Give me the fuckin book, and I wont kill you

--Merri ja sen rassukka Victor joka joutuu viihaisen Erican kynsiinxD joo mä tiedän, palvokaa tän otsikon nerouttax'D en oo kauheen hyvä alotuksissa mutta etköhän pärjää:3

Helvettiin koko päivä, helvettiin koko koulu ja varsinkin helvettiin koko mies joka kantoi nimeä Jefferson Haughton!
Erica Haughton käveli ripeää vauhtia kohti aston high'n kirjastoa ja kaikki joilla oli järki tallella älyivät pysyä poissa hänen tieltään, muuten ei kävisi kovinkaan terveesti,
mieleen varmaan juolahti kysymys, mikä tuolla hullulla oli vikana?
Lyhyt kertaus edellisestä päivästä olisi siis paikallaan..
Erica oli kaikessa rauhassa kävellyt kaupassa ja miettinyt mitä tekisi illalla ruuaksi ja silloin häneen törmäsi, tai pikemminkin hän sattui huomaamaan henkilön jota ei olisi halunnut villeimmissä painajaisissaankaan nähdä, nimittäin hänen isänsä jota äiti oli opettanut vihaamaan oikein olan takaa. Mies itse ei tunnistanut tytärtään, mutta er itse kyllä tunnisti oitis kuka kyseinen herra oli, sillä kuten yleensäkin, eronneet ihmiset säilyttävät kuitenkin jotain pientä muistoa existään, oli Rénee säilyttänyt erään valokuvan jossa Jefferson oli ja kuuluisana miehenä hän oli yhteen jos toiseenkin otteeseen jonkun lehden palstoilla, milloin mistäkin aiheesta. Häpeäpilkku, hyi.
Takaisin aiheeseen, Erica siis näki Jeffersonin ja tunnisti tämän, sillä toinen ei ollut muuttunut kuvan miehestä juuri ollenkaan, oli mokoma varmaankin vetönyt naamaansa botoxia kuin joku lätkävaimo ja käynyt ties mitkä kalliit plastiikka kirurgiat läpi saadakseen kaikkien julkkisten havitteleman 'ikuisen nuoruuden' No, ei siinä vielä mitään, mutta hän oli sitten vielä nähnyt tämän miehen kainalossa jonkun silikoni-tissisen naisen joka oli varmasti puolet nuorempi kuin mies, jota tämä tyttö ei suostunut isäkseen kutsumaan.
Liioitellusti sanottuna se näky sai Erican melkein oksentamaan ja jotta ei olisi alkanut räyhäämään toiselle kuin huumeissa ollut sekopää, tyttö oli heivannut korinsa jonnekin nurkkaan sekä lähtenyt äkkiä ovea kohti taakseen katsomatta.
Päivä oli uusi, mutta mieli oli edelleen täynnä myrkkyä, vaarallista myrkkyä joka odotti kärsimättömästi kohdetta johon sen saisi purkaa.

Tytön huonoa tuulta ei lievittänyt ollenkaan, että hänen piti kirjoittaa joku typerä essee jostain typerästä aineesta, mikä helvetti se nyt taas olikaan.. Luultavasti joku kuolettavan tylsä, mistä hänellä ei ollut halaistuakaan hajua.
Aivan niin, Ranskasta. Tai pikemminkin erään ranskalaisen kirjailijan novelli josta piti tehdä jokin rakentava aine? No, hän voisi lukea ohjelapun myöhemminkin, nyt vain pitäisi löytää se pahuksen homeinen opuskin ensin.
Mutta olkoot vaikka albegrasta häntä kyrsi ja miten paljon, ne jotka eivät tienneet mitä kaikkea Rénee oli tyttärelleen isästään kertonut ihmettelivät varmaan, että mikä iso juttu se nyt oli ja että hän ylireagoisi, mutta kun jo valmiiksi temperamenttinen tapaus ja sitten hiukan katkeran naisen valehteluakin niin ei yleensäkään seurannut mitään hyvää.

Kirjaston ovet paukahtivat auki kahden vahvan käden niitä tuupatessa, häntä ei kiinnostanut tällä hetkellä pätkän vertaa kärsisivätkö ovet vai eivät, olisiko joku opettaja paikalla tai ei, saati sitten silminnäkijöitä.
Vihaisena ja turhautuneena neiti Haughton alkoi koluta koko suhteellisen suurta kirjastoa läpi aloittaen historiasta, kielistä, novelleista ja lopulta hän päätyi vain repimään koko paikkaa auki ihmetellen minne helkkariin yksi kirja olisi voinut päätyä, kauan tyttö sitä etsi ja mitä kauemmin se kesti, niin sitä enemmän hän turhautui. Lopulta riitti, hänen piti rauhoittua, ei tästä tullut nyt yhtään mitään, ei tällä saavuttaisi ollenkaan mitään, ei se niin kummaa voinut olla. Hän oli vahva, kestäisi sen ajatuksen. Raaauhassa vaan, tyttö suuntasi lähimmälle pöydälle, onneksi koko paikka oli tyhjä, no.. Melkein ainakin, joku hiljainen hissukka istui samaisessa pöydässä ja koitti esittää ettei säihkähtänyt kuoliaaksi hänen raivokasta sisääntuloaan saati 20 minuutin etsintää.

Erica lysähti tuolille tuon tummatukkaisen pojan vastapäätä ja nojaili rauhassa seinään (olettaen että pöydät on seinii vasten) tasasi hengiystään, oli rauhassa.
Siihen saakka kunnes tuli vilkaisseeksi sivusilmällä mitä toinen oikein luki.
No eikös se ollut juurikin se kirja jota tyttö oli kuumeissaan etsinyt koko täällä olemisen ajan? Pahiksen silmäkulma alkoi nykiä ja taas oli liekki syttynyt hänen silmiinsä, hitaasti tyttö nojasi kohti poikaa ja päästi matalalla, uhkaavalla äänellä huuliensä välistä käskyn jota ei sopinut ohittaa; ''Mä tarviin ton kirjan, joten anna se tänne ja selviit hengissä... En oo kauheen hyvällä tuulella juuri nyt...''
Normaalisti Er ei ollut ollenkaan tälläinen, ei lähelläkään.

Oli tavanomaistakin tavanomaisempi arkipäivä Victor Ives Haringille. Heti, kun koulun kello oli pirissyt koulun loppumisen merkiksi, oli silmälasipäinen poika rynnännyt koulunsa kirjastoon, tietäen heti hyllyn eteen astuessaan mitä oli lukisi: se pitkä, aito, mahtava, loistava painos Les Enfants Terribles -nimisestä kirjasta, suomeksi Kauhukakarat. Victor oli vaikka kuinka kauan yrittänyt etsiä täältä pienestä koulun kirjastosta kyseistä kirjaa, mutta aina joku oli se ehtinyt lainata. Mutta ei tänään. Tänään koko herkku tulisi olemaan hänellä!

Luisevat sormet nappasivat kirjan hyllyltä ja ihastunut henkäys karkasi tummatukan huulilta. Tästä tulisi paras päivä pojalle pitkään aikaan. Hän oli liian innostunut löydöstään, ettei malttanut edes mennä kotiin lukemaan ihanaa teosta, vaan etsi itselleen mahdollisimman hiljaisen nurkkauksen, jonne syventyä lukemaan. Varautunut katse tarkisti useaan otteeseen, ettei lähistöllä olisi yhtään imuttelevaa goottipariskuntaa tai jotain vähintäänkin yhtä uhkaavaa, ja kun paikka todettiin turvalliseksi, Victor veti alleen tuolin, venytteli muutamaan otteeseen niskaansa, ranteitaan ja sormiaan, ja avasi kannen.

Jo ensimmäiset sivut saivat Victorin läpi kulkemaan mukavia vilunväreitä, hänen ahmiessaan tekstiä hetki hetkeltä innokkaammin. Muutama sivu luettiin toistamiseen, ettei mitenkään pieninkään sivumerkitys jäisi huomaamatta. Kaikki oli täydellistä. Kaiken piti olla täydellistä.

*

Victor ei osannut ajallisesti arvioida, kuinka kauan oli istunut paikallaan vain lukien, tajuamattaan mitään mitä ympärillä tapahtui. Keskittyminen ei saanut herpaantua edes sekunniksi kirjasta katsomaan, oliko valomerkki lähellä. Eiköhän kirjastonhoitaja tulisi häntä sitten repimään olkapäästä, ei huolta.

Ei huolta… Ennen kuin joku alkoi äkisti sähisemään hänelle. Victor palasi välittömästi maanpinnalle, ja tavoitti katseellaan uhan: joku tyttö oli istahtanut häntä vastapäätä, ja nyt jostain syystä tai toisesta tahtoi juuri tuon ainoan kappaleen, ainoan mahtavan, loistavan, upean painoksen, jonka Victor oli jo ominut itselleen. Ei tämä ollut tottakaan! Kuinka toinen saattoi? Hän oli varmasti metsästänyt tätä kirjaa kauemmin kuin häntä vastapäätä istuva tummatukka, mutta tyttö teki harvinaisen selväksi, että jos Victor ei häntä tottelisi, seuraukset eivät olisi mukavat.

Victor nielaisi kovaäänisesti toisen uhkaukselle ja välittömästi pojan käsissä oleva kirja alkoi liikkumaan hänen vapisevien käsiensä johdosta. “O-o-oletteko te nyt ihan varma… Mä… mä mä…” Victor ei ollut varma, kuinka sai suustaan edes noin paljoa sanotuksi, mutta enempää poika ei ehtinytkään lausua, kun päätti henkikultansa olevan arvokkaampi kuin kirja hyppysissään. Victor oli aikeissa ojentaa teos vastapäätä istuvalle tytölle, kun se äkisti lipesi hänen hikoavista käsistään, tömähtäen äänekkäästi kirjaston lattialle.

Victor ei tehnyt elettäkään nostaakseen kirjan lattialta, tuijotti vain silmät pelosta suurina vuoroin kirjaa, vuoroin tyttöä. Se oli iskemässä päälle, se oli ihan varmasti iskemässä päälle! Kylmä hiki hyökkäsi hänen ylleen, silmissä alkoi sumeta ja välittömästi oksennusrefleksi lähti käyntiin. Victor sai kuitenkin pidetyksi itseään sen verran kasassa, että pysyi tajuissaan ja mönjät mahassaan, mutta ulkopuoliselle tilanne oli varmasti ahdistava: Victor tärisi niin, että tuoli natisi äänekkäästi hänen allaan, suuria hikikarpaloita alkoi muodostumaan otsalle, kasvot olivat valkeat kuin lakana. Sydän hakkasi pojan rinnassa niin kovaa, että tuntui olevan vain sekunneista kiinni, milloin se irtoaisi kokonaan. Victor yritti hengittää tasaisesti suun kautta, mutta se kuulosti siltä, kuin hänellä olisi ollut erittäin paha hinkuyskä. Voi luoja.

Nörtti kääntyi katsomaan häntä, hänen kipunoivia silmiään jotka kielivät kyllä täydestä räjähdystalttiudesta, hänen kanssaan ei kyllä kannattaisi nyt alkaa leikkimään saatikka yrittää vastustella sillä seuraukset voisivat olla aika kriittiset vaikkakin tämän ilmeestä kykeni lukemaan helposti miten järkyttynyt tämä pullonpohja lasinen nörtti siitä, että Er tarvitsi tuon typerän kirjan.
Tänne se kirja niinkuin olisikin jo.. Häneltä välähti kaunis valkea hammasrivistä suupielet irvessä koska pinna alkoi pikkuhiljaa olla tässä.

Mutta ei, toisen oli pakko alkaa sössöttämään ja änkyttämään oliko Erica nyt aivan varma ja jotain minä, minä.. Hänen vihasta leiskuva katseensa vain tuimeni entisestään eikä toisen estelyt muuta tehneet kuin edistäneet hänen räjähtämistään ja juuri kun Er oli valmis ottamaan kirjan väkisin, tuo nörtti ojensi sitä hänelle, mutta eipähän tyttö sitä saanyt otettua koska tuo tohelo tiputti sen maahan!
Koko tyhjässä kirjastossa kaikui tuon paksun kirjan osuminen maahan ja tilanne oli jännittynyt kuin katkeamaisillaan oleva viulunkieli,
Voi helvetin kuustoista mikä surkea pikku..

Molempien katseet kävivät välillä toisessa ja sitten taas kirjassa, pienesti kulmaansa kohottaen hän tarkasteli toista katseellaan, mies näytti siltä kuin alkaisi hetkellä minä hyvänsä hyperventiloimaan, tämä tärisi niin että tuoli natisi hänen allaan ja hikipisarat nousivat otsalle.
Olipas säälittävä näky..
Erica piti katseensa tässä ja hänen raivonsa alkoi laskea, ehkä pieni omatunnon pistos sai hänet pikkuhiljaa rauhoittumaan, ehkä rauhoittuminen olisi ihan paikoillaan. Kun toinen ei saanut mitään aikaiseksi vaan oli liian paniikissa edes pyytääkseen anteeksi pahisneito kumartui itse alas ja otti kirjan käsiinsä nostaen sen ylös ja tipautti koko teoksen kädestään pöydälle katsoen koko ajan Victoria.

Tämä tummahiuksinen mies näytti siltä kuin aikoisi saada sydänkohtauksen, hänen henkensä pihisi ja koko kroppa tärisi pahasti, mutta ruskea hiuksinen ei oikein vielä ollut rauhoittunut tarpeeksi auttaakseen toista, vaan napakasti käski toista rauhoittumaan. Tuskin kuitenkaan se auttaisi vaan luultavimmin vain peläyttäisi tuon aran jäniksen vielä pahemmin.

Tyttö nojasi taaksepäin kiikkuen tuolissaan ja piti nyt silmiään kiinni, tyttö koitti rauhoitella itseään sekä palauttaa itsensä takaisin maanpinnalle, pikkuhiljaa se onnistuikin kun Er tunsi kiihtyvyyden laskevan ja ajattelevansa nyt selkeämmin.
Silloin hän lakkasi keikkumasta tuolillaan ja laski kätensä pöydän päälle katse kohdistettuna kehenkäs muuhunkaan kuin tuohon tummatukkaan. Olisi varmasti ihan hyvä selittää minkä takia tyttö tarvitsi tuon kirjan, niin saisi sen hyvällä, mutta jos ei niin sitten pahalla; ''Mun pitää kirjottaa aine tosta kirjasta, joten tarvitsen sen.'' Naputtaen kauhukakarat-kirjan kantta.

- anteeksi kesto hani♥ toivottavasti iki-ihana hormoniteini-victor korjaa asian :D:D -

Miksi kaaokseksi olikin onnistunut yksi päivä muuttumaan! Oli lähes mahdotonta uskoa, että nyt paniikkikohtauksen saanut Victor oli hetki sitten ollut kuin toisessa taivaassa, vailla ongelmaa ja syytä huoleen. Nyt hänen kimpussaan oli raivotautinen nainen ja kirottu kirja. Jälkimmäiseksi mainittu pääsi pois kärsimyksiltään lattialta, tytön pudottaessa sen pöydälle. Putousta seurannut pamahdus sai nörttipojan hätkähtämään pahasti. Hän painautui koko lähes koko painollaan tuolin selkänojaa vasten, melkein saaden tuolin pettämään hänen allaan.

Uudestaan poika meinasi horjahtaa tuoliltaan toisen käskiessä häntä rauhoittumaan, aiheuttaen tosiaan täysin päinvastaisen reaktion. Victorin suuret silmät olivat täynnä pelkoa ja ahdistusta; luiseva vartalo tärisi löysän t-paidan alla. Anteeksipyyntö oli aivan hänen kielensä päällä, mutta poika ei saanut sitä pakotetuksi ulos. Ties vaikka sekin tuntuisi paholaisneidille väärältä ja tuo suuttuisi entistä pahemmin. Miten hän päätyi aina tällaisiin tilanteisiin? Miksi kaikki hullut naiset tuntuivat olevan aina samassa tilassa hänen kanssaan?

Vastapäätä istuva tyttö selitti jotain ainekirjoitelmasta, johon Victor suhtautui erittäin ennakkoluuloisesti. Tärinä hillitsi hieman tytön äänensävyn pehmetessä, mutta tummatukka oli edelleen kauhuissaan. Meinasi toisen jutut ainekirjoituksesta sitä, että tuo yritti laittaa sitä hänen hartioilleen? Eikö ollut tarpeeksi julmaa yksinään riistää kirja häneltä… “M-mulla… hommaa”, kuului lähes äänetön kuiskaus, hänen tavoittaessa jälleen kykynsä puhua. Ei se vielä erityisemmin sujunut tosiaan. Äidinkielenopetukset predikaattien käytöstä näemmä lensivät samalla ulos ikkunasta.

Victor työnsi tärisevän kätensä farmarihousujensa taskuun ja otti sieltä esiin kymmenen taalan setelin, jonka sitten tönäisi pöydän pintaa pitkin lähelle tyttöä vastapäätään. No, se oli vähän, ja astonilaiset yleisesti ottaen olivat kaikki pohattoja, mutta hän oli kerran aiemminkin päässyt pinteestä kymmenellä dollarilla. Silloin häntä kovistellut pahis oli ilmeisesti kaivannut erityisesti pirtelöä.

Yhä kauhusta kankeana, Victor tuijotti pöydän pintaa sekä siinä lepäävää seteliä, uskaltamatta kohottaa katsettaan Hyvännäköiseen Tappajanaiseen. Hetkinen, hyvännäköiseen? Tämä taisi todellakin olla hieman väärä aika antaa hormoniensa puhua.

--ei se mitään, samaa hittausta täälläkin ja kyllä korvas:D<3

Haavanlehden lailla vapiseva tummahiuksinen nörtti nojasi tuolinsa selkänojaan niin kovaa, että oli ihme, ettei toinen kaatunut päistikkaa mahan, Erica katseli tätä silmät sirillään, näyttäen siltä, että voisi ottaa ja raadella tämän hetkellä minä hyvänsä pieniksi palasiksi.
Hän kykeni näkemään mielessään, että toinen varmasti saisi sydänkohtauksen mikäli Er nyt nousisi tuoliltaan ja esittäis lyövänsä toista, mutta niin paskalla tuulella kuin hän olikin, niin sen verran oikeamielinen pahis, niinsanotusti, ettei lyönyt ilman syytä ja vaikka hän olikin vihainen isänsä nähtyään niin hän ottaisi jonkun varteenotettavamman vastustajan sitä oloa purkamaan kuin tutisevan rassukan jonka vetäisi kanttuveiksi yhdellä humautuksella.

Tuoli natisi kuin 200 vuotta vanha ovi Victorin meinatessa horjahtaa sillä uudelleen, ääni ärsytti tyttöä vielä lisää mikä ei ollut kauhean hyvä juttu, sillä hän yritti parhaansa mukaan rauhoittua. Katsoessaan Victorin silmiin hän näki pelkoa ja sulaa kauhua, toinen oli kuin säikky jänis joka oli jäänyt satimeen puun ja pedon välille ja odotti nyt kauhulla loppuaan.
Mustatukka oli näköjään niin peloissaan, ettei uskaltanut edes tuolistaan nousta ja lähteä karkuun.

Vaikka Erica oli pelkästään tokaissut, että hän tarvitsi kirjaa aineeseensa, että toinen ymmärtäisi hänen tarvitsevan enemmän kuin tämä säikky kani, niin ilmeisesti se sitten ymmärsi väärin ja inisi hiljaa ja vavvisten jotain jonka oli luultavasti tarkoitus olla jotain ''mulla on jo hommaa'' tai vastaavaa sillä lause oli katkeileva eikä siinä ollut kuin kaksi sanaa.
Pahisneito kohotti kulmaansa, tämä mies ilmeisesti luuli, että brunette halusi hänen kirjoittavan aineensa.

Vapiseva Victor sulloi kätensä taskuun ja kaivoi sieltä jotain, se oli kymmenen dollarin seteli. Hän ojensi sen pöytää vasten Erican puolelle pöytää ja veti nopeasti värisevät kätensä pois ja jäi odottelemaan. Er katseli seteliä hetken aikaa kulmat kiukkuisesti kurtussa. Tyttö nosti setelin sormiinsa ja heilutteli sitä hiukan, tämä nojasi kyynerpäätään pöydän tasolle ja päätään kämmenselkään, katse oli tummatukassa. ''Ja miks mä tän haluaisin?'' Ääni oli kireä ja ärtynyt.
Miksi kummassa pahis tyttö haluaisi rahaa? Hänellä oli sitä itsellään ihan tarpeeksi, mutta kai toinen sitten oli niin peloissaan, että koitti 'lahjoa' häntä jättämään nörtin rauhaan, ärh.

Erica ojensi setelin takaisin Victorille ja veti sitten kätensä pois, hän ei toisen rahoja halunnut. Tyttö vetäisi kämmenillään puolipitkiä, kiharia hiuksiaan hieman taaksepäin ja asettui istumaan sivuttain tuoleille. Katse oli kohdistettu eteenpäin, hengitettiin sisään ja ulos, rauhallisesti.

Aika tuntui kuluvan hidastettuna vastapäätä istuvan tummatukkaisen tytön nostaessa Victorin ojentaman kymmenen taalan setelin pöydästä. Tämä tyttö ei selvästikään ollut pirtelön tarpeessa. Sen sijaan, että hän olisi työntänyt setelin taskuunsa, kohauttanut olkapäitään ja lähtenyt, näytti tuo vain yhä kiukkuisemmalta. Victorin epäilykset osuivat oikeaan: hän oli yrittänyt lahjoa sellaista, jolla oli jo valmiiksi rahaa ostaa vaikka oma ilmalaiva.

Victor aukaisi suunsa vastatakseen, sai sitä jopa liikutetuksi, mutta sanoja ei muodostunut. Hän näytti enemmän kalalta kuivalla maalla, ennen kuin luovutti, ja kohautti hartioitaan häpeän ja pelon sekoittamana. Victor halusi pyytää jo toisen kerran anteeksi ja nousta tuoliltaan ja lähteä kotiin, mutta hän ei olisi ikimaailmassa kyennyt siihen juuri sillä hetkellä. Tyttö ei ollut päästänyt häntä vielä esseenteon pinteestä, joten pakoyritys johtaisi vähintäänkin siihen, että hänen kasvonsa runnottaisiin seuraavana päivänä uuteen uskoon. Tai mistä hän olisi sen saattanut varmasti tietää, hänhän oli aina vaadittaessa tehnyt kaiken kiltisti hyvin, ellei loistavasti. Siksi hän taisikin olla pahisten suosiossa. Victor oli heille kuin koira, jolle saattoi heittää keppiä milloin tahtoi, ja Victor aina noutaisi sen. Joka kerta. Joka ikinen kerta.

Seteli palasi takaisin hänen puolelleen pöytää, ja hieman vastahakoisesti Victor tunki sen takaisin farmarihousujensa taskuun. Hermostuneesti, Victor vilkuili ympärilleen avun tarpeessa, mutta kirjastonhoitajaa ei näkynyt missään. Hiljaisuus oli vajonnut heidän pöytäänsä. Tummatukkainen tyttö näytti jo hieman rauhallisemmalta ja Victorkin oli saanut tasattua oman verenpaineensa. Pojan ääni oli äärimmäisen varovainen ja sanat tarkasti valitut, hänen rykäistessä ja kysyessä mahdollisimman tyyneen tahtiin, änkyttämättä lainkaan: “Niin… Mikä päivä sen pitää olla valmis?” Katse laskettiin syliin, kevyesti huokaistiin. Jos asioista tahtoi väkisin löytää hyviä puolia, niin ainakin hän saisi lukea kirjansa. Voi, miksei kukaan osannut enää nykyisin kysyä mitään kauniisti pyytäen?

Kissamaiset silmät katsoivat siristettyinä nyt jälleen Victoria, hänen kehonsa oli jännittynyt ja mieli kireä, koko viikko oli luultavimmin piloilla eikä sitä parantanut yhtään nörtti joka koitti mussuttaa jotain muttei saanut edes sanoja suustaan vaikka tässä mielentilassa, hän ei oikein kyennyt näkemään miten verenhimoisen ja pelottavan näköinen ämmän ryökäle oikein olikaan joten Victorilla oli kyllä oikeus ja kohtuus olla peloissaan.

Taas.
Tummatukka avasi vapisevana suunsa, muttei sanut ääntä, Er nojasi tätä kohden ja katsoi silmät jäisinä kohtisuoraan tätä kohden ''Mikä nyt? Veikö kissa kielesi?'' ääni oli kireä kuin viulunkieli. Kun vastausta kysymykseen ei kuulunut pahis jojasi jälleen kylmää seinää vasten.
Se, mitä toinen tällä hetkellä mietti kuumeisena ei kiinnostanut Haughtonia, hän oli nyt liian omissa ajatuksissaan, että olisi nähnyt vaivaa toisen analysoimiseen, aivan liian vauhkona. Hengitettiin jälleen sisään, ulos ja taas sisään, tätä jatkettiin hetken, mutta ei näistä helvetin zen-opeista ollut kyllä yhtikös mihinkään. Vaikka kuinka Erica hengitteli sisään aj ulos rauhallisena, niin villinä myllertävä mieli ei kyllä laantunut ollenkaan joten paskat niistä, viemäriin vain.

Sivusilmällään kiharahiuksinen näki miten Victor koitti tavoittaa pelastavaa kättä apuun, mutta he olivat kahden, koko kirjasto oli tyhjillään, ei muita ihmisiä joten jos vaikkapa hänen päässään naksahtaisi niin Erica voisi vallan hyvin purkaa turhautumistaan tähän miehen alkuun josta suoraansanottuna ei olisi kyllä mitään vastusta hänelle, toinen taisi myös tajuta sen, ainakin jos tämä olisi viisas.

Kun hiljaisuuden täyttämän huoneen rikkoi vapisevat sanat “Mikä päivä sen pitää olla valmis?” automaattisesti katse kohdistettiin vastapäätä istuvaan henkilöön.
hullun tappajanaisen huulet olivat kuivuneet, joten hän kostutti niitä hieman nuolaisemalla pikaiseti ja vastaus kysymykseen tuli bumerangina takaisin ''Miksi ihmeessä, sä luulet, että mä haluaisin sun tekevän mun esseen? Mielestäni olen vain ilmoittanut haluavani kirjan itselleni sitä vitun esseen tekoa varten--'' suklaanruskeita silmiä siristettiin jälleen hieman ''enkä omasta mielestäni ole edes vihjaillut, että sun se pitäisi tehdä.''

Silmälasipäinen poika ei vaikuttanut sellaiselta persoonalta joka osaisi ottaa vastaan hänen sarkastisen vitsinsä äskeiseen aiheeseen liittyen joten rääväsuu piti päänsä kiinni. ''Joten ei tarvii tehä..'' viimeinen lause oli lähinnä mutinaa, mutta siitä sai kyllä selvää. Päätä nojattiin seinään ja katse oli katossa, hohhoijaa kun hänen energiatasonsa laski taas. Eiköhän vauhkomiset olleet nyt vauhkottu tämän päivän osalta.

--kone kuoli kerran, vittu<3

- jäääi vähän lyhykäiseks D: -

Victor kuunteli säikkynä selkänojaansa painautuneena paholaisnaisen seuraavia sanoja, jotka hämmensivät hänen pientä mieltään. Silmät silmälasien takana kohdistuivat kattoon, kun mielessään Victor kelasi tapahtumia taaksepäin. Hän yritti muistaa, missä vaiheessa tyttö olisi vihjaillut hänen täytyvän tehdä esseensä, muttei muistanut mitään siihen viittaavaakaan. No, ei Victoria voinut siitä syyttääkään. Ne ainoat kerrat kun kukaan oppilas edes mainitsi sanaa essee hänelle, tarkoitti se sitä, että hänen se täytyisi tehdä. Ja kun tuo tummatukka oli kuitenkin niin törkeästi häntä puhutellut, oli aivan ymmärrettävää, jos hän luuli joutuvansa taas orjatyöläiseksi. Poikkeus vahvistaa kuitenkin säännön, ja nyt hän oli ollut väärässä. Olihan se helpottavaa, ettei tarvinnut esseetä työstää, varsinkin, kun häntä vastassa oli ilmiselvä perfektionistinen sadisti, joka olisi varmasti nauttinut jos olisi saanut lyödä Victor-ruipeloa ruoskalla ja käkättää mielipuolisen ilkeästi. Tietenkin asiaankuuluvassa asussa…

Salamassa Victorin mieleen ilmestyi kuva paholaisesta lateksiasussa, ja ruskeatukkainen poika punastui kauttaaltaan. Se oli kaikki sen yhden pornofilmin syytä! Vaikka eihän hän pornoa katsellut! Tai jos katseli, niin sitä ei kyllä myönnettäisi. Olihan se normaalia, mutta… Ei. Victor oli liian aristokraattinen pornoa katsellakseen. Hän kunnioitti naisia - lateksipuku… - sen verran kuitenkin.

Victor palautti itsensä takaisin maanpinnalle, taistellen poskilleen ilmestynyttä punehdusta vastaan. Ujo katse kohotettiin ensin kirjaan, sitten paholaisnaisen kasvoihin (ei kuitenkaan silmiin), ennen kuin tuolilla liikuttiin varovaisesti taaksepäin. “Niin, öö, joo, siis… Sa-saanko mä siis mennä?” Victorin kasvot syttyivät toivosta, kun poika oli jo puoliksi irti tuoliltaan. Jos hän saisi luvan, lähtisi poika pinkomaan 80 kilometrin tuntivauhdilla ulos kirjastosta, ulos koko koulusta, kotiinsa. Eikä varmasti palaisi takaisin ennen kuin olisi satavarma siitä, ettei tuota tummatukkaa sieltä enää löytyisi esseetään työstämästä.

--ei haittaa ollenkaan;3

Kun selkää alkoi särkeä pahisneito korjaili hiukan asentoaan ja siirtyi sitten istumaan ihan kuten niinsanotusti normaalitkin ihmiset, kasvot kohdistettuina nörttipoikaan joka oli silminnähden hämmästynyt hänen kieltäydyttyään esseen kirjoittamisesta. Tyttö liikutteli hieman olkapäitään ja taivutteli niskaansa puolelta toiselle venytellen tällä tavalla, mikä kyllä saattoi näyttää tietämättömän silmiin hieman oudolta vääntelemiseltä, mutta silläpä ei ollut tuolle mitään väliä.
Toinen oli sanaton, ihan hiljaa siinä ja tyttö ihmetteli sitä rahtusen verran, hän oli luullut, että toinen olisi ryhtynyt mumisemaan jotain vapisevalla äänellä kun vapahdus koitti.
-tai sitten vastaavasti ottanut ja lähtenyt kiireen vilkkaa kuin luotijuna ulos kirjastosta.

Niimpä Erica nosti katseensa joka oli kyllä sanoinkuvaamattoman tylsistynyt, hän tutkaili Victorin kasvoja jotka olivat lehahtaneet punaisiksi, jostain kumman syystä jota ei Erica osannut miettiäkkään. Mistäpä hän olisi voinut tietää, että toinen juurikin kuvitteli hänet lateksiasuun raippa kädessä?
''Vaivaako sua jokin?'' kysymys joka tuli tyttösen omasta suusta rikkoi hiljaisuuden joka oli painostanut ilmapiiriä jo muutaman minuutin ajan. Vaika se olikin kysymys, niin Erica ei varsinaisesti odottanut vastausta. Sillä sen verran mitä hän nyt oli tummatukan kanssa aikaa viettänyt niin huomasi, että toisella oli suuria ongelmia puhua hänen kanssaan, joten oli luonnollista, ettei Er odottanut saavansa vastausta tuolta aralta nörtiltä.

Saanko mä mennä...
Erica urahti turhautuneena Victorin kysymykselle ja katsoi tätä nyt kulmat taasen kurtussa ''Olenko mä sua missään vaiheessa pitänyt täällä panttivankina häh? ja ihan mun puolestani sä voit vaikka jäädä..'' Sen sanottuaan ruskeiden silmien katse kohdistui tuohon kirotuun kirjaan josta koko rumba oli lähtöisin.
Se nostettiin kiikkerältä pöydältä ja sullottiin puoliväkisin kuluneeseen nahkalaukkuun joka kuului pahistytölle, vetoketjusta kuuluva ääni kaikui vaimeasti tyhjässä kirjastossa ja hän heitti laukun takaisin lattialle, mistä sen oli ottanutkin.

Mennäkö nyt vai lähteä? Er päätti kuitenkin istua vielä hetken aikaa viileässä huoneessa, hän silmäili lattiaa jossa oli muutama opus levällään, -kiitos hänen ja raivokohtauksen- ehkä hänen sietäisi siirtää ne takaisin paikoilleen, eikä jättää levälleen...
Huokaus kuului ja Erica Haughton nousi natisevalta tuolilta ylös ja käveli hyllykköjen luokse joiden kohdalla sitten kyykistyi alas ja ryhtyi nostelemaan kärsineitä kirjoja syliinsä laittaakseen ne sitten takaisin paikoilleen.
''.....Olen muuten Erica..'' Hän mutisi eikä ollut varma miksi ihmeessä hän oli kertonut toiselle nimensä? Ehkäpä Victor ei kuulut....

Victorin mielipide paholaisnaisesta venyi ja muokkaantui koko ajan. Aluksi toinen oli tuntunut täysin sietämättömältä sadistilta, joka laittoi kotihiiriä grillitikkuun kiinni ja paistoi omatekoisella nuotiolla vain huvin vuoksi. Sitten paholainen olikin ollut enää vain pikkusadisti, enemmän henkistä väkivaltaa harjoittava. Sellainen, joka himosi arvostusta ja kunnioitusta ja halusi kaikkien pelkäävän itseään. Ja nyt. Nyt Victor piti toista ihan siedettävänä. Nyt paholainen oli vajonnut sille tasolle kuin muutkin koulun pahukset, mutta se ei tarkoittanut, että Victor olisi tuntenut olonsa mukavaksi toisen seurassa. Päinvastoin, hän pelkäsi edelleen henkensä edestä. Väärä sana tai väärä liike ja pian Victor päätyisi sen kotihiiren tilalle grillitikkuun.

Victoria hämmensivät syvästi naisen seuraavat sanat. Sä voit vaikka jäädä. Mitä se oli tarkoittavinaan? Että Victor jäisi vain oleskelemaan kirjastoon niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ottanut kirjan ja istuutunut johonkin toiseen nurkkaan, niellyt kaiken pelkonsa? Jos kyseessä olisi ollut vähänkään rohkeampi kaveri, niin olisi varmaan tapahtunut melkeinpä automaattisesti. Nuo sanat eivät kuitenkaan yhtään lievittäneet Victorin palavaa halua paeta. Jostain syystä rillipäinen poika ei kuitenkaan saanut aikaiseksi nousta tuoliltaan. Ehkä ne olivat ne silmät. Hän oli virheellisesti kerran katsahtanut niihin, ja voi luoja kun ne olivat karmaisevat. Ei niihin uskaltanut luottaa. Ehkä nainen vain yritti saada itselleen syyn käydä Victorin kimppuun myöhemmin. Vai oliko hän vain vainoharhainen? Victor ei tiennyt, mutta tunsi uuden hikipisaran muodostuvan otsalleen.

Sitten paholainen, noin vain, nousi ja lähti kävelemään. Ei kauas, mutta siinä se oli. Heti niin tehtyään Victor tunsi vapautuvansa niistä näkymättömistä kahleista, jotka olivat häntä pitäneet tuolissa kiinni, ja verkkaisesti tuo nousi tuolilta. Seisominen tuntui vapauttavalta. Puutunut takapuoli olisi huokaissut onnesta jos olisi vain voinut.

Victor otti askeleen eteenpäin, kun taas jäätyi paikoilleen. Mitä? Ujosti, poika vilkaisi paholaisnaista olkansa takaa, joka oli juuri nimennyt itsensä Ericaksi. Victor vilkuili ympärilleen, muttei nähnyt ketään, jolle nuo sanat olisi mahdollisesti osoitettu. Paitsi hänet itsensä. Victor Ives Haringin, jolla oli puutunut takapuoli, likaisia mielikuvia ja epämiellyttävä hikipisara otsallaan. Se pyyhkäistiin pois ja nyt oli jäljellä yksi vika vähemmän.

Kesti naurettavan kauan, ennen kuin Victor tajusi esittäytyä itse. “Öö, mä oon… öö, Victor.” Vau, edistystä. Pelätessään Victorilla oli tapana änkyttää kuin vaivaisella, mutta kun hän oli hämmentynyt, ujona tai jutteli muuten vain vieraalle, vaihtuivat änkytykset “öö”ksi. No, ei häntä nyt oikeastaan totta puhuen enää pelottanutkaan. Olo oli vapaa kuin linnulla. Epävarmana, Victor otti jälleen askeleen lähemmäs kirjaston ovea. Tällä menolla hän pääsisi pois ensi viikolla. Jostain syystä poika tunsi tarvetta olla kohtelias ja esittää vastakysymyksen. “Niin, öö, joo… Millon sun pitää saada se… se essee… öö, valmiiks?”