Shapes that just won't go together [k18]

- jill + andrew! :> -

Jonno ei muistanut milloin viimeksi oli ollut niin vihainen. Vaikka hän ei yleensä ollut pitkävihainen, tämä inho ei tuntunut laantuvan sitten millään. Hän halusi vain niin paljon vetää sitä omahyväistä, itsekeskeistä paskiaista turpaan, katsoa, kuinka mustelma muodostui toisen silmään hitaasti mutta varmasti. Hän halusi tarttua toisen vaaleista hiuksista kiinni, paiskata pää seinään uudestaan ja uudestaan. Hän tahtoi upottaa nyrkkinsä toisen vatsaan, kuulla, kuinka henki pihisi ulos pojan keuhkoista…

Ja sen hän tekisi. Danny Wilfred katuisi vielä sitä päivää, kun oli käynyt hyppimään hänen nenälleen. Siitä vaaleatukka pitäisi huolen, kuten myös hänen sormiensa lomassa oleva lappu, jossa luki pienin kirjaimin osoite. Dannyn osoite. Jonno painoi mieleensä tuon osoitteen numeroa myöten ja nousi linja-autoon, joka veisi hänet kohteensa luo. Mustiin farkkuihin, harmaaseen t-paitaan ja mustaan liiviin pukeutunut poika kävi istumaan taakse, molemmat kämmenet nyrkkeihin puristettuina. Jokin kaukana Jonnon pään sopukoissa vannoi, että hän tulisi katumaan lähtöään, mutta poika ei jaksanut välittää. Oikeuden kuului tapahtua ja tämä oli oikeus.

*

Jonno seisoi paikoilleen liimautuneena Wilfredien asunnon edessä. Oli jo hämärää ja liian vähän vaatteita päälleen pukenut Jonno hytisi, mutta hänen mielensä oli rauhallinen kuin tyynen järven pinta. Hitaasti, poika hengitti päämäärätietoisesti ilmaa keuhkoihinsa, molemmat kämmenensä edelleen nyrkkeinä. Hän ei ollut kyennyt rentouttamaan niitä aikoihin, ja se alkoi jo tuntua pojan ruumiissa. Mutta vaikka hän kuinka yritti löysentää otettaan, se ei löystynyt. Se ei varmasti löystyisikään, ei ennen kuin hän saisi iskettyä sen johonkin.

Sitten, verkkaisesti, vaaleatukka alkoi askeltamaan kohti edessään kohoavaa asuntoa. Ulkona oli hiljaista, mitä nyt muutamat autot ajoivat ohitse. Hän tuskin olisi edes tajunnut, vaikka maantiepora olisi porannut aivan hänen korvansa juuressa, niin keskittynyt nuorukainen oli.

Askeleet loppuivat vasta pojan ollessa etuovella, jolloin poika kohotti empivästi nyrkkiään koputtaakseen. Mitä hän tekisi, jos oven avaisikin Dannyn sijasta hänen vanhempansa? Pystyisikö hän puhumaan tarpeeksi rauhallisella äänellä, ilman että olisi herättänyt vanhemmissa epäilystä, ja pyytämään poikaansa tulemaan alas tapaamaan häntä? Jonno ei tiennyt. Jonno ei oikeastaan edes välittänyt. Se, mitä tapahtuisi, tulisi tapahtumaan. Sen, mitä tapahtuisi, kuuluisi tapahtua.

Koputuksen sijaan nyrkki painautui niin voimakkaasti ovea vasten, että se kuulosti enemmän hakkaukselta.

Päivä oli ollut aamusta asti rauhallinen ja niin se oli jatkunut myös iltaan asti. Sellaista harvoin tapahtui, vaikka vanhemmat olivatkin ehkä korkeintaan kolme kertaa viikossa kotona viettämässä yönsä. Muuten he aina olivatkin poissa. Sen sijaan Danny kotona ollessaan hautasi rauhallisuuden. Joko turhanpäisen melumisen ja riehumisen takia tai sitten tämä oli kutsunut ison porukan frendejään talolle juhlimaan. Ja välillä raahasi naisiaan tänne ja sitä olikin kiva kuunnella kun koko talo kaikui epämiellyttävistä äänistä.
Nyt Andrew Wilfred oli saanut olla rauhassa koko päivän. Danny ei ollut kahteen yöhön ollut kotona, eikä ollut tulossa vielä huomennakaan. Vanhemmat olivat töissä, tulisivat ehkä muutaman päivän päästä käväsemässä kotona. Siivooja nyt oli ainut joka täällä tänään oli käynyt, mutta senkin tummatukka oli päästänyt kotiin ennen aikojaan.

Totta kai Danny oli soittanut ja normaaliin tapaansa varmistanut, että Andrew söi syömisterapeutin määräämät annokset ja tiettyyn aikaan, jonka terapeutin sijasta Danny oli päättänyt. Se vasta epämukavaa olikin puhua puhelimeen samaan aikaan kuin söi. Ihan kuin Danny ei voisi jo uskoa ruipeloa, että tämä tosissaan huolehti itse syömisestään. Hän oli kuitenkin parantunut jo aikoja sitten, vaikka sitä ei nyt ehkä ulkopuolinen henkilö uskoisikaan ensitapaamisella. Niin onnettoman hoikka tuo oli.

Andrew hyppi portaat alas. Se näytti todella naurettavalta tuossa värikkäässä, ylisuuressa t-paidassa, joka ylettyi polviin asti. Sen lisäksi pojalla ei ollut kuin bokserit jalassa, joita ei edes näkynyt paidan helman alta. Tummanruskeat hiukset olivat suoristetut, mutta hieman pörrössä. Koko päivän tuo hontelo pikkupoika oli kuitenkin viettänyt vain sängyssä ja katsonut leffoja, välillä käynyt takapihalla skeittaamassa ja sitten taas sänkyyn. Andrew näytti itseasiassa hyvinkin suloiselta pörrötukkansa kanssa.
Askeleet kulkivat kohti olohuonetta. Sinne viimeksi Andrew oli jättänyt kaipaamansa kännykän. Se löytyi yllättävän nopeasti, mutta ennen kuin hän kerkesi edes ottaa sitä luiseviin sormiinsa, joka hakkasi ulko-ovea. Andrew hätkähti hieman ja käveli varuillaan eteiseen. Oliko Danny jättänyt portin auki? eikö vanhemmat olleet sanoneet, että se pitäisi aina lukita ja pistää turvakoodi päälle? Olihan se Andrewistakin naurettavaa, mutta he kuitenkin asuivat rikkaimmilla asuinalueilla ja täällä päin varkaat mielellään kävivät.
Andrew hiipi oven taakse ja katsoi ovisilmästä. Pieni helpottunut huokaisu. Ei mikään murhamies, vaan se yksi poika heidän koulustaan. Mutta mitä tuo poika täällä teki? Ainakin raivokkaalta vaikutti, kenties ystävystynyt Dannyn kanssa ja kaipasi apua?
Andrew aukaisi oven, veti toisella kädellään paitaa helmasta tarttuen alemmas ja katsoi poikaa hänen edessään.
"Moi", sanottiin hieman varuillaan, hämmästynyt ilme kasvoilla. "Sä varmaan etit Dannyä? se ei ole kotona, mut voin soittaa sille ja sanoa, että sen kaveri on täällä kyselemässä..", Andrew puhui mahdollisimman ystävällisesti, muttei voinut mitään sille, että näytti hieman säikähtäneeltä. Poika näytti niin vihaiselta.. mikäköhän tuon nimi nyt olikaan? oli Andrew tämän pojan tavannut muutaman kerran ohimennen, muttei nimi millään meinannut muistua mieleen.

/sori tää on nyt ihan tönkkö ._. pahoittelut! >.<

Kun ovea ei sitten avannutkaan Danny tai tämän vanhemmat, Jonnon kasvot olivat hetken aikaa tyrmistyneet. Hetkessä kuitenkin hämmennys muuttui jälleen pelkäksi vihaksi, ja kasvot kovettuivat vakavaksi naamioksi. Niistä oli selvästi luettavissa, että poika ei ollut tullut tänne rauhallisissa aikeissa. Päinvastoin.

Tosiaan, Dannylla oli velikin. Asia ei ollut ehtinyt juolahtaa vaaleatukan mieleen kertaakaan ennen tätä hetkeä, eikä tämä ollut täten ollen osannut edes valmistautua toisen kohtaamiseen. Epäluuloisesti, siniset silmät katsoivat hänen edessään seisovaa, puolialastonta poikaa päästä varpaisiin. Toisen kevyt pukeutuminen oli häiritsevää. Siitä oli aikaa, kun Jonno oli viimeksi saanut, ja täten ollen himo heittäytyi yllättäen hänen päälleen. Ei ollut kuitenkaan homma eikä mikään sysätä himoa kauemmas hänen ajatuksistaan, sillä viha oli edelleen se suurin tunne, suurin olotila, joka hänessä valtasi. Kädet olivat edelleen tiukoissa nyrkeissä, huulet olivat puristuneina viivaksi. Hän ei ollut tullut tänne hakemaan ystäviä.

Tummatukka alkoi selittämään jotain siitä, miten Danny oli jossain ulkona iltaa viettämässä, mutta Jonno ei niellyt tuollaista paskaa. Hän oli aivan varma, että poika valehteli. Hän oli aivan varma, että Danny oli nähnyt hänen tulevan, jänistänyt, ja laittanut veljensä asialle. Se paskiainen. “Missä Danny on?” Jonno kysyi kylmään, monotoniseen sävyyn. Hän ei halunnut kuulla enää sanaakaan paskaa, hän halusi totuuden. Tuollainen rääpäle ei pystyisi suojelemaan veljeään vaikka kuinka yrittäisi. “Mä kysyn sulta vain kerran ja kerran ainoastaan. Missä. On. Danny. Wilfred?”

Jonno otti uhmakkaan askeleen lähemmäs hänen edessään seisovaa poikaa, silmät palaen. Hitaasti, vaaleatukka kallisti päätään ja mulkoili toista. Ääni pehmeämpänä, mutta edelleen myrkyllisenä, Jonno jatkoi: “Mä lupaan, ettei sulle tai kenellekään muulle ulkopuoliselle perheenjäsenelles käy kuinkaan, jos sä nyt hankit sun veljes tänne.” Huolellisesti, hän painotti osaa sanoista niin, että viesti menisi varmasti perille. Hän ei todellakaan halunnut satuttaa ketään asiaankuulumatonta, mutta tekisi sen, jos pääsisi sillä tavalla tavoitteeseensa. Jonno toivoi vain, ettei toinen rupeaisi kamppailemaan vastaan tai yrittäisi typeriä metkuja, kuten oven sulkemista. Se olisi turhaa: Jonno oli liian lähellä, ja jos toinen tekisi elettään liikkuakseen, hän kyllä huomaisi. Parasta siis kaikille oli se, että ruipelo alkaisi laulamaan. Ja vähän äkkiä.

Pelkkä tuima, tuo vihaisa katse sai ilkeän tuntuiset väreet kulkemaan koko kropassa. Tilanne oli todella yllättävä, rauhallista koti-iltaa kun tuo pieni kokoinen tummatukka oli vain viettämässä ja nyt joku katsoi häntä murhaavasti, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Ei ainakaan Andrewin mielestä, eihän tämä ollut tehnyt mitään pahaa tuolle. Siitäkin huolimatta häntä hieman puistatti toisen ärsyyntynyt olemus. Se sai varoitukset huutelemaan pääkopan sisällä ja se oli todella huolestuttavaa. Pitikö tässä pelätä enemmänkin?

Tuo poika oli siis kuin olikin täällä Dannyn takia ja päätti sitten olla uskomatta, ettei etsittävä henkilö ollut parhaillaan kotosalla. Kysymys kuului, että missä Danny oli, perään vielä tarkennettiin, ettei sitä useampaan kertaa kysyttäisi. Andrewia tosissaan alkoi jo pelottamaan. Juuri tälläisten tilanteiden takia hän laittoi portit kiinni ja turvakoodit päälle. Ei hän pystyisi puolustautumaan, jos tämä vihastunut kaveri hyppäisi hänen kimppuun. Eikä paikalla ollut ketään jota voisi huutaa apuun.
Andrew aukaisi suunsa, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Hän varmaan saisi turpaan heti kun mainitsisi uudelleen, ettei velipoika ollut kotona. Jos häntä ei nytkään kerta uskottu, minkä vuoksi nyt sitten kävisi toisin? Jotain olisi kuitenkin sanottava..
Ilme varmasti paljasti, että Andrew oli vähällä pyörtyä kauhusta kun oven takana oleva nuorukainen astui uhmakkaana häneen päin. Nuo kamalat sanat kaikuivat pään sisällä ja tummatukka katseli hieman panikoiden ympärilleen.
"Eikun ihan totta, ei Danny oo kotona..", Andrew intti asteen normaalia hiljaisemmalla äänellä. "Enkä mä tiedä tarkalleen missä se on..", nyt kerrottiin jopa pahoittelevaan äänensävyyn.

Tuo poika saisi olla vain tyytyväinen, ettei Danny ollut kotona. Minkä ihmeen takia Andrewin sanoihin ei uskottu? Jos Danny olisi kotona, hän seisoisi ovella jo ihan innoissaan kun pääsisi tappelemaan. Ja tummatukka uskoi nuorukaisen olevan täällä tappelumerkeissä, ei kai muuten uhkailisi ja olisi noin vihoissaan.
Hulluja kaikki, ei Dannyn kanssa kannattanut tapella. Andrew oli nähnyt monesti mitä jälkeä veli sai aikaan ja harvoin tuota oltiin voitettu. No kerran pari, mutta sekin johtui törkeästi ylivoimasta. Mutta nuokin sitten saivat takaisin, paljon pahemmin. Rakkaalla veljellä kun sattui olemaan niitä hulluja isokokoisia frendejään sun muita suhteita.
Andrew puri huultaan ja katsoi toista varuillaan. Sydämen tykytys kävi niin voimakkaaksi, ettei mikään ihme jos taju lähtisi. "Mä vannon etten kuseta.. voit ite tulla vaikka tarkistamaa.. tai, tai.. mä voin soittaa tässä sun kuullen sille, tai.. jotain?"
Kai he jotakin voisivat sopia. Ei olisi mukava saada taas turpiin Dannyn takia. Ja mitäköhän tuokin oli taas tehnyt kun porukka ravasi oven takana riehumassa?

- anteeksi hani pieni hitti ♥ mä vaan päättelin, ettei andrew ois oikein voinu tilanteelle mitään muuta ku rimpuloida :D:D -

Jonno joutui pettymään. Poika ei ollut aikeissa puhua, helvetti. Vaaleatukan pää laskeutui hieman, hän niin mielellään kun ei olisi käynyt viattomiin käsiksi. Mutta ei ollut hänen vikansa, jos toinen ei ymmärtänyt mikä oli itselleen parhaaksi. Toinen oli niin heikon näköinen… Miksei poika vain voinut pyytää veljeään tulemaan esiin? Kyllä Dannylla oli häntä vastaan mahdollisuuksia. Miksi pelätä?

“Sä olet niin huono valehtelija”, Jonno sanoi kylmästi, pudistaen päätään. Nyt hänen ilmeensä oli hieman tuskainen, tähänkö tilanne tulisi? Eikö hänellä olisi mitään vaihtoehtoja sen välttämiseksi? Jos hän jättäisi tuon koskemattomaksi, niin Danny ei ainakaan tulisi piilostaan. Sen sijaan, jos tuon kauniisiin kasvoihin tulisi nirhaumakin, mistä vetoa, että Prinssi Uljas ratsastaisi aika pian tapahtumapaikalle.

Ajatukset ravasivat villeinä Jonnon pään sisällä. Mitä hän tekisi? Perääntyä ei enää voisi, nuo soittaisivat poliisit alta aikayksikön, eikä vaaleatukka mielinyt viettää yötään putkassa. Perheen kanssa välitkin olivat niin huonossa kunnossa, että jos hän tyrisi sillä tavalla, hän olisi pahoissa ongelmissa. Pahoissa.

Ruskeatukka yritti parhaansa mukaan selitellä. Mitä se hyödyttäisi, jos tuo päästäisi hänet sisälle? Danny oli siis jossain viekkaammassa piilossa. Ehkä kellarissa tai jossain taloa varten suunnitellussa piilopaikassa? Poika pelasi varman päälle, sen näki tuon kasvoista. Poika pelkäsi. Puhelinsoittoakin tarjottiin, joka nyt oli vielä typerämpi ajatus. Tietenkään Danny ei vastaisi puhelimeen. Hän näki koko kuvion selvänä edessään: ruipelo ei ollut aikeissa puhua, Danny ei ollut aikeissa ilmaantua. Jäi vain yksi vaihtoehto, se vaihtoehto, jota Jonno ei olisi koskaan valinnut jos hän olisi ollut muita vaihtoehtoja.

“Mä olen pahoillani”, Jonno sanoi heikosti sopertaen. Katumus ja kipu valtasivat vaaleatukan kärkkäät kasvot, ja nopealla harppauksella Jonno oli aivan pojan lähellä, tarttuen toista tuon ylisuuresta t-paidasta, nostaen kevyen yksilön vaivatta irti maasta omalle tasolleen. Vaikka hän tunsi edelleen vihaa ja katkeruutta, ei Jonno voinut olla antamatta suojamuurinsa sulaa hitaasti. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tehdä tätä.

Tärisevin käsin, Jonno vei tummatukkaa sisälle asuntoon, painaen tämän tarpeeksi varovaisesti lähintä seinää vasten. Ääni väreillen, hän huusi hiljaiseen asuntoon: “Danny! Mulla on sun veljes! Jos sä et tuu esiin, sen kauniit kasvot ei oo enää niin kauniit!” Uhrinsa katsetta vältellen, Jonno loi ensimmäisen, pelokkaan katseen tummatukkaan.

Tuo oli niin hauras.

Hän ei halunnut tehdä tätä.

Tämä ei ollut se oikeus, jota poika oli täältä tullut hakemaan.

Viha, himo. Himo.

Jonno työnsi kasvonsa lähelle toisen kasvoja, pitäen jatkuvasti katsettaan maassa. Henkäisten lyhyesti, hän nosti katseensa toisen silmiin, ja suli paikalleen. Odottamattomasti, tajuamatta oikein itsekään tekonsa typeryyttä, Jonno painoi huulensa ahnaasti, mutta hellästi, vasten toisen omia. Mitä vittua hän oikein luuli tekevänsä?

Tilanne näytti aika toivottomalta, poika ei todellakaan aikonut uskoa Andrewia ja väitti vielä huonoksi valehtelijaksikin. Herran jestas, sitä tummatukka todella oli, mutta eihän hän nyt valehdellut. Pelkkää totta puhui, ei Danny ollut täällä eikä tulisi olemaan vielä moneen, moneen tuntiin. Aikaisintaan ylihuomenna ilmestyisi. Andrew oli itse kysynys veljeltään, että tulisiko milloin ja vastauksena oltiin vain puhelimessa todettu, ettei ainakaan vielä huomenna.
"Mä en valehtele.. ei se oo täällä", Andrew sopersi vaivaantuneena. Miten hän saisi toisen uskomaan? Tyyppi ei tainnut tuntea Dannyä kovinkaan hyvin. Muuten toinen tietäisi, että jos poika olisi paikalla hän olisi käskenyt nimenomaan Andrewin menemään huoneeseensa ja hoitanut itse tilanteen alta pois. Danny rakasti tappelua, kaikki sen tiesi! Joten tuon vihaisan kaverin käytös sai vähän epäilemään, että oliko koskaan tuo edes jutellut ruipelon veljen kanssa? Jos olisi, kyllä taatusti sitten tietäisi myös ettei Danny ikimaailmassa pistäisi Andrewia itsensä tilalle availemaan ovea tuttavillee. Varsinkaan tälläisille tappeluveikoille. Andrew oli ainoa ihminen ketä Danny vaivautui suojelemaan ja pitämään huolta. Ja tämän hepun pitäisi myös tietää se, että jos hän tekisi jotain tummatukalle, Danny taatusti tapattaisi tämän kaikkein mahdollisimman kiduttavimmalla tavalla kuin vain osaisi keksiä.

Sitä Andrew ei kuitenkaan alkaisi pojalle mainitsemaan, luultavasti saisi vain räkäiset naurut ylleen ja lisää murhaavia mulkaisuja. Pitäisi kuitenkin yrittää saada toinen uskomaan. Mitään järkevää sanottavaa pienemmällä ei ollut, eihän nuo edellisetkään ehdotukset olleet käyneet toiselle. Ainakin näin oletettiin, eihän jätkä ollut niihin mitään sanonut. Mutta mitä parempaakaan Andrew voisi ehdottaa jos ei kerta voinut itse poika tulla etsimään Dannyä sisältä, eikä Andrew voinut veljelleen soittaakaan?
Sanojen pitäisi itse vain tulla, Andrew päätti ja aukaisi suunsa aloittaakseen, mutta siinä vaihteessa toinen jo pahoitteli ja tarttui ruipelosta kiinni.
"Ei, ei, ei.. ihan totta -", Andrew aloitti hätäisesti, ääni säikähdyksestä värähdellen. Hän ynähti pienestä kivusta jalkojen irrotessa maasta. "Se ei oo täällä, mä vannon. Apua.. mä todistan sen sulle.. jotenki.."

Nyt huudeltiin Dannylle, joka oli ihan järjetöntä. Andrew olisi tahtonut korostaa, ettei veli tosiaankaan ollut siellä, mutta ei uskaltanut aukaista suutaan. Hän vain sulki silmänsä ja odotti paniikin vallatessa, että milloin toinen löisi häntä.
Nyrkin sijasta pienempi tunsikin toisen ahnaat huulet omillaan, silmät avattiin hämmennyksestä. Mitä täällä oikein tapahtui? Jos poika suunnitteli suudelman houkuttelevan Dannyn esille, niin se kyllä tepsisi jos tämä vain olisi paikalla. Jos Danny tämän näkisi, hän suorastaan juoksisi paikalle nyrkit valmiina lyömään.
Mutta eihän siinä ollut siltikään mitään järkeä.. kyllä se väkivalta Dannyn vihaisemmaksi saisi, vaikka tämäkin kyllä tepsisi.. ainakaan jätkä ei tainnut olla kovin hetero kun uhrasi itsensä suutelemaan Andrewia. Oli tämä kuitenkin parempi vaihtoehto Andrewille.. ei hän turpaan tahtoisi.
Tummatukka katsoi suutelijaa edelleen hämmennyksen alaisena, mutta huomaamattaan antoikin luomien taas sulkeutua ja vastasi suudelmaan, näin alkuun ujona ja varuillaan, mutta pian siihenkin sekottautui se sama ahneus mikä kävi kotirauhan tunkeilijan huulilla.

Kaikki oli kääntynyt täysin ylösalaisin, Jonnon sisuskaluja myöten. Hän ei ollut enää kuin oma itsensä, eikä hän tuntenut itseään enää vihaiseksi. Hän ei jaksanut olla vihainen, kuinka olisi jaksanutkaan? Hänen huulensa olivat toisen, ehdottomasti järkyttyneen, pojan huulilla, koko Danny tuntui unohtuneen täysin. Hän halusi tuota poikaa, olematta edes varma siitä, halusiko toinen häntä takaisin. Entä jos hän tulisi torjutuksi? Pystyisikö Jonno hillitsemään itseään, jättämään tämän illan tähän? Jättäisikö ruskeatukka tätä tähän? Lähettäisikö poika poliisit hänen peräänsä? Voi helvetti, hänen päässään pyöri niin monia kysymyksiä, jotka kuitenkin kaikki posahtivat ilmaan välittömästi, kun hän tunsi tummatukan huulten liikkeen. Vastasiko tuo hänen suudelmaansa? Ihmetys oli niin suuri, että Jonnon silmät rävähtivät auki: yrittikö toinen vain keplotella tiensä ulos tästä sopasta, jonka Jonno oli onnistunut keittämään?

Silmien avaaminen ei tosiaankaan auttanut tilannetta. Samaan aikaan, kun hänen omat huulensa liikkuivat samaan, huumaavaan, tahtiin toisen omien kanssa, Jonno sai huomata toisen silmien olevan suljetut. Mitä vitun vittua? Poika oli tosiaankin leikissä ihan yhtä lailla mukana, eikä vaaleatukka osannut yhtään sanoa, miksi. Miksi poika, jonka hän oli uhannut hakata, suuteli häntä takaisin? Enempää eivät hänen ajatuksensa onnistuneet virtaamaan, kun Jonno äkisti huomasi toisenkin huulien muuttuvan ahnaammiksi hetki hetkeltä. Omien luomien auki pitäminen tuntui niin raskaalta… Kuinka houkuttelevaa olisi vain antaa kaiken olla ja heittäytyä virran viemäksi…

Jonno irtaantui suudelmasta, hengitys melkein huohotuksena, ja hän katsoi toisen kasvoja hämmentyneesti. Käsivarret antoivat otteen periksi, ja ruskeatukkainen laskettiin hellästi takaisin maanpinnalle, kädet löysivät oman paikkansa häntä lyhyemmän kasvoilta. Toinen etusormi kulki pehmeästi toisen alahuulen linjaa, toinen käsi pujottautui varovasti, kuin lupaa kysyen, toisen vyötäisille. Jonnon silmät olivat täynnä kysymyksiä, joita hän ei halunnut esittää, joten sen sijaan, että olisi käyttänyt suuta puhumiseen, hän nosti alahuulta sivelleellä kädellä lyhyemmän leukaa ylöspäin, valmiina suutelemaan tätä uudestaan. Ensin hän halusi kuitenkin olla varma, että toinen oli yhtä lailla mukana, joten vei kasvojaan ja huuliaan vain hitaasti toisen omia lähemmäs. Jos tummatukka oli samalla mittaa mukana, tajusi tuo varmasti tulla vastaankin.

Sydän hakkasi edelleen, mutta nyt ei pelkästään pelosta. Pelosta oli uskaltauduttu päästämään puolet valahtamaan pois, mutta Andrew uskoi siihen vielä, että oli syytä varautua mihin tahansa. Tuo kyseinen poika, joka oli tullut heille riehumaan, ei vaikuttanut kovin tahdikkaalta. Aluksi raivonnut ja syytellyt Andrewia valehtelusta, seuraavaksi suudellut häntä. Ikinä ei voisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi, ihan totta, ei tummatukka hirveästi ihmettelisi jos yhtäkkiä pojan käteen olisi ilmestynyt veitsi ja mieleen tahto lävistää ruipelo hengiltä.
Näistä luuloista ja kaikesta muusta huolimatta, Andrew ei voinut olla vastaamatta suudelmaan. Ei sen takia, että hän pelkäsi toisen tekevän jotakin kamalaa ellei hän toimisi toisen tahtojen mukaisesti, vaan se todella tuntui yllättävän mukavalta. Näin ainakin aluksi.
Andrew kuitenkin jaksoi ihmetellä, että miten hänelle aina sattui jotain tälläistä? taas joku kusipää tahtoi piestä hänet sairaalaan tai leikitellä hänen tunteillaan, vaikea oli arvioida kumpaa toinen ajoi takaa.

Andrew oli selvästi menettämässä järkensä, sillä hän oli tosissaan jo innostumassa suudelmasta. Uusi tuttavuus ei ollut sitä vieläkään lopettanut, eikä pienempikään ollut aikeissa sitä tehdä. Hän oikeastaan jopa pettyi hieman kun poika irrottautui hänestä. Kiitollinen sen sijaan oltiin kun Andrew pääsi seisomaan taas turvallisesti omien jalkojensa varaan.
Varovaisesti katse nostettiin pidemmän pojan kasvoihin ja arkana vastattiin kysyvään katseeseen. Tuo ei näyttänyt enää niin vihaiselta, lähes tulkoon ollenkaan. Hämmentynyt kenties? sitä ainakin Andrew oli, varsinkin kun toisensormi niin sievästi alkoi sivelöimään hänen alahuultaan ja toinen käsi ilmestyi yllättävän hellästi hänen vyötärölleen. Nähtävästi tällä hetkellä vieras ei ollutkaan niin väkivaltaisella tuulella, hyvällä onnella Andrew ei saisi naarmuakaan tältä illalta.

Hitaasti, kiusallisen hitaasti toisen kasvot lähenivät pienemmän omia. Toinen aikoi suudella häntä uudelleen. Mutta eihän se ollut paha asia, eihän? ei kukaan siitä kärsisi, nyt kun Dannykään ei ollut paikalla valmiina hirttämään heitä. Mutta pystyikö Andrew takaamaan itselleen sen, että jos vastaisi suudelmaan, ettei itse joutuisi kärsimään?
Jostain kumman syystä kuitenkin Andrew kohottautui toisen kasvoja päin, avitti hieman poikaa löytämään nopeammin toistensa huulet. Ei kai siitä tarvisi olla pahoillaan, itsehän tuo oli ensimmäisenä suudellut tummatukkaa. Jopa niinkin rohkea Andrew uskaltautui olemaan, että nousi varpailleen ja suuteli vaativammin, silmät sulkeutuneena ja kädet tarttuen hellästi, oikein varovaisesti toisen käsivarsista.

Ei Jonno tainnut kuitenkaan olla aivan yhtä huono tulkitsemaan muita niin kuin kuvitteli, sillä lyhyempi poika tosiaan oli leikissä mukana, lyhyempi poika oli vastannut suudelmaan, lyhyempi poika löysi hänen huulensa uudelleen, kädet löysivät hänen käsivartensa. Tilanne oli niin eriskummallinen, että Jonno tunsi olonsa oudoksi siinä, toisen lähellä. Kosketus tuntui samaan aikaan niin sopimattomalta, mutta niin hyvältä. Hellästi, Jonno veti toisen vartaloa lähemmäs omaansa kädellään, joka oli kierretty toisen vyötäisille, ja leualla ollut käsi kuljetettiin niskaan, hellästi sormenpäiden leikitellessä kulkumatkallaan. Löydettyään niskan, sormet painautuivat siihen hellästi mutta vaativasti, aivan kuten pojan huulet vasten toisen huulia. Kokeilevasti, Jonno raotti omiaan, antaen kielensä tutkia tummatukan huulten kuviointia, ja samaan aikaan toinen käsi valui vyötäisiltä t-paidan ja reiden välimaastoon, tehden sitten hitaasti kulkua ylös, kohti toisen luisevaa selkää. Vaaleatukan hengitys tiheni hänen pitkittäessä suudelmaa parhaansa mukaan, ennen kuin Jonno lähti kuljettamaan huuliaan toisen kaulalle, suudellen sitä ahnaasti.

Sitten, hieman haparoiden, poika irrotti huulensa toisen kaulalta, nostaen päänsä takaisin täyteen pituuteensa ja sulavasti vetäen kätensä toisen paidan alta pois. Niskassa oleva käsi jäi paikoilleen, ja poika kumartui taas, vain painaakseen huulensa toisen posken ja korvan yhtymäkohtaan, ja ääni suutelemisesta käheänä, poika kysyi kuiskaten: “Onko tässä teidän lukaalissa makuuhuonettakin?” Jonno ei ollut varma, oliko kysymys sopimaton vaiko ei, oliko hän kenties kiihdyttänyt tahtia liikaakin. Vaikka toinen veisikin hänet makuuhuoneeseensa, voisiko Jonno olla täysin varma siitä, että toinenkin halusi tätä? Pienempi oli jotenkin niin nöyrä, liiankin, vaikka hän osasi olla tökerö ja itseään tyrkyttävä, niin ei Jonno kenenkään yksityisyyttä halunnut loukata. Ehkä hän ajatteli vain liikaa alapäällään, mutta toisaalta sellaisiahan miehet useimmiten olivatkin. Jonno ei ollut mikään poikkeus siinä suhteessa.

Epäröivästi, poika vielä lisäsi aivan varmuuden vuoksi: “Jos sä et halua, niin sano vaan”, vaikka hänen itsekeskeinen aivopuoliskonsa muuta yrittikin. Vaikka vaaleatukka oli vihaisena raakalaismainen, niin ei hän osannut käyttäytyä samanlaisella häikäilemättömyydellä toisten ihmisten vartaloita kohtaan. Jokaisen ihmisen vartalo oli hänelle kuin uudelleenlöydetty Amerikka, kuin mysteeri, jonka ratkaisemiseen oli monta vastausta, ja hän halusi käydä kaikki ratkaisut yksitellen läpi. Tästä kerrasta Jonno ei kuitenkaan osannut sanoa: saisiko hän tämän pojan avata vain yhtä ratkaisua käyttäen vai voisiko tästä kehkeytyä muutakin kuin yhden illan villitys? Oli liian aikaista sanoa.

Kummallakaan ei tuntunut olevan mitään suudelmia vastaan. Tuo lähes tuntematon poika ei ottanut pahalla lainkaan kun Andrew jatkoi suudelmaa, ehei, vastasi vain takaisin vähintään yhtä mielissään kuin hontelompi tapaus. Blondin vetäessä pienen lähemmäksi itseään, kaikki toisen hennot kosketukset saivat veren kiehumaan suonissa ja se salpasi hengen.
Pojan kieli siveli Andrewin huulia ja he olivat niin lähekkäin, että tunsi toisen vartalon lämmön. Tämäpä kaikki oli tullut yllätyksenä, hyvin erikoinen tilanne. Vähän kaikkea tuntui tulevan tuon pienen tummatukan elämän matkalla vastaan, mutta joka kerta tilanteet muuttuivat entistä oudoimmiksi. Ei sillä, että tässä olisi mitään valitettavaa. Oli aina mukavaa saada huomiota ja päästä toisen lähelle.
Pelko oli jo kadonnut kokonaan, oikeastaan nyt Andrew tunsi olonsa hyvinkin turvalliseksi tuon pitkän komistuksen rinnalla, vaikkei tiennytkään oliko järkeä antaa rentoutua niin nopeasti. Parempi olla varuillaan kuin liian huolimaton. Mutta minkäs sille mahtoi, että blondin nuorukaisen huulet veivät ajatukset jonnekin aivan muualle.

Käsi oli eksynyt Andrewin paidan alle, huulet kaulalle. Andrew ei voinut olla voihkaisematta, voi miten paljon hän pitikään kun kaulasta suudeltiin. Omat kädet takertuivat toisesta asteen tiukemmin kiinni. Hitto miten hullua tämä oli. Hetki sitten Andrew ei edes muistanut, että tälläinen ihminen oli olemassa ja vasta pari minuuttia sitten jätkä oli aikeissaan hyökätä ruipelon kimppuun. Hassusti ne suunnitelmat aina muuttuivat.

Kysymys tuli ihan puun takaa, niin keskittynyt pienempi oli vain nauttimaan huulista kaulansa luona. Niin nopeasti ne olivat vain kadonneet ja poika oli esittänyt kysymyksensä, jota Andrew ei ollut osannut odottaa näin nopeasti. Eikä ollut uskaltanut edes miettiä, että aikoisiko toinen kysyä jotain sen vastaista vai ei. Koska tämä - noh, juttu - olisi voinut olla vain edelleen jotain surkeaa yritystä saada Danny pois piilosta, tai jotain.. jotain.
"Onn", Andrew vastasi arasti mietittyään ensin melko pitkään, nyt puri taas hellästi alahuultaan hermostuneena ja etsi toisen silmät katseeseensa.
Sopivasti poika ilmoitti, että Andrew voisi sanoa suoraan jos ei tahtoisi. Tahtoiko Andrew? hyvä kun itsekään ei sitä kunnolla tiennyt, mutta eikös sen pelkästeen pystynyt jo arvioida myöntäväksi. Jos ei kerta ollut negatiivisiä aatteitakaan, niin miksei.
"Kyllä mä sanon, jos en tahdo", Andrew sanoi hiljaisella äänellä. Se ei ollut lupaus että hän antautuisi toisen armoille kokonaan, mutta ei kieltäytyminenkään. Totta kai ruipelo tunkeilijan tahtoisi vielä pitää luonaan, ei vain ollut hyvä antaa liian helppoa kuvaa itsestään.

"Mennäänkö mun huoneeseen? se on yläkerrassa..", ehdotettiin epäröiden, mutta sanoja itse tarkoittaen. Käsi otti kiinni melkein tuntemattomalla otteella toisen paidasta, aivan rintakehän kohdalta. Andrew taatusti näytti pieneltä koiranpennulta, joka pyysi palkiontoa tehdystä tempusta. Jotkut ne olivat vain niin huomionkipeitä ja helposti sytytettävissä..

Kuullessaan ruipelon hyvin epäröivän ja aran vastauksen kysymykseensä, ei Jonno voinut olla tuntematta katumusta. Hän oli tosiaan ollut liian hätiköivä ajoituksensa suhteen, vastahan he tosiaan olivatkin löytäneet toistensa huulien salat. Ei vaaleatukka vain voinut mitään sille, että hänen oma vartalonsa huusi tarvetta lähemmästä kosketuksesta… Kosketuksesta ei kuitenkaan olisi mitään iloa, mikäli tummatukka ei olisi siinä touhussa aivan yhtä antaumuksellisesti mukana. Kohdatessaan toisen katseen, Jonno kykeni lukemaan saman epäröimisen silmistäkin. Niinpä, hienotunteisesti, Jonno vetäytyi hieman kauemmas lyhyemmän pojan läheisyydestä, ryhtyen hieman vaivautuneesti sivelemään kädellään toisen käsivartensa kyynärpäätä.

Samassa toinen ehdottikin hänen huoneeseensa siirtymistä, joka sai Jonnon hieman vaikeaksi. Kyllä poika pystyi sen verran tulkitsemaan, ettei lyhyempi ollut sitä leikillään tai muuten vain tahtomattaan sanonut, mutta Jonnoa kummitteli edelleen toisen hetki sitten niin epäröineet kasvot. Toisaalta, ei makuuhuone välttämättä tarkoittaisi sitä, että heidän täytyisi mitään, no, suutelua ihmeellisempää tehdä, olisipahan se mukavampi kuin joku sattumanvarainen seinä jossain päin tätä ihme linnaketta. Oli kuitenkin kieltämättä selvää, mitä makuuhuoneella yleensä tarkoitetaan, joka sitten taas omalta osaltaan sai Jonnoa iskemään hieman jarruja pohjaan. Silti, toisen luisevat sormet hänen paitansa ympärille kiertyneinä, tuo nappisilmien innokas katse… Kaikki sekoitti Jonnon pasmoja vain ennestään.

“Hei, jos sä haluat jäädä tänne, niin mua ei haittaa ollenkaan”, hän lausui, katsoen toista merkitsevästi. Ei lainkaan epäröintiä tai Jonno kasvattaisi juuret huoneen lattiaan, jolloin häntä ei ainakaan saisi kiskottua minnekään makuuhuonetta muistuttavaankaan huoneeseen. Okei, eiköhän nekin juuret nopeasti vetäytyisi, jos toinen kiusaisi häntä uudelleen tuollaisella koiranpentukatseella. Sitä toisen ei kuitenkaan tarvinnut tietää, eikä hän ainakaan toistaiseksi tuntenut mitään pakottavaa tarvetta mennä yhtään minnekään. Kunhan he eivät rupeaisi riitelemään olinpaikasta kuin jokin vanha pariskunta konsanaan.

Parin vaivaisen minuutin sisällä oli kerennyt tapahtua paljon, sitä ja toista, mutta kaikkein yllättävintä oli kun toinen sittenkin vetäytyi kauemmaksi. Äskenhän tuo oli vasta ahnaana syönyt Andrewin huulia ja kysellyt makuuhuonetta. Mitä tapahtui? juuri kun Andrew oli itse alkanut innostua, juuri kun hänen oma luiseva kroppa huusi halusta päästä kokemaan toisen läheisyyttä. Hän kaipasi huomiota. Ei hän ikimaailmassa olisi kuvitellut edes ajattelevansa saavan tuolta sellaista huomiota, ei varsinkaan äsken kun tämä oli vasta aikeissa tintata turpaan, mutta itsepä oli lopulta käynyt ruipelon huulten kimppuun. Ei ollut mukavaa, että tuolla lailla vain jättikin sikseen. Ellei sitten Andrew tehnyt jotain älyttömän typerää, mutta ei hän vain huomannut itse tekevänsä mitään väärää. Ei tätä varmaan ihmeenä pitäisi pitää, tuon lähes tuntemattoman jätkän mielitilat vaihtelivat muutenkin oudosti, vihasta himoon ja sitten taas johonkin ihan muuhun.

Tummatukka huomasi toisen vaivaituneisuuden, joka siirtyi samalla myös pienempään. Nyt hiljaisuus toi mukanaan kiusallisen tilanteen. Andrew laski kätensä toisen rintakehältä omille kyljilleen, vaihtoi joka toinen sekunti jalalta painon toiselle ja vilkuili ympärilleen.
Vieras avasi suunsa, onneksi siihen ei mennyt pidempää. Sanat ei kuitenkaan tuntunut läpäisevän Andrewin korvia, sillä hän ei oikein tuntunut ymmärtävän niitä. Ai miten niin hän halusi jäädä tähän, vastahan ruipelo oli ehdottanut siirtymistä hänen huoneeseensa.
"Ei kun siis..", Andrew takerteli etsien oikeita sanoja, joita ei kuitenkaan löytynyt. "Anteeks, tää on aika.. outoa. Mut hei usko vaan, kyllä mä olisin jo sanonut jos en haluis.. sun olevan täällä.. tai mitään.. sellasta.. tiedäthän?"
Puhe ei ollut vakuuttava, mutta kyllä varmasti toinen kuitenkin ymmärsi, ettei Andrew ollut mikään maailman paras puhumisessa, eikä todellakaan osanut ujon olemuksensa takaa kunnolla ilmaista mielipidettään. Tyhminkin sen tässä vaihteessa huomaisi. Olisi kuitenkin varmaan ihan hyvä avittaa toista ymmärtämään sanojen tarkoitus.
Andrew otti askeleen toista lähemmäksi, sillä poika oli järjestänyt heille pienen välimatkan vetäytyessään kauemmaksi. Katse palasi toisen kasvoihin. Yleensähän Andrew ei ikinä näin käyttäytyisi, mutta nyt hän todella, todella oli huomionkipeä ja kyllä hänelläkin oli oikeus välillä tehdä jotain normaalia rivompaa. Eikä himoa voinut viedä pois pelkällä toiveella, piti sille jotain tehdä.

"Tule", Andrew sanoi pyytävästi, otti toista hennosti ranteesta ja astui taaksepäin, edelleen kroppa käännettynä vierasta kohti, katse pysyen kasvoilla. "Niin tuota, saanko muuten udella sun nimeäs? kyllä mä sut tiedän.. jotenkuten.. mut en saa sun nimeä mun päähän ollenkaan..?"

- tää tökkii vähän, pahoittelen. väsyttää jo sen verran. -

Jonnon hermostunut katse ja asento ei rentoutunut ennen kuin vasta toisen ryhtyessä takeltelemaan sanojensa kanssa. Silmien tuima kuori suli välittömästi pois, ja yhteen puristuneet huulet puhkesivat helpottuneeseen hymyyn. Tilanne oli tosiaankin vähintäänkin outo, kuten toinen oli todennut, mutta ei Jonno itse ollutkaan mikään aivan yksinkertainen ihminen. Edelleen lempeästi hymyillen, vaaleatukka nyökkäsi. “Tiedän”, hän vastasi, vaikka oli kyllä huomannut kysymyksen olevan enemmän retorinen. Poika kuitenkin tunsi tarvetta sanoa sen ääneen, sillä tavalla hän kykenisi rentoutumaan paremmin ja tiedostamaan vastauksensa kunnolla itsekin.

Vaikka Jonno oli mielestään tajunnut toisen sanojen olevan totta, ei poika osannut kuitenkaan olla hämmästymättä lyhyemmän ottaessa äkisti hänen harppomansa askeleen kiinni, niin itsevarman oloisena. Ei Jonno ollut toista koskaan sillä lailla nähnyt käyttäytyvän, mutta häntä oikeastaan vain miellytti se, ettei kaikkea täytynyt tehdä itse. Kiihkeästi, Jonno vastasi tummatukan katseeseen, painaen hellästi toisen kämmenensä toisen poskelle. Olo oli paljon vapaampi, eikä aiemmasta kankeudesta ollut enää tietoakaan. Ei selvästikään lyhyemmänkään osalta, sillä Jonno sai huomata toisen tarttuneen hänen ranteeseensa ja pyytävän häntä seuraamaan. Mikäs siinä, Jonno otti toisen peruuttavan askeleen heti kiinni, silmät pienemmän silmissä, antaen kätensä pudota toisen poskelta.

“Jonno”, hän esittäytyi pehmeästi. “Mäkään en kyllä muista sun nimeäs…?” Nyt vaaleatukka vasta ensimmäisen kerran asiaa pohti, muuttuen mietteliääksi. Ei toisesta ollut hänen ajatuksissaan erityistä mielikuvaa, käytävillä oli toki nähty, varmaan muutamilla oppitunneillakin (tummatukka oli myös toisella vuosiluokalla, eikö totta?) mutta varsinaisesti ensimmäinen kerta, jolloin hän kunnolla toisen olemassaolon tiedosti, oli jälki-istunto. Ehkä sen päivän perusteella Jonno oli uskaltautunut toista suutelemaankin - tyhmäkin olisi huomannut, miten tummatukka oli takarivin poikaa vilkuillut. Itse hän tämän muisti, koska, no, oli jo toisen astuessa sisään kiinnittänyt huomiota pojan olemukseen. Hän tosiaan syttyi aikamoisille ääripäille: luisevan pojan tavoin aroille, melkeinpä pelokkaankin oloisille, mutta toisaalta hän osasi olla aivan kuset housussa, jos häntä lähestyi erityisen raamikas ja miehekäskin mies. Sellainen, jolla oli tapana käskyttää ja käyttäytyä kuin mikäkin hienohelma… Ja sellaisenhan hän oli koulussaan tavannut, mutta sitä herraa ei Jonno tahtonut muistella. Mikään tuttavuus ei ollut hänen osaltaan päättynyt niin tuskaisesti kuin se.

Jonno mittaili lyhyempää hetken katseellaan. Hän ei ollut aivan varma, mihin klikkiin toinen kuului, vaikkei Jonno ollut moisista koskaan välittänytkään. Talon ja veljensä perusteella rikkaisiin pentuihin, kuten hän itsekin, ja ulkonäkönsä perusteella… Joko skeittareihin tai emoihin, arveltiin. Toisaalta, poika ei kyllä näyttänyt sopivan emoihin yhtään luonteensa puolesta. Skeittaus kävisi senkin takia, että toinen oli niin hintelä, ja täytyihän sitä jotain tehdä että pysyisi tuonnäköisenä. Kuin mietteensä varmistukseksi, Jonno vei kätensä toisen selkämykselle, vetäen poikaa lähemmäs itseään, kuljettaen toisen kätensä etusormea kuin suoraa viivaa pitkin alas toisen rintakehältä kohti toisen alavatsaan. “Miten sä voit olla näin laiha?” Jonno mutisi puoliääneen, päätään pudistaen. Alas valahtanut katse kohotettiin takaisin silmiin, ja nyt hänen omissaan oli pohtivuuden sijaan enemmänkin huolestuneisuutta. “Eikö sua ruokita täällä ollenkaan?”

Pyyntö otettiin selvästi avomielin vastaan, sillä vieras astui Andrewin mukana askeleet, jotka johdattivat kauemmaksi eteisestä. Pieni hymy annettiin tuolle selvästi ruipeloa pidemmälle pojalle. Harvinaistahan se oli, että Andrew jotain pyysi, mutta tässä tilanteessa se oli ollut pakollista, muutenhan toinen ei taatusti olisi uskonut tummatukan sanoja. Ja mikäs ihme se muka olisi ollut, ei Andrew osannut kovin uskottavasti sanojaan esittää, ei sitten milloinkaan. Sen eteen piti aina tehdä kamalasti töitä, jos vain rahkeet edes riittivät uskaltamiseen.
Andrew tunsi poskellaan kuinka toinen asetti kätensä siihen. Oli vaikeaa irrottaa katsetta toisesta, mutta pian pää valahti pienesti alas ja katse sitä mukaan lattiaan.
Ei kestänyt kuitenkaan kauaa kun vieras vastasi kysymykseen ja kertoi nimensä. Andrew nosti päänsä ja jatkoi hymyilemistään.
"Andrew", tummatukka kertoi vuorostaan oman nimensä, kun Jonno myönsi, ettei muistanut sitä.

Hiljainen hetki tuntui taas hallitsevan tilannetta, mutta tällä kertaa se ei tuntunut lainkaan kiusalliselta. Andrew vain tuijotteli toista, välillä pakottaen katseensa vilkuilmaan muuallekin, ettei se häiritsisi Jonnoa. Andrew toivoi vain, että he voisivat siirtyä jo hänen huoneeseensa, mutta ei tiennyt mitä sanoa. He olivat tainneet taas huomaamattaan jumahtaa paikoilleen.
Tummatukka meinasi tosissaan säikähtää, niin yllättävästi Jonno vetäisi hennomman luokseen ja sormi liukui pitkin ruipelon luisevaa yläkroppaa. Niimpä tietenkin, kuka muka ei hänen laihuuttaan jättäisi huomioimatta? Hitsit, ja Andrew kun oli kerennyt jo ajatella, ettei ahdistavaa hetkeä tulisi. Miksi hänen laihuutensa tuli aina puheeksi?
"Niin, noh.. en mä nyt niin laiha ole", Andrew sanoi kun ei parempaakaan keksinyt. Hän naurahti hermostuneena ja vilkuili toisen silmiä ujona. "Kyllä syötetään, ehkä liianki tarkasti..", vastattiin totuudenmukaisesti. Dannyhän vahti pojan syömistä kuin mikäkin pakkomielteinen hullu. Olihan siihen hyvät syyt, kyllä, mutta ei sen niin tarkkaan pitäisi olla. Kyllä Andrew tajusi jo tilanteensa ja osasi itsekin vahtimatta syödä, sen hän oli oppinut tarpeeksi monen sairaala reissun jälkeen. Hitto, ei hän mikään täysin aivoton ollut, vaikka välillä saattoikin siltä vaikuttaa.

"Jospa mentäis sinne mun huoneesee?", Andrew ehdotti, antaen taas paljon innokkaamman hymyn palata. Molemmat kädet ottivat toisen käsistä, jalat jatkoivat pieniä askeleita. Kohta he löysivät jo aulan, ruipelo vilkaisi kierrerappuja ja taas Jonnoa.
"Ellei sulla oo kiire tai jos tahdot muuten vain mennä.. tai jotain?".

/anteeks pienestä hittauksesta .__. toivottavasti et pistäny pahakseks? ja anteeks tekstin laadusta, ystävä vieres nii hirveän vaikee keskittyä ja muutenki väsyttää yms :---D

Andrew. Se oli pojan nimi, niin tietysti. Jonno hymyili hieman, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.

Tummatukka rupesi heti puolustelemaan, etteikö muka olisi “niin laiha”, mikä sai Jonnon naurahtamaan pehmeästi. “En mä mikään sokea ole. Sua mahtuis kaks mun kroppani sisään”, vastattiin hieman ilkikuriseen sävyyn, tuoden poikaa hieman lähemmäs. Vaiteliaana, vaaleatukan silmät eksyivät toisen silmiin, ennen kuin varma ote löystettiin toisen kropasta niin, että lyhyemmän olisi helppo vetäytyä. “Vaikka näin ei varmaan sais sanoa, niin sun laiha kroppas on kyllä helvetin seksikäs.” Pidemmän silmissä kävi pilke, ja sama jano iski jälleen päälle. Voi herranjumala, miksei häneltä löytynyt tämän enempää itsehillintää? “Mutta varo vaan, ettei kuihdu tosta enempää, tai sä tuut meille ankaralle lihotuskuurille.” Sanat olivat sinänsä leikkisät, mutta ne esitettiin varmaan sävyyn, ettei toinen painaisi niitä vain villaisella.

Jonno nyökkäsi lyhyesti toisen ehdottaessa hänen huoneeseensa siirtymistä, ja antoi toisen kahlita hänen molemmat kätensä, lähtien seuraamaan edellään kipittävää ruipeloa. Kipittäminen kuvasikin osuvasti toisen askellusta: askeleet olivat niin lyhyet, mutta rivakat, kaiken kaikkiaan vain aivan älyttömän hellyttävä näky. Jonnon piti taistella, ettei olisi kaapannut toista uudelleen syleilyynsä, ja oli tyytyväinen siitä, että toinen oli lukinnut hänen kätensä itselleen.

“Mä en halua mennä yhtään minnekään”, Jonno sanoi tiukkaan sävyyn, katse edelleen lempeänä. Mielessään hän lisäsi, että hän ehtisi hoidella toisen veljen myöhemminkin, mutta tiesi tarpeeksi hyvin olla lausumatta niitä sanoja ääneen. Andrew olisi varmasti loukkaantunut. Kaipa hän itsekin olisi, jos samalla tavalla olisi puhuttu hänen siskostaan… ja paskan marjat. “Mutta jos sä et nyt lakkaa epäilemästä, niin mä kyllä lähden”, Jonno lisäsi varoittavasti, vaikka ei ollut aikeissakaan lähteä.

Aina, joka ikinen kerta kun Andrew puhui jonkun uuden tuttavuuden kanssa, tuli huomautuksia tai keskustelua hänen hontelosta kropastaan ja ne hetket tuntuivat kestävän ikuisuuden. Eikö ihmiset tosiaankaan ymmärtänyt sitä, ettei tummatukka halunnut puhua sellaisesta? hänellä ei ollut tarvetta mainostaa sitä, että oli kärsinyt aikaisemmin anoreksiasta, eikä todellakaan halua puhua siitä. Hän joutui pelkästään omalta veljeltään ja muutenkin vanhemmiltaan näitä nähdessään kuulemaan, miten laiha oli ja sitten vielä syyttelyä siitä. Mitä hänen pitäisi tehdä, syödä viiden ihmisen edestä ja lihota 20 kiloa, jotta sen voisi jo unohtaa?
Ei Andrew kuitenkaan vihastunut Jonnolle ollut, ymmärsihän sen, että tuo otti jutun puheeksi. Se vain oli ahdistavaa kun näin tapahtui aina.
"Tuskin nyt ihan kahta", Andrew naurahti kiusaantuneena, mutta ei antanut toisen nähdä sitä. Tai no, hänen näyttelijän lahjoilla peittely tuskin peitti yhtään mitään, mutta ainakin kannatti yrittää. Tuntui hän joskus osaavan tälläiset asiat.
Oli kuitenkin mukavaa kun Jonno muutti puheen toiseen, vaikka laihuuteen sekin liittyi. Seksikäs, tosissaanko toinen oli? Oli tai ei, Andrew hymyili iloisesti toiselle, kunnes alettiinkin uhittelemaan lihotuskuureilla. Hitto. Mitä tässä pitäisi tehdä, että puhe siirtyisi muualle?

Jonno ei pistänyt vastaan kun Andrew lähti kuljettamaan tätä muualle. Hymy koreili kasvoilla edelleen, hieman ujona mutta edelleen innostuneena. Voi näitä tilanteita, koskaan ei kyllästyttänyt ihmetellä ja mietiskellä miten Andrew aina ajautui niin outoihin tilanteisiin? olike se muka edes todellista, että joku tuntematon tulee kotiin riehumaan ja seuraavaksi nuoleskellaankin jo kiihkeinä?
Mutta jonnekin se kiihkeys oli kadonnut, paree olisi että se pian syttyisi uudelleen. Andrew todella, todella halusi jonkun lähelleen ja saada huomiota.

"En mä mitään epäile", Andrew vakuutti ja irrotti otteensa toisen käsistä. Hän hetken pohti, että uskaltaisiko, mutta loppujen lopuksi asetti kätensä toisen olalle ja painoi huulensa toisen omille. Vaativana, liiankin ahnaasti suuteli tuota tunkeilijaa, eikä hetkeen irti päästänytkään. Olikohan tummatukka ikinä ennen näin vahvasti kaivannut jotakuta lähelleen?
Ruipelo irrottautui suudelmasta, katsoi toista. "Tule", hän sanoi hennoin hymysuin ja lähti kävelemään rappusia kohti omaa huonettaan, toivoen vain, että toinen seurasi.

Andrew työnsi oman huoneen ovensa auki. "Tässä on mun huone", hän kertoi ja kääntyi katsomaan taakseen, vähän niin kuin tarkistaakseen oliko toinen edes siinä vai oliko Jonno jäänytkin alas.

Vaikka Andrew sitä selvästi koettikin piilotella, ei Jonno voinut olla huomaamatta, miten toinen tuntui kiusaantuvan, kun hänen painonsa otettiin puheeksi. Tavallaan se oli ymmärrettävää, sitä oli varmaan kuultu aivan tarpeeksi, mutta ei Jonno osannut lakata ihmettelemästä. Kuinka tuollainen luuranko ylipäänsä pystyi tekemään muuta kuin makaamaan? Makaamisesta tuskin tulisi olemaan myöhemmin tämän illan aikana puutetta, ainakin jos Jonnon toiveita kuunneltiin… Olisipahan ainakin erilainen kokemus sekin. Pitikö toista käsitellä ekstravarovaisesti, ettei toinen murenisi käsiin kuin posliininukke? No, hellästi vaaleatukka olikin Andrew’ta tähänkin mennessä käsitellyt. Hän itse oli enemmän kokeilevaa, koskettelevaa ja maistelevaa kuin ahmivaa, kerralla sisään - kerralla ulos -tyyppiä.

Lyhyempi vakuutteli, ettei epäilisi Jonnon aikeita, saaden pidemmän hymyilemään hieman. Ote löystettiin ranteista, mutta Jonnolla ei ollut kiire käyttää niitä mihinkään, joten ne palasivat vain roikkumaan sivuille. Toisen kädet kuitenkin saivat puuhailtavaa, ja Jonno yllättyikin roimasti toisen asettaessaan kätensä hänen olalleen. Hän harkitsi sanovansa jotain, mutta se jäi vain harkintaan, saadessaan Andrew’n huulet omilleen. Huulien sävy ei ollut enää niin kokeileva saatikka lempeä; ne olivat täynnä halua, himoa ja niiden viesti oli harvinaisen selvä. Sivuille jääneet kädet alkoivat toimia taas, toinen uppoutui tummiin niskahiuksiin, puristaen niitä nyrkkiin ja toinen kietoutui lantiolle, samaan aikaan kun huulet liikkuivat toisen omien tahtiin vähintäänkin yhtä ahneeseen sävyyn.

Andrew oli se, joka suudelman myös lopetti. Kuin koiraa käskyttäen, Andrew käski seuraamaan, ja Jonnohan seurasi. Portaita pitkin seuraavaan kerrokseen, pysähtyen sitten tuntemattomaksi jääneen oven eteen. Se työnnettiin auki ja vaaleatukan hiljaiset arvailut osoittautuivat todeksi: Andrew’n huone. Uteliaasti, Jonno kurkki sisään toisen takaa. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä, se oli tyylikäs ja sängyllekin varmasti mahtui kaksi. Hymyillen, sinisilmä kohtasi toisen katseen, ja nyökkäsi. “Tää käy oikein hyvin.” Käsivarret ottivat varman otteen toisen vyötäröltä ja tummatukkaa työnnettiin edeltä huoneeseen sisään. Ovi suljettiin perässä, turhaan luultavastikin, mutta täysin tottumuksesta.

Jonno pysähtyi suunnilleen keskelle huonetta, kääntäen Andrew’n ympäri syleilyssään kohdatakseen toisen kasvot. Mitään kyselemättä Jonno kumartui painamaan huulensa hintelän kaulalle pieneksi hetkeksi, ennen kuin nosti kysyvän katseensa toisen silmiin. Hän yritti katseen kautta kysyä, halusiko Andrew kenties mukavammalle alustalle.

Hitsit miten jännää se oli. Andrew oli mutissut vastaukseksi jotain hänen laihuuteensa liittyen ja sitten vain kertonut hetkeä myöhemmin, ettei hän mitään epäillyt. Ja jännää tässä oli se, että aiheet olivat jääneet siihen. Nyt ne vain huuhdottiin pois ja annettiin kadota rauhassa, niistä ei jauhettu sen enempää. Kai suudelma oli tehnyt työnsä, joka oli ainoastaan mukava asia. Ja vielä mukavempaa oli se, että sai taas jonkun siihen eteen jota suudella. Sitä tässä kaivattiin. Onneksi myös Jonno vastasi suudelmaan samoin tavoin kuin pienempi ite, ahnaasti ja vaativana. Olisihan siihen voinut jäädä, mutta paremmalta idealta se huoneeseen meno tuntui. Miettiä nyt jos vaikka Danny ilmestyisi kotiin, Jonno ei olisi ainoa joka saisi kuulla kunniansa.
Ikävää ja vaikeaa se oli, mutta Andrewin oli pakko irrottautua toisesta ja lähti näyttämään huonettaan.

Turhaan huolissaan tummatukka oli ollut kun katsoi huoneensa oven suussa taakseensa, edelleen vain varmistaakseen toisen olevan vielä mukana. Siinähän Jonno nimittäin oli, katseli Andrewin ohi huonetta utelias katse kasvoillaan. Häiritsevää miten toinen huonetta tutkaili, se vaikutti ihan siltä kuin toinen olisi arvostellut sen sisustusta ja siisteyttä, mutta tuskinpa toinen sitä teki. Andrew kun vain sattui olemaan välillä hieman vainoharhainen, koska yritti parhaansa mukaan olla muiden mieliksi ja pitää muut tyytyväisenä. Ei olisi mukavaa jos Jonno nyt ilmottaisi, että huone olisi hänen mielestään surkea ja hän lähtisi, koska ei tahtonut katsella sellaista.
Mutta nähtävästi huoneessa ei ollut mitään Jonnoa ärsyttävää, sillä tuo ilmoitti sen käyvän ja työnsi Andrewia huoneeseen, sulkien oven perässään.

Andrew hymyili sievää hymyään kun Jonno käänsi hänet tätä vasten. Suudelmia, jotka satelivat pienemmän kaulalle, ei otettu ollenkaan pahalla. Voih, tummatukka suorastaan rakasti sitä tunnetta, mitä huulet herättivät kaulan luona. Tuo ei voinut olla puraisematta hennosti alahuultaan.
Pian jo Jonnon katse kohdattiin uudelleen. Se oli suorastaan hämmentävää, että toinen vaikutti niin varovaiselta ja kyselevältä. Yleensä kun muut ovesta rynnättyä alkoi kiskomaan vaatteita ja suorastaan heitti ruipelon vuoteelle. Ei sillä, että Andrew tahtoisi ilkeää kohtelua, mutta kyllä hän piti tavallaan siitä, ettei seuralainen ollut turhan huolehtiva. Ei mitään satuttamista tai ilkeää, mutta ylihuolehtivakaan ei tarvinnut olla. Vaikka toisaalta se oli hyvin, hyvin herttaista ja sai mukavan lämpöisen tunteen vatsan pohjalle.
Andrew vain hymyili toiselle lempeästi, kiitollisesti. Hetken hän sitä jatkoi, kunnes painoi huulensa toisen omille. Suudelma oli hellä, jonka jälkeen se muuttui hetki hetkeltä ahnaammaksi ja aina vain vaativammaksi. Kai siinä oli tarpeeksi vastausta toisen kysymyksiin. Kädet hyväilivät hetken toisen yläkroppaa paidan päältä, sitten kietoutuivat kaulan ympärille ja tummatukka jatkoi kiihkeää suudelmaa. Mikä häneen oli mennyt, ei hän yleensä tällä tavoin käyttäytynyt. Siitä huolimatta pieni painautui toisen kroppaa vasten enempi, yritti päästää lähemmäksi. Hän todella halusi, että Jonno oli siinä, eikä vielä hetkeen minnekään lähtisi.

- meni taas liikaa vastaamiseen, soririri D: -

Kaipa Andrew halusi tätä aivan yhtä paljon kuin Jonnokin, ehkä hänen oli aika uskoa sitä. Jälleen kerran tuo ryhtyi oma-aloitteisesti suutelemaan häntä, joka yllätti Jonnon aivan yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla. Mistä tuo oli kerännyt kaiken rohkeutensa näin lyhyessä ajassa? Andrew oli melkein kuin toinen ihminen. Sellainen ihminen, josta Jonno kieltämättä piti hetki hetkeltä enemmän.

Vaaleatukka hymyili vasten Andrew’n pehmeitä huulia, piirrellen pieniä kuvioita toisen niskaan samalla kun he suutelivat. Toinen käsi ujuttautui jälleen paidan alle, käyden lempeästi mutta varmasti hyväilemään toisen vyötäröä ja lantiota. Hitto toinen oli haluttava! Hän ei ollut edes täysin kiinni toisen vartalossa, mutta tuntui silti, kuin hänen ihonsa olisi tulessa. Asiaa ei siis todellakaan helpottanut se, kun Andrew päätti painautua täysin häntä vasten. Jonnon haaravälikin alkoi heräillä talviuniltaan, mutta poika koetti parhaansa mukaan pitää itseään järjissään ja kontrolloituna.

Jonno otti lyhyemmän tummatukan jälleen kyselyittä syliinsä, tosin tällä kertaa hänen mielessään oli aivan muu kuin toisen hakkaaminen tai pelottelu. Samanaikaisesti suudellen tuota poikaa huulille, hän otti lähimmän tuolin alleen, istuen sille, pidellen tummatukkaa edelleen sylissään. Hän erkani hetkeksi suudelmasta tasatakseen kiihtynyttä hengitystään, työntäen toisen tukkaa parhaansa mukaan tämän kasvoilta. Jonno hymyili pikaisesti, tarttuen sitten Andrew’n pieneen käteen, asettaen sen rinnalleen. Hän pystyi tuntemaan jo toisen käden läpi oman sydämensä vauhdikkaan sykkeen, naurahtaen. “Huomaatko? Sä et tee hyvää mun verenpaineelle”, Jonno nurisi, painaen sitten suudelmia kaikkialle, mistä vain ihoa näkyi, kuljettaen sitten huulensa takaisin toisen omille. Kädestä ei kuitenkaan irrotettu kokonaan otetta, vaan tällä kertaa se kuljetettiin hänen oman paitansa sisään, antaen tällä tavoin vihjeen, ettei Andrew’n täytynyt ujostella kosketustensa suhteen.

Tosin, se saattoi olla jopa vähän liiankin suora vihjaus. Ties mitä toinen tykkäsi siitä, että enää ei paljoa kyselty. Ei Jonno vain voinut sille mitään. Eivät hänen eläimelliset vaistonsa täysin syrjäytettävissä kuitenkaan olleet, etenkään nyt, kun Jonno ei paljoa ehtinyt hengittelemään suudelmiensa välissä, joten aivotkin jäivät vähälle hapelle.

Yllätyksenähän se varmaan tuli, mutta eipä Jonno näyttänyt pahallakaan ottavan kun tummatukka oli tuota suudellut ja painautunut kiinni. Päinvastoin, Jonno vastasi vähintään yhtä ahneesti huulien liikkeisiin ja vei kätensä pienemmän paidan alle. Se tuntui mukavalta, ihmeen hyvältä kuinka toisen kädet koskettelivat Andrewin paljasta ihoa, tästä hyvästä vain muutaman sekunnin jälkeen ruipelo oli jo noussut hieman varpailleen, kietoi käsiä vahvemmin toisen kaulan ympärille ja yritti päästä entistäkin lähemmäksi. Jumalallinen himo syttyi pikku hiljaa, levisi joku puolelle kroppaa, saaden aikaan perhoset lentelemään vatsan seudulla.

Pian Jonno jo nosti pienemmän syliinsä. Andrew ei vaivautunut aukaisemaan silmiään, vaikka he selvästikin liikkuivatkin jonnekin. Askeleet olivat vähäisiä, ruipelo tunsi jo hetken kuluttua kuinka he vajosivat alaspäin, Jonno oli istuuntunut alas ja piteli edelleen tummatukkaa syleilyssään. Olisivathan he voineet saman tien käydä sängyllekin, se kun ei ollut parii metriä kauempana, mutta kyllähän tämäkin kävi. Aivan sama, kunhan Jonno ei vain päästäisi irti hontelosta kropasta. Andrewin huulet hamusivat kiihkeinä toisen omilla, järjentöntä, mistä moinen kiihko oikein oli tullut?
Liian aikaisin suudelma kuitenkin meni päättymään, Andrew katsoi häkeltyneenä blondin hurmaaviin silmiin. Pienemmän käsi kuljetettiin toisen rintakehälle.
Andrew vain hymyili toisen sanoille, Jonno vaikutti niin mukavalta. Silmät sulkeutuivat automaattisesti heti kun toisen huulet tuntuivat taas tummatukan iholla, Andrew hymisi tyytyväisenä kunnes pääsi taas maistelemaan Jonnon huulia. Sittenkös Jonno lähti kuljettamaan Andrewin kättä oman paitansa alle. Sitä ei otettu pahalle, eikä ruipelo oikeastaan mitään järkyttynytkään, vaan lähti kuljettamaan luisevaa kättä toisen vatsalihaksien ja rintakehän välillä. Iho oli lämmin, sen tunsi hyvin vaikka omaa kroppaa kuumotti hullun lailla. Toinen käsi siirtyi paidan alla olevan käden seuraksi, Andrew pisti suudelmassa kielensä peliin ja hyväili sillä toisen omaa.

Olihan tämä ihan hullua, eivät he toisiaan tuntenut, eikä Andrew ikinä näin käyttätynyt. Nyt hän ei vain pystynyt hillitsemään itseään, hän kaipasi huomiota ja läheisyyttä.
Kädet kuljettivat toisen paitaa ylemmäs, paljastaen toisen yläkroppaa selvemmin. Nyt oli Andrewin vuoro vihjata, ja hänellä se tarkoitti vaatteiden vähenemistä. Olihan tummatukka itsekin vain ylisuuressa t-paidassa ja boksereissaan. Alakroppaa painettiin samalla himokkaana toisen lantiota vasten, eikä ruipelokaan hengityksensä tihentymistä oystynyt estämään. Pienempi oli kuin himokas koala toisen sylissä, varmaan aika naurettavaa, mutta tummatukka ei jaksanut välittää. Hän tunsi olonsa oikein mainioksi.

« meikä pistää k-merkinnät paikalleen ;> »

Andrew’n lähtiessä omatoimisesti kuljettamaan kättään Jonnon paidan alla, vaaleatukka suorastaan värisi. Tummatukan sirot ja ohuet sormet eivät selvästikään olleet aivan kokemattomat, aloittelijan kosketukset tuskin kykenisivät saamaan häntä tuntemaan näin voimakasta himoa. Hyvinkin seksuaalisena ihmisenä Jonno oli kuitenkin suhteellisen helposti sytytettävissä kun vauhtiin päästiin, mutta ei häntä jokainen vastaan kulkija vauhtiin saanutkaan.

Kädet osuivat häntä jonnekin rintakehän ja vatsan välimaastoon, saaden Jonnon värähtämään. Hän huokaili tyytyväisenä vasten pojan huulia, auttaen Andrew’ta riisumaan paitansa ja liivinsä, jäljelle jäädessä vain yhä ahtaammalta tuntuvat farkut sekä niiden alla olevat harmaat bokserit. Riisutut vaatteet viskattiin enempiä miettimättä lattialle, niitä ehtisi etsiä myöhemmin. Se, mitä myöhemmin tässä tapauksessa tarkoitti - sitä ei Jonno tiennyt saati halunnut sen enempää pohtiakaan.

“Kuules pieni geishani”, Jonno mutisi vasten Andrew’n jälleen löydettyjä huulia, “nyt alkaa olla tila vähissä.” Muuta ei vaaleatukka sanonutkaan, kun jo tempaisi pojan mukanaan ylös penkiltä. Jonno katsoi tummatukkaa sylissään pilke silmäkulmassaan ja hymy huulillaan, pudottaen toisen varovaisesti sängylle. Täysin uusi kuhertelupaikka ja täysin uusi kuhertelukaveri saivat hänen pasmansa hieman sekaisin, ja siksi Jonnon olo oli kuin päättömästi ympäriinsä juoksevalla kanalla. Vihdoin juna kuitenkin tuntui löytävän päätepysäkkinsä, ja Jonno kävi sängylle huolellisesti asetellun Andrew’n päälle. Pieni hajurako jätettiin kuitenkin kahden vartalon välille: hänen täytyisi vielä jossain vaiheessa saada farkutkin pois jalasta ja jos hän nyt ryhtyisi leikkimään liian innokkaasti, myöhemmin tuskin löytyisi tarpeeksi malttia siihen hommaan.

“Vitun farkut.”

Ilmeisesti Andrew ei tehnyt mitään väärää, sillä Jonno näytti nauttivan jokaisesta pienemmän kosketuksesta. Se sai sen normaalin sievän hymyn koreilemaan hennosti huulilla. Tummatukka tunsi olonsa kärsimättömäksi, hän tahtoi enemmän ja nopeasti. Turha edes yrittää miettiä mikä tämmöisen tunteet häneen toi, mutta ihan mukavalta se tuntui. Olipa se sitten sairasta tai ei, Andrew ei jaksanut nyt pohtia pienellä päällään tälläisiä. Jonno sai kaiken keskittymisen, josta molemmat taatusti olivat ainoastaan tyytyväisiä.
Jonno ymmärsi nopeasti tummatukan vihjeen, vain hetkeä myöhemmin blondi oli saanut paitansa pois päältä. Andrew suuteli edelleen toisen huulia himokkaana, antaen käsiensä nyt entistäkin vapaammin kulkea toisen yläkropan tiennoilla. Jonno oli lämmin, eikä ruipelo tahtonut odottaa sitä, että pääsisi vieläkin lähemmäksi toista.

Jonnon sanat keskeyttivät pienemmän huulien liikkeet, Andrew avasi silmänsä ja katsoi toista. He olivat niin lähekkäin, ettei ihme vaikka silmäripset olisivat koskettaneet toisiaan. "Oon samaa mieltä", Andrew myönsi hiljaa ja silloinkos jo tämä tunsi kuinka Jonno kannatteli häntä vuoteen luokse.
Ruipelo laskettiin sängylle, Jonno asetteli itsensä tämän päälle ja samalla sekunnilla Andrew hyökkäsi toisen huulten kimppuun. Hän suuteli vaativana, entistä ahnaammin. Pienemmästä Jonno oli aivan liian kaukana, joten tuo nosti lantiotaan ylemmäs ja kietoi kätensä blondin niskan taakse.
Vaatteista ei loppujen lopuksi oltu päästy lähes lainkaan eroon, Jonno oli vain riisunut yläkroppansa paljaaksi, mutta housut tosiaan olivat edelleen jalassa. Andrew sen sijaan omisti vain lörön t-paitansa ja bokserit, eikä se ollut reilua. Tummatukan himokin näkyi päällepäin paljon paremmin kuin Jonnon.

"No ota pois?", Andrew ehdotti suudelman keskeltä. Ei hän yleensä näin kärsimätön ollut, jumaliste. Nyt oli maailman kirjat ihan sekaisin.

Andrew ei näyttänyt olevan samaa mieltä Jonnon jättämästä hajuraosta. Vaativana, pienemmän lantio painautui hänen omaansa vasten, jolloin Jonno veti syvään henkeä. Helvetti, veri alkoi välittömästi kertyä yhä vikkelämmin hänen miehuudelleen, joka aiheutti sen, että enää farkut eivät tuntuneet vain epämukavilta. Nyt ne olivat todellakin tiellä. Jonno ei kuitenkaan halunnut keskeyttää suudelmia nousemalla Andrew’n yltä riisuutuakseen, vaan yritti parhaansa mukaan riisua farkkujaan samalla, kun jakeli toiselle välillä vähän pidempiä, välillä lyhyempiä suudelmia. Kuntoilusta se kävi oikein loistavasti: muutama pieni hikikarpalo muodostui Jonnon otsalle, kun hän yritti jatkuvasti pitää päätään kylmänä, saada farkkujensa nappia auki ja pitää tummatukkaa tyytyväisenä huulillaan.

Lopulta ähellyksen tuloksena farkut irtosivat viimein lanteilta, joka sai Jonnon huoahtamaan helpottuneesti. Puoliksi jäykistynyt miehuuskin sai vihdoin tilaa, ja nyt Jonno kävi täysin arkailematta toisen vartalon kimppuun. Toinen käsi ujutettiin kiusoittelemaan Andrew’n boksereiden välimaastoa, toinen käsi kohotti Andrew’n päällä olevaa t-paitaa paljastamaan luisevan rintakehän, jota käsi ryhtyi sitten rohkeasti hyväilemään. Huulet antoivat kiihkeitä, mutta lyhyitä suudelmia, hapen huvetessa jatkuvasti nopeammin hänen huohotuksensa myötä.

Sitten, boksereiden kanssa leikkinyt käsi vietiin pidemmälle toisen alushousuihin, etusormi ja keskisormi kulkivat tottuneesti pitkin toisen ihoa. Sormien löytäessä Andrew’n miehuuden, hänen omansa jäykistyi täyteen mittaansa, mikä sai Jonnon puremaan alahuultaan, pidätelläkseen tyytyväisiä huokauksiaan. Hänen kasvoiltaan oli selvästi luettavissa nautinto, eivätkä onneksi Andrew’nkaan kasvot kylmäksi jääneiltä näyttäneet. Miten he olivat tähän tilanteeseen päätyneet - Jonno ei enää edes muistanut.

Kiihkeiden suudelmien ja Andrewin pienen liikehdinnän aikana samalla Jonno yritti saada housujaan pois. Tummatukka oli mielissään siitä, että vaikka vaatteista hankkiuduttiin eroon, ei tarvinnut siitä huolimatta irtautua toisen huulista. Vaikuttihan se sähellys vähän epätoivoiselta, eikä se taatusti ihan helppoa ollutkaan edes. Ei se kuitenkaan pienemmän iltaa pilannut tai muutenkaan haitannut, tuo keskittyi vain Jonnon huuliin ja kropan lämpöön.
Loppujen lopuksi ne housut kuitenkin saatiin pois, jonka jälkeen vapaina Jonnon kädet lähtivät ruipelon boksereiden lähettyville ja rintakehälle, Andrew hymisi ja kehräsi kuin mikäkin pikku kissa toisen alla, valmiina mihin tahansa tuon komistuksen kanssa. Nyt kyllä kieltämättä suututtaisi, jos Jonno päättäisi lopettaa kaiken kesken kaiken. Tummatukka tosissaan alkoi olemaan hyvinkin kärsimätön, eikä ketään saisi jättää yksin kärsimään tälläisen himon kanssa.

Andrew ei voinut olla voihkaisematta tuntiessaan toisen käden boksereidensa sisäpuolella, aivan oman pyhyytensä luona. Hengitys jaksoi nopeutua entisestään ja pienempi oli aivan varma, että jos hengitys olisi yhtä tiheänä vielä parin tunnin päästä, lähtisi häneltä vielä taju. Andrew painoi uudelleen ja uudelleen huulensa toisen omia huulia vasten, suorastaan ahmi niitä vaativana ja kärsimättömänä. Toinen luisevista käsistä karkasi Jonnon miehuuden luokse, ruipelo tarttui siitä kiinni mitään lupia kyselemättä. Tuo hieroi ja kosketteli sitä himokkaana, antoi kätensä mennä oman tahtinsa mukaisesti ja toivoi vain, ettei Jonno pistelisi vastaan. Pian saisi olla aika mennä pidemmällekin, Andrew ei kuollakseen jaksaisi odottaa edes kahta sekuntia. Kylläpäs tämä nyt oli vaikeaa, joskus pitäisi osata hillitä itseään, kuohuipa mitkä tunteet tahansa sisällä.

/ew sry vähän lyhyeks jäi, eikä laatukaan mitään kaikkein parasta .__.

- eikä mikään lyhyt ollu! :)) -

Kun sitten Andrew’n käsi eksyi Jonnon boksereihin, ei enää alahuulen pureminen kyennyt estämään huokauksia. Toisen kosketukset tuntuivat ihanilta, ja Jonnon käsi alkoi hyväilemään Andrew’n omaa pyhyyttä samaan tahtiin. Suudelmat alkoivat hiljalleen vähenemään, kun enää ei ilmaa riittänyt keuhkoihin muuten kuin lähes huohottamalla. Siksi sanat, jotka hänen huuliltaan muodostuivat, lausuttiin hyvin hitaasti: “Onko sulla liukkaria?” Varmasti oli, sitä ei Jonno epäillyt. Kysymys oli enemmänkin epäsuora tapa sanoa “hommaa mulle liukkari, kiitos”. Hänen mielestään siitä, kumpi olisi päällä ja kumpi alla, ei varmaankaan ollut paljoa erimielisyyksiä. Kyllä hän itsekin oli välillä alla, mutta oli päällä oleminen kieltämättä vaaleatukalle miellyttävämpää. Varmaan kaikille oli, niin saattoi kuvitella.

Andrew ymmärsi hänen pointtinsa ja kaivoi liukastusvoiteen yöpöytänsä laatikosta, antaen sen Jonnolle. Jonno laski sen hetkeksi sängylle voidakseen käyttää molempia käsiään Andrew’n boksereiden riisumiseen. Sitä myötä, kun hänen sormensa vetivät boksereita pois, Jonnon huulet myötäilivät pojan laihan jalan linjaa aina reidestä pohkeeseen asti. Sitten silmät himosta kiiluen hän palasi takaisin tummatukan kasvojen korkeudelle ja otti liukastevoiteen käsiinsä. Sitä levitettiin runsaasti sormiin, muutama pisara valuen Andrew’n sängyllekin. Varovan hellästi ensin etusormi työnnettiin toisen aukosta sisään. Sormea pyöriteltiin tottuneesti sisällä ja aukkoa venytettiin niin, että keskisormikin luiskahti sinne suhteellisen vaivattomasti. Silti samassa tilanteessa olleena Jonno tiesi, ettei tämäkään täysin kivutonta ollut.

Hetken tätä tehtyään Jonno painoi himokkaasti lämpimät huulensa vasten Andrew’n kaulaa ja kysyi käheästi, oliko tämä valmis. Tällä kertaa hän ei vaivautunut edes lukemaan toisen kasvoja, Andrew kyllä sanoisi jos ei tätä haluaisikaan. Tuskinpa monikaan enää tässä vaiheessa halusi muutenkaan perääntyä, ainakaan Jonnon kohdalle sellaista tilannetta ei ollut vielä sattunut.