keep it burning

Leonardo asteli sisään lähes tyhjään kahvilaan. Hän heitti reppunsa kulmapöydän sohvatuolille. Lee tapasi istua aina kulmapöydässä, jos se vain oli vapaana. Se oli ainoa pöytä, missä oli pehmeät sohvatuolit. Lee kaivoi repustaan lompakon ja asteli tiskille, jonka takana tärisi hiukan orvon ja säälittävän näköinen harjoittelijatyttö laskemassa kassaa.
"Yks musta kahvi, ekstrana kiitos", Lee sanoi varovasti. Tyttö säpsähti ja nosti katseensa Leonardoon. Lee tunsi punastuvansa, sillä tiesi tasan tarkkaan mitä tyttö ajatteli.
"T-t-tulee h-heti!" tyttö sanoi ja katosi kuin salamana keittiöön. Lee huomasi telkkarin olevan auki paikallisella kanavalla, josta tuli koripalloa. Lee nojautui tiskiin ja tuijotti televisiota. Pian tyttö tuli takaisin kahvin kanssa ja jäi hölmön näköisenä tuijottamaan Leonardoa. Lee ojensi rahat ja sai tytön näyttämään vielä hämmentyneemmältä.
"A-a-ai niin juu, kolme kaksikymmentä", tyttö sanoi ja otti setelin. Lee kirosi, ettei ollut maksanut tasarahalla, tai edes pienemmällä setelillä. Poika jäi kuitenkin odottamaan kiltisti vaihtorahoja.

Tyttö naputti vaaleanhuulikiillon peittämää alahuultaan kynällään selatessaan kirjaansa. Tuon edessä oli paperi, jolle oli ilmestynyt vasta hyvin vähän sanoja. Hänen pitäisi tehdä äidinkielenopettajalle pienimuotoinen kirjaesitelmä lukemastaan kirjasta. Tyttö piti moista jossakin määrin turhana, mutta päätti silti keskittyä tehtäväänsä.

Jenniferin edessä oli kuppi kuumaa, vatsaa rauhoittavaa teetä, hän ei voinut enää oikeastaan juoda kahvia, sillä sen juominen sai tytön voimaan pahoin. Raskauden haittoja. Oikeastaan tyttö voi hyvin usein pahoin, mutta tänään oli ollut uskomattoman hyvä päivä sen osalta. Jen oli löytänyt tänään päälleen punaisen mekon sekä siihen sopivat kengät. Korvissa oli hopeiset korvakorut.

Neitokainen sipaisi avoimia, latvoista hivenen taivutettuja hiuksiaan korvansa taakse ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Yh, häntä ei nyt oikeasti yhtään innostanut. Siispä kuppi kohotettiin huulille ja kauniisti meikattujen silmien katse suuntautui hetkeksi ulos. Hän yrittäisi vielä ja jos Jen ei saisi yhtään tekstiä enää aikaiseksi, niin hän painuisi kotiin lepäämään. Tai sitten hän voisi käydä kaupungilla. Tänään ei ollut onneksi töitäkään.

Tyttö laski kupin pöydälle, huokaisi ja syventyi taas tehtäväänsä. Ei kai tässä muu auttanut.

Leonardo sai vihdoin hoidettua asiansa tiskillä. Hän lähti hermostuneena kulkemaan pöytäänsä kohti katse televisiossa edelleen. Sitten tapahtui jotain outoa, ja hyvin nopeasti. Leonardo huomasi kauniin tytön, jonka oli tainnut nähdä joskus koululla. Samassa jokin lennähti hänen eteensä niin, että mies kompuroi. Ja tie-ten-kin kahvi lensi suoraan - minneppä muuallekkaan - kuin tytön pöydälle ja tämän tehtävien päälle. Leonardo korjasi itsensä ylös äkkiä ja syöksyi nostamaan kahvikuppia.
"Anteeks, anteeks anteeks! Mä oon tosi pahoillani, en kattonu eteeni, sori hei!" Lee oli hädissään. Hän näki tytön kasvot hyvin läheltä nyt. Erittäin kauniit kasvot. Lee yritti mutista jotain, mutta ei saanut mitään järkevää sanotuksi, joten rupesi nostamaan tytön tavaroita paniikissa turvaan kahvivyöryltä.

Jennifer yritti keskittyä tehtäviinsä kiinnittämättä sen enempää huomiota ympärillä tapahtuvaan. Kahvio oli tähän aikaan rauhallinen paikka ja se sopi nuorelle naisen alulle.

Kuitenkin kohtaloa päätti keskeyttää neitokaisen aikeet saattaa tehtävä kunnolla loppuun kun yhtä äkkiä jostakin lensi kahvikuppi, joka kaatui Jenniferin pöydälle sisältöine kaikkineen, kaataen tottakai siinä samassa tytön oman teemukin. Vaistomaisesti punamekkoinen neitokainen hypähti ylös huudahtaen hämmästyneesti ja seuraavassa hetkessä hämmentynyt katse luotiin häntä paljon pidempään poikaan (Jen oli auttamatta kovin lyhyt ja hentoinen).
Tyttö yritti luoda kasvoilleen ystävällisen hymyn ja siirtyi itsekin pelastamaan tavaroitaan sen pahemmalta kastumiselta.

Jen naurahti ja siirsi tummahkoja hiuksiaan korvansa taakse.
"Ei, ei se mitään. Sattuuhan näitä.."
Nuori nainen tokaisi ja vilkaisi kauniin vihreillä silmillään kundia.

Poika pudisteli hätääntyneenä päätään. Hän katsahti taas tyttöä ja näki tämän kauniit silmät.
"Eiku oikeesti. Voinks mä tarjota sulle uuden teen? Voit vaikka istua mun pöytään jatkamaan kun tää on nyt ihan kahvissa - se on paikan paras pöytä", Leonardo yritti vitsailla.
Ääliö, hän ajatteli. Paikassa oli varmaan kymmenen tyhjää pöytää, miksi ihmeessä tyttö istuisi hänen kanssaan. Leonardo otti lähes tyhjän kahvikupin käteensä ja kääntyi katsomaan tiskiä. Harjoittelija oli jo huomannut tapauksen ja säntäsi rätin kanssa pyyhkimään tytön pöytää. Samalla myyjä nappasi Leonardon kädestä tyhjän kupin ja hymyili arasti. Lee raapi päätään hämmentyneenä ja loi kysyvän katseen Jeniin.

Kundi näytti suloiselta nolostuneena, se täytyi myöntään, ja varsin sympaattiselta tapaukselta. Jennifer punnitsi nuorukaisen tarjousta ja vilkaisi ohimennen kirjaansa ja tehtäviään. No, ne saisivat odottaa. Hän ei tahtonut olla töykeä varsinkaan kun toinen oli selvästi pahoillaan tapahtuneesta. Mutta hän ei tahtonut antaa sellaista kuvaa, että olisi toisesta kiinnostunut tai jotain, vaikka ei tuossa mitään vikaa ollut. Pikemminkin kundi oli hyvin hänen tyylisensä, mutta Jenillä oli yhä tunteita Acidia kohtaan, tulisi aina olemaan.

Huulille nousi kaunis hymy, tytön vilkaistessa harjoittelijaa, joka ryntäsi pöydän luo. Tyttö siirsi viimeisetkin tavaransa pois tieltä, laittaen ne valkoiseen laukkuunsa.
"Vahinkoja nyt sattuu jokaiselle, niin oikeasti, ei tuo mitään. Mutta jos oikeasti tahdot niin tarjoa vain, kuka nyt ilmaisesta teestä kieltäytyy..?"
Neitokainen heitti virnistäen pehmoisesti nuorukaiselle.
"..mutta siis jos tahdot minusta seuraa niin kyllä se minulle sopii"

Leonardo hymyili leveästi. Tyttö oli rennon oloinen, ja todella kauniskin. Pojalla ei ollut tapana hyökätä suin päin suhteisiin tai mihinkään säätöihin, mutta täytyi myöntää, että Lee piti ihmisistä ja halusi tutustua kaikenlaisiin ihmisiin.
"Loistava vastaus", Lee nauroi. Ei tällaista voinut tapahtua kuin elokuvissa. Paitsi hänelle. Lee viittoi tytön perässään kulmapöytään ja veti tuolia taaksepäin, jotta tyttö pääsisi istumaan. Lee jäi tuolin taakse kohteliaana odottamaan tyttöä. Hän katseli, kun tarjoilija säntäili sinnetänne pojan edessä.
"Hei, tuotko yhden kahvin ja yhden teen, kiitos", Lee huikkasi tarjoilijalle.

Jennifer nosti laukkunsa olalleen ja lähti seuraamaan kundia tuon pöytään. Nuorukainen osoittautui herrasmieheksi ja huomaavaiseksi. Tuo saikin neitokaiselta lämpimän hymyn tytön kiittäessä samalla kuin istuutui alas. Laukku siirrettiin vierellle lattialle, tytön vilkaistessa säntäilevää tarjoilijaa. No, ainakin tuo hoiti työnsä.

Neitokainen selvitti kurkkuaan ja ojensi mekkonsa helmaa paremmin. Vihreiden, kauniisti meikattujen silmien katse kääntyi nuoprukaiseen, nuoren naisen tajutessa jotakin.
"Hei, en tainnut vielä kertoa nimeäni. Olen Jen. Sinäkin taidat käydä Astonia jollen ihan väärin muista?"
Kauniisti muotoiltu kulmakarva kohosi hivenen ylemmäs kysymyksen myötä.

Leonardo istahti alas tytön vastapäätä ja hymyili.
"Jep, Leonardo De Veny - eli Lee", hän esittäytyi. Lee huomasi tarjoilijan juoksevan tarjotin kädessään kulmapöytää kohti. Lee nielasi, sillä tuo näytti pelottavalta. Kohta Jenin päällä olisi kaksin verroin kahvia, jos huolimaton tarjoilija kaatuisi. Leen helpotukseksi tarjoilija sai kuitenkin juomat pöytään suhteellisen ehjinä.
"Astonia käydään. Kiitos", Lee totesi ja kiitti tarjoilijaa, joka oli ojentanut nuorille juomat. Leonardo sekoitti kahviaan hetken, puhalsi siihen ja otti sitten kulauksen.
"Sähän olit sen urheilijan tyttöystävä? Ac... Acid?" Lee kysyi varovaisesti. Hän ei todellakaan halunnut urheilijapoikia kimppuunsa. Lee ei pelännyt, että olisi ottanut turpaansa, mutta rähinöinti ei todellakaan kiinnostanut miestä. Lee katsahti tytön kauniisiin silmiin ja jäi odottamaan vastausta.

Lee.. Tyttö maisteli kundin nimeä mielessään. Vihreiden silmien katse kääntyi hetkeksi nuorta tarjoilijaa kohti, joka tuli heitä kohti. Kuinkakohan vanha tuo oikein oli? Jen oli itsekin ollut aluksi vähän hukassa työssään, mutta kyllä se oli sitten onneksi lähtenyt luonnistumaan. Hän epäili, ettei tyttö ollut ollut täällä vielä pitkään töissä, ainakaan Jennifer ei ollut tuota ennen laittanut merkille. Samaa hohti myös tarjoilijaneitokaisen hermostunut käytös. Tarjoilijalle suotiin lämmin hymy, Jenin kiittäessä.

Kuppi kohosi huulille ja nuori nainen siemaisi teetään. Huomatessaan sen olevan vähän liian kuumaa juotavaksi kuppi laskettiin alas pöydälle. Siinä se toivon mukaan ehtisi jäähtyä ainakin sen verran, että sitä voisi taas juoda.
Leen tapaillessa Acidin nimeä, tunsi Jennifer tutun piston sisimmässään. Erityisesti sanan tyttöystävä kohdalla mahassa muljahti varsin inhottavasti. Hymy huulilta hyytyi ja Jen nielaisi. Hän oli tiennyt, että tälläinen tilanne tulisi vielä eteen. Mutta miksi sitten tuntui niin pahalta? Tuntui kuin joku tai jokin olisi repinyt neitokaisen sydäntä irti rinnasta. Sattui, koski, Jen tahtoi ulos koko tilanteesta. Hän ei ollut varautunut tähän näin nopeasti. Tai siis tuohon kysymykseen.

Vihreiden silmien katse pysyi teekupissa, pienen tytön ollessa vaitonainen. Sitten vihreiden silmien surumielinen katse nostettiin kundin silmiin.
"Olin, en ole enää. Me erottiin vähän aikaa sitten.."
Vastattiin, sanojen saaden tytön nieleskelemään kyyneleitään. Sillä niinhän asia todella oli.

Leonardo nielasi. Moka. Jälleen.
"Anteeks, oishan mun pitäny - tai siis enhän mä ois saanu - tai siis ois... äh", Lee hämmentyi. Hän oli joskus nähnyt Acidin Jenin kanssa ohimennen, mutta ei tiennyt asiasta sen enempää. Lee ei ollut ikinä ollut kiinnostunut koulun suhdekiemuroista ja juoruista, ei. Toisaalta tämä oli hyvä esimerkki siitä, miksi olisi kannattanut olla kiinnostunut.
"Pää pystyyn, elämä jatkuu. Ei yksi luuseri voi saada noin nättejä kasvoja näyttämään noin surulliselta, ei pitäis saada ainakaan", Lee yritti kannustaa. Samassa hän tajusi olevansa taas tekemässä virhettä.
"Luuserilla meinaan sitä, että on ikinä antanut sun mennä. En mä tiedä siitä jutusta mitään eikä se mulle kuulukkaan, mutta harvinaisen mukavalta sä vaikutat ylemmän kastin tytöksi", Lee paikkaili. Hän otti kulauksen kahvistaan. Toivottavasti tyttö ei vihannut tätä, mikä toisaalta oli hyvin mahdollista.

Jennifer yritti hymyillä vaikka se olikin vaikeaa. Tyttö nieleskeli ja koetti koota taas itseään. Olo tuntui huonolta ja huteralta. Pienet, sirot kädet kohosivat sipaisemaan kasvoille valahtaneita hiuksia korvan taakse, tytön suoristaessa kasaan valahtaneen ryhtinsä. Hän kuunteli toisen hermostuneita sanoja ja oli pahoillaan, että sai toisen hermostuneeksi. Mutta joillakin tapaa ne myös rauhoittivat.

Jen kiirehti korjaamaan toisen sanoista kuultavaa sävyä, pientä sellaista. Toinen kai luuli, että se oli ison, karhumaisen urheilijan vika, että he erosivat. Katse laskeutui taas teekuppiin, tytön piirrellessä sormillaan pöydän pintaan kuvioita. Häntä hävetti, mutta toinen saisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kuulla joltakin toiselta. Ja Jen tahtoi, että Lee saisi kuulla tämän häneltä itseltään ennen kuin juttu saisi liian suuren mittakaavan ja se paisuisi vaikka millaiseksi. Sellaista Astonissa oli.
"Acid.. ei ole syypää siihen eroon, minä olen. Minä.. "
Tyttö puraisi huultaan, äänen käydessä hivenen väriseväksi.
"..minä petin.. Kadun sitä sydämeni pohjasta, mutta voiko suhteella olla muka tulevaisuutta jos toiseen ei luota? Joten en taida olla niin puhtoinen kun ehkä kuvittelet"
Vihreiden silmien katse nostettiin taas toiseen, ilmeen ollessa vakava.

"Enkä minä enää kuulu ylempään kastiin. Erosin cheerleadereista ja putosin taviksiin.."
Tyttö selitti.

Leonardo katsoit tyttöä nyt pää kallellaan, ymmärtäväisesti ja suoraan silmiin.
"Voi kuule, ihmiset tekee virheitä, ihan kaikki", Lee yritti lohduttaa ja puuskahti puhuttaessa kasteista.
"Mä arvostan ns. taviksia paljon enemmän kuin mitään kermoja, sitäpaitsi niillä ei oo yhtään mitään väliä", nuorimies jatkoi. Lee hörppäsi taas kulauksen kahviaan ja jatkoi tytön tutkimista. Pieni ja hento hän oli ainakin.
"Ja tottakai suhde perustuu luottamukseen, mutta pitäis osata myös puhua ja yrittää edes selvittää", Leonardo sanoi rauhallisesti. Hän hymyili tytölle toiveissaan saada pieni vähän paremmalle tuulelle.
"Kyllä sä vielä löydät jonkun, aivan varmasti", hän sanoi ja joi taas kulauksen kahvistaan.

Oikeastaan Jennifer oli yllättynyt ettei kundi tuominnut häntä. Sen sijaan Lee käyttätyi ymmärtäväisesti. Yleensähän kundit pitivät näissä asioissa yhtä. Pettäjä oli aina pettäjä, sen Jen tiesi. Mutta entä jos kyseessä oli ollut virhe, jota todella katui sydämensä pohjasta niin, että sydämeen sattui?
Kundi puhui viisaasti, mutta se ei tuntenut Acidia. Hunter Lyon oli tempperamenttinen ja kovakuorinen, mutta silti haavoittuvainen nuorukainen, jota Jennifer oli satuttanut pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja vaikka kuinka Jen olisi tahtonut puhua ja sovitella asiaa, hän ei voinut, sillä tiesi, ettei hänen aiheuttamansa haava ollut mikään tavallinen, joka paranisi hetkessä. Pohjimmiltaan herkkä mies ei toipuisi siitä helposti ja vaikka Jennifer ei tahtonut päästää irti, sillä yhteys kaksikon välillä oli yhä, tosin osittain särkyneenä, hän tiesi, että oli tässä vaiheessa pakko. Ehkä ajan kuluessa Acid olisi taas valmis puhumaan ja yrittämään uudestaan. Mutta hän olisi tahtonut edes kertoa miten pahoillaan oli asiasta. Tunteet Acidia kohtaan eivät koskaan kuolleet ja kun nuorukaiseen sattui niin sattui myös Jenniferiin.

Tyttö hymähti ontosti.
"En ole varma tahdonko enää ketään muuta. Siis tottakai olen nuori ja niin edes päin, mutta se vain oli jotakin.. ainutlaatuista.."
Jen puraisi alahuultaan. Ainutlaatuista, niin, ja hän oli pilannut kaiken. Eikä hän oikeastaan edes tahtonut ketään muuta kuin Acidin kasvattamaan lapsensa, jos toinen edes koskaan saisi tietää kuka neitokaisen sisällä kasvavan elämän oikea isä oikein oli. Mutta hän kyllä selviäisi, yksinkin.
Katse kohotettiin toisen kasvoihin, hymyn valaistessa hivenen vielä synkkiä kasvoja.
"Kiitos kun kuuntelet vaikka siis oikeasti.. anteeksi että valitan kaikesta ja olen tälläinen."

"Eikä sun tarvitsekaan vielä haluta yhtään ketään", Lee sanoi. Hän kuulosti mielestään aika uskottavalta, vaikka ei ollut ikinä ollut hyvä vakavemmissa ihmissuhteissa. Jotenkin tytön lohduttaminen tuntui vain melko luontevalta.
"Otat oman aikasi", Lee jatkoi ja joi taas kahvia. Hän pani merkille, että televisiossa pyörinyt koripallo-ottelu oli päättynyt tasapeliin. Poika käänsi nopeasti katseensa takaisin tyttöön ja hymyili.
"Etkä sä valita... en mä niin ajattele", Leonardo totesi. Tiskin takana poukkoileva tarjoilija oli juuri tiputtanut kasan laseja lattialle, mikä sai Leen näyttämään säälivältä. Leonardo tutkaili Jeniä. Jen ei säntäillyt sinnetänne, ollut muutenkaan huolimaton vaan suloinen ja varma tyttö.
"Oletko sä toisella luokalla?" poika koitti varovasti vaihtaa puheenaihetta. Ei sillä, ettei tätä kiinnostanut. Hän vain halusi saada tytön ajatukset edes hetkeksi muualle.

Hetki hetkeltä tytöstä tuntui yhä enemmän paremmalta. Lee alkoi tuntua pikkuhiljaa enemmän isovelimäiseltä hahmolta, sellaiselta, joka kuunteli ja välitti vaikka he olivatkin tunteneet toisensa vasta noin tunnin ajan. Kuitenkin koko kundin olemus yhdistettynä tuon sanoihin saivat Jenniferin tuntemaan itsensä pirteämmäksi eikä tuo enää kulkenut siipi maassa.
Siispä huulille nousi kaunis hymy, joka kirkasti kasvoja melkoisesti.
”Hmmhh, kiitos.. Sinä tosiaan osaat piristää naisia. Onko se synnynnäistä vai oletko kenties opetellut sen taidon?”
Kysyttiin, tytön iskiessä pienesti silmää toiselle.

Kuppi kohotettiin huulille ja katse kävi tarjoilijatytössä. Voi raukka-parka, hänellekin oli käynyt noin. Miksi ne antoivat toisen olla yksin töissä? Pitäisihän jonkun olla neuvomassa ja valvomassa kun tuo kerta uudelta työntekijältä vaikutti. Ei kovinkaan vastuuntuntoista jättää noin nuorta tyttöä yksin, vaikka eihän neitokainenkaan mikään vanha ollut. Onneksi hänellä oli hyvät ohjaajat..
Jennifer hymyili toiselle teekuppinsa ylitse ja sipaisi hiuksiaan pois sieviltä kasvoiltaan. Tuo nyökkäsi toisen kysymykselle.
”Joo, olen toisella. Ja sinä taisit olla kolmannella jos en nyt aivan väärin muistele?”