I'd give you my soul, but i already sold it

- - - Rige ja Robsu<3, otsikko H.U:n kappaleesta Circles

Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, kun Harley asteli tutuksi tullutta katua pitkin. Ihmiset valmistuivat odottavaan iltaan kukin tavallaan, ja aurinko tuntui valuvan hiljalleen alemmas ja alemmas. Monet ajatukset täyttivät pään, ja katumus iski armotta päälle; oliko nyt ihan viisas idea jälleen kerran tunkeutua Robertin kotiin ilmottelematta ja lupia kyselemättä. Oli, itsehän miehenalku oli viimeiset viikot antanut puhelimensa tuutata varattua, tai toistaa sitä jähmeää lausetta; valitsemaasi numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Niin, viimetapaamisesta oli jo muutama viikko aikaa, eikä Harley ollut sen jälkeen kuullut toisesta sanaakaan... Ei mitään. Sen jälkeen miehenalku tuntui vain vältelleen hänen kohtaamistaan, eikä tyttö voinut käsittää syytä. Oliko vika hänessä? Oliko hän tehnyt jotain mikä oli ajanut toisen pois hänen läheisyydestään? Tuntui ettei yksikään päivä kulunut ilman sellaisia ajatuksia, joihin Rob ei olisi jollain tapaa liittynyt.

Harley käveli tuttua kerrostaloa kohti ja katseli vielä ympärilleen, harkiten kahteen kertaan, aikoisiko hän oikeasti kävellä sisälle ja seisoa Robertin oven edessä vaikka aamuun saakka, niin pitkään kunnes tuo päästäisi hänet sisälle. Tällä kertaa tyttö ei ajatellut antaa periksi, hän halusi tietää - ja hänellä oli oikeus tietää - mikä miehenalkua vaivasi. Sydän tuntui lyövän tiheämmin kun ulko-ovi alkoi näkyä tarkemmin, jalat jatkoivat päättäväisten askelien ottamista, kunnes oven kohdalla hän pysähtyi. "Nyt sä menet tuonne", Harley puuskahti itselleen ja tarttui epäilevästi ovenkahvaan vetäen oven rauhallisesti auki, syvä hengenveto ja yhdellä askeleella hän oli sisällä. Jalat tuntuivat pettävän alta vaaleaverikön kävellessä oikeaan kerrokseen johtavia portaita pitkin, mutta silti hän jatkoi matkaa. Nyt ei enään peräännyttäisi, hän oli kiduttanut itseään jo liian kauan. Kiduttanut kaikilla niillä ajatuksilla, ja nyt siihen täytyisi tulla loppu.

Oikean oven tullessa vastaan, Harley seisoi hetken aikaa paikallaan, ennenkuin määrätietoisesti painoi ovikelloa niin että se varmasti soi. Robertilla ei voinut olla kuulossa vikaa, ja tuskin tuo oli ihmisten ilmoille niiden kipsiensä kanssa lähtenyt, joten jos toinen ei tulisi avaamaan, asialle olisi olemassa kaksi mahdollista selitystä. Ensimmäinen oli se, että miehenalku vältteli häntä ihan oikeasti ja tosissaan, tai sitten tuolle oli käynyt jotain pahempaa. Alitajunnassaan Harley toivoi ensimmäistä selitystä, hän ei halunnut Robertille tapahtuvan mitään, mikä toisi jälleen vastoinkäymisiä tuon elämään. Hän melkein kuuli sydämmensä lyönnit, ja aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, entä jos Robert ei oikeasti tulisikaan avaamaan ovea?

Viimeiset kolmisen viikkoa kuuluivat ehdottomasti kaikista hitaimmin kuluneisiin viikkoihin ikinä.

Ehkä sen takia, koska poika oli vain maannut sängyllään ja vain ollut ja ajatellut. Nyt hän ei kyennyt enää ajattelemaankaan, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet niin ahkerassa käytössä, että ne olivat tehneet burn outin. Päässä ei kulkenut ajatuksen ajatusta, tummansiniset silmät tuijottivat poissaolevasti valkeaa kattoa. Kello, joka oli ripustettu yhdelle seinälle, tikitti kovaäänisesti ja välillä tuntui, että kellon tikitys vain voimistuisi entistä enemmän. Välillä jopa tuntui, että kello tikittäisi aivan hänen korvansa vieressä, vaikka se oikeasti tikittikin vastakkaisella seinällä.
Kaikkea sitä kuvittelikin, kun ei ollut enää kovin läsnä.

Robert Hamilton oli viimeisen kolmen viikon aikana ajatellut elämäänsä. Menneisyyttänsä, tulevaisuuttansa, perhettänsä, siskoansa ja erästä vaaleaverikköä, joka tuntui joka ajattelukerralla vievän sen viimeisenkin järjen rippeen poikaparan päästä. Rob ei voinut sille mitään, hän ei vain kyennyt olemaan ajattelematta Harleyta, tyttöä, jonka kasvot pomppasivat heti mieleen ja saivat pojan hämmentymään. Samalla tytön ajattelu sai pojan vaipumaan syvään horrokseen, jossa hän ajatteli rakasta, edesmennyttä siskoansa.
Miksi Harleyn täytyikään olla vaaleahiuksinen? Aivan kuten Christina oli ollut?
Päässä oli käyneet vaikka minkälaiset ajatukset. Yksi oli esimerkiksi sellainen, että mitä tapahtuisi, jos Robert kohtaisi Harleyn uudestaan. Mitä hän tekisi? Miten hän käyttäytyisi? Robert oli tuntenut sisällään jotain sellaisia tuntemuksia, että hän tahtoi vain rutistaa Harleyta ja pitää toista lähellään. Tuo ajatus oli kuitenkin kumottu sen sileän tien, eikä Rob enää parin minuutin jälkeen myöntänyt itselleen ajattelleen moista. Sellainen käyttäytyminen ei kuulunut hänelle, ei, se oli liian vieras.
Hän oli päätynyt vaihtoehtoon, että hän välttelisi Harleyta. Niin hän oli tehnytkin; hän ei ollut vastannut toisen puheluihin. Julmalta kuin se kuulostikin, se oli myös julmaa Robertia kohtaan. Aina, kun Harley soitti, sydän alkoi tykyttää ahdistavammin ja hengitys tuntui salpaantuvan. Mistä se johtui?
Ja silloin, kun poika havahtui ajatuksistaan, puhelin ei enää soinut.

Ensiksi nuori herra kuvitteli kuullensa ovikellon äänen soivan päässään. Hän ei todellakaan ollut varautunut vieraisiin, äiti yleensä soittaisi, jos hänellä olisi asiaa tulla vierailulle.
Kuitenkin Robert nousi ylös sängyltään ja katsahti kännykkäänsä. Ei yhtään vastaamatonta puhelua. Olikohan poika kuullut harhan? Mitä jos se kuitenkin olisi paapova äiti, joka tulisi varmistamaan poikansa kunnon? Jos Robert ei menisi avaamaan ovea, ylihuolehtivainen äiti luultavasti kävisi hakemassa talonmiehen ja pyytäisi tätä avamaan oven.
Okei, ehkä Rob nyt menisi tarkastamaan, oliko ovikello oikeasti soinut vai oliko hän kuullut harhoja. Sillähän kaikki selviäisi.

Nuorukainen oli jo huomattavasti paremmassa kunnossa. Lukuunottamatta jalkaa ja kättä, jotka olivat yhä kipsissä, kaikki muut siteet oli jo poistettu vartalolta ja ainoastaan haaleat mustelmat koristelivat hänen kehoaan.
Rob nilkutti varovaisesti eteiseen ja yritti kuunnella, josko hän kuulisi ääniä oven takaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja poika avasi oven hitaasti.
Voihan...
Robertin kasvot vääntyivät tuskallisiksi, kun hänelle selvisi, että oven takana oikeasti oli joku, ja pojasta paistoi kaikki tuo häpeä ja epämukavuus, jota hän sillä hetkellä tunsi. Harley parka, ei tyttö ollut ansainnut sellaista kohtelua, miten Robert toista oli kohdellut.
Robert ei sanonut mitään ja silmätkin olivat nauliintuneet oven karmiin.

//... Ai vähänkö venähti :,D
Anteeks kaikki tönkköisyys~

- - - eipä mitään, mukavahan tuota oli lukea ! :---D

Ovi aukesi, ja kun katse tavoitti Robertin, Harley tiesi ettei tuolle ollut sattunut mitään; toinen oli vältellyt häntä koko tämän ajan. Tyttö ei tervehtinyt, hän otti muutaman askeleen eteenpäin ja astui toisen ohi asuntoon potkien sitten kengät jaloistaan eteisen lattialle. Hänellä ei olisi enään mitään velvoitteita käyttäytyä niinkuin ei tietäisi mistään mitään, hän halusi vain selvittää omat ajatuksensa ja siinä sivussa yrittää tajuta myös toisen aatteita. Harley käveli tilaan, jota oletti olohuoneeksi sisustuksesta johtuen, sydän pamppaili kiivaaseen tahtiin ja hän melkein pelkäsi jopa omaa reaktiotaan; mitä hän sanoisi? Silmät tavoittivat miehenalun ja vaaleaverikkö katseli toista syyttelevästi ja kysyvästi, "Mitä mä olen tehnyt?", tyttö aloitti rauhallisesti ja käänsi katseensa hetkeksi pois toisesta. Ja tällä kertaa hän ei hyväksyisi vastausta, joka ei selvittäisi tilannetta ollenkaan. Robert saisi auttaa häntä päättämään tämän turhauttavan ja piinallisen tilanteen, vaaleaverikkö ei enään tiennyt edes omista ajatuksistaan ja tunteistaan nuortamiestä kohtaan.

"Mikä suhun meni silloin?" Harley jatkoi vaativampaan sävyyn ja tutki toisen kasvoja silmillään. Tyttö seisoi paikallaan ja puristi kätensä nyrkkiin, keskittyäkseen siihen hetkeen ja tilanteeseen hillitäkseen vauhkoontuneen mielentilansa ja karanneet ajatuksensa. Hänen teki mieli huutaa, huutaa kaikki se hämmentyneisyys ja suuttuneisuus pois, ja kertoa Robertille kaiken sen, mitä hän oli viimepäivien aikana tajunnut tuntevansa tuota kohtaan. Ne tunteet kuulostivat ja vaikuttivat turhilta, jos toinen vältteli häntä nyt jo, mitä sitten tapahtuisi jos Harley kertoisi niistä toiselle? Tuloksena ei voinut varmasti olla mitään, vastakaiusta tuskin oli toivoakaan. Silti niiden tunteiden salaaminen tuntui pahalta, ja sai Harleyn käyttäytymään harkitsemattomasti ja typerästi.

"Mitä sä pelkäät, Rob?" vaaleaverikkö kysyi lähes kuiskaten ja piti katseensa tiukasti Robertissa.

// :,)

Robert väisti jotenkin vaistomaisesti, kun Harley astui sisään lupia pyytelemättä. Poika sulki oven ja seurasi toista olohuoneeseen, jossa oli yksi parisohva, televisio ja kirjahylly, jossa tosin ei ollut kirjoja. Ei hän ollut jaksanut vielä purkaa tavaroitaan muuttolaatikoistaan.
"Et mitään", nuorukainen vastasi rauhalliseen ja vakavaan ääneen. Hän yllättyi siitä, miten rauhallinen hän pystyikään olemaan tilanteessa, jota oli mielessään moneen otteeseen ajatellut.
Vika ei ollut Harleyn, ei todellakaan. Kaikki oli nuorukaisen omaa vikaa, Robert syytti tästä tilanteesta vain itseään.

Seuraavaan tytön kysymykseen poika ei vastannut, vaan hän vaikeni täysin. Rob istuutui sohvalle ja asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja risti kätensä yhteen. Poika nojasi etukenoon ja odotti toista kysymystä, sillä hän ei ollut vastaamassa tähän. Eihän poika itsekään tiennyt, mikä häneen oli mennyt silloin. Hän vain oli tiennyt sen, että hän ei saisi viettää Harleyn kanssa enempää aikaa yhdessä.
Eikä poika tuntunut osaavan vastata Harleyn kolmanteenkaan kysymykseen. Se sai vain aikaiseksi syvän hengenvedon ja silmien puristumisen yhteen. Rob hieraisi nopeasti silmiään sormillaan ja palautui sitten äskeiseen asentoonsa. Katse nostettiin lattialta vaaleaverikköön.
"Anteeks, jos oon loukannut sua", nuorukainen pahoitteli. Hän puhui aivan totta ja sen pystyi näkemään hänen vilpittömästä katseestaan.

Harley ei yllättynyt kun Robert ei vastannut hänen kysymyksiinsä oikein mitenkään, eleet kertoivat jotain mutta sanaakaan poika ei sanonut. Anteeksipyyntö kuulosti turhalta, "Niin, sä olet loukannut mua, ja sä olet loukannut itseäs", vaaleaverikkö totesi kuivasti, voi miten häntä ärsyttikään toisen rauhallisuus. Hänen teki mieli huutaa ja pauhata aikansa, kunnes kaikki turha ja negatiivinen energia olisi poissa. Mutta Robert ei tehnyt mitään, ei edes korottanut ääntään, Harley tunsi itsensä julmaksi, kun pystyi olemaan toisen kaltaiselle ihmiselle niin vihanen. Hän oli vihainen siksi, ettei miehenalku päästänyt häntä lähemmäs, toinen tuntui pakenevan kokoajan kauemmas ja kauemmas. Silti se rauhallisuus, se rauhallinen äänensävy, rauhalliset eleet ja mitä vielä? Kaikki ne saivat vaaleaverikössä aikaan valtavaa suuttumusta, eikä hän onnistuisi hillitsemään itseään kovinkaan pitkään. Hän oli huono kätkemään tunteensa, ne muuttivat tytön vain vihaiseksi ja turhautuneeksi jos hän piti tunteet sisällään.

"Tee nyt edes jotain! Riko jotain, tai korota edes ääntäs, helvetti sentään!" Harley ärähti ääntään uhmakkaasti kohottaen, hän ei uskaltanut raivota siinä päätä pahkaa sen suurempia miettimättä; eihän hän tiennyt miten Robert reagoisi. Silti toisen olisi paras reagoida edes jotenkin, miten tuo kykeni olemaan niin tyyni? Joko miehenalku oli tunteeton, tai oikeasti hyvä pitämään pokerinaamansa tilanteessa kuin tilanteessa. "Miksi sä et tee mitään? Miksi sä et edes sano syytä siihen ettet kolmeen helvetin viikkoon voinut edes puhua mun kanssa?!", tyttö tuntui menettäneen hermonsa, hän kyllä murtaisi tuon pokerinaaman. Tuntui niin epäreilulta olla siinä tilanteessa Robertin armoilla, ei hän voinut pakottaa toista kertomaan syytä käytökseensä, mutta jos pojassa olisi yhtään inhimillisyyttä, hän kertoisi sen ja hyvin pian.

Robert laski katseensa katuvaisen alas, kun Harley oli sanonut pojan loukanneen häntä ja vielä sen lisäksi itseäänkin. Totta se oli, eikä nuorukainen ollut sitä kieltämässä. Hän oli käyttäytynyt hyvin typerästi ja lapsellisesti, mutta poika ei mahtanut itselleen mitään. Rob ei ollut niitä tyyppejä, jotka rakastivat läheisyyttä. Jep, hän vältteli läheisyyttä.

Harleyn äänenkorotus sai pojan jäykistymään ja suupielet kiristymään. Robert suoristi ryhtinsä ja puristi käsiään nyrkkiin. Hän luuli olevasa vihainen, sillä sen hetkinen tunnetila tuntui vievän kontrollin kokonaan. Mutta hän ei ollut vihainen, ei, tämä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mikä oli saamassa hänet sekaisin.
Tyttö jatkoi huutamistaan ja Rob tuntui seisovan jyrkänteellä. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: Hän joko hyppäisi alas jyrkänteeltä eli yrittäisi jotenkin selvittää tunteensa Harleyn kanssa. Toinen vaihtoehto taas ehdotti perääntymään eli Robertin pitäisi vain olla mahdollisimman rauhallisesti ja yrittää päästä toisesta eroon.
Se viimeiseksi mainituin vaihtoehto kuulosti julmalta, eikä ollut oikein Harleyta kohtaan, mutta juuri tämä vaihtoehto tuntui turvalliselta ja... Samalla se tuntui myös musertavalta.

Poika nousi ylös sohvaltaan ja antoi katseensa taas kohdata Harleyn silmät.
"Harley.." Rob aloitti raskaasti ja porautui silmillään toisen silmiin.
"Mä tahdon, että sä.. Että sä tiedät, ettei sussa oo mitään vikaa. Sä oot mukava ja kaikinpuolin hyvä ihminen. Sä et ansaitse sellaista kohtelua, miten mä oon sua kohdellu", poika selitti vaikeasti ja henkäisi raskaasti.
"Mä oon tälläinen, enkä mä pysty muuttumaan", nuorukainen sanoi hiljaa ja käänsi katseensa sivulle.
"Joten sun parasta vain ajatellen, mä.. Mä pyydän sua poistumaan", Robert yritti pyytää tosissaan ja vakavasti. Sitä hän olikin, melkein.

Robertin sanat tuntuivat sillä hetkellä turhalta selitykseltä, sellaisilta sanoilta joita lausuttiin samanlaisissa tilanteissa kuin tämä, kun koitettiin vakuuttaa jollekkin jotain. Harley ei halunnut huutaa miehenalulle, hän ei kyennyt olemaan edes aidosti vihainen, tämä ei ollut sellainen tunne. Miksi Robert väitti niin? Miksi toinen pyysi häntä poistumaan? Jollain tavalla toisen käytös sai tytön varpailleen, se kaikki rauhallisuus tuntui niin arvaamattomalta ettei hän tiennyt, mitä olisi enään pitänyt sanoa. Vaaleaverikkö seisoi paikallaan, piti katseen Robertin silmissä ja pysyi vaiti. Se tuntui niin pitkältä ajalta, kun kumpikaan ei sanonut mitään, ja Harleyn ajatukset sekoittuivat entistä enemmän.

"En" Harley henkäisi ja pudisteli päätään, "En... Mä en halua että sä juokset mua karkuun, uudestaan ja uudestaan", tyttö jatkoi rauhallisemmin perääntyen muutaman askeleen. Robert ei saisi häntä lähtemään, hän ei tällä kertaa lähtisi. Jomman kumman täytyi lopettaa tämmöinen kissa ja hiiri-leikki, ja vaikutti siltä ettei se nuorimies ainakaan olisi. Harley halusi vain tämän piinaavan tunteen loppuvan, siinä kaikki.

Robertin tummansiniset silmät katsahtivat nopeasti Harleyhin, kun tyttö väitti vastaan. Harley ei ollut aikeissa... Lähteä?
Silmät siirtyivät pois toisen silmistä ja poika puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Hänen päässään ei kulkenut ajatuksen ajatusta ja se oli hyvin turhauttavaa. Poika ei nimittäin saanut mietittyä hyvää suunnitelmaa. Nyt hän seisoi vaitonaisena vaaleaverikön edessä, joka ei näyttänyt olevan tekemässä lähtöä.
Mitä ihmettä Rob tekisi?

"En mä juokse... Sua karkuun", Robert puhui rauhalliseen tyyliinsä, eikä ottanut edelleenkään katsekontaktia tyttöön.
"Pikemminkin mä juoksen karkuun itteeni", poika vahingossa paljasti, jolloin hänen silmänsä nopeasti katsahtivat vaaleaverikköön säikähtäneen oloisena. Rob kuitenkin ryhdistäytyi nopeasti ja hänen kasvonsa jäykistyivät taas haudan vakaviksi. Tästä ei tulisi helppoa, heille kummallekaan.
Katse oli porautunut Harleyn silmiin.
"Jos sä et nyt lähde, mä... Mä teen jotain sellaista, mikä ei kuulu mun tapoihin", nuorukainen sanoi uhkaavan matalasti ja katsoi tyttöä hyytävästi.

Okei. Ensiksi, Robert ei pystyisi tekemään toiselle mitään pahaa. Harley oli nuori nainen, Rob ei satuttaisi naisväkeä. Hyvä kun uskalsi edes koskea. Toiseksi, tyttö oli Harley, ihminen, joka oli onnistunut ujuttautumaan salakavalasti yhdeksi Robertin läheisimmäksi ihmiseksi, joita ei todellakaan paljoa ollut. Kolmanneksi, poika... Poika ei vain voisi ikinä satuttaa toista.
Eli hän oli vain näytellyt ja oli tehnyt sen varsin uskottavasti, mitä hän itsekin ihmetteli mielessään. Oli parasta, että Harley lähtisi. Niin, se olisi kaikkein paras vaihtoehto...

Ensimmäistä kertaa ikinä Robert onnistui säikäyttämään Harleyn, se näkyi hänen kasvoiltaan. Tuntui musertavalta että ihminen, johon oikeasti luotti, kykeni sanomaan jotain sellaista. Hän ei tiennyt, oliko toinen ollut tosissaan vai ei, mutta silti ne sanat olivat kamalaa kuultavaa. Se ahdisti, tuntui ettei henki olisi kulkenut enään mihinkään eikä tyttö saanut kakaistua edes muutamaa sanaa ulos. Robert kielsi juoksevansa Harleyta karkuun, ja väitti käytöksensä johtuvan hänestä itsestään... Mutta niin, miksi? Harley ei osannut kysyä mitään muuta, hän ei tiennyt mikä häntä käski silti jäämään paikalleen, asunnosta poistuminen kuulosti luovutukselta eikä hän halunnut luovuttaa. "Mä... Mä en lähde", vaaleaverikkö mumisi arkailevasti ja tuijotti silmät lasittuneena lattiaa, "Mä en lähde ennen kuin sä kerrot mulle", hän jatkoi selkeämmin katsettaan nostamatta.

Harley otti yhden askeleen miehenalkua kohti, ja pysähtyi hetkeksi, kunnes otti pari askelta lisää pysähtyen sitten aivan toisen eteen. Hän ei pelännyt Robertia, ei taatusti, toinen ei pystyisi tekemään hänelle mitään. "Jos et suostu puhumaan mulle niin joudut raahaamaan mut väkisin ulos täältä...", vaaleahiuksinen mumisi ja vilkaisi nopeasti toisen silmiin. Jos Robertilla oikeasti olisi tarvittavaa kylmäverisyyttä, tuo saisi taatusti kiskoa tytön vaikka hiuksista repien ulos, hän ei vapaaehtoisesti lähtisi. Edelleen toisen tyynen rauhallinen käytös oli hiljalleen ajamassa Harleyta hulluksi, "Miksi sä et edes suutu mulle?", hän kuiskasi ja kuunteli jälleen jatkuvaa hiljaisuutta jonka rikkoi vain kellon tikitys.

Harleyn reaktio Robertin sanoihin sai pojan melkein perumaan sanansa. Tyttö näytti niin hauraalta ja herkältä, että sanat, jotka poika oli hetki sitten sanonut toiselle, olivat varmasti satuttaneet vaaleaverikköä. Nuorukainen taisteli itsensä kanssa, mutta tytön sanat saivat hänen vakavat kasvonsa heltymään. Niin, ei mitenkään hyvässä mielessä totta kai, vain pahassa mielessä. Harleyn ei suostuisi vieläkään lähteä, eikä Robert sillä hetkellä pystynyt koskettamaan vaaleaverikköä.
Joka lähestyi askel askeleelta häntä.

Toisen silmät nousivat hetkeksi kohtaamaan Robertin silmät, mutta se katsekontakti tuntui pitkältä, vaikka oikeasti se oli ollut nopea ja lyhyt. Poika sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ei voisi raahata toista ulos väkisin, Robertista ei olisi siihen. Hänhän voisi vahingossa satuttaa tuota heiveröistä neitoa ja sitä poika ei tahtonut.
Hän tunsi outoa tarvetta pitää toinen turvassa ja... Lähellä.

"..." poika aloitti, mutta sai aikaiseksi ja tuskaisen henkäyksen.
"Haluaisiks sä.. Kahvia?" nuorukainen töksäytti tahdittomasti ja katsahti vaaleaverikön hiuksiin toivoen, että tyttö nostaisi katseensa maasta.

Harley naurahti kuivasti, kysyikö Robert haluaisiko hän kahvia? Ajoitus tuskin olisi voinut mennä enempää pieleen. "En", tyttö vastasi ja nosti katseensa vastahakoisesti pojan kasvoihin, hän taisi äsken kuulostaa varsin töykeältä. "Sä et vieläkään ole vastannut mulle", Harley ärähti turhaantuneena ja katsoi Robertiin melkein anelevasti, toinen voisi ihan hyvin avata suunsa ja puhua, toinen voisi olla vaikka vihainen jos ei muuta keksinyt. Mutta kun miehenalku ei ollut... Mitään? Oli hankalaa ymmärtää ihmistä joka päinvastaisesti piti tunteensa ja mielentilansa piilossa, toisin kuin tyttö itse. Se oli vielä hankalampaa hyväksyä, ettei kaikki ihmiset tehneet suuttumustaan tai muita tunteitaan selviksi, vaan pitivät ne mielummin salassa. Se oli väärin.

Vaaleaverikkö ojensi kättään huomaamattomasti Robertia kohti ja otti tuon käden omaansa. Se vaikutti typerältä teolta mutta samalla joku toisteli tytön pään sisällä että se oli oikein, se tuntui oikealta. "Sä et ymmärrä miten turhauttavaa tälläinen on", Harley aloitti ja siirsi katseensa takaisin lattiaan, kuin häpeillen sanojaan. Kevyt puna nousi tytön poskille mutta silti oli korkea aika sanoa ne sanat joiden sanomista Harley oli pitkittänyt siitä hetkestä alkaen kun tajusi ihastuneensa Robertiin. Aluksi se oli vain huvittanut, mutta päivien kuluessa se tunne muuttui jatkuvaksi eikä jättänyt hetkeksikään rauhaan. Tyttö vilkaisi pojan kasvoja nopeasti, "Mä...", hän aloitti mumisten ja puristi toisen kättä hiljentyen sitten. Ei hän pystyisi sanomaan sitä.

Robert tunsi outoa helpotusta, kun Harley nosti katseensa häneen. Mutta samalla olo tuntui raskaalta ja sekaiselta. Miten ihmeessä Rob tästä selviäisi ilman, että haavoittaisi Harleyn tunteita? Poika itse ei tiennyt muita vaihtoehtoja kuin sen, että hänen täytyisi käyttää julmia sanoja saadakseen Harleyn lähtemään.
Asia kuitenkin oli se, että nuorukainen ei tahtonut satuttaa Harleyta edes henkisestikään. Niin, tässä oli ongelma. Hyvin vakava ongelma.

Vastannut. Niin, Robert ei todellakaan ollut vielä vastannut Harleylle. Eikä hän vastaisikaan. Ei hän osaisi vastata toisen kysymykseen.
Yhtäkkiä jokin lämmin tarttui pojan kädestä ja tummansiniset silmät laskeutuivat alas. Harleyn hento käsi oli ottanut Robin käden omaansa. Se tuntui huumaavalta, täydelliseltä. Mutta samalla niin väärältä ja turhauttavalta. Vaaleaverikkö puhui taas ja laski katseensa alas. Robert oli jo kohtamassa toista kättään nostaakseen tytön katseen takaisin omiin silmiinsä, mutta käsi kuitenkin pysyi liikkumattomana vierellään. Eikä käsi olisi edes noussut, olihan käsi yhä kipsiin paketoitu. Rob tuijotti toisen päälakea pettyneenä, pettyneenä itseensä ja omiin tuntemuksiinsa. Tyttö ei takuulla osannut edes aavistaa, millaista taistelua Robert kävi sillä hetkellä mielessään. Hänen teki mieli tehdä jotain sellaista, mitä ei koskaan aikaisemmin ollut tehnyt. Tai siis mitä hän ei ollut tehnyt Christinan kuoleman jälkeen. Nuorukainen oli toki ollut samanlainen hulivili nuorempana, jolloin kaikki oli vielä ennallaan. Mutta nyt kaikki oli toisin, kaikki oli niin tuntematonta ja samalla niin pelottavaa.

Harleyn puristaessa kovemmin pojan kättä ei Robert voinut olla enää tekemättä mitään. Ei, hänen kehonsa vaati liikuttamista, hän oli seissyt paikoillaan jo aivan liian kauan.
"Harley.." Robert aloitti hiljaa, raskaasti.
"Anna anteeksi", poika kuiskasi ja veti kätensä irti Harleyn otteesta. Kuka tahansa, joka tunsi Robertia edes vähän olisi aavistellut, että nyt Robert kaikkoaisi paikalta. Mutta ei, sitä hän ei tehnyt. Hän ei todellakaan liikkunut askeltakaan kauemmaksi Harleysta, vaan nosti liikkuvalla kädellään Harleyn kasvoja ylemmäs ja antoi tummansinisten silmiensä porautua syvälle tytön sinisiin silmiin. Sitten hän vain toi hitaasti kasvojaan lähemmäs toisen kasvoja, henkäisi hiljaa aivan tytön kasvojen edessä, kun hän vihdoin ja viimein teki jotain sellaista, mikä muuttaisi hänen elämänsä ehkä pysyvästi. Tai sitten ei, mutta tällä hetkellä Robert ei todellakaan ajatellut mitään moista.
Niin, Robert Hamilton tosiaan painoi varovaisesti huulensa Harley Ayresin huulille ja suuteli tätä hyvin hellästi ja varovaisesti kuin peläten rikkovan hennon tytön.

//... Anteeksi hitti? 8-)

Vaikka Harley oli edelleen jännittynyt, häntä rauhoitti suunnattomasti se, ettei Robert ainakaan ollut poistunut paikalta järkyttyneenä ja suivaantuneena. Hän ei kuitenkaan ollut valmis tekemään mitään muuta, kuin tuijottamaan lattiaa ja pitelemään toisen kättä omassaan. Senhetkistä tunnetilaa voisi kuvitella helposti; pelottava ja outo, mutta samaan aikaan siinä oli jotakin, mikä tuntui niin tajuttoman hyvälle. Sitten se tunne katosi Robertin pahoitellessa ääneen, samalla kun poika irroitti kätensä Harleyn otteesta. Hän säpsähti pienesti, melkein huomaamattomasti ja kohotti katseensa poikaan, yrittäen silmillään hakea syytä äskeiseen. Se, ettei Rob lähtenytkään minnekkään, sai valtaisan helpotuksen aallon kulkemaan tytön lävitse. Toisen kosketus kasvoilla sai vaaleahiuksisen kääntämään katseensa tuon silmiin, Harley oli yllättynyt ja ymmällään pojan käytöksestä, miksei tuo lähtenytkään pois.

Suudelma oli varmasti vihoviimeinen asia, jota Harley olisi osannut odottaa, etenkin Robertin kohdalla. Se oli täydellinen yllätys, vaikka se tietyistä syistä oli ennalta arvattavissa. Tämänkö takia miehenalku oli vältellyt häntä koko sen ajan, ja käyttäytynyt jäykästi ja melkein koppavasti? Sillä hetkellä kaikki suuttumus Robertia kohtaan tuntui katoavan, ja ne tunteet, joiden olemassaolon Harley oli itsekkin kieltänyt, tuntuivat puskevan todellisina esiin. Vaaleaverikkö vastasi suudelmaan epäröiden ja varovaisesti, mitä jos tämä olisi Robin osalta pelkkä hetken mielijohde jota poika tulisi hetkeä myöhemmin katumaan? Silti hänen oli hyvä olla siinä tilanteessa, ja siinä hetkessä, eikä hän olisi missään nimessä edes halunnut pois.

Vaaleaverikkö erkaantui piirun verran kauemmas nuorestamiehestä ja tutkaili tuon silmiä omillaan, "Mitä sä pyydät anteeksi?", hän kysyi hiljaa ja ymmällään. Robertin ajatuksia näytti olevan mahdoton lukea, tuo oli niin hyvä peittämään mielialansa ja tunteensa, se oli pelottavaa ja harhauttavaa. Ja se sai väkisinkin Harleyn tuntemaan itsensä typeräksi, eihän hän edelleenkään tiennyt pojasta melkein mitään, hän vain kuvitteli tuntevansa toisen... Eikö niin? Äskeinen oli vain Robin päähänpistos ja hetken mielijohde, ei mitään muuta. Tyttö tunsi itsensä hulluksi ja vainoharhaiseksi, vaikka tiesi itsekkin ajatuksensa typeriksi ja turhiksi, eihän kukaan suudellut ketään vain siksi ettei keksinyt muutakaan.... Varsinkaan Robert.

--- eiip mittiin <:

Robert yllättyi hienoisesti, kun Harley vastasi hänen suudelmaansa. Ei sillä, että Robert muka ei olisi yllättynyt itse omasta teostaan. Hän oli aivan oikeasti mennyt suutelemaan Harleyta. Poika ei olisi uskonut ikinä tekevänsä moista, mutta jotenkin jokin oli ottanut hänet valtaansa ja pistänyt tekemään tällaista.
Mutta nuoren herra yllätykseksi, hän piti tästä. Niin, hänet oli täyttänyt outo lämmin tunne, mitä hän ei vielä koskaan ollut tuntenut elämänsä aikana.
Tosin samalla poika tiesi, että hän leikki vaarallista leikkiä itsensä että Harleyn kanssa.

Juuri kun poika oli aikeissa irrottautua jo jonkin hetken kestäneestä suudelmasta, ehti Harley erkaantua ensimmäisenä. Robert veti syvään henkeä ja yritti kasata ajatuksiaan, jotka vilisivät liian nopeasti päässä. Tyttö seisoi yhä hänen edessään eikä toinen nähtävästi ollut aikeissa siirtyä kauemmaksi. Hetken aikaa Robertin onnistui seisomaan paikoillaan, mutta sitten hänen jalkansa peruuttivat automaattisesti askeleen taaemmas. Syytä tähän liikkeeseen poika ei tiennyt.
Mutta hänen olisi vastattava tytön kysymykseen, edes tämän kerran.

"Mä pyysin anteeksi mun käyttäytymistä ja sitä, että... Että mä suutelin sua", Robert vastasi viimein ja käänsi tuskaiseksi muuttuneen katseen pois Harleyn silmistä. Niin, nyt Robert tosiaan katui tekemisiään.
"Mä en enää itekää tiedä, mitä mä haluan", poika puhui sekaisesti ja nosti toisen kätensä hiustensa sekaan. Mitä hän halusi, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Hän ei osannut lukea tunteitaan.

Robertin vastaus oli juuri sellainen, mikä oli pojan suusta odotettavissa. Harley tunsi itsensä jälleen astetta epävarmemmaksi toisen sanojen vuoksi, vaikka hän ei katunut tippaakaan äskeistä suudelmaa eikä edes epäystävällistä käytöstään hetkeä aiemmin. "Älä pyydä anteeks", tyttö huokaisi pyytävästi ja tutkaili silmillään hetken asunnon seiniä. Ei hänkään tiennyt sillä hetkellä alkuunkaan, mitä hän halusi, oikeastaan hän ei tiennyt mitään. "Sun pitää ottaa selvää mitä sä haluat", Harley hymähti ja kohotti suupieliään niin, että kasvoilla näytti koreilevan hetken jotakin hymyn tapaista. Tuntui typerältä seistä keskellä olohuonetta ja tuijotella vuoroin lattiaa ja vuoroi edessä seisovaa Robertia, vaikka kumpikin pysyi samaan sävyyn vähäpuheisina. Harley tunsi edelleen pistävän tunteen jossain sisimmässään, se oli sellainen tunne joka tuntui kun piti kertoa jollekkin jotain, mutta ei vain saanut sanottua yhtään mitään. Ja Harley halusi sanoa Robertille jotain.

Ei hän kuitenkaan uskaltanut kertoa, ei vielä, tuskin myöhemminkään. Hän ei halunnut säikäyttää Robertia, toinen saattaisi ruveta jälleen välttelemään ja pakoilemaan. Sitä tyttö ei halunnut, ei enään. Hetken aikaa hiljaisuuden rikkoi vain kellon tikitys, Harley ei keksinyt mitään sanottavaa, eikä mitään järkevää sanottavaa tuntunut edes olevan. "Mä..." vaaleaverikkö aloitti jälleen kerran ja keräsi rohkeutta ja itsevarmuutta sanoa sen, mitä oli yrittänyt kertoa jo aiemminkin. Turhautunut huokaus karkasi tytön huulilta ja katse käännettiin pois Robertin silmistä, "... Mä pidän susta", Harley sai vihdoinkin kakaistua ulos ja henkäisi syvään, olo tuntui paljon helpommalta ja kevyemmältä kun taakka oli pois sydämeltä

- - - sori laatu, oon juonut D:

Kuullessaan tytön huokauksen korviinsa Robert vilkaisi nopeasti Harleyn suuntaan. Ilmeisesti vaaleaverikkö ei ollut pistänyt hänen lyhyttä suudelmaansa pahakseen. Harleyn sanat tuntuivat samalla lämmittävän mieltä, mutta samalla taas enteilevän vain pahaa.
Aivan, jos tämä pääsisi nyt riistäytymään käsistä, niin tällä olisi hyvin karu loppu. Robertin näkemyksen mukaan. Niin, Robert ei kyennyt näkemään itseään onnellisena. Hänet oli luotu yksin, eikö niin? Jos hän kiintyisi johonkuhun, se joku varmasti riistettäisiin häneltä ennen pitkään. Niin se aina meni.

Mitä Rob halusi? Voisiko joku ketoa sen hänelle, tälle hämmentyneelle ja eksyneelle nuorukaiselle, joka tahtoi kyllä itsekin tietää, mitä hän halusi.
Harleyn paljastukseen poika reagoi jähmettymällä. Hän tosiaan jähmettyi, katse ei edes noussut maasta Harleyhin. Vaaleaverikkö oli sanonut... Pitävänsä hänestä. Pitävänsä Robertista.
Tätä Robert oli pelännyt. Hän oli pelännyt näin käyvän, mutta jotenkin hän vain ei ollut onnistunut varautumaan moiseen. Olisihan hänen pitänyt aavistaa, että jos hän käyttäytyisi niin lempeästi ja ystävällisesti Harleyta kohtaan, toinen jossakin vaiheessa ihastuisi häneen.
Jokin tunne pojan sisässä halusi vastata myöntymällä toiselle, mutta suurempi osa hänen tunteistaan ehdotti nopeaa perääntymistä. Pakenemista. Tämä ei voinut jatkua. Ei, tämä oli jo karannut liian pitkälle. Robert ei kestäisi sitä, jos Harleylle tapahtuisi jotain ikävää, jotain pahaa.

"... Anteeks.." ääni oli vain hiljainen kuiskaus, josta kuulsi tuskaisuus. Tämä sattuisi sekä häntä että Harleytä. Robert tosin epäili, että tämä särkisi häntä enemmän kuin tyttöä. Harley selviäisi tästä varmasti, toinen oli vahva.
"Mut mä en voi..." poika selitti hiljaa päätään pudistellen. Viimein katse nostettiin maasta tytön sinisiin silmiin. Robertin silmistä paistoi pahoittelevuus ja kärsivyys.
"Mä en voi palauttaa sulle samanlaista tunnetta... Se suudelma oli nopea mielenjohde", Robert puhui sitten vakaalla äänellä, vaikka henkisesti poika oli särkynyt moniin palasiin. Miten valehteleminen onnistui näinkin hyvin?
"Mä oon pahoillani, että annoin itestäni tällaisen kuvan", Robert lopetti sanansa vahvasti, aivan kuin hän ei välittänyt yhtään, vaikka oikeasti hän välittikin. Voi, ja kuinka hän välittikään.
Harley lähtisi näiden sanojen jälkeen, se oli melko varmaa. Kuka muka kestäisi tällaista puhetta, kun nuorukaisella oli itselläänkin vaikeaa pysytellä järkevänä.

Tämä oli taas niitä hetkiä, jolloin texaslainen tosiaan mietti, miksi hän ei päästänyt ihmisiä lähelleen. Miksi hän ei voinut antaa valtaa tällaiselle tunteelle, joka sai hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi. Mutta vastaus tuli liiankin nopeasti mieleen - hän ei tahtonut kokea samanlaista menetyksen tuskaa, jota oli siskonsa takia tuntenut. Robert ei tahtonut kokea enää minkäänlaista tuskaa.
Tosin tämä tunne melkein veti vertoja menettämisen tuskalle.

//... Lallatilaaaaa~

Harley toivoi että häntä olisi siunattu taidolla, jolla hän kykenisi pitämään suunsa kiinni ja tunteensa piilossa. Hän vihasi itseään, todellakin. Miksi hän ei osannut olla kylmän rauhallinen, miksi hän ei osannut olla hiljaa mistään? Robertin sanat satuttivat, ihan kuin puukoniskut olisivat lävistäneet rintakehän, eivätkä keuhkot kyenneet vetämään ilmaa sisälleen. Harley tunsi väkisin pintaan puskevat kyyneleet, edes aikoinaan kotoa lähteminen ei tuntunut näin pahalta. Asiaa pahensi se että hän oli loppujen lopuksi täydessä epätietoisuudessa, hän ei voinut tietää oliko Robert tarkoittanut sanojaan vai keksinyt muutaman valheen päästäkseen tytöstä eroon. Vaaleaverikkö käänsi katseensa sivulle päin ja pyyhki muutaman silmäkulmaan ja poskipäälle valuneen kyyneleen kämmensyrjäänsä, hän tunsi itsensä niin mitättömäksi. Lyhyt ja tuskastunut huokaus pääsi tytön huulien välistä ulos ja tuo piti edelleen katseensa naulittuna seinään, hän ei taatusti katsoisi Robertiin enään ikinä.

Oli monia kysymyksiä, joita Harley olisi halunnut kysyä toiselta. Mutta hän ei kysynyt, eihän poika muutenkaan olisi antanut niihin vastausta, ainakaan todennäköisesti. Mitä Robert pelkäsi? Miksi toinen oli antanut hänelle käsityksen jostain mitä ei oikeasti edes ollut? Vaaleaverikkö ei tajunnut edes lähteä, vaikka hän halusi poistua nuorukaisen läheltä mahdollisimman kauas, torjutuksi tulemisen tunne ei kerta kerran jälkeen helpottanut... Ei ikinä. Jälleen yksi huokaus rikkoi hiljaisuutta hetken aikaa, ja käsi kävi jälleen poskella korjaamaan talteen muutaman karanneen kyynelen. Tuntui heikolta itkeä, eikä se edes helpottanut mitään, ei oloa eikä mieltä. Jollakin tavalla Harleyta suututti Robertin käytös, ajoittain se tuntui niin koppavalta ja itsekkäältä että tyttö olisi halunnut ravistella nuorukaisen takaisin maan pinnalle. Mutta hänellä oli aavistus, ettei Robert kaiken sen viileyden alla ollut oikeasti itsekäs, tälläinen tilanne vain puski väkisinkin sellaiset ajatukset mieleen.

Robertin huomatessa Harleyn kyynelehtivän tunsi poika pistoksen sydämessään. Hän oli tehnyt jotain väärin, jotain niin väärin, että hän tiedosti sen itsekin. Tuntui pahalta saada Harley itkemään, hän ei pitänyt tästä tilanteesta lainkaan. Rob ei tahtonut saada ketään itkemään, mutta ymmärsi kyllä, että hän oli sanonut hyvin julmasti toiselle. Mutta mitä muutakaan hän voisi muka tehdä? Hän ei voisi päästää Harleytä lähelleen, ei vain voisi! Vaikka hän tahtoikin, ja paljon muuten tahtoikin. Se vain ei... Ei käynyt.
Vai kävisikö? Voisiko Robert yrittää muuttua, muuttaa luonettaan ja yrittää edes kerrankin kuunnella vuorostaan sydäntään eikä järkeä, joka takoi silläkin hetkellä vain sitä, että poika ei saisi jatkaa ajattelujaan pidemmälle.

Nuorukainen huokaisi vuorostaan, raskaasti ja tukahtuneesti. Robert käänsi Harleylle selkänsä ja katsoi eteensä tyhjyyteen. Hän yritti saada ajatuksensa jonkinlaiseen kuntoon, mutta hän vain pelkäsi menneensä entistä enemmän sekaiseksi.
Mitä hänen pitäisi tehdä?

"... Mitä mun pitäis sun mielestä tehdä.." Robert sanoi hiljaa, ei lainkaan kysyvästi, vaikka lause olikin kysymys. Hän ei kääntynyt tyttöön päin, katsoi vain eteensä tyhjyyteen edelleen.
Poika oli täysin hukassa.

Robertin kysymys tuntui siihen hetkeen juuri sopivalta, ja samalla todella epäsopivalta, koska Harley ei tietänyt siihen yhtäkän järkevää vastausta. Tyttö rykäisi ja tuhahti itsekseen, tutkaillen seinää sinisillä silmillään. "Älä kiellä itseltäs kaikkea sitä, mitä sä voisit menettää... Koska siinä sä menetät paljon enemmän", hän mumisi hiljaa ja epäselvästi. Niin, jos ei päästänyt ketään lähelleen koska pelkäsi jonkun menettämistä, menetti siinä samalla kaikki sellaiset asiat mitkä olisi mahdollista kokea. "Kaikki menettää jotain, siltä ei säästy... Päätit miten tahansa sä menetät aina, mutta haluatko sä oikeasti menettää kieltämällä itseltäs jotain, mikä antaisi enemmän takaisin?", tyttö jatkoi ääni vielä hiukan vapisten.

Koko lause tuntui päättömältä, siinä ei ollut päätä eikä häntää eikä Harley osannut perustella vastausta Robertin kysymykseen mitenkään. Hän vain puhui mitä ajatteli, mitä hän todella oli mieltä. Hiljalleen katse kääntyi miehenalkua kohti, toinen oli kääntänyt hänelle selkänsä. Vaaleaverikkö tutkaili Robia katseellaan ja sipaisi kasvoille valuneen hiussurtuvan korvansa taakse, pois kasvoja peittämästä. "Mä vaan pyydän että sä et valehtele mulle, se satuttaa mua sata kertaa enemmän kuin totuus", Harley pyysi arkaillen ja silmäili nuorenmiehen olemusta.

Miten Harley osuikaan niin oikeaan sanomisissaan? Menettää, Robert pelkäsi menettämistä. Se oli ollut jotenkin tiedossa, mutta jonkun muun sanomana se kuulosti... Naurettavalta idealta vältellä läheisyyttä. Ei kai se voinut olla ainoa syy siihen, miksi Robert ei tahtonut luoda syvempiä ihmissuhteita? Se ei voinut olla ainoa syy, sillä... Ei se vain voinut!
Hölmö, älä ajattele pidemmälle!

Robert kääntyi sulavasti ympäri, kun toinen oli puhunut satuttamisesta. Tummansiniset silmät kohtasivat Harleyn silmät, uskomattomat siniset silmät, joita Rob katseli eksyneenä.
Hölmö, mikä hölmö poika olikaan ollut! Oli aivan järjetöntä yrittää kieltää näitä tuntemuksia, nytkin poika ihmetteli, miten hän oli kestänyt tämän silloin ensimmäisellä kerralla. Ihmekös, kun se oli ollut yhtä kidutusta.
Pitäisikö hänen nyt vain.. Antaa periksi? Katsoa, mihin tämä johtaisi? Olisiko siinä mitään järkeä, teiniromanssi... Ne eivät koskaan päätyneet hyvin. Harva pysyi yhdessä pidempään. Mutta ne, jotka pysyivät, olivat onnellisempia kuin koskaan.
Onnellinen. Voisiko Robert tosiaan olla... Onnellinen? Edes pienen hetken verran? Uskaltaisiko hän toivoa sitä itselleen, hänelle, joka oli tappanut toisen ihmisen?

"Harley..." Robert aloitti ja henkäisi hiljaa, toivottomana.
"Sä et edes... Sä et tunne mua..." poika puhui ja katsoi tyttöä yhä silmiin. Nuorukainen oli jo ottamaisillaan askeleen lähemmäs tyttöä, mutta jäikin paikoilleen. Hän ei tahtonut pelästyttää hentoa vaaleaverikköä.
Ei tahtonut pelästyttää. Miten peloissaan tyttö olisikaan, kun kuulisi Robertin pimeästä menneisyydestä?
"Jos sä tietäisit, mitä mä oon tehnyt, sä... Sä et seisois siinä", Rob sanoi surullisen varmasti ja hänen katseensa murheellistui. Hetken aikaa poika keräili sanojaan, kunnes oli valmis sanomaan ne ääneen.
"Jos sä nyt lähdet, mä ymmärrän täysin. Mä en oletakaan, että sä jäisit tän jälkeen, sillä harva selväjärkinen jäisi. Jos sulla on järkeä, sun itsepuolustusmekanismi menee päälle ja sä ymmärrät välttää mua jatkossa.." Robert puhui vakaasti ja varmasti. Hän tiesi, mitä tämän paljastaminen merkitsisi. Tässä voisi käydä huonosti. Hyvin huonosti kävisi, jos Robert joutuisi taas perheensä kanssa pakenemaan huhuja ja solvauksia, miten Texasissa oli käynyt.
Panokset olivat pöydällä ja riski oli otettava. Tämä oli päässyt jo liian pitkälle.

"Mä oon tappanut toisen ihmisen."

Harleyn mielestä Robertin oli pakko valehdella... Ihan pakko. Miten nuoren miehen kaltainen ihminen kykenisi tappamaan jonkun toisen ihmisen? Hän ei pelästynyt, hän ei tajunnut pelästyä. Joku täysijärkinen olisi varmaan paennut kauas koko San Diegosta panikoiden, muttei Harley. Hän ei lähtisi, hän pitäisi pintansa ja koitti näyttää siltä ettei tieto olisi hetkauttanut häntä ollenkaan, vaikka se oikeasti sai ajatukset entistä sekavemmiksi. Hetken aikaa vaaleaverikkö aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla, "Mä... Mua ei haittaa...", hän takelteli sanoissaan ja piti katseensa pojan silmien sijaan toisen takana häämöttävässä seinässä. Oli vaikea olla rento, puhua sujuvasti, vaikka tytön tajunnassa kävi sillä hetkellä melkoinen sekava myllerrys. Harley vilkuili sivusilmällä Robertiin ja huokaisi ääneen, "Mua ei haittaa mitä sä olet tehnyt... Sun ei tarvitse olla täydellinen, sun ei pidä olla täydellinen". Tuntui siltä että nuorimies asetti liian kovat rajat ja tavoitteet itselleen, oli turhaa kokea omantunnontuskia jokaisesta tekemästään virheestä, jopa niistä pienimmistäkin. Kaikki niitä tekivät, jokainen, joka päivä, koko elämänsä ajan.

Tyttö ei keksinyt yhtäkään järkevää ja käypää lausetta, jolla hän olisi saattanut saada selvennettyä ajatuksiaan Robertille. Eihän toinen edes kuunnellut, ei astunut edes hetkeksi hänen saappaisiinsa. Ja vaikka olisi, siltä se ei ainakaan vaikuttanut. Harley otti muutaman erittäin epävarman ja varovaisen askeleen lähemmäs miehenalkua ja kohotti katseensa tuon silmiin. "Mulla ei ole järkeä, mä en ole selväjärkinen, ja mä en ole lähdössä", hän lausui selkeästi ja rauhallisesti.

Harleyn sanat olivat hämmentäviä, järkyttäviä. Miten niin muka toista ei haitannut se, että Rob oli tappanut jonkun? Robert oli tappanut, murhannut jonkun toisen ihmisen! Sitä ei voisi noin vain jättää huomioimatta, se oli kamala teko. Kamalin teko, mitä voi elämässään tehdä! Ja Harleyta ei muka haitannut?
"Harley, mieti vähän!" nuorukainen henkäisi ja pyöräytti silmiään.
"Mä en oo täydellisyyttä nähnytkään, oon kaukana siitä. Se, mitä mä tein pari vuotta sitten, tulee aina vainoamaan mua. Mä en pääse siitä eroon. Se on osa mua", poika yritti selittää, mutta lopulta hän vain puristi silmänsä tiukasti yhteen ja hieraisi ohimoaan.

Mutta Harley seisoikin sitten jo lähempänä ja sanoi, ettei olisi lähtemässä. Robin tummansiniset silmät katsahtivat hetkeksi aikaa tytön sinisiin silmiin, mutta katse siirtyi hitaasti sivulle.
"Mutta sun pitäis.." nuori herra mutisi surullisena ja tuijotti hetken aikaa poissaolevasti huoneen seinää.

"... En mä sitä kuitenkaan ihan tarkotuksella tehnyt.." kuului vaimeat sanat Robertin suusta. Niin, hän puhui yhä toisen ihmisen tappamisesta, siitä, kuinka kaikki oli käynyt liian nopeasti.

"Sä käyttäydyt niinkuin sä pyrkisit johonkin täydellisyyteen!" Harley ärähti ja katsoi Robertiin kulmiensa alta. Robert ei sitten vaikuttanut ymmärtävän, tai sitten Harley itse esitti asiat niin epäselväsi ettei kukaan tajunnut niitä. Vaihtoehtoja oli monia, mutta vaaleaverikkö oli alkanut menettämään malttiaan eikä hän enään jaksanut väittää vastaan. Luovutus. "Miten vaan", tyttö totesi vaisusti ja värittömästi silmäillen eteistä, ehkä hän nyt lähtisi. Se tuntui hyvältä ajatukselta, joka oli mahdoton toteuttaa. Hän ei halunnut lähteä. "Mä en mene", Harley vänkäsi vastaan, "Miten sä voit vihata itseäs niin paljon että kiellät itseltäs kaiken mikä voisi tehdä sut vähänkin onnelliseksi?!", tyttö jatkoi korottaen ääntään. Hänen teki mieli paiskoa tavaroita, miten mieltä hetkeä aiemmin hallinnut ilo ja lämpö oli vaihtunut vihaisuuteen ja turhautuneisuuteen. Robert saisi tehdä mitä halusi, erakoitukoot vaikka kokonaan, Harley ei välittäisi. Ei välittäisi... Se oli vale, kyllä hän välittäisi, ja paljon. Vaaleaverikkö oli vihainen nuorellemiehelle, hän ei halunnut mitään muuta kuin että toinen olisi edes hiukan onnellisempi.

Mutta mistä hän tiesi mikä teki Robin onnelliseksi? Ei ainakaan yksinäisyys, ei se voinut olla niin. "Sä et voi taas vältellä mua... Mä en halua että sä välttelet", Harley mumisi hiljaa ja käänsi katseensa pois Robertin kasvoista, häntä hävetti. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä heikoksi, kun alentui sillä lailla anelemaan jotain ihmistä. Se oli heikkoa. Mutta hän olisi hävennyt paljon enemmän jos olisi esittänyt väliinpitämätöntä ja poistunut paikalta sanomatta sanaakaan, nyt hän ei valehdellut. Harley ei halunnut päästää Robertia enään käsistään, viimeiset kolme viikkoa olivat olleet pitkästyttävää ja hidasta helvettiä.

"Mä en todellakaan pyri täydellisyyteen. Kukaan ei voi olla täydellinen! Mä en edes voi pyrkiä täydellisyyteen, vaikka haluaisinkin. Mä en ansaitse onnellisuutta sen jälkeen, mitä mä tein ", Robert purki tuntemuksiaan hallitsemattomasti ja hänen kätensä, joka ei ollut kipsissä, huitoi välillä ilmaa.
Oli outoa puhua Harleylle niistä tunteista, jotka hän oli kaikilta salannut. Kukaan ei tiennyt sitä katkeruuden ja turhautumisen määrää, mikä oli vallonut pojan sisässä monia vuosia. Niiden kanssa hän oli oppinut elämään, mutta helppoa se ei todellakaan ollut.

Tummatukka huokaisi raskaasti ja väsyneesti tytön sanoille välttelemisestä. Eikö vaaleaverikkö ollut ymmärtänyt, mitä tämä tilanne oli tuonut mukanaan?
"En mä voi sua enää vältellä, kun.. Kun tiedät musta niin paljon", poika puhui hiljaa ja katsoi alaviistoon.
"Ja mä en ehkä enää vois edes vältellä sua. Mulla ei oo siihen enää voimia.." Robert kuiskasi ja henkäisi hiljaa. Olo tuntui tietenkin kevyemmältä, mutta epämääräiset tuntemukset saivat hänet edelleen hämmentyneeksi.

Miksi ei ollut helppoa selittää Harleylle sitä, että miksi Rob ei voisi kuvitella itseään onnellisena? Pojan ajatuksissa asia oli täysin selvä: se, joka on tappanut toisen ihmisen, ei voisi olla enää ikinä onnellinen. Robert oli jo tottunut ajatukseen, että hän eläisi loppu elämänsä yksin. Christinan kuoltua läheisempi kontakti naisväkeen oli vähentynyt huomattavasti, eikä Robert enää uskonut tulevansa kovin läheiseksi kenenkään naispuolisen kanssa.
Ja nyt tässä hänen edessään seisoi Harley, sievä vaaleaverikkö, jolle Rob oli mennyt paljastamaan yhden synkän puolen menneisyydestään.
Tässä tulisi tosiaan käymään huonosti.

Miksi Robert ei voisi olla onnellinen? Harley uskoi, että poika ei olisi ikimaailmassa tappanut ketään ilman syytä, tahallaan ja suunnitellusti. Suuttumus tuntui kasvavan jossain mielen ja olemuksen sopukoissa, eikä vaaleaverikkö edelleenkään ymmärtänyt Robertin pointtia onnellisuusteoriasta. "Silloin kun sä kiellät itseäs päästämästä jotain ihmistä lähelles, sä et kiellä silloin jotain vain itseäs", hän lausui vakaasti ja rauhallisesti. Harley ei selventänyt lausettaan sen enempää, hän jätti sen Robertin pähkäiltäväksi.

Harley puisteli päätään ja hieraisi niskaansa, olisi väärin saada kunnon raivokohtaukset nyt, eihän Robert ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Ainakaan tahallisesti. Tyttö ei hievahtanutkaan paikaltaan, hän tuijotteli vuoroin lattiaa ja vuoroin seinää, antaen ajatustensa myllertää ja pauhata rauhassa. "Sä voit sanoa mulle, jos sä et halua nähdä mua, tai muuta vastaavaa" vaaleaverikkö aloitti ja vilkaisi nopeasti Robertin sinisiin silmiin. "Mutta niinkuin mä sanoin, että älä valehtele mulle", hän jatkoi vaisummin ja piti katseensa pois toisesta. Harley tunsi olonsa väsyneeksi, ihan kuin seinille olisi puhunut, tuntui ettei mikään hyödyttänyt mitenkään, ja kaikki oli turhaa.