oven ja astui vielä paistavan auringon valoon, ottaen muutamia askelia punaisen auton suuntaan. Toivottavasti toiselle ei ollut sattunut mitään, sitä Lucas todella toivoi.

/noniin nyt on taas kestänyt -.-’’/

Belmira Dion

Muistot auto-onnettomuudesta kohosivat Belmiran mieleen nopeammin kuin tyttö oli osannut odottaakaan. Tyttö sulki silmänsä ja kävi läpi niitä kuvia jotka oli yksinkertaisesti vain yrittänyt jo puoli vuotta sitten unohtaa. Mutta ne eivät vain suostuneet tuhoutumaan ja unohtumaan. Belmira ei edes tiennyt, miten oli suostunut ikinä auton rattiin, kai hän oli jo luottanut itseensä ja siihen että pystyi hallitsemaan tunteitaan, mutta oli ollutkin väärässä.
Tyttö avasi silmänsä ja päätti keskittyä tähän hetkeen.

Belmira vain tuijotti tiellä sivuttain olevaa keltaista autoa ja sen kuljettajaa, joka ei voinut olla paljoakaan tyttöä itseään vanhempi. Mahtoi olla toisellakin käynyt sydän kurkussa, tuskin kumpikaan oli selvinnyt säikähtämättä. Belmira hengitteli vielä syvään ja huomasi kun tuo poika nousi autosta ja lähti astelemaan tytön autoa kohti. Belmira ei ollut varma, olisiko kuulunut painaa pakki pohjaan ja lähteä paikalta vaan hyvän sään aikana, mutta se ajatus pyyhkiytyi kyllä heti tytön mielestä ja tuo avasi turvavyönsä ja nojasi sitten jo rentoutuneemmin selkänojaan irroittaen otteensa viimein ratista kokonaan.

Tyttö huitaisi otsahiuksia hiukan sivuun ja katsoi sitten pari kertaa ympärilleen kunnes huomasin sen ruskeatukkaisen pojan saapuneen siihen auton viereen. Belmira selvitti hiukan kurkkuaan ja nosti sitten katseensa vieraaseen poikaan. Tuo näytti olevan yhtenä kappaleena eikä pieniäkään ruhjeita ainakaan vielä ollut näkyvissä. Eikä verta.
”Oletko kunnossa?” Belmira kysyi kuitenkin vielä varmistukseksi, hiukan epäröiden mutta ei pelännyt katsoa noita ruskeita silmiä.

Joku kadulla kulkeva mies joka oli ilmeisesti nähnyt koko tilanteen, pysähtyi Belmiran autonl uo kysymään että oliko kaikki kunnossa. Tyttö vilkaisi nopeasti vieressä seisovaa poikaa ja nyökkäsi sitten miehelle. Kaikki oli ihan hyvin, ainakin näin fyysisesti...

// no panic :---)

Lucas otti ensin muutaman varovaisemman askeleen punaisen auton suuntaan, ennen kuin käveli ajoneuvon viereen. Ruskeat silmät kohdistuivat kuskin paikalla istuvaan punapäähän, ensin huolestuneina, sitten aavistuksen helpottuneina, kun näkyviä naarmuja, ruhjeita tai verta ei näkynyt missään.
"Oon mä", vastattiin hienoisen hymyn kohotessa Lucaksen huulille, pojan sitten nyökätessä tytön suuntaan. Kädet upotettiin tummien farkkujen taskuun, toisen kohotessa kuitenkin pörröttämään ruskeita hiuksia hermostuneesti.

Lähestyvä mies laitettiin merkille, Lucaksen siirtäessä huomionsa tuntemattomasta tytöstä mieheen, joka tiedusteli, oliko kaikki kunnossa. Katse käväisi nopeasti punaisen auton kuljettajassa, tytön nyökkäyksen jälkeen nuorukaisen teki mieli nauraa. Hän oli ollut jo sydän puoli matkassa rinnasta ulos, että toiselle oli sattunut jotain, mutta kaikesta päätellen ilmeisesti ei.

Parin epäilevän ja arvioivan katseen jälkeen mies tiedusteli voisiko auttaa jotenkin, Lucaksen vastatessa kielteisesti. Mitäpä mies muka voisi tässä tehdä?
Loppujen lopuksi ukko vain poistui paikalta oikein mitään sanomatta, Lucaksen kääntäessä rintamasuuntansa neitokaiseen päin, katsoen tuota pää aavistuksen kallellaan.
”Oothan sä ok?” kysyttiin hetken hiljaisuuden jälkeen pojan kohottaessa kulmaansa kysyvään sävyyn.
Jos nyt tulisi vastaukseksi jotakin muuta kuin myönteistä, Lucas rupeaisi ihan aikuisten oikeasti ja lasten leikisti itkemään.

Bemira Dion

Kun Belmira huomasi hymyn kohoavan myös ruskeasilmäisen pojan huulille, tyttökin uskalsi hymyillä pienesti.
Se mies oli siinä jonkin aikaa varmistelemassa että kaikki oli hyvin, ja kun nuorkaiset saivat häneet vakuuttuneeksi, tuo lampsi pois ja kadulle jäivät vain Belmira ja hänen autonsa vieressä seisova poika. Tyttö nosti taas katseensa tähän, mutta päätti sitten nousta hänkin autosta, kai se oli jotain kohteliasta tai jotakin.
Niinpä Belmira avasi oven varovasti niin ettei läimäyttäisi sitä poikaa päin ja ketterästi nousi autosta pamauttaen oven takaisin kiinni ja katsellen sitten autoaan hetken aikaa, lähinnä sisäpuolelta.

Sitten tuo kääntyi taas ruskeatukkaiseen päin kun poika oli esittänyt uudestaan saman kysymyksen.
"Joo, enköhän mä ole", Belmira naurahti mutta äänestä ei voinut täysin peittää sitä hermostuneisuutta tai pientä kammoa joka edelleen kulki hiljaa selkpiitä pitkin.
Belmira huomasi tärisevänsä ihan kumman pienesti, mutta niin että saattoi ainakin itse tuntea sen. Hän pisti kätensä, hyväntahtoisesti, puuskaan koska ne tuntuivat sivuilla luonnottomilta j paljastaisivat pian että jotkin menneisyyden haamut edelleen häiritsivät tytön mieltä.
"Olen, oikeasti", tyttö sai vielä hymyiltyä pojalle.

Tovin kuluttua Belmira kurottautui niin että saattoi nähdä keltaisen auton paremmin joka oli jossakin siellä pojan selän takana. Sitten tuo kääntyi taas katsomaan poikaa.
"Onneksi mitään ei ehtinyt tapahtua."
Kylmänväreet kulkivat nopeasti läpi Belmira kehon. Onneksi ei ehtinyt tapahtua... Belmira hymähti itsekseen sisällään ja päätti nyt keskittyä tähän hetkeen eikä siihen mitä tapahtui puoli vuotta sitten. Se ei ollut helppoa, mutta oli pakko.
"Joskus todella olen itsekin sitä mieltä että olen saanut ajokorttini muropaketista", tyttö sitten hymähti ja vilkaisi autoaan, kääntäen sitten hymyilevän katseensa ruskeatukkaiseen poikaan, jonka muuten huomasi puhuvan espanjalaisella aksentilla.

Lucaksen katse tutkaili epäileväisesti toista. Jokin vastauksessa häiritsi häntä, eikä kaikki tuntunut kuitenkaan olevan kunnossa, vaikka tyttö niin väittikin. Toinen vaikutti jotenkin hermostuneelta, eleet, ilme... Mutta ei nuorukainen uskaltanut mitään udella, eihän hän toista edes tuntenut. Ehkä toinen oli vain säikähtänyt ja nyt se jotenkin purkautui ulos... tai jotain?

Hetkinen... Ei tuntenut.
Tunsipas.

... Tai no ei varsinaisesti tuntenut, mutta hän oli varmasti nähnyt tytön jossakin. Ainakin sellainen tunne hänellä oli... Mutta missä? Ehkä se oli vain harhatunne, joita koki usein kun törmäsi ihmisiin. Nähnyt ennen, ja pah, ei varmaan ollut...
Lucas ei päässyt häiritsevästä tunteesta eroon, että hän oli nähnyt toisen jossakin, joten varmaan olisi vain viisainta kysyä suoraan. Varmin vaihtoehto oli todennäköisesti se, että neitokainen kävisi samaa koulua, Astonia kun tuntuivat kaikki täkäläiset käyvän.
"Hei... Et sattuis käymään Aston High'ta?" Hieman epäilevään sävyyn esitetty kysymys heitettiin ilmaan.

Nuori mies hymähti, hymyillen ystävällisesti toiselle.
"Niimpä", huokaistiin, hieman helpotusta sanojen seassa. Se oli ollut niin pienestä kiinni... Ensinnäkään hän ei viihtynyt sairaaloissa, niissä paikoissa oli jotain kuvottavaa. Eikä hän halunnut, että tytöllekään olisi mitään käynyt, ei todellakaan. Ja vaikkei hän olisi joutunutkaan sairaalavuoteen omaksi, padre olisi tappanut hänet, jos auto olisi ruttaantunut. Tai jos ukko ei, niin ainakin Emilio. Emilio ja Tomas yhdessä. Tomas olisi muuten nauranut vain räkäisesti, mutta isä olisi varmasti laittanut isoveljen korjaamaan ajoneuvon, silloin tuo ei olisi nauranut, kaikkea muuta.
"No jaa, en mäkään mikään mestarikuski ole, että mussakin on vikaa", Lucas sanoi virnistäen nopeasti, "vietän enemmän aikaa skeittilaudan päällä kuin autonratin takana."

// käyttää siis isästään "padre" nimitystä, espanjaksi isää tarkoittaa. :---D

Belmira Dion

Ruskeatukkaisen pojan seuraava kysymys sai Belmiran hetkeksi hämmentymään. Sisimmässään hän oli tiennyt että oli nähnyt pojan jossain aikaisemmin ja tietenkin koulu tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta, mutta silti kysymys oli tullut jostakin syystä hiukan yllätyksenä.
”Ai, joo... Käyn kyllä”, Belmira sitten vastasi ja siirtyi nojaamaan autoonsa. Pieni hymy nousi uudelleen tuon huulille. Onneksi he näyttivät olevan ainoita sillä hetkellä siinä paikalla, eikä siis ollut syytä pelätä että joku katseli muualta kuin kerrostalojen ikkunoista heidän jutteluhetkeään keskellä tietä ja risteystä.
”Säkin varmaan käyt?” Belmira esitti perään vielä epäsuoran kysymyksen ja oli lähes sataprosenttisen varma, että kyllä tuo espanjalaisella aksentilla puhuva ruskeatukkainen poika oli samassa koulussa.
”Olen toisella luokalla”, Belmira selvitti vielä loppuun kieputteli sormissaan hiussuortuvia, jotka laskeutuivat yli rintamuksen.

Belmira kohotti kulmiaan pojan kommentin jälkeen. Tyttö oli usein törmännyt, ei siis kirjaimellisesti, skeittareihin ja mukavaa poppoota hekin tuntuivat olevan, niin kuin suurin osa koulun ”normaalista” porukasta olikin. Belmiran huulille kohosi nyt jo huomattavasti rohkeampi hymy kuin aiemmin ja tuo risti kätensä rinnalleen.
”Oletko taitava tekemään temppuja?” tyttö kysyi leikkimielisesti virnistäen. Kysymys oli normaali, Belmira kysyi niin aina mikäli sattui kohtaamaan jonkun skeittilaudalla kulkevan. Eikä tuo ruskeatukkainen tehnyt poikkeusta.
”Veljenikin on intona skeittaamiseen”, Belmira naurahti sitten ja vilkaisi ohi ruskeatukkaisen pojan kohti kauas jatkuvaa tietä, jonka päässä tiesi olevan jäätelökioskin, tai no, ravintolan josta sai hienoja jäätelöannoksia.
Tyttö kurottautui ottamaan kännykkänsä auton penkiltä ja tarkisti kellon todeten, että aikaa jäätelöannoksiin olisi vielä loistavasti, ja omatuntohan kolkutteli muutenkin Belmiran mieltä.

”Tuletko mukaan jäätelölle?” Belmira kysyi sitten hennosti hymyillen, mutta joutui nostamaan käden otsalleen nähdäkseen edessään seisovan pojan kasvot, koska laskeva ilta-aurinko häikäisi silmiä.
”Olisi mukavaa korvata jotenkin tämä neitimäinen ajeluni”, tyttö hymähti ehkä hiukan nolona, koska edelleen tuo oli sitä mieltä että jos kaasupoljin olisi jäänyt pienemmälle, tätäkään ei olisi tapahtunut.
Toisaalta, Belmira ei pistänyt pahakseen että oli päässyt juttusille tuon pojan kanssa, joka vaikutti oikein mukavalta ja tuntui olevan oiken hyvää juttuseuraa. Mutta, Belmira olisi mielellään tavannut ensimmäisen kerran jossain muissa merkeissä kuin melkein tapahtuneessa kolarissa, joka oli hänen pahin painajaisensa.

Kysyvä ilme pysyi tytön kasvoilla kunnes tuo sai vastauksen edessään seisovalta pojalta.

/teihän voisit vaikka hittailla ne sinne jäätelöbaariin jos siis Lucas suostuu. :>/

// en nyt hitannut, mut sä voit kyllä tehdä sen sitten seuraavassa :---D

Lucas nyökkäsi mietteliäänä toisen vastatessa käyvänsä Astonia, ei hän ollut yllättynyt. Ainakin sille tuli varmistus, ettei hän nyt luullut omiaan, että hän oli luultavasti nähnyt tytön joskus koulussa.
"Jep, niin käyn", nuori mies vahvisti hymyn kera, pörröttäen toisella kädellään tummanruskeita hiuksiaan.
"Viimeistä viedään", espanjalainen naurahti, "kolmatta siis käyn." Luojan kiitos, vaikkei hänellä varsinaisesti mitään opiskelua vastaan ollutkaan, hän mieluummin menisi jo nyt töihin tai jotain... Vaikka hänen kyllä pitäisi opiskella vielä lisää, eikä hänellä ollut hajuakaan, mitä hän tahtoi tehdä työkseen sitten joskus tulevaisuudessa. Ehkä sitäkin pitäisi alkaa pikkuhiljaa miettiä.

Kysymys temppujen teosta kirvoitti lyhyen naurahduksen Lucaksen suusta, monet kysyivät tuota samaa, kun kuulivat, että hän skeittasi. Kai se sitten oli joku normaali reaktio hänen harrastukseensa.
"No jaa, miten sen nyt ottaa", aloitti tuo vaatimattomaan tapaansa, Lucas ei halunnut vaikuttaa rehentelijältä, eikä hän sitä ollutkaan. Rehvastelu oli yksi asioista, joista hän ei pitänyt, itsensä kehuminen oli hyvin pienissä rajoissa, mitä Lucas sulatti, muuten se meni jo enemmän itserakkauden puolelle.
"Onhan sitä tullut vietettyä laudan päällä vuosi jos toinenkin jo, että kyllä mä jotain osaan."
Toisen heitto veljestään sai Lucaksen kohottamaan kulmiaan kiinnostuneen oloisena, kaikki mikä liittyi jollain tasolla skeittaukseen, oli jollakin tasolla myös kiinnostavaa nuoren Romeron mielestä.
"Ootko sä koskaan kokeillu?" kysyttiin sitten ruskeiden silmien tutkaillessa tyttöä, suun kääntyessä pieneen virnistykseen. Yleensä kun hän kysyi tuota samaa joltakin, jonka joku perheenjäsen (yleensä veli) harrasti skeittausta, oli myös se toinen ainakin kokeillut.

Katse pysytteli tytössä Lucaksen silmäillessä tuota hieman epävarmana siitä, pitäisikö hänen sanoa "kiitos hei" ja poistua paikalta, sillä toinen vaikutti siltä, että hän olisi jo saanut painua jonnekin, missä vesimelonit eivät kasvaneet, tyttö kun tuijotteli hänen ohitseen jonnekin kaukaisuuteen ja vilkuili sitten puhelintaan, hyvällä veikkauksella arvattuna kelloa. Eleitä, jotka kertoivat, että olisi aika poistua kuvioista.
Ja niinpä tytön kysymys siitä, lähtisikö hän jäätelölle, yllätti hänet kyllä täysin. Ihan puun takaa rehellisesti sanottuna.
Hiljainen "eh" oli ainut mitä aavistukseen hämilleen mennyt Lucas sanoi muutaman sekunnin tytön kysymyksen jälkeen, ennen kuin tuo hymyili ystävällisesti.
"Mikä ettei", vastattiin pojan hymyn syventyessä muutamalla asteella, "oon muuten Lucas."

"... Mä oon kyllä uusi täällä, että en oikein tiedä paikkoja vielä", hymähdettiin sitten hetken päästä vaivaantuneena, vaikkei siinä sen kummemmin mitään noloa ollutkaan, jos oli muuttanut kaupunkiin vasta hetki sitten.
"Että sä saat toimia paikallisena turistioppaana, joka kertoo parhaat mestat."

/selma :'')/

Belmira Dion

Myös Belmira sai vahvistuksen siihen, että ruskeatukkainen poika oli Astonissa. Alitajunnassaan tyttö ehti juuri arvata, että tuo kävi varmaan kolmatta ja viimeistä vuottaan siellä, ennen kuin poika vahvisti sen ääneen ja virnistäen. Belmira hymähti huvittuneena ja nyökkäsi hymyillen.
Vaikka Belmira itse ei niinkään henkilökohtaisesti pitänyt tuolien ja pulpettien kuluttamisesta ja tunneilla hiljaa olemisesta, viihtyi hän koulussa sen siivellä että suunnilleen kaikki ystävät olivat siellä. Mitäpä hän olisi yksin kotonaan tehnyt päivät pitkät, kun muut joka tapauksessa olivat koulussa. Toisaalta, tytön haaveammatin huomioon ottaen, lukio ei välttämättä olisi ollut edes tarpeellinen...

Belmira huomasi kysymyksensä herättävän edessään seisovassa pojassa samanlaisen reaktion kuni se oli herättänyt kaikissa muissakin. Tyttö hymyili, kun ruskeatukkainen puhui vaatimattomalla äänensävyllä.
”Varmasti sitten”, Belmira hymyili pojalle, ja nyökkäsi sitten naurahtaen kepeästi.
”Joo, sekä omasta tahdosta että pakotettuna”, tyttö virnisti.
Belmira muisti hyvin ne kokemukset kapungin skeittipaikoilla, joihin Jacinto oli hänet raahannut tai joihin hän oli joskus kuumina kesäpäivinä suostunut tulemaan vapaaehtoisestikin. Yleensä Belmira oli tyytynyt vain ihastelemaan veljensä ja muiden paikallaolijoiden menoa, mutta olipa veli joskus pistänyt siskonsakin laudan päälle ja siinä sitä oltiin menty, usein tuloksena kymmenet mustelmat.
Joskus Belmira oli jopa osannut muutamat tempunkin, kun oli yhden kesän aikana kiinostunut skeittaamisesta oikein kunnolla. No, se into oli kuitenkin lopahtanut melko nopeasti.

Belmiran esittämä kysymys oli ilmeisesti tullut ruskeatukkaiselle pojalle melko yllätyksenä, nini se olisi tullut tytölle itselleenkin. Pojn hymy ei kuitenkaan näyttänyt juurikaan hyytyvän ja tuo myöntyi tulemaan, ja esitteli itsensä Lucakseksi.
”Ai, joo, mä olen Belmira”, tyttö sitten vastasi hymyillen ja pienesti nyökäten, kohottaen sitten hiukan kulmiaan kun kuuli Lucaksen olevan melko uusi täällä päin. Muutama kysymys nousi heti Belmiran mieleen mutta tuo päätti säästää ne parempaan hetkeen, ja naurahti ystävällisesti Lucaksen kommentille.
”Joo, no seuraa minua niin et voi eksyä.”
Vaikka Belmira ei ollutkaan mikään paras autokuski ilmeisesti, San Diegon kadut ja tiet hän tunsi kuin omat taskunsa, samoin parhaat ravintolat, bilepaikat, jäätelöbaarit sun muut.

Niimpä Belmira tunki kännykkänsä takaisin farkkujensa taskuun, avasi punaisen ajokkinsa oven ja oli taas valmiina lähtemään, mutta huomattavasti hennommin kaasupoljinta painaen. Tyttö kaivoi hanskilaslokerostaan pilottilasit ja heitti ne silmilleen, sillä ilta-aurinko häikäisi vielä jonkin verran. Pariin otteeseen Belmira vilkaisi peilistään takana tulevaa, keltaista autoa ja Lucasta.
Ei kulunut kuin pari silmänräpäystä, kun punainen porche ja keltainen chevrolet oli pysäköity jäätelöbaaria vastapäätä olevalle parkkipaikalle.
Jäätelöbaarista löytyi Belmiran ja Lucaksen lisäksi pari vanhempaa tyttöä, jotka olivat suurista ostospusseista päätelleen juuri olleet shoppailemassa. Belmira tervehti hymyilevää myyjää jo ovelta ja asteli sitten tiskille.
”Minä otan yhden kinuskipallon ja päärynäpallon”, Belmira ilmoitti ystävällisesti ja hiljaa naurahtava myyjä tiesikin sen jo, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Belmira sattui täällä jäätelö nauttimaan.
”Mitä sinä otat?” tyttö kysyi hymyillen Lucakselta ja kaivoi lompakostaan setelin tiskille.

Lucas naurahti toisen sanoille, yleensä tytöt, joiden veljet harrastivat skeittausta, oli joskus joko pakotettu tai omasta tahdostaan hypänneet laudan päälle ja kokeilleet, sen nuori mies tiesi omasta kokemuksesta. Pari muistoa toissa kesästä, kun Gilda oli välttämättä halunnut opetella skeittaamaan – vain tehdäkseen vaikutuksen johonkin jätkään. Ja tuloksena oli turhautumista, itkua, kiukkua ja raivoa, kun tyttö oli turhautunut, jos joku temppu ei onnistunut ensimmäisellä kerralla: siskolla ei tunnetusti järin pitkä pinna ollut ja kärsivällisyys rajoittui viiteentoista minuuttiin.

Tummahiuksinen nyökkäsi tytön esitellessä itsensä ja painoi nimen mieleensä. Se ei ollut niin tavanomainen, että hän olisi pelännyt unohtavansa sen, eikä hänen nimimuistissaan ollut mitään vikaa, mutta parasta oli silti pelata varman päälle.
"Selvä peli", Lucas naurahti ja luotti siihen, että Belmira osaisi kulkea San Diegossa paremmin kuin hän itse. Hänellä tuntui toisinaan olevan vaikeuksia löytyy jo koululle, ja hän oli jo käynyt sitä jonkun aikaa.

Poika kääntyi oman keltaisen ajokkinsa puoleen, avasi oven ja istahti kuskin puolen nahkapenkille. Camaro hurahti käyntiin ja Lucas käänsi auton takaisin tielle, punaisen porschen perään. Tuo ajeli tytön perässä ja katseli samalla kaupunkikuvaa, yrittäen paikantaa itseään – aika köyhin tuloksin. Hänen suuntavaistonsa ei ollut maailman parhaita...
Auto parkkeerattiin Belmiran ajokin viereen. Tien toisella puolen näytti olevan jäätelöbaari… Itsekseen hymyilevä Lucas sammutti camaronsa ja astui autosta ulos auringon paisteeseen, seuraten Belmiraa sisään rakennukseen.
Sisään astuttaessa ruskeat silmät kävivät nopeasti paikan ja sen asiakkaat läpi. Ensivaikutelman perusteella paikka oli miellyttävä ja viihtyisä, sisällä oli viileää, ainakin kun vertasi paahtavaan ulkoilmaan. Lucas käveli tiskille ja keskittyi tutkimaan jäätelövaihtoehtoja, pistäen mieleensä kuitenkin tytön tilauksen, päärynää ja kinuskia.

Katse nostettiin jäätelölistasta Belmiraan ja sitten myyjään.
"Appelsiinia", vastattiin ja hetken päästä lisättiin vielä perään, "ja lakritsia", samalla kun nuorukainen kaivoi takataskustaan lompakon esille.

Belmira Dion

Belmiran katse pysyi niin kauan Lucaksessa, kunnes tuo sai tilatuksi appelsiini- ja lakritsijäätelöä. Myyjä nyökkäsi ja alkoi pyörittää palloja jäätelölaatikoista lasisiin kulhoihin. Tyttö oli kääntämässä katseensaa myyjän puoleen, kun äkkäsi sivusilmällään Lucaksen kaivavan lompakkoa taskustaan. Belmira ehti muutaman sekunnin ajan miettiä mitä tekisi, ennen kuin sitten laski nopeasti kätensä pojan kädelle estäen tuon lompkon hakuilun taskusta.
”Hei, muistatko, mä tarjoan tän kierroksen”, tyttö naurahti ja virnisti perään, pitäen huolen kädellään ettei toinen vahingossakaan eksyisi ottamaan lompakkoaan eteen. Olihan tämä vähintä mitä Belmira saattoi tehdä korvatakseen melkein sattuneen kolarin joka oli ollut liian lähellä, mutta josta oli kärsitty lähinnä henkisiä vahinkoja.

Tovin kuluttua myyjä oli saanut pyöritettyä päärynä- ja kinusipallon toiseen ja appelsiini- ja lakritsi pallon toiseen kulhoon. Tuo tökkäsi vielä molempiin lusikat ja toivotti hyvää jäätelöhalua. Belmira naurahti ja tarjosi setelinsä myyjälle, mutta tuo pudisti päätään ja työnsi tytön käden pois. Sitten hän kumartui tiskin ylle ja vilkaisi sekä Lucasta että Belmiraa, jonka kulmat olivat hiukan kurtistuneet.
”Talo tarjoaa, tämän kerran”, myyjä kuiskasi ja virnisti, katsahtaen vielä muita asiakkaita jotka eivät ilmeisesti olleet kuulleet tuota jalomielistä päätöstä.
Belmira oli aikomassa sanoa jotakin vastaan mutta myyjän ilme kyllä hiljensi tytön ja tuo vain kohautti olkiaan ja kiitti sitten hymyillen vilkaisten Lucasta.

Vapaita pöytiä oli vaikka muille jakaa, mutta Belmiran suosikkeihin kuuluivat ikkunoiden ääärellä olevat parinhengen pöydät, ja tuo johdattikin Lucaksen yhteen niistä, kun oli ensin kysynyt pojan mielipidettä asiasta. Belmira istuutui pöytään laskien kulhonsakin puupinnalle, kaivoi lompakkonsa esiin ja sujautti setelin takaisin sinne. Sitten tuo tökkäsi lusikanpäällä muutaman kerran päärynäpalloa ja maistoi sitä vieden lusikan huulilleen. Hyvää oli, niin kuin aina ennenkin. Sitten Belmira nosti katseensa Lucakseen.
”Olet siis uusi täällä?” Belmira esitti epäsuoran kysymyksen jonka vastaauksen oli kuullut jo tovi sitten siellä risteyksessä, ja pyyhkäisi muutaman otsahiuksen silmiltään.
”Mistä sä tulet?” tyttö sitten kysäisi pienesti hymyillen ja vei nyt lusikalla suuhunsa hiukan isomman palan kinuskipallosta. Pojan aksentista Belmira päätti mainita myöhemmin, mikäli olisi aihetta.

Lucas ehti vain ottaa lompakkonsa esille ja avata kolikkopuolen, kun Belmira ilmoitti, että tuo tarjoaisi tämän kierroksen.
"Ei muuten käy", nuorukainen sanoi kääntäen päänsä teatraalisen kauhistuneena tytön puoleen.
"Mun miehinen itsetunto kärsii, jos annan naisen tarjota", tarkennettiin vielä Lucaksen naurahtaessa sanojensa perään. Se nyt vain ei käynyt, että nainen tarjoaisi - mieshän se oli se lompakko, jokainen jossa oli vähänkin herrasmiesmäisyyttä ei antanut naispuolisen seuralaisen maksaa, tai ainakin näin Lucas kuvitteli omassa pienessä mielessään.

Ruskeat silmät seurailivat myyjän pyöritellessä jäätelöpalloja. Näin lämpimällä säällä kyllä jäätelö maistui paremmin kuin hyvin.
Kun Belmira oli tarjoamassa seteliään myyjälle, oli Lucas jo sanomassa väliin, ettei punaruskeahiuksinen yksinkertaisesti voinut maksaa, kun myyjä yllätti nuorukaisen ja työnsi tytön rahan pois. Kuiskaus kuului Lucaksenkin korviin ja tuo oli jo inttämässä vastaan, mutta kassan takana seisovan myyjän ilme kertoi, ettei ollut vastaan väittämistä. Belmirakin näytti todenneen inttämisen turhaksi – tai sitten tuo oli tottunut ilmaisiin jäätelöihin, eihän Lucas voinut tietää – ja kiitti vain. Lucas seurasi tytön esimerkkiä, kävellen tuon perässä yhteen niistä monista vapaista pöydistä, joita jäätelöbaarissa oli.

Tuoli vedettiin pöydän alta ja istahdettiin siihen, käden laskiessa jäätelökulhon pöydän pinnalle. Hetken annostaan tutkailtuaan Lucas kaapaisi päällimmäisestä appelsiinipallosta lusikallisen ja pisti sen suuhunsa. Raikkaan makuinen jäätelö kohotti pojan mielialaa, mikään ei varmaan ollut parempaa, kuin jäätelö kuumana päivänä. Okei, muutama asia meni edelle, mutta se ei ollut se pääpointti.

Katse kohotettiin jäätelökupista, kun Belmira esitti hänelle kysymyksen. Nuorukainen nyökkäsi vastaukseksi ensimmäiseen suu täynnä jäätelöä, nieleskellen ne alas, ennen kuin virnisti tytölle.
"Los Angelesista", naurahdettiin vastaukseksi tytön kysymykseen.
"Tai ihan alun perin Espanjasta, mutta Los Angelesin kautta tänne", tarkennettiin vielä pojan viedessä lusikan huuliensa väliin.
"Sinäkö olet paljasjalkainen san diegolainen?"

Belmira Dion

Samalla kun Belmira nautti jäätelöstään, hän kuunteli Lucasta ja nyökkäili. Tytön kulmat kohosivt tuuman verran kun poika kertoi naurahtaen tulleensa Los Angelesista. Belmira ei kuitenkaan ehtinyt kommentoida asiaa tai edes avata suutaan, kun ruskeatukka jo sitten kertoi että alunperin tuo oli kotoisin Espanjasta. Se siis selitti aksentin.
”Aijaa”, Belmira totesi hymyillen ja kiinostuneena, ”huomasinkin aksenttisi jo kun puhuimme aiemmin, mutten tohdinnut kysyä mitään”, tyttö naurahti ja haroi nopeasti hiuksiaan, ja laittoi pienen lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
Tuo pudisteli päätään Lucaksen kysymykselle ja nieli sitten kinuskijäätelönsä.
”Päädyimme tänne New Yorkin ja Orlandon kautta. Olen asunut täällä nelisen vuotta”, Belmira selveni ja hymyili perään, ”olen kuitenkin paljasjalkainen portugalilainen, jos niin voi sanoa”, tyttö naurahti perään ja vilkaisi Lucasta ennen kuin laittoi jälleen jäätelöä suuhunsa.

Tovin ajn Belmira oli keskittynyt täysin jäätelön nauttimiseen ja satunnaisten ohikulkijoiden tarkkailuun. Jäätelöbaarissa olikin melko hiljaista, sillä muut asiakkaat olivat jo lipuneet pois.
”Kuinka kauan sä asuit Espanjassa?” Belmira sitten kysäisi Lucakselta ja kohotti katseensa poikaan.
Belmirasta oli varsin mahtavaa, että hän oli sattunut törmäämään noin vain kadulla Lucakseen, jonka kanssa näytti olevan helppo jutella, vaikka he olivatkin tavanneet vasta ihan hetki sitten. Ja Lucas oli saanut Belmiran rauhoittumaan, ja unohtamaa kylmänväreet ja traumansa.

Myyjä yskäisi kuuluvasti tiskinsä takana mutta hymyili Belmiralle tytön kääntyessä katsomaan tuota hiukan kummastuneena. Myyjä vilkaisi seinällä olevaa kelloa ja Belmiran katse seurasi perässä. Jäätelöbaarin olisi pitänyt mennä kiinni kymmenen minuuttia sitten.
”Oho, taitaa olla aika lähteä”, Belmira totesi sitten ja nyökkäsi myyjälle kuin ilmoittaakseen että joo menossa ollaan. Sitten tyttö vilkaisi Lucasta ja tuon jäätelökulhoa.
”Oletko sä valmis?”

/tei voit vaikka hittailla, mut niin laitoin sulle sitä yksityisviestii kans sit =)/

Lucas hymähti huvittuneesti, niinhän se usein oli, että hänen aksenttinsa helposti paljasti syntyperän... Tai viimeistään ne siellä täällä puheessa esiintyvät espanjan kieliset sanat, jotka tulivat täysin vahingossa, varsinkin nuoren espanjalaisen kiivastuessa. Toisaalta se osasi kyllä toisinaan olla noloakin, jos hän alkoi yhtäkkiä selostaa jotakin espanjaksi huomaamattaan, ja sai osakseen sitten vain kysyviä katseita ja kulmien kohotuksia. Sitten oli vaivaannuttavaa alkaa selittämään uudestaan, sillä kertaa tosin englanniksi...

Ruskeasilmäinen kohotti kulmiaan kiinnostuneena, kun tyttö kertoi olevansa alun perin Portugalista.
"Samalta rannikolta", naurahdettiin hetken kuluttua, "ainakin melkein." Viimeiset jäätelön rippeet lusikoitiin suuhun Lucaksen vilkaistessa jäätelöbaaria ja pistäen sitten sen sijainnin mieleensä. Paikka oli viihtyisä ja jäätelö hyvää, eivätkä hinnatkaan olleet kohtuuttomat (mitä hän nyt hintalistaa oli vilkaissut, tämähän oli ollut ilmainen kierros), joten nuorukainen tulisi varmasti tämänkin jälkeen vierailemaan samassa paikassa.
"Kauan", oli ensimmäinen vastaus pojan siirtäessä ruskeiden silmien katseen ympäristöstä vastapäätä istuvaan Belmiraan.
"Viistoista vuotta."

Myyjän yskäisyn kuuluessa Lucaksenkin korviin poika käänsi katseensa ensin myyjään, sitten tuon katseen suuntaan kelloon, ja sen jälkeen Belmiraan. Ilmeisesti oli sulkemisaika.
"Valmista on", nuorukainen sanoi, työnsi tuolinsa taaksepäin ja kohottautui seisomaan. Nuorukainen soi vielä nopean, kiittävän hymyn myyjän suuntaan, ennen kuin asteli ulos jäätelöbaarista laskevan auringon kajoon. Punertava taivas sai vieressä seisovan Belmiran hiukset näyttämään tulenpunaisilta, jolloin hiukset loivat jännän kontrastin vaalean vihreän ja sinisen välillä tasapainotteleviin silmiin. Ensimmäistä kertaa koko aikana hän oikeastaan kiinnitti kunnolla huomiota toisen epätavallisen värisiin silmiin, ja hetkeksi Lucakselta pääsi unohtumaan, mitä hän oli sanomassa, ennen kuin hymy kohosi tuon huulille.
"Kiitti seurasta. Ja jäätelöstä."

Belmira Dion

Lucas näytti olevan valmis lähtemään, ja Belmira nyökkäsi tuolle nousten sitten pöydästä. Tuolin tuo siirsi hyvien tapojen mukaisesti pöydän alle, ja ennen kuin he lähtivät ulos jäätelöbaarista, Belmira huikkasi vielä kiitoksen myyjälle ja heilautti kättään. Oven kello kilisi taas kun Belmira ja Lucas astuivat ulos pihaan. Aurinko oli jo laskemassa ja kaduilla tuntui olevan jo melko hiljaista, vaikka ei kello mitään yltiömääriä vielä ollut.
Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, ja kun Belmira kääntyi katsomaan vieressään olevaa Lucasta, tyttö huomasi että tuon katse oli kai jo hetken viipynyt hänessä. Pojan huulille nousi hymy. Niin nousi Belmirankin huulille, hento sellainen, ja tuo naurahti pienesti.
”Eipä mitään”, Belmira jatkoi hymyilyään ja katsoi Lucaksen ruskeita silmiä, ”kiva että lähdit seuraksi sen alkukohtauksenkin jälkeen”, tyttö virnisti.

Autot odottivat omistajiaan parkkipaikalla ja ennen kuin Belmira asteli omansa luo, tuo kääntyi vielä itseään reilusti pitempään Lucakseen päin.
”Varmaan törmäillään koulussa”, Belmira totesi sitten ja hymyili. Alitajunnassaan, tai ihan oikeassa tajunnassakin vaikkei Belmira sitä suostunut vielä itselleen myöntämäään, tyttö toivoi että todellakin tapaisi Lucaksen uudelleen koulussa, ja vieläpä niin pian kuin mahdollista. Belmira nimittäin oli viihtynyt hyvin tuon tummatukan seurassa, eikä olisi pistänyt pahakseen, jos he vielä eskyisivät toistamiseenkin vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia.
"Pitänee toivottaa turvallista kotimatkaa?" Belmira naurahti vielä ja hymyili perään.
Tyttö heilautti vielä Lucaksellekin kättään ennen kuin asteli punaisen ajokkinsa luo.

Tyttö istuutui porschensa penkille, ja työnsi sitten avaimet virtalukkoon. Ennen käynnistämistä, tuo vielä vilkaisi puhelimensa näyttöä, josko siihen olisi tullut viestiä tai puhelua. Olikin tullut, Jacintolta, joka kaipasi siskoaan kotiin katsomaan jotain elokuvaa kanssaan. Belmira hymähti huvittuneena, heitti puhelimen viereiselle penkille ja väänsi avaimia virtalukossa. Ei tapahtunut mitään.
Belmiran kohotti hiukan kulmiaan ja yritti uudelleen, mutta auto ei tehnyt elettäkään käynnistyäkseen. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen tyttö löi turhautuneena rattia ja huokaisi. Sitten tuo otti puhelimen viereiseltä penkiltä ja alkoi selata isänsä numeroa numeroluettelosta.

Lucaksen suupielet venyivät suloiseen hymyyn pojan pörröttäessä tummanruskeita hiuskiehkuroitaan.
"Toivottavasti", nuorukainen sanoi ja todella tarkoitti sanojaan. Belmira vaikutti hyvinkin mukavalta, ja hän mielellään tutustuisi tyttöön paremminkin. Ehkä he tosiaan vielä törmäisivät joku päivä Astonissa.
Tytön toivotus turvallisesta kotimatkasta kirvoitti lyhyen naurahduksen pojan huulilta, suun kääntyessä nopeaan virnistykseen.
"Sitä samaa sinullekin", huikattiin kättään hyvästiksi heilauttaneelle tytölle, Lucaksen kääntyessä oman keltaisen autonsa puoleen.

Muutama askel otettiin tummalla asfaltilla ja camaron ovet avautuivat lyhyen naksahduksen säestämänä, kun avain työnnettiin virtalukkoon. Sitä ei kuitenkaan vielä käännetty, kun ruskeat silmät kiinnitettiin punaiseen Porscheen ja tuon kuskiin, jonka kasvoilta saattoi lukea selkeitä turhautumisen merkkejä. Auton avonaisesta ovesta sisään tulvahtanut tuulen vire lehytti kevyesti Lucaksen kasvoja tuon tutkiessa Belmiraa, jonka auto oli ilmeisesti päättänyt heittäytyä hankalaksi ja kieltäytyä käynnistymästä. Tai sitten tyttö ei vain lähtenyt vielä liikkeelle, mutta espanjalainen koki kuitenkin pakottavan tarpeen nousta autosta, sulkea oven perässään ja muutamalla nopealla askeleella olla punertavanruskea hiuksisen tytön auton vieressä, jätkän nojatessa rennosti kuskin puolen ikkunaan.
"Eikö lähde käyntiin?" Lucas kysyi hetken epäröityään ja loi silmäyksen punaisen Porschen konepeltiin. Hän toivoi todella, että toisen autossa oli jotain vikaa – ei, ei tietenkään siinä mielessä! Lucas vain ei halunnut nolata itseään huolehtimalla liikaa. Jos olisikin vain pitänyt lähteä paikalta.

Äkkiä ruskeasilmäinen tunsi olonsa jotenkin vaivautuneeksi ja levottomaksi.

Belmira Dion

Rttiin lyöminen ei auttanut, mutta Belmira ei ehtinyt selata edes isänsä numeroa puhelimestaan, ennen kuin tajusi että Lucas nojasi siihen ikkunaan. Belmira oli ollut jo niin ajatuksissaan, että jopa hätkähti hiukan kun toisen ääni kuului ihan siitää vierestä. Tyttö katsoi Lucasta, sitten silmät käväisivät toisen katseen mukana myös porschen konepellillä. Belmira naurahti nopeasti mutta siitä oli aitous kaukana.
”Ei tietenkään, mun tuurillani”, tyttö mutisi ja painoi vihreää luuria isänsä numeron kohdalla, ja vei puhelimen korvalleen. Samalla naputeltiin sormia rattiin.
Lopulta tuo nojautui tuolin selkänojaa vasten, katse auton kattoon luotuna, ja huokaisi syvään kun vastausta toisesta päästä ei kuulunut ja lopulta puhelin lopetti tuuttaamisen.
”Mitä ihmettä tälle oikein tapahtui sillä välin kun me oltiin vain syömässä jäätelöä?” Belmira pohti puoliääneen vilkuillen autoaan.

Vihreänsiniset silmät siirrettiin vilkaisemaan vastakkaisesta ikkunasta Lucaksen keltaista cameronia, ja sitten hierottiin otsaa turhautuneena jälleen. Jos Lucas ei olisi ollut siinä, Belmira olisi varmasti pukenut tämänhetkiset ajatuksensa lievästi sanottuna kipakoiksi sanoiksi isälleen puhelimessa. Mutta eihän tyttö nyt kehdannut, siinä Lucaksen edessä, alkaa paasaamaan isälleen autosta joka ei toiminut.
Belmira otti avaimet virtalukosta luovuttaakseen ja nousi autosta ja työnsi oven kiinni. Ovet laitettiin lukkoon ja punaiseen ajokkiin luotiin vielä turhautunut ja harmistunut katse. Sitten Belmira kääntyi Lucakseen päin ja sai loihdittua huulilleen pienen hymyn.

”Mun täytyy joka tapauksessa nyt lähteä kävelemään kotiin päin”, tyttö sanoin vilkaistuaan kelloa. Se oli jo melko paljon, ja Belmira kuitenkin asui tovin matkan päässä. Katse nostettiin Lucaakseen ja hymyiltiin, samalla kun sipaistiin hiuksia silmiltä pois. Belmiran mielessä ei edes käynyt kysyä Lucakselta kyytiä kotiin, sillä tyttö tiesi ettei toinen asunut kovinkaan lähellä häntä. Jos olisi asunut, Belmira kyllä olisi nähnyt tuon keltaisen cameronin aiemmin, ehkä Lucaksenkin jos tuo olisi liikkunut samoilla kulmilla.
Ja sitä paitsi, raitis ilmahan teki ihan hyvää...

// en jaksanu hitata :---D

Lucas hymähti tytön todetessa, ettei hänen tuurillaan auto lähtenyt käyntiin. Nuori espanjalainen pysyi vaiti, kun Belmira kohotti puhelimen korvalleen, odotellen tytön alkavan puhua, mutta mitään ei kuulunut. Ilmeisestikään toisesta päästä tavoiteltu henkilö ei vastannut, ja lopulta tyttö pohti ääneen, mitä autolle oli tapahtunut heidän ollessaan jäätelöllä. Siihen ei Lucas osannut vastata, joten hän vain kohautti olkapäitään mietteliäänä. Kun sattui olemaan perheestä, jossa oli pari autohullua veljestä, ei voinut säästyä ikuisuuksia kestäviltä pätemistuokioilta, kun Emilio ja Tomas niin avuliaasti kertoivat, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun autoa ei huoltanut, ja mitkä olivat kaikkia mahdollisia vikoja ja mitä niistä seurasi. Niitä oli kuunneltu aina siitä lähtien, kun veljekset olivat alkaneet kiinnostua jostain muustakin kuin tuttipullosta – eli hyvin, hyvin kauan. Ja nyt Lucas yritti kaivella aivoistaan jotakin ideaa, mikä Belmiran autoa vaivasi.

Oven paukahdus herätti tummahiuksisen ajatuksistaan, pojan tajutessa astua oven vierestä askeleen taaemmas. Neitokaisen ilmoittaessa, että tuon täytyisi lähteä kävelemään kotiin päin, loksahti Lucaksen suu refleksin omaisesti auki. Anteeksi mitä, oliko hän kuullut oikein? Kuvitteliko tyttö, että hän voisi jättää tuon kävelemään? Romero tuijotti tyttöä ruskeissa silmissään epäuskoinen katse, eihän hänen luonteensa yksinkertaisesti voisi edes sallia moista. Jättää nyt tyttö kävelemään, kun tuon auto jätti tienpäälle…. Tuskin.

"Et kai sä oikeesti kuvittele, että mä jätän sut kävelemään?" Lucas kysyi epäilevään sävyyn kohottaen toista kulmaansa, käden käydessä haromaan tummanruskeita hiuksia.
"Koska jos kuvittelet, sä oot pahasti väärässä", jatkettiin hetken kuluttua nuorukaisen kasvoille levitessä sanojen jälkeen hymy.
"Sä pääset kyllä mun kyydissä", sanottiin vielä ja poika heilautti kättään autonsa suuntaan, antaen ymmärtää, ettei vastaväitteitä otettu vastaan. Paitsi jos Belmira oikeasti inhosikin häntä ja halusi hänestä vain eroon... No jaa, ei pääsisi, ennen kuin hän olisi saanut leikkiä taksikuskia ja viedä tytön kotiin.

Askeleet kuljettivat pojan hänen omalle autolleen, tuon olettaessa tytön seuraavan perässä. Jätkä istui kuskin paikalle ja pukkasi pelkääjän puolen oven auki, tökäten avaimet takaisin virtalukkoon ja käynnistäen ajokkinsa.

/mä hittasin jonkin verran :---)/

Belmira Dion

Belmira oli jo melkein moikkaamassa Lucasta toistamiseen, kun poika ehti väliin ja näytti ehdottoman hämmästyneeltä Belmiran kävelyidean suhteen. Lucaksen epäuskoinen kommentti sai Belmiran kulmat hiukan kohoamaan, mutta tuo ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin poika jo yksinkertaisesti ja epäsuorasti määräsi, että tyttöhän tulisi toisen kyydissä. Käden heilautus keltaista ajokkia kohti oli merkki sille, että Lucas ei ilmeisesti missään nimessä jättäisi Belmiraa kävelemään yksikseen kotiin.
Poika asteli autonsa luo, istui kuljettajan penkille ja melkein heti avautui toiselta puoleltakin ovi. Auto käynnistettiin.
Belmira oli jäänyt toviksi vain katsomaan Lucasta ihmeissään, mutta kun tuo oli hävinnyt autoonsa, tyttö palasi jälleen todellisuuteen. Pieni hymy nousi Belmiran huulille ja tuo sai kasvonsa peruslukemille, ennen kuin lähti astelemaan cameronia kohti.

”Oletko sä ihan varma, että sua huvittaa lähteä pujottelemaan meille?” Belmira vielä kysäisi päästessään auton luo ja oli kumartunut sen verran, että näki jo autossa istuvan Lucaksen. Kavoilla oli kysyvä ilme, sillä Belmira todellakin saisi neuvoa reittiä heidän talolleen lähes koko ajan, sillä mutkia ja risteyksiä sinne oli vaikka muille jakaa, oli sitten kyseessä suorin tai vaikein reitti.
Lucaksen katse kuitenkin antoi ymmärtää, että oli oikeastaan turha väittää vastaan. Eikä Belmira itse asiassa olisikaan enää kehdannut väittää vastaan, vaan otti tarjouksen vastaan ja vielä kerran omaa punaista ajokkiaan vilkaisten laskeutui istumaan pelkääjänpaikalle. Tyttö vilkaisi Lucasta hymyillen ja laittoi oven kiinni.
”Kiitti tosi paljon”, sanottiin heti ensimmäiseksi, kun samalla laitettiin turvavyötä kiinni. Punaruskeita hiuksia sipaistiin taas pois silmien edestä, ja sitten katseen annettiin kiertää autossa. Se oli aivan tosi upea. Vaikka niin, olihan se ulkoakin päin huomiotaherättävä, joten miksei olisi ollut sisältäkin.

”Me asutaan eteläpuolella”, Belmira sanoi tovin kuluttua, kun oli neuvonut ensimmäisten risteyksien kääntymissuunnat. Tyttö piti katseensa tiessä edessään, mutta vilkaisi nyt Lucasta.
”Sä et varmaankaan asu siellä päin? Tai musta tuntuu, että olisin kyllä tunnistanut tän auton, jos olisin nähnyt sun ennenkin ajelemassa siellä päin”, tuo hymyili pienesti ja katsoi vain Lucasta vierellään. Oikeastaan oli ihan kiva, että toinen oli tarjoutunut viemään Belmiran kotiin. Toki oli ollut melko ärsyttävän noloa, että tytön auto oli päättänyt tehdä oharit juuri tällä kertaa. Oli se toisaalta onnekastakin, sillä nyt Belmira sai ainakin viettää hetken ja toisenkin pidempään Lucaksen seurassa, jonka kanssa viihtyi uskomattoman hyvin, vaikka olikin tuntenut toisen vasta hyvin vähän aikaa.

// ei tuommosta ees lasketa :--D

Kun pelkääjän puolen oveen rakoon ilmestyi Belmira, joka vieläkin kehtasi kysellä, tahtoiko hän todella lähteä ajamaan tuon kotiin, luotiin toiseen katse, joka ilmoitti, että yksikin vastaväite, niin hän köyttäisi tytön penkkiin kiinni ja teippaisi tuon suun.
Paitsi ettei hän sitten tietäisi minne ajella, mutta pikkuvikojahan tuollaiset olivat. Luojan kiitos Lucaksen ei kuitenkaan enää tarvinnut käydä inttämään Belmiran kanssa, vaan punaruskeahiuksinen alistui lopultakin kohtaloonsa ja istui alas, vetäen oven perässään kiinni.

Ruskeat silmät katselivat hymyillen viereen istunutta tyttöä, jätkän huitaistessa pienellä, vähättelevällä liikkeellä kättään.
"Ei mitään kiittelemistä", espanjalainen sanoi paljastaen hetkeksi hammasrivistönsä, ennen kuin käänsi vaihteen pakille ja laski käsijarrun irti, peruuttaen parkkiruudusta ulos ja suunnaten auton tielle, jossa Belmira neuvoi ensimmäiset – ja ilmeisesti ensimmäiset lukuisista – kääntymisohjeet, Lucaksen ajaessa elävän navigaattorinsa sanojen mukaan.

Poika loi nopean silmäyksen vieressä istuvaan Belmiraan, ennen kuin kiinnitti huomionsa takaisin tiehen. Sillähän ne kolarit ja tämän päivän kaltaiset, jossa hän ja Belmira alun perin olivat tavanneet, läheltä piti –tilanteet vältettiin, pitämällä katse ja huomio tiessä. Se oli kyllä kieltämättä nyt hieman vaikeaa...
Lucas nyökäytti päätään siirtäessään vaihdetta kolmoselle.
"Me asutaan ehkä enempi pohjoisessa", jätkä myönsi hymyillen toisen sanoille autosta. Olihan tämä melko huomiota herättävän näköinen sinänsä, vaikka samanlaisia näkyikin San Diegon kaduilla vähän väliä – ne olivat niitä rikkaita, joilta löytyi samaa sävyä oleva auto jokaiseen t-paitaan. Romeroiden kulkuväline oli hommattu puhtaasti Tomaksen ja Emilion suhteilla. Liekö sekin ollut jonkun rikkaan vanha, mennyt jostakin kohtaa rikki, ja todennut ostavansa uuden ja jättänyt camaron autokorjaamolle, jossa Emilio oli töissä. Ja äkkiäkös käsistään kätevät kaksoset olivat laittaneet auton ajokuntoon – maksamaanhan korjaus tuli, muttei likellekään yhtä paljon, kuin uudelle samanlaiselle olisi tullut hintaa.
"En mä yleensä edes ajele autolla", huomautettiin sitten rentoon sävyyn jätkän naurahtaessa – niinpä, tämä oli oikeastaan melko lailla harvinaista, että hän ylipäätään ajeli autolla.