I'd give you my soul, but i already sold it

Robert ajautui hetkeksi syvälle ajatuksiinsa, sen pystyi huomaamaan hänen silmistään, jotka tuijottivat seinää, vaikka tosiasiassa ne tuijottivat tyhjyyteen. Hän oli alkanut miettiä, miten ihmeessä tilanne oli päässyt karkaamaan käsistä. Poika olisi voinut valehdella, alusta alkaen. Nuori herra olisi voinut selittää, että hänellä oli tyttöystävä. Niin, se nyt viimeistään olisi karkoittanut vaaleaverikön hänen luotaan.
... Mutta sitähän Rob ei tahtonut.

Harleyn sanat sanat hätkähdyttivät nuorukaisen hereille ja tummansiniset silmät siirrettiin hajamielisesti takaisin tyttöön.
"Kyllä mä haluan nähä sua", Robert vastasi. Hänen sanoistaan suorastaan kuulsi vilpittömyys. Niin, ehkä pojan olisi aika muuttua. Ehkä hän voisi yrittää muuttua, Harleyn tähden. Mutta muuttuminen tulisi olemaan hankalaa, sillä poikahan vieroksui naisten lähelläoloa. Tosin nyt, kun hän oli vaaleaverikön lähellä, hänellä ei ollut niin vaikeaa kuin hän oli kuvitellut.

Robert pisti ylös Harleyn nuutuneen olon, joka sai sitten nuorukaisen olon hieman vaivaantuneeksi.
"Anteeks, sä.. Sä oot joutunut tänään aika koville mun kanssa... Tahtoisitko sä jotain, syötävää?" Rob alkoi hermostuksissaan puhua ja toivoi, että Harley suostuisi viimein vaihtamaan aihetta johonkin hieman kevyempään.
Eikä Rob tahtonut toisella olevan epämiellyttävä olo.

Robertin yritys vaihtaa puheenaiheitta tuli juuri oikeaan kohtaan, maltin menettäminen oli ollut jo lähellä, ja Harley ei halunnut suutuspäissään sanoa toiselle asioita, joita hän olisi katunut jälkeenpäin. Pienen pieni hymynpoikanen kiskoi suupieliä hieman ylöspäin, mutta tyttö silmäili edelleen mielummin lattiaa kuin nuoren miehen kasvoja. "Tota... Joo", hän vastasi hiukan vaisusti ja kohotti ryhtiään siirtäen katseensa keittiön puolelle. Tuntui mahdottomuudelta olla täysin oma itsensä ja käyttäytyä luonnollisesti äskeisen keskustelun jälkeen, mutta ainahan sitä olisi hyvä yrittää, eikö? Harley vaivautui jo vilkaisemaan Robertiin päin ja haroi hiuksiaan kiusaantuneena, kumpikaan ei näyttänyt tekevän minkäänlaista aloitetta siirtyä keittiöön.

Jokin sai Harleyn kävelemään rauhallisin askelin keittiöön päin, tyttö jäi norkoilemaan pöydän viereen ja siniset silmät tutkivat ympäristöä paremman tekemisen puutteessa. Kevyt puna oli noussut tytön kasvoille aiemmin, eikä se tehnyt elettäkään laantuakseen pois. "Hhhmm... Tarvitko sä apua?", vaaleaverikkö aloitti vaivaantuneesti ja hieraisi niskaansa, totta puhuen hänellä oli aivan järkyttävä nälkä. Ruokailut olivat sinä päivänä jääneet välille, ja maha tuntui huutavan ruokaa, mutta sitä Harley ei tohtinut kertoa. "Siis... no, jos sä ajattelit ihan jotain kunnon ruokaa tehdä? Ei sun toisaalta tarvitsis, mä voin käydä jossain syömässä ennenkun meen kotiin... Tai siis", tyttö puhui hermostuksissaan ihan ohi suunsa ja takelteli sanoissaan.

Robert jostain kummasta syystä yllättyi, kun Harley vastasi myöntävästi ruokakysymykseen. Vaaleaverikkö oli siis todellakin jäämässä, ei ollut lähtemässä?
Ja sittenkös blondi oli kadonnut olohuoneesta keittiön puolelle, jonne Rob nilkutti hitaasti perässä.

Mitä ihmettä hän oikein tarjoaisi Harleylle? Pojan kaapit ammottivat tyhjyyttä, hän oli elänyt äidin tuomilla pöperöillä ja ravintoloista tilaamillaan ruuilla. Tämähän meni noloksi.
"Joo, tota.." nuorukainen aloitti vastaamisen Harleyn kysymykseen avusta ja poika raapaisi kevyesti poskeaan.
"Okei, sanon suoraan. Mulla ei oo mitään kaapeissa", Rob myönsi ja katsahti nolona tyttöön. Sen jälkeen katse siirtyi Harleyn vieressä olevalle pöydälle, jossa oli pari esitettä, muunmuassa parin pizzerian ja kiinalaisravintolan esitettä. Täytyi myöntää, että poika kaipasi jo omatekoista ruokaa, mutta toinen käsi paketissa ruokaa oli melko vaikea valmistaa.
"Ei! Tai siis... Ei, ei sun tartte lähteä. Mehän voidaan tilata jotain?" Robert ehdotti ja kävi sisällään melkoista taistelua. Henkinen itsemurha tuntui olevan jo lähellä. Miten ihmeessä nuori herra käyttäytyikään noin sekavasti? Mihin se rauhallisuus ja tyyneys olivat nyt kadonneet?
"Niin, jos sä vaan tahdot tilata. Ja jäädä", texaslainen tarkensi sanomisiaan ja siirsi katseensa varovaisesti Harleyhin.

Miten naisväen kanssa tuntui yhä olevan niin vaikea olla? Harley tosin tuntui jo paljon tutummalta ja turvallisemmalta kuin kuka tahansa tuntematon nainen, mutta... Silti, vaaleaverikön läsnäolo sai Robin olon hämmentyneeksi ja sekavaksi. Mutta ehkä hän tottuisi tähän, joskus ainakin. Ainakin hän halusi tottua Harleyn läsnäoloon.

Harley hymähti huvittuneena Robertin paljastaessa, ettei hänellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa kaapeissaan. Sormet haroivat hiuksia tytön nyökkäillessä mietteliäänä pojan ehdotuksille, "Joo... No kiinalainen ainakin kelpaisi tähän hätään", hän totesi huomattavasti rennonpaan sävyyn kuin aikaisemmin. Puheenaiheen vaihto oli höllentänyt kiristänyttä ilmapiiriä, ja hyvä niin, tilanne olisi voinut äityä molemmin puolin sellaiseen tilanteeseen että kummatkin olisivat sanoneet asioita jotka olisivat loukanneet ja joita myöhemmin oltaisiin karvaasti kaduttu. "Ja mä tahdon jäädä, ellet sä välttämättä halua potkia mua ovesta ulos", Harley lausahti hetken hiljaisuuden jälkeen ja hieraisi jälleen niskaansa, Robert vaikutti vähintään yhä hämmentyneeltä ja hermostuneelta. "Mä en tahdo että sun on vaikea olla mun seurassa", vaaleaverikö mumisi koittaen kuulostaa jollain tapaa rohkaisevalta, koska ei suoraan sanoen tiennyt, oliko miehenalku sietänyt alusta alkaen hänen seuraansa vain hampaitaan kiristellen.

"Onko sulla minkään hyvän kiinalaispaikan numeroa?", tyttö koitti vaihtaa nopeasti puheenaihetta ennen kuin tutuksi tullut kiusaantuneisuus palaisi ympäristöön.

"Kiinalaista siis", Robert toisti ja hymyili helpottuneena. Olipa helpottava kuulla, että Harleylle kelpasi valmisruoka. Tästä edes poika lupasi itselleen, että hänen kaapeistaan tulisi löytymään edes jotain syötävää, jotta tällaista kiusallista tilannetta ei pääsisi jatkossa tapahtumaan.

Rob ehti napata yhden kiinalaisravintolan esitteen käsiinsä, kun Harley taas puhui. Tähän poika vastasi vain hymyllä, jota Harley ei ollut ennen nähnyt. Jep, nuorukaisen hymystä alkoi viimein tulla aito.
"Jos mä sanon, että mä en päästä sua lähtemään ennen kun ollaan syöty rauhassa, niin lupaatko olla iloisemmalla tuulella?" nuori mies kysyi rauhalliseen, ehkä hieman huvittuneeseen sävyyn, mutta kuitenkin sellaiseen ääneen, että Harley tietäisi Robertin olevan tosissaan; hän ei tahtonut Harleyn lähtevän. Ainakaan vielä.

Yhteisen hyvä vuoksi poika ei vastannut Harleyn muminaan. Poika halusi, että he keskittyisivät nyt vain tähän uuteen puheenaiheeseen, mikä oli ruoka.
"Tässä mulla on joku esite", Rob sanoi ja heilautti kädessä olevaa esitettä.
"Mitäs tilataan?" nuorukainen kysyi kevyeen sävyyn ja ojensi esitteen Harleylle.
"Sä voit päättää, mä voin soittaa."

Robertin ehdotus iloisemmalla tuulella olemisesta sai Harleyn naurahtamaan aidosti, "Okei, mä lupaan", hän sanoi suupielet melkeinpä korvissa asti. Oli mukava ainakin tietää ettei miehenalku ollut hätää kärsimässä vaikka Harley ei suostunut, tai siis halunnutkaan lähteä. Vaaleaverikkö otti toisen ojentaman esitteen käteensä ja ryhtyi tutkailemaan sitä suutaan mutristellen, "Kun on näin paljon vaihtoehtoja niin on vaikeuksia päättää...", tuo mumisi suupielestään mietteliäänä ja jatkoi esitteen tutkimista. "Mä voisin ottaa... hmm... riisiä ja friteerattua kanaa.. ja sit tota... soijakastiketta", Harley lausui hieman epäröiden, koska hän ei ollut aivan sataprosenttisen varma päätöksestään.

"Mitä sä ajattelit ottaa?", tyttö kiinnitti huomionsa Robertiin ja silmäili tuota kysyvänä, "Katso itse, sun pitää kuitenkin napata se numero siitä", hän paasasi ja ojensi esitteen takasin miehenalulle. Harley otti pari askelta keittiön pöydän suuntaan, ja istahti tuolille ristien jalkansa, sormet sipaisivat jälleen hiussuortuvia korvan taakse. "Toisaalta olisin voinut ottaa jotain vähän eksoottisempaa...".

Robert tunsi olonsa paljon rentoutuneemmaksi, kun Harley lupasi olla iloisemmalla tuulella. Hyvä, ehkä tästä päivästä ei sittenkään tulisi niin kauhea kuin poika oli aluksi olettanut.
"Mä otan samaa ku sä", poika vastasi yksinkertaisesti, otti tytön ojentaman esitteen käsiinsä ja alkoi näpytellä numeroa kännykkään, jonka Rob oli ottanut keittiötasolta - siihen kännykkä oli viimeksi jäänyt.

Nuorukainen naurahti vaaleaverikön pohdinnalle siitä, että tyttö olisi voinut ottaa jotain eksoottisempaa. Vaihtaminen oli tosin jo myöhäistä, sillä numerosta vastattiin ja poika teki tilauksen. Tilaus oli nopeasti ohi ja Rob katsahti Harleyhin huvittuneen ja pahoittelevan hymyn risteymänä.
"Sori, nyt tulee friteerattua kanaa riisillä ja soijakastikkeella", tummatukka sanoi ja hymähti huvittuneena.

"Miten koulussa menee?" nuori herra yritti nopeasti pitää yllä kevyttä ja harmitonta keskutelua, jotta hiljaisuus ei pääsisi yllättämään.

"Mä en oo oikein käynyt siellä..." Harley murahti ja sekoitti jälleen hiuspehkoaan hieman nolostuneena. Viime aikoina into ja jaksamus koulun suhteen olivat olleet aikalailla nollissa, aamuherätykset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä ja raskailta. Harley oli jäänyt monena aamuna vain makaamaan sänkyynsä ja silloin tällöin vaivaantunut ilmaantumaan päivän viimeisille tunneille. Lisäksi ilta-ja viikonlopputyöt vaativat omat veronsa, arki-iltaisin työpäivät saattoivat venyä puolenyön myöhemmälle puolelle asti, ja tytön päästyä kotiin tuo oli simahtanut saman tien kun oli pitkäkseen päässyt. "Miten sä oot suorittanut noita koulujuttuja nyt kun oot ollut kotona näin kauan?", Harley kysyi pirteästi ja silmäili Robertin silmiä hetken aikaa. "Kauan niissä ruuissa menee, sanottiinko sielä yhtään?" hän jatkoi kysymystulvaansa malttamattomana ja piirteli sormellaa näkymättömiä kuvioita pöydän pintaan.

"Mulla on kauhea nälkä", vaaleaverikkö ähkäisi nälkäänsä valitellen ja irvisti tuskastuneesti, odottavan aika oli pitkä. Ja tässä tapauksessa se tuntui järkyttävän pitkältä. Robert vaikutti hieman rauhoittuneen, ja se sai tytön paremmalle mielelle, ei hänen seuransa sitten ihan kamalaa ollutkaan. Pieni hymy kohosi Harleyn kasvoille tuon katsellessa miehenalkua tylsyyksissään.

Robert kohotti kulmiaan hienoisesta ihmetyksestä, kun kuuli Harleyn 'koulunkäynnistä'.
"Mikset?" poika kysyi typertyneenä ja vetäisi itselleen tuolin pöydän alta istuutuen sitten mustalle tuolille.
"Et kai sä ihan tahallasi halua jäädä jälkeen opinnoista?" Rob jatkoi kyselemistä, katsoi tummansinisillä silmillään Harleyn sinisiin silmiin tutkivasti, mutta pian hän laski katseensa alas ja haroi toimivalla kädellään tummaa hiuspehkoaan.
"Nykyään se opiskelu on mahdollista ihan verkossa", poika puhui ja hymähti huvittuneena. Niin, viimeiset viikot hän oli viettänyt aikaansa kannettavallaan näpytellen koulutehtäviä, joita oli opettajilta saanut.
"Ne antaa mulle joka viikko tehtäviä, jotka mun täytyy olla tehny viikon loppuun mennessä. Hyvin mä oon mielestäni pärjännyt. Tosin silmät eivät kauaa nauti näytön tuijottamisesta", nuori herra kertoi ja sekoitti hiuksiaan laskien kätensä sitten rennoksi vierelleen.

Tällä kertaa Robert purskahti hiljaiseen nauruun Harleyn kertoessa nälästä. Poika raapi hetken poskeaan ja nosti virnuilevan katseensa vaaleaverikköön.
"Nyt siis selvisi, miks sä olit niin äreä. Toivottavasti ne nyt tuo hyvää ruokaa, että sulle tulis parempi mieli", nuorukainen sanoi huvittuneena.

Harley kohautti vaisusti harteitaan, "Mä oon ollu tosi väsynyt, kun on koulu ja työpaikkakin siinä sivussa...", hän murahti ja ryhtyi naputtelemaan pöydän pintaa kynsillään. "Mutta se varmaan johtuu siitä etten ihan vielä oo tottunut niin raskaaseen vuorokausirytmiin... En ois ikinä uskonut että omassa kämpässä asuminen koituu näin raskaaksi", äänensävyssä oli säväys huvittuneisuutta. Omien siipien kokeilu ei ollutkaan ihan sellaista, miksi Harley sen oli kuvitellut, mutta kyllä tähän totuttaisiin. Vaikka vapaa-aikaa ei jäänyt melkein ollenkaan, niin silti tyttö piti itseään ihan onnellisena, ainakaan hän ei joutunut olemaan neljän seinän sisällä tyhjänpanttina niinkuin Robert. Tuon kommentti nälkäisyyden ja pahantuulisuuden yhteydestä sai vaaleaverikön hekottelemaan aikansa, "Etkö itse olisi vihainen kun talviunilta herätetty karhu jos et olisi koko päivänä syönyt muuta kuin pari leipää?". Ruokailulle olisi riittänyt aikaa vaikka kuinka ja paljon, mutta Harley oli saanut herättyä vasta kahdentoista pintaan, sitten hän oli lähtenyt ostamaan televisiota säästämillään rahoilla. Siinä sivussa mukaan oli tarttunut vaikka mitä tärkeää ja vähemmän tärkeää krääsää. Sellaista krääsää mikä sai jokaisen asunnon tuntumaan kodilta, kun tiettyjä pikkuasioita alkoi kertymään nurkkiin, tauluja, koristetyynyjä ja niin edespäin.

"Kyllä mä uskon että se ruoka on hyvää", tyttö hymähti ja tunsi aivan mahansa kurnivan, ei kuitenkaan kannattanut hotkia, koska siitä aiheutuva närästys ei ollut mitään kaikkein mukavimpaa koettavaa. Hetken aikaa hiljaisuus vallitsi taas tilannetta, Harley tyytyi kuuntelemaan mahansa murahtelua ja sipaisemaan tapansa mukaisesti hiuksiaan korvansa taakse. "Sun täytyy joskus tulla käymään mun kämpässä... Vaikka se ei oo näin siisti kun sun", tyttö puheli hieman ujosti, sillä hän ei tiennyt ollenkaan, miten Robert moiseen suorasanaiseen ehdotukseen reagoisi... Toivottavasti ei ainakaan kauhean huonosti. Asia taisi tosin jäädä unholaan, sillä ovikello soi ruokien saapumisen merkeissä, ainakin Harley oletti niin. "Mä voin mennä avaan", hän hymyili miehenalulle ja pinkaisi ulko-ovea kohti jotta ruokalähetti ei tyystin menettäisi hermojaan odotteluun. Tyttö kaivoi taskustaan rahaa ja avasi oven, nuoren näköinen mies ojensi ruuat vaaleaverikön syliin ja vastapalvelukseksi tuo lykkäsi rahat miehen käteen. "Kiitos!", Harley hihkaisi lähes onnellisena saatuaan vihdoin sylin täyteen ruokaa, hän sulki oven ruokalähetin poistuttua ja kipitteli takaisin keittiön puolelle.

Vaaleaverikkö laski pakkaukset pöydälle ja istahti Robertia vastapäätä tuolille, kiskoen sitä sitten lähemmäs pöytää. "Mulla rupee kohta kuola valuun niinkun jollain koiralla...", hän murahti nolostuneena ja avasi oman pakettinsa, mukaan oli ilmeisesti pakattu syömäpuikot. Niiden käytössä Harley ei ollut mikään mestari, joten syöminen voisi viedä oman aikansa, niin kuin puikkotekniikan oppiminenkin. "Miten näitä käytetään?", tyttö jatkoi entistä nolostuneemmin ja koitti silmäillä Robertin syömistaktiikkaa oppiakseen edes hieman siitä, miten niitä puisia tikkuja edes pidettiin kädessä.

Taas Rob yllättyi Harleyn sanoista.
"Mitä, sä käyt töissä? Mitä sä teet?" nuorukainen innostui utelemaan ja upposi tytön sinisiin silmiin. Oli hienoa kuulla, että toisella oli työpaikka, mikä ei luultavasti liittyisi enää huumekauppoihin. Robert tunsi ylpeyttä, kun oli onnistunut saamaan Harleyn oikeille raitelle, mutta.. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut väsyttää hentoa vaaleaverikköä.
Ja Rob jos kuka tiesi, mitä asuminen omassa asunnossa tarkoitti, olihan nuorukainen itsekin samassa tilanteessa. Tosin töihin hän ei voinut mennä tienaamaan rahaa, mutta onneksi hänellä oli sellaiset vanhemmat, jotka vaikka pakolla tyrkyttäisivät pojalleen rahaa hädän tullen. Rob kuitenkin maksaisi heti takaisin vanhemmilleen, kunhan pääsisi eroon kipseistään ja pääsisi takaisin töihin.

Harleyn ehdottaessa vierailua tytön kämpässä, katsoi nuori herran tyttöä hetken aikaa ilmeettömänä, mutta pian hän nyökkäsi ja toiselle huulenpielelle kohosi hienoinen hymy.
"Joo, mikäs siinä", poika totesi ja yritti tavoittaa tytön katseen, mutta ovikello keskeytti sen. Rob oli jo nousemassa, mutta Harley oli nopeampi.
"Mä maksan-" miehenalku aloitti, mutta ei jatkanut, sillä vaaleaverikkö oli jo kadonnut eteiseen noutamaan tilausta. Voi ehei, Robert ei antaisi Harleyn maksaa ruokia. Rob oli herrasmies, hän maksaisi seuralaisensa aterian.
Joten Rob nousi tuoliltaan ja lähti nilkuttamaan olohuoneeseensa.

Nuorukainen palasi keittiöön lompakkonsa kera ja kaivoi sieltä parisen seteliä, jotka sitten tyrkkäsi Harleyn aterian viereeen. Mitään sanomatta Robert istuutui takaisin tuolilleen ja alkoi availla omaa ateriaansa. Poika otti tottuneesti syömäpuikot käsiinsä, mutta vaaleaverikön nolo paljastus sai Robertin virnuilemaan ja nostamaan katseensa ruuastaan tyttöön.
"Näin", nuori herra sanoi ja näytti, miten hän tarttui kanaan ja pisti sen suihinsa.
"Helppoa", Rob hymisi huvittuneena ja odotti, miten Harley onnistuisi syömään puikkojen kanssa.

Harley tarkkaili silmä kovana Robertin otteita syömäpuikoista ja onnistui hetkellisen räpiköinnin jälkeen aloittamaan ruokailun, "Kyllä mä ainakin omani olisin voinut maksaa...", tyttö protestoi kulmat kurtussa pojan tyrkkäämille seteleille samalla kun uusi kananpala katosi parempiin suihin. Ei Robertin aina tarvinnut olla ihan niin herrasmies, olisi ihan kiva jos tuo välillä örisisi jotain ymmärtämätöntä tai vaikka kaivaisi nenäänsä Harleyn nähden. Aiempi työpaikkakeskustelu oli jäänyt kesken ja tyttö otti asian uudestaan puheeksi, "Tiedätkö sä sen irlantilaista teemaa noudattavan pubin kaupungin länsipuolella? Sielä mä olen töissä, ärsyttävää vaan että se on turistien suosima paikka ja välillä mun on vaikea ymmärtää niiden tilauksia...", Harley selitti hymyillen, olihan hän ylpeä työpaikastaan, vaikka se olikin aiheuttanut ison kasan paineita ja tuntui välillä vievän kaikki voimat.

"Mä oon siis tarjoilijana sielä... Mahtava työilmapiiri korvaa sellasen kiireellisen työn hyvin", hän jatkoi, kunnes ruoka alkoi jälleen kiinnostamaan enemmän. Loppujen lopuksi syömäpuikoilla syöminen oli yllättävän helppoa, vaikka aluksi riisiä ja kanaa oli lennellyt kaikkialle muualle... Paitsi suuhun. Harleyn täytyisi hieman siistiä keittiön pöytää sotkujensa johdosta, olihan Robert sentään maksanutkin ruuat, ja Harley vain sotki. Noloa, ja sivistymätöntä.

"Tää on kyllä hyvää... Mieti jos oisin tilannut jotain mikä ois ollukkin ihan myrkkyä syödä", Harley puheli huvittuneena ja keskittyen samalla syömiseen. Oli epäkohteliasta syödä ja puhua samaan aikaan, mutta toivon mukaan Robert ei katsoisi sitä pahalla silmällä, vaaleaverikkö ei ollut koskaan pahemmin piitannut etiketeistä. Ateria näytti hupenevan kiivasta tahtia, ja tyttö tunsi itsensä kieltämättä kylläiseksi. Toki hän olisi voinut syödä enemmänkin, mutta liian ähkyssä oleminen ei kuulostanut toisaalta yhtään mukavalta. Sitten olisi tullut vain paha olo ja paha mieli, joten Harley oletti saaneensa vatsansa sopivasti täyteen äskeisestä ateriastaan. "Kiitos!", hän hihkaisi tyytyväisenä ja venytteli pienen haukotuksen karatessa huulien välistä. Tyttö nousi tuolilta ylös ja otti kaikki pussukat ja pahvilootat, joihin ateria oli pakattu, käsiinsä ja survoi ne roskikseksi arvailemaansa laatikkoon. Sitten hän nappasi tiskialtaan luona notkuvan rätin ja siisti pöytää sen avulla hieman, jotta sai kaikki yli lennelleet riisit kesytettyä ja nakattua roskikseen. "Mä oon aika possu", Harley kommentoi syömätapojaan ja virnisti ilkikurisesti kasvoille valuneiden hiustensa takaa.

Robertin kasvoille ilmestyi hetkeksi 'niin varmaan' -ilme, kun Harley oli protestoinut tuota maksamisasiaa. Asia nyt kuitenkin vain oli niin, että Rob ei antaisi tytön maksaa.
Pojan kasvoille nousi seuraavaksi hivenen pahoitteleva ilme, kun tyttö oli kysynyt, tiesikö poika sen irlantilaispubin. Ei Rob ihan niin hyvin ollut ehtinyt tähän uuteen kaupunkiin tutustua.
"Eli mun täytyy joku päivä tulla moikkaamaan sua ja tekemään sulle joku hankala tilaus", poika kiusoitteli ja hymyili huvittuneena.

Poika oli jo ehdottamassa, että pitäisiköhän Harleyn suosiolla vaihtaa puikot haarukkaan, mutta lopulta toinen näytti onnistuvan syövän puikoilla ihan hyvin. Robert keskittyi nyt syömään omaa ateriaansa, kun heidän välilleen syntyi hetkellinen hiljaisuus. Pitihän se jonkinlainen ruokarauha olla, että he pystyisivät syömään vatsansa täyteen.
Jälleen poika hymyili huvittuneena vaaleaverikön sanoille.
"Niin, ja sitten sä oisit viettänyt lopun illan mun kylppärin lattialla vessan ääressä. Onneksi tämä ei ole myrkkyä", poika kiusasi taas, mutta hymähti pehmeästi.
"Yleensä kyllä kiinalainen ruoka on ihan hyvää", poika lisäsi vielä, katsahti Harleyhin hitusen hymyillen ja alkoi taas syödä annostaan.

Rob oli nopea syöjä, oli aina ollut. Pian koko ateria oli syöty parempaan talteen ja poika siisti jälkiään. Harley sai pian itsekin syötyä ja poika hymyili tälle.
"Ole hyvä", hän vastasi ja nousi ylös tuoliltaan viedäkseen omat roskansa roskiin. Rob ei ensiksi huomannut, mitä Harley oli alkanut tehdä, mutta kääntyessään takaisin pöydän suuntaan hän huomasi Harleyn siistivän pöytää.
"Ai, siivoomaan rupesit", poika totesi. Pöytä oli muutenkin ollut hieman epäsiisti ja tuntui hieman ikävältä antaa tytön siistiä jälkiään, mutta Robert ei kuitenkaan sanonut tuohon siivousasiaan mitään. Ihan kivahan se oli, että tytöltä löytyi jonkinlaisia tapoja.
"Tota..." poika aloitti sitten ja hieraisi niskaansa.
"Mitä sä tahtoisit tehdä?" Rob aloitti varovaisesti, hämmentyneenä. Niin, hän ei todellakaan tiennyt, miten tytön kanssa vietettiin aikaa muuta kuin kahvin tai syömisen merkeissä.

//... Ihan vitun paska mutta ihan sama -____-

"Joo, en mä viitti jättää jälkiäni siistimättä", Harley tokaisi tomerasti ja huuhteli rätin asettaen sen sitten takaisin paikalleen. Robertin kysymys oli sellainen, mihin oli vaikea vastata. Niin, mitä hän haluaisi tehdä? Mitä Robert itse haluaisi tehdä? Harley kun ei tiennyt yhtään, mitä hän voisi ehdottaa ilman että hän aiheuttaisi jälleen vaivaantuneisuutta ilmapiiriin. Pienen pieni huokaus lennähti tytön huulten välistä ja tuo haroi hiuksiaan pähkäilevänä ja silmäili vuoroin pöytää ja vuoroin Robertia. "En mä tiedä? Katsoa telkkaa... tai jotai", hän aloitti ja pöyhi hiuksiaan hätäisesti, "Mä voin kyllä lähteä kotiin jos sä haluat olla vaikka yksin?", vastaus oli enimmänkin uusi kysymys vastauksen sijaan. Ei hän tiennyt, mikä olisi sellaista ettei kumpikaan joutuisi viettämään iltaansa hampaita kiristellen ja sanojaan varoen. Harley otti muutaman askeleen poispäin pöydästä ja ryhtyi taas nojailemaan keittiötasoa vasten.

"Mä olisin ehdottanut jotain kävelyä ulkona mutta sä et taida kyetä siihen", hän naurahti hermostuneesti huonolle vitsilleen ja puisteli päätään, tosi mahtavaa huumorintajua jälleen. Se oli jälleen yksi vaivaannuttava ja kiusallinen tilanne muiden joukossa, Harley toivoi että pikkuhiljaa Robert tottuisi hänen seuraansa, jos tuo nyt hänen seuraansa kaipasi ollenkaan. Mutta kuitenkin, ihan kuin kaksi ventovierasta ihmistä oltaisiin laitettu samaan asuntoon ja nyt pitäisi sitten jotenkin tulla vastapuolen kanssa toimeen. Perhosia lenteli vatsassa parvellisen verran, se oli hassua ja ehkä hieman lapsellistakin. Ja uutta, ei Harley ennen ollut moista kokenut.

Uuden hiljaisen hetken jälkeen vaaleaverikkö kohotti katseensa Robertiin ja tutkaili tuon syvän sinisiä silmiä muutaman sekunnin ajan, pieni virne kohosi kasvoille ja tyttö kohotti kulmiaan kysyvänä. "Mitä sä haluaisit tehdä?", hän kysyi melkein lapsekkaan malttamattomana, ja antoi virneen hallita kasvojaan hetken aikaa. Harley koitti pitää katsekontaktia yllä hetken aikaa, hän piti Robertin silmistä. Ne olivat sellaiset silmät, mihin upottiin. Ainakin hänen mielestään.


--- sori tänään tulee tämmöstä ällösöpöö siirappitekstiä :---(

Television katsominen oli ihan hyvä idea, Rob olisi itsekin ehdottanut sitä. Koska, hän ei todellakaan osaisi olla naispuolisen kanssa ilman mitään sellaista tekemistä, mikä saisi pojan ajatukset vain harhailemaan holtittomasti ympäriinsä. Se jos mikä ei olisi hyvä juttu. Ajatuksien olisi hyvä pysytellä samassa paketissa, niin poika olisi turvassa oudoilta mielenjohteiltaan.
Poika henkäisi taas, hitusen turhautuneena. Vieläkin Harley oli enemmän lähdössä kuin jäämässä. Oliko Robert tosiaan niin huonoa seuraa?
"Ei sun... Tartte lähteä. Paitsi jos sä tietenkin haluut", nuorukainen puhui hetken kuluttua, kun oli keksinyt, mitä hän sanoisi. Robin katse harhaili hetken aikaa maassa, mutta tummansiniset silmät nousivat pian katsomaan tyttöä silmiin.
"Olis tosi mukavaa, jos sä voisit.. Jäädä vielä hetkeksi aikaa.." Rob sanoi melkeinpä kuiskaten ja silmät tarkastelivat tarkasti Harleyn silmiä kuin yrittäen lukea, mitä toinen sillä hetkellä ajatteli.

Rob hymähti huvittuneena tytön kävelyehdotukseen.
"Ei ehkä tällä kertaa", nuorukainen vastasi ja hymyili pahoittelevasti. Hän joutuisi elämään tämän kipsin kanssa vielä jonkin aikaa, ja kipsistä eroon päästessään liikkuminen olisi yhä vaikeaa. Mutta hiljaa hyvä tulee, siihen Robert luotti.

"Öö äää", pääsi pojan suusta, kun Harley kysyi, mitä hän halusi tehdä. Mitä poika halusikaan tehdä? Televisio, aivan! Turvallinen vaihtoehto.
"Jos vaikka katotaan, mitä telkasta tulee?" Rob ehdotti ja kääntyi nopeasti olohuoneeseen päin. Hän tunsi outoa kuumotusta poskissaan, mitä se nyt oli? Miksi hän tunsi outoa hämmentyneisyyttä sillä hetkellä?
Yritä nyt ottaa näistä tunteista selvää.
Poika nappasi kaukosäätimen television päältä ja avasi television. Hän istahti sohvalle ja jäi sydän tykyttäen kiivaaseen tahtiin odottamaan vaaleaverikköä.
Hän ei kuolisi, hän ei kuolisi...

Harleyn sisimmässä pilkahti lämpöinen tunne Robertin lähes pyytäessä häntä jäämään, "En mä halua lähteä", hän vastasi jopa ujostellen ja hymyili kainosti hiustensa takaa, jotka joutuivat jälleen siirtymään tytön sipoessa suortuvia pois kasvojensa edestä. Television katsominen vaikutti siihen hetkeen hyvin sopivalta, Harley nyökkäsi lyhyesti ja seurasi toista olohuoneen puolelle ja istahti miehenalun viereen sohvalle. Ei liian lähelle kuitenkaan, hän ei halunnut vaikuttaa tungettelevalta tai siltä että olisi oikein tarjottimella tykyllä Robertille.

"Neloskanavalta vois vaikka tulla jotain... tai sitten ei", vaaleaverikkö puheli mahdollisimman rennosti ja otti paremman istuma-asennon. Miten tämä tuntui niin oudolta, ja samalla mukavalta? Tuntui että vatsanpohjassa juoksisi hiiriä, kutkuttavaa ja rauhatonta. Siltä Harleysta tuntui. Juuri niin, kerrankin hän osasi kuvailla tunteitaan sanoin.

Televisio kiinnitti vaaleaverikön huomion siinä määrin, ettei hän pahemmin puhellut hetkeen. Äskettäin syöty ruoka sai hänet tuntemaan itsensä todella väsyneeksi, ja silmiä täytyi pitää lähes väkisin auki. Harley nojasi kyynärpäällään sohvan käsinojaan ja ummisteli silmiään aina hetkeksi, välillä pienesti haukotellen. "Mua väsyttää", hän vaikersi unisena hetken päästä ja venytteli käsivarsiaan selittämättömästi inisten ja mumisten. Sitten hän vilkaisi sivusilmällä Robertiin joka vaikutti keskittyneen televisioon varsin kiivaasti, Harley kohautti hartioitaan tietämättään sille sen parempaa syytä ja otti jälleen hieman paremman asennon. Jalka tuntui puutuneen inhottavasti, mutta asennonvaihdos helpotti asiaa. Sitten hän silmäili televisioruutua, ennenkuin väsymys väkisten painoi silmäluomet kiinni. Välillä hereille hätkähtäen vaaleaverikkö jatkoi television katselemista ja sama haukottelu ja torkahtelu jatkui.

Harley saapui olohuoneeseen ja istahti nuorukaisen vierelle, joka katsahti nopeasti vaaleaverikköön, ennen kuin katse siirrettiin hitaasti televisioon. Rob vaihtoi kanavan neloskanavalle ja oli hetken aikaa hiljaa tarkastaessaan, miltä ohjelmalista näytti. Kuinkas ollakaan, kanavalta oli juuri alkamassa näköjään jonkin sortin romanttinen komedia (ole hyvä ja päätä, minkä niminen~), joista Robilla ei ollut mitään kokemusta. Hän katsoi ainoastaan seikkailu- ja toiminelokuvia, ei romanttisia elokuvia, joiden aikana yleensä naisväen oli tapana alkaa tihrustaa.
Mutta Robert ei vaihtanut kanavaa, sillä Harleyn suunnalta ei kuulunut mitään vastaväitteitä, joten poika jätti kaukosäätimen rauhaan asettaen sen sohvan käsinojalle lepäämään.

Rob yritti keskittyä elokuvaan, vaikka se ei kuulunutkaan lempikategoriaan, mutta ennemmin hän kiinnitti huomionsa elokuvaan kuin Harleyn ajattelemiseen. Aivan, tyttö ilmestyi pakostakin mieleen, vaikka toinen istuikin hänen vieressään. Tai siis, pojan päähän tuli aivan outoja, hämmentäviä ajatuksia, joita hän harvemmin naisväen kanssa ollessaan ajatteli. Se todellakin häiritsi ja hämmensi nuorta herraa, joka tuijotti tiiviisti television ruutua, jottei vahingossakaan katsoisi Harleyn suuntaan.
Poika pisti merkille vaaleaverikön unisen muminan, mutta ei vielä siirtänyt katsettaan toiseen.
"Eihän kello oo vielä mitään", Rob sanoi. Hänen oli tarkoitus sanoa se huvittuneena, mutta siitä taisi vahingossa tulla vakavasti sanottu lause. Minkäs sille teet, kun pojalla oli muutenkin tukalat oltavat siinä vaaleaverikön vierellä. Hetken kuluttua, kun Harleyn haukotukset pistettiin merkille, käänsi poika viimein päätään tytön suuntaan ja antoi silmiensä tutkailla blondin torkahtelua.
"Sua taitaa oikeasti nukuttaa?" Rob kysyi huvittuneena toinen kulma koholla ja pieni virne kohosi hänen toiselle huulenpielelleen. Nuoriherra nappasi sohvan selkänojalta valkoisen viltin, jota avasi isommaksi ja laski sen sitten Harleyn päälle.
Miksi poika tekikään noin? Halusiko hän oikeasti, että Harley nukahtaa hänen sohvalleen?
Ilmeisesti, sillä pojan ajatuksissa ei käynyt pienikään ajatus siitä, että tyttö pitäisi patistaa kotiinsa nukkumaan.

Harley hymyili ja silmäili Robertia melkein kummastellen nuorenherran levittäessä viltin hänen ylleen, hetken hän oli jo olettanut toisen patistelevan häntä kotiin nukkumaan, mutta ei. "Kiitos", tyttö mumisi unisena Robertille ja kiskoi viltin paremmin ylleen. Huomenaamuna niskat olisivat mahtavasti jumissa, jos hän jäisi tähän nukkumaan koko yöksi, mutta pienet torkut olisivat ainakin paikallaan. Harley painoi päänsä käsinojaa vasten ja nosti jalkansa sohvalle vetäen ne sitten rintakehäänsä vasten, "Mä koitan kumminkin pysyä hereillä", hän jatkoi mumisemistaan silmät ummessa. Pää tuntui tyhjenneen ajatuksista kokonaan, ja Harleylla oli rauhallinen sekä tyyni olo. Silmiä raotettiin ja niitä siristeltiin hetken aikaa television valon osuessa silmiin, "Hei... Täähän on tää... Se missä sen mies kuolee ja se jättää sit niitä kirjeitä sen vaimolle että se pääsee elämässä eteenpäin", vaaleaverikkö lausahti ja virkeni hieman kohottautuen istumaan makaamisen sijaan.

"Voisin kyllä pysyä hereillä", tokaistiin ohimennen ja huomio kiinnitettiin televisiossa pyörivää elokuvaa. Sivusilmällä Harley kuitenkin tutkaili Robertin ilmeitä ja tuon olemusta muutenkin.

Rob hymähti huvittuneena, kun tyttö sanoi yrittävänsä pysyä hereillä. Onnea vain, hereillä pysyminen väsyneenä oli kelle tahansa vaikeaa. Ja pojan hymähdyksestä oli huvittuneisuuden lisäksi kuulunut pientä epäuskoisuutta, mutta Harley sai itse päättää, mitä tekisi.

Vaaleaverikkö taisi tietää, mitä elokuvaa he katsoivat. Robertilla ei sen sijaan ollut käsitystäkään koko elokuvasta, hyvä kun oli edes sen nimen joskus kerran kuullut (tosin se kuulosti yhä tuntemattomalta).
No, rohkeana ja sinnikkäänä poikana Rob yritti katsoa elokuvaa vakavasti. Elokuva oli ollut melko dramaattista alusta lähtien ja nuori herra oli varma, että tämä jos mikä elokuva saisi herkemmän kyynelehtimään harva se minuutti.
Harley ei tosin näyttänyt sen enempää reagoivan elokuvan koskettaviin kohtauksiin kuin Robertkaan. Välillä nuori herra nimittäin tunsi tytön katseen itsessään, ja poika pohti, kiinnostiko toista koko elokuva lainkaan.

Ja kuinkas ollakaan, Robertin ajatukset suistuivat raiteiltaan. Nyt hän nimittäin mietti vieressä istuvaa tyttöä eikä keskittynyt elokuvaan lainkaan. Rob mietti useammankin kerran heidän ensimmäistä näkemistään ja sitä, kuinka Harley oli sitten päätynyt nukkumaan yönsä Hamiltonien talossa. Ilta oli ollut ihan.. No, silloin se oli tuntunut jopa siedettävältä, kun Rob ei pystynyt silloin kovin hyvin viettämään aikaansa naispuolisten kanssa.
Nyt siis nuori herra mietti, uskaltaisiko hän pyytää tyttöä jäämään taas yöksi. Niin, jos toinen haluaisi. Tosin Rob joutuisi nukkumaan sohvalla, hänellä ei nimittäin ollut omassa asunnossaan toista patjaa.

"Väsyttääkö sua vielä?" poika kysyi, kun he olivat olleet hiljaa jo melko pitkään (yli puoli tuntia) ja elokuvakin vaikutti jo tekevän lähi minuutteina loppuaan.

Leffa oli tylsä siksi, että Harley oli nähnyt sen aikaisemminkin. Nimikin tuli hetken päästä mieleen; Ps. Rakastan Sinua, ei ehkä ihan tytön lempileffoja, mutta kuitenkin sellainen, minkä pystyi katsomaan silloin tällöin. Nyt se ei sopinut tilanteeseen ollenkaan, koko romantiikkahömpötys sai Harleyn tuntemaan itsensä vielä kiusaantuneemmaksi. Ihan kuin oltaisiin ala-asteella, eikö? Silmät tuntuivat edelleen raskailta aiemmasta torkkumisesta johtuen, mutta hetki hetkeltä vaaleaverikkö vaikutti virkeämmältä ja jaksoi jopa seurata elokuvaa. Tosin päässä pyöri sillä hetkellä niin moni muu asia, ettei elokuvasta jäänyt päähän mitään. Ei edes sen kitaransoittajan nimeä.

Harley uppoutui hetkittäin leffaan mukaan, mutta hetkittäiseksi se keskittyminen sitten jäikin. Ajatukset laukkasivat aivan muualla kuin televisiossa, ja syy istui hänen vierellään siinä sohvalla. Niin, Robert tuntui vievän kaiken tilan tytön pään sisältä, eikä asiat siltikään tuntuneet yhtään selvemmiltä vaikka niitä ajateltiin kuin viimeistä päivää. Mitähän tästäkin tulisi, vai tulisiko yhtään mitään? Harley tiesi ettei kannattaisi maalailla piruja seinille tai ajatella pessimistisesti, mutta helppoa tämä ei tulisi olemaan. Mutta niin, mikä? Ystävyys vai jokin muu? Tyttö ei halunnut pilata mukavaksi kääntynyttä iltaa ajattelemalla moisia, ja miehenalun kysymys saikin hänen huomionsa kiinnittymään muihin juttuihin.

"No vähäsen, tai kai sen mun kasvoiltakin voi jo nähdä", hän naurahti lyhyesti ja silmäili televisiosta pyöriviä lopputekstejä. "Mun pitäs varmaan päästää sut jo nukkumaan, vai?" tyttö jatkoi pienesti epäröiden tutkaillen Robertia sinisillä silmillään. Ehkä poika oli väsynyt ja halusi nukkumaan, kyllähän uni painoi hänenkin silmiään, vaikka kello ei ihan epäinhimillisiä aikoja näyttänytkään.

Tyttöä väsytti yhä, joten olisi tehtävä nopeita päätöksiä. Väärät päätökset voisivat johtaa heidän molempien kurjaan oloon. Vääriä päätöksiä poika tahtoi vältellä, mutta mistä sitä tiesi, mikä olisi oikein ja mikä väärin?
Oli kuitenkin muistettava eräs oleellinen seikka - Rob yli yhä kipseissä. Aivan, hän ei todellakaan voisi nukkua vielä sohvalla, eikä todellakaan voisi passittaa Harleyta nukkumaan sille. Ja samassa sängyssä nukkuminen ei tulisi kuuloonkaan ! (Rob hämmentyi pelkästä ajatuksesta niinkin paljon, että korvia tuntui alkaneen kuumottaa).

Nuorukainen hieraisi silmiään, kyllähän sitä oli myönnettävä, että oli ollut melko raskas päivä. Ainakin henkisesti.
"Niin.. Oishan se varmaan ihan hyvä idea, jos me molemmat päästäis nukkumaan", poika myönsi lopulta ja tummansiniset silmät siirrettiin Harleyhin. Miehenalun silmissä pilkahti pieni toivenpilke, mutta silloin poika laski katseensa maahan ja nousi ylös sohvalta.
"Tota..." Robert aloitti ja kääntyi vaaleaverikön puoleen.
"Mä voin saattaa sut tohon... Ovelle asti", poika jatkoi ja hymähti huvittuneena sekä turhautuneena. Että kipsissä oleva jalka saattoikaan estää elämästä herrasmiehenä.

"Tuutko sä käymään uudestaan?" nuorukainen jätti huteran kysymyksen leijumaan heidän välilleen. Oikeasti, jos vähäänkään Robia tunsi niin tiesi, että nyt poika oli tehnyt jotain sellaista, mitä hän ei koskaan tehnyt.

-- anteeksi hitti, oletan tuos loppuosas et R. on seurannu H'ta eteiseen :''D, anteeksi tönkköisyys, mun ajatukset juoksee yhtä sekavasti kun Robertilla konsanaan

"Niinpä, oot oikeessa" Harley kommentoi ja nousi sohvalta seisomaan, silmäillen lattiaa ja olohuoneen seiniä antaen katseensa aina välillä viivähtää Robertissa kuitenkaan poikaa tuijottamatta. "Voi kuinka kohteliasta", tyttö naurahti pojan saattoilmoitukselle ja lähti kävelemään eteistä kohti käännähtäen sitten ympäri. Miehenalun kysymys oli tuon suusta jotain niin uutta että se sai jopa vaaleaverikön hetkeksi hiljaiseksi, "Tottakai mä tuun, jos vaan haluat... Ja säkin lupasit tulla käymään mun luona, sitten kun tuo liikkuminen on helpompaa", hän hymähti ja änkesi kengät jalkaansa. Hetken aikaa tyttö tuijotteli lattiaa ja mumisi jotain täysin selittämätöntä, "Mä... Meen, nyt?" hän selosti huvittuneena ja haroi hiuksiaan kulmiensa alta poikaa tutkaillen.

Parivaljakon välissä oli tilaa ehkä parin askeleen verran, ja Harley tunsi itsensä tyhmäksi siinä möllötellessään. Hänen pitäisi tehdä tai sanoja jotain, mutta mitä? Tyttö laski mielessä sekunteja, jotka he molemmat olivat olleet hiljaa, ja se alkoi tuntua jo kiusalliselta vaikka kasvoilla norkoili pienen pieni hymynpoikanen ja silmissä melkein ilkikurinen tuike. Harley kuroi pienen välimatkan umpeen ja kohottautui hieman, painaen sitten nopean ja pienen suukon Robertin poskelle. "Kiitos... Ja nähdään", vaaleaverikkö lausahti ja tarttui ulko-oven kahvaan avaten oven sitten hiljaa. Onneksi miehenalku ei voinut enään nähdä hänen kasvoilleen noussutta punaa tytön kääntyessä vielä ovenraosta vilkaisemaan toiseen.

"Moikka", Harley kuiskasi ennenkuin astui rappukäytävän puolelle ja sulki oven perässään, takana oli kieltämättä väsynyt ja erittäin tunnerikas ilta, jos asian niin kykeni kuvailemaan.

//Joo XD

Rob tunsi outoa iloa siitä, että Harley tosiaan tahtoi tulla uudemmankin kerran häntä katsomaan. Nuori herra yritti uskotella itselleen sellaista ajatusta, että mikä tahansa seura kelpaisi, ettei tarvitsisi yksin makoilla kaiket päivät. Mutta tuo ajatus oli hitusen väärässä, sillä Robert tahtoi kovastikin seuraa, varsinkin Harleyn seuraa. Tuota ajatusta hän ei kuitenkaan tahtonut itselleen myöntää. Ainakaan vielä.
"Jees, näin me tehdään", poika lupasi, kun Harley muistutti siitä, että pojan pitäisi käydä tytönkin luona sitten, kun jalka paranisi.
"Hmm, joo", poika tajusi sanoa jotain, kun Harley sanoi lähtevänsä.
"Soitellaan tai jot-" nuori herra ehti aukaista suutaan ja puhua, mutta vaaleaverikön teko todellakin hiljensi hänet tyystin. Rob kirjaimellisesti lakkasi hengittämästä ja jäykistyi suoraksi tikuksi.

Oliko tällaista tunnetta tosiaankin olemassa? Voisiko kehoa tosiaan polttaa näinkin paljon? Vaikka he olivatkin tämän päivän aikana kerran suudelleet, se ei ollut tuntunut lainkaan näin oudolta, ehei. Poskisuudelma, ei sen nyt pitäisi suudelmaa olla suurempi, eikö niin?
Äh, Robert oli mennyt aivan sekaisin!
Ja sittenkös Harley oli jo kadonnut hänen edestään, ovi vedettiin juuri kiinni. Poika seisoi hölmistyneenä ja hämmentyneenä paikoillaan.
"... Moi.." Rob henkäisi jonkin ajan kuluttua jonkinlaisessa transsitilassa, ja siitä parannuttuaan hän laahusti transsissa sängylleen.

//The end :-)